Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla hänen muokatessaan
Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan
säälimättä hän oli kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt
vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta
oli säästetyiksi saanut. Mutta kitsaasti palkitsivat näinä vuosina
hänen vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra
laiholle laihasta maasta, ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna
väijyi sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon
sinä syksynä, jolloin ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi
vieraillut Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, elleivät
erämiesten kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi
ehtineet hyvään apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä
hyytään samoille halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon
laidasta vielä vihantia teriä, ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat
samaa tuhoa ylemmillekin rinteille. Siksi oli Tuomas-isäntä
kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppeineen Mustanahon ylälaitaan,
siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikkei se vielä aivan kystäkään
ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun päivänä ensimmäisiä
vaaleankellertäviä kuhilaita riviin. Kahden he vain siellä raatoivat,
vähiin oli näet viime vuonna supistunut työväki Karmalasta. Poissa oli
Erä-ukko lehtoja kiertämästä, poissa Enni-tyttö viljapellolla
visertämästä, poissa Heino-heittiö, -- hänen nimeään ei suvainnut
Tuomas-isäntä mainittavankaan Karmalan pihoilla eikä halmeilla. Ja
äsken oli Laurikin lähtenyt pitkille pyyntimatkoille, lähtenyt viemään
lehmää Vilpun uudismökkiin Kihoskosken rannalle ja samalla parin,
kolmen toverin kanssa keräämään salolta syysnahkoja ja särvintä. Yksin
liikkui surumielinen emäntä pirtissä ja pihalla taloustöissään, kahden
raatoivat Tuomaat ulkotöissä, äänettöminä ja vakavina niinkuin ainakin.
Mutta jo seisahdutti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin
kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin
heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäisi:
-- Mitä kuuntelet -- askeleitako?
-- Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei
kuulu enää mitään.
-- Ettei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta
hiehon repi.
-- Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan...
Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista
lauluaan, ja yksinäinen leppälintu piipitti orpona norossa. Taas
painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäisi
taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja,
joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet.
Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista
tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon
pystyssä pitää... Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla
sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi
saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin
sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki
vilua vastaan tapella kuin savolaisia ... eivätpähän ole erämiehetkään
tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi
viime kesänä sinne liian monta... Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin
armon antaa ... siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden
sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se
olisi taas talven leipä tiedossa, vaikkei kylvö suurta ollut, --
olisi ... kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!
Vihaisesti puraisi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle
kohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime
kesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen,
jäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti
tuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen,
pani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja
ilkkui sitten pois soutaessaan... Niiden määriä ei tiedä kukaan,
lisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti;
voudit taitavat ottaa, minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä...
Monet niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi,
-- mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen
vouti hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja
panee sille minkä hinnan ilkeää, -- ja punnita herra kyllä ilkeää, kun
saa punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman
osasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt,
naapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy
muka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin
ottamaan rupee, ja minkäs teet, -- katsele vain, kun se talven varasi
tyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan... Tämä oli se katkera
muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon hänen ajatuksensa
aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään lähteneet: raada, raada,
muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän siitä selviää metsän
kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen, mutta verokarhusta et
selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu, silloin on tullut tuho.
Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän nytkähti, aina kun hän näki poikansa,
jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan jäävän. Sillä jos ahon
rinteeltä, kylänpolulta, askeleita kuului, niin silloin sen tiesi, että
vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras tervetullut Karmalaan, sillä
tavallisestipa se oli joku kantomies, jos ei itse Hollolan vouti, niin
joku hänen rästimiehiään, taikka papin kymmenysten perijä tai
tuomarinkappain kantaja, -- aina se kavensi talon laihoja varoja. Mutta
taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten ohran
keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken, askeleita oli
kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla olivat
vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon rinteeltä,
isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.
-- Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten
lähenevää töminää.
-- Kun olisi saatu yksikin riihi puiduksi, niin olisi siemenviljan
vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. -- Nyt taas
pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko
halme on leikattu ja puitu.
-- Mutta jospa eivät olekaan tulijat vouteja?
-- Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.
Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin
piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne
myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät,
kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle,
-- eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Mutta apeina he
ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.
Jo kuului vieras tervehtivän ... ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen
isä-Tuomas heti tunsi. Vieras oli kai joku hänen renkejään.
Murahdettuaan lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään.
Vieraita oli kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja
olivat, tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja
hartioillaan väljä herrasviitta. Pian jo vieraista toinen kysyi:
-- Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?
Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että
nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän
työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein
veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta
tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän
odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä
käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, --
kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Mutta mikä
ihme ... eipä ollutkaan niillä nyt vanhoja tapojansa! Mahtoivat olla
uusia miehiä, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:
-- Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi
talven varalta?
Ei ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen
epäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lienee nyt oikein mielessä,
eikä hän vastannut mitään. Mutta vieraista taas toinen jatkoi:
-- Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?
Jo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:
-- Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!
Veräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:
-- Halla vei viime vuoden sadon.
-- Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. -- Minkä jättänee
nytkään!
Mutta vieras veräjältä puhui sävyisästi:
-- Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja
raastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti
enää liikoja ottaa...
Suu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta,
hölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään, ja vasta kotvasen kuluttua
sai isä hämmästyneenä kysyneeksi:
-- Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?
Veräjän luona seisova mies pudisteli päätään, eivätkä pellolla olijat
huomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:
-- Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä
voudit ovat liikoja perineet.
Se oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea
todeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:
-- Keitä te sitten olette?
-- Me ollaan tarkastusmiehiä... Vähän pyörähteli leuka viittaniekalla
nyt hänen puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon
äkkikysymykseen vastata. -- Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston
Ruotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus on
talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja
huojennettaviksi, ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. -- Ja ikäänkuin
vielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän
pergamentin, jossa oli paljon kirjoitusta. -- Tässä näette ruunun
sinetin...
Tuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta
hän ei mitään ymmärtänyt. Mutta hän tunsi taas verensä sulavan, ja hän
rupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin
sentään oikeutta ja armoa. Ja viittaniekka virkkoi rohkaisevana:
-- Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me
sinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, -- enempää ei saa
vouti enää periä.
-- Niin, käykää taloksi! -- Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä
Tuomaasta. Vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto
hänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys
uskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset,
kovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien
elämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle
Päijänteen talonpoikainkin puolesta, -- ne ovat siis tehonneet ... onpa
se toki herrallakin herra, turvattomallakin Jumala!
Siitä päivästi tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan
tupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa
perästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitassa oli, vieläpä
pistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin. Ja iloisena teki tuo
muuten raskasmielinen emäntä työtä käskettyä, häneltäkin näkyi nyt
kerran luonto vähän lauhkeammaksi sulaneen. Ei tiennyt isäntä, että tuo
luvattu verohelpotus ei ollut sitä keventymistä aiheuttanut, eipä
aavistanut, ettei hänen emäntänsä uskonut vieraittensa olevan ihan
niitä, joiksi he itsensä sanoivat. Toinen vieraista oli vain ometan
ovella salaa emännän kouraan pistänyt pienen tuohikäärön ja suihkaissut
hänen korvaansa lyhyet terveiset, ja niistä se oli ilo nyt tullut
umpimielisen naisen raskaaseen katseeseen, niiden palkaksi hän nyt
piirakkaat paistoi ja vieraille vierrettä kantoi.
Paisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä
Karmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu
mieli, hän raatoi nyt iloisesti ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin
innoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla
taas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran
halmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään,
-- ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on
kuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan;
ruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle antaneet kirjan, jota on
voudinkin toteltava... Ei uskonut naapurin isäntä, Suopellon Sipi,
silmiään, kun hän nyt eräänä päivänä Karmalaan tuli ja näki siellä
vilkkaat miehet, jotka puheliaina vastaan astuivat. Hän oli huolet
mielessään tullut puhumaan siitä taloudellisesta hädästä, johon tuo
viimeinen halla taas oli koko seutukunnan painanut, tullut
neuvottelemaan, että vieläköhän olisi lähdettävä syyspyyntiin
kalajärville, sillä hän ei ymmärtänyt, miten nyt muuten talven yli
päästään. Mutta siitä hädästä ei Karmalan Tuomas tiennyt mitään,
reippaana hän naapuriaankin rohkaisi, kertoen hänelle vieraittensa
käynnistä ja veronhuojennuksesta.
