Turun linnan korkeimman tornin laella seisoi eräänä kirkkaana kesäisenä
aamuna kaksi nuorta aatelisherraa katsellen Ruissalon vihantain
lehtirantain ohitse merelle päin, jossa tasainen suvituuli keinutti
loivia laineita. He tähystivät Kuusiston väylältä tulevia venheitä.
Venheitä sieltä saapuikin, purjeessa ja soutaen, mutta sitä alusta,
jota he odottivat, ei kuulunut.
Jo siirtyikin toinen herroista sataman puolelle, katselemaan sitä
uljasta laivastoa, joka siellä ankkurissa kellui: toistakymmentä
pyöreäkaarista, pyhimyskeulaista alusta, joiden mastonnokkiin
nostetuista viireistä kuulti keltainen ruuhi, -- Bonde-suvun vaakuna.
Rannassa, laivojen kohdalla, kuhisi vilkasta liikettä: sieltä kajahti
korkeilta telakkapuilta kirveiden kalke vastapäiselle rannalle,
häiriten aamukäen kukuntaa; siellä soutelivat merimiehet edestakaisin
laivain ja laiturin väliä, ja kimakkaääniset kaupustelijat tyrkyttivät
heille rannalta tavaroitaan. Yhteen laivaan oli jo alempi raakapurje
nostettu, se odotti vain lupaa nostaa ankkurinsa, pyyhkäistäkseen
väljille vesille.
-- Kärsimätönnä nykkii "Merikarhu" vitjojaan, virkkoi nuorista miehistä
toinen, joka hajalla säärin seisoi tornin keskeltä kohoavaan
viiritankoon nojautuneena ja kalisteli leveästä hopeavyöstään riippuvaa
miekanhuotraansa kiviseen permantoon. Hän oli karski soturi, ei aivan
roteva varreltaan, mutta katseiltaan tuima ja liikkeiltään terävä.
Ruskea parta törrötti hänen leuoiltaan karkeana kuin sänki pellosta, ja
kädellään hän sitä vielä usein levitteli, joten se hänen muotonsa
hurjaksi teki. -- Hänen tietäväisyytensä näkyy käyneen verkkaiseksi
liikkeiltään. Johan hänen olisi pitänyt moneen kertaan Kuusistosta
tänne ehtiä.
-- Hänen tietäväisyydellään on monet raudat tulessa, eikä hän aavista,
kuinka hauskat uutiset häntä täällä odottavat. -- Niin vastasi taas
toinen herra, rintavarustuksen reunalla seisova kookas uros,
heilutellen kädessään olevaa pergamenttikääröä, jonka hän aina
toisinaan kehitti auki, silmäillen siinä olevia rivejä. Nuori hän vielä
oli, ryhti oli jalo, jäsenet kauniin sopusuhtaiset, mutta hänen
sileiksi ajetuilla, lempeänavonaisilla kasvoillaan, jotka hän
puhuessaan käänsi toverinsa puoleen, näkyivät jo pitkän kokemuksen
tarmojuovat, ja silmistä loisti terävä äly. Upeasti oli hän puettu:
väljän, pitkän verkalevätin liepeet, jotka olivat nahkasilla
reunustetut, hulmusivat tuulessa, ja levätin alta pilkistävästä
silkkikuteisesta, sinervästä ihotakista hohtelivat hopeaiset nyplät;
yksin kengistäkin kimaltelivat hopeasoljet hänen kävellessään. Päässä
oli hänellä leveävanteinen lierihattu, jonka valkoinen sulka korkealla
liehui ja joka puoleksi varjosti nuo vilkaspiirteiset kasvot, joiden
ilmeet mielialojen mukaan nopeasti vaihtelivat.
Se mies oli Kaarlo Knuutinpoika Bonde, Ruotsin marski ja äskeinen
valtionhoitaja, sen ylimyksistä ylin ja sen kansan suosikki. Äsken oli
hänet kohtalon vallaton laine syössyt pois siitä suuresta vallasta ja
vaikutuksesta, joka hänellä nuoruudestaan huolimatta jo vuosikausia oli
maassaan ollut. Hän oli nyt melkein kuin maanpakoon karkoitettu
syntymäseutunsa, Suomen, syrjäiselle rannalle, muiden jakaessa sen
vallan ja arvot, jotka vielä äsken olivat hänellä olleet. Mutta eipä
ollut mies silti masennuksissaan, rohkeana säteili nytkin hänen kirkas
katseensa, kun hän tuokion kuluttua lisäsi:
-- Mutta saisi hän jo tulla. Viipymättä pitäisi pikkuisen
Kristoffer-kuomani saada se vastaus kirjeeseensä, jonka hän ansaitsee,
-- hän ja hänen juonivat apurinsa.
Mutta hänen toverinsa liikahti levottomasti viiripatsaan varassa ja
tuuhensi taas kämmenellään tuimia viiksiään. Tämä sotainen ritari oli
Kaarlomarskin ystävä ja toveri Tukholman loistoajoilta, Eerikki
Akselinpoika Tott, ylhäistä aatelisperua, joka kerran Eerikki-kuninkaan
hovipoikana oli kotimaastaan, Tanskasta, Ruotsiin tullut, mutta
herransa kukistuttua olikin jäänyt sinne kansallisen valtionhoitajan
ystäväksi ja intohimoiseksi kannattajaksi. Hän oli nyt, marskin
menetettyä valtansa, seurannut tätä Suomeenkin, uskollisena toverina ja
hänen sotaväkensä päällikkönä. Tämä intohimoinen mies se nyt,
ilmipurkaen pitkän kärsimättömyytensä, puhumaan kävi:
-- Minua kiukuttaa tämä asemamme naurettavaisuus, sillä itse olemme
siihen syypäät. Itse sinä talutit tuon pienen saksalaisen, jolle kansa
vihelsi ja nauroi, alttarin eteen kruunattavaksi, sinä hänelle
kuninkaan vaalissa äänesi annoit ja hänestä kuninkaan teit. Ja nyt...!
Ei, se oli tuhmuutta! Jos olisimme viime kesänä päättävällä liikkeellä
silpaisseet vehjeherrain verkot poikki ja pistäneet lukkojen taa sekä
Krister-enot että Jöns-piispat, niin me emme nyt olisi tällä kolkolla
rannalla, vaan katselisimme rauhallisesti Tukholman linnasta
Mälarinjärven hymyileviä vesiä. Me olisimme puhtaasti voineet luottaa
sotaväkeemme, ja kansa olisi sinua tervehtinyt yhtä suurella
kiitollisuudella, kuin se Kristofferia tervehti ivalla ja vihalla.
Näethän, kuinka nämä jäykät suomalaisetkin innostuneina
uskollisuudessaan sinua kannattavat, -- niiden avulla voimme vieläkin
tehdä jotakin tehokkaampaa kuin kirjoittaa purevan kirjeen!
-- Mitä esimerkiksi? kysäisi marski.
-- Esimerkiksi ajaa petollisen Kristofferin sinne, mistä hän on tullut.
Muistatko, kuinka kerran, herrain pahimmoilleen juoniessa vastaasi,
lähdimme ratsastamaan Tukholman rantatorille? Monta ei ollut
ratsumiestä mukanamme, mutta kun sinä kypärän päästäsi nostit ja kansaa
tervehdit, niin yhtenä äänekkäänä merenä huusi koko tori, koko
kaupunki, koko maa ... muistatko, mitä se huusi?
Hehkumaan olivat käyneet nuoren marskin kasvot ystävän puhuessa, hän
näytti hyvinkin hyvästi nuo tervehdyshuudot muistavan. Mutta hän
pakotti itsensä rauhalliseksi ja kylmäksi ja vastasi:
-- Ei, Eerikki, kansan huudoissa ei ole vielä kaikki, niitä ei ollut
meidän lupa liian paljon kuunnella. Luulen kyllä, että viime kesänä
olisimme voineet lyödä rikki hääriväin herrain juonet, ehkäpä vielä
tähänkin kesään mennessä, mutta ajan oloon emme. Liian suuri on tuo
kadehtivain ylimysten joukko, joka ei suvaitse, että sen vertaisista
yksi kohoo paljon ylemmäs muita. Olin jo kauan oivaltanut, että tämä
keikahdus oli välttämätön, ja vanha ystäväni Maunu Tavast sen minulle
sitovasti selitti, -- siksi talutin itse pienen Kristofferin Upsalan
tuomiokirkkoon. Enkä sitä kadu, -- jousta en tahtonut jännittää
liiaksi, en virittää itseni vuoksi uutta kansalaissotaa, joka varmasti
olisi syttynyt.
-- Et sitä voi välttää kuitenkaan, jos et aikone kokonaan heittäytyä
kateellisten vihollistesi armoille, virkahti Eerikki-ritari melkein
halveksuen.
