Meni syksy, tuli talvi. Pakkanen löi jäähän Viipuria ympäröivät lahdet,
panipa riitteeseen virtavat salmetkin ja peitti lumillaan linnan jykeät
muurit. Linnan pihalla sytytettiin hirsitulet lämmittämään ja
valaisemaan töissään häärivää linnanväkeä, ja paksuissa susiturkeissa
polkivat Olavintornin vartiat jäätynyttä tornin lakea, etsien turhaan
rintavarustuksen takaa suojaa merituulen viimoilta. Mutta teinipojat
saapuivat kaupungista linnaankin vääntämään Betlehemin tähteään, ja
yksin tyrmässä tirppovat vangitkin kuulivat joskus tallirenkien tuvasta
heidän helakoita joululaulujaan.
Siellä ne näet yhä istuivat linnan tyrmässä Sysikorven miehet, eivätkä
he tienneet vapauteen pääsemisestään mitään. Linnanherra oli näet
yhtaikaa tuomari ja toimeenpaneva valta, ja hän oli vain käskenyt
tallentaa tarkoin marskin miehet.
Mutta eräänä päivänä heti joulun jäljestä leväytti se vartiahuovi, joka
heille oli ruokaa tuonut ja joskus halkojakin tyrmän lämmittämiseksi,
oven auki ja käski miehet ulos, -- työhön! Niin oli linnanherra nyt
käskenyt; kaikki väki, mitä linnassa oli, yksin naiset ja vangitkin,
piti komennettaman työhön, jäitä sahaamaan ja uusia rintavarustuksia
rakentamaan. Kaupunkilaiset olivat saaneet käskyn lujittaa kaupunkia
kiertävän muurin, ja salmen vastapäisellekin rannalle, missä oli linnan
latokartano, oli ruvettu varustuksia rakentamaan. Linnanherra, joka
syystalven oli murjottanut takkatulensa ääressä kuin karhu pesässään,
oli taas ponnahtanut tuhattulimmaiseen toimintaan ja pannut koko
linnansa liehumaan.
Tyrmässä istuneille vangeille oli tämä työkäsky mieluinen vaihtelu, he
vain ihmeissään vartialtaan kyselivät, mistä tämä yhtäkkinen muutos nyt
johtui. Eikä ollut vartiakaan salaperäinen kertomaan sitä vähää, minkä
hän tiesi. Airut oli äsken tuonut linnaan useita kirjeitä, ja niistä
tämä hälinä johtui, -- linnanherra oli niistä suuttunut niin, että oli
ollut silmät repiä viattomalta viestintuojalta. Ja nyt linnassa
kerrottiin, että kuningas oli tainnut sittenkin lopullisesti määrätä
tämän Viipurin linnan marski Kaarlo Knuutinpojalle. Tämä oli viime
syksynä saapunut suurella laivastollaan Tukholman linnan alle, ja siitä
olivat herrat siellä niin säikähtäneet, että olivat tinkimättä
suostuneet marskin kaikkiin vaatimuksiin.
-- Sen laivaston me syyskesällä lähtevän näimme, kehui Lauri
innoissaan. -- Mutta Krister-ukko ei taida aikoa sittenkään linnastaan
luopua?
-- Ei hinnalla millään, vakuutti vartia. -- Mutta marski kuuluu aikovan
tulla aseväellä linnan ottamaan. Hänen apumiehensä, ritari Eerikki
Akselinpoika, värväilee parastaikaa lisää väkeä koko Länsi-Suomesta ja
Viron puolelta, saapuakseen tänne suurella sotajoukolla Viipuria
piirittämään. Niin ovat kertoneet airuet ja siksi täällä nyt
sellaisella kiireellä talvisydännä varustuksia lisäillään ja uutta
väkeä harjoitetaan, -- näettehän, kuinka siellä komennetaan nahkapoikia
linnanpihalla.
-- Ja siksi meidätkin nyt sillantekoon laskettiin. Eipä hullummaksi,
ahdasta olikin yöt päivät siellä yhdessä kolossa elää!
Niin iloitsi Sipi. Heidät pantiin näet muiden vankien kanssa
rakentamaan siltaa linnansaarelta salmen yli Tervaniemen latokartanoon.
Ja Hämeen miehet mursivat mielitöikseen kiviä rantakallioista ja
vetivät niitä kivikelkalla silta-arkkuihin, sillä nythän he, vaikka
vartioituinakin, saivat toki olla ihmisten ilmoilla, keskustella
toisten vankien ja veropäiväläisten kanssa ja kuulla, mitä maailmassa
tapahtui. Mutta linnan oma väki oli tyytymätöntä tähän uuteen touhuun
ja murisi usein salaa työnsä sekaan. Liian pingoitettua oli sen
mielestä tämä pakotettu toimeliaisuus, koskaan mies ei jaksanut
tyydyttää kaikkea, mitä ankara isäntä häneltä vaati. Miehistössä oli
vain pelkoa isäntäänsä kohtaan, suosiota ei.
Niin kului sydäntalvi ja aurinko rupesi jo korkeammas taivaalle
kohoamaan, lämmittäen lumisia maita. Eräänä kevättalven päivänä
näkivät Hämeen miehet, vetäessään tapansa mukaan kelkalla kiviä
silta-arkkuihin, että sinne samaan työhön oli taas ilmestynyt kaksi
uutta vankia, -- Krister-herra piti tänä talvena hyvää huolta, etteivät
hänen tyrmänsä tyhjinä olleet. He katsoivat ensiksi kaukaa noita uusia
tulokkaita: talonpoikaisia miehiä olivat hekin, ja tutuilta he
tuntuivat liikkeiltään, vaikkei turkinkaulusten alta kasvoja näkynyt.
Illalla he kyselivät vartialtaan, mitä vieraita nämä uudet olivat, ja
saivat tietää heidän olevan Savon puolen talonpoikia, -- lienevät
valittaneet Kristerin uudesta ylimääräisestä sotaverosta, ja sellaiset
vieraat ankara herra tyrmään pisti ja työhönsä pani. Seuraavana päivänä
katsoivat hämäläiset työtovereitaan vielä tarkemmin.
