Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen
hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin
kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta
soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan
asti, vilvoittaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä
kuusten lomitse nopeasti astuivat. Mutta laaksoissa ei latvakaan
heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.
Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse
näihin esteisiin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan
johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut
merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt
vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän
viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä
auttanut jonon viimeistenkään jäljemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt
jalka taikka raskaalta tuntunut taakka hartioilla; ei varsinkaan tällä
louhisella Matokankaalla, jossa kerrottiin kolmen tangon pituisen
erämaan käärmeen nielaisevan kitaansa yksinäisen erämiehen kuin itikan,
vieläpä suksineen, sompineenkin. Eteenpäin piti vain painaa, kunnes
ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla lepopaikalla oli
lepytetty erämaan haltia.
Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti
könttinsä viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle
kalliolle; toiset, sitä mukaa kuin perille joutuivat, tekivät samoin.
He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa.
Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa
sidottuina oli useammilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät,
että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat; ja nahkaiset olivat
heillä kapeat kaatiotkin, jotka ruojukenkäin pulteilla olivat tiukasti
pohkeille sidotut. Miesten perästä tulivat sieltä naiset, toiset
reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen konttiensa alla.
Tämä hämäläisten erämatkue oli nyt kulussa kalajärville suuremmalla
joukolla kuin moniin vuosiin. Se oli jo näinikään saloa astunut
muutaman päivätaipaleen ja läheni nyt vanhojen takamaittensa
ensimmäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli
piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.
Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin -- siksi riippui miehen
vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio -- ja naiset
kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu,
nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti
tuossa monipäisessä joukossa.
-- Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Venheheittoon, niin
virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä
taipaleet kulkenut.
-- Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten
vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.
Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet.
Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut.
Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn
taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät
yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin
kesät erissä viipyä.
-- Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään,
iloitsi Leena-muori edelleen.
Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa
palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä
kesänä jäädäkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen
selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti,
missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kuljettu. Ja Pilvenperän vanha,
vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:
-- Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!
-- Niin, no mitä vitkasteltaisiin?
Taas miehet toisiinsa katsoivat. Oli kai nyt jo parasta ilmaista koko
eräjoukolle se kotona keväällä tehty, mutta miesten kesken salassa
pidetty päätös, jolla oli omat tarkoituksensa, -- niin arveli Karmalan
kookas Erä-ukko, jonon johtomies, joka siinä padan ääressä ääneti
linnunluuta nakersi. Ja hän virkahti nyt rauhallisesti:
-- Ei, akat, ei tänä kesänä Venheheitossa verkkoja kastella, sieltä on
meillä vielä pitkä soutu edessä.
Äänettömästi se tieto erämatkueessa vastaanotettiin. Taisipa siitä
useimmilla jo ollakin aavistus, mutta nuorten miesten mielissä se
ilmoitus sittenkin riemua herätti. He nyt vain ikäänkuin odottivat
lähempiä tietoja niistä aikeista, joiden pääsisällön ukko näin oli
ilmaissut. Mutta levotonna kysyi Leena:
-- Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan. Lienevätköhän
siellä apajat sen antavampia?
Ukko rykäisi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä
kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta
tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä
kitkettävä. Siksi hän rykäisi ja vastasi:
-- Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä
kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä
pohjoisemmilla haukivesillä.
Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja
vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:
-- Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut suotuisampi kuin näillä
lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä -- muukaan onni.
Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo
akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimmahtaen hän vastasi:
-- Kyllä täällä kalaonnesta vastataan ja juuri nyt on meidän huolta
pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. -- Hän viskasi
jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi: --
Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset
riistasta välitä, kun se on haettava, vasta silloin, kun sitä ei enää
aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään
kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin
tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten
hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä
majavia sieltä -- eikä pian lähempääkään!
Ukon puhetta kuunteli innostuneena koko miehinen joukko, joka sen
ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja
tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka
väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi,
kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin selitti
nyt päättäväisenä:
-- Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät,
vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätä riittäisikin.
Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja
suojeltava heidänkin oikeuttaan.
Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka
varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä
kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautunein iloisin mielin:
-- Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, että
Maanselkä vastaan töksähtää!
Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta
eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:
-- Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa
tappelemaan käydä.
Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle,
kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut. Tyttö virkahti sen
ikäänkuin ilkamoiden, mutta tuntuipa vähän värähtävää levottomuuttakin
hänen äänestään, -- kuvaukset Savilahden kirkolla tapahtuneesta
tappelusta olivat häntä niinkuin monta muutakin taas säikähdyttäneet.
Ja ehkäpä värähti nuoren neidon äänessä pelkoa siitäkin, että tuo
kaukainen retki voisi tuottaa vaaran jollekin, joka oli hänen
mielelleen erikoisesti rakas.
Mutta heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi
ääneensä Tiuran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville
seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön
puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:
-- Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä
me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon
ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste
tule.
-- Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen
nyt, veriset apajat se nyt Nilakasta vetää! -- Niin säesti Ilvesmäen
sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. --
Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella
saadaan!
Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä ja tanakkavartinen
Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:
-- Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän
niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä
Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.
Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin pudistelemaan päätään.
-- Ei ne pysy, siihen älä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana
Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas
nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.
Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko
savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut
mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään
hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti hän vain:
-- Siellä perilläpähän se nähtäneen, ovatko savimiehet siellä, vai
eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin
siellä olla!
Se oli kuin päätöslauselma ja siihen katkesi keskustelu Jumalanmäellä.
Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen
tukahdutettu huokaus, kertoen siitä tuskasta ja niistä kärsimyksistä,
joita äidit ja puolisot niin usein ja niin syvästi olivat saaneet
tuntea noiden miehiä syöväin erämaakahakkain johdosta.
-- Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!
Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:
-- Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen
joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa se vielä
kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat on loppuun
saatava. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt, kun savolaiset näkevät, että me
emme omastamme hellitä...
Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja
kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin
entiset Lapinkorven riidat, siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja
kysäisi:
-- Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne
ovat meidän?
-- Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut,
innostui hän pian kertomaan: -- Meidän miehet siellä ovat monen polven
ajan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat
Hämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven
takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta
nuoruuteni päivinä. Missä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä,
siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme, ja nöyrästi luki
lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen
latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä
saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain
me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin,
loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä
muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat
hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun
kevätohra oli maahan kylvetty... Kerran sitten osui tänne meidän
takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, -- mikä heidät
lieneekin tänne opastanut! Ja sen kerran perästä ne ovat tänne
useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset
ovat arkailleet ja veltostuneet.
-- Sinä muistat siis, ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi
kerran takamaillemme tulivat?
-- Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka
kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten
tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli
majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme
käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat!
Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa
lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, -- luulimme näet
tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt
pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet
ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen
isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä ... niin, silloin
me nähtiin ensi kerran savolaiset.
-- Hyökkäsivätkö yöllä?
-- Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet, ja kun oli
menty maata, syöksyivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat
toisia, haavoitettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme,
ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, -- suurta matkuetta ei
meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin
saunamme polttivat...
-- Entä te?
-- Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen
rintamaa. Emme älynneet aluksi, mistä niitä sellaisia raatelevia eläjiä
oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme
seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille -- ja jo loimusivat
tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle
rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä
kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!
Sen kiitoksensa ukko singautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä
polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä
lisäsi:
-- Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen
kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta nuo ensi tiensä
he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin
varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takana, yksinäistä jousimiestä
metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään
kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet -- siihen
ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä
tavanneet. Toisilta ovat he silponeet jäsenet ja syöttäneet ne
koirillaan, -- raaka, raaka on niillä luonto!
Siihen ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet
kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja
vihasta pingoittuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen
kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita
Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:
-- Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin
meidän talon väki sinne järville jäi?
Mutta Karmalan ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi
konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan
sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen
kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:
-- Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan
aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja --
taipaleelle!
