Oli kekrin aatto. Jo aamusta päivin oli Enni lämmittänyt saunan
Karmalan rannassa, hautonut vastat ja lyönyt löylyn, ja hän sulki nyt
sievästi saunan oven ja sipsutti hiljaisin askelin törmälle. Henkiä ei
saanut häiritä, kun ne saapuvat kekrisaunaan kotoiselle kylylle, niin
oli ukko-vainaja aina opettanut, ja siksi Enni nyt vain varpaisillaan
ja vähän arasti törmälle hiipi. Sillä talon vainajille oli se
ensimmäinen löyly nyt lyöty, heille oli haudottu uudet vastat ja
levitetty lauteille puhtaat oljet, -- se oli tapa vanha ja varma
vainajain päivänä.
Törmälle pysähtyi nuori nainen tuokioksi, loi kaipaavan katseen
sumuiselle selälle, -- sinne hän silmäillä muisti sekä selvällä että
sumulla. Mutta ei näkynyt venhettä lahdelle soutavan, poissa viipyi
aina se kaivattu alus.
Tyhjänä oli juhlaksi puhdistettu talo, kun hän sinne ehti, ja Enni
astui suoraan omettaan, jossa hän arvasi äidin elukoille kekrirehuihin
vierrettä sekoittavan, että ne talven taudeilta säilyisivät. Sieltä
kävelivät he yhdessä Mustanahon kalmistoon, äidillä tuohisessaan
kauhallinen kalakeittoa, Ennillä tuopponen olutta, jota oli kesäisestä
panoksesta tilkka kekriin säästetty. Ääneti he kulkivat, hiljaa
laskivat kantamansa henkien eväät syksyn kosteille sammalille, ja
hiljaa he myös rinnettä alaspäin laskeusivat, risuja rasauttelematta,
kivikoissa kolajamatta.
Silloin olivat jo miehetkin työstään palanneet, ja Tuomas-isäntä puhui
tuvassa työvaatteita riisuessaan:
-- Taitaa olla jo eläväinkin aika saunaan mennä, vaikkei olekaan nyt
juhla-aterioille kiirettä. Ennen oli kekrinä kystä pöydässä, niin että
notkuivat laudat, -- nyt on särjen tintti herkkuna ja rasvana
kuorerokka.
-- Ihme juttu, kun kaikkosivat riistatkin lehdosta, valitteli Lauri,
joka erätönnä oli metsältä palannut. -- Lienevätkö lentäneet linnutkin
ruttoa pakoon, niin arveli ainakin Pilvenperän Aapo, jolta syöjäsurma
eilen äidin vei.
-- Monta niitä haudataan taas huomenna syöjän surmaamaa, syöjän tai
nälän...
Näissä synkissä tarinoissa perhe käveli alas kekrisaunaan, jossa
henkien arveltiin jo kyllältään kylpeneen. Siellä löi nyt isäntä itse
vihaisen löylyn, ikäänkuin sillä harmejaan ja vaivojaan hautoakseen, --
hädintuskin muu perhe sitä juhlahellettä kestikään lauteilla, jotka
kuin pilvenä peitti kirmakka höyry.
Mutta juhlavastain vinkuessa lennähti yhtäkkiä saunan ovi auki, ja
sieltä kuului sakean huurun keskeltä reipas ääni, joka huudahti.
-- Ennätinpähän kekrisaunaan, kun parhaani panin, -- onko sijaa
lauteilla soutaneen miehen?
Jo äänestä kaikki tulijan tunsivat, ja ilon huuto pääsi nyt taas kerran
Enninkin umpinaisiksi painuneilta huulilta. Se tulija oli Vilppu, ja
taas oli veitikka verevä ja sula, ja hänestä tarttui pian rohkeampi
mieli matalamietteisenä kylpevään talonväkeenkin. Kiirehtiessään löylyn
makeaan lämpöön puhui hän nyt laupein ja rohkaisevin sanoin
nuorikolleen, joka hänen kengänkautojaan availi:
-- Nyt heitetään surut taas hoikemmille, Enni, nyt tästä alkaa taas
elämä uusi. Pojan meiltä polttivat katalat, mutta Enni, syntyypä uusi.
Ja vähät me metsäpirtistä enää välitämme, toiset pirtit tässä pian
saataneen ja niissä sileä elämä, -- kehno ikänsä köyhänä raatakoon!
-- Joko sinulla ovat uudet tuvat tiedossa? kyseli Lauri, ystävänsä iloa
ihmetellen.
-- Tuvista ei tietoa ole, mutta elämän me silti ehommille urille nyt
työnnämme, ja silloin kyllä tuvatkin löytyvät. Sellaiset ovat nyt
viestit läntisistä pitäjistä. Siellä eivät aio talonpojat enää
heittäytyä huolissaan huokaamaan eikä nälkään kuolemaan, eivät aio
antaa enää voutien iltikseen nylkeä raatajan kettä, siellä ovat tuumat
jo lukossa, että tästä viheliäisyydestä tehdään tiukka loppu.
Kärsinevätkö tätä nykyistä kurjuutta enää Sysikorvenkaan miehet, kun
kuulevat muiden paremmille päiville pyrkivän, -- sekin pian kuullaan.
-- Minkähän aikovat niiden länsipitäjäin miehet tehdä, kun tulee vouti
veronottoon, ihmetteli edelleen Lauri. Mutta Vilppu vain suloisesti
vihmoi vastallaan selkäänsä, vihelsi ja virkkoi:
-- Tule huomenna kirkolle, siellä sen kuulla saat. Huomennahan on
kaikkien kirkkopyhimysten päivä, tokihan sinne silloin rahvasta
karttuu, otetaanpa siellä männikössä ne asiat puheeksi.
-- Niin mitkä asiat? kysäisi jo isä-Tuomaskin, hiukan hellittäen
vihaisesta vastoittamistyöstään.
-- Ne, että ajetaanko voudit ja herrat hiiteen, vai annetaanko heidän
edelleen kansaa kiskoa ja kiduttaa.
