IX. PIISPA RAUHANTUOMARINA.

Pitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa

tehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen

seurakuntansa onnea, jota hän oli lempeästi johtanut jo yli

kolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä

turmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksensä tieltä. Heti kun

pakenevat virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun

kertomaan siitä vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat

olivat kohta joulun jäljestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja

aatelisten kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat

että aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon,

neuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon

kapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain

kesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut

teinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän

tiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan

talonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin, oli

tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla ajanut sen näin

epätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja

hätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa,

sitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat

tutkittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa

äärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, -- niin selitti herroille vanha

piispa. Ja hänen mielessään oli heti, kun tuhoviestit olivat tulleet,

syntynyt rohkea tuuma koettaa henkilökohtaisen arvonsa vaikutuksella,

sanan voimalla ja ilman aseväen apua asettaa tuo korkealle

kuohahtanut kansanlaine, joka ilmeisesti oli hyökyä siitä suuresta

kansanliikkeestä, mikä äsken meren toisella puolen oli tapahtunut.

Maunu-piispa oli sen vuoksi ilmoittanut kostonjanoisille

aatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia

ratsumiehiä hyökätäkseen niskoittelevain alustalaistensa kimppuun, että

hän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin

ryhtymästä, ennenkuin hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen

ja ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat

kuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra,

joka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän,

oli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että

talonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli

Maunu-piispan arvo ja vaikutus kuitenkin aatelistenkin joukossa että

he, vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, -- piispa

seurueineen lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia

vastaan ja aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi

häntä kuin saattoväki, totellen hänen käskyjään.

Tällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen

Vesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestä päin

ajanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi pettää

voinut, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset,

herrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä.

Mutta Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa

mahdilla hän oli jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta

hiihtäjiltä eivätkä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään

päässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen

masentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt

talonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, mutta olipa hän heti

eilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että rauhan

sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli

Vesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen

kylään odottamaan huomisaamua, joksi piispa oli sen puheilleen

kutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen

olon.

Päivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutuulia

odotteli Vesilahden pappilassa, Hän oli tapansa mukaan ani varhain

noussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkoitetussa nojatuolissa

mietteisiinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän

harkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli

tehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja

virkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin,

kansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja

heikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia

köyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään

virkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas

hallituskeskus... Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret

tuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla,

oli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio,

jonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi

käsi... Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta pohjoisesta

piispanvaltakunnasta oli taittunut, särkynyt Nevajoen veriseen

tappeluun jo puolitoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi

tällä aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, voisi hänkin

nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa niin,

että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa tyytyväisemmäksi

kuin nyt...

-- Vanitas vanitatum...! -- Näin huoahtaen keskeytti piispa

ajatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja

kysyi, seurueensa puoleen kääntyen:

-- Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?

-- Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.

-- Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet

yönsä viettäneet mäen takaisessa kylässä, vieläkö siellä on rauha

mielissä. Käske Henrikki-teini tänne.

Piispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehekseen ja

kirjurikseen, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli

mieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi

tämä hänelle:

-- Käy ilmoittamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka

pitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän

valituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän

valjettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.

Mutta ennenkuin Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä

ovelta, ja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra,

ja hänen perässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri,

joukkonsa edellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt

verekseltään piispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä

ryöstömatkasta ja kahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut

ajaa koskeen koko kapinajoukon, kehui hän, mutta piispan käskyä

totellen oli hän tuonut sen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki

rangaistuksensa saatava. Ja toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä

talonpoikain ilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden

tarpeellisuutta, säestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen

kuuntelemaan, kuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin,

miekkaansa kalistellen kävi piispalle selittämään:

-- Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo

sovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he

ovat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksiaan tässä taas ruvettaisiin

kuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa

ratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille

neuvottelua kylliksi, ja siihen loppuu väleen kapina!

Ei ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä

hajalla reisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipikallokkaissa.

Mutta hän olisi silti tahtonut veriin masentaa nuo talonpojat, jotka

kapinansa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa veronottoa, ja joiden

puolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi toisten aatelisherrain

vilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan. Polttaneet olivat

talonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan laamannilta Henrikki

Klaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt kiihkomielisenä tämäkin muuten

kyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja sivistystä saanut mies. Maskun

kihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen oli täytynyt yösydännä lähteä

pakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän kantoi siitä nyt koston

kiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita Hannu Pietarinpojan,

Lepaan herran, joka keikarimies tällä sotaisella retkelläkin komeili

Flanderin verassa ja hohtavissa hopeasoljissa; samoin Hartikka Garpin,

jonka pullealle varrelle miekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja

monien muiden. Mutta tulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran

kintereillä nuori 18-vuotias Klaus Kurki, joka oli pukeutunut

rautahaarniskoihin, vaikka ne vielä hänen hennolla vartalollaan

väljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan Jaakko Kurjen, kanssa oli hänen

täytynyt suinpäin Laukon kartanosta paeta kymmeniä peninkulmia

kuohumistilassa olevan maakunnan halki Turkuun, jonne isä nyt oli

sairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus oli palannut muka

alustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen iltamyöhällä ratsastanut

Laukkoon, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona, ja hänen intohimoiset

silmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän Hannu-herran puheen

rohkaisemana intoili:

-- Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä

vaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!

Ja rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen

kääntyen:

-- Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia

polttaa ja ryöstää, muutoin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus

esivaltaa kohtaan.

Mutta vanha piispa pysyi tyynenä tämän kannuksiaan kalistavan

aatelisjoukon keskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä

rauhoitellen:

-- Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin

Satakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. -- Ja Jaakko-herran puoleen

kääntyen kysyi piispa: -- Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?

-- Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria

riittänyt, vastasi Ille.

-- Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.

Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra

vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain

säestämänä:

-- Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, --

niin tehtäköön nytkin!

Mutta piispavanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraa vaan

linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja

uudisti rauhallisesti:

-- Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä

huoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot

sen myöskin tehdä. -- Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille

ne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. --

Tätä piispan viestiä viemästä palasi Heino mäentakaisesta kylästä sinä

hämäränä aamuhetkenä, jolloin hän yhtäkkiä aavistamattaan tapasi

Vesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä ja orpanansa, Laurin, jota hän

ei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja jota hän ei suinkaan ollut

odottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa Pyhäjärven vesistöjen

varsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella tantereella nuoret

kasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti vastakkain,

hämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys

pakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan

lammasnahkoihin, mutta sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta.

Heinolle se asema kumminkin ensiksi rupesi selvenemään, hän virkkoi,

orpanansa kysymykseen vastaamatta:

-- Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, -- sinä kuljet kai

ukon matkassa?

-- Ukonko, matki Lauri verkalleen, -- etkö tiedä, ukko kaatui jo toissa

kesänä kalajärvillä?

-- Kaatuiko ukkokin, kuulin sinne miehiä jääneen. Entä äiti, vieläkö

hän elää, kaipaako minua?

-- Harvoin puhuu, enemmän itsekseen kaivannee. -- Mutta Lauria vaivasi

eniten se asia, josta hän jo äsken oli ensi kysymyksensä tehnyt, joka

Heinolta oli vastaamatta jäänyt, -- siihen hän taas palasi: -- Me

kuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan linnan

huovina, miekkaniekkana.

Nuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten

lyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän:

-- En ole linnan väkeä, kuljen piispan seurueessa, hän minut mukaansa

otti. Mutta entä sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?

-- Yksin -- en. Isäsi on täällä ja veljesi.

-- Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?

-- Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, -- isääsikin

löivät voudit hänen omalla pihallaan.

-- Vai löivät...

Varsin outo oli todellakin Heinolle se ilmakehä, jossa Laurin ajatukset

näkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi

selvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustaen eri leirejä,

toisilleen vihamielisiä joukkoja, vaikkei hän vielä voinut tarkemmin

tajuta, miten tämä oli tapahtunut. Ja kun Lauri häneltä kärsimätönnä

uteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle tullut, mihin Hämeen miehet

olivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä, niin Heino hänelle lyhyesti

vastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa pyörivät aina vain siinä

ihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului joukkoon, jota vastaan

hänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja taas hän virkkoi:

-- Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri

kävin miehiä kutsumassa piispan puheille, -- missä hän on?

Lauri vitkasteli tuokion vastatessaan:

-- Isäsi on tuossa talossa. -- Ja hän viittasi kädellään viereistä

taloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kuljettaneet.

-- Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule -- mitä hän

siellä?

Silloin Lauri kertoi orpanalleen koko sen eilisen hiihtoretken

Pirkkalaan ja sen lyhyen ja surullisen lopun. Siksi on nyt köysiin

kytkettynä siellä Karmalan isäntäkin, siksi hän itse huovien unohtamana

seisoo autiolla tiellä...

Vakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan.

Hän muisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain

kostonhaluisen kiukun ja piispan luvan, että syylliset ja johtajat

rangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä

vuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän

ehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa

roikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti

puolittain itsekseen:

-- Isäkin ryöstömatkalla tavattu!

Se huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokaisi:

-- Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!

Siihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin lähti

kasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat

veljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä

erottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen

hämäläisten luo mäentakaiseen kylään, Heino tekemään piispalle tiliä

käynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan,

idän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat, ja

kirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, -- pian oli

käräjäin aika alkaa.

Mutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa

rauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan

tottunut elämään omaa huoletonta elämäänsä erillään kotiväestään ja

heidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei... Nyt viskasivat

yhtäkkiä nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä,

joiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja,

joihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen

verassa -- ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa...! Heino

pysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse,

ja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oiustietä siihen taloon, jossa

vangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi

vartijana, ja hänelle Heino lausui:

-- Minulla on viesti vangeille.

Huovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:

-- Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota

surisi tässä pakkasessa...

Heino potkaisi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan,

jonka parissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti -- sinne

olivat Illen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät

vasta verkalleen, kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi

isänsä ankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monesti oli peläten

karttanut, ja virkkoi hiljaa:

-- Isä!

Miehet katsoivat kummissaan nuorta miekkamiestä, mutta vastausta ei

joukosta kuulunut. Vasta kun Heino uudelleen isänsä nimen mainitsi,

kohosi Tuomas ryntäilleen pahnoilta, ja nyt Heino melkein säikähti

hänet tarkemmin nähdessään. Verestävissä silmissä oli vihainen tuli, ja

lianmustilla kasvoilla oli kuin jähmettynyttä raivoa. Sitä ei Heino

entuudestaan tuntenut, hän ei tiennyt tuon uuden tulen palaneen isänsä

silmässä siitä päivästä asti, jolloin hänet Hollolan vouti pieksätti.

Ja melkein arkana hän nyt kuiskasi:

-- Pakene, isä, vielä pääset, ennenkuin sinut herrat hirttävät.

Mutta pahnoilla makaavalta mieheltä, joka oli yhä kiukustuneempana

katsellut asemiehen puvussa komeilevaa karkuripoikaansa, jonka hän nyt

näin odottamattaan näki, pääsi karkea, katkera nauru:

-- Hirttäkööt, pankoot sinut, huovipenikan, silmukkaa vetämään! Mene

herrojesi pariin, täällä ovat talonpoikain pahnat.

Ilkkuva nauru säesti soimesta sydämistyneen talonpojan sanoja, ja

nolona, mieleltään vielä äskeistään murheellisempana, peräysi Heino

pois ovelle. Hän tunsi ikäänkuin puristusta rinnassaan, häpeän punan

hän poskillaan tunsi ja käveli nopeasti poispäin, estääkseen itkun

kurkkuunsa tunkeutumasta. Eikä hän kiireellä poistuessaan huomannut --

eikä huomannut sitä kylmissään käsiään takova vahtisoturikaan, -- että

hänen jäljestään ovesta livahti ulos mies, joka nuolena nurkan taa

puikahti ja sille tielleen hävisi. Mutta se pakenija ei ollut Karmalan

Tuomas, se oli tuo aina valpas ja vikkelä Tuiran Vilppu, joka jo oli

tuntenut nuoran kaulaansa kiristävän ja siksi nyt oven raosta luiskahti

kuin silmukasta irti ulos avaraan maailmaan. -- --

Pappilan tupaan kertyi jo parhaillaan vakavanaamaisia talonpoikia, kun

Heino sinne ehti ja kirjuripöydän luo hiipi. Epäilevin, harhailevin

katsein he siinä seisoivat, pappien ja asemiesten hääriessä heidän

ympärillään, mutta lujaa päättäväisyyttä ja heltiämätöntä tarmoa

kertoivat heidän värähtämättömät kasvonsa. Tiheänä parvena he siinä

seisoivat, mutta vielä sankempi parvi seisoi keihäittensä varassa

ulkona. He olivat päättäneet, että asiataan perille ajamatta he eivät

jättäydy noiden herrojen armoille, jotka heitä nyt luimistelivat

vihaisin silmäyksin kypäräsuojustensa takaa, -- piispan sanaan he

luottivat, mutta lujina he olivat vannoneet asiansa puolesta

seisovansa, tuli mikä tuli.

Jo astuikin piispa papin sisähuoneesta tupaan ja tervehti vakavana

tuota kovapiirteistä rahvasta. Hänen äänensä soi tyynenä mutta samalla

ankarana, kun hän aluksi kävi talonpojille osoittamaan, kuinka suuren

rikoksen he olivat tehneet sekä maallista että hengellistä esivaltaa

vastaan, nostaessaan kätensä korkeata ruunua ja sen edustajia kohtaan.