-- Mutta onhan tuo leveänaamainen punaparta Pouta-Paavo, virkkoi Sipi,
joka Sotasaaren neuvotteluista sovinnon-savolaisen hyvin muisti.
-- Se on, myönsi Lauri. Mutta hän puolestaan tähysteli tarkempaan tuota
toista, lyhyttä, hartevaa jässäkkää, ja virkkoi hetken kuluttua:
-- Eikö ole arpi tuon tanakamman miehen otsassa, lakkiturvelon alta
sitä vähän näkyy?
-- Arpi on -- tuttujapa ovat Savon miehiä! Se on Tarvaisen poikia tuo,
sama mies, joka kerran Savilahdella rinnukseesi kiinni kävi.
Yhä uteliaampina katselivat nyt Hämeen miehet uusia kohtalotovereitaan,
jotka omaa kivikelkkaansa kiskoen aina väliin heidät jäällä
sivuuttivat. Ja he näkivät pian, että jo savolaisetkin heidät tunsivat
vanhoiksi vastustajikseen kalajärviltä, sillä supattavan kuuluivat
hekin keskenään. Mikä vallaton salliman oikku oli nämä erämaiden
taistelijat viskannut vastakkain yhteiseen vankityöhön, sitä
he molemmin puolin ihmettelivät, mutta sanaakaan eivät nämä
vihollisheimojen edustajat vielä toisilleen puhuneet, eivät hyvää eikä
pahaa. Ja ikäänkuin toisistaan tietämättä he iltahämärässä vartijainsa
saattamina kumpikin eri koppeihinsa painuivat.
Mutta muutamana päivänä pantiin heidät kaikki yhdessä suurta kuormaa
kohottamaan, joka oli kinokseen kaatunut ja tarttunut, ja silloin ei
oudoksi jääminen enää vedellyt. Puolittain leikkisästi virkahti siinä
ensimmäisnä Suopellon Sipi:
-- Näkyivät pudonneen Savon miehetkin tänne yhteiseen loukkuun.
Ja yhtä leikkisästi vastasi Poutasen mies:
-- Ei näy katsovan sudenkuoppa, minkä metsän eläviä se pohjalleen
ottaa. Te kuulutte jo kauan tässä kolossa olleen?
-- Syksystä asti, vastasi Sipi. -- Mutta mikä ajoi savolaiset nyt
sydäntalvella tänne Viipuriin herroja vihoittamaan?
-- Luultavasti sama asia mikä teidätkin.
-- Joko on siis Savon puolessakin kyllästytty takamaiden taisteluihin,
sillä niistä me lähdimme valittamaan ja rajankäyntiä anomaan.
-- Niinpähän ovat vähän asiat meilläkin.
Tähän keskusteluun ottivat aluksi osaa ainoastaan Poutanen ja Suopelto.
Nuoremmat miehet väänsivät ääneti koivukangilla kiveä rekeen, kumpikin
puoleltaan, mutta toisiinsa paljon katsomattakaan. Mutta kun he vihdoin
olivat kelkan kohdalleen saaneet, niin jo virkahti Tarvaisen Ohtokin
vähän terävästi:
-- Eipä ole kumma, jos kyllästytään, kun eivät hämäläisille enää
takamaat riitä, vaan he jo tulevat kyliä polttamaan.
Hämeen miehet katselivat kysyvinä puhujaa, mutta enempää hän ei
selittänyt. Vasta kun he hetken kuluttua vaivaloisesti kiskoivat
raskasta kuormaa kinoksesta tielle ja sitä myöten sillalle päin, kävi
Poutanen verkalleen tekemään selkoa heidän matkansa lähimmistä
aiheista.
Viime syksynä oli tapahtunut yhteentörmäys savolaisten ja hämäläisten
välillä aivan molempain rintamaiden laidassa, Vahvajärvillä, jonne
kummaltakin taholta oli lähdetty syyskalan pyyntiin, kun ei kauemmas
erämaihin uskallettu. Hämäläisten oli täytynyt peräytyä ja he olivat
niin suuttuneet siitä, kun eivät kotimetsän laidassakaan saaneet
talvikalaa pyydetyksi, että olivat heti uhanneet kostaa. Samaan aikaan
kuului Sysikorven pappi palanneen kotiinsa kertoen, että turhiin oli
rauennut hämäläisten lähettilästen matka herroihin, ja vähän myöhemmin
oli tullut salokyliin sanoma, että toiset lähettiläät ovat vangitut,
ehkäpä jo hirtetytkin.
-- Siellä sai silloin epätoivo vallan, sen jo arvaan, lausui Suopelto,
hyvin oivaltaen odottavan kotiväkensä tunteet ja tuumat.
-- Niin lienee saanut, jatkoi Paavo,-- sillä heti ensi talvikelillä
hiihti odottamatta, aavistamatta, joukko Hämeen nuoria miehiä
Savilahden laitakyliin, polttivat talot ja ajoivat eläjät
talvipakkaseen...
Katkeralla äänellä sitä muuten sovinnollinen Savon mies kertoi, ja
Tarvaisen Ohto lisäsi heti uhmaillen, että heillä oli samassa ollut aie
hiihtää polttamaan koko Sysikorven asutus. Mutta siinä oli kuitenkin
tuumattu tarkempaan miesten kesken ja silloin oli nähty, että kovin
olivat jo savolaisistakin enimmät suivautuneet noihin alituisiin
ryöstöretkiin. Päätettiin panna miehet verekseltään valittamaan
esivallan edustajille tuosta hämäläisten väkivallanteosta ja pyytämään
takamaihin rajoja. Ja sillä asialla he nyt olivat.
-- Niin, köyhyyttä ja hätää ne erämaantaistelut ovat meidänkin kyliin
tuoneet, lisäsi Paavo vielä. -- Verottaja vie, minkä kotoinen kaski
antaa, eläminen olisi saatava salolta, mutta sinne ei kyetä, -- siitä
täytyy tehdä selvä!
-- Sen me olemme jo kauan älynneet, virkahti Sipi. -- Mutta mikä
selvyys hänestä syntynee, kun ei esivallalta tämän parempaa apua lähde.