-- En, sitä en aio, mutta minä voin odottaa hetkeäni.
Katsastetaan, kuinka pitkälle vehkeilijät saavat ohjatuksi uuden
kuninkaan valapattouden tiellä, kuinka kiusaavaksi he ajavat taas
muukalaisvallan. Jos silloin kansan tahto ja maan etu vaatii, että minä
taas ohjaksiin tartun, niin en arkaile levittää leveää rintaani taas
kaikkien sala-ampujain juonille. Silloin voimme iskeäkin ja syvälle,
jos tarvitaan. Mutta nyt pidetään vain pihdeissä herrojen peukaloita.
Ja sillä välin lepään mielelläni tässä maassa, jossa olen syntynyt ja
kasvanut ja jossa parhaat ystäväni ovat. Sinusta tämä maa voi olla
kolkko ja karu, minulle se on rakas. Hyvin täällä viihdyn.
-- Vaikkapa uneliaassa toimettomuudessakin!
-- Ei, tehtävää meillä on täällä kyllin; ehkä saat sinäkin taas pian
pienen seikkailun, niin tyynnyt ja tyydyt!
Vasta muutamia kuukausia oli Kaarlo Knuutinpoika nyt viipynyt Turun
linnassa, jonka hän entuudestaan hyvin tunsi. Siellä oli näet hänen
isänsä, valtioneuvos Knut Bonde, ollut linnanherrana silloin -- vuonna
1409 -- kun Kaarlo syntyi. Siellä oli häneltä isä kuollutkin, -- hänen
vasta viisivuotiaana ollessa, mutta äiti, joka oli ylhäistä Sparren
sukua, oli uusiin naimisiin mentyään muuttanut Ruotsiin. Nuori Kaarlo
oli senjälkeen elänyt monet lapsuuden vuodet isoisänsä jäykän, sotaisen
Tord Bonden ankaran kurin alla Viipurissa ja silloin perinpohjin
tutustunut ja mieltynyt tähän maahan, jonne hän nyt taas vallasta
syöstynä oli joutunut. Tällä väliajalla oli nuoren Kaarlon ura ollut
loistava. Tuskin oli hän hilpeänä nuorukaisena palannut Ruotsiin
monivuotiselta ulkomaanmatkaltaan, jonka varrella hän oli opiskellut
ritaritapoja ylimysten hoveissa ja tieteitä Leipzigin yliopistossa, kun
hän siellä joutui niiden valtiollisten tapausten pyörteeseen, jotka
siihen aikaan maata velloivat, ja sai pian osalleen tehtäviä ja
velvollisuuksia, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet paljon kypsemmälle
iälle kuin hänen silloisille vuosilleen. Hän oli nähnyt kansansa
epätoivoisena kärsivän Eerikki Pommerilaisen taitamattoman hallinnon ja
tanskalaisten voutien kynsissä ja hän oli silloin, ylhäisen sukunsa
edustajana, liittynyt siihen kansalliseen vapausliikkeeseen, jonka
johtajaksi Taalainmaan talonpojat olivat saaneet jalon ritarin,
Engelbrekt Engelbrektinpojan.
Kaivaten muisteli nyt Kaarlo Knuutinpoika noita ensi innostuksensa ja
saavutustensa kauniita aikoja, jolloin tanskalaiset maasta
karkoitettiin. Mutta ajan virran nopeat laineet viskasivat pian nuoren
ritarin erilleen entisistä kapinaliittolaisistaan. Jo Eerikki-kuninkaan
hallituksen aikana tuli hänestä valtakunnan marski, ja Eerikin kruunun
suistuttua oli hänet 28-vuotiaana valittu valtionhoitajaksi,
hallituksen esimieheksi, -- kuninkaan nimi vain puuttui. Mutta sitä
mukaa kuin kansan suosio marskia kohtaan kasvoi, kasvoi myös toisten
ylimysten kateus ja viha. Ja taas oli laine läikähtänyt. -- Kaarlo oli
nyt maanpakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta erottuaan oli
läänityksekseen pidättänyt. Eikä hän ollut vielä monta kuukautta tuon
vallan juurelta ollut poissa, kun Ruotsista jo tuli sanomia, että
kateen ja koston käsi pyrki riistämään häneltä nekin vallan tähteet,
jotka hän itselleen oli syrjäytyessään säilyttänyt.
-- Selvästi tuntuvat kiukkuisen Krister-enosi likaiset sormet
noiden uusien juonien takaa, virkkoi hetkisen vaitiolon jälkeen
Eerikki-ritari, jonka mietteet olivat seuranneet ystävän
ajatuksenjuoksua, sillä niin hyvin he toistensa tuumat tunsivat. -- Se
ukko kantaa kostoa sinua vastaan hautaansa asti aina siitä päivästä
saakka, jolloin me hänen joulunviettonsa keskeytimme, -- hän punoo
vehkeitään Viipurista, ja taitava hän onkin punomaan.
-- Sen tiedän, vastasi marski. -- Hän on sukulaiseni, isäkseni häntä
olen sanonut ja hän minua pojakseen, mutta pahempaa verivihollista
minulla ei ole. Hän on jo tänä kevännä, heti senjälkeen kuin me
Tukholmasta lähdimme, käynyt laivoillaan Viipurista pienen
baijerilaisen puheilla, houkutellakseen kuninkaan rikkomaan sanansa, --
sen tiedän. Ja siinä on ukko onnistunut ja luulee kai minut jo lopen
masentaneensa. Mutta maltapas, enorähjä, ehkä käymme me pian Viipurissa
tervehtimässä sinun vihaisuuttasi, jahka ensin olemme opettaneet
kuninkaan sanassaan pysymään! Mutta taitavasti, -- taidokkaasti hekin
verkkonsa kutovat!
Nuori marski tiesi hyvin, että hänen vastustajistaan kiihkein oli vanha
valtiodrotsetti Krister Niilonpoika Vaasa, kunnianhimoinen ja sydämikkö
mies, joka ei koskaan voinut unohtaa sitä, että hänen nuori
sukulaisensa, tuo "Saksassa koulutettu hanhenpoika", kuten hänen oli
tapana sanoa, oli hänen edellään kohonnut asteelta toiselle,
valtaneuvokseksi, marskiksi, valtionhoitajaksi. Sen kiukkunsa
kiihoittamana oli hän muiden ylhäisaatelisten -- ennen kaikkia piispa
Jöns Oxenstjernan -- avulla pitkin matkaa vehkeillyt Kaarloa vastaan.
Mutta hänen juonensa eivät olleet onnistuneet, kerran toisensa perästä
oli Kaarlo ne ripeällä liikkeellä katkaissut, niinkuin silloin toissa
jouluna, jolloin Krister-herra Ruotsissa valmisteli salaliittoa
valtionhoitajaa vastaan. Kaarlo sai asiasta vihiä, pani huovinsa juuri
Pyhän Nuutin päivänä vangitsemaan Kristerin hänen vuoteeltaan
Refvelstan kartanosta ja sulki hänet tyrmään joulujuhlia lopettelemaan.
Silloin oli Kristerin täytynyt nöyrtyä syvälle, luopua kaikista
suurista läänityksistään ja vetäytyä Viipurin linnaan, jonka Kaarlo
hänelle tyyssijaksi jätti, -- mutta ainoastaan toistaiseksi senkin.
Sen jälkeen kun Kaarlo, valtionhoitajan virasta luovuttuaan, oli
lähtenyt Suomeen, yritti Krister nyt lopullisesti hänet kukistaa, --
siihen tähtäsi se toimenpide, jonka johdosta marski nyt oli vanhan
ystävänsä, Maunu-piispan, neuvottelemaan kutsunut. Kaarlo oli uudelta
kuninkaalta pidättänyt läänityksekseen koko Suomen, siinä joukossa
Viipurin linnankin, joka vielä toistaiseksi oli Krister Niilonpojan
hallussa. Ainoastaan sillä ehdolla oli hän vallan käsistään jättänyt ja
kuningas oli sen lisäksi kirjallisesti ja valallisesti vakuuttanut,
ettei uusi hallitus, s.o. Kaarlon viholliset siinä, enää jälestäkäsin
saaneet vaatia valtionhoitajaa tilille hänen hallituksestaan. Nämä
ehdot kuningas tinkimättä pitikin niin kauan kuin marski Tukholmassa
viipyi ja kansansuosiollaan aina uhkasi hänen asemaansa. Mutta heti,
kun marski oli etäämmällä, rupesi hänen vihollistensa vaikutus
kuninkaaseen tuntumaan. Krister-äijä ei tahtonut luopua Viipurista.
Kaarlo-marski kysyi kuninkaalta, miksi hänen läänityksensä viipyy.
