Paksuun villavaippaan kääriytyneenä istui tervaksista roimuavan
pystytulen ääressä Viipurin linnan vaakunasalissa linnanherra
Krister Niilonpoika Vaasa, potkiskellen aina väliin raskaalla
hirvennahkasaappaallaan halkoja edemmäs takkaan, niin että kannus joka
kerralta vihaisesti kilahti. Hän istui syvällä nahkaisilla
reunustetussa nojatuolissaan ja syviin tyytymättömyyden mietteisiin
vaipuneena. Hänen kuivanluisevilla kasvoillaan ei ilmettä liikahtanut;
hänen pienet, vaalearipsiset silmänsä olivat puoliummessa, ja joskus
vain hän kädellään harasi harvaa, harmajaa tukkaansa. Herra oli
viluinen nyt pitkän syysratsastuksensa jälkeen, ja siksi oli hän noin
villaisiin kääriytynyt; mutta lämmintä hän yleensäkin rakasti,
hirsituli paloi hänen takassaan miltei yhtämittaa talvet ja kesät, ja
sen ääressä hän enimmäkseen murjotti kotosalla ollessaan.
Loitompana pöydän luona, ikäänkuin liikaa kuumuutta paenneena, istui
Viipurin linnanvouti, Björn Degen, Kristerin vanha asetoveri ja uskottu
mies, tyyni ja tasainen herra. Äsken oli Krister-herra maininnut häntä
aasiksi ja käskenyt hänen mennä hiiteen, mutta Björn odotti lähempiä
ohjeita. Hän sai näet aina vastaanottaa tuittuisen isäntänsä tiheäin
suuttumusten ensi puuskat, mutta hän oli niihin jo tottunut eikä niitä
enää säikähtänyt. Hänen kanssaan kahden kesken oli Krister-herralla
tapana istuskella pitkät illat shakkilaudan ääressä, -- he nököttivät
siten ääneti nenät vastakkain ja siirsivät kumpikin nappulan tunnissa,
miettien taas toisen tunnin uutta siirtoa. Mutta jos onni lopulta oli
voudille suosiollinen ja hän herrastaan matin teki, niin silloin
saattoi Krister polkien ja karjuen ajaa ystävänsä ulos, ikipäiviksi
pois koko linnasta! -- komentaakseen hänet seuraavassa tuokiossa
takaisin sisälle uutta ottelua koettamaan. Siihen oli Björn-herra
tottunut. Ja tottunut hän oli siihenkin, että hänen kiivasverinen
isäntänsä, kiukustuneena jostakin vastoinkäymisestä, ajoi ensimmäiset,
pahimmat vihansa häneen, kunnes sai oikean asianomaisen höyhentääkseen.
Harvoin oli linnanvouti kuitenkaan sellaista ryöppyä niskaansa saanut
kuin juuri tänä aamuna, jolloin tieto tuli kapinanjohtajan paosta
mustain veljien luostarista, -- sitä kiukkua oli kestänyt kauan.
Mutta Björn Degen ei ollut sen alle luhistunut, ja varsin rauhallisena
hän nytkin, herransa taas hetkisen äänettömänä lepäillessä takan
ääressä, istui häneen selin, katsellen peräseinän vaakunakoristeita ja
odotellen uutta ryöppyä. Se vaakunasali oli suuri, holvattu huone
Olavintornin keskiosassa, harmaja, iloton ja hämärä. Kivisiä seiniä
peittivät siellä täällä karhuntaljat ja villaiset loimet, joita öisin
peittoina käytettiin, mutta peräseinällä, uunia vastapäätä, oli
Vaasan-suvun kookas, komea vaakunakilpi, raudoitetusta tammesta
rakennettu. Ja sen toisella puolella riippui Kristerin teräksinen
haarniskapuku ja vaskinen kypärä, mutta toisella puolella pitkä,
kullalla kirjailtu ja nahoilla reunustettu vaippa, jossa uumenien
kohdalla oli leveä vyö, jonka soljesta jalokivi hohti. Se oli Kristerin
drotsettiviitta, hänen juhlapukunsa niiltä suuruuden ajoilta, jolloin
hän oli Tukholman linnassa maan ylimpiä hallitusmiehiä, -- se kirottu
"hanhenpoika" vain aina häntä ylempänä.