Ja siinä vitsottaessa pitkään suloisessa kekrikylyssä kertoi Tuiran
Vilppu nyt Karmalan väelle tarkempaan, mitä hän tällä kuukauden
kestäneellä matkallaan oli kokenut ja kuullut. Köyhyys oli ollut sama
Jämsänjoella kuin Sysikorvessa. Ei tarjoutunut siellä pakolaiselle sen
onnellisempia elämänoloja. Mutta jo siellä vanhoissa naapureissaan
liikkuessaan oli Vilppu tuntenut sitä uhkaavaa ja uhmaavaa humua, joka
monessa pitäjässä nyt täytti kadon ja verottajain epätoivoisiksi
ärsyttämäin talonpoikain mielet. Siellä oli jo hänelle kerrottu eräästä
Huovi-Taavetiksi sanotusta Satakunnan miehestä, joka oli liikkunut
myöskin pohjoisen Hämeen läntisissä pitäjissä ja kiusautuneilta
talonpojilta kysynyt, aikoivatko he kauankin tätä kitumista kestää. Se
Taavetti oli monet vuodet seurannut Eerikki Puke nimistä ritaria hänen
miehenään Ruotsissa ja ollut hänen kanssaan mukana Ruotsin kansan
vapaudentaistelussa sortavia herroja ja vieraita vouteja vastaan.
Sieltä olivat talonpojat ajaneet herrat käpälämäkeen ja hankkineet
itselleen siedettävät olot. Mutta kotipuoleensa palattuaan oli Taavetti
nähnyt kotoisten talonpoikain samalla tavalla huokailevan verokuormain
alla ja herrojen kynsissä, ja hän oli naapureilleen ihmetellyt, että
kestättekö te sitä, mitä eivät Ruotsin rahvaat kärsi. Uuden toivon oli
hän siten sytyttänyt kiusautuneisiin mieliin, ja siitä oli sanoma
lentänyt kylästä kylään ja pitäjästä pitäjään...
Sitä humua oli Tuiran Vilppukin kuullut ja kuulustellut; hänen mielensä
oli herkkä syttymään, ja hän oli, liikkuva mies, lähtenyt kulkemaan
sinne läntisempiin pitäjiin, Lempäälään ja Vesilahdelle asti, ja siellä
oli hän Taavetin tavannutkin. Asiat oli puhuttu siellä miesten kesken
pitkin ja poikki, ja palavana miehenä oli sieltä nyt Vilppu palannut.
Huovi-Taavetin yksinkertainen neuvo oli se, että kansan pitäisi jo
vihdoin itsensä nousta kysymään, mitä myöten oli annettava voutien ja
aatelisherrain raastaa talonpoikain aittoja, nousta miehissä joka
pitäjästä ja hiihtää talvikelillä niin kauas, kunnes vastaus löytyisi.
Kansa oli siellä jo valmis nousemaan, sen oli Vilppu nähnyt, ja hän oli
itse nyt kuljeskellut Hämeen itäisemmät pitäjät vieden niihin Taavetin
viestit...
Hänen näitä kertoessaan Karmalan saunan lauteilla rupesivat vähitellen
Tuomas-isännän silmät kiiltelemään, -- Vilpun sanat olivat sattuneet
kyrmyniskaisen miehen rinnassa vielä verestäviin säikeisiin, ne olivat
ikäänkuin palkeina puhaltaneet kytevää hiilosta. Ja kun taas tuli puhe
siitä, että täälläkin Sysikorvessa olisi miehet nyt saatava jalkeille
tuota yhteistä asiaa ajamaan, niin jopa loikkasi Tuomas kohona alas
lauteilta ja huudahti puhtaan valkoisiin pyhävaatteisiin pukeutuessaan:
-- Johan sen sanoin, itsensä ukko-ruunun puheille meidän on päästävä ja
joukolla sinne onkin lähdettävä, ei tule apua, jos mies tai kaksi
valittamassa käy. Kokoon ne saadaan kyllä Sysikorven miehetkin, itse
käyn vielä tänä iltana naapureihin sanan viemässä, ja huomenna puhutaan
kirkkomäellä vielä muistakin asioista kuin kirkon pyhistä. -- Ja
kaimapojalleen hän huudahti: -- Vedä välemmin kaatiot koipiisi, Tuomas,
joudu sanaa viemään kylille sinäkin, tässä on nyt totuus asiana
kerrankin!
Lauri kyseli Vilpulta vielä tarkempaan läntisten miesten aikeista.
Mutta isä-Tuomas oli jo mielestään tarpeeksi kuullut. Saunasta
rientäessään puhui hän vielä itsekseen:
-- Ne löivät minua, herjat, omalla pihallani; käydäänpä koettamassa,
minkä kestävät _heidän_ hartiansa! Ja jos ei muuten apua tule,
niin tapellaan! Isän into tarttui välittömästi hänen poikaansakin, ja
kotiväkensä ihmeeksi poika-Tuomaskin nyt kuin kekrihumalassa
tantereella teutaroi ja hihkaisi:
-- Tässä vielä tapellaan ja isketään kuin kivikkoahoa vuotien selkää!
Ilokseen näki Sysikorven kirkkoherra pyhäinmiestenpäivänä tavattoman
runsaasti laskevan venheitä kirkkorantaan ja miehiä mustanaan
kasaantuvan kirkkomäelle, missä eri kulmalaisten oli tapana kuulumisia
kysellä ja missä kuljeksivat rihkamasaksat pientä, luvatonta kauppaansa
pitivät. Mutta kauan ei se väki messussa viihtynyt, kylmäksi se jäi
pyhäin miesten muistoille, joita pappi koetti parhaansa mukaan
selitellä. Tuo väki ei juuri rakastanut pappiaan eikä koko kirkollista
komentoa. Kirkko oli sen mielestä sitä samaa verottajajoukkoa, jota
voutikin; raskasta oli maksaa kymmenykset kaikesta mitä saatiin, ja
pappi vaati kuitenkin noina köyhinä vuosina kymmenykset siitäkin, mitä
ei oltu saatukaan, -- sitä paitsi vielä alituiseen "ruokalisänsä" ja
muut pikkusaatavansa. Messussa kansa pistäysi, koska niin oli säädetty,
mutta toiset mietteet sen mielissä kuohuivat. Sen älysi pian pappikin,
kun näki seurakuntansa keräytyvän männikkömäelle, missä nyt pitkään
pohdittiin niitä terveisiä, joita Vilppu oli läntisistä pitäjistä
tuonut.