Näitä kertoessaan ja keskustellessaan olivat miehet jo saaneet rekensä
sillan luo ja istahtaneet kiville vakavina miettimään sitä kovaa
kohtaloa, jonka heidän molempain rauhallinen sovinnon-yritys nyt oli
osakseen saanut. Krister-herra oli ollut savolaisille melkein yhtä tyly
kuin hämäläisille, eikä hän ollut luvannut heille mitään apua. Mutta
kun Savon miehet onnettomuudekseen vielä olivat ruvenneet valittamaan
siitä, että Säämingin salon savolaisia olivat äsken Laatokan puoleiset
karjalaiset käyneet ryöstämässä, joten rahvas silläkin kulmalla
tuskassa elää eikä jaksa veroja maksaa, niin oli heti Krister-ukolla
hahmo muuttunut. Ja tuota pikaa hän oli määrännyt valittajat linnaan
pakkotyöhön, muka verorästejään lyhentämään, -- siellä raatakaa yhdessä
hämäläisten ruikuttajain kanssa, niin oli hän ilkkuen kiljunut!
Ja siinä he nyt yhdessä raatoivat. Vartia tuli heidän kuormaansa
kiirehtimään ja taas he koivukangilla väänsivät raskaita kiviä
silta-arkkuun ja miettivät ääneti avutonta kohtaloaan.
Mutta sen kevätpäivän perästä, jolloin he ensi kerran olivat näin
puheikkain joutuneet, yhtyivät Savon ja Hämeen miehet usein linnan
töissä ja niistä lepäillessään ja keskustelivat rauhan miehinä
yhteisistä asioistaan. Molempia kohdannut tyly sydämettömyys, yhteinen
ikävä ja yhteiset huolet lähensivät tällä vankinaolon ajalla toisiinsa
noita vihamielisten heimojen edustajia, jotka ennen vain katkerina
vainolaisina olivat toisiaan ase kädessä erämaissa tavanneet. Vielä he
tosin kauan toisiaan jonkunlaisella epäluulolla ikäänkuin etäältä
puhuttelivat, ja varsinkin luimistelivat Savilahden Ohto ja Karmalan
Lauri, vierekkäin sattuessaan, karsaasti kulmainsa alta toisiaan. Nämät
nuoret miehet olivat juuri heimojensa johtajasukujen pitkän, katkeran
vihan ja karmivain surumuistojen edustajia, eivätkä he toisiaan
nähdessään voineet olla alituiseen ajattelematta kahakkaa Savilahden
rannalla ja Sotisaaren veristä tappelua ... heidän sydämensä eivät
tahtoneet sulaa sovintoon edes yhteisessä vankityrmässä.
Mutta eräänä päivänä, kun he kahdessa kiveä arkkuun kiskoivat ja
Tarvainen sitä tehdessään paljasti päänsä hikeä pyyhkäistäkseen,
virkahti jo Lauri seivästoverilleen:
-- Taitaapa olla tuo otsasi arpi minun iskemäni oman jousesi selällä.
Savon mies luimahutti silmänsä kerran epäluuloisena Lauria kohti, mutta
eipä hän ilkkumista hämäläisen katseessa havainnut. Ja hetken kuluttua
hän naurahtaen vastasi:
-- Onhan niitä arpia saatu jos annettukin. Taistelussa täytyy iskeä,
olen iskenyt minäkin.
-- Olet, olet, -- ollaanko kuittina?
-- Ollaanpa vain, vastasi Savon mies verkalleen ja melkein kuin
häveten, -- hän varmaankin muisti, että hän oli tuon vieläkin
punottavan, suuren arpensa saanut avonaisessa taistelussa, mutta itse
oli hän piilosta Laurin ukon ja hämäläisten johtajan ampunut. Ja
ikäänkuin johtaakseen muistot siitä laukauksesta loitommas hän jatkoi:
-- Jalkani lipesi siinä vesikivillä, muuten olisi ehkä tämä arpi sinun
otsassasi. Mutta huimasti sinä löit nuoreksi mieheksi, paljon kului
aikaa, ennenkuin pääkoppani umpeen kasvoi.
Lauri oli hyvillään, kun oli saanut sen ensi kankeuden katkaistuksi, ja
jatkoi jo rohkeammin:
-- Kasvavathan ne haavat umpeen, ja missä arpi on, siitä kohden on luu
lujempaa. Sinne jäivät erämaille sinä kesänä molempain heimojen
johtajamiehet ja siitä päivästä asti tästä rajan käynnistä ruvettiin
puhumaan, -- paljon sinne erämaihin on miehiä menetettykin!
Se lyhyt keskustelu työn lomassa liennytti paljon sydänten katkeraa
kaunaa, ja iloisemmin, avonaisemmin katsein jo nuoret miehet työtään
jatkoivat, keskustellen yhteisestä kohtalostaan. Ja Lauri siunasi jo
hiljaisissa mietteissään sitä salliman oikkua, joka heidät oli tänne
yhteen ahtaiden linnan muurien sisään sulkenut, sillä hän toivoi siitä
vielä lujemmankin sovun kasvavan. Mutta kun Suopellon Sipi saapui
arkulle kivikelkkaansa vetäen ja näki nuorten miesten siinä kahden
sovinnonsanoja vaihtavan, niin hän silmänsä suuriksi leväytti, heitti
jukon olaltaan hankeen ja astui kolmanneksi arkun luo tarinoimaan:
-- Se on oikein, pojat, parempi laihakin sopu kuin paksu kauna, --
varsinkin täällä herrain pihdeissä. Antaa harmien kuivettua, ja
ajatelkaamme tosissamme eteenpäin niitä asioita, joista voi onnea ja
elämistä molemmille heimoille kasvaa. Jos täällä me sovinnot sidomme,
niin ne kestävät kyllä kotonakin, ja silloin on takamaan rauhakin
taattu.
-- Ja silloin me voimme koreasti kiittää Krister-äijää, joka meidät
tänne linnaansa kiviä vääntämään jätti, -- niin huudahti Pouta-Paavo,
joka jo hänkin oli arkulle ehtinyt ja tuumien kulun tajunnut.
