Hidasta oli näin syyskesän aikana pääsy lautalla Kymijoen yli. Lautta
oli pieni, lauttamies vanha, ja liikettä oli tällä Turun ja Viipurin
välisellä valtatiellä paljon. Siinä oli törmällä ja majatalossa
vuoroaan odottelevaa kulkijaa monenlaista. Oli kotoisia ja ulkomaan
saksoja, jotka matkustivat markkinoille, joita kirkkojuhlain aikana eri
pitäjissä pidettiin, oli talonpoikia, jotka rannikolta hakivat suoloja
syyskalastukseensa, oli karjalaisia laukunkantajia ja aatelisherrain
asemiehiä ja ennen kaikkea oli veronkantomiehiä, jotka palasivat
kesäveroja kiskomasta. Kun näiden viimemainittujen aina täytyi ensiksi
päästä joen yli, vaikka olisivat viimeksi tulleetkin, saivat
talonpoikaiset kulkijat usein kiltisti odottaa.
Vuoroaan odottelivat erään kesäisen päivän Kymin läntisellä äyräällä
Sysikorven lähetystön miehetkin. Sillaikaa kuin Sipi ja pappi
majatalossa tekivät tuttavuutta toisten matkamiesten kanssa, jotka tien
tomuja oluella huuhtelivat, istuskeli Lauri virran törmällä, katsellen
kuinka asestetut ratsumiehet siellä kuormitettuja hevosiaan lautalle
vetivät ja sitä tehdessään hoilasivat, niin että multaiset rinteet
kajahtivat ja törmäpääskyset säikähtyneinä koloihinsa viilettivät. Hän
oli tavannut siellä siivonnäköisen miekkamiehen, joka sanoi olevansa
Viipurin linnan tallirenkejä ja jolta hän kyseli, mihin näitä tavaroita
nyt niin tukuttain joen taakse vietiin.
-- Viipuriin viedään, selitti tallirenki, Tapani. -- Jos Viipuriin
saakka kulkenet, saat nähdä näitä kuormia paljonkin, sillä kovasti
sinne nyt kesäveroja joka taholta kerätään.
Lauri ihmetteli, kuinka niitä veroja täältä Kymin takaakin nyt
Viipuriin kerättiin, hänelle oli kerrottu, että juuri Kymijoki oli
Suomen läntisen ja itäisen käskynhaltijakunnan, Hämeen ja Karjalan,
rajajoki. Mutta Tapani selitti, että kun herrat nyt ovat riidassa
keskenään, niin he eivät paljon välitä, vaikka toistensakin alueilta
veroja kantavat; varsinkin oli Viipurin isäntä, äkäinen Krister-herra,
nyt oikein uhmalla pannut veroväkensä liikkeelle.
-- On se Hämeen voutikin väkineen tuolla majatalossa, lisäsi Tapani. --
Mutta heikompi kun on tällä kertaa voimiltaan, niin eipä kykene
estämään meitä saaliitamme joen taakse viemästä, vaikka mielikin
tekisi.
Ihmetellen Lauri tiedusteli, mikä sellaisesta kaksinkertaisesta
verottamisesta lopuksi tulee. Siihen vastasi Tapani:
-- Sen herrat selittäkööt, ne, jotka nyt kiistelevät, kumpi heistä on
mahtavampi maassa. Jos kovin suuttuvat, iskevät ehkä pian sotaväkineen
vastakkain... Kuules tuotakin mökää tuvasta, siellä ovat jo pikkuherrat
tainneet keskenään suuttua...
Majatalosta kuuluva melu johtuikin todella siitä, että siellä jo
Krister Niilonpojan verottajat olivat joutuneet riitaan Hollolan voudin
ja hänen miestensä kanssa, jotka eivät lopultakaan olleet jaksaneet
hillitä sappeaan nähdessään, miten viipurilainen heidän veromaansa
puhtaaksi raastoi. Nyt saapuivat sieltä tuvasta melunpitäjät ulos
pihalle, jossa he yhä toraansa jatkoivat. Mutta sen kestäessä hakivat
Hämeen puolen veromiehet hevosensa rantaniityltä ja hankkiutuivat,
heikommuutensa tuntien, vielä hyvän sään aikana lähtemään matkoihinsa
riitapaikalta, -- he tiesivät kyllä, kuinka väleen sellaisessa
tilaisuudessa miekatkin saattoivat esiin välähtää. Mutta satulaan
päästyään uskalsivat he jo viipurilaisille uhata:
-- Nuo kuormat teiltä vielä takaisin peritään ja korkokin niistä
kannetaan!
-- Tulkaapas ottamaan! ilkkuivat Viipurin miehet.
-- Pian tullaankin, -- meidän marski ei olekaan niitä miehiä, joka
kurittamatta antaa rosvojen nylkeä verotalonpoikiaan.
-- Vai rosvoksi Krister-herraa sanot...!
Jo yrittivät Viipurin miehet karata lähdössä olevain kimppuun, mutta
nämä väistivät viisaasti, ajoivat kujaa myöten metsänrintaan, toisten
heidän pakoaan naureskellessa. Mutta vielä sieltä kujalta Hämeen herra
huusi:
-- Ilkkukaa sitten, kun marski on teistä käräjät pitänyt ja teidät
herranne ympärille hirttänyt!
-- Köyttä on Viipurissa sentään ensiksi teille ja maanpakolaiselle
marskillenne...!
Niin uhmasivat eri herrain miehet vastakkain. Mutta kun hämäläiset
veroherrat jo olivat hyvää vauhtia ajaneet pois kiistapaikalta, kääntyi
Sysikorven kirkkoherra, joka hänkin oli säikähtyneenä ja oluen
punottamana tuvasta tullut ulos pihatoraa kuuntelemaan, jälelle
jääneitä puhuttelemaan. Jo alkumatkalla oli mukavuuteen tottunut
kirkkoherra ollut tämän Viipurin-matkansa johdosta vähän levoton, sillä
paljon liikkui nyt maakunnissa tuota ylimielistä, raakaa miekkajoukkoa,
joka tietkin turvattomiksi teki, ja hän ajatteli kauhulla, rupeaako nyt
matkan jatko olemaan tuota vielä pahempaa melua ja tappelua. Ja
huolestuneena hän kysyi:
-- Veroistako teillä tuli riita Hollolan voudin kanssa?
-- Veroista ja muusta, vastasi karski huovipäällikkö. Mutta hän
katsahti samalla hiukan epäluuloisesti pappia ja hänen tovereitaan ja
lisäsi: -- Entä te, jotka täällä sotkeudutte aseväen jalkoihin, kumman
herran miehiä te olette?