-- Ihmeellisiä taikureita ne vieraat ovat olleet! tuumaili Suopelto,
nähdessään emännänkin nyt entistä ketterämpänä sillalla liikkuvan.
Mutta hän ei ruotumiehenä tahtonut paljastaa tietämättömyyttään eikä
ruvennut senvuoksi epäilemäänkään. Mutta Tuomas pirteänä tiukkasi:
-- Mitä taikureita, oikeahan heillä oli asia, onhan se toki vielä
maassa hallitus! --
Viikkokausi, toista, niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin,
leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo
ensimmäiset aumat riiheen. Paljoahan siitä ei tullut puhdasta viljaa,
mutta tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen
riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet, ja poika ajoi juuri
halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivumaan, sillaikaa kuin isä tuon
edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville,
jotta jo illaksi valmistuisi makea uudispuuro, -- pitkään olikin näet
kalaruoilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa
ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:
-- Voudin venhe laski rantaan!
-- Kenen, kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.
-- Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.
Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet,
sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja läksivät suoraan
suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Mutta
Tuomaspa ei hätääntynyt.
-- Nytpä tulkoot, virkkoi hän. -- Nytpä tiedämme, minkä verran heille
veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.
Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui
ja tapansa mukaan ärjymään kävi:
-- Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.
-- Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein
pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jota hän
povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin
vaatimasta.
-- Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, mörähti vouti.
-- Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto,
sen tiennet.
Mutta Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:
-- Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.
-- Meilläkö oikeus ottaa...?
-- Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, älä
yritäkään meitä säikyttää. -- Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja
voudinrengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään,
hän tiukemmin virkkoi: -- Älä koske siihen hevoseen, ne eivät enää
olekaan teidän retusteltavinanne!
-- Hä, eivätkö ole...!
Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain
vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäisi luokin längistä ja
viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:
-- Niskoittelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!
Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:
-- Älä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin!
Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun
elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, mutta
emme kahmaloakaan enempää kuin kulttikirjassa sanotaan.
Vouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:
-- Missä kirjassa?
-- Tässä! -- Tuomas kaivoi nyt poveltaan "tarkastajilta" saamansa
kuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta
tämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen
paloiksi repäistessään ja karjaisi nyt täydeltä kurkulta:
-- Siinä kuittisi -- kulkurien kujeita! Suori aitalle kaivamaan esiin
jyväsi ja voisi, mutta niskoittelemisestasi saatkin nyt maksaa
kaksinkertaisen veron, jotta vastakin muistat, mitä meillä on oikeus
ottaa. -- Ja rengeilleen hän virkkoi: -- Siinähän on täysi jyväsäkki,
kantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!
Mutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt
sitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti
siitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhoilta
muistoiltaan ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin
kalliiseen säkkiinsä, jossa oli perheen ensimmäinen uudisvilja, sen
ainoa puhdas leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:
-- Sitä säkkiä ei liikuteta. Revit ruununmiesten verokuitin, siitä
vielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä
talosta, niinkuin ennen, siitä minä...
Mutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut
viittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevän talonpojan
hartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan
selkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen
riihimekko. Ja sillä välin pauhasi kiukustunut veronkantaja:
-- Irti minä pölytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä
talonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta
veroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka,
niin ruumeniksi survokaa sen luut! -- Ja nyt aitalle nahkoja ja haukia
hakemaan ja mitan täytyy tulla täyteen!
Siinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun
voudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät
hänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän
katseli vain tylsästi, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja
sieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja
ilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin
hartioin sitä raastoa äärestä katsomaan, oli hänellä vain yksi tunne:
hän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa... Hänen
sydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut
tunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja
kun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä
kuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan
pihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi
Tuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta
nyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo
poika-Tuomastakin peloitti.
