Olavintornissa vahtina kulkeva vartia oudosteli eräänä toukokuun aamuna
omia silmiään, katsellessaan linnan alla ja ympärillä leveneviä selkiä
ja hienosti vihannoivia metsämaita. Hänestä eivät nuo selät olleet
koskaan olleet niin suuret kuin nyt, hänestä oli nyt tornista katsoen
joka taholla entistään paljon enemmän, paljon laajemmalta metsiä ja
mäkiä, -- näkihän hän tuolta salojen takaa järvensilmiä ja kunnaita,
joita hän ei ollut koskaan ennen huomannut. Mistä ne olivat sinne
tulleet, sitä ei vartia ymmärtänyt, sillä hän ei tullut ajatelleeksi,
että tuo raikas toukokuun aamu oli niin harvinaisen kirkas ja tuo
keväinen ilma niin läpikuultava, että se kantoi katseen tavallista
kauemmas.
-- Hoi vartia, eikö sinulla ole jo asiaa puhaltaa torveesi? kuului
yhtäkkiä miehevä ääni kysyvän linnan alemmalta parvekkeelta.
-- Ei, ei näy vielä mereltä purjeita, huusi vartia vastaan, merelle
silmäillen.
Ne purjeet olisivat nyt kyllä kaukaakin näkyneet, jos niitä siellä vain
olisi ollut. Vartialla oli näinä päivinä erityisenä tehtävänä
tarkastaa, milloin marski Kaarlo Knuutinpojan laivasto, joka oli
Turusta matkalla, saapuu Viipurin edustalle, jotta linnassa ja
kaupungissa ajoissa tiedetään vastaanottajaiset valmistaa. Ja tuo mies,
joka häneltä sitä taas kyseli, se oli ritari Eerikki Akselinpoika Tott,
marskin ystävä ja hänen maaväkensä päällikkö, joka jo toista viikkoa
oli Viipurin linnassa majaillut ja nyt kärsimätönnä sinne herraansa
odotteli.
Pyhän Valpurin päivänä oli Tott, sopimuksen mukaisesti, marssinut
joukkoineen Viipurin linnaan, jonka avaimet vanha Degen-vouti häntä
vastaan sillalle toi, -- täyspurjeinen laiva oli silloin juuri
kuljettanut entistä linnanherra-vainajaa ulos Uuraan salmesta. Samana
päivänä oli Eerikki-ritari kiinnittänyt Kaarlo Knuutinpojan vaakunan
vahtitornin portin päälle ja kiirehtinyt panemaan linnaa auttavaan
kuntoon isäntänsä ja hänen perheensä varalle.
Laivasto viipyi -- tuulet olivat nyt keväällä huonot Suomenlahdella --
ja siksi Olavintornin vartian niin monesti päivässä täytyi huutaa alas
utelevalle ritarille: Ei näy vielä purjeita.
Mutta liian kauaksi unehtui Olavintornin vahti sittenkin tänä aamuna
silmäilemään noita mantereen puoleiselta taivaanrannalta siintäviä
kaukaisia, uusia vesiä, -- kun hän sieltä vihdoin taas kääntyi merelle
päin, niin jo tulikin hänelle kiire vaskitorveensa tarttua. Sillä
siinäpä oli salmen suussa pullea, valkoinen raakapurje ... oli toinen
ja kolmas, ne kasvoivat siihen nopeasti ikäänkuin merestä...
Vilkkaan liikkeen synnytti se törähdys heti niin hyvin linnan pihoilla
ja silloilla kuin sen viereisessä kaupungissakin. Eerikki-ritari oli
samassa tuokiossa jalkeilla, jaellen joka taholle käskyjään, ja hetken
perästä jo vallitorneihin ja muurinkulmauksiin juhlalippuja
pystytettiin, tallipihalla suittiin kiiltäviksi ratsuja ja
siltakaiteelle levitettiin punaisia raanuja. Ritari itse kiirehti jo
kaupungin puolelle, jonne laivain piti laskea, mutta vielä sinne
lähtiessään muistutti hän huoveilleen:
-- Kun laivat laskevat satamaan, silloin te laukaiskaa peräkkäin kaikki
nuo tuliluikut, jotka Krister-herra on linnaan Kaarlo Knuutinpojan
vastaanottajaisiksi hankkinut, -- juuri hänelle niiden pitääkin nyt
komeasti soida!
Kaupungissakin olivat pormestarit ja raatiherrat kovassa puuhassa
pukeakseen punaisilla veroilla ja vihreillä vesoilla juhla-asuun sen
rantakadun, jota myöten uuden linnanherran tuli saareensa ajaa.
Hansa-saksojen rannalla olevat rihkamakaupat suljettiin, ja kirjavissa,
helakanvärisissä, ihonmukaisissa pukimissaan ja suippokärkisissä
kengissään kerääntyivät porvarit perheineen rantalaiturille, saapuvia
aluksia odottamaan. Siihen kertyivät vähitellen kaikki Viipurin
asukkaat, ylhäiset ja alhaiset, saksalaiset ja suomalaiset, kertyivätpä
sinne kaikki kaupungissa olevat majamiehetkin -- koko ranta oli pian
kirjavanaan uteliasta väkeä.
Jo paukahtivat Kristerin tykit linnan valleilta, ja ankkuriin
laskeneista laivoista läksivät nopeat venheet rantaan soutamaan.
Ensimmäisenä saapui korkeasta johtajalaivasta marski itse perheineen
laiturille, jonka reunalla kaupungin vanha pormestari, tummanpunaiseen
virkaviittaansa ja neliskulmaiseen laakalakkiinsa pukeutuneena, hänelle
saksankielisen tervehdyspuheen saneli. Siellä kilpailivat molempain
luostarien päälliköt, mustain pitkänkalvakka priori ja harmajain
paksunpullea guardiaani, sorvaillessaan latinalaisia tervehdyssanoja
uudelle linnanherralle, joka samalla kielellä ja yhtä sorvatulla
kohteliaisuudella heille vastasi. Mutta sysäten syrjään hengen miehet
tunkeusi pian laiturin reunalle vanha linnanvouti Björn Degen, joka oli
liian hartaasti Krister Niilonpoikaa palvellut ja senvuoksi hiukan
levotonna vanhan linnanväen puolesta riensi uudelta herralta suopeata
suosiota anomaan.