-- Emme kummankaan, vastasi Suopelto, -- omia olemme vain miehiämme.
-- Mistä?
-- Päijänteen varrelta, Lapinkorven rajalta. Teidän linnanherrallenne
olemme juuri viemässä hämäläisten valituksia.
Niin selitti Sipi, mutta silloin rämähtivät raa'at veromiehet
nauramaan:
-- Vai valituksia Krister-herralle, ja tietenkin veroista, -- tuohesta
teillä lienee pää! Tiedättekö, minkä hän viime kevännä teki Jääsken
miehille, jotka niinikään veroista valittamaan tulivat? Hän käski
heidän odottaa pikkuisen -- sulki heidät tyrmäänsä -- ja lähetti sillä
välin uudet verottajat Jääskeen ottamaan talonpojilta uudet maarahat.
Sitten hän näytti valittajille, mitä veromiehet taas olivat sieltä irti
saaneet, ja ärjäisi: Valehtelittepahan, talonpojilla on mistä maksaa!
Ja raippalöylyn hän linnan pihalla näille ruikuttajille annatti, --
eivätkä he ole tulleet enää takaisin!
Silmät pullollaan kuunteli pappi näitä kuvauksia Viipurin ankarasta
herrasta, jonka pakinoille hänetkin nyt oli lähetetty, ja yhä pahemmin
rupesi häntä tuo matka huolettamaan. Muiden asioillahan hän liikkui,
ajatteli hän, ja siitä saattoi kumminkin tulla hänen viimeinen
retkensä! Ja aivan hätääntyneenä hän nyt verohuovilta kysyi:
-- Ehkei ole hyvä meidän nyt Viipuriin matkustaakaan!
Toinen älysi papin pelkäävän ja rupesi sen vuoksi häntä yhä pahemmin
peloittelemaan:
-- Menkää, jos selkäänne syyhyttää. Mutta sen sanon jo etukäteen, ettet
sinä, pappi, hevosen selässä perille asti aja; tällä taipaleella on
matkamiestä monta, jotka hevosen tarvitsevat ja ottavat. Eikä ole tämän
maantien kulkijoille mikään ihme ottaa henki aseettomalta, jos jonkin
äyrin luulevat hänen massistaan löytävänsä. Tiepuoleen vain ruumiit
viskataan, -- sellaisia raatoja näkyi metsätaipaleilla monta, kun me
tänne ajoimme! -- Lähtekää vain taipaleelle, jos halunne on kova, --
mutta minä varoitan, meidän herraa älkää suututtako, jos perillekin
pääsette, silloin ei suojele sinua papin kauhtanakaan ukon vimmalta.
Kylmät väreet puistattivat pelästyneen papin ruumista, joka jo oli
kipeytynyt hevosen selässä kiikkumisesta. Hän oli kuullut ennenkin sekä
näistä Karjalan vaarallisista metsätaipaleista että Krister-herran
vihoista, ja hänessä kypsyi tällä hetkellä päätös: minä palaan
takaisin Hämeeseen! Ja tuota pikaa kävi kirkkoherra houkuttelemaan
tovereitaankin keskeyttämään matkansa -- turhahan se kuitenkin on!
-- Olkoon mikä on, vastasi siihen Suopelto, asiamme me perille ajamme!
Samaa päättäväisyyttä kertoi nuoren Laurinkin katse. Mutta kirkkoherra
kuunteli asemiesten hoilausta lautalla ... ei, hän ei lähde ollenkaan
tuon vuolaan virran ylitse! Ja juuri silloin, kun lähetystön vuoro
vihdoin tuli lautalle päästä, satuloitsi hän kiireellä hevosensa, nousi
sen selkään ja huusi lyhyet jäähyväiset tovereilleen. Äsken kuljettua
taivalta hän lähti täyttä neliä takaisinpäin karauttamaan, niin että
viitanhelmat hulmusivat. Ja vastaantulijat hyppäsivät säikähtyneinä
tiepuoleen katsomaan, istuiko papin ratsun lautasilla itse punainen
paholainen, koska hän noin hurjasti pakoon ajoi! Ei, pappi vain koetti
kiirehtiä, tavatakseen ensi syöttöpaikassa vielä Hollolan veroväet ja
päästäkseen sitten heidän matkueessaan Päijänteen kotoisille rannoille
palaamaan.
Kahden jatkoivat matkaansa Sysikorven talonpojat autioiden seutujen
halki, eivätkä he kertaakaan ajatelleet kesken taipaleelta kääntyä,
vaikka kyllä levottomat olivat tiet ja joukkoa monenlaista oli
liikkeellä. Ja eräänä iltana aukeni heidän eteensä Suomenvedenpohjan
selkä ja sen saarelta kuumotti kuulakkaa iltataivasta vastaan jylhä,
jykevä, särmikästorninen linna. Lahdenpohjan kierrettyään he saapuivat
pian siihen kallioniemeen, jonka kärkeen Viipurin kaupunki oli
rakennettu, ja astuivat Karjaportin kautta kaupunginmuurien
sisäpuolelle. Jo matkan varrella oli heille majapaikaksi neuvottu
eteläisen sataman varrella, suola-aittain luona, olevaa Hepolan tupaa.
Sinne he nyt kallioiden ylitse mutkittelevaa Karjalankatua myöten
kävelivät, kunnes Raatihuoneen mäellä kääntyivät Mustainveljesten
luostariin päin. Sen vierestä he Hepolan löysivät ja auliisti antoi
Hepo-Kaaperi yösijan tuvassaan Hämeen miehille, kaupoillaan kulkevain
karjalaisten joukossa.
Lähtipä Kaaperi, suulas, iloinen mies, itse pitkämatkalaisten oppaaksi,
kun nämä jo heti aamulla aikoivat linnaan pyrkiä, linnanherran
puheille, -- heillä oli se usko, että he täälläkin, niinkuin Turussa
muutamassa päivässä asiansa ajaisivat. Kolmen kävelivät he niin
rantakatua pitkin, joka kiersi kallioisen niemen alavaa äyrästä ja
jonka varrella porvarien talot olivat sikin sokin, kävelivät siinä
katsellen talonpäätyihin avatuille myymäläluukuille ladottua rihkamaa.
