Tarvaisen törmänrinteellä Savilahden rannassa oli pitkän matkan
miehille, omille ja vieraille, lämmitetty tulinen kyly. Sieltä
suuresta, mustapintaisesta rantasaunasta kuului ylös mäelle asti
tuoreiden kevätvastain hilpeä läiske ja sen keskeltä miesten äänekäs
tarina, kun he lauteilla pitkästä ajasta verkalleen hautoivat
hartioitaan ja kummissaan kuunteleville kotimiehille matkansa vaiheista
kertoivat. Tuhka tiheään sähähtivät uunin tulikuumat kivet, ja aina kun
joku helakanpunaisen alastomana astui ovesta saunan edustalle
vilvoittelemaan, tulvahti hänen mukanaan uksesta ulos paksu, valkoinen
höyry ja keväisen koivikon vehmas tuoksu.
Lauri oli jo ensimmäisenä kylpenyt ja pukeutunut saunarannassa, ja hän
nousi nyt siihen mäelle leppeään iltatuuleen virvoittelemaan. Siitä hän
katseli noita maisemia, jotka hän niin hyvin muisti ensimmäiseltä
Savon-käynniltään. Tuolla oli kirkko, jossa piispa oli rauhan sanoja
saarnata paukutellut, vaikkeivät hänen puheensa olleetkaan syvälle
pystyneet, tuossa pihanlaidassa aitta, jonka rappusilla Hilpan soljesta
oli riita syntynyt ja jossa Heino etuhampaansa menetti. Noilla
vesikivillä oli Lauri huuhdellut kasvinveljensä turpuneita huulia, ja
tässä rinteellä, juuri tässä, oli hän ensimmäisen ja ainoan kerran sen
Savon immen kättä puristanut, jota hän nyt oli tapaamaan tullut, mutta
jota hän ei vielä ollut nähnyt, vaikka jo puolilta päivin oli
Savilahdessa viipynyt.
Omituiselta tämä kaikki nyt Laurista tuntui, hänen seistessään siinä
mietteissään vieraalla törmällä. Vielä Viipurista lähtiessään ei hän
ollut tiennyt, pääsisikö hän ja milloin sen immen asuinmaille, jonka
muistoa hän mielessään kantoi. He olivat Sipin kanssa aikoneet
rantatietä kotiinsa palata. Mutta juuri siinä tiehaarassa, josta
Saimaan-vartisten vanha kauppatie kääntyi Lappeelle, oli Tarvaisen Ohto
pysähtynyt ja Hämeen miehille virkkanut: Lähtenette Savilahden kautta
Sysikorpeenne palaamaan, niin saadaan me Tarvaisessa saunakin
matkamiehille lämpiämään. Ja Pouta-Paavo oli siihen lämmöllä lisännyt:
Yhteinenhän meillä on nyt asia, yhdessähän voimme rauhan miehinä nämä
taipaleet kulkea ja siten rakentaa sovinnon heimojen kesken...
Vilkkaasti oli Suopellon Sipi siihen sovinnon tarjoukseen tarttunut, ja
he olivat siinä ikäänkuin hiljaisen sopimuksen tehneet, että nyt ne
haudataan pois vanhat vihat ja vainoajan muistot. Ja rajusti oli Laurin
rinta iloa sykähdellyt, kun taival siten kääntyi kulkemaan niitä
rantoja kohti, joilla hänen mielitiettynsä asui. Yhdessä he olivatkin
niin astuneet Lappeen loivalle rannalle, jossa oli Saimaan savolaisten
markkinapaikka ja venhevalkama, ja siellä he olivat pian tavanneet
Suursavon venheitä, joissa yhtenä edelleen olivat Savilahteen
soutaneet. Nyt he olivat perillä ja vierasvaraisena isäntänä oli täällä
Tarvaisen Ohto Hämeen miehet taloksi kutsunut ja ativoväkenään heitä
kohdellut.
Mutta turhaan oli Laurin silmä tulohetkestä asti sitä kassapäätä
pälynyt, jonka hän mietteissään oli omakseen valinnut. Ei hän ollut
Anjaa kysellä osannut, mutta senverran hän oli sivulta kuullut, että
joku talon naisia oli lähtenyt hakemaan metsästä kotiin lehmiä, jotka
nyt ensi kertoja olivat laitumella ja vielä hidastelivat lypsylle
joutuessaan. Ja kun Lauri nyt saunasta noustessaan kuuli aholta
karjankellojen iloista kalketta, arveli hän sieltäpäin tyttönsä
tapaavansa ja läksi talon kupeitse kulkemaan kellon ääntä kohden
halmeen laitaa pitkin, missä äsken kylvettynä orasti helakanvihreä
ohranlaiho.
Vesakon laitaan hän käveli ja pysähtyi veräjälle, mistä kuja vei
lehmitarhaan, -- siinä hän kuunteli rautakellon lähenemistä. Jopa
vilahtikin punakylkistä karjaa leppien lomitse, ja hän kuuli notkosta
helakan äänen kutsuvan myöhästyviä nautoja:
-- Tui Tuirikki, tui Mairikki, osaatkos lypsylle Omena...!
Tuttu oli ääni. Ja tuossahan seisoi jo huutaja itse lehdossa,
kellokasta kupeellaan iloisesti sarvesta työntäen. Paimen oli suota
tarpoessaan sonnustanut hameensa ylös vyötäreilleen, joten paljaat,
tukevat pohkeet polvia myöten valkoisilta välkkyivät, ja palmikosta
auki valahtaneen tukkansa hän oli sitaissut solmuun päälaelle. Hän oli
siten pitkän, rotevan, voimakkaan näköinen nainen, kun hän siinä
mättäälle nousi ja metsäänpäin huhui:
-- Hei Heluna, tui Tuirikki...