-- Ne pieksivät minut omalla pihallani, -- niin puhui hän harvakseen,
-- se löyly ei minusta enää lähde!
Eikä se uusi lieska kyrmyniskaisen Tuomaan silmästä enää sammunutkaan.
Hänen raskas luontonsa oli nyt heilahtanut saranoiltaan pois, eikä hän
tahtomallakaan sitä enää tasapainoon saanut. Monta kertaa hän tapasi
nyt tämän päivän jälkeen itsensä työnsä äärestä joutilaana seisomasta
ja uhman mietteitä hautomasta, -- hän, joka ei ennen koskaan sallinut
poikainsakaan työn keskestä miettimään jäädä! Ja kun Suopellon Sipi ja
muut miehet, joilta vouti niinikään taas armottomasti oli veroja
ryöstänyt, hänelle kertoivat, että nuo veronhelpottajat olivat todella
olleetkin kujeilevia teinejä, jotka jostakin aatelistalosta olivat
saaneet vaateapuna vanhan ritariviitan ja sulkahatun ja jotka
talonpoikain mieliksi olivat syrjäkylillä monessa paikassa sen saman
juttunsa jutelleet, niin ei hän heitä ollenkaan uskonut. Hän piti siitä
asiasta oman päänsä eikä siitä ensinkään keskustelemaan antautunut.
Mutta kun miesten kesken muuten väiteltiin liioista veroista, jotka
Turun itara linnanherra Hannu Kröpelin oli moninkertaisiksi nostanut,
ja joita vouti vielä tunnottomasti lisäili, niin silloin ei Karmalan
Tuomaskaan enää niinkuin ennen tuppisuuna miesten piirissä istunut,
vaan laski kiihkeänä ilmoille koko patoutuneen katkeruutensa ja puhui
harvakseen, mutta voimakkaasti:
-- Mikä tulee tästä lopuksi? Pusket kivikkoahoa koko miehuutesi
voimalla, raadat kuin henkesi kaupalla kesät ja talvet ja tappelet
hallan ja kontion kanssa. Mutta sittenkin: tyhjä on aittasi, syö
perheinesi petäjätä, vouti vie kaikki! Kenelle raadat, kenen puolesta
pusket!
Ja kylän miehet myönsivät hänen ilmeisiä tosia vaikeroivan. Jo nyt
syksystä olivat petäjähuhmaret käynnissä kaikissa taloissa, eikä kukaan
tiennyt, miten talven yli päästään. Tuskamielellä säesti Suopellon
Sipikin Tuomaan valitusta, virkkaen:
-- Kuolema on edessä täällä rintamailla, nälkä tuo taudit mukanaan,
ruttokin on ruvennut taas liikkumaan. Mutta minkäs teet? Valitat, ei
sinua kukaan kuuntele, väistät verottajaa, se perii verosi toisilta, ja
kaikilla on sama hätä! Ei ole armoa missään...