Degen-herra katseli, kuinka vyösoljen jalokivi takkatulen lieskasta
säteili, ja hän ihmetteli, kauanko isäntä nyt malttoi noin ääneti
istua. Hänen luonaan oli näet äsken käynyt mustainveljien luostarin
priori, jota hiljaista hengenmiestä linnanherra oli ankarasti sättinyt
siitä, että tämä luostaristaan oli laskenut vapaaksi linnasta karanneen
vangin, jota Krister oli käskenyt tarkasti vartioida. Tuon ärsyttävän
tapauksen seutuvilla ne takan ääressä istuvan vanhuksen vihaiset
mietteet vieläkin liikkuivat, sen vouti hyvin oivalsi, ja aivan oikein,
jopa äijä sieltä hetken kuluttua taas ärähtikin:
-- Degen, laadi kirjallinen julistus siitä, mitä äsken jo
suusanallisesti ilmoitin herrankoirain kavalalle preesekselle.
-- Mitenkä siis?
-- Niin, että minä peruutan luostarilta ne niityt ja maatilat, jotka
olen sille lahjoittanut, peruutan rangaistukseksi siitä, että priori
on vastoin lupaustaan tahallaan laskenut vapaaksi vaarallisen
kapinamiehen...
-- Tahallaan, -- mutta jos hän valittaa päällikölleen? -- sellaisen
epäilyksen julkilausui Degen.
-- Valittakoon vaikka paaville! Jos hänellä onkin oikeus pakolaista
suojella, niin ei ole oikeutta laskea menemään. Ja lisää vielä:
esivallalle petollisessa tarkoituksessa! -- Ukko liikahteli jo
uudelleen ärtyen villaistensa sisällä ja jatkoi: -- Huolimattomille
vartioille annetaan kullekin kaksikymmentä paria raippoja, ja katso,
että he ne rehellisesti saavat!
Sisään huoneeseen astui nyt keski-ikäinen mies, ritaripuvussa, mutta
hanhensulka kädessään. Hän oli ryhdiltään ja vähän kumaralta varreltaan
melkoisesti Kristerin näköinen, ja siltä näytti, että hänen
silmissäänkin pälyi linnanherran synkkää katsetta. Se olikin
linnanherran vanhempi elossa oleva poika, Niilo Kristerinpoika, joka
isänsä komennon alla otti osaa linnan ja läänin hoitoon, mutta josta
isän ankara kuri oli itsenäisyyden vähiin kuivetuttanut. Niilo-ritari
oli nyt linnan asesalissa ollut puhuttelemassa erinäisiä linnanherran
puheille tulleita asiamiehiä, joita Kristerin matkoilla-olon aikana
olikin kertynyt koko joukko, ja hän kertoi nyt isälleen, mitä asioita
niillä milläkin oli.
Siellä oli pari lyypekkiläistä kauppiasta, joiden lastialukset
Hansa-liiton vartiolaivat olivat saaneet kiinni Suomenlahdella ja
ottaneet takavarikkoon, koska laiva oli kuljettanut Viipurin kautta
tuodun luvattoman kauppalastin Novgorodista. Nyt he pyrkivät
Krister-herran miehiksi ja palvelijoiksi, saadakseen sillä nimellä
häneltä suojeluskirjan, jonka avulla riitelisivät lastinsa takaisin.
Viipurin linnanherran alustalaisten laivoja ei näet uskaltanut
Hansa-liittokaan takavarikossa pitää. Sellainen temppu oli hyvin
tavallinen, ja siihen kauppaan oli ahnas Krister-herra varsin hanakka,
mutta runsaat hyvittäjäiset hän siitä hätääntyneiltä vaati.