Mielellään olisivat miehet siinä syönnin päälle vielä hetkisen
levänneet, kernaasti olisivat ukon kertomuksiakin kuunnelleet. Mutta ei
auttanut, kankein jäsenin siitä täytyi pystyyn kavuta ja taas taakkain
alle paneutua; pitkiä ettoneita ei ukko koskaan suonut eräjoukolleen.
Tuokion kuluttua tuo pitkä jono olikin taas liikkeellä, uutta laaksoa
myöten kiemurtelemassa uudelle kankaalle ja siitä alas suonlaitaan,
aina vain kauemmas pohjoiseen. Pian oli leiripaikka tyhjä, tulet
sammutetut ja ainoastaan koirat siellä vielä hetkisen jyrsivät niille
heitettyjä luita ja lähtivät sitten nekin kiireen vilkkaa oikaisemaan
miesten jäljille kostean notkon läpi. Sieltä eräkulkueelle
tuontuostakin haukuntaa kuului, kun pystykorvat juostessaan olivat
yhyttäneet jäniksen taikka hongan latvassa kyyhöttävän mustan metson,
jolle ohimennessään äkäisesti ärähtivät.
Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta
kun oli pari kangasta kuljettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän
noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taempana
nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella,
matalalla äänellä:
-- Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi -- isäsi, setäsi
ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole
hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä
paljon muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on näinä vuosina
lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on näet
mustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet
itse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että
tunnet sinäkin savolaisten oikean sisun.
Ukko käveli hetken ääneti, tarkkasi vanhoja tiemerkkejä ja survoi
keihäänvarrellaan suosammalta. Sitä tehdessään vilkaisi hän
tuontuostakin pojanpoikaansa, joka leveärintaisena ja rotevana hänen
jäljessään astui, vilkaisi hellin ja samalla ylpein mielin. Tästä
pojasta oli hän kasvattanut seuralaistaan erämiehenä, hänessä hän
toivoi hämäläisten vanhojen sukumuistojen elävän ja elpyvän, tuohon
voimakkaaseen vesaan hän tahtoi valaa vanhan tammen mehua, istuttaa
miehuutensa avut, rohkeuden ja raudan ja sukunsa perinnäisen koston.
Verkalleen alkoi hän kertoa, aluksi katkonaisesti, joskus pysähtyen
muistoissaan, mutta sitten taas pian vilkastuen, kiihtyen, ääntään
koventaen, niin että Laurin jäljestä kulkijatkin toistensa kintereille
kiirehtivät ukon tarinaa paremmin kuullakseen, vaikka hän luuli yksin
pojanpojalleen puhuvansa.
-- Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue
hämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kuljettu Nilakkavesille asti,
niinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet.
Karmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut
savolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli
kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia
takamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, --
ehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin
heittiöiden ilkeyttä.
Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäisi synkästi,
ennenkuin jatkoi:
-- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten
naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä
tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme
karkoitettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se
korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli
pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he
meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti.
Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi
sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen
hylkäsivät...
-- Hänkö vainolaiset saunallenne toi ja yölläkö taas? -- kysyi Lauri
jännittyneenä.
-- Ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio, miehistä
olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli taas toisia
venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti, selvästi sen vielä
muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken havaitsivat otolliseksi
ryöstölleen; he hiipivät metsästä aittoihimme ja rupesivat sieltä, kuin
varkaat ainakin, meidän saaliitamme tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat
ja selkäänsä sälyttivät, -- aikoivat kai niine hyvineen livistää
tiehensä. Mutta eivät ehtineet, -- kunpa olisivat ehtineetkin!
-- Miksi niin?
-- Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän
ilveksenajajat palasivat salolta, -- heitä oli puolikymmentä miestä,
isäsi ja setäsi niiden joukossa, -- kun törmällä yhdyttivät oudolla
asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa,
eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta
oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat
keihäisiinsä ja tappelu syntyi... Me kalamiehet kuulimme majarannasta
tuohitorven töräyksen, -- se oli sovittu hätämerkki -- ja arvasimme,
että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän
äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista
lähti, avuksi koetimme ehättää, ja ensimmäisenä meidän venhe lahden
suulle saapuikin.
Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään
korpikuusia kohti, ikäänkuin osoittaakseen, miten hän venheensä perästä
suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi
tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.
-- Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan
riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he
ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia
tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhunkeihäs oli sedälläsi
kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen
verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten
piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin
kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti...
Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen
puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:
-- Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen
mennä saaliinensa tiehensä, mutta heidät näkyi vallanneen petomainen
murhainto. Miesjoukolla he keräytyivät setäsi ja isäsi ympärille,
kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he
sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin
pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset
huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi
sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi
vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan
piteli, vaikka hän nähtävästi jo haavoitettu olikin. Muistat isäsi,
mies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan
ollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut.
Nyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua.
Mutta hän horjahti...
Ukon ääni, joka taas oli sitä mukaa kovemmaksi paisunut, kuta enemmän
hän kertoessaan innostui, sortui nyt käheäksi. Hänen kasvojensa
lihakset olivat jähmettyneet koviksi jäntereiksi, hän puri leveitä
leukojaan vastakkain, niin että narskuivat vanhat hampaat, hän oli
kamala nähdä, kun hän hetkeksi taapäin seuralaisiinsa kääntyi. Mutta
olipa taas entistä enemmän terästä hänen äänessään, kun hän tuokion
kuluttua kertomustaan jatkoi:
-- Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä
kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin
harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta
kapsahtanut minua ennen veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään
kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois
savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdimme,
survasi vihamies keihäänsä haavoitetun rintaan -- ja kääntyi samalla
pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkaisi
ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään... Minä tempasin aseen jonkun
kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten
toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat
jo kupeillani ja miehiä viittasin perästäni rientämään...
Melkein juoksuun oli ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten
kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka
taas rämähti särkyneeltä. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten
takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet
kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen
olivat ehtineet:
-- Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui
kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme
vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jäljen
se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja
kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset
itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen
puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli
nostettu. Mutta kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin
lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, -- miehen mukana asekin
kuopattiin.
Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja
vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysäistäkseen:
-- Entä äitini ... niinhän olette kertonut, että hän joutui samaan
hautaan?
-- Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta
jatkamaan. -- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi ja
aamulla hän oli vainaja. Lieneekö vainolainen häntä niin pahasti
potkassut, vai sattuiko tuo kamala näky ja puolison kuolema häneen niin
syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa.
Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, -- ei! Kaikki kolme
sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen
hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun,
joka iältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, -- ei se
ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin
muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa
luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi
haavoitettua rintaa ... ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut
ehtiä apuun...
Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt ukko salotietä eteenpäin.
Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon
kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin
suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.
Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen
pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt
hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykki hänen suonensa ja koston muikeat
myrkyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.
-- Ukko, sanokaa -- niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, --
sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä ajoitte
takaa?
Hiljaisella äänellä ukkokin vastasi:
-- Tapasimmehan osan heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa
haavoittuneet ja haavat viivyttivät heidän pakoaan. Pari heistä yritti
silloin vastarintaan asettua, mutta...
-- Mutta?
-- Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen
poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, -- niin en olisi minä
koskaan tehnyt.
Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi
tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän
vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:
-- Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se
Savilahden Tarvainen?
Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:
-- Oli.
-- Sama, joka isäni kuoliaaksi survaisi?
-- Sama.
-- Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?
-- Niin lienee ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen
ruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin
sen soljen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?
Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:
-- Tallessa on.
-- Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, -- nyt sen ymmärrät jo sinäkin,
että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen
ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin
sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun,
jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt on
meille uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun
tulee siitä suvulle vastata. -- Olet nuori vielä, et ehkä täysin
ymmärrä, kuinka raskas se perintö on, jota johtavan suvun täytyy
heimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta
kerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.
Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin
valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin ukko,
olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia
vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä
suuren tehtävän.