-- Vanhat unhotetaan ja uutta aikaa ajatellaan nyt eteenpäin Viipurin
linnassa! vastasi marski voudille, häntä ystävällisesti taputtaen. Ja
kun hän näki voutivanhuksen takana hänen nuoren, kukoistavan tyttären
punastuneena ja lapsekkaan iloisena polviaan notkistavan, niin jo
valtasi marskin vallaton hilpeys. Hän nosti tuossa tuokiossa
voimakkailla käsivarsillaan koholle tuon hennon immen ja suuteli
kaikkien nähden hänen kukkivia poskiaan, virkkaen vilpittömällä,
sydämestä lähtevällä ilolla:
-- Näin minä Viipuriani tervehdin!
Silloin kävi hurmaantunut huumaus koko väkijoukon läpi. Ja vaikka ehkä
laiturin monet muut hienohelmat kadehtivat pienen Kaarinan onnea, niin
yhtyivät hekin kaikki siihen yleiseen, iloiseen, välittömään
riemuhuutoon, joka nyt koko rannalta marskia vastaan kajahti.
Jo ensi näkemällään oli komea, leikkisä marski siten kaikkien
viipurilaisten sydämet valloittanut. Liian yksitoikkoisen harmajaa ja
synkänvakavaa olikin ollut nyt päättynyt aika Viipurissa Krister
Niilonpojan ankaran komennon alla. Sen ajan nuoriso ei varsinkaan ollut
tiennyt mitään niistä iloista, jotka sen iälle luonnostaan kuuluvat,
naisia linnassa tuskin oli huomattu ollenkaan, he olivat siellä saaneet
kuin häkissä kalveta käsitöittensä ääressä. Sen raskaan lumouksen
taittoi marski heti, ja siksi hehkui nyt toivokkaana, innokkaana häntä
vastaanottamaan saapuneiden nuorten ritarien mieli, siksi kukki uuden
toivon puna nyt nuorten neitosten poskilla.
Mutta ylempää rannasta, ratsujen luota, jossa Eerikki Akselinpoika
turhaan oli odottanut marskia satulaan nousemaan, pujottelihe hän
vihdoin malttamattomana porvarien ja aatelisten hääriväin joukkojen
lävitse laiturille, iski ystäväänsä olalle ja huudahti:
-- Terve, Kaarlo, karjalaiseen valtakuntaasi, sitä ei meidän edes
valloittaakaan tarvinnut!
-- Tiedän, Eerikki, sivuutimme Kristerin ruumisarkun merellä.
-- Kerrankin ymmärsi ukko väistyä oikeaan aikaan ja lopullisesti. Ja
sinun retkiäsi seuraa aina onni! Uusi linnasi odottaa sinua -- tule,
nouse satulaan!
Uljaan näköinen oli marski ratsastaessaan nyt kiiltokypäräisen
seurueensa keskellä, päätään pitempänä kaikkia muita, linnaan päin.
Merituuli ja kevätahava oli ruskeaksi paahtanut nuo hienopiirteiset
kasvot, jotka hän yleisölle paljasti nostaessaan tervehdykseksi
sulkareunaista hattuaan, -- hän näytti tosiaankin nuoruuden ja
miehevyyden perikuvalta. Mutta uljas oli hänen seurueensakin. Aivan
hämmästyneinä katselivat etenkin sydänmaan talonpojat, jotka hekin
olivat Hepo-Kaaperin tuvasta rientäneet ulos uutta linnanherraa
tervehtimään, tuota moninaista komeutta: loistavia kilpiä ja värikkäitä
viirinauhoja, liehuvia lippuja ja tuulessa heiluvia töyhtöjä.
He olivat, yhdessä kaikki Savon ja Hämeen talonpoikaislähettiläät,
asettuneet juhlasaattuetta katsomaan sillan korvaan sille törmälle,
josta Lauri ja Sipi ensi kerran olivat Viipurin linnaa ihmetelleet.
Harvakseen he siinä sanasen vaihtoivat, torvien pauhu esti heitä
pitempään puhumasta. Mutta kun saattueen pää soittajineen oli jo
ehtinyt sillalle, jossa linnan rummut saapuvia tervehtivät ja jossa
linnan pappi tarjosi Kaarlo Knuutinpojalle suolaa ja leipää, silloin
viittasi yhtäkkiä Lauri sormellaan kahta saattueessa rinnakkain ajavaa
ratsumiestä ja huudahti:
-- Katso, Sipi, katso sinäkin, eikö ole tuo laitimmainen ratsumies
minun kasvinveljeni, Karmalan entinen Heino? Ja hänen vieressään ajaja,
katso...!
Vanha talonpoika varjosti silmiänsä kämmenellään, ja todeksi hän sen
näki. Siinä ratsasti Karmalan hento Heino-poika remseänä rotevampain
ratsumiesten joukossa, taputellen rauhoittavasti kämmenellään
hevostaan, joka näytti hiukan arastelevan siltapalkkien pauketta.
-- On kautta pyhän Yrjänän, ja hänen rinnallaan ajaja ei ole kukaan muu
kuin Tuiran Vilppu, ilmielävänä kuin minä tässä. Katso, jo Vilppu
meidät keksiikin, katso, jo suu hymyyn kääntyy ... nyt hän Heinoa
reidestä nykäisee...!
-- Mutta pyöriipä, pyöriipä Heinon silmä, hän ei nähtävästi ymmärrä,
miten me täällä olemme. Mutta Vilppu näkyy ymmärtävän, se hirtehinen
arvaa meidän tänne kiikkiin jääneen, katsos, miten hän melkein ilkkuen
meille silmää iskee, se veitikka!
Saattue kulki ohi, ja sanattomina jäivät nyt Sysikorven miehet siihen
vastakkain ihmettelemään, miten nuo heidän molemmat seikkailevat
tuttavansa, joiden kohtalosta he omain vastoinkäymistensä ohessa olivat
usein huolestuneina keskustelleet, nyt tuossa ajoivat Kaarlo
Knuutinpojan komeassa juhlasaattueessa, hänen asemiehinään. Missä he
olivat toisensa löytäneet, mitä olikaan siellä maailman rannalla
tapahtunut, sillaikaa kuin korven miehet talvikauden olivat raataneet
Viipurin linnan varustustöissä? Olihan Heino-parkaa odottava kohtalo
hänen malttamattoman kolttosensa jälkeen Turun tuomiokirkossa ollut
hyvinkin uhkaava. Ja Vilpun oli Lauri itse yösateessa viime syksynä
soutanut kurjassa tilassa vieraaseen laivaan, -- miten olivat he
pälkähästään pelastuneet ja taas kunnian kukkuloille kiivenneet?
Sitä kyselivät Sysikorven miehet turhaan toisiltaan ja juhlasaattueen
painuttua linnaan päättivät, hekin sinne lähteä tuttaviaan tapaamaan.