Iloisiksi olivat käyneet nuo vanhemmat miehet, jotka jo kauan olivat
hautoneet heimorauhan ajatusta. Nuoret miehet eivät enää puhuneet
mitään, mutta heidän kasvoistaan ja eleistään nähtiin kyllä, että
sovintoon ovat jo hekin kypsät. Ja he yhtyivät jo ääneensäkin Sipin
sanoihin, kun tämä vielä lopuksi virkkoi:
-- Joku ratkaisu tässä linnassa pian pakostakin tapahtuu, sen sanovat
kaikki, ja silloin se ratkee meidänkin asia. Niinpä arvelevat linnan
miehetkin, että jymyherra meitä täällä vain työjuhtinaan pitää, mutta
totta tuo kerran meidät irtikin laskee, kun herrat ovat välinsä
selvittäneet. Ja jos ei laske, niin paetaan. Mutta silloin palataankin
yhdessä kotipuoleen ja sanotaan: nyt kahakat pois, nyt ruvetaan
sovinnolla erissä kulkemaan, sen me olemme päättäneet Viipurin linnassa!
Näitä keskusteluja Hämeen ja Savon miehet sen päivän perästä usein
jatkoivat, istuen iltojakin yhdessä siinä suuremmassa, valoisammassa
vankikopissa, johonka he nuoren Juhana-herran suosiosta olivat päässeet
yhteen muuttamaan. Juhana-ritari oli näet usein talonpoikaisvankien
kanssa tarinoinut ja huomannut heidät kunnon miehiksi, joita suotta
tyrmässä rääkättiin, ja hän oli heille suonut monta helpotusta. Siellä
he nyt, kuin kotoisessa pirtissä, iltaisin lämpimän lieden ääressä
puutöitä nakertelivat ja suunnittelivat, miten he omasta aloitteestaan,
jos ei ruunulta apua tule, koettavat takamaarajoistaan sopia, ja he
kertoivat toisilleen kukin oman puolensa muistoja ja kokemuksia. Sinne
oli Pouta-Paavo saanut Talli-Tapanilta vanhan kanteleenkin, ja sillä
hän usein iltain kuluksi soitteli kotisalonsa surumielisiä säveliä,
virittäen miesten mieliin uuden, voimakkaan koti-ikävän, mutta samalla
rauhalliset, sovinnolliset tunteet. Ja monena iltana oli kasaantunut
kiviselle permannolle pieni pino palaneiden päreiden tynkiä, ennenkuin
miehet jutuistaan malttoivat makuulleen erota. --
Linnan suuressa asesalissa, huovipihalla ja tallituvassa, kehittyi
sillä välin pingoittunut mieliala sitä kireämmäksi, kuta kauemmas kevät
ehti. Toukokuun ensimmäisen päivän, pyhän Valpurin päivän, tiesivät jo
kaikki siksi taitepäiväksi, jolloin linnassa joku ratkaisu oli
tapahtuva. Siihen päivään asti, niin oli kuningas luvannut, sai Krister
Niilonpoika pitää hallussaan Viipurin linnan, mutta silloin se olisi,
kesällä tehdyn uuden sopimuksen mukaan, Kaarlo Knuutinpojalle
luovutettava. Siihen päivään asti oli marskikin luvannut linnaansa
odottaa, silloin hän oli uhannut tulla ottamaan sen hyvällä taikka
pahalla, ja sitä varten hän oli nyt talvella vankan miehistön Turkuun
koonnut. Mutta Krister-herra vannoi yhä synkempänä, että Viipuria hän
ei ikinä marskille heitä. Jännittyneinä siis kaikki niin kaupungissa
kuin linnassa tuota taitepäivää odottivat, rehkien siinä rajussa
toimeliaisuudessa, jonka linnanherra tämän uhkaavan ajan varalta oli
vireille pannut.
Mutta siitä työn nurinasta, joka nyt Viipurissa kaikkialla kohisi,
puuttui intoa ja iloa. Porvarit murisivat, kun heidän täytyi
ranta-aitoistaan jäätä myöten linnaan kuljettaa pitkiä kuormia viljaa
ja särvintä. He tiesivät, että Krister-herra on ovela kaupoissaan;
suuretkin tavaravarastot hän usein kuittaa porvariston pieneen
tottelemattomuuteen... Mutta he murisivat hiljaa salmen takana, ja
ankaran herran edessä he varpaillaan seisoivat. Pahempaa murinaa kuului
näihin aikoihin itse linnan pihoilla. Linnan miehet rakentelivat siellä
muureille heittokoneita, joilla vastustaa piiritysjoukkoa, he löivät
jään läpi paaluja väylävesiin, estääkseen marskin laivastoa lähelle
pääsemästä, mutta he supattivat sitä tehdessään keskenään, että olisi
se parempi, jos tulisi linnaan isännänmuutos...
Vanhalle linnanherralle ei siitä mielialasta uskaltanut kukaan kertoa,
mutta hän näkyi sen vaistomaisesti tuntevan, hän vainusi ilmassa
peitettyä kapinanhenkeä. Ja siksi hän yhä pahemmin kiukutteli,
kuljeskellessaan suurissa hirvennahkasaappaissaan ja tuuheissa
ilvesturkeissaan tarkastamassa tekeillä olevia varustuksia, -- häntä
melkein harmitti, ettei kukaan hänelle ääneensä käynyt liikatyöstä
valittamassa, ja hän takoi rautapääsauvaansa kevätiljankoon, haukkuen,
että työ sujuu laiskasti, innotta. Eikä hän suinkaan myöntänyt, että
hän itsekin tunsi syvemmällä mielessään jotain epävarmuutta. Onhan
Torkkelin linna kovemmatkin kestänyt, hoki hän itselleen, onhan hän
itse tuimemmassakin tulessa ollut, kaikkihan on nyt hyvin varustettua,
-- tulkoon marski äärille, kyntensä hän poltta...! Mutta näin
kehuessaan luki Krister samaan aikaan miestensä kasvoista jotain kylmää
aavistusta ja tunsi sitä omassa povessaankin.
Kaiken lisäksi tuli sitten pieni harmin sattuma.