Mutta Laurin niissä mietteissä luoviessa puhui ukko vielä, ikäänkuin
noita koston mietteitä yhä säestäen:
-- Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me
silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti
kuljettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta.
Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja
silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat,
joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljonkin
verta ja miesten surmaa.
Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan
aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa
mielessä jo syttyneen tiesi.
Mutta tuo kipuna, jonka Erä-ukko näin sytytti kasvattipoikansa mieleen,
viritti tulta monen muunkin nuoren miehen rintaan, niiden, jotka olivat
ehdättäneet jonon päähän Erä-ukon kertomuksia kuulemaan. He polkivat
tunnin tuntinsa perästä aavoja suomaita, jotka kävivät sitä
vetisemmiksi, kuta kauemmas pohjoiseen ehdittiin, ja heidän mielessään
kävi vähitellen kirkkaaksi tajunta siitä, että he eivät kulkeneetkaan
nyt vain pyyntiretkelle, mutta myöskin kostoretkelle. Ja kun miehet
vihdoin illan suussa väsyneinä retkahtivat kosteille havuille yönuotion
ääreen, silloin tunsi Lauri, jonka silmästä sakeat mietteet
karkoittivat unen, käden, joka hänen kouraansa puristi. Hän kohosi
ryntäilleen konttinsa päälle, joka hänellä päänalaisenaan oli, katsoi
vierustoveriaan: Se oli Tuira, Jämsän erämiesten verevä veitikka, joka
hänkin posket pohteissa istualleen nousi ja hiljaa kuiskasi:
-- Lauri, me kostamme isäsi! Leimuamaan oli näet ukon taipaletarina
saanut Tuiran Vilpunkin herkästi syttyvän sydämen ja hänellä oli tarve
jo tuoreeltaan ilmaista se intonsa toverilleen, jonka rinnassa hän
tiesi saman tulen palavan. Ja hän lisäsi:
-- Tuntea saakoon vielä tänä suvena Tarvaisen joukko, jos se eriin
tulee, että viha elää Hämeen miehissä. Tuohon käteen!
-- Niin, Tuira, me kostamme.
Herkkämielinen toveri nukahti samassa siihen päätökseensä. Mutta Laurin
mielessä risteilivät kirjavat kuvat, jotka nopeina toisiaan ajoivat. Ja
yhtäkkiä välähti silloin muita kirkkaammaksi uusi kuva, joka, mistä
lieneekin mieleen tullut, hetkiseksi karkoitti siimekseen kaikki Laurin
suuret aikeet ja suunnitelmat. Se oli törmällä seisova tyttö, joka
punanauhaa kutriinsa sitoi...
Lauri säpsähti. Kuinka pääsi tuo melto muisto juuri nyt himmentämään
hänen mieheviä mietteitään...? Tarvaisen tyttö, verivihollisen sikiö,
joka hänet hetkeksi oli hempeillä silmillään lumonnut, -- pois mokoma
muisto! Tuo tytön isähän se juuri teurasti haavoitetun miehen ja
aseettoman naisenkin surmasi, äidin armaan, ja syöksi koko suvun
pitkään suruun, -- juuri siihen mieheen, siihen sukuun, oli Laurin
koottava vihansa armottomin kosto! Kosto hänelle, kosto koko heimolle,
-- ei armon ajatusta kenellekään!
Niin päätteli nuotion luona lepäävä nuorukainen ja se päätös oli luja
ja pyhä. Mutta vielä ennenkuin pehmeäsiipinen unetar oli ehtinyt hänen
luomensa kokonaan ummistaa, loihti se hänen hallavalle taivaalle
tähystäväin silmiensä eteen taaskin uusia, liiteleviä, nopeasti
vaihtuvia kuvia: Mustapintaisia miehiä, jotka ikenet irvissä puremaan
työntyivät ja joita hän henkensä hinnalla luotaan hosui, niinkuin
kerran hosui kontiota, joka Mustanahon laidassa oli talon hiehoa
ahdistellut. Mutta näitäkin mielikuvia ylempänä liiteli yhä, kaikista
kielloista huolimatta, ilkamoiva immyt, joka kädellään viittoi ja
kuiski:
-- Tule, koeta!