Mutta siellä linnanpihalla oli nyt sekava mylläkkä ja hälinä. Siellä
miehet huutelivat, kiroilivat ja nauroivat, uudet tulokkaat kun eivät
tienneet, mistä he tilaa saisivat itselleen ja ratsuilleen, -- siinä
melussa eivät talonpoikaiset miehet tuttaviaan tavanneet. Vasta
iltasella he sillalta Heinon kohtasivat, kun tämä juuri oli lähdössä
kaupungista kasvinveljeään hakemaan, ja yhdessä he nyt nousivat
vallille katselemaan juhlakokkoja, joita kaupunkilaiset marskin
saapumisen kunniaksi juuri rannoille ja kukkuloille sytyttivät.
Iloinen oli se yhtyminen, ja kysymyksiä sateli siellä niin ristikkäin,
että tuskin toinen ennätti vastauksen saada, kun jo toinen sitä odotti.
Pianhan Sipi ja Lauri saivat kertoneeksi lyhyen tarinansa, jonka Vilppu
jo heti olikin arvannut. Mutta kirjavat olivat noiden kirjavapukuisten
kannusniekkain vaiheet, vasta vähitellen ja lypsämällä korven miehet
niiden perille pääsivät, kun he pitkään istuivat kevätiltana,
tarinoiden Viipurin linnan ulkovallilla, johon salmen takaa hohtivat
juhlatulet.
-- Luulimme sinun suoraan loukkuun juoksevan, kun näimme sinun Turun
rannassa sotamiesten laivaan loikkaavan, virkkoi Lauri orpanalleen,
hänen vaiheitaan udellen.
-- Olihan siinä kova ristikuulustelu ensiksi kestettävä, kun kaikki
huovit utelemaan kävivät, mitä piispan asemies tekee marskin laivassa.
Mutta pahasti en hätäillyt, kun olin kerran kirkonmiesten kynsistä
päässyt. Koetin ensiksi keksiä kysyjille pikkuvalheita, mutta lopuksipa
siinä ei auttanut muu, kuin tunnusta pois koko totuus!
-- Entä laivamiehet, eivätkö sinua nuoriin panneet?
-- Ei ne sotakarhut sitä kirkkojuttua niin pahana pitäneet, heillä on
itsekullakin sellaisia pikkusyntejä sydämellään, -- toiset heistä jo
heti kahakalleni nauroivat ja minua kiittivätkin siitä, kun olin
marskin puolta pitänyt. He olivat kaikki silloin rohkealla, reippaalla
päällä marskin retkelle päästyään. Eikä minua kukaan ahdistellut,
vaikka kuului juttuni kyllä tulleen marskinkin tietoon. Hänkin oli vain
hymähtänyt sille kyydille, minkä Kristerin vakooja Turussa sai.
-- Mutta mihin sinä siellä Tukholmassa jouduit, uteli Lauri edelleen,
-- ethän siellä ketään tuntenut?
-- Oleskelinpa vain Turun huovien parissa ja odottelin heidän
seurassaan, kun herrat linnassa neuvottelivat. Jos olisi siellä sota
syttynyt, niinkuin jo puhuttiin, niin mukaan olisin lähtenyt minäkin.
Kuningas kuuluu näet koettaneen peräytyä valoistaan. Eräänä aamuna
päivän noustessa kutsui hän marskin puheilleen ja lupasi tälle silloin
kaikki läänityksensä, mutta kolmea tuntia myöhemmin, kun neuvosto
kokoontui, tahtoi hän riistää marskilta sekä Turun että Viipurin.
-- Vai niin on epäluotettava kuningas, ihmetteli Sipi.
-- Niin tuntuu olevan, mutta ei auttanut vikuroiminen sillä kertaa.
Tästä Viipurin linnasta kuuluu olleen kovin tinka, kuningas kun oli sen
jo Krister-herralle luvannut. Mutta marski ei siitä peräytynyt. Kerran
oli siellä jo kiivastuttukin, niin kerrottiin. Joku valtaneuvos oli
uhkaillut pistää Kaarlon vähän ahtaampaan paikkaan, mutta silloin oli
tämä astunut ikkunan luo ja näyttänyt lahdella kelluvaa laivastoaan, --
hänen ei tarvinnut kuin viitata, niin kohta olisi viisisataa miestä
linnassa. Eikä me olisi vitkasteltukaan silloin maihin juosta...
Silloin täytyi kuninkaan taas pyörtää sanansa ... totta jumaliste, se
oli ihanaa aikaa! Ja sitä juhlaa, kun marski taas palasi voittajana
laivastoonsa, uusi sopimuskirja kourassaan ... auta pyhä Egidius,
kuinka siinä ryypättiin sakeinta, tulisinta espanjalaista...!
-- Et toki silloin ketään vaivaista missään kirkossa pistänyt, veisteli
Lauri tuon juomakertomuksen johdosta, ja ääneensä toiset nauroivat,
Heino itse eniten. Mutta Sipi uteli yhä teinipojan tarinan jatkoa:
-- Kauanko siellä Tukholmassa silloin mässäsit?
-- Vierrettiin siellä monta viikkoa, kunnes laivasto taas eräänä
päivänä teki matkaa takaisin Turkuun. Olisin ehkä silloin jo voinut
marskin mieheksi päästä, mutta enpä uskaltanut näin verekseltään palata
tuomioherrain näkyville. Jäin Tukholmaan. Mutta sielläkin tuntuivat jo
liian monet juttuni tuntevan ja senvuoksi nousin muutamana päivänä
erääseen Rääveliin menevään laivaan, -- vaihdoin piispan aseviitan ja
siihen kuuluvat helpeet muutamiin kolikkoihin. Räävelissä taas rupesin
rikkaan saksalaisen kauppiaan rengiksi, -- siellä ei entisiä vaiheitani
kysytty ja siellä tulin suomenkielellä hyvin toimeen. Siellä elin kuin
herran kukkarossa; kaikki teinilukuni ja pappisaikeeni olivat kerta
kaikkiaan tuomiokirkon ristikäytävälle katkenneet, enkä niitä
surrutkaan. Mutta siellä Räävelin satamassa tapasin sitten muutamana
päivänä suolakuormaa tehdessäni -- tämän Vilpun, joka seisoi siinä
hajareisin suolavajan varassa, seisoi nukkavierun näköisenä ja pää
riipuksissa, kuin olisi raajarikkoisten pyhimystä, herra Marttinusta
avukseen huudellut.
-- So, so...