Oliko se sama immyt, jonka Lauri viimeksi oli eräjärven kallioniemellä
nähnyt hentoisella kädellään silmiään varjostavan? Leveämpi oli tämä
lanteiltaan ja poveltaan pyöreämpi kuin se solakka tyttö, jonka kuva
oli Laurin muistoihin jäänyt. Mutta kun paimen kääntyi kujalle päin ja
yhtäkkiä tunsi veräjään nojaavan nuoren miehen, silloin jo heti näki
poskien helakasta punasta ja silmien iloisesta säteilystä, että sama on
impi kuin silloin. Tytöltä katkesi lehmiä kutsuva ääni, mutta
hämmästymättä, ujostelematta hän jäi Lauria silmiin katsomaan. Ja hän
se ensiksi puheeseenkin ryhtyi:
-- Tulitpa, Hämeen mies, sittenkin Savon maille.
-- Tulin niinkuin lupasin. Mutta miksi et tullut sinä tuvan ovella
kättä pistämään?
-- Tulivathan muut ... ja kylyn minä lämmitin, niinkuin lupasin,
koskesta löylykivet kokosin.
-- Muistat siis vielä vanhan sopimuksemme, -- muistatko sen kokonaan?
Tyttö naurahti, laskeusi mättäältä, valautti vyötäreille sidotun
hameensa suoraksi ja hosaisi kellokasta, joka oli silmät selällään
jäänyt katsomaan, vierasta, -- mikähän lie tuo, joka paimenen veräjälle
pysäytti eikä karjaa kujalle laskenut!
-- Niin senkö solkisopimuksen? virkahti tyttö, nyt vähän arasti.
-- Sen ... sovittiinhan, millä ehdoilla soljet takaisin vaihdetaan.
Oletpahan sitä muistanut, koska sulhasiin et ole suostunut, vaikka
niitä kilpaa kuuluu Savilahdessa käyneen!
-- Mihinpä tästä lienee kiire ollut, hyvä on ollut kotonakin olla.
Mutta tytön katse, kun hän sen taas kohotti, kertoi jo avomielisesti,
että Hämeen mies oli enemmänkin hänen mielessään ollut, kuin suu
myöntää tahtoi. Lauri näki sen ilmeen tytön silmässä, hyppäsi veräjän
yli ja astui jo rohkeammin tytön luo, puhuen:
-- Nyt tulee loppu hämäläisten ja savolaisten riidoista, nyt voidaan
naapurusten kesken ruveta sovinnossa elämään.
-- Sinäpähän sitä sovintoa kuulut puuhanneen...
-- Ja tiedätpä syynkin, miksi. Siksi, että sinulta kysymään pääsisin:
Kestääkö sopimuksemme, otatko kihlat Hämeen pojalta?
Tyttö ei väistänyt suoraa kysymystä, vaan kysyi vastaan:
-- Oletko siitä asiasta Ohdolle puhunut?
-- Puhun sinulle ensiksi. Tuletko emännäksi Sysikorven Karmalaan, vai
tehdäänkö uusi tupa uudismaille?
-- Oho, vai siitäkö vain pitäisi valita! -- Neito asettui hetkeksi
jäykän näköisenä ylpeään asentoon, kääntyi puolittain selin ja
keikautti kenoon päänsä. Mutta tuokion hän vain niin seisoi, -- heti
herahti se ylpeys helakkaan nauruun ja hilpeänä hän jo taas jatkoi: --
Mutta jos se valittava on, niin tehdään tupa uudismaille, siellä ei ole
kyty kylmä eikä nato naljasilmä...
-- Sen jo arvasin, siellä me myyrästetään omaa halmetta ja kuljetaan
omilla katiskoilla...
Niin kuvaili Lauri jo innoissaan, ja naurusuuna neitonen samaa säveltä
jatkoi:
-- Ja sinne tuodaan Tuirikki Tarvaisesta omaan omettaansa ammumaan...
-- Ja sille seuraksi hieho Sysimäeltä...
-- Ja tui lehmiä tui! -- tarhaan Heluna! Veräjä auki, nyt lypsylle, --
sitten katsotaan, kelpaavatko kihlat!
Lehmät olivat ammottavin silmin, ikäänkuin hämmästyneinä, keräytyneet
siihen keskustelevain ympärille ihmettelemään, miksi heidän saattajansa
siihen veräjälle oli viivästynyt. Rotevasti tempasi nyt tyttö aidakset
veräjästä ja ajoi karjansa lehmitarhaan, johon jo toisiakin naisia
kiuluja kalistellen talosta saapui lehmitulia virittämään. Yksin jäi
Lauri vesakon laitaan seisomaan ja omaa onneaan siinä ikäänkuin
oudoksumaan. Onko tämä savolaisten mannerta, jota hän nyt polkee, onko
hän todella sulhasmiehenä vainolaisheimon talossa, hänenkö on impensä
tuo, joka iloisena lehmisavulla liehuu, -- tosiako ovat siis vuosien
kauniit unelmat?
Tosia!
Ja sen uhkuvan ilonsa innossa päätti Lauri vielä samana iltana
selvittää tytön naittajalle sen juttunsa, josta hän tytön itsensä
kanssa oli tuossa siunaamassa sopinut.
Taas hän käveli halmeen reunaa myöten pihalle, mutta nyt ravakasti,
toimeliaana. Suopellon apuun oli hänen tässä oudossa asiassaan nyt
turvauduttava, häntä hakemaan Lauri kiirehti. Siellä istuikin
hirsikasalla Sipi pohteissaan löylyn jäljeltä, kuivaten vieläkin
hikoavaa tukkaansa. Hänen luokseen Lauri suoraan käveli ja niin mahtoi
nyt olla vakava ja tärkeä nuoren miehen kasvojen ilme, että Sipi
häneltä heti huolestuneena kysyi:
-- Mitä, onko taas jotakin tapahtunut?
-- On! vastasi Lauri, -- tarvitsen apuasi heti.
-- Mitä olet tehnyt?
-- Olen kosinut Tarvaisen tytärtä, -- nyt on sinun puhemiehekseni
ruvettava ja Ohdolta hänen sisartansa minulle pyydettävä.