Mutta rannan puolella katua olivat aitat, joissa Kaaperi kertoi
Itämeren suurten hansakaupunkien, Lyypekin ja Räävelin, pitävän suuria
varastojaan. Vilkas oli liike satamassa, toinen oli täällä hurina kuin
Turussa, josta Hämeen miehet juuri tulivat. Laivoja oli sekä laiturin
varrella että ankkurissa ulompana selällä, oli monenkokoisia ja
näköisiä. Suurimmat olivat noita hansalaisten laivoja, jotka toivat
suoloja, rautoja ja kankaita ja joiden raskaita lasteja sitten
karjalaiset rahtimiehet Viipurista soutivat Vuoksen väyliä pitkin ja
Laatokan yli Syvärinjokeen saakka. Itse oli näet Hansaliitto -- niin
kertoi Kaaperi sydänmaan miehille -- katkaissut kauppansa pääväylän
Novgorodiin, sulkenut Nevajoen, mutta tuon oman kieltonsa kiersivät
yksityiset hansakauppiaat alituiseen tuomalla tavaroitaan Viipuriin ja
niitä sieltä salaa sisäväyliä myöten soudattaen Novgorodin
markkinoille. Siihen määrin kannattava oli tuo Itämaiden kauppa, ja
siksi juuri oli Viipurista tullut noin vilkkaan liikkeen keskus. Sen
rantakadulla kuhisi nytkin ulkomaista saksaa monenkinnäköistä:
hansalaisia kapeissa, ihonmyötäisissä pukimissaan ja venäläisiä
pitkissä, väljissä kauhtanoissaan, -- siinä he suomalaisella rannalla
kauppoja hieroivat ja posmittivat vieraita kieliään.
Niemen kärjessä oli kaupungin kirkko, ja sen sivuutettuaan
saapuivat matkamiehet tiheään talorypäjäkseen, joka oli syntynyt
mantereelle vastapäätä linnansaarta ja josta Karjaportilta ja
harmaidenveljien luostarista tuleva pääkatu johti suoraan
linnansillalle. Aamu oli jo pitkälle ehtinyt, mutta vielä oli pystyyn
vivuttuna sillan linnanpuoleisessa päässä oleva laskusilta, ja
matkamiesten täytyi senvuoksi pysähtyä siihen Suomenveden rannalle,
pohjoisen sataman varrelle, vipusillan laskemista odottamaan. Siinä oli
heidän edessään nyt korkeana ja juhlallisena Viipurin vanha linna, joka
kuin harmaja möhkäle kohosi suviseltaan vihantarantaisten salmivesien
keskeltä.
-- Tuo korkea rakennus on Olavintorni, neuvoi Kaaperi, osoittaen
jyrkkäseinäistä, neliskulmaista tornia, joka muodosti Torkelin
perustaman linnan mahtavan pääosan. Alkujaan olikin tuo torni ollut
linnan yksinomaisena varustuksena, mutta sittemmin oli saaren rannoille
rakennettu paksu, kivinen muuri, joka nyt pystyjyrkkänä vyönä kiersi
umpeen saaren kaikki rannat vesirajaa myöten. Ja tälle muurille oli
uusia torneja rakennettu. Niistä oli kaupunkia vastapäätä, itäisellä
rannalla, pyöreä vahtitorni, jonka alitse juuri kulki linnaan se
pääportti, joka nyt vielä öiseltään oli suljettu. Mutta sieltä portin
takaa ja Olavintornin edustaiselta linnanpihalta kuului hevosten
hirnuntaa ja miesten huutoja salmen toiselle rannalle saakka.
-- Onko siellä aina tuommoinen mölinä? kysyi Lauri ihmetellen
Hepo-Kaaperilta, kun he siinä hirsikasalla lepäilivät.
-- Ei, siellä mahtaa olla nyt jotain erityistä tekeillä. -- Mutta
käykää itse katsomassa, nythän sieltä näkyvät jo nostosillan laskevan.
-- Etkö sinä tulekaan linnaan mukaamme? kysyi Sipi, joka jo oli
toivonut Kaaperista sinnekin saattajan saavansa.
-- En, -- ei sinne asiatta kukaan mene, eikä vähällä asiallakaan!
Kimakasti vinkuivat paksut rautavitjat, kun raskasta hirsisiltaa alas
vivuttiin, ja ihmisiä näkyi jo kaupungista linnaan kävelevän. Sinne
lähtivät nyt siis Hämeen miehetkin, ja portin sisäpuolelle he
pääsivätkin. Mutta siihen sisämuurin kupeelle, linnan pihalle, he
jäivät seisomaan kuin puristettuina ahtaaseen rakoon -- edemmäs eivät
päässeet. Sillä piha oli täynnä satuloituja hevosia ja rautapaitaisia
ratsumiehiä, jotka siinä nyt kiireellä laukkujaan satuloihin sitoivat
ja selkään istumaan jouduttausivat. Sydänmaan miehet eivät sitä
menoa ymmärtäneet. Mutta tuokion kuluttua vaikeni yhtäkkiä melu:
Olavintornin pääkäytävästä kuului kannusten kilinää, ja sieltä
astui ulos lyhyenläntä, kumara ja kuiva ritari, kahden nuoremman
kiiltohaarniskaisen ylimyksen seuraamana. Vielä ketterin askelin astui
tuo vanha mies pihan poikki eikä hän paljon asepojan apua tarvinnut,
kun hän satulaan kiepsahti, lähtien etumaisena ajamaan ulos portista
sillalle, jonka paksut pohjapalkit kumeasti kajahtivat, kun koko
ratsujoukko johtajaansa sinne seurasi.
Neuvottomina seisoivat hämäläiset autioksi jääneellä linnanpihalla
katsellen poistuvaa ratsujoukkoa, -- ei näkynyt siellä enää kuin pari
tallirenkiä, jotka pihalta heinänjätteitä haravoivat. Mutta ilokseen
tunsi Lauri näistä toisen samaksi hyvätuumaiseksi Tapaniksi, jota hän
Kymin törmällä oli puhutellut, ja häneltä he nyt kävivät kysymään,
miten linnanherran puheille mahtaisi päästä.
-- Linnanherranko, hämmästeli Tapani, -- tuossahan juuri näit hänen
ajavan portista ulos poikineen.
-- Sekö oli itse Krister-herra!
-- Itse oli, itse lähti täältä talonpoikia kurittamaan.
-- Kurittamaanko talonpoikia?
Niin, Tapani kertoi nyt tarkemmin tuon ratsastusmatkan aiheen. Kapinaan
olivat nousseet Karjalan talonpojat, Jääsken miehet ja muut, olivat
listineet linnan veroherroja kuin halmenauriita, ja niiden luo
joukkoineen vierailemaan lähti nyt juuri linnastaan Krister
Niilonpoika.
Näistä kertomuksista pääsivät pian Hämeen miehet ymmärtämään, että
heillä olikin edessään pitkä odotusaika, jos mielivät Viipurin
linnanherraa tavata, -- ja tavata heidän häntä täytyi! Oli heillä nyt
aikaa Viipuria katsella, sekä yksin että Kaaperin seurassa.