Vilppu pyrki vastaan väittämään, mutta hilpeällä naurulla tervehtivät
salon miehet tuota Heinon kuvausta karjalaisten kapinanjohtajan
ulkonaisesta asusta, -- jokseenkin samanlaisenahan hän oli ilmestynyt
Hepo-Kaaperin tupaankin. Ja Lauri virkahti:
-- Taisivat olla silloin kapeanlaiset kaatiosi, sinua kuulutettiin
kiinniotettavaksi sekä idässä että lännessä.
Mutta Vilppu ei myöntänyt Räävelissä enää olleensa ollenkaan
avuttomassa tilassa. Hän kertoi:
-- Silloin yöllä, jolloin sinusta, Lauri, erosin, silloin teki kyllä
vielä mieleni rukoilla sekä Marttia että Jaakoppia ja kaikkia pyhiä
järjestään. Sillä enpä tiennyt, miten minua vieras laivuri aamulla
kohtelisi, mereenkö minut viskaa vai Kristerin kouriin vie. Mutta kun
aamulla olin kuullut ankkuria vivuttavan ja purjeita nostettavan, niin
jopa rohkeampana kapusin kannelle ja kiroilin, että minut muka jo
kaupungissa oli unhotettu laivaan nukkumaan... Ja kun parin päivän
perästä Räävelin laiturilla seisoin, silloin jo ilovirttä veisasin,
sillä Kristerin silmukasta olin silloin irti.
-- Eikö sinua Krister-herra Räävelistäkin luovutettavaksi vaatinut,
kyseli Sipi. -- Hän kuuluu sinua kyllä kaikkialta kyselleen.
-- Kyseli Räävelistäkin, lähettipä ankarat kirjeet sinne raadille, että
"Filpus" on laitettava Viipuriin. Mutta vapaakaupungit ovat mahtavia
puolestaan, ne eivät luovutakaan niin hevillä miestä, joka niistä on
turvaa hakenut, kuin Viipurin luostarit. Ja kun Krister talvemmalla
uudisti uhkauksensa, että hän Räävelille ihmeet näyttää, elleivät sen
porvarit minua luovuta, silloin olin jo toisen herran miehiä, silloin
oli minulla jo Kaarlo Knuutinpojan turvakirja povellani!
Mutta juuri sitäpä sisämaan miehet eniten kyselivätkin ja ihmettelivät,
miten pakolaisten Räävelistä pitäin oli onnistunut päästä marskin
miehiksi. Vilppu selitti senkin nyt varsin luonnollisena asiana.
Kuullessaan Kristerin häntä Viipuriin vaativan oli Vilppu lähettänyt
Kaarlo-marskille laajan valituskirjan, jossa hän oli selittänyt
suurimman syntinsä olevan sen, että hän Kristerin kiskomisista ja
jumalattomasta komennosta oli talonpoikain puolesta valituksen
hallitukselle tehnyt. Hän tunsi Kristerin ja marskin välit! Ja vielä
samana syksynä toi airut Turusta Räävelin raadille mahtavan kirjeen,
jossa marski kielsi sitä miestä Viipuriin viemästä.
-- Niin, siitä silmukasta toki helposti suoriusin, -- jatkoi Vilppu --,
ja olisin silloin mieluimmin palannut kotiin Päijänteelle, ellei marski
olisi minua jo miehekseen pestannut. Mutta vaikeampi oli saada
suojeluskirja Heino-pojalle, jonka nimi vielä roikkui Turun
tuomiokirkon ovella.
-- Taisipa siellä olla sinunkin nimesi, vastasi Heino.
-- Jos olikin, niin tunnusta pois, että minä sinullekin armon hankin.
-- Tunnustan, tunnustan, rehellisesti me olemme toisiamme auttaneet. Ja
tässä nyt ollaan mahtavan herran mahtavina miehinä.
Reippaasti löi Heino kohtalotoveriaan olalle, nousten kävelemään
vallille, johon vastapäisten rantain komeilta kokkotulilta nyt keväisen
salmen takaa kuuluivat kisailevain nuorisojoukkojen laulut. Liikkeelle
lähteäkseen nousivat jo talonpoikaisetkin miehet, sillä pian oli heidän
aika linnasta poistua ennenkuin portit suljettiin. Mutta Lauri ei ollut
vielä orpanansa vaiheista täysin selvillä ja siinä astellessa hän vielä
uteli:
-- Ilman muutako sinulle piispa leppyi ja armon soi?
-- Eihän se ihan ilman muuta, -- hän kuuluu lukeneen tuon
kirkkorikokseni kaikkein pahimpain kuolemansyntien joukkoon. Mutta
marski oli puolestani puhunut, -- hän tarvitsi silloin paljon
uskollista väkeä, hankkiutuessaan tälle Viipurin retkelle. Sen ehdon
olivat kuitenkin tuomioherrat panneet, että minun pitää jonkinlainen
katumuslahja Turun tuomiokirkolle maksaa.
Nauraen puuttui silloin Vilppu taas puheeseen:
-- Siinäkin sinä minulta hyvän neuvon sait, kun kehoitin sinua
tuomiokirkolle testamenttaamaan perintötalosi, jota sinulla ei olekaan.
-- Niin, osuuteni Karmalaan, johon isä minut jo palaamasta kielsi.
Mutta kuulostihan se komealta lahjakirjassa: osuuteni perintötalooni...
Salon miehet eivät tienneet, tuliko heidän tosina vai ilveinä pitää
kaikkia noita seikkailijain juttuja. Mutta uskoahan niitä lopultakin
täytyi, kun miehet siinä heidän edessään marskin väreissä reippaina ja
huolettomina tepastivat. He kertoivat vielä jään yli kevättalvella
hiihtäneensä Räävelistä Porkkalaan ja sieltä Turkuun, jossa olivat
saaneet aseet ja ratsut. Siksi myöhään keväällä he kuitenkin olivat
Turkuun saapuneet, että sieltä Eerikki Akselinpojan maajoukko jo oli
ehtinyt liikkeelle lähteä, ja sen vuoksi he olivat päässeet marskin
laivoihin, joka olikin kahta komeampaa.
-- Ja tänne nyt jäämmekin marskin miehiksi, kehui Vilppu vielä lopuksi,
kun he vallilta linnanpihalle laskeusivat. -- Tänne ei meihin ulotu
vieraiden vihat eikä kirkkojenkaan kirot, -- kertokaa niin
kotiväellekin, kun salolle palaatte, kertokaa, että tallessa ovat
iloiset pojat!