Vastaus tuli -- se kirje oli marskilla juuri kädessään, -- mutta se
sisälsi Kaarlolle haasteen tulla vastaamaan erinäisiin syytöksiin,
joita hänen hallitustaan vastaan nyt kuitenkin oli tehty. Ja sen
sijaan, että kuningas lupauksensa mukaan olisi käskenyt Kristerin
luovuttaa Kaarlolle Viipurin linnan, vaati hän nyt pelkäämäänsä marskia
luopumaan sekä Viipurin että Turunkin linnoista. Kylläpä Kaarlo ne
sormenjäljet tunsi!
Tämä valapattoinen menettely oli marskin mielen kuohuksiin nostanut,
vaikka hän sen kuohun saattoi kätkeä kylmän kuoren alle. Mutta
tuittupäinen Eerikki-ritari ei sitä voinut. Hän oli takertunut Kaarlon
äskeisiin viimeisiin sanoihin ja pureskeli niitä kauan hampaissaan.
Vihdoin hän virkahti:
-- Taitavasti, sanot sinä, -- minusta tuntuu, että sinä liialla
taitavuudellasi herkeät pehmeäksi. Täällä sinä hiot pergamenttikääröä
kourassasi ja odotat piispasi neuvoja, -- hiiteen pergamentit, hiiteen
piispat, ainoastaan rohkea, tarmokas toiminta tepsii noihin
viekasteleviin herroihin ja heidän nukkekuninkaaseensa, senhän jo
tiedät. Tässä ei tarvita korkeasanaisia vastauskirjelmiä ollenkaan, --
kypärä päähäsi, laivoihin viisisataa miestä, niin meidän sopii ilmestyä
vastaamaan pikku Kristofferille ja kysymään: Pidätkö valasi,
saksalainen, vai nostatanko taas Ruotsin rahvaan aseisiin -- Suomessa
on jo asema selvä --!
Kaarlo Knuutinpoika naurahti, -- se oli hänen itsensä rakentama tuo
vastaussuunnitelma, johon Eerikki Akselinpoika nyt oli niin innostunut.
Mutta hän vastasi:
-- Kyllä tiedän, mikä tuohon juonijoukkoon pystyy. Kuningas ei tahdo
asettaa takeita hengestäni, kun minut luokseen kutsuu, -- ne takeet
asetan siis itse. Mutta voimakeinoja on taidolla käytettävä, ne eivät
kahdesti tehoo.
-- Mitä epäilet? Kuninkaan haastekirjehän on ilmeinen nöyryytyksen
uhkaus. Meillä ei ole niinollen muuta keinoa kuin näyttää, onko meillä
kyntemme jäljellä. Jos on, niin herrat nöyrtyvät, jos ei, silloin tartu
rukousnauhaasi! Mutta väkemme on valmis, se on hyvin harjoitettu, --
jos minä tässä määräisin, olisin jo matkalla ajamaan petollisen
baijerilaisen pois koko maasta!
-- Ei niin kiirettä, Eerikki, aikamme ei ole vielä kypsä. Mutta siinä
olet oikeassa: kyntemme täytyy taas baijerilaisen nähdä, muuten hän ei
tottele! -- Mutta katsopas tuonne salmen suuhun, eikö sieltä kolmihanka
souda?
-- Siinä tulee tietäjäsi, vastasi Eerikki-ritari, katsellen lähenevää
venhettä, jonka keulan edessä vesi vaahtona kohisi. -- Neuvottele nyt
hänen kanssaan, mutta älä toimia unohda!
-- Ole huoletta, veli, pahemmin kirvelee kuninkaan petollisuus minun
rintaani kuin sinun, vaikkei minun ole tapana riehahtaa eikä toisaalta
raskasmielisyyteenkään vaipua. -- Tule, nyt laskeudumme linnan suojiin.
Jyrkkiä kiviportaita laskeutuivat miehet linnan asuinkerrokseen. Tornin
alemmalle parvelle pysähtyivät he kuitenkin vielä tuokioksi katsomaan
sitä vilkasta elämää, joka nyt Turun linnassa kuhisi. Muutamia linnan
osia korjattiin, ja rakennustyöläisiä kiipeili siellä kuin muurahaisia
keollaan, kantaen kiviä ja savea. Linnan pihalta helähti huovien ääniä,
ja sieltä vilahteli töissään hääriväin naistenkin helakoita pukuja. Ja
laskusillan palkit tömähtelivät alituiseen, kun siitä linnanportin läpi
asemiehiä tuli ja meni.
Toisenlaista oli elämä nyt Turun linnassa kuin vanhan, itaran Hannu
Kröpelinin aikaan, joka oli päästänyt linnan rappeutumaan, --
toisenlaisessa kunnossa olivat jo sen asuinhuoneetkin, jotka marski
omalla kustannuksellaan oli korjauttanut, peitättäen seinäverhoilla
saviset muurit ja valkaisten nokiset katot ja holvikaaret.
Laskeutuessaan asesaliin juttelikin Kaarlo leikkisästi toverilleen:
-- Kerrotaan Hannu-ukon kuolleen siitä harmista, kun satakuntalaisten
kapinan jälkeen piispan kehoituksesta kansalta liian raskaita veroja
huojennettiin. Hannu keräsi itselleen verorahoja rautaiseen arkkuun,
raskimatta käyttää äyriäkään linnan korjaamiseen ja kiduttaen
linnuettaankin täällä puolinälässä. Sen arkkunsa hän aikoi viedä
mukaansa Tanskaan, jonne vielä uhkasi palata. Mutta eipä ehtinyt ...
tänne kuoli ukko, tänne hänen arkkunsa jäi!
-- Sinun hyväksesi!
-- Minkä saita haalii, sitä piru vaanii. Mutta me emme leiviskäämme
kätke arkkuihin, joiden aarteille vieraat nauravat. Mikä tulee, se saa
mennä, iloisesti on taas elettävä Turun linnassa, elettävä niin, että
täällä vieraatkin viihtyvät!
-- Näkyypä se jo varustuksista, että täällä nyt rahoja pyörimään
pannaan, virkahti Eerikki, viitaten asesalin koristekaarisiin
kynttiläkruunuihin ja silkkipatjoilla peitettyihin penkkeihin.
-- Enkä kuitenkaan pane Turun linnaa kuntoon muuta kuin väliaikaisesti,
vastasi marski. -- Sillä Viipurin linnaan minä asettua tahdon, siellä
ovat nuoruuteni parhaat muistot, siellä suuren Novgorodin naapurissa on
vaikutusalaa toimivalle miehelle, -- sieltä täytyy Krister-äijän
poikineen kauniisti siirtyä, jos ei hyvällä niin pakolla!
He kävelivät linnan huoneiden läpi, joissa vilisi palvelijoita,
seuranaisia ja kirjureita, suureen ruokasaliin päin, johon marski oli
käskenyt saapuvalle vieraalleen aamiaispöydän kattaa. Mutta sinne
kävellessään poikkesi marski vielä makuuhuoneeseensa, jossa hänen
korkea, kattopäällinen vuoteensa oli kuin omapäinen rakennus
rakennuksen sisällä. Sen vieressä seinällä riippui miekka, ja tämän luo
marski käveli, vetäen verkalleen terän huotrasta.
-- Mikä tuo taikatemppusi on? kysäisi uteliaana Eerikki-ritari, -- olen
nähnyt sinun sen jo ennen tekevän.
-- Niin, minä olenkin vähän taikauskoinen, vastasi marski hymähtäen. --
Tämä miekkani on Tord Rörikinpojan perintöä, -- muistat isoisäni,
sotakarhun, -- ja se osaa puhua.
-- Miekkasi puhua -- no, mitä se siis haastaa? kysäisi ritari
ivallisesti.
-- Se ei puhu aina, vaan joskus. Tahdotko kuulla sen tarinan, monelle
sitä en ole kertonut.
-- Anna tulla vain!
-- Kerran oli Tord-ritari Viipurista sotaretkellä novgorodilaisia
vastaan Laatokan takaisilla mailla. Hän joutui saarroksiin, eksyi
joukostaan ja yöpyi haavoitettuna muutamaan karjalaiseen sysimajaan.
Tord-herra oli taikojamies, ja niin oli sysimökin ukkokin; he
vaihtoivat siinä ritarin lepäillessä taitojaan ja tietojaan ja heistä
tuli hyvät tutut, -- hyvin palkitsi isoisäni sydänmaan raution
vierasvaraisuuden. Hän oli jättänyt katkenneen miekkansa raution
mökkiin -- näet, terä onkin tavallista lyhyempi, -- ja kerran sitten
toi seppä sen hänelle Viipuriin takaisin. Mutta hän oli sen silloin
uudelleen pajassaan karaissut, takonut sen taikaluvuin, ja tähän miekan
kamaraan hän oli piirtänyt nuo kummat kuviot...
