Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukia, jotka
kuivuivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella
törmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet
nahkoja -- kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan nahkoja --
piiloaittaansa korven laitaan. Tehonneet olivat ukkojen loitsut,
riistaa riitti sekä järvessä että salolla, vihamiestä ei kuulunut
kiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä
heidän uusilla saunoillaan.
Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä
hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin
soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän
mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja
noustiin maihin oudoissakin salmissa, -- eipä ollut vainolaista
kuulunut eikä enää sinä suvena paljon odotettavissakaan.
Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan
usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen
saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet
ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he,
katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka
niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat vasta maihin järven
pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä
pyyntimaita he nousivat tutkimaan, -- Tuiran Vilppu, tuo levoton sielu,
joka aina uutta haikaili, hän se tänne Laurinkin vietteli, vaikka jo
iltapäivä oli käsissä, kun he perille ehtivät.
Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se
pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan
noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa.
Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki
porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa
hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä
etäältä katsoen siltä, kuin olisi suonlaita heilahdellut, kun siinä
porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen,
aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta
arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystyyn heristivät
peurat päänsä ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi
kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkisen vain kuului sieltä
vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen
laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.
Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen,
lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä
innostanut.
-- Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi
Lauri.
-- Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi
Vilppukin. -- Mutta eikö liene lappalaiskota täällä lähellä, sillä
lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, -- mitähän jos käytäisiin
korvenpoikaa katsomassa?
-- Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.
-- Ei näy, palataan venheelle.
Mutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten
kiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä
vieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja
vasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia,
itäisempiä selkiä soudellen.
Liikkumatonna päilyi järvi, tuskin värettä sen pinnalla heilahti.
Ainoastaan lokki, joka vesirajassa liiteli ja aina väliin siipensä
kasteli, särki joskus tuon kirkkaan kalvon, josta heijastava kilo
melkein sokaisi soutajain silmät. Auerta oli etäämpänä taivaanrannalla,
ja sen hämärästä kuumottivat kaukaa itäisen rannan loivat harjut.
Painostavan äänetöntä oli luonnossa kaikki, tuntui melkein
helpotukselta, kun joskus kuului jostakin kaukaa edes kaakkurin
surunvoittoinen valitushuuto.
Tuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen kävi
selväpiirteisemmäksi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli aina
epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta
pyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta
eipä ole heitä nyt kuulunut ... ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan
noista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta
takalistosta.
Mutta tuon uupumuksen keskellä vilkastui kuitenkin vähitellen
perässä istuvan Laurin katse. Hän oli jo kauan tähystänyt erästä
kallionkielekettä, jonka sivulta siinti lahti ja joka sen vuoksi
selvemmin tarttui erämiehen terävään silmään. Pitkään aikaan hän ei
puhunut mitään, mutta ei myöskään silmäänsä toisaalle kääntänyt.
Vihdoin hän Vilpulle virkkoi:
-- Katsopas tuota kalliota, tuota lehdon laidassa olevaa töyrästä, on
kuin siinä joku elävä liikkuisi.
Tuira pyörähti katsomaan.
-- En näe mitään. -- Mutta miten olikaan, sinne takertui hänenkin
katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen,
katsoi, vilkastui:
-- Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo
sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peurain
isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli
heiluttaa.
Kului pitkä hetki.
-- Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, -- soudetaanko lähemmäs katsomaan?
Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa
ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin
savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään
ilmaisemaan, -- sehän on erämiesten ensimmäinen sääntö. Mutta
sittenkin, -- uteliaisuus ja seikkailuhalu oli jo ehtinyt herätä
nuorissa mielissä, ja se kävi niissä heti ylivoimaiseksi -- se on
tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen
kysymyksen ratkaisivat.
-- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi,
soudetaan kohti! -- niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.
-- Anna huhkia siis!
Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja
taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei
löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa
liikkui, väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmestyen
päivänpaisteiselle törmälle.
-- Se on nainen, -- kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.
-- Vierasta väkeä on siis täällä, -- nyt kiireesti eräjoukkoa
varoittamaan!