Suu auki jäi punottava kylvynlepääjä katsomaan nuorta ystäväänsä ja
pitkäaikaista kohtalotoveriaan, joka nyt vilkkain elein hänelle outoa
asiataan selitti. Sipin leveät kasvot, joita matkalla isosti vaalennut
poskiparta reunusti, venyivät pitkänlaisiksi hämmästyksestä, ja vasta
pitkän ajan kuluttua hän sai virkahtaneeksi:
-- Mitä puhut, poika? Täälläkö olet jo kosissa käynyt ... savotarta
mielit...! Mistä sen löysit?
Ei ollut Lauri koskaan heidän pitkän, yhteisen vaelluksensa varrella
sydämensä salaisista toiveista Sipille sanallakaan maininnut, -- eihän
hän ollut itsekään uskonut niiden voivan toteutua. Nyt istahti hän
Sipin viereen hirrelle ja kertoi hänelle lyhyesti lempensä lyhyen
tarinan. Ja kun Sipi sitä melkein epäilevän näytti, lisäsi hän:
-- Ei, ei se ole leikkiä, Sipi, tämän talon tytär on omakseni
lupautunut, ja ennenkuin tästä talosta lähdemme, tahdon hänet jo
morsiamekseni julistaa!
-- Vai hänelle sinä ne vitjat ostit...! -- Jo rupesi Sipi vähitellen
yhtä ja toista ymmärtämään ja sitä myöten myöskin uskomaan. Hän hiveli
harvakseen saunassa oiennutta partaansa ja puheli edelleen: -- Vai
siksi suostui Erä-ukon perijä hakemaan sovintoa savolaisten kanssa,
tuota olenkin väliin kummastellut... Vai savottaren tuot sinä, Lauri,
Karmalaan...
-- Miksen savotarta naisekseni ottaisi, rakennammehan me nyt rauhan
heimojen kesken!
-- Ja lujennamme sen lankoussiteillä, -- ei ole hullu se tuumasi,
vaikka se oudolta tuntuu. Mutta mihin sinulla sellainen kiire on?
-- Miksi vitkasteltaisiin, kun kerta mailla ollaan. Syksyllä,
rajankäynnistä palattua, käydään hakemassa nuorikko täältä. Mitä
epäilet, Sipi, etkö tahdo puolestani puhua?
-- Puhun, puhun, kunhan tästä toivun... Ei, ei ole tuumasi huono, kun
tarkemmin sitä ajattelen, -- juuri niin ne onkin heimojen välit eheiksi
rakennettava, juuri niin on voideltava vanhat, vihavoivat haavat! --
Tuvassa olivat emäntäväet sillävälin vieraiden kunniaksi juhla-aterian
valmistaneet. Siellä oli jo uljaat, kaksikorvaiset, katajaiset haarikat
kannettu pöytään, ja kylän väkeäkin oli jo kertynyt koko joukko
kuulemaan pitkämatkaisten uutisia ja näkemään sitä ihmettä, kun
Tarvaisen tuvassa Hämeen miehiä vieraina kestittiin. Eivät olleet
savolaiset sitä ensiksi ymmärtäneet, epäillen ja vieroen he olivat
aluksi nurkkain takaa kurkistelleet niitä miehiä, joita he ennen vain
tappeluissa olivat tavanneet. Mutta kun Viipurista palanneet savolaiset
olivat kertoneet, mitä he matkallaan olivat kokeneet ja oppineet, ja
kun Ohto-isäntä itse, jonka hämäläisviha oli kiivaimmaksi tunnettu,
kutsui vieraat väljään tupaansa juhla-iltaiselle, silloin astuivat jo
kotimiehetkin hämäläisiä lähemmäs, ja jopa joku heistä näille kättäkin
pisti, joskin arkaillen vielä. Mutta haarikat läksivät kiertämään
tukevan honkapöydän ympärillä, ja vähitellen vetreytyi kankea
kielenkanta ja suli epäilys ja arkuus karuista mielistä.
Mutta vakavana ja harvapuheisena istui alkuillasta outojen
isäntämiesten keskellä, seinäpenkillä, Karmalan Lauri, odottaen
jännityksellä, miten ja milloin Sipi ottaisi ajaakseen sen hänen suuren
asiansa, jonka hän tänä iltana oli luvannut selvittää. Jo vihdoin näki
hän Sipin heittävän lusikkansa purtiloon, nousevan paikoiltaan ja
vievän Ohto-isännän ulos puheilleen. Silloin Lauri tiesi, mitä se puhe
nyt koskee, ja sitä kuumempina hänen korvansa nyt kohisivat, kuta
kauemmin miehet ulkona viipyivät. Mutta lopultakin sieltä miehet
pirttiin palasivat, vakavina ja äänettöminä, ja varsinkin olivat
Suopellon eleet niin juhlalliset, kun hän paikoilleen juhlapöytään
astui, että kylmäksi karahti Laurin selkä. Aterioivain surisevan joukon
huomiokin kiintyi heti häneen. Etäälle pöydän päähän Sipi istahti,
Lauri ei päässyt häneltä viestejä kyselemään, eikä hän ymmärtänyt, mitä
Sipi tarkoitti, hyvääkö vai pahaa, kun hän tuokion kuluttua äänensä
koroitti ja puhumaan kävi.
Hän tuntui kiittävän kesteistä ja kutsuvan savolaisia puolestaan rauhan
miehinä Hämeenkin puolella käymään... Sitäkö vain...! Laurin oli
verensä kohinalta vaikea Sipin puhetta maltillisesti kuunnella. Mutta
johan se Sipi muutakin puhuu: Rauhan kämmen on lyöty, sanoo, se uudella
liitolla nyt vahvistettakoon... Hämeen poika on katsonut itselleen
verevimmän immen Savon kassapäiden joukosta ... tämän talon tytärtä nyt
pyytää Karmalan perijä kainalonsa lämmittäjäksi... "Ohto, sinä olet
naittajamies ... ota kihlat, katso hinta, sinulta me vastausta
odotamme..."