-- Näytä, siinä on kuin kuu ja tähdet...
-- Mitä lienevät ne merkit, sitä ei Tord-isä minulle koskaan
selittänyt. Mutta hän kertoi, että nuo tummaan teräkseen piirretyt
hämärät merkit joskus itsekseen käyvät selväpiirteisiksi, ikäänkuin
hohtamaan. Ja sen olen nähnyt minäkin, -- silloin puhuu Tord
Rörikinpojan miekka. Mutta se puhuu valitettavasti vain niin harvoin.
-- Milloin se on sinulle puhunut?
-- Silloin, kun on mielessäni kypsynyt joku rohkea päätös, silloin voin
miekastani nähdä, onnistuuko se... Kun nuorena hurjapäisenä päätin
yhtyä kapinoiviin talonpoikiin ja keräsin aseväkeä ympärilleni Eerikki
Pommerilaista vastaan, silloin ensi kerran näin noiden juovain
kirkastuvan. Ja kun minun täytyi nousta entistä asetoveriani Eerikki
Pukea vastaan, joka kapinaa hieroi, ja kukistaa hänet, silloin näin,
että niin oli tehtävä. Kunpa vain ymmärtäisin nuo salaperäiset merkit!
Niissä on jokin ennustus, kertoi Tord-vanhus --, mutta kukaan ei ole
osannut niitä selittää.
-- Omien mielikuviesi hohteen olet tainnut innossasi nähdä tuosta
teräksestä, kun jotakin tuumaa olet kauan hautonut, virkahti Eerikki
Akselinpoika. -- Minun miekkani puhuu myöskin, mutta se puhua välkähtää
vain silloin, kun sen käsken, mutta silloin se puraiseekin puhuessaan.
-- Purra voi silti tämäkin teräs, vastasi siihen Kaarlo, taas miekkansa
seinään sovittaen. -- Sen tiedät, mutta sitäkin varten on sen karaissut
suomalainen rautio-noita. -- Mutta kuka siellä?
Marski oli naulan luota kääntyessään nähnyt nuoren asemiehen seisovan
ovella. Se oli piispan väkeä, Henrikki Tuomaanpoika, miehistyneenä,
ruskettuneena, leuoiltaankin jo parroittuneena. Hän oli jo kotvan ajan
seisonut ovella ritarien puhellessa, ja nyt hän syvälle kumartaen
virkkoi:
-- Hänen korkeutensa Turun piispa tervehtää ja käskee ilmoittaa
saapumisestaan.
Marski silmäili terävästi kumartavaa nuorukaista, ikäänkuin
tutkiakseen, oliko tämä asiaankuulumaton hänen perhesalaisuutensa
perille päässyt. Mutta värähtämättömin ilmein seisoi Heino
ovenpielessä, kun teräväkatseinen ylimys hänen ohitseen astui ja kutsui
sisähuoneesta puolisoaan vierasta tervehtimään.
Kaarlo Knuutinpoika Bonde oli näihin aikoihin, vaikka oli mies vasta
kolmenkymmenen korvissa, jo toista kertaa naimisissa. Ensimmäisen
puolisonsa kuoltua oli hän Tukholmassa valtionhoitaja-aikoinaan nainut
Kaarina Kaarlontytär Gumsehufvudin, joka nyt toimekkaana emäntänä Turun
linnassa hyöri. Sydämellisen ystävällisesti tämä vastaanotti vanhan
piispan, joka hengästyneenä holvirappusista nousi, ja saatteli hänet
kunniasijalle nojatuoliin istumaan.
Mutta piispa kiinnitti tutkivasti, vaikka samalla miltei isällisen
hellästi, katseensa marskiin, jonka kasvojen piirteistä hän koetti
tämän mielialoja lukea. Hän oli marskin kehitystä tämän lapsuudesta
asti opettajana ja neuvonantajana seurannut, tiesi hänen onnensa nyt
laskeutuneen aallonpohjalle ja tunsi hänen vihamiestensä jatkuvat
vehkeet ja juonet, ja hän koetti nyt tutkia, miten nuori ylimys nämä
vastoinkäymisensä kesti. Maunu tunsi nuoren ystävänsä suuret lahjat,
mutta myöskin hänen rajattoman kunnianhimonsa; itse hän oli marskia
aikoinaan vallan huipulta väistymään neuvonut, jotta tämä sitä
varmemmin taas kerran pääsisi harjalle nousemaan, ja häntä nyt vain
huoletti se, ettei arvostaan arka ylimys ärsytettynä malttamatonta
askelta astuisi.
-- Noo, kysyi hän harvakseen, -- tulevatko huonot uutiset tällä kertaa
idästä, Viipurista, vaiko lännestä, Tukholmasta?
-- Mistä tiedät, isä, uutiset huonoiksi?
-- Ymmärsin sen viestistäsi, näen sen katseestasi.
-- Niin, ehkä niitä voisi yhtähyvin sanoa hyviksikin uutisiksi,
virkahti marski miettiväisenä. Mutta hänen sotaisa ystävänsä kiirehti
lisäämään:
-- Hyviä ne ovat, yksinomaan hyviä. Nyt saadaan taas pitkistä ajoista
haarniskaan pukeutua ja hiukan heilauttaa pikku Kristofferin kultaista
tuolia.
Mutta vanha piispa puisteli päätään:
-- Sellaisia uutisia en sanoisi hyviksi. Mutta kertokaa, -- viestit
tulevat siis uudelta kuninkaalta?
-- Niin, vaikka ehkä kylläkin välillisesti Viipurista.
Ja marski kertoi vanhukselle äsken saamansa kuninkaallisen
haastekirjelmän sisällön ja siirtyi sitten siihen kysymykseen, miten
hänen piti tuohon haasteeseen vastata. Pitikö hänen vastata kirjeellä,
jossa hän selvin ja jyrkin sanoin osoittaa kuninkaan vaatimukset
ristiriitaisiksi juhlallisesti solmitun sopimuksen kanssa, vai oliko
hänen oltava mitään selitystä antamatta, nostettava laivaston ankkurit
ja purjehdittava aseväellä haasteeseen vastaamaan.
Piispavanhus istui kauan suureen nojatuoliinsa vaipuneena. Sitten hän
lausui:
-- Eerikki-ritari tahtoisi heti nostaa purjeet ja huutaa: "quos ego!"
-- eikö niin? Mutta sinä itse, Kaarlo, mietit, olisiko edellinen
vaihtopuoli ehkä viisaampi. Arvasinhan! Muistelepas, Eerikki, kaimaasi,
pommerilaista kuningasta. Äidiltään hän peri kolme kruunua; mahtavampaa
hallitsijaa ei ole pohjola tuntenut. Mutta hän luotti liiaksi
ulkonaiseen mahtiinsa, hän ylvästyi -- ja kaatui. Kaatui niin syvälle,
että hän nyt Gotlannista käsin rosvoilee omain entisten alamaistensa
kyliä, -- hän uhmasi, ja hänet hylkäsi Jumala.
-- Mutta kehuuhan hän, niinkuin koko vitalijoukko, olevansa Jumalan
ystävä, joskin ihmisten vihollinen, viisasteli Tott-ritari.
-- Se on herjausta, hän on juuri esimerkki siitä uhmasta, jonka
Jumalakin hylkää, virkkoi vanha piispa ankarana. Sitten hän kääntyi
taas marskin puoleen, puhuen: -- Palatakseni sinun asiaasi, ovat
minusta molemmat tuumat hyviä, mutta ei kumpainenkaan riitä yksin.
Kirjoita ensin, purjehdi sitten. Rohkea rokan syö, se on totta, mutta
vasta jos hän taitavasti sitä tapailee.
Marski ymmärsi piispan tarkoituksen: Kaikki muodollisuudet on
täytettävä, mutta kun siten oikeutettu vaatimus on tehty, niin sitä on
voimalla tuettava. Vanha piispa näkyi hetkeksi mietteisiinsä vaipuneen
ja rupesi sitten verkalleen puhumaan:
-- Mutta minusta tuntuu, ettei sinua pahin vastus sittenkään uhkaa
sieltä, kuninkaan taholta...
-- Vaan mistä?
-- Juuret ovat toisaalla, eivätkä ne lakkaa alituiseen uusia
juonenvesoja työntämästä. Vanha kettu Viipurissa tapailee lakkaamatta
"hanhenpojan" kaulaa.
-- Tiedätkö siitä taas jotakin uutta, isä? kysyi Kaarlo jännittyneenä.
-- Juoniiko Krister vielä yhdessä Pommerilaisen kanssa?