Tämä oli toki Tuirankin ensimmäinen ajatus, vaikka hän kyllä olikin
lietomielinen hetken lapsi. Mutta kumma kyllä meloi Lauri pysähtymättä,
arkailematta, edelleen ja taas rupesi Vilppukin soutamaan, pyörähtäen
kuitenkin alinomaa katsomaan tuota utuista ilmiötä.
Se oli nainen, sinihelmainen, keltatukkainen, selvään sen jo näki, ja
pian oli hänkin venheen keksinyt. Hän seisahtui työstään jyrkälle
törmälle ja katseli liikahtamatta selälle. Tuiraa vieläkin epäilytti
mennä kovin lähelle tuota rantaa, jossa nyt siis oli arveluttava
asutus, ja hän nosti aironsa vedestä; mutta Lauri yhä huopasi
rannemmas, toverin ymmärtämättä, mikä outo yty hänet oli vallannut.
Eipä tiennyt Tuira, että Lauri jo kaukaa oli ollut erottavinaan
vartalon ja liikkeet, jotka hän entuudestaan tunsi, ja että hän noin
arvelematta huopasi siksi, että hän tahtoi varmasti nähdä, oliko
rannalta katselija todella se, joksi se hänen silmäänsä kaukaa
kuvastui, vai oliko tämä hänen oman mielikuvituksensa kepposia.
Se se oli, -- Savilahden impi. Silmiä varjostavan käden alta tunsi
Lauri jo varmasti nuo ruskahtavat, pehmeät lapsenkasvot, joita reunusti
ohrankeltainen hius. Eikä hän aprikoinut, miten tyttö oli tänne
ilmestynyt, ei ajatellut, ettei se tietysti yksin ollut tällä autiolla
rannalla, yhä vain lähemmäs hän huopaili. Mutta jo virkahti Tuira:
-- Älä melo, -- mertaan joudutaan!
-- Maltahan, ei ole vielä vaaraa, -- tunnen tuon tytön, vastasi Lauri
verkalleen.
-- Tunnet! -- velhonnut lienee sinut veden neito!
-- Ei ole veden väkeä, Savilahdesta hän on kotoisin.
-- Siis savotar sittenkin, savijoukko on täällä!
Tyttö seisoi liikahtamatta kalliolla ja sulavana hänen nuortea
vartalonsa kuvastui vesakon vihantaa taustaa vastaan. Pianpa silloin
Tuirankin epäilykset voitti uteliaisuus ja kisailunhalu ja hän antoi
kepeän haapion soljua vanhalla vauhdillaan ihan kallion reunaan asti,
jonka siimekseen se pian peittyi. Siinä he nyt toisiaan vastakkain
katsoivat, eikä kotvaan aikaan sanaakaan vaihdettu venheen ja rannan
välillä. Tyttö se kuitenkin ensimmäisenä virkkoi:
-- Mistä soudatte, Hämeen miehet?
-- Täällähän me on kesäkausi soudeltu, vastasi Tuira. -- Mutta mitä
väkeä olet sinä?
Tyttö naurahti, Lauriin katsoi:
-- Etkö tunne enää?
-- Tunnenpa soljenvaihtajan Savilahden rannalta. Mutta...
-- Mutta mitä, -- peloittaako?
-- Enpä olisi suonut sinua täällä näkeväni, -- milloin tulitte?
-- Vasta eilen valmistui sauna, ensi kylpyyn haen nyt vastoja. Vai et
olisi suonut minua näkeväsi!
-- En täällä, -- tulitte hämäläisten vanhoille erävesille, täällä ei
sovinto säily.
-- Miksei säily, onhan täällä vettä useammillekin!
Siihen tytön kysymykseen eivät Hämeen miehet vastaamaan käyneet, ne
asiat eivät naisille kuuluneet. Ja keveämmäksi käänsikin heti
Vilppu-veitikka keskustelun:
-- Tule venheeseen, tyttö, tuttujasi tapaamaan!
Tyttö nauroi.
-- Veisitte ehkä väkisin mukaanne!