Ja siihen mielikuvaan hän lopultakin nukahti.
Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt
johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas
Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne
olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaisiin
peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs
korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet
tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille ja niihin nyt pyydykset
ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa
keihäitä, tuuria ja tarpoimia.
Venheet olivat lujat ja hankavat, soutajat piipivoja. Soudettiin päivä
ja soudettiin toinen, ohi soudettiin monen tunnetun verkkomatalan ja
nuotta-apajan, ja vaikka Iisveden aavoja viiletettäessä monen soutajan
silmä kaihoillen katseli tuttuja saunarantoja ja vanhoja kaskiaukeita,
niin ohi niidenkin huopasi Erä-ukko, joka etumaisen venheen perässä
istui ja väylät selvitti autioiden saarien lomitse.
Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös
Nilakan päähän ja erään lahden suulla seisautti ukko selällä venheensä
ja viittasi melalla lahdenpohjaan, missä petäjäin siimeksessä helotti
sievoinen nurmikkoranta:
-- Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina
perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat
saunat vieressä.
Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota
rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja
kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystyyn jääneet, sen jälkeen
olivat savolaiset käyneet nekin polttamassa.
Mutta ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan soutuaan ja virkkoi:
-- Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa,
nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.
Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle
ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän
etempänä vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän,
ja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin
vartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan
hän nyt venheet laski.
Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen
ukko venheestä astui ja virkkoi:
-- Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.
-- Mutta ei tässä muuten ole paljon sateelta suojaa, virkkoi vähän
pisteliäästi Suopellon Leena, katsellen törmällä kasvavaa katajaista
ryteikköä. Hän olisi tahtonut pysähtyä lähemmäs vanhoille, valmiille
saunoille eikä malttanut nyt olla sitä tyytymättömyyttään
ilmipurkamatta.
-- Ei, muori kulta, vastasi ukko leikkisästi. -- Mutta ne saadaan,
saadaan!
Mutta nuori väki oli uuteen majarantaan ihastunut ja joku liuhuparta
sieltä jo huudahti:
-- Heti nyt pojat rantakalan pyyntiin!
-- Hei, verkkoja kastelemaan! intoili toinen, purkaen jo kontistaan
talvella kudottuja verkkoja.
Mutta ukko pysähdytti vinhalla kädenliikkeellä heidän ennenaikaisen
innostuksensa, urahtaen:
-- Ei, pojat, verkkoihin ei saa koskea, pyyntipaikkoihin ei vielä
kajota! Näillä rannoilla asuvat vielä vainolaisten vihat, he täällä
viimeksi ovat rähjänneet; lehdot ovat lumotut, vedet ovat pilatut.
Ensiksi on karkoitettava kateen kirot!
Uteliaana odotti erämiesten nuori väki saadakseen nähdä noita haltijain
lepyttäjäisiä. Kotona, rintamaan laidassa, jossa valta jo oli papeilla
ja uskovaisilla, ei niitä enää monesti toimitettu. Mutta Erä-ukko ei
hätäillyt. Vasta kun konteista pala oli haukattu uudella kalarannalla,
rupesi hän antamaan määräyksiään.
Kahden venheen tuli ensi töiksi lähteä soutamaan järven rantoja, toisen
itään, toisen länteen, tutkimaan, oliko vainolaisista vaaraa.
Vanhoille, kokeneille erämiehille, Suopellon Sipille ja Rapalan
Kaapolle, se tehtävä uskottiin, ja heille naiset soutajiksi lähtivät.
-- Pelutkaa joka lahden perukka, joka salmi soutakaa! varoitti
Erä-ukko, -- sillä vasta silloin tiedetään, voidaanko täällä rauhassa
pyytämään ruveta.
Mutta nuorten miesten tuli lähteä pienissä parvissa jousineen ja
koirineen metsään, katselemaan Mielikin maita, ja joka ryhmään lähti
mukaan vanhempi metsänkävijä, joka tunsi pyyntimiehen luvut ja tiesi,
miten riistan oikullinen haltija on suositeltava.