Höröllä korvin oli koko juhlaväki sitä puhetta kuunnellut, ja nyt kävi
väljässä pirtissä kuin humahtava supatus karsinasta ovensuuhun ja
eteiseen asti, missä naisväki tungeskeli, tuota outoa uutista udellen.
Kaikkien silmät kääntyivät Lauriin päin, joka vakavana koetti seinän
varassa istua, ja sitten hänestä taas Ohdon puolelle, jolta kaikki nyt
vastausta odottivat. Ja hänelle nyt hämmästyneitä kysymyksiä sateli:
-- Anjaako Hämeen puolelle pyydetään?
-- Kosiinko tuli tänne Karmalan poika?
-- Ottaako Ohto kihlat?
Mutta kaikkipa tiesivät, että kun puhemies noin julkisesti tyttöä
kosii, silloin ovat kaupat jo ennakolta selvät, eikä kukaan enää
ihmetellytkään, kun isäntä tuokion kuluttua Sipin kosintaan vastasi:
-- Paljon pyydätte sovinnon lunnaiksi, Hämeen miehet. Mutta ne lunnaat
kuuluvat jo luvatun, mikä siinä heimon auttaa muu kuin maksaa ne pois.
Heläytä pöytään kihlasi, Suopellon Sipi, niin vielä täällä tämän
iltamme iloksi kihlajaiset juotaneen.
Helpommin kulki taas Lauriltakin hengitys, kun hän nyt pöydän takaa
nousi ja Sipin luo kihloja antamaan kiirehti. Mutta pirtintäyteinen
väki hääri ja hulmusi; siinä ihmeteltiin, siinä tiedusteltiin, toiset
huusivat kytyä, toiset natoa, ja morsianta itseään kysyivät useimmat.
Vihdoin ryntäsivät kaikki ulos hakemaan talon tytärtä, joka noin
yhtäkkiä, odottamatta oli vieraalle heimolle miehelään luvattu.
Suostuuko hän itse sinne lähtemään, vai onko todella tyttö heimosovun
lunnaiksi kysymättä luvattu?
-- Missä on Anja, missä hän itkee?
Aitastaan löydettiin vihdoin tyttö, eikä itkemästä, vaan naurusuisena
hän siellä keltaista tukkaansa suki. Siellä hän oli jo pannut valkeinta
varrellensa ja helmoillensa hempeintä ja nyt hän sitoi vaskipannan
päähänsä ja soljen rintaansa kiinnitti. Ja kun naapurintytöt häntä
surkutellen läksivät pihalle saattamaan, silloin Anja itse juosten
kartanolle kapsahti ja virkkoi uhmaten surkuttelijoille:
-- Huonommat itkien miehelään menkööt, ilolla Tarvaisen tyttö
valitultaan kihlat ottaa!
Ja reippaana hän kummissaan tähystävän pihayleisön halki astui tupaan
veljensä viereen kihloja ottamaan. Koreana hän siinä nyt vieraiden
edessä seisoi, päässä panta, helmoissa helpeet, ja se solki, jonka hän
oli rintaansa pistänyt, oli suuri vaskisolki, jossa oli käärmeen kuva.
Sen savolaiset heti Hilppa-vainajan soljeksi tunsivat ... siksi he
supattivat toisilleen:
-- Morsiamelleen on kosijamies antanut voittosolkensa sovinnon
merkiksi!
-- Ja kas ... nyt jo Anja kihlavitjat vyölleen sitoo! --
Näistä Savon ja Hämeen pääsukujen yhdistävistä kihlajaisista puhuttiin
paljon molempain heimojen kesken, ja heimosovinnon liittona tätä juhlaa
jo heti pidettiin. Ja näihin juhliin viitattiin vielä vastakin, milloin
yrittivät särkymään naapuriheimojen välit. Sillä ne olivat iloiset
kihlajaiset, joita kesti pääksytysten kaksi päivää ja joiden varrella
miesten kesken sovittiin rajankäynnistä ja takamaiden jaosta. Ja
taipaleelle asti uudet sukulaiset Sipin ja Laurin saattoivat, kun nämä
vihdoin kolmantena aamuna läksivät astumaan laajan erämaan poikki
kotoisia kyliään kohden. --
Vahvajärven Juuritaipaleeseen Sysikorven matkamiehet tavallisuuden
mukaan yöpyivät. Mutta kun he kahden siinä nuotion ääressä olivat
kesäisen yön viettäneet, niin eivätpä he heti aamulla lähteneetkään
taivalta jatkamaan.
Lauri oli noussut aamukeittoon rannasta vettä hakemaan. Mutta rantaan
mennessään hän pysähtyi hetkeksi törmälle tuota yöpymäpaikkaa
katsomaan, pysähtyi samalle rinteelle, jossa hän kerran oli piispan
hevosia paimennellut ja kuunnellut heimonsa vanhoja tarinoita. Tuntuipa
niin houkuttelevan viehkeältä nyt taas tuo tyyni lahdenpohja
salovaarojen välissä, niin herttainen, syvä rauha tuntui vaalivan tuota
korpikuusien poimussa piilevää aamupaisteista nurmiaukeaa, että se
ikäänkuin sitaisi mieheltä askeleet ja ajatukset. Aivan vieressä siellä
kuului harjun takana kevätkäki kukahtelevan, mutta alempana rannassa
seisoi kurki märän mättään nokassa katsellen kuin miettijämies lahden
suulle, jossa pienet aallot toisiaan kepeästi ajelivat, niinkuin
olisivat ne olleet kevätsulaa ihastelevaa Ahdin väkeä, -- mikään ei
siellä luonnon syvää hiljaisuutta häirinnyt. Siksi Lauri siihen melkein
kuin lumoutui.
Mutta jopa laskeusi Sipikin nuotiolta siihen törmälle ja kysäisi
Laurilta:
-- Näetkö lahdelta mitään, vai muisteletko näillä rannoilla taas viime
kesänä käynyttä tappelun rysyä?