-- Puolen lastin hinta meille, sehän on vanha taksa, -- niin hän nytkin
pojalleen neuvoi.
Sitten siellä oli Viipurin pormestari ja kaksi raatimiestä pyrkimässä
Krister-herran puheille ja Niilo-ritari kysyi, saisiko heidät laskea
sisään. He olivat tulleet sen viimeöisen tapauksen johdosta
selittämään, että Viipurin porvaristo oli siihen aivan viaton, ja
pyytämään, että porvareita ei tämän asian vuoksi toki rangaistaisi.
-- Ei, heitä en nyt ota puheilleni, murisi vanha herra takkatulensa
äärestä, -- olkoot vielä toistaiseksi tarpeellisessa pelossa, se heille
hyvää tekee. Kutsun heidät jonkun päivän perästä puheilleni ja ilmoitan
samalla, paljonko heidän nyt on hankittava viljaa ja suoloja linnaan,
-- niitä tarvitaan täällä tänä talvena tavallista runsaammin.
Viipurin pormestarina oli Antti Degen, Björnin veli, ja tuntuipa tämä
tyly vastaus vanhasta voudista sangen nöyryyttävältä, mutta hän oli
tottunut ääneti nielemään pahemmatkin nöyryytykset.
Vielä oli, kertoi ritari, asesalissa odottamassa rääveliläinen
rihkamasaksa, joka oli tavattu maaseudulla kaupustelemassa ja tuotu
linnaan tuomittavaksi. Hänen maksettavakseen määräsi Krister
kohtuullisen sakon, -- mies voi kiittää suojeluspyhimystään, kun sillä
nahkansa ostaa! -- Ja lopuksi oli siellä vain pari hämäläistä
talonpoikaa, jotka sanovat jo kauan Viipurissa odottaneensa.
-- Hämäläistä, sanot, mitä ne meihin kuuluvat? ärähti Krister
äkeissään, mutta samalla vähän hämmästyneeksi ja uteliaaksi käyneenä.
Ja kun ritari kertoi heidän tulleen puhumaan jostakin rajankäynnistä ja
viimeksi Turusta saapuvan, heristi vanhus yhä tarkempaan korviaan,
vainuten heti jotakin juonta näiden outojen kaukamatkaisten asiasta.
Hän käski ovella seisovan heitukan saattaa hämäläiset eteensä. Kotvan
olivatkin jo Sipi ja Lauri odottaneet linnan kolkosti kumajavassa
etuhuoneessa, asesalissa, jonka kivipermannolla kannusniekat
ratsumiehet ja sarkapukuiset jousimiehet kolisten kävelivät ja jonka
mustuneilla seinillä pitkistä puunauloista ja monihaaraisista
hirvensarvista riippui rautaselkäisiä jousia ja pitkävartisia
tapparoita. Niiden välissä oli vanhoja ruostuneita kilpiä ja särkyneitä
vaskikoristeita, osoittaen, että oli siinä suuressa asesalissa ennen
ollut enemmänkin loistoa, -- nyt vallitsi siellä harmaja vakavuus ja
painostava kolkkous. Sieltä kutsuttiin nyt yhtäkkiä Hämeen miehet
sisälle ankaraksi kuvatun linnanherran eteen, joka puolittain selin
oveen istui eikä sanaakaan vieraille tervehdykseksi lausunut. Värähtipä
senvuoksi Sipinkin ääni nyt vähän pahemmin kuin Turussa, kun hän tälle
jurottajalle kävi talonpoikain takamaajuttuja selittämään ja
valittamaan Savon-puolisten väkivallantöistä.
Nuo valitukset ja talonpoikain vaatimus, että Kristerin olisi
ryhdyttävä suojelemaan hämäläisten oikeuksia, ne suututtivat nähtävästi
alunpitäen entisestään ärtyisellä päällä olevan vanhuksen, sillä jo
Sipin puhuessa viskeli hän villaisiaan vähemmäksi päältään ja niiden
alta ilmestyi pieni äijä, jonka eleet olivat kiukkuiset ja terävät.