Esivalta on Jumalasta, huusi hän, ken miekkaan ryhtyy, se on tuomittu

miekkaan hukkumaan. Mutta taas hän lauhkeammalla äänellä käski

talonpoikain kertoa, mikä heidät oli eksyttänyt, mitä he valittavat.

Silloin purkausi esiin vakavasta parvesta valitusten tuikea tulva.

Täysi oli talonpoikain sydän, kauan he olivat kaivanneet tilaisuutta

esittää ruunun edustajille kärsimyksiään ja katkeruuttaan. Vuorotellen

puhuivat nyt eri pitäjäin vanhimmat luottamusmiehet, peittelemättä he

kuvasivat voutien kaikki omavaltaisuudet, liiat verot ja luvattomat

kannot. Joka kulmalta olivat valitukset ylimalkaan samat: kansa nääntyy

verotaakan alle, kato ja tulvat eivät jätä mistä elää, millä sitten

lapsesi ruokit, millä kylvät kaskesi, millä tyydytät täyttymättömät

voudit...

Piispa antoi talonpoikain vapaasti puhua ja hillitsi aatelisherrain

kärsimättömän kiukun, kun nämä olkapäitään kohautellen yrittivät

katkaista nuo pitkät ruikutukset. Hän tunsi ankaran totuuden huokuvan

kiusautuneiden talonpoikain sanoista, ja kun viimeisen pitäjän puhemies

oli vaiennut, lupasi hän vakavasti käyttää kaiken vaikutuksensa,

hankkiakseen hallitukselta talonpojille siedettävämmät vero-olot. Mutta

silloin ei enää Turun kiukkuinen linnanherra voinut sappeaan salata:

-- Hyvä on, karjaisi hän, -- mutta lienee näillä käräjillä toki

toinenkin asia. Kuka maksaa Laukon ryöstön, kuka Pirkkalan voudin

rosvotut tavarat, missä ovat näiden ruikuttajain joukossa ne, jotka

taloja ovat polttaneet -- tutkittakoonpa sekin asia!

Talonpojat vaikenivat, mutta ääneensä kävivät nyt aatelisherrat

kuvailemaan talonpoikain väkivallantöitä. Ja ennen kaikkea he kävivät

kapinan johtajia tiukkaamaan, heidät he ainakin tahtoivat saada

käsiinsä, joskin piispa pyrki talonpoikaisjoukot liialla lempeydellään

vapauttamaan. He tiesivät jo voudeiltaan, että varsinkin eräs

Vilppu-niminen mies Jämsänjoelta oli Hämeen talonpoikia kapinaan

yllyttänyt, ja hänet he nimenomaan tahtoivat rangaistavakseen, muille

peloitukseksi. Eivätkä talonpojatkaan voineet kieltää Vilpun heidän

johtajanaan olleen.

-- Siis tuotakoot vangit saapuville, virkahti piispa käskevällä

äänellä. -- Mitä väkivaltaisuutta yksityiset talonpojat ovat tehneet,

se tutkittakoon sitten kevätkäräjillä, kiihoittajat kuulustellaan nyt

heti.

Syntyi vilkasta liikettä käräjätuvassa. Talonpojat kävivät

levottomiksi, neuvotellen, saattoivatko he näinikään etumiehensä

uhrata. Mutta aateliset odottivat uteliaina saadakseen nähdä

kapinanjohtajan ja hänen apumiehensä.

Hetkisen kuluttua toivatkin jo huovit neljä miestä, käsistään köysiin

kytkettyinä, piispan eteen, joka virkkoi:

-- Filippus Tuira Jämsästä, astu ensimmäisenä esiin!

Vangeista ei yksikään liikahtanut. Talonpojat katsoivat kummissaan

toisiaan, mutta kovaäänisiksi kävivät aatelisherrat, kun pian selvisi,

että Nokialla tavattu kapinanjohtaja ei ollutkaan enää vangittujen

joukossa. He ahdistelivat vartijoita, huovit syyttelivät toisiaan ja

talonpoikia ja Hannu herra kysyi jo pisteliäästi piispalta, vieläkö hän

nytkin neuvottelee tällaisten kujeilijain kanssa. Vihdoin selvisi, että

Vilppu oli karannut silloin, kun piispan asemies oli vankien luona

käynyt.

-- Kuka asemiehistäni? kysyi piispa kummissaan.

Kalpeana nousi silloin Heino kirjuripöydästä ja tunnusti vankeja

puhuttelemassa käyneensä, mutta kielsi ketään vapaaksi laskeneensa.

Herrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka

piispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin,

kysyen:

-- Yksin kävit vankien luona, -- mitä varten? Selitä!

Ääneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä.

Helppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa

talonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa

näiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin

aamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka

silmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa.

Mutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.

-- Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.

-- Isääsi? matki piispa hämmästyneenä. -- Isäsi on siis noiden

vangittujen joukossa?

Heino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:

-- Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!

Aroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä

paloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt

halveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten

talonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan

naurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:

-- Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?

Ääni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta

karjaisemalla hänestä sanat lähtivät:

-- Minun lienee siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää

ole. Kotoaan karkasi, työtä pakoon lähti, hulttio, herrain penikaksi

heittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee...

Piispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan

puheen nuhtelevalla äänellä:

-- Ei ole poikasi pilassa silti, jos hän on oppia saanut, siksi et

häntä hylkiä saa.

Mutta kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:

-- Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna. Ei riitä herroille se,

että talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät, --

vielä lapsenikin vetivät herraksi laumaansa. Mutta sillä pojalla ei ole

enää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka

pesässäni kasvoi...

Vakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaiennut oli

aatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän

kuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat,

että leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha

piispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka

noin armotta verisiteetkin katkoi.

-- Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten

alakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä

syytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja

Vilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä

tavataan.

Heino oli sillä välin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja

hetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä

kohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista

välejään heimonsa kanssa, mutta muut ne katkaisivat... Hyvä, siis

katketkoot! -- Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa, ja kun hän

hetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä

luki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja sydän

kivettyneenä hän orpanalleen virkkoi:

-- Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!

-- Etkö aio siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.

-- Isähän sen kielsi, -- täytyy kai tästä siis tosissaan herraksi

ruveta. Mutta jos joskus vielä Sysikorpeen palaan, niin toista olen

herraa kuin nyt, ja toisin minua kohdellaankin...

Ja hän astui nyt pää kenossa asemiesten riviin pöydän päähän, ritarien

taakse.

Pappilan tuvassa jatkuivat sillä välin yhä piispankäräjät. Vielä

viimeisen haikean valituksensa olivat näet talonpojat piispalle

esittäneet, sen, joka heidän toimeentuloaan raskaimmin painosti:

erämaa-asiansa. Ja innostuneena oli piispakin taas käynyt tässä asiassa

talonpoikain puolesta puhumaan. Hän milteipä nuhteli Turun linnanherraa

siitä, ettei tämä ollut aikoinaan tuota rajariitaa selvittämään

puuttunut. Mutta yli olkansa silloin kopea Hannu-herra julisti, ettei

hän koko talonpoikain takamaariitaan puutu, ja yksin Djekn-ritarikin,

Pohjois-Suomen laamanni, ivaten talonpoikia neuvoi:

-- Ajakaa tunkeilijat pois jos jaksatte, jos ette, väistykää sieltä

itse, -- muuta neuvoa en tiedä!

Mutta tästä ivasta jo Suopelto suuttui ja avasi sanaisen lippaansa. Hän

kertoi, kuinka monesti siellä erämaassa oli tappelulla isien oikeuksia

puolustettu, kuinka paljon miehiä sinne oli kaatunut niissä otteluissa,

hän huusi ylvästeleville herroille:

-- Tietäkää, herrat: jos ei esivalta, jonka nimessä meiltä veroja ja

kuria vaaditte, puutu eikä kykene meidän maitamme ryöstäjiltä

suojelemaan, niin silloin mekään emme siitä esivallasta mitään tiedä,

vaikka meidät kaikki köysissä Turkuun vietäneen.

Herrat karahtivat kiukuissaan pystyyn, ja moni talonpoikakin jo

ajatteli, että jopa meni viisas Sipikin vipuun. Mutta piispa ei

moittinut hänen rohkeita sanojaan, hän nousi päinvastoin lämmenneenä

pöydän päästä ja virkkoi herrojen puoleen kääntyen:

-- Talonpoika on oikeassa, ruunun on huoli pidettävä maakuntarajoista.

Ja jos te hallinnon edustajat ette siihen pysty, niin otan minä kirkon

ja rauhan edustajana tämänkin asian huostaani. -- Ja talonpoikain

puoleen kääntyen hän jatkoi: -- Kotiinne palatkaa rauhan miehinä

korpianne viljelemään. Mutta valitkaa sieltä luotetut erämaantuntijat

ajamaan asiatanne Turkuun. Sinne saapuu pian mies, joka sekä tahtoo

että kykenee teitä avustamaan, -- kääntykää suoraan marski Kaarlo

Knuutinpojan puoleen, jolle minäkin asiastanne puhun; hän on lempeä ja

viisas herra, hän on pitävä huolen, että kerran palaa rauha

erämaillekin.