-- Se on typeryyttä, jos hän sen tekee. Mutta sinun kimppuusi hän
pyrkii mitä tietä tahansa, sen varmasti tiedän. Minulla oli juuri äsken
vieraita Viipurista, kun venheesi saapui, niiden vuoksi vähän
viivästyinkin. Krister-herra koettaa nykyisin houkutella Suomen
aatelisiakin vaatimaan, ettei tätä maata yhdelle miehelle -- sinulle --
läänitettäisi, koska siten näillä rajamailla muka hallituksen voima
heikkenee valtakunnan vihollisia vastaan, ja että kuningas siis
pidättäisi täällä linnat itselleen...
Marskin vilkkaasta silmästä välähti terävä salama, hän oivalsi tuossa
tuokiossa koko juonen:
-- Siis säestystä samaan virteen, joka jo herrojen haastekirjasta soi.
Vai pitäisi Suomen aatelistenkin sotkeutua siihen vyyhteen, -- kyllä
tunnen kömpelöt sormet! Hän on siis kääntynyt sinunkin puoleesi, isä?
-- Minä en sano mitään muuta, kuin että pidä silmällä vanhaa kettua,
jos mielit täällä valtasi säilyttää. Krister kuvaa sinut villitsijäksi,
joka tahtoo nostaa talonpojat isäntiään vastaan, -- se on nykyisin
Suomessa arka kysymys, varsinkin sen jälkeen kun sinun avullasi äsken
veroja on alennettu ja pappienkin kymmenyksiä kavennettu...
-- Ahaa, hän on siis todella kysynyt sinunkin kannatustasi pimeille
hankkeilleen!
Jo olivat nousseet tummat veret nuoren ylimyksen lujapiirteisille
kasvoille. Hänen oli vaikea suuttumustaan hillitä, ja kärsimätönnä hän
odotti piispalta tarkempia tietoja. Mutta tämä vastasi vältellen:
-- Älä kiivastu, kettua ei tapaa ärtyneen karhun käpälä. Krister-herran
lähettiläitä on käynyt täälläkin Turussa, se on totta -- ei, älä
riemastu! -- he ovat jo poissa, kehoitin heitä kiirehtimään, ennenkuin
sinut suuttumaan saavat. Ja ymmärrä toki: ukko taistelee pro aris et
focis. Viipuri on hänellekin rakas, hän on hallinnut siellä kohta
kaksikymmentä vuotta. Neuvoni on: tarmolla, mutta kiivastelematta,
tulee sinun katkaista hänen lankansa, niinkuin olet tehnyt ennenkin.
Muista sekä itään että länteen: Fortiter in re, suaviter in modo!
Maunu käytti usein keskustellessaan marskin kanssa latinankieltä, jota
viimemainittukin puhui kuin paras piispa, vaikka hänen uransa olikin
toisaalle suuntautunut.
-- Mutta kuinka pitkälle, quousque tandem, minulla pitää sitä malttia
riittää!
Eerikki Akselinpoika mitteli jo siltaa sotaisin askelin ja murisi, että
mitä tässä vitkastellaan, miksei jo satulaan nousta ja ajeta Viipuriin.
Ja itsensä marskin oli yhä työläämpi hillitä mieltään. Hän oivalsi
selvästi, kuinka arkaan paikkaan tuo vanha juonenpunoja nyt oli
tahtonut iskunsa tähdätä. Suomen aatelistosta oli suurin ja vaikuttavin
osa heimolaisuuden siteillä Maunu-piispaan kiinnitetty ja hänen
neuvoistaan riippuvainen. Vielä eli piispan veljiä kolme, niiden
joukossa vanha valtaneuvos ja Hauhon tuomari Niilo Tavast, jota Suomen
aatelisto Nestorinaan kunnioitti, ja hänen pojistaan oli varsinkin
Olavi Niilonpojalla, joka oli liukas ja liikkuva ritari, suuri vaikutus
ympäristöönsä. Ristiinkäyvien naimisten kautta olivat tähän laajaan
sukuun moninkertaisesti punoutuneet Djeknin, Särkilahden, Finken ja
Illen suvut, vieläpä sattuivat Kirveen, Kurjen ja Svärdin suvutkin
siihen etäämpää monella tavalla, ja Ståhlarmit ja Footangelit
polveutuivat myös Tavastien vanhemmista haaroista. Kaikki nämä
aateliset, jotka ylpeinä lukeutuivat piispan heimolaisiksi, tunnustivat
hänen johtavan vaikutuksensa ja tottelivat hänen neuvojaan. Tämän
vaikutuksen oli siis kavala Vaasa-herra koettanut kääntää Kaarlo
Knuutinpoikaa vastaan, masentaakseen hänet sitä varmemmin maata
matalammas. Ukko oli tosin laskenut väärin, sen marski heti oivalsi,
sillä piispa oli hänen vilpitön, isällinen ystävänsä. Mutta jo tuo
katala yritys osoitti marskille, kuinka laajalta juonenlangat kulkevat.
-- Tässä on isku iskettävä itse verkon virittäjään, lausui hän vieläkin
kuohuksissaan.
-- Niin, toimi tarmolla, mutta harkitse ensin...
Maunu-piispan terveet neuvot ne taas voitolle pääsivät, kun siinä
jälleen rauhallisemmin keskusteltiin ensi tehtävistä. Paljastaakseen
Kristerin hankkeet päätti Kaarlo lähettää Olavi Niilonpojan käymään
Suomen aatelisten puheilla ja sitten Viipurissa asti, viemässä marskin
terveiset, että ellei Krister mielisuosiolla ja enempää vikuroimatta
luovuta Viipuria Kaarlolle, tulee viimemainittu aseväellä omansa
ottamaan. Mutta Tukholmaan purjehtimaan päätti marski viipymättä, vielä
samana päivänä, päästää vitjojaan jo repivän "Merikarhun", viemään
kuninkaalle marskin kirjallisen vastauksen, jossa hän myöskin lupasi
tulla mieskohtaisesti haasteeseen vastaamaan, joskin aikaa ja tapaa
ilmaisematta. Mutta jo muutamia päiviä myöhemmin aikoi hän itse
koko laivastollaan ja Turun linnan miehistö mukanaan seurata
sananviejälaivaa Ruotsiin, -- ajakseen asiansa sillä ponnella ja
väellä, että herrat uskoivat hänellä kyntensä vielä tallessa olevan. Ja
sillaikaa kun nyt juhla-ateria syötiin Turun linnassa, lennähtivät jo
käskyt oikealle ja vasemmalle valmistamaan näiden päätösten
toimeenpanoa.
Aamiaisen jälkeen oli marskin tavallinen aika ottaa vastaan anojia ja
asiamiehiä, jotka heti sen jälkeen, kun hän oli Turkuun asettunut,
olivat tottuneet hänen puoleensa kääntymään, -- harvoin hän avutta tai
hyvättä neuvotta asiamiehen luotaan laski. Siellä oli nytkin asesalissa
useampia odottamassa, ja vaikka marskin mieli tällä hetkellä oli
levottomana toisaalle kiintynyt, laski hän niitä nytkin puheilleen.
Sieltä tuli Porvoon saariston kalastajia valittamaan sitä hävitystä,
minkä heille tekivät vitaliveljesten ryöstölaivat, joita lakkaamatta
Suomenlahdella risteili ja jotka vielä saivat suojaa Raseporin
linnassa. Tämän linnan herra, juro ja itsepäinen mies, joka ei mistään
esivallasta välittänyt, vaan yhä mertarosvoilevaa Eerikki Pommerilaista
kannatti, oli marskin setä, ja Kaarlo lupasi käyttää kaiken
vaikutuksensa setäänsä, että tämä toki alustalaisiaan suojelisi. Toinen
asiamiesryhmä oli lähetystö Rauman porvareita, jotka tulivat pyytämään
kaupunginoikeuksia uudelle yhteiskunnalleen. Kaarlo tunsi jo ennakolta
heidän asiansa, jonka hän oli harkinnut oikeaksi, ja hän myönsi
Raumalle samat purjehdus- ja kauppaoikeudet kuin oli Turulla. Ja
tyytyväisinä palasivat nämäkin asiamiehet kotipuoleensa kehumaan
marskin hallintoa.
-- Onko vieläkin asiamiehiä? kysyi marski näiden poistuttua vähän
kärsimättömänä, sillä hänen mielensä paloi toisiin tehtäviin. Ovihuovi
ilmoitti, että vielä pyrki eräs lähetystö Sisä-Suomesta marskin
puheille. Silloin nousi Eerikki-ritari, joka tuskastuneena odotti
marskia päättämään Tukholmaan otettavasta miehistöstä, ja huudahti:
-- Nyt ei enää ole aikaa talonpoikain ruikutuksia kuunnella, tulkoot
syksyllä!