Vielä ei ollut Sipi sanottavaansa lopettanut, kun Krister kääntyi oveen
päin nojatuolissaan ja iski katseensa talonpoikiin, virkkaen:
-- Mikä tuhma bundte geschihte teillä on juteltavananne! Sano lyhyesti:
kuka olet ja kuka sinut tänne lähetti?
Sen hän lausui huonolla suomenkielellä, sillä Krister Niilonpoika Vaasa
ei ollut pitkän oleskelunsa aikana Viipurissa kansan kieltä edes
auttavasti oppinut ja hän sekoitti aina puheeseensa viipurilaiseen
malliin kaikki ne kolme kieltä, ruotsin, saksan ja suomen, joita siellä
rinnakkain viljeltiin. Hämmästynyt talonpoika, joka luuli kylläkin
selvästi puhuneensa, ojensi Kristerille valituskirjansa, ilmoittaen,
että he olivat Hämeen talonpoikain asialla.
Mutta Krister-herra ei välittänytkään heidän asiastaan tarkempaa selkoa
ottaa. Hän rupesi puhumaan:
-- Te talonpojat olette kaikki yhtä uppiniskaista joukkoa, das ist
dasselbe, oletteko hämäläisiä vaiko karjalaisia. Ette tahdo verojanne
maksaa, vaan tappelette milloin ruunua vastaan, milloin keskenänne, ja
sitten te tulette valittamaan, -- minä olen jo kyllästynyt tähän
katzenjammeriin!
Sipi luuli ukon sittenkin ymmärtäneen heidän asiansa väärin ja virkkoi:
-- Emmehän nyt veroista valita, emme pyydä muuta, kuin että saisimme
saloillamme rauhassa elinkeinoamme harjoittaa ja että takamaiden rajat
selviksi määrättäisiin.
-- Hä -- kivahti ukko -- pitäisikö minun tästä lähteä teidän
sumpmarkeille rajoja käymään sen vuoksi, että ette voi siellä
sovinnossa elää! Ja mitä rajoja siellä tarvitaan! Erämaat ovat ruunun
omia, kiittäkää onneanne, että saatte siellä kalastella, te niinkuin
savolaisetkin. Jos ette osaa siellä siivolla liikkua, niin tapelkaa,
ryöstäkää ja polttakaa, se on, djeflar i mej, yhdentekevää meille!
Hän kääntyi jo selin Hämeen miehiin, ikäänkuin siten heille
ilmoittaakseen, että sillä vastauksella heidän on lähdettävä. Mutta
pitkän matkan kulkeneet miehet, jotka niin kauan olivat odottaneet
pääsöä linnanherran puheille, eivät niin vähään tyytyneet. Sipi virkkoi
rauhallisesti:
-- Savolaiset, jotka ovat maillemme hyökänneet, kuuluvat tähän
käskynhaltijakuntaan, siksi odotamme täältä apua.
-- Hä, odotatte, napisette... Kyllä minä teille avun tiedän!
Näin puhuen viittasi Krister-herra ovella seisovalle heitukalleen, että
tämä ajaisi talonpojat ulos. Mutta keihäsniekka ei ollut vielä ehtinyt
liikahtaakaan, kun jo Lauri, joka oli ääneti kuunnellut linnanherran
vihoja, astui askeleen eteenpäin ja kuumenneena virkkoi:
-- Jos ei täältä raja-asiaamme apua tule, niin tulee sitä toisaalta.
Silloin pyörähti Krister-äijä kuin neulan pistämänä ympäri, keikahti
kuin kärppä Laurin eteen ja tiuski hänen nenänsä alla:
-- Mitä mukisee der Bube? Mistä muualta se apu tulee, vastaa! Hä?
Lauri totteli käskyä ja vastasi rohkeasti:
-- Kaarlo-herralta Turusta. Hän ymmärtää talonpoikainkin tarpeet, ja
häneen me luotamme.