Vasta muutamia vuosikymmeniä oli Viipurilla ollut oikeat
kaupunginoikeudet, mutta se oli iältään jo vanha kaupunki, kertoi
Kaaperi. Se oli, tämä nykyisellä paikallaan noin sata vuotta sijainnut
kaupunki, puristettu ahtaalle ranta-alueelle muuriensa sisäpuolelle, --
täällä ei näet koskaan voitu elää ihan turvallisina idän levottomalta
naapurilta, Suuren Novgorodin ruhtinasvallalta, jonka kanssa Ruotsin
ritarit alituiseen olivat olleet sotakannalla. Nyt oli kuitenkin
muutamia vuosikymmeniä rauha vallinnut näilläkin rajamailla, ja sen
varassa oli kaupunki jo päässyt melkoisesti vaurastumaan.
Näitä kertoi Kaaperi pitkämatkaisille matkamiehille, heidän nyt
viikkokausia hänen majassaan majaillessaan. Itse ei hän ollut kaupungin
varsinaisia suurporvareita -- ne olivatkin enimmäkseen noita
hansalaisten laivoissa Viipuriin kulkeutuneita saksalaisia, -- hän oli
vain ajurinammatin pitäjä, joka venheillä ja hevosilla kuljetti
hansalaivain lasteja, milloin vain maista laivoihin, milloin
laivoista aina Laatokan vesille saakka. Mutta pitipä hänkin sentään
ranta-aitassaan suolakauppaa niille maalaisille, jotka eivät vielä
olleet isompain porvarien majamiehiä -- kaikki viipurilaiset pitivät
suolakauppaa, siitä oli kaupunki saanutkin "suolakaupungin" nimen. Ja
hän oli valpas, virkeä mies, joka osasi sydänmaan talonpojille selittää
monta asiaa, joita nämä eivät ennakolta tunteneet.
Eräänäkin iltana hän majatuvassaan oman valtiollisen ymmärryksensä
mukaan selitti heille sen riitaisuuden ja kahnauksen syitä, jota
erämaan miehet kaikkialla näillä vanhoilla rintamailla kulkiessaan
olivat nähneet, mutta eivät vielä täysin ymmärtäneet. Kahta kukkoa ei
sovi samalle rikkaläjälle, ne tappelevat siinä, kunnes toinen kaatuu,
selitti Kaaperi. Kaksi mahtavaa miestä on nyt Suomessa, eivätkä he voi
toisiaan suvaita edes maan vastakkaisimmissa äärissäkään. Ja molemmat
heistä vaativat Viipuria linnaläänikseen. Kaarlo-marskia oli jo
Viipuriin linnanherraksi odotettu, mutta ei tiedä nyt, miten käy.
Aatelisetkin menevät aina sen matkaan, jonka luulevat vankimman olevan,
ja nyt sanotaan Suomen herroista Kristerin olevan paremmalla puolella.
Hän kävi keväällä laivoillaan Tukholmassa, ja sieltä palattuaan hän
rupesi oikein uhmalla linnaansa muonittamaan ja varustamaan, ei kuulu
aikovan siitä lähteä hyvällä eikä pahalla.
-- Jo Kyminjoelta asti olemme kuulleet sellaista humua, että täällä
sotaa varotaan, -- ihanko sitä todella odotetaan? kysyi Lauri.
-- Me porvarit emme siitä mitään tiedä, vastasi Kaaperi varovasti, --
mutta kukapa tuntenee herrojen aikeet, tuskin ne suottakaan
varustautuvat.
Sydänmaan talonpojat jäivät hetkeksi miettimään, miten heidänkin suuren
rajankäyntiasiansa kävisi, jos täällä herrat vielä rupeaisivat
keskenään sotimaan ... kummastahan silloin lopultakin apu lähtisi. Ja
Kaaperin puheista teki Sipi äkkiä kysyvän johtopäätöksen:
-- Tuntuupa siltä, kuin Kaaperi-isäntäkin enemmän pitäisi sen marskin
puolta, -- taitaisipa hän olla teille mieluisampi herra?
Mutta majatalon isäntä aivan hätkähti, kun hänen selityksistään oli
sellainen käsitys saatu, ja hän kiirehti melkein hätäisesti torjumaan:
-- Pyhän Nikolain ja kaikkien pyhäin nimessä, enhän ole mitään sanonut,
älkää hiidessä semmoista kenellekään puhuko. En sekaannu herrojen
riitoihin, ajan rahtia ja myyn suoloja enkä välitä, kuka linnassa
herrastaa. Taisihan kyllä sinä aikana, kun marskin suku Viipurissa
isännöi, porvarikin usein saada myydyksi linnaan voisaavin taikka
lohitynnyrin, -- nyt et myy mitään, kaikki sinne kiskotaan
talonpojilta. Mutta on se tämä Krister-herrakin porvarien puolta
pitänyt, kun on riitoja sattunut Räävelin tai Novgorodin saksain
kanssa, ja uusia kauppaetuja se on meille hansalaisilta hankkinut, --
ei, minä en puhu mitään, vaikka joskus saisinkin vähän liiemman veron
maksaa.
Tuli oli Hepo-Kaaperin tuvassa jo sinä iltana matalaksi laskeutunut
näiden juttujen aikana, ja sekä matkamiehistä että talonväestä rupesi
toinen toisensa perästä jo makuulleen hankkiutumaan. Silloin työntyi
vielä ulkoa pimeästä syyssateesta tupaan uusi vieras, märkänä kuin
uitettu kissa, tervehti ja vetäytyi uunin kupeelle, katveeseen,
vaatteitaan kuivailemaan. Kaaperi kutsui oudon vieraan taloksi, käskipä
lähemmäs tultakin käymään ja kyseli, mistä kaukaa vieras kulkee.
-- Lastivenhettä olen Juustilasta soutanut, -- myöhäksi kävi, ennenkuin
kaupunkiin ehdittiin, vastaili vieras harvakseen, yhä katveessa pysyen.
Mutta Laurista oli tuo ääni helähtänyt tutulta, hän siirrähti
takkatulen luota vierasta lähemmältä katselemaan, ja häneltä oli
samassa päästä hämmästyksen huudahdus... Sillä eikö se ollut hänen
eräystävänsä, Tuiran Vilppu, tuo märkä, kalvakka olento, joka siinä
uunin reunalla lymyili ja pyrki hatunreuhkalla silmiään peittämään.