Tällainen oli mieliala hallaöiden ja voudinretkien jälkeen pitkin koko
Hämeen pohjoisen rintamaan asutusta. Eivätpä tienneet ne nuoret teinit,
jotka kujeillessaan olivat sydänmaan talonpojille väläytelleet toiveita
veronhelpotuksesta, kuinka äärettömän tulenarkaan kohtaan he olivat
koskeneet, eivät tienneet, minkä pohjattoman pettymyksen he olivat
korven raatajain rintoihin ajaneet, kun nämä taas havaitsivat
perättömiksi tuon kauniin unelman. Eivätkä he tienneet, että se kipuna,
jonka he vallattomuuksissaan olivat epätoivoisiin mieliin heittäneet,
sinne jäikin kytemään ja että sillä kipunalla oli ääretön syttymisvoima
ja sytyttämiskyky. --
Karmalan tuvassa oli toivottu, että kun Lauri palaa pitkältä
pyyntimatkaltaan, niin hän tuo taas niinkuin viime syksynä sieltä
erämailta runsaan elämisen avun, jonka varassa toki talvi kestetään, --
isä-Tuomaskin sitä miltei häveten ajatteli. Lauri palasikin eristä jo
pikemmin kuin oli odotettukaan huolten painamaan kotiinsa, mutta laiha
oli tällä kertaa hänen laukkunsa, eikä kuulunut nyt saaliita saloonkaan
kasatun. Eikä hän palannut erämaista yksin. Enni ja Vilppu astuivat
hänen perässään Karmalan veräjästä pihalle, astuivat vakavina,
harvapuheisina, kuin surun murtamina vanhuksina. Poissa oli
veitikka-hymy nuoren Ennin pehmeiltä tytönkasvoilta ja tuvan penkille
ehdittyään hän ilmi itkuun herahti. Poissa olivat veret Vilpunkin
poskilta ja hilpeys vilkkaasta silmästä. Ääneti hän nyt jousensa
naulaan ripusti ja oven suuhun istui, päätään kumarassa kiikuttaen. Ja
kun talonväki kysymään kävi, miksi he olivat saunansa jättäneet,
vastasi hän vain enempää selittämättä:
-- Savolaiset polttivat saunan!
Kotiväen oli senvuoksi ensiksi tulokkaille omat masentavat kuulumisensa
kerrottava. Ääneti, neuvottomina istuivat erämiehet, kuullessaan, miten
huutava hätä täälläkin oli joka talon ovella. Mutta kun puolenpäivän
tienoissa Suopellon vanhukset saapuivat Karmalaan eräuutisia kuulemaan
ja ryhtyivät kyselemään tarkempia tietoja siitä savolaisten käynnistä,
silloin hypähti äkkiä Vilppu suoraksi rahiltaan, astui Ennin luo ja
virkkoi:
-- Ei ole minulla nyt mielen rauhaa jäädä tänne tupaan loikomaan,
köyhyys on täällä ja suru niinkuin meilläkin. Soudan jo heti Päijänteen
yli Jämsän joelle, entisille asuintiloilleni, katsomaan, olisiko siellä
elämisestä parempaa tietoa. Jää sinä tänne, täältä sinut haen!
Hän pyysi isännältä pikkuvenheen lainaksi ja läksi niin enemmittä
puheitta yksin soutamaan syksyiselle selälle. Yksin jäi Enni törmälle
poistuvaa venhettä katsomaan, ja kun se oli huvennut saarten taa,
notkahti hän sateiselle törmälle istumaan, ja taas sulivat itkuun
turvonneet silmät.
Mutta sisällä tuvassa tiedusteli Suopellon Sipi sillä välin yhä
tiukemmin Laurilta noita erämaan kuulumisia, savolaisten vierailua,
korven kahakkaa, -- kaikki näet arvasivat siellä taas kahakan
tapahtuneen. Ja kotvasen kuluttua kävikin Lauri kertomaan:
-- Iloisina elivät vielä Tuiran väet siellä piilopirtissään Kihoskosken
poimukassa, kun meitä neljä pyyntimiestä sinne saapui; sitä iloisempana
meitä Ennikin tervehti, kun me hänelle lehmän toimme. Sen tarpeessa hän
juuri olikin, kun oli kevätkesällä lapsen saanut...
-- Lapsen, missä se nyt on? kysyivät uteliaina kuuntelijat.
-- Kuollut on, kolmikuisena... Siitä pojastaanhan niillä silloin iso
oli ilo, siitä nyt suru on suuri. Onni tuntui tuvassa asuvan. Tuiralla
oli hyvät pyyntimaat ja lohivedet siinä ihan pirttinsä äärellä,
sievoisen kaskenkin hän oli sinne kaatanut, ei ollut hätää mitään. Ja
joukolla me nyt siellä eränpyynnissä kuljettiin, runsaasti saalista
joka päivä tuotiin tupaan.
-- Ettekä savolaisista tienneet mitään?
