Tanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue
ratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista
itää, ja kauas kaikkosi jänis ja peura polkutien varrelta, jossa
erämaan rauhaa häiritsi matkamiesten meluava lauma. Siimekseen
peittivät päivän korven korkeat petäjät, mutta se läntinen pilvenlonka
ei toki sadetta nostanut, se vaipui kuivana alas, kertoen kauas
taaksepäin jääneen Karmalan Erä-ukolle piispan luontoakin hallitsevasta
mahdista.
Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon
Vahvajärvelle ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin
vaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan.
Kerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli
hän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä,
roihuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat,
mutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle
kunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle
rannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että
maallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen
hiillokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä
kevätkesän valjuun yöhön.
Mutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja
vartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian
etäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui
aamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden
Karmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin.
Suopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän
muisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti
selvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat
heidän aikaisiltaan ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi
nuorelle ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon
miehistä, joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoillaan
tervehtimään, mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet
muualla kuin sotaisissa kahakoissa erämailla. Heimojen välit olivat
perin vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt
olivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla
tien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien
raja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat
toisiaan milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi
joku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti, kulki
tämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten
silloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.
-- Eipä liene näin lukuisaa matkuetta koskaan tämän taipaleen kautta
kulkenut, virkahti Lauri, tähystellen öiselle selälle, johon kelmeä
taivas kuvastui.
-- Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan,
vastasi verkalleen Suopellon Sipi. -- Mutta ennen aikaan ovat näitä
välimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä
näitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä
taida vielä niin ylen paljon aikaakaan olla. Isävainajani ne vainon
ajat vielä hyvin muisti.
-- Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.
-- Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin
meidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne
kulkeutunut. Mutta jo silloin ennen vanhaan, kun siellä suurten koskien
takana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä
meidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat ollen sotaisia, viekkaita
miehiä -- ja niinpä ne ovat vieläkin --, nekun illan hämärässä kylän
laitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten
maatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan ... ja
sitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen... Niin,
paljon niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja.
Niin ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä
Hämeestä, ja silloin ne ovat isoisät joukkoineen Sysikorpeen
muuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan
uusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa
kasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden
samain salotaipaleiden taa.
-- Mistä niillä oikein oli ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus
vaikeni. Ja tämä huudahti:
-- Mistä! -- ne oli ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja, isiltä
aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta
pyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai
ryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hänkin puolestaan
ja ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat
silloin karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi
kotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä
vääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.
-- Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli
Karjalaan?
-- Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat
nuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta
joskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten
voimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässään,
hirvennahkaiset kilvet kädessään. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin
ja hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki
elävät, ja tavaraa paljon kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan
ryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.
Kauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin
muistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä
valju taivas ja tumma vesi sulivat yhteen. Mutta taas Laurin mielessä
virisi uusi kysymys:
-- Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?
-- Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, -- hyvin me heidän kielensä
ymmärrämme, täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat
heimoa, vihakkain ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä
suurien selkien poikki kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen
törmättiin. Juuri näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset
ja hämäläiset partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves
puusta vaanii ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan,
monta miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet
vasta vähitellen ja pakolla sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän
maahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät
hämäläiset että myöskin savolaiset.
-- Niin, Ruotsin miehet.
-- Niinpä niin, heidän soturinsa ja herransa, heidän pappinsa, heidän
voutinsa. Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä
siihenkään kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, joka
nytkin melkein joka vuosi kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin
niiden vanhojen vihojen peruja.
-- Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.
-- Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla
suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha, eikä se ole lauhtunut
koskaan.
Lauri oli kuunnellessaan noita tarinoita heimonsa vanhoista
taisteluista ja kärsimyksistä mielikuvituksessaan muodostellut niistä
jo kirjavia taistelukuvia. Hän näki heimonsa ja isänsukunsa vuoroin
maahan masentuneena, vuoroin koston tuleen tuprahtaneena. Ja hän
ajatteli jännityksellä, että hän nyt juuri oli kulkemassa noiden
ikivanhain vainolaisten kotoisille kylille, näkemään läheltä nuo samat
vihatut miehet, jotka olivat niin paljon surua hämäläisten koteihin
miespolvien varrella tuottaneet ja joista hän lapsuudestaan asti oli
vain hirmujuttuja kuullut.