Mutta vieras tempasi hänet viereensä uuninkiukaalle istumaan ja
kuiskasi:
-- Nyt vaikene, Lauri ... tässä ollaan nyt hiiden hinkalossa!
Vilppuhan se oli, vaikkei tuntunut olevan mies nyt omalla asiallaan.
Huohottamalla hän vieläkin hengitti, ja hänen silmänsä pälyivät arasti
ympärilleen, kun hän yhä kuiskaten jatkoi:
-- Monesti olen merrassa ollut, mutta niin lähellä hirsipuuta kuin nyt
en ole ollut koskaan, -- siksi nyt liikutaan näin hyssyksittäin. Tuo
eväitäsi tänne pala, minulla on taas kiire käpälämäkeen, kunhan kolon
löytäisin...
-- Vai ovat niin asiat, -- linnan huovitko ovat kintereilläsi? kyseli
Lauri hämmästyneenä.
-- Jos eivät jo ole, niin tulevat... Ellen tässä nyt pääse maailmalle
livahtamaan, niin nuori leski on huomenna Karmalassa.
Lauri toi kontistaan tuttavalleen vähän eväitään, joita he Sipin kanssa
olivat Kaaperilta ostaneet niillä harvoilla äyreillä, joita hämäläiset
olivat heille matka-avuksi keränneet. Mutta ei ollut Vilpulla nyt
malttia siinä kuin muutama suupala haukata. Ja pureskellessaan hän
puhui:
-- Nyt pitää saada venhe vaikka mistä, tästä on jouduttava vesille, muu
ei auta.
-- Lainataan isännältä, hänellä on venhe tuossa muurin takana
aittarannassa.
-- Jos venheen tiedät, tule, neuvo minut siihen, pyytämään vain ei
ruveta.
-- Mutta Kaaperi on rehti mies...
-- Tunnen, mutta nahkojaan pelkäisi hänkin, jos asiani kuulisi... Tule!
Talonväki oli sillävälin jo makuulleen mennyt, viimeiset kekäleet vain
enää liedessä kiiluivat. Kenenkään huomaamatta hiipi silloin Laurikin
äsken tulleen jäljestä ulos, uteliaana kuulemaan, mihin kolttosiin
hänen hilpeä ystävänsä taas oli joutunut, koska köysi jo noin läheltä
tuntui niskaa puristavan. Lauri tunsi jo pimeässäkin Hepolan pihat ja
portit, osasi opastaa toverinsa matalan muurin ylitse rantaan, löysi
venheen, löysi airot ja ääneti he rannasta aallokkoon laskivat. Mutta
siellä oli myrskyinen sadeyö pimeä kuin hauta, hän ei käsittänyt, mihin
he siinä säässä osasivat soutaa. Mutta Vilppu hengitti vesille
päästyään vapaammin, ja pian oli entisellään hänen äänensä, kun hän
selälle päin soutaen virkkoi:
-- Nyt ei enää hätä heiluttele, tästä pimeästä eivät Krister-herran
koiratkaan enää miestä vainua. Nyt vain kysytään, mihin soudetaan,
selkää on joka taholla, -- saat sinäkin jo maihin jäädä, jos tahdot.
-- Tulenpahan Kaaperin venhettä takaisin tuomaan, vastasi Lauri. Ja kun
Vilppu kyseli jotakin lähdössä olevaa laivaa, johon hän vanhana
meripoikana merimieheksi pyrkisi, muisti Lauri päivällä nähneensä erään
rääveliläisen aluksen, joka luovi satamasta Uuraan salmelle ja jäi
sinne selän taa yöksi ankkuriin.
-- Siispä sitä kohden soudetaan, intoili Vilppu sitä rohkeampana, kuta
väljemmältä oli pimeää vettä häntä rannasta erottamassa. -- Kyllä
laivan löydämme, ja Räävelissä olen taas herran kukkarossa, siellä on
pakolainen paremmassa turvassa kuin luostarin suojassa.
-- Oletko jo luostarissakin ollut? kyseli Lauri voimatta hillitä
uteliaisuuttaan. Taistelutoveriaan ja sukulaistaan ei hän ollut
tavannut sitten kuin viime talvena, jolloin tämä Sysikorvesta
paetessaan Ennin Karmalaan itkemään jätti, ja nyt ilmestyi mies äkkiä
kuin kuusta pudonneena hänen eteensä.
Vesilahdelta palattuaan oli Vilppu Laurin kanssa talvisydämen
Sysikorvessa hirviä ajanut ja muutamia viikkoja huoletonta elämää
viettänyt. Eikä hän ollut hätkähtänyt sitäkään, että häntä kirkoissa
kuulutettiin, eipä häntä siellä kukaan ilmiantanut. Mutta keväämmällä
oli sitten voutien huoveja ruvennut kylillä liikkumaan ja eräänä
hankiaamuna oli Leena hiihtänyt Suopellosta tuomaan sanaa Karmalaan,
että jo ovat hakijahuovit Vesilahden kapinanjohtajan jäljillä. Silloin
loppuivat Vilpulta rauhan päivät, ja Lauri oli hänet itse silloin
saattanut Juuritaipaleeseen, josta Vilppu läksi yksin hiihtämään
Suursavon kautta itään päin, paetakseen kauas Karjalan maille. Sen
jäljestä ei ollut hänestä Lauri mitään kuullut, ja siksi hänellä paloi
halu tuntea noiden pakoaikojen vaiheet.
Mutta Vilppupa ei kiirehtinyt hänen äänellisiin eikä äänettömiin
kysymyksiinsä vastaamaan. Hän vaikeni itsepäisesti, tarkaten vielä
kerran vakavana ympäristöään, ja sillävälin hän vain souteli
voimakkaasti ulapalle päin. Mutta kaukaiselta kajahti jo yövahdin ääni,
kun tämä Viipurin muurien takana iltatuntien kulumista hiljaiselle
kaupungille julisti, ja viimeiset tulet näkyivät jo sammuvan
Raatihuoneen mäen ja Katanpään kallioiden taloista, -- määrätuntia
myöhempään ei näet kaupunginlaki sallinut taloissa tulia poltettavan.
Ulkona syksyisellä selällä ei taas kuulunut muuta kuin sadetuulen
tohinaa. Silloin vihdoin Vilppu avasi sanaisen lippaansa ja kävi
toverilleen kertomaan ne uudet merkilliset seikkailunsa, jotka hänestä
taas olivat pakolaisen tehneet ja hänet silmukan suulle saattaneet. Ja
hän kertoikin ne leikkisästi, keveästi, ikäänkuin tuo kaikki ei olisi
enää häntä koskenutkaan...