-- Eri kulmilta te metsä kiertäkää, Olkkola ja Voipala ja Raskula ja
Pohjola ja Koskipää. Ja muistakaa, Tapiota ei taivuteta kovalla
äänellä, vaan sievällä kululla, kauniisti pyytäen...
Mutta Erä-ukko itse jäi Pilvenperän, taitavan kalamiehen, kanssa
uudelle valkamalle puhdistamaan pyydyksiä ja pyyntivesiä, niinkuin
vaati erämiesten peritty tapa.
Kaikki läksivät iloiten tehtäviinsä ja reippaana sieppasi Laurikin
luupäisen jousensa metsämiehiin yhtyäkseen. Mutta hänet isoisä
pysähdytti, virkkaen:
-- Sinä jää tähän, jonkun ne täytyy pyyntiluvutkin oppia, kun me vanhat
edestä kaadumme.
Ja kohta seisoi pihlajan juurella ainoastaan kaksi vanhusta ja
liuhupartainen nuorukainen, joka loi kateellisia katseita metsään
painuvain pyyntimiesten jälkeen. Mutta pitkään ei Karmalan ukko
vitkastellut käydessään käsiksi pyhiin tehtäviinsä. Nuotan hän nurmelle
oikaisi, verkot viritti vesileppiin, rysät rannalle sovitti ja itse
souti hän mutkan lahdelle, jonne heitti puisen kalankuvan, -- niin hän
Veteistä lepytteli ja sulatteli vihan kiroja, ankaralla äänellä hokien:
Lähde nyt hiisi hiihtämähän,
Painainen pakenemahan,
Veden lempo lentämähän...
Lauri katseli kummissaan ukkojen temppuja, katseli tarkoin, näkisikö
todella pahasuisen Ikiturson taikojen pakosta nousevan vedestä ja
lentämään lähtevän. Mutta Vesihiiden manattuaan pitkällä loitsulla
vastaisilta apajoiltaan sulattivat vaarit sanansa lempeämmiksi ja
kauniisti pyyteli Pilvenperä:
Ve'en Ahti ruohorinta,
Satahauan hallitsija,
Anna meille antimesi,
Vetisen pihan väkeä...
-- Kuunteletko tarkasti, kysyi Erä-ukko rantaan soutaessaan Laurilta,
jonka silmästä hän ehkä luki epäilyksen itua. -- Loitsuun täytyy
antautua ehyeltään, vasta silloin se tehoo.
Mutta kun pyydyksiä käytiin puhdistamaan, niin jo tarvittiin Laurinkin
apua. Vaari löysi pian katajikosta mitä haki, -- muurahaispesän, ja sen
läpi pyydykset lapettiin kuin vedestä, karistettiin sitten puhtaiksi ja
haudottiin hetkinen vielä nuotion savussa. Se oli hidasta työtä, mutta
kun se oli tehty ja viisikanta viilletty nuotan uuteen perälautaan,
silloin olivatkin verkot valmiit kasteltaviksi lepytetyissä vesissä,
silloin käytiin hakemaan kevätkalaa. Saunalahdelle verkot laskettiin,
eikä raskasta nuottaa ollut kolmen miehen helppo saada veteen
potketuksi eikä sieltä nostetuksi, mutta tulihan kuitenkin se yksi
apaja vedetyksi, satalauta kastelluksi. Illan suussa jo verkotkin
koettiin, ja jo oli Laurinkin into herännyt. Sillä antava oli veden
haltija, runsas rantakala kannettiin törmälle patoihin pantavaksi,
juhla-ateriaksi erämiehille, joita jo kohta odotettiin retkiltään
palaaviksi. Iltaan oli näet jo ehditty, päivän pyörä läheni lahden
läntistä, korkeavaaraista rinnettä ja lehdon linnut lopettelivat
viserryksiään yöoksilleen hankkiutuen.