Mutta vanha piispa oli käynyt uteliaaksi ja kyseli ovihuovilta
talonpoikain asiaa. Ja kun tämä kertoi talonpoikain puhuneen joistakin
takamaariidoista, niin huudahti piispa marskille:
-- Ei, näitä asiamiehiä älä lähetä pois heitä kuulematta, heidän
asiansa vaatii kaiken huomiosi. Minä olen heille itse luvannut, että
juuri sinä tahdot ja voit korjata sen laajapohjaisen pahan, johon
heidän valituksensa perustuu.
Marski tunsi jo osaksi entuudestaankin tämän erämaakysymyksen, josta
piispa hänelle nyt lyhyesti kertoi. Jo lapsuudessaan Viipurissa oli hän
noista korven kahakoista kuullut puhuttavan, ja valtionhoitajana hän
oli käsitellyt talonpoikain valituksia samasta asiasta, vaikka se
muitten huolien vuoksi sitten oli siellä siimekseen häipynyt. Heti hän
nyt oivalsi, minkä suosion tämän kysymyksen selvittäminen taas saattoi
hänelle talonpoikain keskuudessa tuottaa. Ja kun sydänmaan lähettiläät
kohta hänen eteensä tuotiin, tervehti hän heitä sillä rohkaisevalla,
ystävällisellä tavallaan, jolla hän aina heti talonpoikain sydämet ja
luottamuksen voitti.
Heitä oli kolme miestä: Suopellon vakava Sipi, Karmalan nuori Lauri,
joka kuuluisan eräsukunsa edustajana oli korvenlaitalaisten
luottamusmieheksi nyt päässyt, ja kolmantena Sysikorven kirkkoherra,
joka oli laatinut Hämeen talonpoikain valituskirjan ja sen vuoksi
asiamieheksi oli valittu, vaikkei hän muuten kansan erityisessä
suosiossa ollutkaan.
Turpeana kasvoiltaan astui kirkkoherra kiiltäväksi kuluneessa
kauhtanassaan ensiksi talonpoikain asiata ylhäiselle ylimykselle
selvittämään. Mutta hengen mies kompasteli ja tankkasi, ja vasta lähti
jutusta selvä tulemaan, kun Suopelto ääneen kävi ja kertoi heimonsa
kärsimyksistä sen vaikeassa taistelussa takamaittensa puolesta ja siitä
taloudellisesta hädästä, johon erämaanriita oli rintamaat saattanut.
Hän kertoi tarkemmin ne viimeiset taistelut, joihin miehiä oli paljo
sortunut, lapsia uudispirtteihin poltettu ja kaikki pyyntineuvot
menetetty, ja kuvasi, mikä etu siitä ruunullekin olisi, jos nuo laajat,
riistarikkaat salot rauhallisesti asutetuiksi saataisiin, jos
rajankäynnin kautta lopetettaisiin heimosota.
Marski, joka itse oli kuulu kaunopuhuja koko Pohjoismaissa, kuunteli
ihaillen oppimattoman talonpojan korutonta, mutta voimakasta puhetta ja
lämpeni sitä kuunnellessaan. Nyt hän vasta tuli oikein oivaltamaan
tämän liian kauan laiminlyödyn erämaa-kysymyksen kantavuuden. Karkean
talonpojan puhuessa hänelle selvisi, että se ei ollut elinasia
ainoastaan laajalle Sisä-Suomelle, vaan että sillä asialla oli suurempi
yleinen merkitys, kuin nuo kovia kärsineet talonpojat aavistivatkaan.
Sillä kysymys siitä, mihin asti Ruotsin valtakunnan alue ulottui noilla
Suomen asumattomilla erämailla, ja mihin asti noissa tuntemattomissa
sydänmaissa novgorodilaisten vaikutus päättyi, oli varsin epäselväksi
jäänyt. Avosilmäinen valtiomies aavisti, että sen kysymyksen lopullinen
ratkaisu kerran tulisi riippumaan siitä, miltä taholta ja milloin nuo
kaukaiset erämaat asutettiin. Ja kun Suopelto oli sanottavansa
lopettanut ja ojensi marskille hämäläisten valituskirjan, tarttui
ylhäinen herra ojennettuun talonpojan kouraan ja virkkoi:
-- Tuossa on käteni, minä en jätä tätä teidän asiaanne, ennenkuin
Lapinkorvessa on selvä raja käyty savolaisten ja hämäläisten erämaiden
välille. Ja vaikka minun nyt juuri on lyhyeksi ajaksi lähdettävä
matkalle Ruotsiin, niin panemme asian alulle jo heti.
Talonpojat kiittivät marskia hänen lupauksestaan ja kiitollisina he
vilhuivat piispankin puoleen, jonka arvasivat heidän asiansa puolesta
puhuneen. Mutta marskin mielessä näkyi äkkiä jokin uusi mielle
syntyneen, ja hän kysäisi talonpojilta:
-- Entä savolaiset, haluavatko hekin rajankäyntiä?
-- He ovat vihollisiamme, emme heistä paljon tiedä, mutta ainakin
toiset heistä sitä toivovat, vastasi Suopelto.
-- Mutta he kuuluvat Viipurin linnalääniin, ja siellä on vielä
linnanherrana Krister Niilonpoika. Hänellekin on teidän valitus tehtävä
siitä, että hän sallii alustalaisensa tulla teidän alueellenne
ryöstämään ja polttamaan, hänenkin on taholtaan ryhdyttävä tätä vyyhteä
selvittämään. Hänen puheillaan on teidän ensiksi käytävä.
-- Meidänkö lähdettävä Viipuriin asti? lausui pappi epäillen. --
Viipurin Kristeriä sanotaan vihaiseksi herraksi.
-- Niinkö sanotaan? naureskeli marski. -- Mutta minun vastuullani
voitte sinne huoletta mennä, silloinpahan nähdään, puuttuuko hän asiaan
vai onko meidän se hoidettava yksin. Mutta muistakaa, teillä on minun
sanani, tulkaa vain luokseni, kääntykööt asiat miten hyvänsä. --
Päivän, parin perästä saatte hakea täältä suojeluskirjan, ja sitten
vain onnea matkalle Viipuriin.
Talonpoikain lähetystö läksi marskin luota hyvin toivein. Mutta
moittien kysyi marskilta vanha piispa:
-- Miksi lähetit miehet tuon tylyn pirttikarhun luo?
Kaarlo hymähti:
-- Onhan se asian oikea meno. Mutta sitäpaitsi: minua huvittaa kuulla
ukon kiukusta, kun hän minun lähettäminäni saa nämä valittajat
niskaansa.
Mutta vanha piispa oli taas vakavaksi käynyt ja huoahti:
-- Molemmilta puolin, maan kummaltakin kulmalta, siis aina vain
ärsytystä, pistoksia, vahingoniloa, niin pikkuasioissa kuin suurissa,
-- viha liekitsee Viipurin ja Turun välillä! Kuinka kauan sitä on
jatkuva?
Piispan näin puhuessa oli Kaarlokin vakavaksi käynyt. Hän oli seisonut
hetkisen ikkunasyvennyksessä, seisonut mietteisiinsä vaipuneena, mutta
nyt hän astui sieltä esiin tuimana kauniilta kasvoiltaan ja virkkoi
lujasti:
-- Niin kauan, isä, kunnes toinen meistä on masennettu, Krister Vaasa
taikka minä! Siihen kärjistyy asema. Ja ehkä vielä pitempäänkin. Mutta,
veli Eerikki, nyt on meidän juuri huolta pidettävä siitä, että tässä
taistelussa emme masennu me!
Oli puolipäivämessun aika, ja piispa käveli tavoilleen uskollisena
rukousta pitämään linnan kirkkoon, jonne toisetkin häntä seurasivat.
Mutta astuessaan makuuhuoneensa ohitse ei marski malttanutkaan olla
sinne sisään poikkeamatta; hänellä oli ikäänkuin aavistus, että nyt
puhuu jo Tord Rörikinpojan miekka. Ja katso: eivätkö hohtaneetkin nyt
selväpiirteisinä nuo salaperäiset viisikannat, jotka satavuotias
karjalainen sata vuotta sitten oli siihen säilän lappeelle taikoen
takonut... Ei, ei se voinut olla himmeän sarvi-ikkunan läpi kuumottava
päivänsäde, joka nyt kirkasti tuota mustunutta rautaa, ei, se puhui
taas, tuo pureva teräs...!