Niin rehenteli reippaana veikeä mies. Mutta kun hän samassa kävi
hiljemmin kyselemään, milloin Sysikorven miehet kotipuoleen aikovat,
näkyi sentään silmänluonnista, että sinne hänelläkin ikävä paloi,
niinkuin heilläkin. Mutta Olavintornin vartia töräytti jo puolenyön
hetkeä, ja kiireesti marskin asemiehet silloin saattoivat
maalaisvieraansa vahtiportista sillalle. Linnan pihoilla ja käytävissä
oli silloin jo tauonnut touhu ja hälinä, jota iltamyöhään oli jatkunut,
ja Torkkelin vanha varustus lepäsi taas rauhallisena yöunessaan,
ikäänkuin siinä ei mitään isännänmuutosta olisi tapahtunutkaan, ei
riehunut vallanjanon intohimoja eikä niiden ajamina koskaan olisi
varustauduttu veljestaisteluun.
Muutamia päiviä kului vielä, ennenkuin Hämeen ja Savon miehet, jotka
nyt olivat päättäneet yhdessä ajaa takamaa-asiansa, marski Kaarlo
Knuutinpojan luona, hänen puheilleen pääsivät.
Tämä oli näet nyt toimihaluisen luonteensa täydellä innostuksella
ryhtynyt kokoomaan käsiinsä uuden lääninsä ohjaksia ja asettelemaan
siellä asioita Krister Niilonpojan jäljiltä sille tolalle, mille hän ne
tahtoi saada. Viipurin linna oli toisessa asemassa kuin Ruotsin kaikki
muut läänitysalueet sikäli, että linnanherra isännöi siellä täysin
itsevaltiaana, valtakunnan hallitusta kuuntelematta. Hän läksi
sotaretkelle Suurta Novgorodia tai hansalaisia vastaan, kun sen
tarpeelliseksi näki, ja solmi taas rauhan vihollisen kanssa aikana ja
ehdoilla, jotka hän yksin arvosteli. Hän teki itsenäisiä kauppa- ja
purjehdussopimuksia vieraiden ruhtinaiden kanssa, kielsi yhtenä vuonna
kaupankulun Nevajoella -- rangaistakseen itäistä naapuria -- ja salli
sen taas toisena -- osottaakseen läntiselle suosiotaan. Hän kutsui
Novgorodin tai Lyypekin edustajia Viipuriin tekemään sopimuksia
merirosvouksen hillitsemisestä tai viipurilaisten kauppaoikeuksista, --
ja sekä Ruotsin että vieraiden maiden hallitukset tunnustivat tämän
Viipurin erikoisaseman. Se perustui näet siihen, että tämä linna oli
niin etäällä valtakunnan hallituskeskustasta ja että sillä oli niin
tärkeä raja-asema. Mutta Krister Niilonpoika oli tätä erikoisasemaansa
usein väärinkin käyttänyt, joten hän lopulta oli kiristänyt välinsä
sekä Novgorodin tasavallan että Hansaliiton kanssa, -- ilmisotaakin oli
viime aikoina pelätty, ja siitä oli, kuten porvarit nyt marskille
valittivat, Viipurin kauppa pahasti kärsinyt.
Kaarlo Knuutinpoika ryhtyi heti ensi hallituspäivästään noita välejä
selvittämään ja pani viipymättä alulle uudet neuvottelut naapurivaltain
kanssa, rakentaakseen tuon ikävöidyn kaupparauhan pysyväiseksi ja
samalla hankkiakseen, jos mahdollista, kotikaupunkinsa Viipurin
porvareille pääsyoikeuden Novgorodin kauppakeskustan, Gotenhofin
mainioille markkinoille sekä jäsenyyden Räävelin kauppakiltassa. Hänen
lähettiläänsä lähtivät jo matkalle itään ja länteen, ja heillä oli
edellytyksiä onnistumiseen, -- olihan marski Kaarlo Knuutinpoika itse
Itämerta isännöivän Kalparitarikunnan kunniajäsen, ja hänen nimellään
oli Novgorodissakin komea kaiku.
-- Saat nähdä, Degen, kuinka sulina hansalaiset nyt ehdotuksiimme
vastaavat, ne samat, jotka Kristerille vain hampaitaan näyttivät. --
Niin puhui marski eräänä päivänä, lähettiläät liikkeelle saatuaan,
voudilleen Björn Degenille, joka linnan vaakunasalissa linnanherran
apumiehenä toimi nyt niinkuin ennenkin, vaikka nyt toinen vaakunakilpi
salin peräseinää konstikin.
-- Niin, Krister pyrki kaivautumaan pikkuasioihin, oli turhan tarkka,
mutta sillä hän vastustajansa ärsytti, vastasi Degen, joka mainitusta
entisen herransa luonteenpiirteestä kylläkin usein oli saanut kärsiä.
-- Ja ärsyttäminen on toki huonoa valtiotaitoa, lisäsi marski. --
Tosiaan hän oli liian tarkka, -- eihän täällä linnassa ole edes
asumuksia miehistöllemme, se on taas huonoa säästäväisyyttä!
-- Mutta onko aikomus pitää linnassa sekä sen vanha väki että Eerikki
Akselinpojan miehet? kysyi vouti kummissaan.
-- Kaikki -- meidän täytyy voida näyttää naapureillemme, että meillä on
pohjaa, jolta puhumme.
-- Mutta kustannukset kasvavat silloin kaksinkertaisiksi, ehkä
kolmin...
-- Ei kitsailla, kyllä tulevaisuus maksaa, jos eivät nykytulot riitä!
-- Niinollen ei ole tosiaankaan täällä asumuksia talveksi
puolellekaan...
-- Niitä rakennetaan uusia, Degen, korkeampia, tilavampia. Revitään nuo
vanhat röttelöt pois, -- kutsu puheilleni huomiseksi savimestari!
Täällä tarvitaan nyt linnassa muitakin uudistöitä, ennen kaikkea
enemmän valoa, enemmän ilmaa!
Näin puhuen kääntyi marski innostuneena jalosukuisten seuralaistensa,
Eerikki Akselinpojan ja Olavi Niilonpojan puoleen, jotka sivulla
seisoivat tarinoiden öljytystä nahasta tehdyn ikkunan luona, joka laski
huoneeseen kellervän valon. Heille hän nyt virkkoi:
-- Niin, me tarvitsemme tänne enemmän valoa, väriä, elämää, täällä on
vielä kaikki liian synkkää. Siksi valkaisemme sisältä nämä mustuneet
seinät ja ulos istutamme puiston tuohon tornin edustaiselle kalliolle!