-- Muistin vain piispan tästä Juuritaipaleesta kulkiessaan
virkahtaneen, että tällä törmällä olisi talonpaikka mukava ja kaunis.
-- Niin sanoi silloin piispa, ja tähän se uhkasikin uudistalon puuhata,
jotta saataisiin majatalokin matkamiehille. Mutta unehtuneenpa näkyy
ukolta se tuuma.
Niin nyt Sipikin muisteli. Mutta Laurin mieli oli kovasti kiintynyt
siihen uudistalo-aatteeseen. Hän jatkoi hetken kuluttua:
-- Vähällä tälle taipaleelle talonpaikan saisikin. Tuohon pirtti aukean
laitaan, sauna tähän törmän alle, halme vesakkoon, mäen laitaan, --
pehmyt siinä olisi multa pelloksikin muokata...
-- Ja mäelle aitta emännän tarpeisiin, eikö niin?
Näin lisäsi leikkisästi Sipi, joka jo oli ruvennut ymmärtämään
ystävänsä ajatusten juoksua. Ja hän jatkoi:
-- Taidatpa jo itsellesi ja nuorikollesi ajatella sitä uutta saunaa ja
naurishalmetta. Miksei, kyllähän talonpaikka on mainio, ja kalainen on
järvi vieressä, mutta mitäpä varten sinä tänne salolle muuttaisit,
onhan sinulla Mustanahon alla jo valmiit tuvat ja perkatut halmeet.
Mutta varsin tosissaan kääntyi nyt Lauri Sipiin päin:
-- Ne eivät ole omia perkkaamiani ne halmeet, setäni ja Tuomas siinä
ovat hikensä valaneet. Enkä ole koskaan itseäni oikein iloiseksi
tuntenut siellä setäni ja tätini tulilla, eipä taitasi Anjakaan siellä
viihtyä. Minua on luontoni aina vetänyt salolle, erämieheksi!
-- Se oli isäsikin luonto ja ukkosi myös. Jos todella, Lauri, salolle
aiot asuntosi rakentaa, niin etpä tätä taivalta sopivampaa talonpaikkaa
löydä. Ehkä eivät sitten enää tulisi kalamiehetkään tänne rintamailta
tappelemaan, jos täällä olisi talo ja asutus. Mutta yksinäistä ja
autiota on salolla elämä, sen tiedät.
-- En sitä säiky, uudispirttiin minä kaikissa tapauksissa elämiseni
perustan, se on jo sovittu...
Aamiaisen haukattuaan kävelivät miehet vähän laajemmalti järven rantoja
katselemassa. Mutta palattuaan takaisin nuotiotörmälle haki Lauri
kontistaan kirveensä ja rupesi enempää miettimättä läheisestä
männiköstä jykevää honkaa hirreksi kaatamaan, ja iloisesti kajahti
kohta kirveen kalske erämaan metsästä ulos aukealle lahdelle. Hän oli
päättänyt jo heti, ennenkuin matkaansa jatkoi, kyhätä siihen suviselle
rinteelle, metsän laitaan, uuden pirtin kehän, salvoksen pohjan vain
merkiksi, että hän siitä nyt itselleen on pirtinpaikan valinnut ja
vallannut. Hetken kuluttua kilahti siellä jo Sipinkin kirves hänen
vieressään kaukaisen sydänmaan männikössä, valkoiset lastut sinkoilivat
pitkin keväisen kosteaa kanervikkoa, ja ryskyen kaatuivat suuret puut.
Ja kun miehet illalla, päivän raadettuaan, auringon lähtiessä
lounaiseen laskemaan, herkesivät työstään, silloin oli juuri sille
paikalle, missä piispa kerran matka-alttarinsa ääressä piti
aamumessuaan Vahvajärven rannalla, kohonnut hirsikerros hirsikerroksen
päälle, ja tilavan tuvan kaunis kehä loisti jo puhtaana ja valkoisena
vihannan kevätnurmikon laidassa, kuivalla, paisteisella kankaalla.
-- Siinä nyt kuivukoon kehän pohja, virkkoi Lauri iloisena, taas
yönuotiota sytytellessään. -- Siitä käyn pian salvostani jatkamassa.
Ennenkuin rajankäyntiin lähdetään saan kyllä tupani vesikaton alle, ja
syksyllä pitää pirttini olla valmiina!
-- Ja ensi talven siinä jo nuorikkosi kanssa elät, -- virkkoi Sipi, --
onneksesi olkoon! Sitten voi piispakin matkoillaan maata yönsä
lämpöisessä tuvassa Vahvajärvellä.
Yön vielä levättyään uuden tuvan salvoksen ääressä läksivät
pitkämatkaiset patikkamiehet vihdoin astumaan viimeistä
päiväntaivaltaan Sysikorven kotoisiin kyliin. Ja kun puolenpäivän
jälkeen metsässä rupesivat kuulumaan kotikarjan kellot, ja polut
rupesivat hajaantumaan eri tahoille ja maat aukeammiksi käymään,
silloin puristivat vuoden yhdessä vaeltaneet talonpojat, vanha ja
nuori, toistensa kättä jäähyväisiksi, ja painuivat kumpikin omalle
puolelleen Päijänteen lahtea kauan kaivattuja kotitalojaan kohden.
Peni haukahti Karmalan pihalla, tunsi tulijan askeleet ja vieri keränä
veräjälle, jossa se kohona hyppeli kauan poissa viipynyttä isäntäänsä
vastaan. Ja pihalla ja tanhualla tapasi Lauri kaikki niin entisellään,
kuin jos hän sieltä eilen olisi kotikorpeen lintuansoilleen lähtenyt ja
nyt yöpyynnin jälkeen kotiinsa palannut. Pirtistä maitoaittaan näkyi
kulkevan pihan yli talon yksivakainen, surukatseinen emäntä, ehkä vielä
entistään kalvakkaampana, mutta äänetönnä ja ilmeettömin kasvoin
niinkuin aina. Mustanahon laidassa raatoivat molemmat Tuomaat,
kumarassa niinkuin ennenkin, sieltä vilkkuivat vain valkoiset mekot,
kun he kuokkaa heiluttivat. Mutta sisältä tuvasta kuului pirran läiske.