Säihkyvin mielin marski messuun riensi, vaikkei hän siellä nyt vanhan
piispan leppeitä sanoja paljon kuulemaan joutanut. Hän kertasi siellä
nyt itsekseen uhmailevin mielin noita karvaita sanoja kuninkaan
kirjeestä... Vai niin, ettei "Turun eikä Viipurin linnoja voida enää
ruunulta pois antaa" ... vai ei voida! Vai ei voida nyt muuta kuin
juonitella! Mutta sinun, hoikkaluisen baijerilaisen, olisi ehkä
kuitenkin hyvä valojasi vähän pitempään muistella, sillä niiden
purkaminen voi käydä sinulle liian kalliiksi! Sinä olet toki liian
hento Kaarlo Knuutinpoikaa kukistamaan, vaikka nyt kruunua päässäsi
kannatkin...!
Humajavan messun sävelistä oli Kaarlo Knuutinpoika taas kuulevinaan sen
hurmaavan huudon kaikua, josta hänen toverinsa äsken oli tornissa
muistuttanut ja joka kerran oli kajahtanut häntä vastaan Tukholman
rantatorin väkijoukosta. Hän muisti sen hyvin, kovinkin hyvin. "Terve
kuninkaaksemme, Kaarlo Knuutinpoika!", niin oli huutanut tuo
hurmaantunut kansa. Ja hän muisti, kuinka vaikea hänen oli ollut
hillitä mieltään, säilyäkseen alistumatta noiden huutojen houkutukseen.
Mutta taas tällä hetkellä, piispan kirkkomessua kuunnellessaan, Kaarlo
itsekseen rukoili ja hoki:
"Kuningas Kristoffer, älä liiaksi ärsytä minua, etkö näe, että sinä
siten lietsot sitä vaarallista kipunaa, joka sydäntäni polttaa ja jota
hillitsemään minun täytyy koko kylmäverisyyteni käyttää! Ole huoletta
vielä, toistaiseksi se kipuna ei syttymään pääse! Juuri oman onneni,
oman kunnianhimoni vuoksi minä en nyt puhalla liekkiin sitä kapinan
soihtua, jonka kyllä puhaltaa voisin ... siitä syttyisi ehkä omakin
rovioni! Mutta muista, Kristoffer, ainoastaan toistaiseksi tuon kipunan
kätken, eikä se sammumaan pääse. Kerran se leimahtaa, eikä sen voimaa
silloin voi vastustaa kukaan, en itse eivätkä muut, ennenkuin koristaa
näitä kiharoitani Ruotsin kruunu ja tämä kourani valtikkaa puristaa...
Mutta ei vielä ... taltu, tulinen polttoni, taltu vielä...!"
Sillä välin kuin Turun linnassa seuraavina päivinä suurella touhulla
varustettiin laivastoa ja miehistöä vesille lähtemään, viipyivät
Sisä-Hämeen lähettiläät Turussa toimitellen asioitaan ja katsellen
Suomen pääkaupunkia. He olivat jo saaneet marskilta turvakirjeen
Krister Vaasalle Viipuriin vietäväksi ja varustautuivat hekin taas
taipaleelle lähtemään. Kaupungilla liikkuessaan olivat he kaikkialla
huomanneet sitä heille vierasta kiihkoa, joka nyt ihmisten mielet
täytti, jakaen heidät kannattamaan toista taikka toista niistä
mahtavista ylimyksistä, jotka nyt Suomen eri kulmilla isännöivät ja
vallasta taistelivat. Useimmat oli Kaarlo Knuutinpoika reippaalla,
kansanomaisella käytöksellään puoleensa hurmannut, mutta olipa
niitäkin, jotka hänen menestystään epäilivät ja tahtoivat ajoissa
kallistua tarmostaan tunnetun Krister Niilonpojan puolelle. Marskin
tähti oli nyt laskemassa, eikä ollut takeita, jaksoiko hän enää siitä
kohota... Tuntui, kuin olisi alemmissakin porvaripiireissä käynyt
kiihoitusta häntä vastaan, vaikkei se voinut särkeä hänen nauttimaansa
suurta suosiota.
Sysikorven miesten toverina ja oppaana kulki näinä päivinä kaupungilla
Heinokin, joka sitä varten oli Kuusistosta, piispalta, vapauden saanut.
Hänellä oli vielä teiniaikansa ylemmässä katedraalikoulussa kesken,
mutta kesäajat niinkuin muutkin loma-aikansa vietti hän nykyisin
piispan asemiehenä Kuusistossa, kuuluen jo vakinaisesti piispanlinnan
väkeen. Hän nyt korven miehille näytteli Turun merkillisyyksiä, sen
kivikartanoita ja luostareita ja sen ulkomaan verkaan puettuja
kauppasaksoja, joiden silkillä reunustettu viitta yksin maksoi
kokonaisen nahkakiihtelyksen, jommoisen kokoon saadakseen erämies sai
viikkokausia saloa polkea. Hän myös heille hetken valtiollisista
kiistoista kertoi, ollen sydäntään myöten uljaan Kaarlo Knuutinpojan
innokas kannattaja.
Eräänä päivänä opasti nuori asemies kaukaiset vieraansa pyhän Gertrudin
kiltan kellariin, joka oli tuomiokirkon lähellä olevan kiltan kivitalon
maakerroksessa, ja siellä hän korven miehille tarjosi haarikan vahvaa
Lyypekin olutta, -- haarikan ja toisen, itse vielä useamman kallistaen.
Maailman taipaleella oli hän näet jo oluenkin maun oppinut ja omistanut
kaikki kapakkatavat. Ja siellä kellarissa hän nyt maalaisystävilleen
äänekkäästi kuvasi, kuinka hyvällä tolalla heidän erämaa-asiansa oli,
kun sen mahtava marski oli käsiinsä ottanut.
-- Häneltä onnistuu kaikki, mihin hän vain ryhtyy, niin kehui Heino
tietäväisenä. -- Vaikeudet hänen tieltään itsestään väistyvät, kuin
kerran Punaisen meren aallot Mooseksen kansan edestä!
Lämmeten hänen kuvauksiaan kuuntelivat maalaiset, joiden karkean
luonnon myös vähitellen sulatti väkevä juoma. Mutta sivulta, paksun
kivipylvään kupeelta, kuului silloin, ikäänkuin vastauksena Heinon
kehumiseen, ilkahtava ääni:
-- Kun eivät vain ne aallot sittenkin pään yli valahtaisi!
-- Hä?
Kiukustuneena Heino pystyyn kimmahti ja kääntyi, lyhyen
asemiehen-miekkansa kahvaan tarttuen, siihen pöytään päin, josta tuo
pilkallinen pistos tuli. Siinä istui, nenät vastakkain, kaksi
rääveliläisten markkinasaksain pukimissa olevaa miestä; he istuivat
siinä jo hyvässä hiprakassa, eivätkä näyttäneet Heinon liikettä
huomaavankaan. Heino arveli heidän silloin omia juttujaan puhuneen ja
istahti taas paikoilleen, huutaen paksunaamaista kapakoitsijaa tuomaan
uutta juomaa.
Mutta hänen verensä oli jo kuohahtanut, luonto oli noussut, ja kun
kapakan isäntä tuli miesten tinaisia oluttuoppeja täyttämään,
huudahtikin Heino hänelle rehennellen:
-- Vie pois kaljasi, äijä, tulisempaa juomaa nyt tarvitaan. Laske
tynnyristäsi meille kuumaa Espanjan viiniä, että erämaan pojatkin
kerran saavat maistaa polttavan marjan mehua!
Ensi kerran maistoivatkin nyt Sysikorven miehet etelän huumaavaa
nestettä, mutta tarjoojan veret se kuitenkin ensiksi kuumensi. Hän
kohotti maljansa korkealle ja huusi koko kellarin halki:
-- Nyt juodaan ritareista jaloimman malja, Kaarlo Knuutinpojan, marskin
ja valtionhoitajan!
Mutta taas kuului kivipatsaan kupeelta tuo pilkallisesti pureva ääni:
-- Joka oli valtionhoitaja, mutta potkun sai...
-- Kuka uskaltaa...!
Nyt oli nuori asemies jo juossut lattian poikki siihen pöytään, josta
ivasanat tulivat, ja siellä hän hehkuvana haastoi:
-- Kuka uskaltaa puheeseeni sekaantua, se vastatkoon omista puheistaan.
Puolihumalainen mies, joka nuo pistosanat oli lausunut, katsoi Heinoa,
näki hänen olevan piispan väreissä ja vastasi:
-- Olethan piispan väkeä, kenen urakalla siis kehut täällä sitä
ritaria, jolta itse piispakin on siivet leikannut ja joka täällä nyt
maanpaossa on?
-- Marskiko... Suomi on hänen läänimaansa!
-- Kauan ei taida hänellä olla täälläkään maita!
-- No kenellä sitten?
-- Sillä, jolle ne kuuluvat, Krister-herralla!
-- Vakooja! -- karjaisi Heino kiihkoissaan. -- Kuulkaapa muutkin näitä
Krister-herran urkkijoita, jotka täällä piiloilevat Räävelin saksain
saroissa...