Mutta hänen toverinsa nousi:
-- Katso, tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella ruskottamaan.
Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiilloksen vieressä loikoa, nouskoot
taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa lähtee
taipaleelle.
Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta
veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria
ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja
katseli, miten aamutuulen ensimmäiset väreet lahden pintaa elpymään
herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta
yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä
aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen
tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä,
metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän
ajatteli, että vielä on kerran hänenkin aikansa, kerran se kostaa
hänkin sukunsa surmat ja surut...
Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset
rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino
nyt vuorostaan hoiti vartian virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä,
näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin,
siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä
pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja
pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.
Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta
nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli
hänen itsekseen virkahtavan:
-- Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa
valmis valkama!
Mutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:
-- Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?
Ujostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:
-- Taitaa olla melkein siltä väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina
on luettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät työntymään
meidän erämaille ja vesille.
Piispa hymähti. Taas sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli Hämeen
rintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Saattoihan hän jo
arvata kuulevansa sen tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin, jolla
kuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta takamaariidoista.
Ja piispa kysäisi äkkiä:
-- Vihaatko sinäkin jo savolaisia?
Veret kohosivat nuorukaisen ohimoille, olipa kovin äkkiä tullut se
kysymys. Mutta äskenpä hän juuri oli sitä ajatellut, ja hetkeäkään
empimättä hän nyt vastasi:
-- Vihaan!
-- Miksi, -- mies sinun iälläsi jo?
-- He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta
isän tappoivat -- ja äidin.
Piispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin
sisälsi hyvin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.
-- Vai tappoivat, milloin ja missä?
-- Puolikymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.
Tutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki
niistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.
-- Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville
sinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa --
niinkuin isäsi aikoinaan?
Nuori mies ei vastannut, mutta hänen rävähtämättömät silmänsä
kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään, -- niinpä tekisi
hänen sijassaan joka mies.
Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Noin se juuri viha ja
kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun, -- milloin se
talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruuden ajoilta
asti olleet nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain
naapuruksina eläväin heimojen välillä ja piispanaikanaan hän oli usein
surren ja huolestuneena siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän
oivalsi varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa
hidastamaan kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden
laidoille. Se juuri ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten
kesyttömyyttä ja tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujaimiin
alituisesti niitä entisten pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi
pitänyt kitkeä sydämistä pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli
juuri Maunu-piispan nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä
tarkoituksia. Hän nytkin siinä hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten
hänen parhaiten olisi koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli
ajatelleeksi, että jos saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta
tänne molempain heimojen välimaille ja siten entisten riistariitojen
sijaan liikettä ja rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se
epäilemättä vähitellen vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja
tasoittavasti. Esivallan pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä
erämaat, silloinpa loppuisi vähitellen kiista takamaista! Ja hän
virkahti ääneensä, puolittain itsekseen, puolittain Laurille:
-- Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus,
sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa
tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin
kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä
verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen
välille.
Lauri katsoi piispaa kummastellen. Hänellekö se tuota kaikkea jutteli.
Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki auringon
kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päiväntaival tänään
on pitempikin kuin eilen.
-- Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt,
katkaisten äskeiset haaveensa. Samassa hän näki Heinon, joka siinä
syrjästä oli kuunnellut piispan Laurille lausumia sanoja ja jonka
silmät uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: -- Ja sinä poika, käy
herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas ... etkö ole sinäkin
Karmalasta, oletteko veljekset?
-- Emme, vaan veljesten lapset.
-- Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aiotko sinäkin
kalajärville kostamaan?
-- E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että
mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.
-- Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä
saattoväki aamumessuun!
Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa
havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs itään.
Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä ja metsästä
rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita
halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet
hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt
vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo
hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä
oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä
ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua,
muistellen niitä iskuja, joita ennen oli antanut tai saanut.