Pääsiäisyönä vietettiin Kristuksen ruumiin juhlaa linnan kirkossa,
johon koko linnanväki, vapaat ja vangitkin, oli keräytynyt. Linnanherra
oli täydessä ritariloistossaan, poikineen ja naisineen, saapunut
yömessuun. Hän oli polvistunut Neitsyt Maarian seinäkaapin eteen, jossa
pyhä kuva säilytettiin, mutta jonka puuleikkauksilla ja maalauksilla
rikkaasti koristetut ovet vielä olivat suljetut. Tuolla kuvalla oli
ihmeitätekevä voima: sen kerrottiin linnan ratkaisevina hetkinä
valauttavan silmästään kirkkaan kyyneleen linnan ja sen haltijan onnen
puolesta. Sydänyön hetkellä piti nyt linnanpapin avata nuo kauniit ovet
ja paljastaa kallis kuva koko kirkkorahvaan nähtäväksi, ja sitä hetkeä
kirkossa äänettömänä odotettiin, miehet oikealla, naiset vasemmalla.
Valahtaako kyynel jumalanäidin silmästä, lentääkö pyhä henki kyyhkysenä
läpi kirkon...? Messun sävelet olivat juuri kuorosta vaienneet, eikä
kuulunut yön hiljaisuudessa muuta kuin etäinen läppäys harmaidenveljien
luostarista, kaukaa kaupungin takaa.
Silloin äkkiä katkaisi kumea rymähdys äänettömyyden. Se kuului
viereisestä linnansalista, vaakunasalista, josta Krister äsken oli
kirkkoon astunut. Moninkertaisena uusiutui kaiku tyhjissä, pimeissä
holvihuoneissa, jopa itse kirkossakin vahakynttilät vavahtivat. Pappi
kaikkosi peljästyneenä pyhänkuvan luota, ja polvistuneet hyppäsivät
seisoalleen keskellä rukoustaan, -- kaikkien katseet kääntyivät
kauhuissaan sille ovelle päin, joka johti suureen vaakunasaliin.
Vasta tuokion kuluttua uskalsivat huovit tuohukset kädessä mennä
katsomaan, mikä siellä oli kolissut linnanherran autiossa salissa.
Ensiksi he eivät mitään nähneet, mutta sitten he huomasivat liehuvain
tulien valossa, että peräseinän lattialla oli outo kasa: siellä
makasi Krister Niilonpojan vaakunakilpi hänen kultakirjaillun
drotsetin-pukunsa puoleksi peittämänä; vanha haarniska oli auki
lattialla ja kypärä oli vierinyt nurkkaan. Irtautunut oli seinästä se
rautainen väkinaula, josta tuo raskas vaakunakilpi oli riippunut, se
oli romahtanut maahan ja silpaissut mennessään Kristerin juhla-asunkin,
-- siitä se jyrinä, joka kalpean pelon oli ajanut kirkkoyleisöön.
Krister-herra kiirehti vielä samana yönä naulauttamaan kilpensä
paikoilleen, ja syyksi jykeän väkinastan irtautumiseen selittivät
herroista toiset sen, että vaakunasalin muurit olivat kovasta
lämmityksestä liiaksi kuivuneet, toiset taas arvelivat, että joku oli
varmaankin pimeänpäässä kilpeen koskenut. Mutta niitä selityksiä ei
kukaan uskonut. Tämä roiskaus käsitettiin enteeksi ja varoitukseksi,
huonoksi enteeksi linnanherralle, jonka kilven ei enää kauan uskottu
Viipurin vaakunasalissa riippuvan. Tieto tuosta Neitsyt Maarian oudosta
ilmestyksestä levisi salaman nopeudella kaupunkiin ja kyliin ja
kaikkialla ihmiset ristivät silmänsä ja sanoivat:
-- Viipurin linnan antaa jumalanäiti nyt toisiin käsiin.
-- Hän on hylännyt Vaasan suvun!
Eikä Krister-herra kaikella ankaruudellaan saanut sitä käsitystä
taikauskoisen rahvaan mielestä lähtemään.
Ja ikäänkuin vastauksena tuohon enteeseen rupesi Viipuriin heti
pääsiäisen jälkeen saapumaan hälyyttävä viesti toisensa perästä.
Huhtikuun puolivälissä tuli tieto, että Eerikki Akselinpoika oli jo
talvikelillä lähtenyt suuren sotajoukon kanssa kulkemaan itäänpäin
Turusta, jossa marski itse kuului vain avovettä odottavan laivoihinsa
noustakseen. Ja Suomenlahdelta, jossa jäät usein pysyivät kauas
toukokuulle, olivat pitkät suvituulet jo huhtikuun lopulla ajaneet
meren auki. Ratkaisun hetki läheni.
Krister-herra jakeli vinhasti määräyksiään takkatulensa äärestä -- alas
pihalle hän ei enää laskeutunut -- ja sieltä piteli hän terästahtonsa
voimalla edelleen kaikkia alustalaisiaan kovan kurin ja työn pihdeissä.
Pikipatoja oli jo kannettava muurin laelle, siellä tarvittaessa
kuumennettaviksi hyökkääjäin varalle. Saksasta tuodut tuliluikut oli
pystytettävä tornien aukkoihin, kaikki oli valmistettava pitkänkin
piirityksen varalta.
Jo saapuikin sanoma, että Eerikki Akselinpoika sotaväkineen majaili
Virolahdella. Saapui toinen, että hän sieltäkin oli jo liikkeelle
lähtenyt, -- saattoi ehkä päivän parin perästä ehtiä linnan alle ja
majoittua latokartanon rakennuksiin.
-- Ne rakennukset on poltettava sieltä pois, siellä jäivät varustukset
liian heikoiksi, -- niin komensi Krister pojalleen Juhanalle, joka
hänelle tämän viimeisen pikaviestin toi.
Ja ukon ennestään kiihtynyt toiminta-into leimahti nyt kuumimpaan
liekkiinsä. Hän kutsutti heti linnanvoudin puheilleen ja kysyi tältä:
-- Kuinka pitkäksi ajaksi on meillä nyt muonaa linnassa, jos vihollinen
estää laivojamme linnaan pääsemästä?
-- On hyvin kolmeksi kuukaudeksi, jos linnassa on sen nykyinen väki,
vastasi Degen.
-- Mutta linnassa ei saa olla nykyistä määrää väkeä, urahti ukko
kipakasti. -- Linnan täytyy kestää kuusi kuukautta, seitsemän, uuteen
jääntuloon asti, ja siksi on naiset ja lapset vietävä linnasta pois
juuri tällä hetkellä!