Lauri arvasi, että siellä hänen nuori orpanansa kangaspuissa istuu, ja
sinne hän ensiksi kiirehti ikävöityjä terveisiä viemään.
Siellä istuikin Enni aukinaisen juoksulaudan ääressä, vuoroin kädellään
pirtaa piukahutti, vuoroin vieressään olevaa kehtoa keinutti. Kalvakka
oli nyt hänenkin pehmeä poskensa, ja väsynyt surun piirre näytti jo
kovettuneen hänen suunsa ympärille. Hän melkein säikähti, kun näki
Laurin tupaan astuvan, ilostui hetkeksi, mutta taas vaipui katse
alakuloiseksi. Hänen huulillaan pyöri kysymys, mutta hän ei näyttänyt
uskaltavan sitä sanoiksi pukea, ei ilmaista kysymyksenä sitä sydämensä
toivoa, jonka hän jo iäksi taittuneen luuli.
-- Kysy pois, virkahti silloin Lauri, tajuten nuoren serkkunsa surun,
-- kyllä sinulle hyvät vastaukset annan, sen jo etukäteen lupaan.
-- Mitä, oletko tavannut Vilpun ... elääkö hän vielä ... elääkö,
missä...?
-- Elääpä kyllä ja entistään ehompana, sinua muistelee ja lastaan,
vielä tänä kesänä hän teitä tervehtimään tulee... Älä itke, Enni, älä.
Enni oli kangaspuilta kääntynyt kehtoon päin ja hyrskähti siihen
nukkuvan lapsensa yli kuin pitkän, yhtäkkiä katkenneen tuskan jälkeen
tyrskivänä itkemään, -- hänen mielensä ei kestänyt tasallaan sitä
äkillistä ilon uutista kuulla. Mutta siitä ilonitkunsa keskestä hän
katkonaisesti puhui:
-- Leskeksi luulin jo itseni, isättömänä syntyneeksi peipposeni
pelkäsin... He vainosivat Vilppua kaikkialta, luulin heidän hänet jo
tavanneen ja tappaneen... Viipyköön hän nyt vielä, jos hänen asiansa
vaativat, kunhan hänen elävän tiedän ja omiaan muistavan. -- Ja
kirkkaina kohotti Enni kyyneleiset silmänsä kehdosta, nauroi itkunsa
sekaan ja vaati:
-- Mutta kerro, Lauri, kerro missä hänet tapasit, miten hän nyt elää,
vieläkö hänen henkeään väijyy vaara!
Ja Lauri kertoi. Hän sivuutti lyhyempään Vilpun monivaiheiset
vaaranretket, mutta jutteli laajemmin ja hilpeästi hänen
pelastumisestaan Rääveliin ja hänen kunniakkaasta paluustaan Kaarlo
Knuutinpojan asemiehenä Viipuriin, sekä sukulaismiesten iloisista
yhtymisistä. Ja sitä mukaa kuin hän kertoi, löysivät taas kukkaiset
veret tiensä Ennin äsken vielä niin kalpeille kasvoille, hänen
silmiinsä tuli eloa, toivoa, riemua, -- nyt hän ei enää kysellyt,
kuunteli vain. Ja kun lapsi sillävälin kehdossaan heräili, nousi Enni
kangaspuilta, laskeutui polvilleen kätkyen viereen ja puristeli
pienokaistaan rintaansa vasten, hokien:
-- Et ole isätön, sinä vesani pieni, et ole orvoksi maailmaan syntynyt,
taattosi elää, luoksemme tulee. Vielä alkaa meillekin, Matti, onnen
aika, ison onnen aika, kuuletko, Matti...!
Kun Lauri taas tuokion kuluttua poistui tuvasta, niin läiski siellä
taasen pirta, mutta nyt reippaasti, pirteästi. Iloa ja onnea kertoi sen
jokainen isku, jota säesti hiljainen, mutta riemua täyteläänä raikuva
kehtolaulu.
Pihalla, maito-aitan ovella, odotteli Lauria niinkuin monesti ennen
talon surumielinen emäntä, joka oli tulijan nähnyt, mutta tahtoi hänet
muista erillään tavata. Hänelläkin oli oma kysyttävänsä, sen Lauri
tiesi, hänenkin välinpitämättömyyteen vaipunutta mieltään vaivasi toki
eräs huoli ... hänen maailmalle lähtenyt, hyljätty poikansa.
-- Heinon olet tavannut, sen kasvoistasi näen, puhui emäntä. -- Missä
hän on, miten hän elää?
Mutta kun Lauri kävi kertomaan Heino-pojan seikkailuista ja monista
vaiheista, keskeytti hänet emäntä, virkkaen:
-- Niin, niin, hän on purjehtinut suurten merien yli ja punainen kalma
on hänen kintereillään kulkenut. Paljon tuskaa olen hänen tähtensä
tuntenut, ohkaiseksi on kulunut rukousnauhani, kun hänen henkensä
puolesta täällä olen palunnut. Missä hän nyt on?
-- Viipurissa, siellä on yhdessä Vilpun kanssa, terve hän on ja reipas,
ja äidilleen laittoi terveiset.
-- Mutta mitä hän aikoo ... pappia ei hänestä siis enää tule?
-- Ei, mutta hyvin hän näyttää silti menestyvän. Kenties tulee Heinokin
syksyllä kotipuolessaan käymään.
Silloin emäntä melkein säpsähti:
-- Tuleeko, mitä hän täältä hakee, miksei hän pysy siellä maailmalla,
jonne kerran läksi. Miksi katkoo taas suuren uransa?