-- Emme mitään, aina siihen asti, kun tässä viime viikolla eräänä
päivänä arvasimme vieraan maillemme tulleen. Koirat tapasivat kontion
siellä Perkuvaaran kaltaalla, ja viiden miehen voimalla painuimme kauas
salolle metsän kuningasta ajamaan. Iltaan asti ajoimme, -- silloin iski
Ilvesmäen nuoli sen lapaan, ja keihäillä me siihen noroon vihdoin
karhun kellistimme. Siinä olivat silloin koiratkin kaikki ääressä,
Vilpun Halli vain oli poissa. Arvelimme kontion käpälällään sen
runnelleen, mutta jo silloin Vilppu vainusi pahaa, siksi taitavaksi hän
toverinsa tunsi... Saaliin nyljettyämme läksimme illan suussa astumaan
kotiin päin, yöpyäksemme ylemmälle kankaalle muutaman lahden perukkaan.
Mutta juuri kun siihen kankaalle saavuimme, niin siinä olikin
sammalaukealla Halli -- vainajana. Ei ollut sitä surmannut kontion
käpälä, nuolen sen rinnasta löysimme.
-- Vainolaisen arvasitte ääressä olevan?
-- Johan sen tiesimmekin, savolaisen oli nuoli. Yö oli jo käsissä
silloin, ja väsyneet olivat miehet, mutta ei malttanut Vilppu siihen
enää yöksi jäädä, kotiinsa, pirtilleen, piti hänen viipymättä päästä.
Läpi pimeän korven, poikki märkien soiden siitä yötä myöten painuttiin
Kihoskoskelle päin... Hidasta oli astua pimeää metsää, aamu jo idästä
sarasti, kun vihdoin kosken kohinan kuulimme. Mutta lounaasta kajasti
samalla toinen valo ... siellä paloi Tuiran pirtti.
-- Vainolainen oli sinne jo ehtinyt?
-- Meitä hän lienee syrjästä väijynyt ja meidän jälkiämme sitten
Kihoskoskelle kulkenut, kaiketi saaliita ryöstämään. Ne ryösti ja
pirtin poltti.
-- Entä Enni -- hän oli kai kotosalla?
-- Lehmää kuuluu olleen juuri savulla lypsämässä, kun kuuli pirtiltä
outoja ääniä. Siihen oli kiulunsa heittänyt ja pirtille katsomaan
juossut, -- lapsi näet siellä vasussaan nukkui... Mutta ovella oli
vastassa outoja miehiä, ne olivat ilkkuen käsiksi käyneet avuttomaan
naiseen... Mukaansa lienevät aikoneet hänet ryöstää, koska jo rantaan
päin, kosken alle, Vilpun venheen luo, olivat häntä lähteneet
raastamaan. Ennin oli siinä täytynyt nähdä, kuinka vainon mies
lehmitulelta toi palavan kekäleen ja sen pirttiin viskasi, missä lapsi
äitiään itki ... nähdä, miten tuprahti tuleen tupa...
-- Siihen lapsen polttivat, katalat! No nyt sen jo ymmärtää Ennin
surun!
Itkuun oli jo herahtanut Suopellon Leena ja kostea oli silmä yksin
Karmalan kylmämielisen emännänkin, kun hän tuvasta ulos hiipi törmälle,
paljon kärsinyttä lastaan lohduttamaan. Vihaa liekehtivät miesten
silmät, ja kumealla äänellä kyseli jo isä-Tuomaskin:
-- Miten pelastui Enni petojen kynsistä, etteivät häntäkin tappaneet?
-- Sitä ei Enni-raukka itsekään tiedä, tainnoksiin oli hän raastajainsa
käsiin vaipunut, tapellessaan hurjasti päästäkseen lastaan pelastamaan.
Lienevätkö puristajat hänen tukehtuneen luulleet vai säikähtäneetkö
lienevät jotakin risahdusta metsästä, en tiedä. Tuntuu vain siltä, kuin
olisivat kiireellä paenneet pillomuspaikaltaan, koska eivät enää
venheelle asti malttaneet mennä, vaan jalan läksivät saaliineen salolle
luikkimaan.