Kaikissa taloissa oli köyhyys ja hätä nyt se ainoa asia, joka mielet
täytti, ja siksi herätti Vilpun viesti kohta kirkkomäellä vilkasta
vastakaikua. Nälän mukana kulki ruttokin, kauhea spitaalitauti; noita
onnettomia potilaita, joilta lohkeilivat jäsenet pois ja jotka
hajullaan tekivät elämisen yhteisissä tuvissa terveillekin
sietämättömäksi, niitä oli taas tänä nälkäsyksynä ilmestynyt useaan
taloon. -- Epätoivo jo kietoili kansan valtoihinsa. Jotakin on
yritettävä elämisen puolesta, siitä oli tuo kokoontunut kirkkorahvas
innostuneesti yksimielinen, ja se kuunteli kuin vapautussanaa Taavetin
lähettämiä terveisiä.
-- Onko tässä hankkeessa mitään kohtuutonta tai väärää? kyseli Vilppu,
väen intoihinsa lietsottuaan. Ja kirkkoväki huuteli vastaan:
-- Ei ole, täytyyhän olla herroillakin raja ja talonpojallakin elämä!
Oli kuitenkin jokunen sataisessa miesjoukossa, joka tuota etäälle
tehtävää retkeä ja siitä tulevaa apua epäilikin, ja näiden puolesta
virkahti siellä miettiväisenä Suopellon Sipi:
-- Ehkä vähän korjautuisi elämä täälläkin korven laidassa, kun
saataisiin verot alenemaan ja voudit ihmisiksi liikkumaan. Mutta meillä
on vielä toinen kipu pahempi. Täällä et elä sittenkään ilman takamaiden
apua, kalajärviltä olisi saatava talven särvin ja veronahka, muuten
pysyy kurjuus rintamailla aina, onhan se jo nähty. Ei olisi hätää
nytkään, jos olisi suvella erämaille kyetty. Mutta siellä ovat
savolaiset väijymässä meidän vanhoilla pyyntimailla, sieltä ei tule
enää elämisen apua. Tuiran Vilppu, sinäpä sen erämaan elämisen
vereksimmältä tunnet! Hanki meille takamaamme takaisin, silloin sinua
seuraamme, kuinka kauas tahdot!
Tämä puhe iski syvälle sydänkorven miehiin, he tunsivat kaikki, että
siinä on sittenkin heidän hätänsä arin paikka. Erämaa jäi mahoksi; ken
sinne yritti, se sai henkensä kaupalla siellä tapella ja sittenkin
tyhjänä palata. Epäilevinä äsken jo innostuneet miehet taas Tuiran
ympärille ryhmittyivät. Hetkeksi painuikin noloksi Vilpun vilkas naama,
mutta taas se kirkastui, ja hän viskasi yhtäkkiä epäilijöille
kysymyksen:
-- Kenen on syy, että meiltä takamaat häviävät? Minulta polttivat tänä
syksynä savolaiset salolta pirtin, pojan polttivat, lehmän tappoivat,
tavarat kaikki puhtaiksi ryöstivät, niin olen tyhjä nyt tässä edessänne
kuin nuo kaksi kämmentäni. Kyllä minä sen eräkurjuuden muistan. Mutta
kenen on vika? Kenen olisi valvottava, että saisimme vanhoilla
pyyntimaillamme rauhassa liikkua ja perheinemme elää ja eräriistaa
kerätä -- kenen?
Ällistyipä jo Sipikin sitä tuiman miehen kipakkaa kysymystä.
-- Kenen valvottava, vastaili hän harvakseen, -- kenenpä se olisi
valvottava muun kuin ruunun, esivallan. Mutta eipä se siitä välitä!
Mutta tiukkana miehenä jatkoi nyt Vilppu:
-- Niin, juuri ruunun. Mutta jos ruunu ei välitä siitä, saako
talonpoika omansa pitää, vai ryöstääkö sen murhamies, niin mitäs
sitten? Ja nämä herrat, jotka antavat savolaisten iltikseen meidän
takamaita rosvota ja apajamme anastaa, ne ovat samoja herroja, jotka
täältä rintamailta kuitenkin verona ovat viimeisen vakkasi vieneet.
Mutta niiltä herroilta meidän juuri on kysyttävä, antavatko he meidän
pitää omamme, antavatko he meidän elää.
Se sattui, -- ruunun herrojen tehtävähän se takamaiden puolustaminenkin
olisi, sen kansa selvästi tunsi. Mutta Suopelto vielä kyseli Vilpulta:
-- Mitä tarkoitat, -- onhan täältä niistä takamaista ruunun miehille jo
monesti valitettu.
-- On valitettu, mutta vähät ne valittajista välittävät, kun sinne sinä
tulet tai minä. Mutta mennäänpä miesjoukolla ... vaaditaanpa sataisella
voimalla, -- eiköhän tule apu!
-- Ja jos ei tule hyvällä, niin tulee pahalla!
Karkea ääni miesjoukon perältä näin murahti. Kaikki kääntyivät sitä
uhmaajaa katsomaan, -- se oli Karmalan kumarahartiainen Tuomas, joka
oli tunnettu hiljaiseksi raatajamieheksi, harvoin hän miesjoukossa
suunsa avasi. Nyt avasi, ja kaikki tunsivat, että jo on nyt asia
vakava, kun noin on suuttunut Karmalan karhukin. Mutta tämä jatkoi
vieläkin:
-- Hiihtämään lähtevät ainakin Mustanahon miehet, kun kapula saapuu,
eikä siihen enää pitempiä puheita tarvita!
-- Tulee mukaan muitakin, säesti muuten pitkämielinen Pilvenperä, jonka
taloon nälkä ja tauti nyt oli tuonut täyden kurjuuden.
Ja kun iltahämärässä erottiin kirkonmäellä, oli päätös jo tehty, että
ensi kelillä odottavat Sysikorven miehet lähtövalmiina lännestä tulevaa
kapulakäskyä, hiihtääkseen aseissa sovittuun yhtymäpaikkaan
Vesilahdelle. Tuiran Vilpun piti taas heti järven jäädyttyä lähteä
läntisiin pitäjiin Taavetin kanssa yhdessä yhteistä retkeä lopullisesti
valmistamaan, ja pian hän, nuorikkonsa kanssa pappilassa käytyään, taas
tämän Karmalaan suremaan jätti. Mutta niin hän oli nyt korpimiesten
suosion voittanut, että hänelle yhteisellä kustannuksella hevonen
matkalle hankittiin ja eväät rekeen laitettiin, -- Tuira nyt
tunnustettiin retken johtajaksi.