Tämä piispan lohduttava lupaus valoi käräjäin lopuksi keventävän

sovinnontunnon talonpoikain raskaisiin mieliin. Kapinan jatkamista ei

ajatellut enää kukaan, ja kun talonpojat vielä piispan kehoituksesta

olivat seuranneet häntä messuun Vesilahden kirkkoon, jossa hän rukoili

siunausta rauhalle ja sovinnolle, lähtivät nuo äsken vielä niin

kiihtyneet ja kovat miehet sovinnollisina ja sulanein mielin piispan

rauhankäräjiltä. Mutta onnellinen kiilto haaleassa silmässään istui

vanha piispa vielä samana iltana kuomurekeensä ja lähti seurueensa ja

linnan huovien saattamana pitkälle paluumatkalle Turkuun. Hän oli taas

rauhan apostolina saanut tehdyksi kotoiselle kansalleen uuden

palveluksen, saanut hillityksi sen kuohahtaneet himot ja estetyksi

veljessodan ja verenvuodatuksen.

Mutta jo ennen kuin piispa rekeensä istui, olivat hämäläisten

talonpoikaisjoukot pieninä parvina hajaantuneet Vesilahden kirkolta

ja lähteneet leppoisin mielin hiihtämään kukin taholleen niihin

Pohjois-Hämeen pitäjiin, -- Kangasalle, Lempäälään, Pirkkalaan ja

Päijänteen varsille --, joista he viikko sitten viha ja kosto

mielessään olivat nousseet sotaisille suksille.

Pitkänä jonona hiihtivät taas Sysikorven miehetkin kaukaista kotiaan

kohden, hiihtivät vitkaan mäkisiä maita, taivaan peittyessä sakeisiin

pilviin ja tuulen tupruttaessa heidän ympärilleen kuivaa lunta. Tuuli

kiihtyi pyryksi, se kiersi järvipaikoilla hiihtäjät yhtenäiseen

huumaavaan, sakeaan pyörteeseen, niin että mies tuskin edeltäjäänsä

näki, vaikka hänen suksenkärkensä toisen kannoilla kalisivat. Mutta

sakeampi oli mielikin näillä hiihtäjillä kuin muilla. Sinne olivat

heidän joukostaan jääneet parhaat miehet: suosittu johtaja oli

huvennut, ei kukaan tiennyt minne, ja Karmalan nuori Tuomas hiihti

siinä miesjoukossa nyt epävarmana ja orpona. Hän oli aina tottunut

kulkemaan isänsä latua, eikä hän ymmärtänyt oloaan, kun isä nyt oli

poissa, -- poissa, kulkemassa toisaalle, ehkä viimeistä retkeään...

Harvaan puhuttiin, pitkään taivalta tehtiin. Vasta kun saavuttiin

siihen yksinäiseen uudismajaan Päijänteen läntisellä rannalla, jossa

tulomatkallakin oli yö vietetty, ja siinä puolisen päivää levättiin,

ennenkuin aamulla painuttiin Päijänteen aukeille, vasta silloin aukeni

herkemmäksi tarinavarasto hiihtäjäin joukossa. Uudistalon väki tiesi

näet kertoa, että jo edellisenä päivänä oli siitä yksi Vesilahdelta

palaavia miehiä hiihtänyt ohi ja laskeutunut suoraan pyryiselle

Päijänteelle, ja se mies oli ollut Tuiran Vilppu Jämsänjoelta, -- hän

tunnettiin.

-- Pelastipahan nahkansa vikkelä mies, intoili silloin Suopelto

iloissaan, vaikka hän Vesilahdella olikin toista tuumaa ajanut kuin

Tuira.

-- Ja kyllä sille nyt nahka edelleenkin säilytetään, puheli Lauri taas

mieleltään reippaampana. -- Kuuluttakoot häntä kirkoissa kuinka paljon

tahtovat, saamme me sukkelan miehen huoveilta säilymään Sysikorven

laidassa. Jos hakija sinnekin tulee, silloin hiihdetään hirvenajoon

erämaille, sieltä ei vouti suksimiestä ota, sen takaan!

-- Taikka saatetaan mies taipaleiden taa Karjalan maille, -- on siellä

maailmaa piillä vainotun miehen.

Se viesti toi taas uuden toivon ja innon alakuloisena palaavaan

miesjoukkoon, ja nyt ruvettiin siinä jo vaihtamaan ajatuksia tehdyn

retken tapahtumista ja merkityksestä ja elämän uusista toiveista.

Siellä kerrottiin nyt lepäiltäessä talonväelle ja toisilleen

juomaretkestä Pirkkalaan ja kahakasta kosken partaalla, käräjistä

pappilassa, herrojen kiukusta ja piispan veronhuojennuslupauksesta.