Ja meidän pitää saada tänne linnaamme kootuksi nuoruutta, iloa,
ritarielämää! Jo olenkin tilannut Laatokan puolelta oivalliset
metsästyshaukat, joita heti opettamaan käydään, ja Lyypekistä
palatessaan tuo lähettilääni kellarit täyteen reininviiniä.
-- Suunnittelet pitoja ja metsästysretkiä, -- ole huoletta, kyllä siten
pian saat joutoväkeä ympärillesi enemmänkin kuin toivot. -- Niin
virkahti Eerikki-ritari hiukan pisteliäästi.
-- En enempää, vastasi marski leväyttäen sylinsä auki, -- kokoontukoon
tänne vain ympärilleni vaikka koko Suomen aatelisto, kyllä sille täällä
tilaa ja tointa löydämme! Miksi emme, Eerikki, hankkisi nuoruutta,
kauneutta, ritaritapoja, soittajia ja leikareita linnaamme, -- ei tämä
maa niin kylmä ole, että täällä pakosta kaikkien hentojen tunteiden ja
hilpeyden pitäisi kontettua ja jäätyä! Ei, Viipurin linnan pitää taas
elää!
Kaarlo Knuutinpoika puhui noista aikeistaan aivan lämmenneenä, astellen
hehkuvin poskin edestakaisin suuren vaakunasalin permannolla. Mutta
hänen sotainen ystävänsä Eerikki katseli uteliaana ja epäillen tätä
marskin kuumenemista ... tuossa innostuksessa oli hänestä sittenkin
jotain keinotekoista, pakotettua. Sillä Eerikki Akselinpoika vainusi,
että Kaarlo ei ollut noihin uusiin tuumiinsa innostunut niiden itsensä
vuoksi, vaan upottaakseen niihin sen jäytävän tulen, joka hänen poveaan
yhtenään poltteli ja jota hän ei tahtonut liekkiin päästää. Eerikki
ritari tiesi kyllä, mikä se kipuna oli ja kuinka se poltti, -- hän oli
äskeisellä Tukholmanmatkallakin nähnyt, kuinka kovaa taistelua marski
sisässään kävi, painaakseen alas ne rohkeat unelmat, jotka
houkuttelevina virvatulina hänen sielussaan liiankin usein
leimahtelivat. He olivat sillä retkellä taas läheltä nähneet, kuinka
heikkojen jalustain varassa oli se ulkonainen kuninkuus, jota maan
harvat ylimykset itsekkäissä tarkoituksissa pönkittivät, -- kevyt
puhallus olisi kyennyt kaatamaan kumoon koko tuon täperän rakennuksen.
Mutta marski ei ollut tahtonut sitä puhaltaa kumoon, hän tahtoi yhä
säilyttää sen malttinsa, jota hänen vanha piispa-ystävänsä oli hänelle
neuvonut, ja odottaa aikaansa. Mutta tuo sisällinen taistelu oli sitkeä
ja kova, sen Eerikki-ritari oivalsi; ja kun marski nyt suunnitteli
itselleen iloja ja viihdytyksiä Viipuriin, virkahti hän hiukan
terävästi:
-- Sinä aiot koettaa täällä nuorisoleikkeihin ja nais-iloihin upottaa
ikäväsi ja veltostuttaa toimintasi tarmon!
Kaarlo Knuutinpoika tunsi ystävänsä piston, mutta hän oli jo itse
ennakolta ajatuksissaan siltä kärjen taittanut. Jo silloin, kun hän
viime syksynä oli viekoitusten huumaavain suitsutusten keskeltä
Tukholman rannassa astunut alas viileään laivaansa palatakseen Suomeen,
vilautettuaan vain vastustajilleen voimaansa, jo silloin hän oli
voittanut itsensä ja siinä voitossaan hän aikoi johdonmukaisena pysyä.
Ja hymähtäen hän nyt ystävälleen vastasi:
-- Vaikkapa niinkin, Eerikki. Me keräämme ympärillemme intohimojen
viihdykettä, me tahdomme laittaa elämämme niin siedettäväksi kuin
suinkin, -- eikö se ole järkevää?
Mutta tulinen ritari jatkoi vieläkin pistävästi:
-- Ja annamme siten hyödyttömänä täällä karreksi palaa sen tulen, jolla
voisimme maailmat mullistaa. Me pukeudumme velttoon valhenaamariin ja
koteudumme siihen, sen sijaan että sen jo viskaisimme pois ja
antaisimme veremme tositoimissa koskena kuohua ja kohista.
Hetkeksi kävivät marskin kauniit kasvot vakaviksi, hän tunsi
hyökyaallon rinnassaan. Mutta hän tiesi sitä hallitsevansa ja vastasi
lohduttavasti ritarille:
-- Ei, Eerikki, sitä koskea on täällä niin paljon, että sitä riittää
siihenkin aikaan, jolloin se valtoinaan kuohua saa, -- sitä vain täällä
taiten vaalikaamme! Mutta juuri siihen tarvitsemme ympärillämme elämää,
tointa, liikettä. Lähdemmekö illalla, Eerikki, ratsastamaan,
kaataaksemme aamulla kontion Suokorvesta, se on näinä päivinä riehunut
siellä talonpoikain karjassa?
-- Lähtekäämme vain, päiväksihän siitäkin on viihdytystä.
-- Hyvä, karhunjahtiin siis jo tänään puolilta päivin. Ja kun siihen
kyllästymme, purjehdimme Suomenlahdelle merirosvoja ahdistamaan. --
Puolileikillä näin marski lohdutteli kuumaveristä ystäväänsä, joka
pahemmin kuin hän itse pelkäsi pitkästyvänsä täällä erämaan rajalla.
Mutta taas hän kääntyi vakavampana Degen-ukon puoleen: -- Muuten meillä
on täällä kyllä tositoimia kotosaliakin, jotka huolenpitoamme vaativat.
Sinä mainitsit, että täällä on joku talonpoikaislähetystö kauan
odotellut saadakseen jonkun asiansa ajetuksi?
-- Niin, ainakin kahdeksan kuukautta.
Marski oli jo ruvennut riisumaan päältään väljähihaista samettista
kotinuttuansa, pukeutuakseen ratsastuspukuunsa, -- Eerikki-ritari oli
näet jo heti lähtenyt karhunajo-retkeä valmistamaan. Nyt Kaarlo
yhtäkkiä, ikäänkuin jonkun hämärän aavistuksen herättämänä, pysähtyi
linnanvoudin eteen ja kysyi uteliaalla hämmästyksellä:
-- Mitä tuhmia haastat, -- kahdeksanko kuukautta!