Mutta kotoisissa pajoissa kengitettiin tämän syksyä keihäitä ja
hiottiin tukevia tuuria ja jalkaviksi sukset painettiin ja paahdettiin.
Ja kun voutirengit joulun alla tulivat Sysikorvesta rästejä perimään ja
uutistaloja verolle panemaan, niin he kohtasivat kansan puolelta
jäätävää, ivallista kylmyyttä ja ynseää ylimielisyyttä. Tyhjin toimin
he saivat useimmista taloista palata, kiittäen onneaan, että
selkänahkansa säilyttivät Turhaan he akoiltakin utelivat, mitä nyt
pajoissa taotaan, mille retkille tuuria hiotaan. Heille vastattiin
vain:
-- Taitaa lähteä miesjoukko nyt emäkarhun kaadantaan, kontion kuuluisan
pesille!
Joulu meni, kapula tuli, ja eräänä harmajana talvi-aamuna hiihti sankka
miesjoukko Suuren Päijänteen lumisia aukeita kuin sopuliparvi suoraan
päivänlaskua kohden. Kirveet olivat miesten vyöllä ja sauvain nenissä
kimaltelivat vastalasketut keihään kärjet. Se oli kuin talvisille
erille lähtevä matkue, vaikka se tällä kertaa painui päin rintamaita ja
vankkenevaa asutusta. Elämistään etsimään tämäkin eräjoukko hiihti,
vaikkei nyt salojen riistaa hakemaan, vaan valloilta kysymään
elämisensä oikeutta.
Jonon etumaisena tyrkki rautapäistä sauvaansa harvaan mutta hartaasti
Karmalan harteva Tuomas, joka aina vakavana asiaansa antautui, oli työ
mitä laatua tahansa. Hänen ladussaan lasketti Suopellon Sipi,
katsellen, kuinka pontevasti juron maamyyrän jalka nyt potki sotaista
sivakkaa, eikä hän malttanut olla puoleksi leikillä virkahtamatta:
-- Et sinä Tuomas ennen usein kotoasi hiihtämään lähtenyt, et hirven
ajoon etkä kontiota kiertämään.
-- En, mutta voudin ajoon hiihdän, ne löivät minua kerran...
-- Ja siitä on yhä myrtynyt mielesi. Entäpä jos löisivät nytkin ja
raudalla löisivät...?
-- Yksi menneen kaikki! Kysyn vain, saanko talossani elää ja jos en
sitä saa, niin sillä mitalla heiltä mittaan, millä he minulta, -- meni
puuhun tai petäjään!
Samaa katkeruutta ja uhmaa kytivät toistenkin hiihtäjäin mielet. He
eivät olleet niin aivan selvillä siitä, mikä kantavuus tällä heidän
retkellään oikein oli oleva, harvat heistä käsittivät, että se
kansanliike, johon he nyt olivat liittyneet, oli omavaltainen liike
esivaltaa vastaan, oli kapina. He luulivat hiihtävänsä juuri
esivallalta suojaa saamaan ilkivaltaisia vouteja ja kiskovia
lääninherroja vastaan. Mutta sapettuneissa sydämissään he samalla
tunsivat, että nyt kerran liikkeelle lähdettyään he vuorostaan eivät
sortajiaan säästä eivätkä kärsimyksiään kostamatta jätä. Eikä se joukko
siinä mielentilassaan arkaillut taivalten pituutta eikä talviyön
pimeää. Nuotion ääressä havuvuoteilla sydänyön nukuttuaan nousi se jo
samaan pimeään taas aloittamaan uutta pitkää rupeamaa, oppaanaan otava
ja lämmittäjänään sydämien pitkä kärsimys.
Ja kun tuo Päijänteen takainen miesjoukko eräänä aamuna vihdoin
pitkältä hiihdoltaan saapui Pyhäjärven rantaan ja nousi sen loivaa
rinnettä sille harjulle, jolta Vesilahden pieni, harmaja kivikirkko
törötti metsän keskellä, kuin erakko saaressa, silloin se näki, että
sama tuli jo oli ajanut talvipakkasessa koolle monen pitäjän miehet.
Mustanaan kuhisi siellä lumisilla teillä ja talojen pihoilla
keihäsmiehiä, koko seutukunta oli jo talonpoikaisen kapinaväen hallussa
ja pois olivat sieltä kauhuissaan karanneet sekä ruunun edustajat että
ne aateliset, joilla näissä pitäjissä kartanoita oli. Mutta kuhisijain
joukossa näkyi siellä asua ja pukua monenlaista: ylämaalaiset olivat
hiihtäneet lappalaisten tapaan neulotuissa umpipeskeissä ja
poronnahkakallokkaissa, etelämpää tulleet lyhyissä lammasnahkaturkeissa
ja kapeissa kaatioissa; metsäkyläläisten suksien vieressä oli
kinoksessa karhunkeihäs, lännen miehillä oli tanakka tappara. Eri
joukoissa ne siellä nyt näkyivät vilkkaasti tarinoivan, niin että
kuului yhtenäinen porina pitkin talvista kenttää.
Myöhään olivat Sysikorven miehet kapulan saaneet, muita myöhemmin he
sen vuoksi nyt olivat perillekin ehtineet. Eivätkä he heti päässeet
ymmärtämään, mistä siinä oikein poristiin tuossa sataisessa parvessa,
sen vain näkivät, että kiihtyneitä olivat mielet ja riitaisia miehet.
Viimeksi tullutta joukkoa ei siinä hälinässä paljon huomattukaan, ja
varsin kummissaan nuo pitkän matkan kulkeneet miehet hiihtivät
kärtyisästi kuhisevan joukon ohi kylän laitaan ja rupesivat
eväskonttejaan taloihin kantamaan.
-- Kas, kun mököttävät miehet siinä kuin lautapäät härät, virkkoi
Laurille suksiltaan Suopelto.
-- Mitä mukisevat, -- malta, tuolla on Vilppu...