Linnanvouti pudisteli päätään, lähtiessään tätä käskyä viemään
linnueelle, jonka mieltä hän tiesi sen taas kovasti sapettavan. Sillä
huoveista olivat useimmat naineita miehiä, ja kuka elätti heidän
turvattomat perheensä, kun ne linnasta pois lähetettiin.
Mutta Kristerin käsky oli ehdoton. Hän seisoi hetkisen hirsituleen
tuijottaen ja pyörähti sitten äkkiä poikansa puoleen, käyden tätä
tarkasti silmiin katsomaan... Kuusi kuukautta oli hän sanonut,
seitsemän, mutta hän epäili sitä itsekin, ja hän tahtoi tutkia,
epäilikö poikakin... Niin, epäilystä oli nuoren Juhanankin silmässä, ja
siitä ukko taas tuliseksi ärtyi.
-- Epäilykselle ei saa antaa tilaa, huusi hän, rautaisina meidän täytyy
seistä... Ei, Kaarlo kuomaseni, tähän Viipurin linnaan sinun kompastua
täytyy! Luulet korkeallekin lentäväsi, mutta muista, Tarpeian kallio
oli ennenkin aivan lähellä Kapitooliumia, -- ja se kallio olen nyt
minä!
Degen palasi annettua käskyä toimittamasta, ja hänelle nyt linnanherra
kumealla äänellä puhui:
-- Mitä muita tarpeettomia suita meillä vielä on linnassa, niistä
kaikista on eroon päästävä!
-- On linnassa kahdeksan vankia, vastasi vouti, -- mutta niitä voimme
piirityksen aikanakin työhön käyttää.
-- Ei, niihin ei ole piiritysaikana luottamista, ne on poistettava.
-- Laskemmeko heidät siis menemään! kysyi vouti.
-- Menemään! -- viipottaako päätäsi, vouti, vangitko menemään, suoraan
vihollisten puolelle!
-- Mitenkä siis?
-- Mitenkä, -- onhan meillä hirsipuu!
Kavahtaen vetäytyi jäykkä linnanvouti, jolla kumminkin oli kansan
kesken "kovasydämen" nimi, hän kun arkailematta aina täytti herransa
kovimmatkin käskyt, nyt askeleen taapäin. Eikä hän kotvaan aikaan
mitään puhunut. Krister näki hänenkin epäilevän ja kivahti:
-- No, mitä viivyt?
Vakavana astui silloin tasatuumainen vouti herransa eteen ja virkkoi:
-- Vankien joukossa on karanneita huoveja ja rääveliläisiä pettureita,
-- heidät hirtettäköön! Mutta siellä on neljä sydänmaan talonpoikaa,
jotka ovat vain tulleet valittamaan taloudellisista huolistaan...
Krister katkaisi kiivaasti voudin sanat:
-- He ovat Bonden kätyreitä, heillä on kyllä hyvä halu karata marskin
luo, mutta he eivät pääse... -- Ja kun vanha vouti yhä seisoi
liikahtamatta paikoillaan, jatkoi Krister, hilliten vielä sen kiukun,
joka hänen silmästään jo leimahti, kääntyneenä Juhana-poikansa puoleen:
-- Vanhuuttaan rupesi Björn-Karhu meltomieliseksi, käy sinä Juhana ja
toimita tuo asia!
Mutta nuori ritari, joka allapäin oli isänsä käskyä kuunnellut, nosti
nyt surumielisenä päänsä ja vastasi:
-- En voi, isä. Tunnen talonpojat, he eivät ole hirsipuuta ansainneet.
-- Mitä tämä on...?
Hetkisen muljottivat Krister Niilonpojan silmät liikkumattomina,
ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, että hänen, Krister
Niilonpojan, käskyjä vastustettiin Viipurin linnassa. Mutta vähitellen
kohosivat veret hänen päähänsä, ne tuntuivat puristavan umpeen hänen
kurkkunsa, joten häneltä melkein karjahtamalla lähti ääni:
-- Tottelemattomuutta, kapinanhenkeäkö tällä hetkellä linnanherraa
vastaan! Vai niin, sanojani ei enää totella, eikö minulla ole enää
käskijävaltaa Viipurin linnassa...? Mutta minä näytän että on, --
heitukka, kutsu teloittaja tänne!
Mutta ovella seisovan soturin kääntyessä verkalleen ja haluttomasti
saamaansa käskyä viemään astui nuori Juhana isänsä luo ja vielä
pysähtyi ovinihtikin kuulemaan, kun ritari puhui:
-- Isä, älä jännitä jousta liiaksi, älä anna käskyä, joka ehkä vastaasi
nostaa sen tyytymättömyyden hengen, jota jo on linnassa olemassa...
-- Uhkailetko?
Ankara herra tunsi, että hänen poikansa puhui totta, että
tyytymättömyyden kipinä minä hetkenä tahansa saattoi linnassa liekkiin
leimahtaa. Mutta hän julmistui nyt pojalleen juuri sitä enemmän, kun
hän ei tuota tahtonut todeksi myöntää. Hän vaati, niinkuin aina
ennenkin, että häntä, ja yksin häntä, oli toteltava, käskipä hän mitä
tahansa. Ituunsa hän nyt senvuoksi tahtoi uppiniskaisuuden tappaa ja
osoittaa linnalle, ettei hän armahda omaa poikaansakaan, jos tämä häntä
vastustaa...
Vanha ritari sivalsi miekan huotrastaan ja kohotti kiiltävän
aseensa, sen niskoittelevaan poikaansa survaistakseen. Jo hän oli
iskemäisillään, kun hän vielä kerran katsahti nuoren Juhanan kasvoihin:
niistä olivat poistuneet heleät veret, ne olivat kalpeat, surumieliset,
mutta ne eivät anteeksi pyytäneet. Silloin katkesi hänen oma katseensa,
jännittynyt käsivarsi hervahti ... hän tapaili henkeä, veri oli taas
tunkeutunut päähän. Ja yhtäkkiä tapasi ukon taas hänen vanha
kohtauksensa, koristen rupesi rinta rykimään, vanhus peräytyi ja
lutistui kuin vyyhti takaisin nojatuoliinsa, miekan pudotessa
kilajavalla valituksella alas permantoon.