-- Niin, toiset noista erämaanmiehistä tulivat tänne jo viime syksynä.
-- Erämaan...!
Haalistunut muisto, jonka muut huolet ja riennot taas olivat umpeen
ajaneet, palasi nyt vähitellen marskin mieleen. Hänelle kävi yhtäkkiä
selväksi, keitä nuo kauan odottaneet talonpojat ovat, ja samalla hän
oivalsi senkin, että Krister-herra oli nähtävästi nuo erämaan
asiamiehet talvikauden vankinaan pitänyt. Hänen tuntonsa soimasi häntä
siitä, mitä hän oli unhottanut ja laiminlyönyt, ja hän lähetti nyt
kiireesti huovin hakemaan talonpoikaislähettiläät heti puheilleen.
Sillä välin Degen-vouti marskille kertoi, miten salon vieraita oli
linnassa kohdeltu ja kuinka lähellä hirsipuuta nuo viattomat talonpojat
jo olivat olleet, kun Krister-herran hänen oma kiukkunsa oli korjannut
pois. Sitä marski varsin vakavaksi käyneenä kuunteli, sillä hän muisti
nyt taas, mikä merkitys sillä erämaakysymyksellä oli, jonka
selvittämistä Lapinkorven asiamiehet kulkivat pyytämässä, ja hän päätti
nyt rutosti ja ravakasti ajaa talonpoikain toivomukset perille. Jo
ennenkuin nämä hänen puheilleen saapuivat, kääntyi marski senvuoksi
Olavi Niilonpoika Tavastin puoleen, joka hänen seurueessaan oli
Viipuriin tullut, ja virkkoi tälle:
-- Sinä tunnet tietysti Hämeenlinnan voutina nuo talonpoikain
erämaariidat ja heidän takamaataistelunsa. Niistä on meidän nyt tehtävä
loppu, sinun on juuri tänä kesänä otettava se juttu selvitettäväksesi!
-- Siis käytävä raja Hämeen ja Savon takamaiden välille, -- sepä ei
olekaan mikään pieni patikkamatka.
-- Juuri niin, selvä ja varma raja on sinne käytävä. Ja laskenpa
tunnonasiaksesi, että sen tehtävän huolellisesti ja ymmärtävästi
loppuun asti ajat, -- se on suurempi kysymys kuin me nyt ehkä
luulemmekaan! Saat täällä jo tehdä tuttavuutta niiden talonpoikain
kanssa, joiden pariin sitten kesällä joudut, ja linnueestani saat
valita mieleisesi miehet matkallesi.
-- Ehkäpä olisi Viipurissa ensi kesänä iloisempaa kuin salolla
sääskisodassa, vastasi hilpeä ritari. -- Mutta olkoon menneeksi, minä
lähden!
Kädestä taas marski puristi talonpoikaisia miehiä, kun heidät nyt hänen
eteensä saatettiin, ja avoimin, luottavin katsein he hänen puoleensa
kääntyivät, -- hän oli jo voittanut savolaisten sydämet yhtä ehyeltään
kuin ennen hämäläisten. Ja vielä kerran kuunteli hän heidän
erämaavalituksiaan, jotka nyt molemmilta puolin kohdistuivat siihen,
että esivallan toimesta takamaille vihdoinkin raja käytäisiin.
-- Se käydään tänä kesänä, vastasi marski heille päättäväisesti, --
tämä jalo ritari Olavi Niilonpoika tulee sitä nyt teille käymään. Ja
syksyllä sitten pidetään maakuntakäräjät Hollolan Lahdessa, jonne itse
saavun ja jossa rajankäynti vahvistetaan.
Hetken kuluttua marski kertoi jo tarkemmin talonpojille sen menettelyn,
jonka hän nopeasti oli mielessään suunnitellut. Sekä hämäläisten että
savolaisten tulee nyt jo heti keväällä valita luotetut miehensä
edustajikseen rajankäyntiin. Mutta sen lisäksi on puolueettomiksi
lautamiehiksi kutsuttava neljä Pohjanmaan talonpoikaa, jotka
Sisä-Suomen takamaat tuntevat. Juhannuksen aikaan tulee kaikkien näiden
kokoontua Tähkäjärven Naulasaareen, joka rajan eteläpääksi jo tunnetaan
ja tunnustetaan. Sinne saapuu silloin myöskin Olavi Niilonpoika
miehineen, ja sieltä käydään raja sitten etelästä pohjoiseen, sitä
mukaa kuin asianomaiset itse ja valitut lautamiehet siitä sopivat, ja
rajapyykit merkitään rajakirjaan, joka sitten tuodaan maakuntakäräjille
vahvistettavaksi. Ken sen jälkeen toisen heimon puolelle rajaa
pyyntimatkoille lähtee, se rangaistaan kihlakunnanoikeudessa kuin varas
ainakin.
-- Ja siitä tulee silloin ikuinen raja ja ikuinen rauha, huudahti
marski lopuksi itsekin innostuneena. Mutta sydänmaan miehet kuuntelivat
sitä marskin puhetta kuin kaunista soittoa, -- suunnittelihan hän
heidän omien sydäntensä hartaimpia toivomuksia, joiden he nyt vihdoin
toteutuvan toivoivat. Ja siksi he mielissään siunasivat talonpoikain
ystävänä Viipurin uutta herraa, kun he hänen linnastaan hetken kuluttua
palasivat. Mutta silloin paloikin jo Viipurissa pitkään viipyneiden
talonpoikain mielissä ylivoimaisena ikävä päästä vihdoinkin
taipaleelle, kotimatkalle. Nopeasti he nyt asiansa kaupungissa
toimittivat, heittivät hyvästit Hepo-Kaaperin tupaan ja sitoivat jo
samana päivänä kontinviilekkeet rinnalleen ristiin. Mutta ennenkuin he
kääntyivät kaupungin portille, poikkesi Lauri vielä rantakadulle
saksain rihkamakauppoihin, joissa myytiin noita monia kauniita
kiiltokaluja, joita novgorodilaiset kauppiaat olivat kuljettaneet aina
Persiasta ja Arapiasta asti ja Viipuriinkin kaupan tuoneet. Ja siellä
hän kaivoi esille mekkonsa syvimmästä poimusta ne säästöhopeansa,
joihin hän Turkuun tuomansa revonnahat oli vaihtanut. Nyt hän antoi
niiden mennä, -- osti saksalta hopeaiset vyöllisvitjat, sellaiset
pitkät kiertovitjat, jommoisia hän oli nähnyt Karjalan naisten
mieluisimpina koristeinaan käyttävän. Sipi katsoi suurin silmin sitä
ystävänsä tuhlaavaisuutta, arvasi jonkun kotipuolen immen nyt nuoren
miehen muistoissa asuvan, ja virkahti:
-- Taidatpa kihlat ostaa?