Lauri oli nähnyt pyyntitoverinsa siellä muutamassa miesjoukossa
käsillään huitovan ja kävi häntä nyt puheilleen viittomaan. Sieltä
tulikin verevä mies, mutta mustana hahmoltaan ja muikein verin. Hän
näkyi olevan aivan palavissaan, pakkasesta huolimatta hän nyt viskasi
turkkinsa auki ja tervehti kotikulmansa miehiä ikenet irvissä:
-- Kunhan ette olisi turhaan hiihtäneet pitkää matkaa, Sysikorven
miehet!
-- Miksi turhaan, uteli Lauri kummissaan, kaikkien kertyessä majatalon
edustalle.
Vilppu istahti kynnykselle, kohautti hartioitaan, ikäänkuin halveksien
koko juttua ja vastasi:
-- Semmoinen virsipä täällä nyt vierii sataisessa miesjoukossa, että
istutaan tässä näinikään mitään yrittämättä, jäädään tähän kiinni kuin
juuristaan suopetäjät!
Vielä eivät korven miehet ymmärtäneet tuttavansa sapekkaita sanoja.
-- Mitäs tässä siis odotettaisiin? kysyivät he.
-- Piispaa muka ja hänen pappisjoukkoansa ja linnan huoveja, ne ovat
tulossa tänne sovintoa saarnaamaan, -- tiedetään se herrojen sovinto!
-- Mitä se piispa tähän kuuluu, mehän olemme tulleet voutiherroilta
oikeuttamme kysymään, murisi Karmalan Tuomas. Ja siitä taas Vilppukin,
jolta mieli jo oli matalaksi painunut, innostui:
-- Sinäpä sen sanoit, mitäpä piispan saarnat meidän asiaamme auttavat.
Mutta nämä etelän viisaat tahtovat kai odottaa täällä rautaratsuja
niskaansa. Tänään juuri oli aiottu lähteä hiihtämään Turkuun päin -- ja
olisihan meitä nyt kerran tässä joukkoa koolla asiaamme ajamaan! --
mutta silloin tuli piispalta viesti, ja jäniksiksi herkesivät heti
miehet. Siinä nyt jököttää joutilaana satapää uros!
Näin kertoi kuumaverinen johtomies survoen kiukussaan keihästään
hankeen. Kummissaan sitä kuuntelivat korven miehet, suuttuneina heistä
nuoremmat heti Vilpun puolelle asettuivat, ja Karmalan Tuomas, joka
asiasta ymmärsi sen verran, ettei häntä aiottukaan laskea vihattujen
voutien kimppuun, joita peittoamaan hän oli liikkeelle lähtenyt, jo
karjaisi niin, että kajahti aukea kirkkomäki:
-- Jääkööt tänne akkamiehet odottamaan, mutta nouse suksillesi sinä,
vävypoika, tottapa täällä on niitäkin miehiä, jotka uskaltavat hiihtää
voutien pakinoille!
Se jyrähtävä ääni kuului etäämpänäkin neuvotteleviin miesjoukkoihin,
jotka nyt kääntyivät viimeksi tulleita katsomaan. Ja pystyyn karahtaen
huusi niille nyt Tuiran Vilppu voitonvarmana:
-- Täällä on miehiä, jotka uskaltavat lähteä asiansa perille asti
ajamaan!
Mutta Suopellon Sipi oli sillävälin liikahtanut toisiin miesjoukkoihin,
joissa hän nyt tuttavuutta teki, ja Laurikin siirtyi toisten miesten
seurassa sinne hänen rinnalleen uutisia kuuntelemaan. Ja ne asiat,
joita Sysikorven miehet näin kuulivat Vesilahdella kauemmin viipyneiltä
partiojoukoilta, ne olivat toki vähän toisenlaiset kuin Vilpun
suuttuneet sutkaukset.
Satakunnan miehet olivat jo pilanneet sen hyvän yrityksen, johon monen
pitäjän talonpojat olivat päättäneet yhdessä ryhtyä hiihtääkseen
Turkuun asti, -- niin kertoivat miehet. Pyhän Nuutin päivänä oli aiottu
liikkeelle lähteä, mutta juuri muutamia päiviä ennen olivat sattuneet
käräjät Sastmolaan, ja sinne oli paljon rahvasta kertynyt. Eikä se
rahvas siellä enää malttanutkaan toisia odottaa. Se oli jo käräjillä
jyryämään käynyt, ajanut kiireellä käpälämäkeen sieltä tuomarit ja muut
käräjäherrat ja lähtenyt omin päinsä aatelisten kartanoita ryöstämään
ja Turkuun päin hiihtämään. Ei ollut Huovi-Taavettikaan malttanut sitä
kärsimättömäin kiihkoa hillitä, hän oli hiihtänyt mukaan, ja sillä hän
olikin päänsä mestannut, -- nyt kuului olevan jo Turun linnassa,
nuorissa, johtajamies. Herrat, joiden taloissa talonpojat mellastivat,
olivat näet paenneet Turkuun, ja sieltä olivat linnan huovit pian
vastaan hyökänneet talonpoikaisparvien kimppuun. Mutta huovien mukana
oli tullut Turusta myöskin Suomen piispa -- niin kerrottiin edelleen
Vesilahden kirkolle kokoontuneiden hämäläisten joukossa, -- ja hän
kuului sovinnollisilla puheillaan saaneen sen aikaan, ettei tappelua
syntynytkään huovien ja talonpoikain välillä. Hän oli kutsunut
talonpojat puheilleen ja taivuttanut heidät palaamaan siivolla
kotiinsa, luvaten hankkia heille veronhelpotusta. Ja niinkuin akanat
tuuleen olivatkin Satakunnan talonpojat heti sen jälkeen hajaantuneet
ympäri maakuntansa, ainoastaan heidän johtomiehensä olivat linnan
herrat kiinni napanneet ja Turkuun vieneet.
Näin olivat Vesilähteen kokoontuneille hämäläisille kertoneet
lännestäpäin poikkimaisin rientäneet hiihtäjät, ja siitä olivat heti
hölmistyneet Pohjois-Hämeen miehet. Koko liike oli Satakunnassa siis jo
loppunut, hämäläiset olivat omille nojilleen hylätyt, ja Turun
linnanherra oli ratsuväkineen parastaikaa valtatietä kulkemassa
Hämeeseen, -- senkin olivat hiihtäjät kertoneet. Jopa olivat silloin
nytkähtäneet Hämeen miehet, muutamat olivat aikoneet suoraa päätä
pakosalle lähteä. Mutta sitten oli juuri edellisenä yönä saapunut
heidän yhtymäpaikkaansa Vesilahdelle vielä uusi viesti, piispan airut.