Degen-vouti ja Juhana kiirehtivät linnanherraa tukemaan, että hengitys
kulkemaan pääsisi, ja lähettivät heti ovinihdin suoneniskijää hakemaan,
mutta se oli jo myöhäistä. Äkillinen yskänkohtaus, joka ei nyt
ollutkaan päässyt rinnasta esille, sulki hengen... Ukko aukoi suutaan,
koetti päätään kohottaa, mutta tuokion kuluttua hänen päänsä
retkahtikin hervotonna alas nojatuolin reunapuuta vastaan.
Krister Niilonpoika oli kuollut. Neuvottomina, hätääntyneinä seisoivat
hänen poikansa ja Degen-vouti jäykistyvän ruumiin vieressä, kun hetken
kuluttua suoneniskijä ja Niilo Kristerinpoika ja muuta linnanväkeä
vaakunasaliin riensi.
Krister Niilonpoika on kuollut, -- se sanoma levisi samalla hetkellä
yli koko linnan ja sen työmaiden, synnyttäen kaikkialla hämmästystä,
säpsähdystä, huolta. Kysymyksiä se viesti viritti monenlaisia, mutta
surua tai kaipausta ei missään, -- helpotuksen huokaus vain pääsi
kaikkien rinnasta. Vahti, joka kuuritornin portilla seisoi, katsoi
sanantuojaa tutkivasti, iski sitten silmää ja vihelsi tuokion kuluttua
hilpeän sävelen, jommoista ei vuosikausiin oltu Torkkelin linnassa
kuultu. Ja hän kertoi sen uutisen ilosanomana kaikille, jotka portista
kulkivat. Mielistä ikäänkuin laukesi pitkäaikainen jännitys ja putosi
raskas painajainen. Mitä nyt oli tuleva, sitä ei kukaan kysynyt, sillä
tulipa mitä tahansa, poissa oli kaikissa tapauksissa se synkkä varjo,
jonka ärtyisän äijän olemus oli ympäristöönsä heittänyt!
Hetken kuluttua soivat kuolinkellot sekä linnan että kaupungin
kirkoissa, ja alttarien ääressä luettiin yksivakaisia sielumessuja.
Mutta kadunnurkissa ja tiskipöytäin ylitse puristivat porvarit
toistensa kättä, virkkoen:
-- Kuule, miten kilkkavat kellot!
-- Eivät kilka kuin surunkellot. Mutta rauha hänen levottomalle
hengelleen!
Ja kun maalaiset viimeisiä talvikelin jätteitä myöten ajoivat
Karjaportista ulos, niin he tullin takana sivalsivat virkkuaan vitsalla
ja hihkaisivat metsänrinnassa.
Mutta Viipurin linnan sisäpihalla, tallin luona, seisoivat lapiot
kädessään Kristerin talonpoikaisvangit, luoden katvepaikoilta pois
jääiljankoa, ja vain harvakseen, hiljaisella äänellä he sanan
vaihtoivat. Mutta kun Tapani tuli tallista, asettui hän kahareisin
lapiomiesten eteen seisoman ja sanoi:
-- Jos linnanherra vielä näihin aikoihin eläisi, niin olisi teidän
kaikkien niska muuatta tuumaa pitempi.
Tapani oli näet jo kuullut ovinihdiltä syyn vaakunasalissa
tapahtuneeseen riitaan ja ukon kiihtymykseen, ja kertoi siitä nyt
vangeille, joiden selkäpiitä kylmät väreet karmivat.
-- Mutta tulipa toinen tuomari väliin, virkkoi vakavana Pouta-Paavo. Ja
Sipi lisäsi:
-- Niin, se oli Jumalan tuomio!
Ja tämä Sipin sana kulki tallista tupaan ja tuvasta turulle ja kaikkien
mielissä se uskovan vastakaiun löysi. Jumalanäiti se näin rankaisi
julmurin syntisen aikeen; olihan Pyhä Neitsyt jo pääsiäisyönä
Krister-herraa uhmailustaan varottanut, mutta tämä ei ollut sitä
totellut. Ja Viipurin linnakirkon Maaria-neitsyen puisen veistokuvan
ihmeitätekevään voimaan uskoi kansa siitä päivästä pitäen entistään
kiinteämmin. --
Seuraavana aamuna -- se päivä oli viimeinen huhtikuuta -- keskustelivat
Viipurin linnan pihalla Kristerin vangit työnsä lomassa siitä, mihin
heidän nyt olisi ryhdyttävä. Yhdessä oli vältetty kuoleman vaara,
yhdessä he nyt aikoivat joko pakoon luikkia, -- ja se olikin jo varsin
helppoa, -- tai odottaa Kaarlo Knuutinpojan tuloa Viipuriin. Kumpi oli
tehtävä? Silloin ratsasti pihaan täyttä neliä eräs Kristerin huoveja ja
huusi viskautuessaan alas vaahtoavan hevosensa selästä:
-- Eerikki Akselinpojan joukot ovat neljän tunnin matkan päässä
Viipurista, ennen iltaa ne ovat täällä.
Ja hän kiirehti viemään sitä viestiä linnan huoneisiin, joissa
Krister-vainajan pojat juuri voudin kanssa neuvottelua pitivät. Hetken
kuluttua laskeusivat nämät ritarit kaikki kolme Olavintornista alas ja
vanhan linnanvoudin Björn Degenin ratsua käytiin kiireesti satuloimaan,
-- viisi ratsumiestä komensi hän mukaansa. Hän aikoi -- niin tiesi jo
linnanväki -- ratsastaa Eerikki Akselinpoikaa vastaan ilmoittamaan,
että Krister Niilonpoika Vaasa on kuollut ja että hänen poikansa
aikovat, kuninkaan määräystä totellen, pyhän Valpurin päivänä luovuttaa
Viipurin linnan Kaarlo Knuutinpoika Bondelle.
-- Huomiseen viipyköön Eerikki-ritari, silloin hän vastarinnatta saa
linnan avaimet, silloin olemme me jo täältä poissa, -- niin virkkoi
lähtevälle voudille vakavana synkkämielinen Niilo Kristerinpoika.