Vilppu kertoi Saimaan suuret selät poikki hiihdettyään avoveteen asti
keväällä Viipurissa virnailleensa, -- vähän oli työtä, vähän palkkaa!
Mutta heti ensi sulalla rupesi hän soutumieheksi muutamaan karjalaiseen
lastivenheeseen, joka saksain tavaroita Viipurista kuljetti sisäjokia
myöten, Juustilan ja Yläveden väylää pitkin Tiurinlinnaan ja
Käkisalmeen ja siitä aina edelleen Laatokan yli Syvärinjoelle ja
Ilmajärvelle sekä Suureen Novgorodiin asti. Puolelle kesää oli hän
ollut tällä monivaiheisella retkellä, jossa hauska oli ollut ja hyvä
oli ollut ansio, eikä hän tästä ammatista aikonutkaan heti erota. Mutta
kun hän sieltä turkislastilla oli taas kesällä palaamassa Käkisalmen
kautta Viipuriin, uutta saksain varastoa Itämaille hakemaan, niin hän
eräänä sunnuntaina joutui Jääsken kirkolle ja tarttuikin sinne.
-- Mitä sinä siellä? kysyi Lauri, joka jo matkansa varrella ennen
muisti tuon pitäjän nimen kuulleensa.
-- No siellä olivat asiat taas sellaiset, että ne minut viipymään
viehättivät. Siellä oli rahvas kirkkomäellä koolla, kovin kiihtyneessä
mielentilassa näkyivät olevan pitkähihaiset karjalaiset, kirjamiestä
kyselivät. Heitä kuohuttivat ne uudet ja moninkertaiset verot, joita
heiltä Viipurin linnanherra kiskotti, -- kahdet kesäverot se oli jo
ottanut samana kesänä ja miehiltä oli loppunut luonto. Minä kuuntelin
niitä heidän valituksiaan ja jopa heille kirjamieheksi rupesinkin.
Sillä synkkää oli se komento, jonka alle he olivat joutuneet, -- jos
olivat julmat Hannu-herran voudit Hämeessä, niin vielä sydämettömämmin
liikkuivat Kristerin verohuovit Karjalassa ... itse näin, kuinka he
lehmän laitumelta iskivät ja aitasta kantoivat pois naisten
pyhähameetkin.
-- Sinä kirjoitit siis heidän valituskirjansa, ja siitä Krister-äijä
suuttui? kyseli Lauri malttamattomana.
-- Suuttui siitä, että valitettiin hänestä kuninkaalle Ruotsiin, --
suuttui ja lähetti taas uudet verottajat talonpoikain taloihin. Silloin
minä sanoin Jääsken miehille: Tätä menoa ei meidän puolessa kärsitty,
siellä käytiin kengittämään keihäitä.
-- Niin, taisitpa sanoa vielä vähän muutakin, -- ja jääskeläiset
tottelivat neuvojasi?
-- Minua kesäkauden kestinään pitivät, ja kävin minä sieltä päin
nostattamassa aseisiin naapuripitäjäinkin miehiä. Eikä verohuoveilla
ollut sinne viikkokausiin asiaa, verissä päin sieltä palasivat ne,
jotka pakoon pääsivät. Mutta nyt syyspuoleen tuli linnanherra itse
sinne koko huovijoukkoineen kysymään, mihin hänen veronsa ja
verottajansa ovat joutuneet. Vakava tuuma miesten kesken oli ollut
lähteä tuurin ja keihäin herrain väkeä vastaan ja pienellä miesjoukolla
heitä siis odottelin. Mutta kun metsästä välähtivät huovien haarniskat,
niin jopa suli pehmeäksi luonto Karjalan miehiltä... Kävivät herralle
polvea notkistamaan ja itkivät: "Tuo Hämeen mieshän se meitä usutti,
hän se valituskirjatkin laati..."
-- Olihan se vähän samanlaista jo Vesilahdella!
-- Mutta Jääskessä he minut suoraan päänsä päästimeksi linnankarhulle
luovuttivat, ja Krister-äijä oli niin äkäinen, että siinä paikassa oli
minulta miekallaan pääkallon halkaista. Ja huovihevosen jäljestä sain
kytkyessä juosta Viipuriin asti, -- henki oli mennä siinäkin kyydissä,
ennenkuin toisyönä linnaan ehdittiin.
Tästä taas Lauri vilkastui ja kysyi:
-- Onko linnanherra siis jo palannut?
-- On, osan väkeään hän vain jätti Karjalan miehiä masentamaan ja uutta
rangaistusveroa ottamaan. Minut tuotiin linnaan hirtettäväksi ... jo
näytettiin minulle sen ilon paikkakin, odotettiin vain paria
karjalaista tovereikseni. Siksi aikaa oli minut tietysti tyrmään
pistettävä. Mutta siinä veroinnossaan olivat linnan heitukat sysänneet
verotavaroita siihenkin hinkaloon, jossa minua oli säilytettävä, ja ne
oli ensiksi siirrettävä muualle.
-- Ja sitä et sinä ruvennut odottamaan?
-- En kauan. Kädet minulla olivat tiukkaan sidotut, mutta jalat olivat
vapaat. Kun niin seisoin holviaukon suulla, huovien ympärilläni
touhutessa, katselin kupeilleni... Muurin reunalle ei ollut kovin pitkä
harppaus, sen päälle jaksoin loikata, ja muurin alla, huimaavan
syvällä, tiesin rannan ja vesirajan olevan. Yksipä on, kuolenko köyteen
vai rantakiviin, ajattelin itsekseni, hyppäsin muurin laelle, juoksin
sen yli ja viskausin päistikkaa pimeään syvänteeseen... Kiire jo
olikin, huovi oli perässäni muurille loikannut ja tapaili sitä
kahlenuoraa, joka sidotuista käsistäni roikkui.
-- Etkä iskenyt päätäsi mäsäksi?
-- Sitä itsekin ihmettelin ... sattui siihen kohtaan syvä vesi. Siellä
pimeässä aallokossa kuppelehdin kädet köysissä ... mutta tuokion
kuluttua tunsin ajauneeni muurin juurelle kivikkoon. Siinä makasin ja
kihnutin terävään kivensärmään köyttä poikki, sillaikaa kuin huovit
ylempänä muurilla hoilasivat ja toisilleen minun jo hukkuneen
vakuuttivat. Mutta kun käteni olivat irti, uin siikana salmen yli
kaupungin rantaan ja pakenin Mustain veljien luostariin, jonka raskasta
portinläppää kolkutin väsyneenä ja märkänä.
-- Mutta sinne päästyäsihän olit turvassa!