Tämä oli tuonut vanhalta Maunulta terveiset, että hämäläiset pysyisivät
rauhallisina koolla, kunnes piispa heidän puheilleen ehtii, hän oli
luvannut Vesilahdella heidän valituksiaan kuunnella ja oli rauhan
miehille turvan taannut.
Nämä vakavat kuulumiset ne olivat epävarmuuden ja eripuraisuuden
siemenen kylväneet keihäs kädessä ja intomielellä kokoontuneiden
miesten parviin ja niistä Sysikorven myöhästynyt matkue sai vasta
vähitellen täydet selvät. Niistä siellä yhä miehet neuvottelivat, eri
parviin ryhmittyneinä. Mitä oli nyt tehtävä?
Miesjoukoissa kulkiessaan oli Lauri huomannut, että niissä liikkui
kolmenkinlaista mieltä. Muutamat murjottivat synkkinä hioen sivakoitaan
hankeen ja supattivat keskenään, että taitaa olla parasta lähteä tästä
hiihtämään kotiin ... pilassahan retki kuitenkin on, hitto jääköön
tänne huovien surmaksi! Mutta terävästi ivailivat näitä akkamiehiä
toiset, sydäntyneemmät, ja Lauri kuuli heidän katkerin sanoin
pistelevän:
-- Heitetään vain koko yritys näin miehuuttomasti kesken, kyllä siitä
voudit yhä julmemmiksi yltyvät!
-- Ja miksi tieltä pyörrettäisiin? Antaa piispan kulkea heitukkoineen
valtateitä myöten, hiihdetään me poikkimaisin voutien kartanoihin ja
Turkuun asti.
-- Turkuun, Turkuun! -- niin kuului vaativa huuto monelta taholta, ja
kärsimättöminä nuoret miehet keihäitään pyörittelivät.
Mutta vanhemmat ilvesturkkiset isäntämiehet olivat kokoontuneet vielä
eri parvena kirkon edustalle seisoskelemaan. Sinne yhä useampi epäilijä
yhtyi, ja siinä joukossa se Suopeltokin näkyi parhaiten viihtyvän.
Siellä puhuttiin:
-- Turvassa voimme odottaa piispan tuloa, se ukko kyllä sanansa pitää.
Hänelle saatamme vapaasti huolemme kertoa ja puhua suut puhtaiksi. --
Vähäväkisiä olemme yksin linnan huoveja vastaan käymään. Mutta jos ei
piispasta tuntuisi apua tulevan, niin onpa meillä vielä aika
suksillekin nousta. -- Onpa aika sitten, kun olemme täällä huovien
satimessa! -- niin pisteli Vilppu, sen joukon ohi astellessaan. --
Silloin kyllä herrat tietävät, minkä meille tekevät.
-- Ei ole meidän pakko mennä saarrokseen, pysytään loitommalla. Mutta
katsotaan, -- talonpoikain puolta se on piispa ennenkin pitänyt.
Se suuri kunnioitus, joka kansan kesken vallitsi vanhaa Maunu-piispaa
kohtaan, ja luja luottamus hänen oikeamielisyyteensä näytti lopultakin
tuovan ratkaisun kiisteleväin miesten parviin. Useimmat kallistuivat
ilvesturkkisten tuumaa kannattamaan, ja jo saapui Suopelto
sysikorpelaistenkin majataloon selittämään, että siinä on järjen tuuma,
sitä on nyt toteltava. Mutta Vilppu ja toiset johtajamiehet olivat
sillä välin, nähdessään joukkonsa taipuvan tuohon piispan temppuun ja
siten aikovan uhrata herrojen vihoille heidät, niinkuin satakuntalaiset
Taavettinsa, tämän varalta jo syrjemmässä keränneet hurjaluontoisimmat
miehet ympärilleen ja hiihtivät nyt ylpeinä esiin kirkonmäen alle,
julistaen ilkkuvina ja raudanrohkeina yhä neuvotteleville parville:
-- Tässä lähtee miesjoukko tutkimaan herrain pesiä, niinkuin päätetty
oli, tulkoon mukaan, kuka uskaltaa!
Ja miehiä, joiden mielissä ylinnä loiski kiukku ja katkeruus, jotka
kerrankin halusivat kiusata kiusaajiaan ja kostaa kärsimyksensä, niitä
yhtyi useampiakin lähteväin joukkoon. Laurikin seisoi siinä suksillaan
ja katseli tuota hurjistunutta parvea. Häntä toinen käsi kielsi siihen
yhtymästä: Suopellon tuuman hän viisaimmaksi tunnusti ja hän ymmärsi
sen surun, jonka näki vakavain miesten silmissä. Mutta toinen käsi
häntä käski: hän oli nuori mies itsekin, kuumiksi olivat hänenkin
verensä kiihtyneet... Hän näki tuossa juurevan setänsäkin seisovan
innokkaimpana lähteväin joukossa, näki halveksivan moitteen Vilpun
silmässä, -- ja hän tyrkkäsi yhtäkkiä voimakkaalla sauvansysäyksellä
suksensa soljumaan lähteväin ladulle ja laski jo seuraavassa tuokiossa
sen mukana kirkkorinnettä alas Pyhäjärven jäälle.
Vilppu johti joukkonsa metsien poikki suoraan Pirkkalaan päin, jonka
voudintalossa hän, miehiään innostaakseen, ensi yön aikoi vierailla.
Laukon kartanon, josta Kurki-herra poikineen oli Turkuun paennut ja
jonka jo talonpojat olivat ryöstäneet, hän jätti sivulle ja laski
Pirunvuoren jyrkiltä rinteiltä alas Sotkan virralle ja siitä
poikkimaisin Nokian koskea kohden, jonka niskassa vihatun voudin talo
sijaitsi. Ei ajatellut tämä joukko, joka tammikuun pakkasessa pyrynä
hiihti halki huurteisten metsäin ja poikki lumisten aavain, enää
oikeuksiensa puolustamista eikä esivallan apua. Särkynyt oli yhteinen
suunnitelma, pilattu retken alkuperäinen aie; mutta tuo joukko tahtoi
kuitenkin tyydyttää pettyneet intohimonsa, kostaa, riehua, ryöstää...