-- Se on siis varma päätöksenne, -- isänne ei olisi siihen koskaan
suostunut, muistutti melkein varoittaen Degen-herra, vaikka hän kyllä
nähtävästi oli asiallisesti samaa mieltä.
-- Sen tiedämme, -- hänellä oli vanha valtakirja tähän linnaan, hän
puolusti ikimuistoista oikeuttaan. Mutta meille ei ole tätä linnaa
läänitetty, siksi emme tahdo uhmalla taisteluun käydä.
Niin virkahti hiukan alakuloisena Niilo-ritari, mutta hänen nuorempi
veljensä lisäsi reippaasti ja päättäväisesti:
-- Ja me lähdemmekin kaipauksetta tästä linnasta, Degen, nuoruutemme
täällä ei ole ollut iloinen. Onneksi meille on meri näin aikaisin
auennut, me purjehdimme pois iloisempiin maihin!
Sanaa puhumatta viskausi silloin vanha vouti satulaan, puristi
sieltä vielä nuorukaisten kättä, ja ratsasti pois miehineen.
Talonpoikaisvangit näkivät linnan huovien toisilleen iloisesti silmää
iskevän, ja heillä itsellään oli samalla päätöksensä valmis: he
odottavat Viipurissa vielä marskin tuloa, hän saapuu sinne kohta.
Kävellessään myöhemmin päivällä kuuriportin luo näkivät he Krister
Niilonpojan suurta purjelaivaa kiinnitettävän kaupunkiin vievän sillan
varrelle, portin luo. Ja samaan aikaan rupesivat linnan miehet siihen
kantamaan Krister Niilonpojalle kuuluvia tavaroita, arkkuja, aseita,
muonaa ja vaatteita. Sillalle ja salmen rannalle keräytyi tiheä joukko
uteliaita kaupunkilaisia sitä lähtötouhua katsomaan ja linnan joutoväki
seisoskeli vartiotornin jalustalla ja sen viereisellä muurilla ääneti
seuraten tuota miehistön äänetöntä toimitusta.
Niin kului päivä iltaan ja yhä lastasivat linnan huovit laivaan
Krister-vainajan tavaroita, -- paljon niitä olikin kertynyt
kahdenkymmenen vuoden aikana. Ilta oli harmaja ja hämärä, melkein
syksyisen kolkko. Pilvinen taivas kuvastui tummaan veteen, jossa vielä
mustuneita jäätelejä kuin aaveita uiskenteli ja jonka kylmiä laineita
merituuli läikytti. Silloin kuului sillalle linnasta päin hienoista
hyminää, ja kaikki muurilla olijat kääntyivät sinne pihalle
katselemaan. Sieltä kannettiin itseään linnanherraa nyt pois
Olavintornista, ja avopäin pysähtyivät pihallaolijat kaikki saattueen
reunalle, kun se verkalleen laskeusi portille päin.
Etumaisena astui joukko harmaavelimunkkeja, vaipan huppu pään ja
kasvojen yli vedettynä. He kävelivät hitaasti, kaksi miestä rivissä,
kantaen käsissään pitkiä vahakynttilöitä, joiden liekit tuulessa
lepattivat, ja surunvoittoista, yksitoikkoista, talttunutta hautavirttä
he astuessaan hyräilivät. Heidän jäljessään kulkivat Kristerin
vanhimmat vartijanihdit, kantaen hänen suurta, raskasta, tammista
vaakunakilpeään, hänen ritarihaarniskaansa, kypäriänsä ja
miekkaansa. Mutta linnanpappi, joka lähinnä arkkua kulki, heilutti
suitsutusastiaansa verkalleen, surunvoittoisesti, ikäänkuin kaihoten ja
kainostellen. Itse arkkua kantoivat huovit, jotka olivat miekkansa
vyöltään riisuneet, ja arkun perässä astuivat sitten rinnakkain,
paljainpäin, vainajan pojat, katseet maahan luotuina, sekä heidän
huntupeittoiset naisensa, -- useampia ei...
Kenenkään silmässä ei kyyneltä näkynyt eikä hiiskahdustakaan kuulunut
monisataisesta ihmisjoukosta, kun arkkua pohjoisesta linnanportista
ulos sillalle kannettiin. Vasta kun se oli laivaan nostettu ja huovit
sen siellä hautaliinoilla laskivat syvään ruumaan, vasta silloin kuului
hiljainen kuiske kansan joukosta. Siellä virkettiin:
-- Siinä menee nyt mahtava Krister Niilonpoika, -- päivän noustessa
nostetaan jo purjeet!
-- Hänet kuulutaan vietävän Vaasa-suvun hautakammioon Tukholmaan.
-- Rauha hänen hengelleen!
Rauhaa vainajan levottomalle hengelle munkitkin vielä laivan kannella
hiljaa hyräilivät, ja lepattava liekki heidän vahakynttilöistään
kuvastui alas tummiin vesiin, jossa sitä aalto särki ja velloi. Mutta
pian ruuman luukut suljettiin, tulet sammuivat, ja väkijoukko sillalta
läksi verkalleen painumaan kaupunkiin päin.
Tämän väkijoukon mukana kävelivät kaupunkiin nyt Krister-vainajan
talonpoikaisvangitkin, jotka tuota hiljaista surutoimitusta olivat
kuuritornin viereiseltä muurilta katselleet. Kukaan ei heitä enää
pidättänyt, vahtisoturikin oli heille kättä pistänyt ja sanonut:
menkää! He kävelivät Hepo-Kaaperin vieressä taas hänen tupaansa
suola-aittain luo odottamaan Kaarlo Knuutinpoikaa, jonka tiedettiin
viikon perästä laivastollaan saapuvan Viipuriin. Ja siinä sillalla
astellessaan virkahti Savon mies silloin vielä vakavana vakavalle
Hämeen miehelle:
-- Eipä tainnut ylväs Krister-herra koskaan uskoa, että hänelle tällä
tavalla tulisi lähtö Viipurin linnasta.
-- Eipä tainnut, vastasi hämäläinen. -- Toista ukko tarkoitti
uhmaillessaan, että elävänä hän ei lähde koskaan linnastaan ja ettei
hän koskaan sitä toiselle jätä.
Vieressä kulkeva Kaaperi lisäsi:
-- Se oli nyt Jumalan tuomio!