Ällistyneenä kuunteli Lauri tuota muuten harvapuheisen tätinsä
sanatulvaa, -- miksei äiti soisi poikansa kotiin palaavan, mitä taas
emäntä oudoilla puheillaan tarkoittanee...! Tunsihan Lauri jo
entuudestaan Marketta-emännän sairaalloiset mielikuvat, hänen hämärät
aavistuksensa ja oudot ennustuksensa. Mutta entistä hehkuvampi kiilto
näytti nyt olevan emännän syvälle painuneissa silmissä, entistä
levottomammat olivat nyt hänen eleensä, katkonaista, hätäistä oli hänen
puheensa. Ja rauhoittaakseen sairaalloista emäntää kävi Lauri taas
hänelle kertomaan Heinon vaiheista, kertomaan reippaasti, iloisesti,
niinkuin ne Heino itsekin oli kertonut. Rauhallisemmin sitä nyt emäntä
aitan kynnyksellä istuen kuunteli. Mutta kun Lauri oli lopettanut
kertomuksensa, istui Marketta vielä kauan äänetönnä, miettiväisnä,
ikäänkuin jotakin omaa, syväpohjaista tuumaansa hautoen, ja puhui
sitten harvakseen, melkein kuin itseksensä:
-- Hänen levoton, vaihteleva verensä, se on vielä eräretkien perintöä,
sitä yhä pelkään. Mutta minun on varjeltava häntä uudelleen uraltaan
suistumasta; minun on se tehtävä, vaikkapa oman henkeni hinnalla...
Sitä ajatusten lentoa ei Lauri voinut seurata. Hän oivalsi tätinsä
käyneen vielä entistään omituisemmaksi ja nousi hetken kuluttua aitan
kulmakiveltä, jättäen tätinsä yksin noihin omiin, kaukaisiin
mielikuviinsa.
Aholle päin käveli nyt Lauri, sinne, missä Tuomaat, isä ja poika,
sivuilleen vilkumatta yhä raatoivat, vaikka jo lehdon koivut heittivät
pitkät iltavarjot halmeen harmajalle pinnalle. Entisellään näyttivät
miehet olevan. Mutta kun Lauri lähemmäs astui, niin hän pian näki, että
olipa sentään jo pahasti harvennut sedän paksu takkutukka ja että nuo
kapeat huulet, jotka ennen aina olivat työn aikana pysyneet niin
tiukasti ja vihaisesti ummessa, nyt hiukan lerpattivat hänen
raataessaan. Ja kun setä Laurin näki ja häntä kohden työstään
kohottausi, niin eipä enää aivan suoraksi oiennutkaan tuo tanakka
varsi. Itseään säälimättä oli Tuomas siinä ikänsä raatanut, ja se
armoton työn kuri oli hänestä liian aikaisin vanhuksen tehnyt. Niin
päätteli Lauri itsekseen. Mutta toisilta hän myöhemmin kuuli, että tuo
toistalvinen hiihtomatka Vesilahdelle, se oli Karmalan karhun
taittanut. Ei ollut kotitöihinsä tottunut raataja kestänyt sen retken
mielenliikutuksia, ei vangin kahleita eikä odottamatonta vapautustaan,
-- sen talven jälkeen oli häneltä katkennut hammas ja lähtenyt hius.
Poika-Tuomaan työtä ei vieraan tulo keskeyttänyt, mutta setä vääntäysi
toki Laurin viereen pientareelle, kyselemään, missä sitä näin pitkään
oli viivytty. Ja Laurin kerrottua lyhimmittäin matkansa vaiheet, istui
kumara isäntä vielä hetkisen ääneti hänen vieressään ja virkkoi sitten
melkein surunvoittoisesti:
-- Taidatpa nyt tulla ja ottaa isännyyden käsiisi tässä talossa,
koskapa akottuakin aiot.
-- En setä, en ole sitä aikonut, vastasi Lauri.
-- Aio sinä vain minun puolestani, minä rupean jo vanhenemaan. -- Vähän
kammelsi nyt Tuomaan kieli, hän ei ollut tottunut pitempään puhumaan
tällaisista hellemmistä asioista. Varsinkaan hän ei ollut Laurin kanssa
koskaan tuttavallista tarinaa pitänyt. -- Jätän jo mielelläni
isännyyden, työn ja vastuun, nuoremmalle miehelle. Eipä silti, että
aikoisin työstä herjetä ... ei se minulta käy. Mutta ottakoon jo
notkeampi, liikkuvampi mies talonasiat hoitaakseen --, nuorena ne piti
minunkin ottaa, kun sinun isäsi ja setäsi kalajärville kaatuivat ja
ukko eläkkeelle heittaysi. Nyt on minun aikani heittäytyä eläkkeelle.
Se on minulle huolettomampaa, minä olen jo vanha!
Mutta kun Lauri nyt selitti sedälleen, että hänellä on aivan toiset
aikeet, jotka hän jo osaksi on alullekin pannut, niin ei Karmalan
isäntä sitäkään hämmästynyt.
-- Sinä oletkin nuoresta asti ollut erämiehiä niinkuin oli ukkosi,
virkkoi hän, -- taitaa todella olla onnellisempaa sinulle, että korpeen
asetut. Ja taitaa se olla kotitalollekin parempi. Sinä voit elää
eristä, talon täytyy elää kovasta työstä. Saat perintösi Karmalasta,
jos sen niinpäin tahdot, ja Tuomas rupeaa täällä silloin isännäksi,
ottaa akan, antaa eläkkeen meille vanhoille...
Nyt isä-Tuomas koroitti äänensä, niin että kuokanvarressa heiluvan
pojankin vihdoin täytyi kääntyä kuuntelemaan toisten puhetta. Ja
hänelle nyt isä-Tuomas jatkoi:
-- Niin, Tuomas, sellainen on nyt mieleni, että sinä rupeat ensi
syksystä Karmalaan isännäksi ja minä jättäydyn syytingille. Sinä saat
ajaa hevosta, minä tartun kuokkaan, sinä saat riidellä voutien kanssa
ja kantaa kymmenykset pappilaan ja pitää talon pystyssä, minä kuuntelen
vain syrjästä, havupölkyn luota...