Savolaiskylän hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä
loppumaton miesjoukko rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat
kaikki järvenrannan eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona
kylänraitilla katsomassa piispan upeaa saattuetta, -- harvoinpa näille
kaukaisille rannoille pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui.
Ihmeissään, suut selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota
saattuetta kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen
perästä kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli
vilkkaampaa väkeä kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä
puheista että liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi
tapaamalla, kuinka savolaisten joukosta heti ihmettelynhuudahdusten
ohessa singahteli pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.
-- Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!
-- Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme
kokemaan?
-- Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!
Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat
näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet
niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt
Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät
mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja
kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa
vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa
matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin
puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle
laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat miehet kuitenkin yölläkin
pitivät, että nukkuessaankin toisella silmällä valvoivat, sillä
savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät luottaneet.
Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten
tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin
asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon
heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunta vuotta
sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Novgorodin venäläisten
pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan
liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja
siellä olivat siten sekä uudet yhteiskunta-olot että kirkolliset
käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa.
Ennen oli Ruotsin ja Novgorodin välisen rajan katsottu kulkeneen juuri
niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja
jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten
ja hämäläisten, asuma-alat. Mutta senjälkeen kun Savon kihlakunta oli
lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa,
lohkaistuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo
paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta
olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään.
Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa
olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Novgorodin, puolelle
rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita
pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet
hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden
omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi
vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi,
oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin
sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan
kummallakin puolella rajasaloa.
Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä
olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaiseva tehtävä. Mutta murheekseen
piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin
vähäinen. Hän antoi sen vuoksi jo heti ensimmäisenä aamuna Suur-Savoon
tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden pitäjän ja Juvan kappelin
papeille, jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden
pappilaan. Näitä asioita hän aikoi saarnoissaan selitellä sille
savolaiselle kansallekin, jota oli sangen lukuisasti piispankäräjille
kokoontunut, kehoittaakseen sitä naapuruussovintoon, rauhaan ja
veljesrakkauteen.
Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuen
seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden
pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen
asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta
"yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen
kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi
hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut
kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa ja että siellä
ilmikahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten
välillä.
-- Muuan mies on jo lyöty veriin ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee
siellä miesten käsissä, -- kuulkaa noita huutoja!
Säikähtynyt pappi repäisi oven auki, ja aivan oikein, sieltä
naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten
nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.
-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti
piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa tempaisten.
-- En sitä ymmärrä, vastasi pappi. -- Pientä kahnausta oli aluksi ja
yhtäkkiä se leimahti...
-- Tulkaa, käykäämme tuon kiihoittuneen kansan luo!
Ja piispa lähti kiireisin askelin, mutta juhlallisen vakavana astumaan
kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätientakaiseen
taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta
naisia ja lapsia ulisten juoksi pakoon. Papit ja munkit seurasivat
hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli
tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. --
Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä
juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä
viettäneet?
Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin niin paljon, että
vanha piispa näki, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli,
jota hän oli aikonut juurruttaa mieliin, kuinka herkkä kiihkon henki
oli liekkiin leimahtamaan nytkin, vaikka hän itse oli saapuvilla.
Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla
olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä
mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan
suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet.
He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja
savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle
päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.
Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen
oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.
Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, -- lyhyenläntä jurrikka,
pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä, -- ihan siihen
aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän
vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti
tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta
tutkimaan.
Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli
kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen
kuvan. Vihdoin jo kysäisikin:
-- Mistä sinulla tuo solki on?
Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle ja hän vastasi vähän
tiukasti:
-- Sitäkö himoitsisit, -- omanipahan se on!
Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt
muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian
suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja uteliain, jonka
hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse
ärtyen ja ärsyttäen:
-- Omahan se on ryöstettykin tavara, -- tuttu on tuo vaski tässä
talossa!
Ja toiset säestivät:
-- Vai sillä soljella tulit Savoon rehentelemään!
Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli soljen saanut
lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä
palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet
savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta ukko ei ollut
hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän soljen oli saanut, oli vain
käskenyt Laurin sitä tarkoin säilyttää. Varmaankin solki oli sodasta
saatu, varmaankin nyt savolaiset sen tunsivat jonkun kaatuneen
heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kuin
se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin
silmäin kiukun. Toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet
muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon
rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:
-- Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.
Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi
uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:
-- Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.
Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena
karahti silloin nuori hämäläinen pystyyn, viskasi ärhentäjän luotaan,
niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:
-- Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia
kopeloi!
Se oli kahakan alku. Pystyyn olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet
että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla
käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva,
päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto
kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän
syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo, -- siitä ja miehen ryhdistä
saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen
isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä
nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:
-- Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne
lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan
vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.
Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan leiskautti uuteen
tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten
virkahti savolaisista yksi:
-- Niitä penikoita on vähän nokitettava!
Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan
kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun
savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä
kiukkuaan, hän huudahti:
-- Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin ukkokin, jonka hampaat
tunnutte tuntevan!
-- Purepas, maitohammas, karjaisi siihen tuo lähinnä seisova riidan
aloittaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että
veri turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.
-- Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. -- Ja tulkaapa vielä
kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!
Toisetkin savolaiset kävivät kiihoittuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta
jo olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet ja Suopellon Sipi astui
esiin halkoa heilutellen ja virkkoi:
-- Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään
tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon
miehiä siihen, mihin meitä yksi!
Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä
kirveitään, -- kaikki huusivat ja melusivat.
Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan
nähnyt ja kiiruhtanut siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillä välin
kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin,
verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen,
joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu
vallitsi taloissa ja kylätiellä.
Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä
messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden ja hänen voimakas
ääneni jyrähti yli metelin:
-- Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!
Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta
paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittaen, jäivät
kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta loistavaa
ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa, kun
piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:
-- Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne miehet, polvillenne pyhän
ristin eteen!
Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin
tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset
vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun
piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen
puhui:
-- Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin
juurella käytte tappelemaan toistenne verta vuodattamaan! Veljinä
teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa
toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin
pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja
kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että pyhä
Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä
olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!
Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara
ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin;
kaikki tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa
alla, ja heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo
tuokion kuluttua tuo juurikään niin meluisa joukko, miehet, naiset ja
lapset, ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten.
Hämäläisetkin astuivat sinne toisten jäljestä kiinteässä ryhmässä,
sillä siellä hekin tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian
kajahtivat kirkosta hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen
kylän aina metsään ja järvelle saakka.
Mutta jo piispan puheen aikana oli Lauri nostanut nurmelta nuoren
orpanansa, jonka verinen pää hervottomana retkotti, ja kantanut hänet
rantaan, jossa hän Heinoa valellen virotti ja pesi hänen paksuiksi
turvonneita huuliaan. Pian siellä poika virkosikin, ja syljeskeli vain
ja sadatteli, kun olivat häneltä kurkkuun asti etuhampaan iskeneet.
Mutta hetken kuluttua astui orpanusten luo siihen venhevalkamalle
ääneti ja varpaillaan nuori tyttö, joka toi saunasta liinasen, millä
Heinon kasvoja kuivata. Se oli solakka ja hento tyttö, lapselta hän
vielä etäämpää katsoen näytti, mutta kun hän siitä oikaisihe ja
silmille valahtaneen keltaisen tukkansa päälaelle sitoi, niin jo näki,
että siinä oli tyttö naisen ikään ehtimässä. Pehmeät olivat hänen
hienosti ahavoituneet poskensa, ja säälivä veitikkamaisuus näytti
väikkyvän tytön silmässä, kun hän vieraan virkoamista katseli. Hän oli
hänkin ikäänkuin säikähdyksistään tointunut ja iloitsi siitä itse.
Sanaakaan siinä ei puhuttu. Vasta kun tyttö, liinansa kivelle
jätettyään, lähti astumaan poispäin rannasta, virkahti hänelle Lauri,
jonka mieli jo äskeisestä kahakasta oli aika lailla rauhoittunut:
-- Oletko tämän talon väkeä, tyttö?
-- Olenpa kyllä, miksi niin?
-- Et kohtele meitä samalla tavalla kuin muu kotiväkesi, -- kuin
veljesi äsken.