Yleisen huomion oli tämä kohtaus herättänyt hämärässä kellarissa, jossa
porvareita ja asemiehiä eri pöydissä istui, ja pian kyllä kuultiin,
kummalla herroista siellä kannatus oli.
-- Jokeen juonenpunojan joukko!
-- Vartiovuorelle vaasalaisen miehet!
Sellaisia huutoja jo kellarissa kuului, ja kiltan isäntä koetti
kiireellä saatella nuo hänen kapakkarauhalleen vaaralliset saksat ulos.
Mutta Heino oli saavuttamastaan kannatuksesta yhä kiihtynyt, hän
ojenteli siinä nyt haarikkaansa suoralla käsivarrella ja huusi pakoon
pyrkiville ilkkuen:
-- Kaarlo Knuutinpojan malja, hänen, joka pian lähtee laivastollaan
Viipuriin, pistämään Krister-herran pussiin kuin silmättömän
kissanpojan, hukuttaakseen hänet lähimpään rapakkoon!
Kapakkaväki nauroi kurkun täydeltä. Mutta lähtevistä miehistä toinen
löi ohi livistäessään nyrkillään Heinon haarikkaa, niin että se
rämisten seinään lensi...
Hetkeäkään ei Heino silloin viipynyt, hän paljasti miekkansa ja juoksi
salamoivin silmin ulos paenneen jälkeen, joka jo katua pitkin harppasi
tuomiokirkkoon päin. Kapakasta juoksi väki kadulle, kauppiaiden
myymälöistä pistäytyivät ostajat ulos katsomaan tappelua, -- sellaista
huvitusta kyllä Turussa useinkin tarjottiin. Pakenija huomasi pian,
että nuoren asemiehen jalat olivat nopeammat ja hädissään hän silloin
kirkkomäelle kiirehti, tuomiokirkosta suojaa hakemaan, -- kirkon
pyhyyden tuli toki jokaiselle suojaa suoda. Mutta sokea oli
suuttumuksesta nyt takaa-ajava asemies; hän ei ajatellut paikan
pyhyyttä, ei kirkon kynnyskään häntä pysäyttänyt, hän ryntäsi sinne
sisälle solvaajansa jälkeen, miekka ojossa, kasvoilla hurja kiihko.
Keskikäytävällä hän pakenijan tapasi ja siellä hän iski...
Haavoittuneena kaatui mies kirkon kiviselle permannolle.
Ääretön hälinä syntyi nyt kirkossa ja kirkon edustalla. Tuomiokirkon
kattoholvin alla oli verta vuodatettu, sen pyhyys oli häväisty...!
Typertyneenä kävi kansanjoukko haavoittunutta ulos kantamaan ja vasta
kotvasen kuluttua herättiin kysymään, mihin ilkityöntekijä oli
joutunut? Hän oli hävinnyt, juossut ulos, huvennut väkijoukkoon...
Pyhän Gertrudin kiltan kellarin edustalla väänteli pulleanaamainen
kapakoitsija käsiään, vaikerrellen sitä vahinkoa, mikä hänelle oli
tullut, kun vieraat hälinässä maksamatta olivat menneet. Mutta
Sysikorven miesten päästä oli humala äkkiä huvennut, hölmistyneinä he
kävelivät katua pitkin ja kuuntelivat kuvauksia tuosta kauheasta
tapauksesta, kirkon häpäisemisestä ja siitä ankarasta rangaistuksesta,
joka nyt hurjaa asemiestä odotti. He pelkäsivät siihen juttuun itsekin
sekaantuvansa ja vallan kalpeana virkkoi Sysikorven kirkkoherra
Suopellon Sipille:
-- Nyt viipymättä taipaleelle, täällä ei ole meidänkään enää hyvä olla.
-- Haetaan kortteeripaikasta kontit ja papin hevonen, vastasi Sipi ja
alkoi astua alas rantaan päin.
Päät kumarassa ja mielet matalina he astuivat, surren tuota verityötä,
johon heidän hyvä tuttavansa oli etelän viinin hurjistamana eksynyt.
Mutta rantakatua kävellessään he yhtäkkiä huomasivat, etteivät he
päässeetkään siitä eteenpäin; suuri väkijoukko täytti koko laivasillan
ja rantakadun Saksan kestien myymäläkojuihin asti, ja heidänkin täytyi
pysähtyä siihen katsomaan samaa, mitä muut katselivat.
Ja katselemisen arvoista se todella olikin. Uljas laivasto oli lahdella
nostetuin purjein ja laivojen kannet olivat aseväkeä mustanaan; vieri
vieressään seisoi siellä kiiltäväkypäräisiä miehiä, joiden pitkät
peitset muodostivat kuin tiheän vesakon vesille. Toisiin laivoihin
vielä rantalaiturilta ratsuja talutettiin. Mutta muita korkeampana ja
kookkaampana kellui laivaston keskellä marskin komea, valkoiseksi
maalattu johtajalaiva, jonka keulaa koristi pyhän Nikolauksen,
merimiesten suojeluspyhimyksen, puusta veistetty rintakuva. Siihen
juuri ankkuria ylös vivuttiin ja sen peräkohokkeella seisoi Kaarlo
Knuutinpoika itse hopealta hohtavassa haarniskassaan, päässään
kullattuun kaareen huippeneva, avonainen kypärä. Hänen vieressään
seisoi tummissa teräsvarusteissaan hänen sotaisa toverinsa Eerikki
Akselinpoika, jonka kypärä kasvojen kohdalta muodosti koukeron
kotkannenän, tehden hänet peloittavan hirviön näköiseksi. Tähän laivaan
päin linnan naiset rannalta liinojaan heiluttivat, ja sitä kohden
kajahtivat rantarahvaan onnentoivotushuudot. Siihen viitaten puhuivat
porvarit rannalla:
-- Siinä menee nyt Suomen marski vastaamaan kuninkaan haasteeseen.
-- Sellaisella joukolla vastata kelpaakin!
Jo soljuivat ensimmäiset noista lyhyistä, leveistä, laattapohjaisista
laivoista verkalleen hienossa maatuulessa merelle päin, ja vähitellen
kävi katselijain muodostama ihmismuurikin rannalla höllemmäksi, joten
Sysikorven miehet pääsivät soljumaan laiturin luo. Sen äärestä juuri
viimeistä laivaa työnnettiin vesille. Silloin juoksee vielä
rihkamasaksain myymäläkojujen lomitse alas laiturille asemies, jolla on
viitta hartioillaan kuin matkalle-lähtevällä ja joka heiluttaa
pergamenttikääröä kädessään, väläyttäen samalla näkyville piispan
värejä. Väkijoukko antaa auliisti tilaa juoksijalle, laivaa seisotetaan
keksin varassa silmänräpäys ja hengästynyt asemies, jonka hattu on
silmille valahtanut, harppaa laiturin poikki ja loikkaa kaidepuun yli
laivaan.
-- Kerkesipähän vielä, virkkaa joku väkijoukosta jännityksellä, sillä
samassa hetkessä jo laiva ulkonee laiturista ja tuuli täyttää sen
purjeet, kiidättäen sen lahdelle toisten laivain perästä, jotka jo kuin
joutsenparvi uivat Ruissalon lehteväin rantain ohi.
-- Oliko se Heino, kysäisi silloin kuiskaten Suopellon Sipiltä Karmalan
Lauri, kun he taas hajaantuvan väkijoukon välitse pääsivät kulkemaan
kortteeripaikkaansa päin.
-- Niin tuoko viimeinen viestintuoja? vastasi Sipi. -- Heinon se oli
näköinen, vaikka sillä oli hattu silmillä ja viitta pukunsa päällä.
-- Mutta miten hän kolttosensa jälkeen pääsi juoksemaan tiheän
väkijoukon lävitse, miten uskalsi hän hypätä huovien laivaan, surman
suuhun...?
-- En ymmärrä, -- äläkä kysele. Me emme puhu kellekään koko asiasta, se
olkoon meille aivan vieras juttu. Me haemme nyt vain kontit
kortteeripaikasta ja luikimme yhtä painoa Hämeentullista ulos
maantielle, -- tästä Turun elämästä olemme jo tarpeeksemme saaneet.
Pian istui Sysikorven pappi jo hevosen selässä -- hän näet
selkähevosella taivalta teki, toiset lähettiläät jalan -- ja hänen
molemmilla puolin kävelivät talonpoikaiset miehet, laukut selässä,
sauvat kädessä, aloittaen taas pitkän taipaleen. Ja kun he
kaupunginmäeltä vielä silmäyksen taakseen heittivät, silloin näkivät he
juuri Kaarlo Knuutinpojan uljaan laivaston viimeisten purjeiden
vilahtavan saariston vihreäin, lehteväin nienten taa.