Poika-Tuomas katsahti isäänsä kummastuneena ja epäillen, että laskiko
tosiaan hänen isänsä leikkiä, -- katsahti toisen kerran ja jo ymmärsi
täyden toden olevan kysymyksessä. Hän seisoi siinä hetkisen
tyhmistyneenä, ymmärtämättä mitään, sitten hän tarttui kuokkaansa,
arvellen, että totta kai se niin pitää olla, koska sen isä sanoo ... ja
käveli työtään jatkamaan. Ja sillä se asia oli päätetty, ensi syksystä
oli Tuomas Tuomaanpoika oleva Karmalan perintötalon isäntä.
Mutta Lauri huomautti vielä sedälleen, kun he olivat jääneet kahden
pientareelle, että onhan tällä toinenkin poika... Synkäksi kävi siitä
isän katse. Ei se leimunnut vihaa nyt, niinkuin kerran Vesilahden
pappilassa, alakuloisuutta se kertoi, ja alakuloinen oli isän äänikin,
kun hän vastasi:
-- Se poika jätti kotitalonsa muiden raadettavaksi... Olisin ehkä
minäkin vielä pyörtänyt kironi, jos hän olisi kotiin palannut ... mutta
ei ole hän tullut! Olkoon talo Tuomaan, niinkuin on puhuttu!
Sitä virkkaessaan oli vanhus ikäänkuin entistään pienemmäksi vaipunut,
surua ja ehkä katumustakin kertoivat hänen kuihtuneet kasvonsa.
Eikä enää entistä varmuutta eikä ankaruutta kuvastunut hänen
liikkeistäänkään, kun hän hetken kuluttua nousi ja läksi taloon päin
astumaan, käskien poikansakin jo lopettamaan työnsä. -- Taltuttanutpa
on maailman taival Karmalan isännänkin, arveli Lauri, kumarana kulkevan
setänsä jälkiä lehdon halki pihaan astuessaan, -- se oli siis kuitenkin
kovempi kuin hän!
Jäykkänä, harvapuheisena, ikäänkuin elämään väsyneenä kävi Karmalan
perhe illallispöytään, eikä monta sanaa aterian varrella vaihdettu. Oli
tosin Laurin tulo tuonut talonväen mieliin ikäänkuin uuden, raikkaan
tuulahduksen, joka heitä kutakin oli elähdyttänyt ja heidän mietteensä
uusille urille kääntänyt. Mutta näkyville sitä mieltään ei kukaan
laskenut, ja siksi vallitsi tuvassa se sama entinen kylmä äänettömyys
ja jäykkyys, joka niin usein ennenkin oli ajanut Laurin jousineen ja
koirineen yksin korpeen ja joka oli hänestä metsämiehen tehnyt. Yhtä
puhumattomina vetäytyivät kaikki aterian jälkeen levolle: isäntä
uunille ja poika-Tuomas hänen jalkopäähänsä, emäntä ja Enni peräseinän
penkille. Laurille oli vuode tehty entiselle paikalleen uunin kupeelle,
missä hän Heinon rinnalla lapsuusunensakin oli nukkunut, ja niinkuin
ennen kiertäytyi Peni haukotellen hänen jalkojensa luo. Pitkästä ajasta
makasi nyt Lauri taas kotipirttinsä permannolla, muistellen siinä
elämiään harmaita vuosia ja rakennellen mielikuvituksessaan
iloisemmaksi, valoisammaksi, elävämmäksi sen tuvan, jonka hän itselleen
ja nuorikolleen aikoi perustaa, -- siellä piti naurunkin saada
helähtää, vaikkapa ei olisikaan aina huolta vailla huominen päivä.
Se oman, iloisen onnenkodin tunne hänen mieltään hiveli, ja suloisesti
painoi jo uni hänen luomiaan. Mutta vielä kerran Lauri hymähti,
ennenkuin nukkui. Hänen muistoonsa välähti näet yhtäkkiä isäntä-sedän
aikeet, joista tämä äsken pientareella oli puhunut, eikä Lauri voinut
olla kuvittelematta mielessään, minkälaiseksi elämä Karmalassa oli
muodostuva, kun isä-Tuomas luopuu isännyydestä ja jättää sen pojalleen.
Mitenkähän siitä serkku-Tuomas selviää, hän, joka on aina tottunut
kulkemaan isänsä vaossa? Ei koskaan edellä, aina jäljessä, ei koskaan
omassa vaossaan, aina isänsä. Näistä puolin siis tuo juureva poika
painaa raskaan auran terää multaan ja ränstynyt isä kaivaa eläkeukkona
vieressä ojaa. Ja kun he Mustanahon laidasta taloon murkinalle
laskeutuvat, silloin kävelee kai poika-Tuomas edellä ja hänen perässään
köpittää isä samassa tahdissa...
Mutta kerran putoo kai isä-Tuomas pois, ja hänen tilallaan rupeaa
ahopellolla nykyisen poika-Tuomaan poika astumaan isänsä jälkiä, yhtä
juurevana, yhtä luisevana ja tuumissaan yhtä lyhyenä. Ja tämä poika
kasvaa hänkin kerran mieheksi, kasvaa vartevammaksi isäänsä, jolta taas
häneltä vuorostaan kovassa työssä ovat sivut taittuneet ja haivenet
harvenneet. Silloin kai taas näiden osat vaihtuvat, poika-Tuomas
astelee ahopellolla isäntä edellä ja isä-Tuomas eläkeukkona perässä. Ja
niin jatkuu sitä vuorottelua yhä edelleen, polvi polvelta, Tuomas
Tuomaalta, kun siinä Mustanahon laidassa isien tapaan raadetaan kovassa
työssä ja pidetään hiellä ja kurilla ja hartiavoimalla pystyssä
Karmalan vanhaa perintötaloa.