Uhkaavasti leimahtivat silloin Krister-herran pienet, vilkkaat silmät,
ja käheänä hän sähähti:
-- Vai Kaarlo-herran luo aiotte mennä, vai hän suosii talonpoikia, --
kyllä tunnen sen kapinavirren! Entäpä jos minä pidän huolen, että ette
sinne menekään!
Hänen äänensä vapisi kiukkua, hän ärtyi yhä enemmän, ja sulina tulivat
jo hänen suustaan puhtaat suomalaiset sanat, kun hän jatkoi:
-- Vai oletteko te vehkeilijät jo marskin luona olleet, hänen
asioillaanko te kuljettekin, ahaa, niinkö?
Sipi koetti selittämällä korjata Laurin tekemän varomattomuuden. Mutta
hän ei ehtinyt ääneen päästä, ennenkuin Krister-herra yhä yltyvän
vihansa kuumentamana jatkoi kuumaa puhettaan:
-- Teissä härkäpäisissä suomalaisissa talonpojissa asuu niskoitteleva
henki, mutta kautta Maarian, kyllä minä sen teistä kitken. Täällä te
juoksette marskin asioilla vakoilemassa ja sitten vehkeilette
verotalonpoikain kesken minua vastaan. Mutta minä teen solmun sekä
vehkeistänne että ruikutuksistanne, siksi lujia tyrmiä on toki
Torkkelin vanhassa linnassa, -- niissä saatte miettiä, miten
Kaarlo-herra teitä auttaa mahtaa!
Mutta se uhkaus nosti kuohuun jo Sipinkin luonnon. Hän veti esille
Turun marskilta saamansa turvakirjan ja lausui tyynesti:
-- Ei meitä niinkään tyrmään suljeta, me olemme Kaarlo-herran
suojeluksessa.
Mutta se ilmoitus ei suinkaan taltuttanut suuttunutta herraa, se
päinvastoin häntä vieläkin ärsytti.
-- Juuri sitä arvasin, juuri tuo kirjasi todistaa teidän väärällä
nimellä linnaani tunkeutuneen.
Ja taas hän viittasi heitukalleen, mutta nyt rajusti:
-- Tyrmään, hetipaikalla, siellä saavat moukat mädätä, kunnes heidän
herransa on tästä maasta ajettu.
Ukon viimeisen purkauksen aikana oli nuori, uljas, vaaleaverinen ritari
astunut huoneeseen ja pysähtynyt sanatulvaa kuulemaan. Se oli hänen
nuorempi poikansa, Juhana Kristerinpoika, vielä nuoruuden vuosissa
oleva, uljasotsainen, vapaakatseinen mies. Hän nyt kummissaan kysyi:
-- Mitä ovat talonpojat tehneet, kun sinut noin suuttumaan saivat, isä?
-- Bonden kätyreitä he ovat, samaa joukkoa kuin Olavi Tavast, jonka
eilen sinun kehoituksestasi, pehmeästi kyllä, laskin menemään, --
tuossa näet heidän mainekirjansa! Välemmin, huovi, vie miehet tyrmään,
ja vastaa hengelläsi, etteivät karkuun pääse, niinkuin se äskeinen
kapinamies!
Nuori ritari vaihtoi kysyvän katseen Degen-voudin kanssa, joka hänkin
melkein säälien, mutta tapansa mukaan vaieten, katseli, kuinka siinä
huolistaan valittamaan tulleita talonpoikia tyrmään raastettiin. Mutta
Krister seurasi itse huoveja rappusille asti valvoakseen, että nuo
ylpeät Hämeen miehet todellakin tyrmään vietiin, ja sieltäkin hänen
käheäksi käynyt äänensä vielä jyrisi poistuvain jälkeen.