Siihen lupaukseen kansa luotti, juhlallisesti oli sen vanha kirkon

päämies antanut suurelle, kokoontuneelle rahvaalle, -- hän oli sanansa

pitänyt talonpojille turvan luvatessaan, ehkä pitää hän tässäkin.

Onnellisesti oli retki lopultakin päättynyt, niin päätteli Suopellon

Sipi, hyviä uutisia on retkeläisillä kotiin vietävänä. Ja miehet

rupesivat jo suunnittelemaan, miten he nyt keväämmällä piispan

kehoituksen mukaan käyvät vanhoilta eräntuntijoilta keräämään tietoja

entisistä rajapyykeistä erämailla ja todistuksia hämäläisten

ikiaikuisista takamaaoikeuksista ja sitten valitsevat luotetut miehet

lähtemään sen lempeän Kaarlo-marskin luo eräasiataan ajamaan ja

rajankäyntiä pyytämään ... sitkeät miehet, jotka eivät kesken

palaakaan, kun kerran asialle lähtevät.

Rohkealla mielellä ja hyvin toivein miehet niitä vastaisia hankkeitaan

suunnittelivat. Laurikin otti innostuneena osaa näihin vanhempain

miesten suunnitelmiin, kuvaillen muita vilkkaamminkin, kuinka siitä

eläminen taas varmenee, kun saadaan rajat takamaille ja rauha

naapuriheimon kanssa. Eivätpä sitä muut arvanneet, ja tuskin tajusi

Lauri selvästi itsekään, että hänellä siihen intoonsa oli omat

erityisetkin virikkeensä, toivo saada kerran rauhan miehenä käydä

savolaisten luo, kysymään sinihelmaista neitosta, jonka kuva niin

kotoisissa askareissa kuin pitkillä pyyntiretkillä yhä vain usein hänen

mielessään asui... Mutta toiset ihailivat sitä Laurin intoa ja

virkkoivat:

-- Siinä taitaa olla yksi mies marskin puheille lähtemään ... no, hänpä

onkin jo nuoresta asti erämies ollut ja on Erä-ukon innon perijä...

Eheäksi iloksi olisi toivehikas mieli sulanut Sysikorven miehiltä,

ellei olisi ollut se yksi huoli ja suru, joka vielä kaikkia painoi,

mutta jota he mainita välttivät. Siinähän jökötti pirtin nurkassa

toisten tarinoidessa murheen murtamana ääneti Karmalan poika-Tuomas,

pyyhkäisten aina toisinaan hihallaan verestävää silmäänsä. Tallella

olivat siinä muitten talojen isännät, reippaina he kulkivat taas

kotisalojaan kohti... Karmalan isäntä se vain toisaalle kulki...

-- Liian synkästi se Tuomas Heino-poikansa kirosi, virkkoi illan suussa

Suopelto kuitenkin pakinan sekaan. -- Käräjillä kerrottiin, että poika

olisi laskenut isänsä huovien ometasta pakosalle, mutta Tuomas oli vain

kiukkuaan kähissyt eikä lähtenyt.

-- Se ei herroja suvussaan suvaitse, vastasi Pilvenperä, -- eikä niitä

taidettaisi meilläkään kärsiä.

-- En heitä rakasta minäkään, myönsi Sipi, -- mutta sydäntä tuntui

Heinolla vielä olevan, ei ollut hän hylännyt isäänsä, niinkuin isä

poikansa.

He eivät osanneet mitään hyvää isä-Tuomaan kohtalosta toivoa, kovin

olivat olleet kostonjanoisia herrat, ja piispankin hän oli suututtanut.

Ja vaikka miehet koettivat surevaa poikaa vielä lohduttaa, kuvaillen,

että eihän se Tuomas toki mitään kuolemansyntiä ollut tehnyt, ehkä se

sieltä vielä pelastuu, niin he eivät uskoneet niihin lohdutuksiinsa

itsekään, ja tämä oka se yksin jäi karmimaan heidän mieltänsä ja pani

heidät masentuneina ajattelemaan kotikyliinsä palaamista.