-- Siinä luulossa minäkin siellä levolle kävin, -- mutta mitä vielä!
Vihainen linnanherra kuuli heti aamulla minun luostariin paenneen,
kutsui mustain päämiehen puheilleen ja uhkauksilla oli hän vaatinut
vanhaa munkkia luovuttamaan minut pois luostarinsa turvasta, -- niin
sydämikkö on äijä! Kovin kuului päämunkki sitä vaatimusta
vastustelleen, luostareissa kun pitäisi vainotuillakin tyyssija olla,
mutta taipua hänen oli täytynyt.
Vilppu hymähti katkerasti, muistellen, kuinka hän siellä nukkui kuin
pyhimys vahvassa turvassa, ja sillävälin oli sopimus tehty siitä, että
hänet seuraavana aamuna luostarista linnaan luovutetaan, -- ritari oli
siinä kirkkoakin mahtavampi! Mutta taas hän hilpeästi jatkoi
kertomustaan:
-- Onni on, että nuo joutilaspäiväiset munkit ovat löyhäsuisia lärppiä.
Kun päivällä heräsin, juorusi yksi heistä heti minulle koko jutun.
Siinä siis pelastukseni! ajattelin, nyt ei Krister-herra kaulani
venytystä enää toistaiseksi lykännekään! Hän oli jo pannut huovinsa
luostarinportille minua vartioimaan, -- siellä kai ne seisovat vieläkin
sateessa, sääli miehiä! Mutta minä kävin sairaaksi.
-- Tosissasiko?
-- Tosissanikin, luitani vilusti, pyysin rohtoa ja nukuin. Mutta nukuin
vain sen verran, että näin jo munkkien levolle lähtevän, -- en tiedä,
tokko he vahtivatkaan minua niin ylen tarkasti. Siinä rakennetaan nyt,
kuten lienet nähnyt, uutta kivistä taloa vanhan puuluostarin viereen,
ja minut oli pistetty kiviseen koppiin. Niihin tehdään ikkunatkin ...
se oli kyllä kapea rako vain siinä minun kopissani, mutta leveäkös minä
olen mieskään, varsinkaan näin syömättömänä. Ryömin telineille, sieltä
pudottausin Hepolan talon katolle, joka on luostarinmuurin vieressä, --
portilla vahtivat huovit eivät tietenkään sinne sateiselle taivaalle
tähystelleet...
Vilppu vaikeni ja jopa siitä Lauri ymmärsikin, miksi seikkailijalla oli
sellainen hätä käpälämäkeen ollut. Mutta tuokion kuluttua heläytti
Vilppu niin iloisen naurun, että se kajahti kuin vesihiisien joi'unta
pimeillä selillä.
-- Mitäs naurat? kysyi Lauri kummissaan.
-- Sitä melua, joka nyt aamulla syntyy Mustassaluostarissa, kun minua
ruvetaan hakemaan ja huutamaan, kun linnan huovit koviksi käyvät ja
kiroilevat hurskaille miehille, -- sen melun jo arvaan! Varo sinä vain,
Lauri, että et joudu siihen sekaantumaan etkä vastaamaan öisestä
soudustasi!
-- Kukapa minut täällä tuntee ja soutuni tietää!
-- Hyvä olisi. Mutta siirrypäs airoihin sinä, nyt minulta tuntuu jo
eväs paremmin luistavan kuin äsken Kaaperin tuvassa.
Ääneti soutivat nyt toverukset tuokion pimeää selkää. Sitten rupesi
Vilppu vuorostaan suupalojensa lomaan kyselemään Laurin matkoja ja
hämäläisten eräasian enteitä. Hän kertoi Sysikorvesta paetessaan
viipyneensä muutamia päiviä Suur-Savon kylillä ja siellä savolaisia
puhutelleensa, -- eivät he olleet häntä kalajärviltä tunteneet, vaan
auliisti olivat hänelle avun ja evään antaneet, kun kuulivat miehen
ruunun huoveja pakenevan. Ne ovat tuuman miehiä Savon miehetkin, kun
heidän kanssaan noinikään sovinnossa juttelee, selitti Vilppu, -- ei
uskoisi heitä samoiksi tappelijoiksi, kuin ovat kalajärvillä.
-- Eikö sinua siellä kukaan tuntenut? kysyi Lauri hiukan aralla ja
epävarmalla äänellä.
Sen arkuuden Vilppu heti oivalsi ... vieläpähän on miehellä se
kallioniemen impitarina muistissaan, -- ja hymähtäen hän vastasi:
-- Tunsi yksi, -- hänelle sinulta viestit vein, vaikket noita muistanut
mukaani pannakaan. Ja hyvämuistiseen mieleen ne tuntuivat siellä
joutuvan. Ei ole Tarvaisen tytär vielä sulhasiin suostunut, mutta pidä
kiirettä, Lauri, jos häntä omaksesi mielit, pian se voidaan sieltä
siepatakin.
-- Puhuiko hän sellaista sinulle? kysyi Lauri vilkastuen.
-- Eiväthän ne miehettömiksi heittäydy isojen talojen koreat kassapäät.
Mutta jotain se puhuikin, kun hänelle kerroin sinun muiden erämiesten
kanssa nyt rajankäyntiä ja rauhaa puuhaavan.
-- No mitä virkkoi?
-- Kun tullee rauhan miehenä, sanoi, niin voin hänelle saunan lämmittää
-- mutta tulkoon ajoissa! Eikä se ollut leikkiäkään kaikki, sen näin.
Lauri souti nyt sanaa puhumatta, hänen mietteensä olivat yhtäkkiä
ruvenneet kulkemaan omia uriaan, jotka jo olivat kaukana hänen
levottoman toverinsa seikkailuista. Mutta Vilppu tarkkasi sillä välin
tyystin tyyntyvää selkää, jonka pimeästä, sateen vähän tauottua,
hämärät rannat vähitellen rupesivat häämöttämään. Hän oli näkevinään
jotakin korkeaa siellä sivulla keulan edessä ja kääntäen venheen sitä
kohti virkkoi hän yhtäkkiä vilkkaasti:
-- Onkohan se tuo, se sinun rääveliläinen laivasi? Tuolta kuultavat
mastot taivasta vastaan.
Siinä se oli, vaikka Laurin silmän oli sitä vaikeampi erottaa kuin
Vilpun, joka ennenkin oli meren aavoja tottunut tarkkaamaan. Ja laivaa
kohden kulki nyt venhe hyvää vauhtia.
-- Aiotko herättää laivamiehet? kyseli Lauri, kun lähestyttiin tummaa
alusta.