Tyttö katsahti vierasta vähän arasti, ikäänkuin epäillen, sopisiko tuon
vainoheimoisen kanssa tarinoihin ryhtyä, vai pitäisikö siitä enempää
puhumatta palata. Mutta eipä näyttänyt olevan pelkoon aihetta, tyttö
pysähtyi ja vastasi:
-- Oma syysi se oli, miksi panit uhmalla rintaasi Hilppa-vainajan
soljen, kun meidän taloon tulit. Ärsytit sillä Ohto-veljeni, joka
muutenkin on kärkäs tappeluun.
Kummastellen katseli Lauri tuota outoa impeä, joka häntä siinä
hiljakseen nuhteli. Ja ikäänkuin itseään puolustaakseen hän vastasi:
-- En tiennyt solkeni olevan tästä talosta peräisin, olen sen saanut
lahjaksi.
-- Mutta täällä tuo käärmevaski heti tunnettiin, minäkin säpsähdin
aamulla, kun sen rinnassasi näin, -- anna minulle se solki!
Lauri katsahti uudelleen tyttöä, nyt tarkemmin ja kauemmin. Ja hän
jäikin siihen äänettömäksi katsomaan. Olipa niin herttainen ja valoisa
tuo immyt siinä hänen edessään, leppoisa oli äänensointu ja nuo
kirkkaat silmät, iloa niissä oli, mutta ne tuntuivat sen lisäksi
puhuvan jotakin muutakin, vaikkei hän älynnyt, mitä ne puhuivat.
-- No, annatko? -- Tyttö näytti melkein loukkautuvan tuosta Laurin
viivyttelystä, näytti ihmettelevän, että mies todellakin epäröi hänelle
soikea antaessaan.
Nyt Laurikin jo naurahti ystävällisesti:
-- Veljesi olisi solkeni väkisin vienyt, mutta väkisin sitä ei tuosta
ota kukaan, jos minussa henki lie. Mutta sinä, tyttö, sinä sitä pyydät
-- ota!
Ja hän rupesi solkea kauluksestaan irroittamaan. Mutta hän ei sitä
vielä irroittanutkaan, vaan virkkoi:
-- Entä sinä, mitä annat minulle sijaan, jos sinulle solkeni jätän?
Miksipä sen palkkiotta sinulle antaisin!
Punaiseksi karahti nyt tyttö. Hän mietti taas pakoon juosta -- eipä
tiedä, vaikka tuo mies hänet syliinsä koppaisi! Mutta hän ei kuitenkaan
juossut pakoon, paikoiltaan vain vastasi:
-- Saat toisen soljen sijaan...
Ja tyttö pistihe saunaan ja tuli sieltä tuokion kuluttua pieni
valkoinen solki kädessään.
-- Vaihdatko?
-- Näytäs, virkkoi Lauri viivytellen. -- Minun solkeni on sodasta
tuotu...
-- Mutta tämä on hopeainen, eikä siitä tappelua synny.
-- Vaikka se on saatukin savottarelta! Oli menneeksi, kädestä käteen,
noin!
Se oli silmänräpäyksen kädenvaihto, mutta Laurista tuntui, kuin se
pikainen hipaus olisi sytyttänyt tuleen hänen verensä, niinkuin taulaan
hipasemalla tuluksesta kipuna lentää. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua
tuohon pehmeään kämmeneen ... mutta seuraavassa tuokiossapa juoksi jo
tyttö ahdetta ylös taloa kohti. Siellä törmällä hän pysähtyi kumminkin
vielä hetkeksi ja virkkoi ilkkua äänessään:
-- Nyt luullaan Karmalan poikaa pelkuriksi, kun hän uhattuna heitti
pois voittosolkensa.
Hetkeksi Lauri säpsähti, hänen mieleensä vilahti ajatus, että oliko
tuolla velholla todellakin petos mielessä... Ei, hän naurahti jo
samassa omalle epäilykselleen, katsellessaan törmällä seisovaa tyttöä.
Velho hän on, onpa totta tosiaankin, mutta hänellä on toinen mahti, ei
viekkauden. Ja hän vastasi:
-- Onpa minulla toinen voittosolki sijassa, näytänpä sen soimaajille.