Illalla keihäsniekat Nokialle ehtivät ja kävivät rymyllä taloksi. Vouti
oli paennut, naisia oli enimmäkseen vain talossa ja heidät ajoivat
hurjistuneet talonpojat kiireellä käskyjään täyttämään. Ruokia piti
kantaa pöytään, mitä parasta talossa oli, siihen piti kantaa talon
väkevintä olutta, tervastuli piti liedelle sytyttää, ja uhman ilo
mielessään kävivät vero-orjat kerrankin verottajan varoja maistelemaan.
Kopeina he komentelivat, ja tiheään kierteli haarikka janoisessa
joukossa. Ja uhmaavana luisti siellä tarina.
-- Liian usein ovatkin voudit meillä isäntinä, nyt ollaan kerran mekin
isäntiä voudin talossa. Hei, akat, tuokaa koko tynnyri tupaan, -- nyt
ei olla enää köyhiä eikä kurjia! -- Niin intoili ensimmäinen, jonka
päässä kihahti voimakas humala! Ja Vilppu yhä rohkaisi joukkoaan:
-- Eikä me köyhiksi enää ruvetakaan. Hiiteen me ajamme voudit ja herrat
koko maakunnasta, pois huovit ja heitukat! Mihinkäs me niitä
tarvitsemme, vouteja taikka veroja! Syömme itse, minkä saamme metsästä
taikka maasta, syökööt herratkin omiaan!
Ja eräs vanha erämies puhui sydänmaan oloihin innostuneena:
-- Ei ole meillä erämaissa vouteja eikä pappeja, ei piispoja eikä
kuninkaitakaan, ja hyvin tullaan ilmankin toimeen; itse käräjämme
käymme ja saaliit jaamme, -- miksei tultaisi ilman niitä toimeen
rintamaillakin. Mikä hyöty meillä on ruunun ja kirkon herroista, ei
muuta kuin aina vain maksamista, veroa!
Jo herkesi Tuira naurusuulle ja virkkoi:
-- Ja jos kuninkaan tarvitsemme, niin valitsemme sen itse.
Leikki pystyi hyvin huumautuneisiin miehiin. He jatkoivat:
-- Itse valitsemme, ja sille jos veron maksamme, silloinpa tiedämme
kelle se tulee. Mutta kenen me tästä nyt kuninkaaksemme panemme?
-- Tuiran Vilpun, hän yhä johtajamme olkoon!
Mutta silloin taas Vilppu kävi vakavampana puhumaan:
-- Olkoon sijansa pilallakin! Mutta sen sanon vakavissani, että kun me
nyt päivää pari kolme olemme retkeä tehneet, silloin yhtyvät kyllä
meihin nekin arat, jotka nyt Vesilahdella herrain huoveja odottavat, ja
miehet tulevat mukaamme koko laajasta Hämeen maasta. Eikä ne ole
Satakunnan miehetkään vielä vihojaan sulattaneet, vaikka jo kotiin
hiihtivät, suksilleen pääsevät vielä hekin. Silloin ei ole Turun
herroilla muu neuvona, kuin pakene pois takaisin Turunlinnan muurien
turviin ja pysy siellä. Mutta talonpojat ovat silloin heistä irti ja
irti me pysymmekin, omien keihäittemme varassa. -- Akka, anna tappisi
tiheämmin vuotaa!
Myöhään yöhön istuivat hämäläiset hiihtäjät voudin väljässä tuvassa,
rohkeista tuumistaan tarinoiden. Vilkkaiksi kuumenivat verkkaiset
veret, vetreiksi sulivat jäykät mielet. Muutamat vetäysivät vihdoin
raheille nukkumaan, levätäkseen uusia retkiä varten. Mutta toiset
jatkoivat juominkeja huolehtimatta huomisesta päivästä.
Silloin, puolenyön aikaan, rupesi kosken kohinan sekaan kuulumaan
kavioiden kopsetta ulkoa jäätyneeltä tieltä. Siitä eivät ensiksi
välittäneet huumautuneet talonpojat. Mutta jo erotti Vilppu naisten
supatusta eteisestä, kuuli heidän kuiskivan, että "jo ratsumiehet
tulevat". Silloin ponnahti hän kuin ammuttu vasama pystyyn pöydän
äärestä ja juoksi kohona ulos, synkästi karjaisten:
-- Joko ne herjat huoveille sanan veivät!
Ja kotvasen kuluttua ryntäsi hän takaisin tupaan, huutaen hengästyneenä
joukolleen:
-- Ylös, miehet, ja suksille! Huovit ajavat taloon...! Ulos, muuten
ollaan merrassa!
-- Huovit...!
Hölmistyneinä nousivat puolijuopuneet talonpojat olutpöydän äärestä ja
toiset kömpivät unisina makuultaan pystyyn hakemaan turkkejaan ja
tuuriaan, -- he eivät tätä uutta hälinää heti ymmärtäneet ja
valittelivat, että tyhjentämättä jäi viimeinen kipollinen. Mutta tuskin
olivat he ulos ehtineet hakemaan suksiaan pimeältä kinokselta, kun jo
parikymmentä ratsumiestä pihalle karahti ja huutaen talonpojilta tien
sulki. Siinä oli ritari Jaakko Illen komentama osasto Hannu Kröpelinin
linnanhuoveja, joka pääjoukon kulkiessa valtatietä Vesilähteen oli
saanut sanan talonpoikaisjoukon yöpymisestä Nokialle. Ja tuo nuori,
roteva ritari se nyt siinä kiroili ja komensi:
-- Pysykää alallanne, moukat, muuten teiltä listimme päät. Nyt on asia
Vesilähteen takaisin!
Hetkeksi talonpojat liikkumattomiksi pysähtyivät ja vastakkain
seisoivat nyt huovit ja talonpojat ääneti pimeällä pihalla. Pakkanen
oli yön kuluessa purevaksi kiihtynyt, se puistatti lämpöisestä tulleita
miehiä, joiden päässä vielä oluthuurut kohisivat, eivätkä he tienneet,
pitikö siinä totella vai tapella. Mutta Vilppu, joka muutamain miesten
kanssa ensiksi oli suksilleen ehtinyt, lähti painumaan kosken rantaa
ylöspäin, kehoittaen:
-- Tänne päin, miehet, huonot huoveja totelkoot!