Mutta kun ukko sieltä palasi takkatulensa luo, tapasi hänet ankara
yskänkohtaus, -- hän oli liiaksi ärtynyt, hengästynyt, ja silloin se
kohtaus hänelle helposti tuli. Vieläkin yritti hän vihojaan puhumaan,
mutta sanat tarttuivat kurkkuun, hän oli läkähtyä ja vaipui kasvot
sinervinä, silmät verestävinä, hervotonna nojatuoliinsa. Se ei ollut
hänen pojilleen eikä Degen-ukolle mitään outoa, se oli heille tuttu
suuttumuksen huippupiste, ja silloin oli heidän aina kutsuttava
saapuville suoneniskijä, joka laski vanhuksesta pois liikoja vihaisia
veriä, ja peitettävä rykijä turkiksiin, hikoilemaan ja rauhoittumaan.
Niin he nytkin tekivät.
Ja koko linnan läpi lehahti silloin ikäänkuin hetkisen helpotuksen
henkäys, -- ankara isäntä oli taas ainakin pariksi päiväksi ankkuriin
saatu! Hänen tuittupäinen kiivautensa rasitti näet aina kuin uhkaava
painajainen linnan koko väestöä, josta se oli karkoittanut kaiken
naurun ja elämänilon, luoden vain kylmän pelokkuuden koko ympäristöön.
Nyt on herra taas saanut kohtauksensa, nyt hän on vuoteessa! -- niin
kulki salailoinen supatus linnassa suusta suuhun.
Siellä Krister Niilonpoika nyt makasikin hämärässä vuodehuoneessaan
sänkyuudinten takana sävyisämpänä ja kesyttyneenä, makasi monien
patjojen alla ja joi verta tyynnyttävää rohtokeitosta. Eipä kumma,
että se kohtaus taas oli tullut, sillä kovin paljon olikin nyt
kuumaveriselle vanhukselle kasaantunut yhtaikaa suuttumuksen ja
mielenliikutuksen syitä. Niitä hän nyt tyyntyneempänäkin siellä
muistoissaan hautoi.
Ensin se jääskeläisten verokapina. Ja sitä kurittamasta palattuaan oli
häntä vastassa linnassa ollut monta tuskastuttavaa viestiä. Pahin
niistä, Tukholmasta tullut, oli tiennyt kertoa, että hallitus siellä
taas oli -- marskin käynnin jälkeen -- asettunut uudelle kannalle hänen
viipurilaiseen läänitykseensä nähden, jonka kuningas hänelle jo
keväällä oli luvannut; nyt se on taas kaikki hyvin epämääräistä. Ja
joskin Krister oli kaikissa tapauksissa, vaikkapa aseväellä, päättänyt
pitää linnansa, niin tuo kuninkaan horjuvaisuus häntä kuitenkin
ärsytti. Mutta vielä enemmän oli häntä kiukuttanut se viesti, jonka
jalosukuinen ritari Olavi Tavast oli samaan aikaan tuonut Turusta hänen
veriviholliseltaan marskilta: Kaarlo Knuutinpoika tulee muka vain
omansa ottamaan, hyvällä tai pahalla! Tulkoonpa se mahtaileva nulikka,
koettakoonpa täällä komennella! -- olisi sen asiamies kumminkin pitänyt
salpojen taa sulkea, vaikka liekin piispan veljenpoika! Mutta olipa hän
toki vastauksenkin saanut: "Niin kauan kuin veri suonissani virtaa, ei
Kaarlo Knuutinpoika Viipurin linnaan astu, sen vannon kautta sieluni
autuuden", niin oli Krister vastannut lähettiläänä käyneelle nuorelle
Tavastille hänet linnastaan lähettäessään.
Näiden harmien lisäksi oli sitten tullut talonpoikain johtajan
kaksinkertainen pako, joka Kristeriä sitä pahemmin harmitti, kun hän
vainusi pakolaisen saneen salaista apua, eikä hän tiennyt keltä. Ja nyt
kaiken kukkuraksi tuli tuo hämäläinen poikanulikka julistamaan hänelle,
Krister Niilonpojalle, vasten kasvoja, että kansa luottaa enemmän hänen
katkerimpaan vihamieheensä, kuin häneen, Kristeriin, itseensä, jota ei
siis pidettäisikään mahtavimpana herrana Suomessa, -- johan sitä
vähemmästäkin saattoi verensalpakohtauksen saada!