-- Tokkopa pahoin vikiseisit?
-- Tulkaapas koettamaan, nouskaa törmälle!
Laurin veret olivat ruvenneet kuumenemaan, hän meloi venheensä kallioon
kiinni ja tarttui sen halkeamassa kasvavaan rantakoivuun, virkkaen:
-- Jospa tulisin, huudonko päästäisit, tyttö, vai pakoonko juoksisit,
-- niin, mikä olikaan nimesi?
-- Anja.
-- Vai suostuisitko sulhasiin, tulisitko Hämeeseen emännäksi?
Tyttö punastui, peräytyi vähän, ja viskaisi ylpeästi niskaansa taapäin.
Hän oli ihana siinä kalliolla seistessään, posket hohteissaan, käsi
puuskassa, lehtikerppu kainalossa. Hetkeksi hän näytti suutahtaneen,
mutta suli taas leikkisäksi, vastaten:
-- Ei tulla sillä tavoin, ei lähde tämä tyttö karkaamalla sulhasille,
eikä ryöstämälläkään!
-- Mutta miten?
-- Käy, kysy Savilahdesta, jos tietää tahdot!
Vilppu oli sen keskustelun ajan seisonut keulateljolla ja kummissaan
kuunnellut toisten outoa lemmenkiistaa. Ja hänen lieto mielensä oli
siinä heti vainunnut seikkailun tilaisuutta, -- tässähän voisi
savolaisille kepposet tehdä! Tämä oli juuri sitä, jota hän rakasti ja
jota hän jo eräretkellä oli kaivannutkin, -- tuossa tuokiossa syttyi
hänen herkässä mielessään rohkea tuuma! Enempiä miettimättä hän tarrasi
kiinni rantakoivun runkoon, viskautui voimakkaalla nykäyksellä kallion
alimmalle särmälle ja kapusi siitä kuin orava tytön luo törmälle.
-- Nyt tulet kuitenkin hämäläisten haapioon, -- huudahti hän
kiivetessään ja yritti tyttöä syliinsä koppaamaan.
Mutta Anja oli kohta nähnyt soutomiehen liikkeen ja arvannut hänen
aikeensa. Notkeana kuin kärppä pyörähti hän kalliolta alas lehdon
puolelle, heitti sieltä vielä helakan naurun taakseen, ja hupeni kuin
metsänpiika vehmaaseen vesakkoon. Tuira kahmaisi tyhjää käsivarteensa,
suuttui, loikkasi tytön jäljestä lehtoon, mutta otusta ei ollut enää
kuuluvissakaan. Ja seuraavassa tuokiossa törähti jo koivikosta, lahden
partaalta, tuohitorven kimeä ääni, -- tyttö varoitti sieltä omaisiaan.
Turhiin oli huvennut Tuiran hurja tuuma kaapata kassapää savolaisten
rannalta ja viedä se saaliinaan toverilleen kainaloiseksi kanaksi.
Tyhjänä hän lehdosta palasi ja laskeusi nolona kalliolta venheeseen,
jossa Lauri yhä liikahtamatta seisoi ja moittien palaavaa toveriaan
katseli:
-- Tuhmasti teit nyt, Tuira, taitamaton oli ryöstöyrityksesi.
Ei käynyt Vilppu tekoaan puolustamaan, airoihin hän vain rivakasti
asettui, veteli voimakkaasti pois selälle ja viittasi Laurille, että
tämä viilettäisi lähimmän niemen taa, josta ei haapio savolaisten
lahteen näy, jos he torvenäänen kuultuaan lähtisivät nuorukaisia
takaa-ajamaan. Ääneti he soutivat. Vasta niemen kärjen sivuutettuaan
pysähtyivät he rantapehkojen lomitse katsomaan taakseen. Ei näkynyt
venhettä tulevaksi. Mutta siihen kallionkielekkeelle, josta Tuira äsken
oli koettanut sinihelmaisen tytön haapioonsa siepata, siihen ilmestyi
kohta laihaluinen, harvapartainen äijä, jonka Lauri heti tunsi
Savilahden Tarvaisen isännäksi, ja hänen perästään pari muutakin
miestä. Siinä he seisoivat hetkisen, näkyivät keskustelevan vilkkain
liikkein, mutta kotvan kuluttua he painuivat takaisin lehtoon samoja
jälkiä kuin tyttö äsken.