Mutta pitkälle ei sitä tietä paettu. Koski siinä mutkan viskaa, taas
oli vastassa kuohuva vesi ja takana huovien parvi. Keihäineen
kääntyivät silloin rysänpohjaan ajetut talonpojat huoveja vastaan ja
siinä iljangolla, kohisevan veden partaalla, syntyi pian mökä ja melu.
Kun Lauri, joka toisten jäljestä vasta pirtistä pääsi, ehti törmälle,
näki hän siellä vedenrajassa huovihevosten kompastuvan jäätiköllä ja
miesten suksiltaan kaatuvan. Mutta lyhyeen sitä tappelua kesti.
Nopeasti tarttuivat huovit vielä vastusteleviin talonpoikiin, sitoivat
heidät satuloihinsa kiinni ja lähtivät tuomaan pihalle, jonne
talonpojista useimmat olivat jääneet, kahakkapaikalle ehtimättäkään.
-- Joko nyt lähdette piispan pakinoille, ilkkui Ille-herra, lähtien
edellä ratsastamaan Vesilahden tielle.
Siihen oli päättynyt Hämeen miesten lyhyt unelma voitokkaasta
hiihtoretkestä herrojen Turkuun. Kuulakka oli pakkasyö, jonka keskessä
nuo äsken vielä niin rohkeat miehet nyt huovien saattamina surullista
taivalta tekivät. Kylmiä valoja välkkyi selkeiseltä taivaanlaelta, joka
ikäänkuin tuntui laskeutuvan lähemmäs lumista maata. Jää vonkui
kiristävän pakkasen pihdeissä, kun tuo äänetön saattue laskeusi
järvelle, jonka rannat upposivat harmajaan hämärään. Kuin kuolleeksi
kangistunut oli luonto, ainoastaan sukset vaikeroivat pakkaslumessa, ja
teräviltä kaikuivat jäästä raudoitettujen kavioiden iskut.
Raskasta se taival oli nyt hiihtää Hämeen miesten, jotka päivällä
kepeästi kuin lentäen olivat oikaisseet yli lumisten aavain. Eikä
ainoastaan pakkaslumi suksissa hangotellut, eikä yksin yökylmä henkeä
salvannut, -- mieli oli miehillä sitäkin raskaampi, katkenneet olivat
kaikki paranevan elämisen toiveet. Kankeana liikkui Laurinkin jalka
mäystimessä, hänen hiihtäessään siinä nyt keihäättömäin talonpoikain
keskellä. Tuolla asteli edellä kalvosimistaan huovin satulaan
kytkettynä hänen hilpeä ystävänsä, Tuira, retken suosittu johtaja,
siinä nyki hänen setänsä, Karmalan Tuomas, entistä kumarampana
kahlettaan, siinä olivat nyt huovinkytkyessä myöskin Kangasalan ja
Lempäälän rohkeimmat hiihtäjät. Muu joukko nuoritta hiihti, mutta
huovien huurteiset hevoset teutaroivat heidän ympärillään, edessä ja
takana, ja tallasivat heidän suksilleen.
Väsynyt välinpitämättömyys oli vallannut Laurin mielen. Ei hän
aprikoinut, mikä oli oleva retkikunnan kohtalo tuon lyhyen hiihdon
jälkeen, ei hän harkinnut, mitenkähän oli päättyvä se päivä, jonka
ensimmäinen väre idän kaukaisesta hämärästä virisi, tuskin hän
huomasikaan, kun tie jäältä taas mantereelle kääntyi ja kävi
mutkittelemaan rinnettä myöten ylöspäin Vesilahden kirkolle, -- hän
muisti nyt selvästi vain setänsä katkeran vastauksen Suopellon Sipille,
kun Päijännettä hiihdettiin: Yksi menneen kaikki!
Vasta kun kirkkomäeltä välähtivät esiin nuotiotulet, silloin hän
ikäänkuin havahtui: hänestä näytti siellä nyt kaikki niin kokonaan
toiselta kuin päivällä. Ei näkynyt nyt talonpoikain suksirivejä eikä
keihäskasoja kinoksessa, vaan oudot hevoset siellä purra narskuttivat
heinää kummallisten kuomurekien kupeella, ja hevosten luona liikkui
outoja miehiä, miekat vyöllä ja kannukset saappaissa... Sitä pysähtyi
Lauri ihmeissään katsomaan, sillävälin kuin sekä toiset hiihtäjät että
ratsastavat vartijat hänen sivuitseen riensivät, -- kaiketi tupiin
kiirehtivät pakkasesta --, ja pian huomasi hän yksin seisovansa
aamuhämärällä tiellä. Päivällä tänne Vesilahdelle jääneitä miehiä ei
näkynyt missään, nuo oudot liikkujat olivat siis kaikki huoveja...
Etäämpänä vesakon rinnassa näki hän parin hiihtäjän painuvan aika hujua
metsään ja hän oli liikkeistä tuntevinaan heidät tovereikseen Nokian
matkalta, -- Lauri survaisi jo suksiaan seuratakseen noita pakenevia
pois koko näiltä tulilta.
Mutta hän pysähtyi vielä. Hän näki yksinäisen jalkamiehen saapuvan
tietä myöten, kulkeakseen hänen ohitseen pappilaan päin. Se oli kyllä
vieraan pukimissa sekin, väljä kaulusvaippa hartiollaan, mutta Laurista
tuntui, että tuota hinteloa miestä hän kyllä uskaltaa puhutella. Ja hän
kysäisi ohikulkijalta:
-- Minne ovat täältä Hämeen miehet lähteneet?
Vieras pysähtyi, ei vastannut, vaan katseli siinä aamuhämärässä Lauria
pitkään, katseli ikäänkuin tunteakseen. Ja hän virkkoi:
-- Etkö sinä ole Karmalan Lauri?
Ja samalla hän ojensi Laurille kätensä tervehdykseksi. Lauri tunsi
äänen, katsoi vierasta kasvoihin ja huudahti:
-- Miten olet täällä sinä, -- Heino!