Mutta kun miehet siinä uudismökissä päivän tuiskusta levättyään ja

illallisen syötyään makuulleen hankkiusivat lämpöisen pirtin

permannolle, silloin kuului yhtäkkiä rymyä pihalta; vielä yksi mies

kuului sauvansa kinokseen iskevän ja kolisten pimeässä eteisessä oven

kääkkää hakevan. Mikähän lie matkamies...? Tuli oli liedestä jo

sammunut, ainoastaan päre paloi seinänraossa, valuttaen pitkää

karstaansa ja valaisten hämärästi nokisen tuvan. Jo työntyi pirttiin

lumenpeittoinen mies, seisoi siinä ovella karistellen jääpuikkoja

harvasta parrastaan ja turkinkauluksestaan... Makaavat miehet katsoivat

tunteakseen tuota kumaraa kulkijaa mutta katveesta, uunin kupeelta,

ponnahti kuin ammuttuna makuusijaltaan pikku-Tuomas ja syöksyi tulijaa

vastaan:

-- Isä, te pääsitte pakoon!

Silloin tunsivat toisetkin Karmalan juron raatajan, joka verkalleen

kehitteli villavyötään lumisen turkkinsa ympäriltä ja siristi tuohuksen

valoa. He huudahtivat:

-- Ilmi elävänä siinä on huovien vanki. Millä ihmeellä pääsit heidän

kynsistään, miten Turun hirsinuorilta säästyit?

Mutta Tuomaalla ei ollut kiirettä vastata noihin moniin, pirtin eri

seinämiltä sateleviin kysymyksiin. Vasta harvakseen ja melkein

vältellen hän puhui:

-- Huimasti hiihdin tavatakseni teidät vielä tältä puolen Päijänteen,

-- tapasinpahan!

-- Mutta miten sinä hiihtämään pääsit?

-- Eivät näkyneet huovit huolivan minusta. Mukaansa kyllä jo ottivat,

mutta ensi syöttöpaikassa he köydet ranteestani hellittivät ja

sanoivat: mene!

-- Etkä sinä vitkastellut! Mutta sanoivatko huovit, kenen käskystä he

sinut irti laskivat?

-- Piispan käskystä, sanoivat. -- Oli kuin Tuomas-äijä tuon kysymyksen

takaa olisi vainunnut muutakin ajatusta, kuin minkä se sisälsi, jotakin

epäilystä, jota hän itsekin oli hiihtäessään hautonut. Hän katsoi

terävästi kysyjää ja virkkoi: -- Miksi niin?

-- Ilman vain. Ehkäpä jo ennättivät huomata, että et sinä Tuomas mikään

johtomies ollutkaan etkä tuumain keksijä!

Hilpeään nauruun hellitti se pila makaavat matkamiehet, eikä Tuomaskaan

näkynyt sitä pistosta pahakseen panevan. Ja Suopellon Sipi virkkoi taas

kotvasen kuluttua:

-- Eiköhän lie sittenkin Heino-poikasi ansiota tämä vapautesi, vaikka

hänet niin kylmästi kirosit. Se poika näkyi olevan hyvissä väleissä

piispan kanssa.

Suuttumusta, miltei kauhua näkyi se sana yhtäkkiä ajavan Tuomaan

luiseville kasvoille, hänen silmänsä seisahtuivat ikäänkuin

tuijottamaan, eikä hän kotvaan aikaan mitään virkkanut. Käheästi hän

sitten lausui:

-- Niinkö luulet, Sipi...? Olisiko sittenkin se vekara puolestani

puhunut...? Oma poikanihan tuo on ... synkästi hänet kirosin ... kovin

kuohahti silloin sappeni, kun hänet huovien joukossa näin...

Eikä Tuomas näyttänyt siitä mietteestään pääsevänkään irti, vaikka

toiset jo sen puheen jättivät. Oli kuin jokin jäytävä vaiva olisi hänen

mieltään kalvanut, jokin pistävä tunne, jota hän ei kuitenkaan

katumiseksi myöntänyt. Ja kauan aikaa päreen karstaa katseltuaan

virkkoi hän vielä itsekseen:

-- Heimostaan pois herkesi poika ... suotta hän sinne Mustanahon maille

enää pyrkiköön, siellä on talonpojan työpaikka, ei herran! Kestäköön

kironi!

Toiset eivät hänen tuumiinsa enää puuttuneet, he nukkuivat jo mies

toisensa perästä turkkipeittojensa alle. Ja niillä puheilla kävi

Karmalan Tuomas jäätyneitä eväitään aukomaan. Mutta tuo jäytävä tunne

ei palaa pureskellessakaan hänestä poistunut, ja vielä makuulleen

laskeuduttuaan uunin kupeelle, onnellisen Tuomas-poikansa viereen, ja

katsellessaan, kuinka päretulen sammuttua vielä viimeinen karsta kuin

tuskissaan kiemurrellen hiillosti, hän itsekseen huoahtaen hoki:

-- Olisiko sittenkin se vekara...? Poikanihan se on, oman perheeni

peruja!