Lauri siirtyi nyt airoihin, soutamaan kaukaista kotirantaa kohti, ja
hän vetelikin niin hartiaväellä, että hauraan haapion laidat notkuivat
ja piukkivat pihlajaiset airot. Vakava oli hän katseiltaan. Olihan
tällä heidän soudullaan tapahtunut jotakin ratkaisevaa, toteutunut oli
juuri se, jota hämäläiset kevätkauden olivat varoneet: vihollinen
tavattiin näiltä samoilta vesiltä, ja sille nuorukaiset nyt olivat
itsensä ilmaisseet. Pyynnin rauha oli nyt poissa, taas oli soudettava
sotavesiä... Mutta vielä olivat Laurin mietteet vakavat muistakin
syistä: Savilahden leppymätön vainomies on täällä, koston tilaisuus on
auennut, miehen tehtävät ovat edessä... Mutta täällä on myöskin tyttö
Savilahden rannalta. Ristiriitaisina, sekavina risteilivät taas tunteet
nuoren miehen povessa ja hänen oli vaikea itselleen selittää, mikä
tunne oli voimakkain.
Kotvanen oli soudettu, kun Tuira huovatessaan puhui:
-- No, nyt sitä ehkä saadaan näillä järvillä tapellakin, savolaiset
tulivat sittenkin tarjolle!
Niin, siihen sitä kai nyt on varustauduttava, ajatteli Lauri,
palautellen muistoihinsa ne pyhät päätökset, jotka hän eriin
kulkiessaan oli tehnyt, kun kuuli kuvaukset isänsä kuolemasta näillä
vesillä. Mutta se ajatus ei ollut enää puhdas, ei iloinen ... eikä hän
toverinsa puheeseen mitään vastannut. Mutta Tuiran Vilppu jatkoi,
ikäänkuin äskeistä varomattomuuttaan nyt puolustellen:
-- Olisivat ne meidät kuitenkin keksineet, kun kerran täällä ovat, jos
eivät tänään, niin huomenna. Saattoipa olla hyväkin, että me savakoista
selon otimme ennenkuin he meistä. Nythän tiedämme minkä teemme.
Lauri myönsi mietteissään toverinsa tosia puhuvan, vaikka hän juuri
äsken vielä oli nuhdellut, kun Tuira pakotti tytön torveensa
turvautumaan ja savolaisten huomion herättämään. Mutta kun Lauri yhä
ääneti souti, heittäysi Tuira jo hilpeäksi:
-- Vai etkö olisi suonut minun tyttöä säikäyttävän? Mistä minä tiesin
sinulla niin tosia lemmenkisoja olevan savottarien kanssa! Kun sinun
kuhertavan kuulin ja tyttö vieressä viserteli, arvelin, että mitäs
tässä pitkistä puheista, otetaan neito mukaan, koska siinä turhia
kainostelee, -- niinhän ne ennen vanhaankin hämäläiset tekivät ja hyviä
emäntiä saivat. Ja niistä sitten tapeltiin...
Lauri souti edelleen äänettömänä omissa mietteissään. Tuira sai aina
vain yksin olla äänessä, ja hän kysyi nyt suoraan:
-- Olisit kai tytön ottanut, jos hänet venheeseen olisin saanut?