-- Talo paloi siis vielä, kun te kotiin ehditte, kyseli Sipi, --
vainolaiset olivat kai vasta lähteneet?
-- Pohjiaan myöten se oli jo palanut, raunioissa vielä liekehti lieska.
Valittavana voihki Vilpun rinta, kun hän niitä palavia raunioita
kaiveli ja Enniä nimeltään huusi, niin että raikui synkkä korpi. Sinne
vuoteelleen hän näet luuli vaimonsakin palaneen. Mutta hetken perästä
kuului hiljainen valitus rannasta, -- sieltä me Ennin löysimme, silloin
vasta hän tainnoksistaan virkosi ja samalla lastaan huutamaan kävi...
Ne olivat kirmakat ne huudot siinä kytevän hiiloksen partaalla,
jota nyt molemmat vanhemmat sauvoilla kaivoivat, hakien palanutta
lastaan ... vieläkin ne äänet sisuani vihlovat. Tekipä mielemme huutaa
meidänkin, sivullisten, miehisten miesten...
-- Mutta ettekö lähteneet vainolaisten jäljille, kysyi kärsimätönnä
Sipi, joka henkeään pidellen oli Laurin tarinaa kuunnellut. -- Eihän ne
olleet kovin kauas voineet ehtiä.
-- Lähdimme tietysti, sepä olikin ensi työmme. Hurjana Vilppukin
yhtäkkiä hiiloksen äärestä hyppäsi ja kostoa karjumaan kävi. Ennille
teimme rotkoon taljoista vuoteen, sinne hänelle eväät jätimme ja itse
lähdimme soutamaan, yön valvoneet miehet. Arvailimme näet savolaisten
majailevan sen lahden seutuvilla, jonka viereisellä kankaalla olivat
Hallin ampuneet. Siellä olikin heidän yötulensa; mutta aamu oli sinne
joutuessamme jo pitkälle ehtinyt, pystyssä olivat siellä miehet --
heitä oli kolme miestä ja yksi poikanen --, he näkivät jo kaukaa meidän
tulomme ja kerkesivät muuatta saarta kiertäen pakosalle soutamaan.
-- Mutta saavutitte kai katalat? uteli Sipi.
-- Yksihankainen oli Vilpun haapio, edeltä ehtivät savolaiset suurelle
selälle. Mutta sen yli mekin heidän vanavedessään viiletimme. Väsyneet
olivat nukkumattomat miehet, vuorotellen siinä venheen pohjalla vähän
unta otettiin, mutta aina oli veres mies airoissa, toinen perässä,
emmekä me vainolaisia näkyvistämme päästäneet, vaikka he koettivat
meitä eksytelläkin selän takaisiin salmivesiin. Ja kun he vihdoin
itäiseen mantereeseen laskivat, niin sinne laskettiin mekin... Menoa
oli se edellisen päivän karhunajo, mutta vielä hurjempi metsänajo siinä
nyt alkoi ... koirat edellä, miehet perässä, emmekä me otusta
kuuluvistamme päästäneet. Savolaiset painuivat suoraan kotikyliään
kohden, mutta sitä me emme säikkyneet, perästä vain laskimme yli soiden
ja kankaiden. Henkensä edestä he pakenivat, sen he kyllä tiesivät,
mutta koston sisu ajoi taas meitä...
-- Seurasitteko heitä aina kylään asti?
-- Sinne asti, -- se savolaisten metsäkylä ei olekaan kuin vajaan
päivämatkan päässä meidän kalajärviltä. Iltamyöhällä aukenivat maat ja
vilahti taloja järven rannalta, jossa myrskytuuli ulvoi. Huutaen
pakenijat sinne kyläänsä karkasivat, herättääkseen nukkuvat eläjät, ja
liikkumaan siellä rupesi törmä, kun me vaaran rinnettä alaspäin
laskeusimme. Säpsähdimme silloin, että jokohan mertaan juostiin,
pysähdyimme hetkiseksi halmeiden taa. Mutta yli ohransängen viiletti
Vilppu, enkä minäkään häntä yksin jättänyt. Akkoja siellä juoksi
avokintuin tuulessa, hulmuavin hurstein, hiukset hajallaan ...
tuvistaan pakenivat miehetkin, me vain jäljestä kylän keskelle asti...