Aimo tuli loimusi kalapatain alla, joihin ukot vielä varistivat
pihapihlajasta muutamia lehtiä, ja tyytyväisinä vanhat arpojat niiden
ääressä lepäilivät, varmassa uskossa, että he nyt tehokkailla
taioillaan olivat hankkineet eräjoukolleen hyvän pyyntionnen.
Jo palasivat metsämiehet retkiltään ja pian venheetkin rantaan
laskivat. Ja hyviä viestejä ne toivat tullessaan. Ei näkynyt savua
kaukaisillakaan rannoilla, ei ollut venheen keula mistään taittanut
kaislikoita, ei missään näkynyt verestä nuotionpohjaa eikä ruotokasaa.
Viljalti saalista olivat taas metsämiehet tavanneet, suopeaksi oli
keksitty metsän hippa, havuhattu. He toivat jo tullessaan koppeloita ja
teiriä ensi päiväin eväiksi ja tiesivät jo salot, missä asui peura, ja
savikkorannat, joissa pesi majava.
Keitto nostettiin tulelta, nälkäisinä kertyivät miehet sen ympärille.
Mutta ensiksi ammensi kuitenkin Erä-ukko rasvaista rokkaa kauhallisen
pieneen tuohiseen, jonka hän rannasta työnsi veden varaan kellumaan. Ja
eräjoukon katsellessa, kuinka siellä aalto keinutti haurasta astiaa,
luki vanhus vielä viimeisen lukunsa:
Veden kultainen kuningas,
Veden ukko, vaahtoparta,
Tule, syö kevätkaloa...
Nyt oli haltija lepytetty, vihan luotteet olivat lumotut, ja hilpeästi
virkahti johtaja, itse lusikan vyöltään sivaltaen:
-- Nyt miehet mekin syömään kevätkaloja! Huomenna saunoja salvamaan!
Melkein juhlallisen hartaasti se järven ensi saalis nautittiin,
niinkuin kirkossa pyhä leipä, -- tämäpä olikin kalamiesten sakramentti.
Harvakseen puhuttiin, hiljaa puhuttiin siitä, mihin ensi katiskat oli
rakennettava ja mistä löytyvät lähimmät apajat. Rauhallisesti istuttiin
vielä illallisen jälkeenkin hetkinen rantapenkereellä, vaikka päivä jo
oli painunut läntisten vuorten taa. Lämmin oli poutapäivän ilta,
leppoisan vihannat olivat rannat, rauhaa tuntui henkivän luonto, eikä
eränkävijäin mieleen tällä hetkellä johtunut, että näillä samoilla
rannoilla niin usein olivat riehuneet vihan kirot ja veriset kiistat.
Jos olivat ennen riehuneetkin, nyt oli ainakin näille rannoille
loihdittu lempeä haltija, suopeus ja onni!
Niin heistä tuntui. Mutta siinä istuessaan he näkivät, kuinka korvesta
päin lahden suulle yhtäkkiä liiteli mustasiipinen kokko, joka hetkisen
ilmassa yhdessä kohden siipiään lepatti ja sitten vasamana iski alas
tyynipintaisen järven rantaan, niin että vesi laajalti porskui. Mahtoi
iskeä ruohokossa lepäävää haukea, päättelivät rannalta katsojat. Mutta
eipä se nousekaan sieltä heti ... taisi olla ukkohauki, jonka selkään
se kyntensä upotti. Niinpä oli... Siellä riehui vedessä tuima taistelu,
kokko koetti kohota siipiensä varaan, iski nokallaan, ja pieksi vettä
niin, että höyhenet pölähtivät laajalle sen kupeilta. Vesi porisi, kun
sitä hauki pyrstöllään takoi, pyrkien syvemmälle, vetääkseen sinne
iskijänsäkin...
Vihdoin kokko verkalleen kohosi vesirajasta ja liiteli läheistä
vuorenrinnettä kohden, kohosi sinne ilman saalista, kynsiään räpytellen
ja vaivalloisesti siipiään lekuttaen, ja katosi yöharmaan vaaran taa.