Mutta eipä edes vuoteessaankaan, nahkasten välissä vanha toimenmies
malttanut kokonaan lepuuttaa väsymätöntä tarmoaan eikä hillitä
levottoman mielensä lentoa. Makuukammioonsakin hän kutsui poikansa ja
linnanvoudin, jaellakseen heille, joskin nyt heikolla ja talttuneella
äänellä, käskyjään:
-- Degen, puhui hän, -- vie sana veljellesi, pormestarille, että
suolaporvarit nyt heti lähtevät syysretkelleen Danzigiin, jottei vain
talvi tapaa, ennenkuin linna tarpeensa saa. Sillä kuka takaa, ettei
"hanhenpoika" yritä lentää tänne jo talvikelillä, -- kun hän minun
kutsuni kuulee!
Mutta tämän asian yhteydessä vaivasi eräs aivan uusi tuuma vielä vanhan
Kristerin väsymättömiä aivoja. Hän viittasi nuorimman poikansa luokseen
ja kuiskasi:
-- Ei siitä päästä vähemmällä, kuin että sinä, Juhana, matkustat
Antti-herran laivassa Danzigiin, ostamaan muutamia niitä tuliputkia,
joilla ne siellä ulkomaiden sodissa nyt ampuvat leveidenkin salmien
yli. Viime kesänä näytteli minulle eräs Lyypekin kauppias sellaista
kirnua laivassaan ja Viipurin muureilla se olisi piirityksen aikana
hyvä kapine.
-- Mutta kuka täällä osaa sellaista käyttää?
-- Sinun se juuri täytyy oppia. Matkusta Flanderiin asti, jos et
lähempää saa, ja tuo tullessasi tarpeeksi sitäkin tulihiekkaa, jota
putkessa poltetaan. Parempi vielä, jos putkisepän mukaasi saat. Niillä
lähetämme Kaarlo-keikarin toiseen maailmaan jo ennen kuin hän on
Viipuria lähellekään ehtinyt.
Nuoren ritarin ei ollut vastenmielistä lähteä isänsä ilottomasta
linnasta asioimaan hauskoihin hansakaupunkeihin, ja tällä kertaa pojat
ihailivat isänsä sisua, joka pani hänet hankkimaan linnaansa noita
uuden ajan merkillisiä keksintökoneita. He lupasivat tarkoin täyttää
hänen käskynsä ja tahtoivat jo jättää isänsä yksin hikoilemaan ja
tyyntymään. Mutta vielä viittasi vanhus heidät jäämään ja kysyi tuokion
kuluttua:
-- Mihin luulette "Filpuksen" paenneen, kaupungissa hän ei ole ja
maakylät olen tarkoin haettanut? -- Ja kun pojat eivät osanneet siitä
mitään arvella, jatkoi vanhus: -- Hän on ehkä paennut merelle päin,
johonkin laivaan... Niilo poikani, kirjoita Lyypekin ja Räävelin
porvareille, että jos sellainen "Filpus" sinne ilmestyy, niin on hän
pantava kiinni ja lähetettävä Viipuriin. Ja hänen auttajansa, -- kuule,
ovatko hämäläiset varmassa tallessa?
-- Ovat, mutta ethän heitä epäile, isä?
-- Säilytä heitä tarkoin. Sillä pojalla oli viekas katse ... ja
suoneniskijä kertoi, että hänet aamulla oli tavattu märkänä rannassa...
He ovat kaikissa tapauksissa Bonden väkeä, ja tahdonpa näyttää heille,
kumpi meistä kahdesta lopultakin on mahtavampi Suomessa!