-- Ja tappeluko syntyi vihdoin?
-- Ei ollut aikaa tappeluun, keihäsjoukko jo rannalta meitä kohti
kulki, ja ylen uupuneet olivat meidän miehet. Mutta nuotiot me tehtiin
savolaisten taloista, ja kun taas vaaran laelle palasimme, niin näimme,
että korkealle puhalsi siellä syysmyrsky loimuavia liekkejä...
-- Eivätkä joutaneet savolaiset teitä enää ahdistelemaan?
-- Ei heitä kuulunut. Pimeäksi oli jo käynyt yö, ja tuokion saloa
takaisinpäin tarvottuamme retkahdimme me muutamaan ryteikköön
huoahtamaan ... ja nukuimmekin aamuyöhön asti. Emme tienneet,
lienevätkö viholliset meitä yöllä hakeneet. Mutta venheemme me
seuraavana iltana löysimme siitä, mihin olimme sen jättäneet, ja
soudimme sillä Kihoskosken rannalta Enniä hakemaan. Siellä se yhä itki,
eikä ole sen jälkeenkään paljoa itkemästä laannut.
Kauan vallitsi äänettömyys Karmalan tuvassa, kun Lauri oli
kertomuksensa lopettanut. Ensimmäisenä sen katkaisi Tuomas-isäntä, joka
verkalleen virkkoi:
-- Ei ole elämisestä sielläkään takamailla. Johan se on koettu. Olen
tässä epätoivossani tänä syksynä sitäkin miettinyt, olisiko jättää
autioksi talo ja kaataa kaski niin kauas saloon, ettei sinne vouti
osaisi. Mutta surkeus näkyy olevan sielläkin, ei armoa missään!
-- Ei armoa missään, toisteli Suopellon Sipikin. -- Kovassa on korven
leipä! Täällä halla ja vouti, siellä verikoura savolainen. Mistä
lopulta elät?
Pystyyn karahti silloin Karmalan ankara isäntä. Hän oli ikäänkuin
saanut uuden puhdin siitä päivästä asti, jolloin hänet vouti pieksätti,
usein hänellä sen jälkeen loiskahti loukattu luonto, ja nytkin hän
melkein karjaisi:
-- Sitä on meidän hallitusherroilta kysyttävä! Onhan se esivalta
maassa, kysytään siltä, pitääkö meidän kuolla nälkään vaiko toisemme
salolla tappaa? Sama on surkeus joka talossa. Eikö miehiä saada
liikkeelle sitä kysymään?
Mutta Suopelto ei kohonnut kumarasta asennostaan; siitä polviensa
välistä hän vain vastasi:
-- Niin esivallaltako? On siltä kysytty ennenkin, on valitettu
äskenkin, -- mikä on ollut apu? Missä lienee koko esivalta enää...
Kysytään vain, kysytään kerran vielä, mutta kylmäksi taitaa se meille
jäädä.
Kylmää tuntui huokuvan aukinaisesta juoksulautaikkunasta tupaankin,
jossa masentuneiden miesten keskustelu vähitellen talttui ja vaimeni.
Ulkoa, tihkuvasta syyssateesta, saatteli emäntä sisään tyttärensä, joka
yhä itki poltettua lastaan ja särjettyä onneaan, vaikka lapselta vielä
itsekin näytti, -- saatteli hänet vuoteelle ja siihen loimella
pehmoisesti peitti. Ääneti hän äänettömässä tuvassa liikkui, sulki
juoksulaudan, puhalsi tulen hiilokseen, sytytti päreen ja viritti
liedelle valkean. Ja hahlaimesta riippuvaan perhepataan kaatoi hän
tuohisesta jauhoja, joihin oli sekoitettu puoleksi hallan imellyttämää
eloa, toiseksi jauhettua petäjänkuorta.