Ja jos sittenkin viekastat, tulen hakemaan omani pois.
Silloin törmällä seisova impi ojentautui suoraksi, miltei ylpeäksi, ja
uhmaa oli hänen äänessään, kun hän huudahti:
-- Tule, mutta väkisin ei Hilpan solki enää täältäkään lähde.
-- Entä pyytämällä, lähteekö?
-- Koeta!
Sulaksi oli taas heltynyt tytön ääni, kun hän sen viimeisen sanansa
virkkoi, mutta samassa hän juoksikin jo törmältä pois ja hävisi
asumusten taa. Nuorukainen seisoi yhä rannalla, pieni hopeasolki
kouransilmässään ja katseli ylös ahteelle, jonne tuo kirkas ilmestys
oli kadonnut. Se oli poissa, mutta hänen oli vaikeata siirtää silmiään
siltä paikalta, josta äsken oli kajahtanut tuo heleä ääni: "Koeta!"
Tuokion vain oli se kohtaus kestänyt, vaikka se jätti pitkät muistot
nuoren hämäläisen mieleen. Sillävälin oli Heino, vesikivellä yhä
istuen, hautonut turvonneita poskiaan ja kuivaillut ikenistään tippuvia
veriä. Vähitellen tukki kylmä vesi verenvuodon, ja hän oli jo kohta
ihmisen näköinen, kun kääntyi Laurin puoleen ja kysyi:
-- Joko se tyttö meni? Ja mitä se nauroi?
-- Niin kuka?
-- Tuo tyttö, joka liinan toi, -- tuohon kivelle sen heitän. Kuulinhan
minä, kun se nauroi.
-- Nauroiko, -- lienee sinun leuoillesi nauranut. Tule, mennään jo
taloon. Vieläkö ikeniä kirvelee?
-- Vielä ikeniä ja sisuakin. Eiköhän me sitä iskijää vähän tärähdytetä,
ennenkuin täältä lähdetään.
-- Kovasti kielsi piispa tappelemasta, eikä sinussa tärähdyttäjää
olekaan; anna siis kirvellä vain ja kärsi.
He olivat jo saapuneet Tarvaisen pihalle, missä tuo äänekäs rähäkkä
äsken oli soinut. Nyt oli piha äänetön ja tyhjä. Mutta Laurin katseet
harhailivat joka soppeen, hän näytti etsivän jotakin, jonka hän olisi
vielä kerran tahtonut nähdä, ennenkuin hämäläiset saattomiehet lähtivät
Savilahdesta palaamaan salolle. Mutta ei kuulunut ketään, ei pihalla,
ei kujalla, ei ovien takana.
-- Ketä sinä haet? kysyi Heino kummissaan.
-- Haenko -- en ketään. Kirkkoon näkyy kaikki väki menneen, mennään
mekin.
Nuorukaisten kirkkorinnettä noustessaan kajahti heitä vastaan vanhan
piispan voimakas ääni, kun tämä siellä hirsiseinäin sisäpuolella
kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja siellä
kirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan
ristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli
heittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen
järjestys sääsi ja vakaa tapa vaati.
Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt
kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä
hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän
kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas
Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili
piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä
kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä
noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, --
sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja
Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja saadut nuhteet kalpenevat
mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun
hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen luonnon,
niinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille
pakanallisille raiteilleen, kun vanhat käsitteet edelleen sydämissä
asuvat...
Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämet
sulamaan, -- niin kyseli piispa itseltään. Äsken juuri, hautausmaata
siunaamasta palatessaan, oli hän omin silmin nähnyt näyn, joka hänet
vielä murheellisemmaksi painoi kuin aamuinen kahakka. Muutaman saunan
ohi kävellessään hän kuuli sieltä kovaäänistä posmitusta; hän avasi
oven ja näki siellä taikurin loitsuluvuilla ja veren sanoilla koettavan
tyrehdyttää verenjuoksua sen miehen niskasta, joka Tarvaisen
pihatappelussa oli siihen haavan saanut. Väki seisoi pakanallisessa
hartaudessa taikurin ympärillä, -- sama väki, joka äsken kirkossa niin
nöyränä oli polvistunut ristin edessä ja kuunnellut, kuinka sitä
varotettiin noitatemppuihin turvautumasta. Mitä auttoi, että hän ajoi
poppamiehen ulos ja nuhteillaan taikuutta kuritti? Huomenna se väki on
taas loitsujensa uskossa, niin, ehkä jo tänään... Se on toivotonta...
Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta, päätteli vanha piispa,
nousten kuistille kävelemään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy
kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan
laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa
sittenkään olla toivotonta!
Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä
saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli
mukaansa ottanut, isä Klemetin, -- hänet hän tiesi sekä kansan elämään
ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään
sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään
oli valinnut siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi
havaitsi.
Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti
kumartaen piispan eteen, joka virkkoi hänelle juhlallisesti:
-- Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko
antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta
sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan
tyydytystä?
-- Mitä käskette, piispa?
-- Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta
salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan
ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristinopin
käsitteitä ja tarkoituksia, vihamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja
karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä, -- tahdotko
jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?
-- Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä
on kirkkovenheitä rannassa.
Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen
tehtävään, jonka kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei
sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja
yhden miehen voima on vähäinen...!
Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo
aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kapsetta ja hetken
kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Siinä
hänen hämäläiset saattomiehensä nyt lähtivät paluumatkalle salon halki
kaukaisia kotejaan kohden.
Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:
-- Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?
-- Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. -- Hevoset ovat jo levänneet.
-- Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?
Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen
kysymykseen ja virkkoi sitten:
-- Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempaa maata yömme
salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty,
jospa ei tervehdittykään.
Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta,
aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka
savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat
vihan juuret, syvältä ne olisi kitkettävä! Huoahtaen hän vastasi:
-- Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! --
Mutta huomatessaan Heinon siinä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä
selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen
saattajanaan oli runnelluksi tullut:
-- Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä
olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajankaan. Mikä
olikaan nimesi?
-- Heino.
-- Heino, -- ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä
olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin
nimeksi, eikö niin?
Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin
arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa
huomasi hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:
-- Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa,
kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.
Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet ja piispakin
hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas
heille jäähyväisiksi lausui:
-- Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!
Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua
kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään
ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin
mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka
äärillä he eivät tunteneet matkaansa turvalliseksi. Niin, syvällä,
syvällä asuu heimoviha! --
Vasta pitkän matkaa saloa ratsastettuaan asettuivat hämäläiset
saattomiehet illan hämärässä käyden peräkkäin ajamaan metsän kapeita
karjapolkuja pitkin.
Viimeisenä joukossa ratsasti tällä kertaa Karmalan miehevä Lauri.
Matalat olivat toisten ratsastajain mielet ja ilottomat heidän
mietteensä, -- hänen mielessään sitävastoin vain risteilivät tällä
erämaantaipaleella valoisat kuvat, jotka karkoittivat kaikki kaunan ja
tappelun muistot. Ja niistä liehuvista mietteistä muodostui pian yksi
ainoa kirkas kuva, joka painui sitä selväpiirteisemmäksi hänen
mieleensä, kuta kauemmin hän sitä muistoissaan hiveli. Se oli kuva
keltatukkaisen immen, joka seisoi törmällä ja helakasti nauroi.
Ratsastaessaan siinä varjoisia metsäpolkuja pitkin pujotti hän nyt
mekkonsa rinnukseen sen pienen hopeasoljen, jota hän siihen asti oli
kouransa silmässä pitänyt, eikä hän luullut kenenkään sitä huomaavan.
Mutta hänen edellään ratsastava toveri älysikin hänen mekostaan
hopeasoljen ja kysäisi:
-- Vaihdoitko savolaisilta itsellesi uuden soljen?
-- Vaihdoin.
-- Katsoppas vain, taitaa olla hopeainen. Annoitko mitä väliä?
-- En, kädestä käteen vain, vastasi Lauri verkalleen.
Mutta itsekseen hänen teki mielensä lisätä: Eipä tiedä, ehkä annoin,
ehkä otinkin jotakin väliä.