Niin kiukkuili vanhus, vaikka makasi heikkona vällyjensä välissä. Ja
kaiken hänen kiukkunsa takana ja kaikkien toimiensa kannustimena oli se
yksi ainoa suuri viha, jonka hänen mielensä täytti, -- viha tuota
Suomen toisessa laidassa elävää sukulaisylimystä kohtaan.
Mutta silläaikaa kuin linnanherra lämpimässä vuoteessaan vähitellen
rauhoittui kuuman verensä vihoista, tekivät talonpoikaislähettiläät
tuttavuutta sen uuden asunnon kanssa, jonka Krister oli heille antanut
vastaukseksi Hämeen kansan haikeihin valituksiin. Se oli linnan
pohjakerroksessa, kellarien ja halkovajain välissä, -- Lauri arvasi
heti, että se oli sama lokero, joka Vilppua varten toissayönä oli
tyhjennetty, mutta jonka kohtalon oikku nyt yhtäkkiä oli Vilpun
soutajan talvisuojaksi kääntänyt.
Siellä he istuivat kostealla permannolla eikä varsinkaan hyväuskoisen,
sovintoa rakastavan Sipin mieli ottanut kuohumasta asettuakseen. Heillä
oli oikea asia, vakava asia, jota ajaakseen he esivallan puoleen
kääntyivät, ja sen vuoksi -- tyrmään! Synkkänä hän puhui:
-- Vaivainen näkyy olevan se, joka herrojen apuun turvautuu. Koetettiin
kurjuutta väistää, takamaiden tappeluita ja miesten surmaa, mutta yhtä
hyväpä olisi meidän tainnut olla tapparain varassa ajaa asiamme
Lapinkorvessa ja vaikka kaatua tasapäässä tappelussa, kuin mädätä
tällaiseen lokeroon!
Sipi potkaisi raudoitettua ovea, -- se ei hievahtanutkaan, -- vankoilla
lukoilla oli se salvattu. Pieni kolo oli vain oven päällä ilma-aukkona
ja lakeisena, mistä tunkeusi sisään hämärä valo.
-- Linnanhäkissä ollaan, eivätkä tiedä lähettäjät, kunne katosivat
asiamiehet.
Niin puhui katkerana sydänmaan vakava ja vapaa talonpoika. Mutta ääneti
viskausi Lauri olkivuoteelle ja hänen mietteensä kiertelivät
linnanherran huudoista ja tyrmän pimennosta pois aamuisiin unelmiinsa,
jotka nyt kuin ilkkuvina irvinaamoina hänelle nauroivat. Mikä olikin
ajanut hänet, metsänkävijän, kotoisilta hirvimailtaan kiertämään
herrojen rappusissa, linnoissa ja tyrmissä? Olihan se ukko-vainajan
perintö vakavana laskettu hänen nuorille hartioilleen, olihan
hämäläisten yhteinen asia hänenkin asiansa. Mutta eipä sittenkään se
ollut häntä taipaleelle lykännyt, -- sen hän nyt siinä hiljaisissa
käräjissään myönsi --, ei takamaiden pyynti eikä rajojen varmuus, ei...
Toinen toivo oli näiden vaikutinten alla kytenyt syvemmällä hänen
sydämessään, vaikka hän sitä monivaiheisella matkallaan harvoin oli
muistamaan joutanut, toinen, oma asia hänet oli kannustanut hankkimaan
rauhaa ja sopua savolaisten ja hämäläisten väleihin... Vielä aamulla
oli se unelma häntä lämmittänyt...
-- Tähän taisi päättyä unelma, -- niin hän nyt huoahti, -- tässä on nyt
niiden retkien tulos!
Ja Lauri hymähti katkerasti, katsellessaan, kuinka Suopelto turhaan
potki raudoitettua petäjätä. Mutta rauenneinakin nuo mieluisat mietteet
häntä vielä lämmittivät ja rauhoittivat, ja kourassaan puristaen
pientä, hopeaista mekonsolkea nukahti hän pian olkipahnoilleen, --
hänellähän olivatkin vielä rästinä edellisen yön unet.