-- Eikä hiidessä, -- me liikumme pehmeästi kuin peltohiiret, emme
herätä ketään. Kas näin! -- sano Ennille terveiset, että mies on
tallessa!
Venhe laski laivan luo, ja Vilppu huopasi sen keulan viereen, kopeloi
siinä hetkisen, löysi ankkurivitjan ja kiipesi sitä myöten kuin vanha
laivuri ainakin pimeälle kannelle. Lauri, joka airoissa istui, näki
hänen sieltä vain kättä hyvästiksi viittovan, ja sitten hävisi hiipivä
hahmo, ikäänkuin hupeni sen mustan rungon sisään.
-- Taisipa mies ruumaan pudottautua, tuumi Lauri, laivasta poispäin
soutaen --, jokohan nahkansa pelasti taaskin veitikka!
Mutta itsellään oli hänellä nyt kova työpaikka edessä kiskoessaan yksin
voimainsa takaa venhettään vastalaitaiseen, joutuakseen ennen
päivännousua kaupunkiin takaisin. Mutta siinä kiskoessaan ei hän noita
ponnistuksiaan muistamaan joutanut. Vilppu oli kirjavia juttujaan
kertoessaan hipaissut hänen mieleensä jo puoleksi maatuneita muistoja,
jotka nyt taas kirkkaiksi välähtivät ja jotka syyssateessakin hänen
verensä kuumenemaan saivat. Ja hän loi siinä nyt eteensä kirkkaita
tulevaisuuden kuvia, miten hän pian, ruunun miesten avulla
selvitettyään Lapinkorven riidat, solmii sovun vanhojen vihaheimojen
välille, miten hän eräänä päivänä saapuu savolaisten vieraiksi, astuu
Tarvaisen taloon, eteiseen keihäänsä jättää, ja virkkaa: "No nyt tulen
rauhan miehenä rauhan miesten luo"... Mutta rannassa lämpiää silloin
tuttu sauna, ja vastaksia taittaa lehdosta tuttava käsi...
Ne kiertelivät edestakaisin, nuo mieluisat mielikuvat, karkasivat
virvatulina ja palasivat taas. Eikä Lauri niissä mietteissä soutaessaan
huomannutkaan, kuinka vähitellen yön pimeä vesiltä väistyi ja hallavana
valkeni pilvinen taivas, -- siinä oli pian kaupunki hänen edessään, ja
aamu oli jo alkanut, kun hän venheensä aittarantaan laski. Silloin hän
harkitsi parhaaksi olla yrittämättäkään enää muurin ylitse pihaan ja
tupaan, jossa kai jo väki oli liikkeellä. Sen sijaan hän haki aitan
kupeelta onkensa, jolla hän joutopäivinään oli rannasta särkiä
narraillut, ja rupesi ongelle, ikäänkuin sitä varten olisikin aikaisiin
tuvasta noussut. Tuuli hajoitteli juuri harmaita pilviä ja päästi
päivänkin pilkistämään märkään luontoon, ja särjet söivät nälkäisinä,
joten niitä oli ilo rannalle nykkiä. Mutta niitä nykkiessään silmäili
Lauri usein selän taakse, jossa juuri rääveliläiseen laivaan märkiä
purjeita nostettiin, -- nyt se pyyhkäisikin jo salmen lävitse aukealle
merelle päin!
Vahingoniloa tunsi onkimies mielessään, kun hän vähän myöhemmin kuuli
kavionkapsetta muurin kupeiselta tieltä ja näki huoviparven linnasta
päin karauttavan. Niillä on jo tieto luostarivangin karkaamisesta ...
päätteli Lauri itsekseen ... kas noin, hätäpä tuntuu olevan
hakijoilla... Yksi huoveista ajoi Laurinkin luo rantaan kysyen, eikö
ollut hän nähnyt luostarista päin pakenevaa miestä.
-- Mistä minä ... tässä olen hetken vain särkiä aamusyönniltä nykkinyt.
Kyselijä oli tyytymätön ja kiukkuaan purkaen rupesi hän Laurille
tiukkaamaan:
-- Mikä teidät tietää ... yön olet sateessa ollut, näet, mekkosi on
märkä, vaikka lienet sinä karkurin pakoon auttanut.
Jopa läplätti vähän Laurin sydän, mutta silmiään siimasta kääntämättä
hän vastasi:
-- Vähän satoi vielä kun Kaaperin tuvasta rantaan tulin, -- ketä te
sitten haette?
Kiire ajoi huovin edelleen ratsastamaan, mutta vähän epäillen hän vielä
taakseenkin Lauria katseli. Mutta aivan levollinen ei ollut enää
Laurinkaan mieli, ja tuokion kuluttua hän jo saaliineen astui tupaan ja
rupesi siellä liedellä kalakeittoa murkinakseen keittämään. Ei näkynyt
Sipiäkään, kaupungille kuului menneen. Syötyään lähti Laurikin taas
jaloittelemaan, katselemaan, mitä sinne kaupungille nyt oikein kuului.
Raatihuoneentorilla seisoskeli harvinaisen sakea miesjoukko
keskustellen siitä viimeöisestä tapauksesta, joka uhkasi turmiota koko
kaupungille. Krister-herra kuului näet heti aamulla äissään uhanneen,
että ellei pakolaista kiinni saada, niin hän kiskoo kovan sakkoveron
porvareiltakin, joita hän kapinanjohtajan auttajiksi epäili. Siellä
sisällä raatihuoneessa kuuluivat nyt pormestarit ja raatiherrat siitä
huolestuneina neuvottelevan ja kirjuri luki juuri portailta julistusta,
että karkuri on kiinni otettava, missä vain tavataan, ja auttaja myös,
jos sellaista on.
-- Minkähän nuo tuolle tekisivät, jos kiinni saisivat, kysäisi Lauri
vieressään seisovalta sepältä.
-- Nahan nylkisivät ja hirressä kuivaisivat...
Puistattipa vähän korven poikaa, kun hän tuota kuria ajatteli, ja hän
jo melkein säpsähti, kun hetken kuluttua joku häntä kylkeen töyttäsi.
Se oli toki vain Suopelto, joka aamukauden sanoi Lauria kaupungilta
hakeneensa.
-- Etkö ole kuullut, että linnanherra jo on palannut retkeltään.
Meidän on aika joutua asiaamme ajamaan, että sitten jo pääsemme
taipaleellekin.
Lauri olisi ehkä vielä antanut suuttuneen linnanherran jonkun päivän
rauhoittua, mutta eipä huolinut hän ruveta Sipille epäilyksiään
kertomaan, virkahti vain:
-- Vai jo on palannut herra. No, mennään siis linnaan.