-- Varalta ostan, jos tarve sattuisi...
Karja-portilla odottivat heitä jo Savon miehet, joiden kanssa
alkutaival oli päätetty yhdessä kulkea, -- heidän oli vielä keskenään
sovittava läheisen rajankäynnin valmistuksista ja siihen valittavista
luottamusmiehistä. Sinne saapuivat myöskin Vilppu ja Heino
kotiinlähteviä omaisiaan hyvästelemään, ja varsin vakavina linnan
asemiehet nyt maantietä astuivatkin iloisten korvenmiesten rinnalla.
Vilppu rupesi jo heti ensi sanoikseen kertomaan, että hän aikoo pyrkiä
Olavi-ritarin mukana rajankäyntiin, päästäkseen samalla käymään
Karmalassa, jossa häntä odotti vaimo ja lapsi, -- jo oli näet talvella
poika syntynyt sen poltetun sijaan, siitä oli hän viestin saanut,
vaikkei hän ollut lastaan vielä nähnyt. Hän puhui, Ennille terveiset
laittaen, pitkään ja lämmöllä niistä kotitoiveistaan. Mutta ääneti ja
murjottavana kulki hänen vieressään Heino, puhumatta mitään
kotiintulostaan taikka terveisistäkään. Hänelle senvuoksi Lauri
virkkoi:
-- Entä sinä Heino, etkö pyri mukaan sinäkin, kotipuoltasi näkemään
taas pitkästä ajasta?
Heino ei nostanut silmiään tiepuolesta, jonka nuorta nurmennukkaa hän
näytti hyvin tyystin tarkastavan, ja vastasi hiljaa:
-- Eipä taida minun olla sinne tulemista ... vihalla minut isäni
kirosi, vihalla taitaisi taas Karmalasta ajaa.
Mutta Sipi näki nuoren miehen mielen ylen matalaksi vajonneen,
ilmeisesti koti-ikävä häntäkin vaivasi, eivätkä hänen ahavoituneet,
parroittuneet soturinkasvonsa sitä täysin voineet salata. Ja nuorta
miestä rohkaistakseen kävi Sipi silloin iloisemmin puhumaan:
-- Eipä tiedä niitä vihoja, luulenpa Tuomaan sisussa katumistakin
nähneeni, kun hän arvasi sinun hänet Vesilahdelta auttaneen. Tule pois
kotikulmille sinäkin, Heino, ehkä siellä pian hääjuhlatkin saadaan, --
Lauri jo Viipurista kihlat osti!
Jo vilkastui Heinokin ja kysyi:
-- Saadaanko, Lauri, häät, joko sinulla on siellä siippa tiedossa?
-- Mistäpä minulla, joka maailman jaloista palaan. Mutta kuka
tietää...?
Lauri ei ollut matkatovereilleen vielä sanaakaan hiiskunut sydämensä
sarastavista toiveista, eipä hän ollut Tarvaisen pojalle uskaltanut
vielä viitatakaan, että hän tämän sisaren tunsi ja juuri sitä impeä
mielessään ajatteli. Mutta Vilppu, joka yksin niistä Laurin salaisista
toiveista tiesi, iski nyt tovereilleen silmää ja kävi hilpeästi
veistelemään:
-- Ehkei se kana ole sentään niin aivan katsomatonkaan. Minä arvaan,
että kun siellä korven laidassa nyt hääjuhlat syntyvät, niin niistä
tulevatkin oikeat jymyhäät, -- niissä tahdon minäkin olla mukana
nuodemiehenä.
Ja reippaampana silloin jo Heinokin huudahti:
-- Kun laittanet iloiset häät, Lauri, niin jo tulen kerran minäkin
kotikylillä käymään ja äitivanhaa näkemään. Tuohon käteen!
Niillä puhein kääntyivät marskin asemiehet palaamaan takaisin tuohon
harmajaan linnaan, joka korkeana ja vakavana maantielle asti näkyi ja
joka näytti hallitsevan koko ympäröivää luontoa. Mutta talonpoikaiset
miehet lisäsivät vauhtiaan ja riensivät kevein askelin kuusikkoa kohti,
johon tie painui ja joka heitä kuin vanha, ikävöity tuttava tervehti
pihkaisella tuoksullaan. Iltapäivän liikahtamaton, melkein painostava
tyyneys vallitsi metsässä, kun he sinne ehtivät, aurinko paahteli
lämpöisenä keväiseltään heräävää luontoa, ja äsken palanneet
muuttolinnut heläyttelivät vielä kirkkaita, mutta talttuvia
viserryksiään, ennenkuin oksilleen yölepoon heittäytyivät. Notkosta
nousi ilmaan lämpöinen, leppoisa kosteus, sen tuores, suokorpea
muistuttava tuoksu täytti oudoksestaan huumaavalla riemulla
matkamiesten mielet, jotka tuota salon tuntua niin kauan olivat
umpinaisessa linnassa ja likaisessa kaupungissa ikävöineet, ja he
vetivät kuin ahmien keuhkonsa täyteen tuota kanervain ja vehkain lemua,
josta niin kauan olivat olleet erossa.
Jäljelle jäi heistä nyt levottomasti hyörivä linna ja touhuissaan
ärhentelevä, tomuinen kaupunki. Mutta vielä kuitenkin miesten jäljestä,
kun he näin hilpeinä metsätietä astuivat, tuli sieltä humusta viimeinen
tervehdys. Kuului takaa kavioiden kopsetta, keihäsniekka ratsujoukko
pyrähti tietä myöten pilvenä talonpoikain ohi. Se oli marskin
metsästysseura; hän ajoi siinä nyt Eerikki-herran ja muutamain muiden
nuorten ritarien parissa karhua Suokorvesta kaatamaan. Nopeasti
viiletti kepeä, kirjava ratsujoukko ohi, mutta marski ehti kuitenkin
tuntea tuttavansa miehet ja huutaa heille vielä tienmutkasta
kääntyessään:
-- Terveiset salolle, salon miehet!
Kavioiden kopse loittoni ja loppui, ja tie kääntyi harjun taa, johon ei
enää Olavintornin korkein huippukaan päässyt kuultamaan. Päivä laskeusi
latvojen siimekseen; ja illan viileä rauha valtasi ehyeltään luonnon ja
luonnonmiesten mielet.