Lauri katseli sivulleen lehteviä rantoja, joiden ohi haapio liukui, ja
vastasi nyt harvakseen:
-- En tiedä mitä olisin tehnyt -- tuskin olisin häntä Saunarantaan
tuonut... Tarvaisen tyttäriä se on, vainolaisen perhettä. Näin hänet
tuonoin Savilahdessa, kun piispaa kyyditsin, puhuttelin kerran ... en
tiennyt, mikä hän oli ... ja minusta tuntui, että mieluisempaa impeä en
osaisi kainaloisekseni löytää, -- en sitä kiellä. Mutta ne ovat turhia
ne kuvittelut. Hänen isänsähän isäni tappoi, sitä pesuutta ukkoja koko
eräväkemme eniten vihaa, sukuni surmanheimoa hän on, ja kostamatta ovat
vielä sen heimon viimeiset kolttoset. Ei ole tässä aika lemmenhoureita
hautoa! Kostoon minua haastaa isäni surma, kostoa olen vannonut koko
suvulle -- ja sitähän sille lupasit sinäkin...
-- Niin lupasin, ja nyt onkin koston aika käsissä.
-- Nyt olkoon! -- Lauri huudahti sen melkein kiljaisten, mutta samalla
oli surua hänen äänessään, kun hän matalammin jatkoi:
-- Säpäleiksi särkykööt siis kaikki hempeät mietteet, kunis on kostettu
isäni kumpu. Ja siksi olkoon meidän keskeinen koko tuo kallioniemen
tarina, sehän ei kuulu kotisaunan väelle...
Lauri kiskoi oikein olan takaa, ikäänkuin ajaakseen airoihin sen
mielensä kiusan, joka hänen mietteitään velloi, ja vaahdoten halkoi
haapion keula selkävesiä. Mutta hän ei saanut sillä tasaantumaan niitä
voimia, jotka hänen sisässään kamppailivat, ja hänen äänensä kähisi
katkerana, kun hän tuokion kuluttua tiuskaisi:
-- Sukuni kirotko vai velhojen luotteet minut lienevät ajaneet jo
kahdesti tuon naisen pariin! Mutta pois hänet mielestäni kitken ja
kostettu pitää olla oma sukuni, ennenkuin hänet kolmannen kerran
näen! --
Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen
pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden
lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät,
sillä olipa kuin satua se, mitä heillä oli tältä retkeltään
kerrottavana, -- eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara
todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he
tiesivät. Ukko tuli ensimmäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän
viipymistään, -- eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet.
Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja,
urahti ukko:
-- Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!
Silloin se oli heti tosi tunnustettava.
-- Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan
rannalla.
Lauri ei, kumma kyllä, kertonut sitä sillä kiireellä, jota asian
merkitys edellytti, ja siksi ukko vielä epäilevänä kysyi:
-- Mitä olette tavanneet ja missä?
Rannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle,
jossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta ukko tiukkasi
aivan ankarasti:
-- Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?
-- Järven itärannalla.
-- Kertokaa!
Tuira viskeli ääneti haapiosta saaliitaan rannalle ja kävi sitten siitä
vettä äyskäröimään, -- hän antoi Laurin kertoa juttunsa mitä myöten
halusi. Ja Lauri kertoikin tarkalleen koko heidän retkensä, kertoi,
kuinka he kallioniemen ohi soutaessaan näkivät vastoja taittavan
naisen, -- sen lahden pohjassa oli nähtävästi savolaisten sauna.
-- Jospa lie ollut lappalainen, epäili ukko vieläkin.
-- Savotar oli, puvusta hänet tunsimme ja puheestakin ymmärsimme...
Erä-ukko vilkastui, mutta miehistä toiset säpsähtäen huudahtivat:
-- Puheesta, -- puhuttelitteko vainolaisen akkaa? Olisitte väistäneet
katalaa!
Lauri keskeytti kertomuksensa, kun hän Tuiran hymyilevän näki, ja
lisäsi lyhyesti:
-- Hän keksi venheemme jo kaukaa. Ja pois soutaessamme näimme miehiäkin
samalla törmällä. -- Ja hän lisäsi vielä vakavana ukkonsa puoleen
kääntyen: -- Yksi niistä oli Suursavon Tarvainen!
-- Sen jo arvasin, virkahti Suopelto, joka jo hänkin oli rantaan
ehtinyt uutisia kuulemaan. -- He uhkasivat tulla, syyskalalle
tulivatkin!
Kuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri
pyynniltään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten
saunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja
miehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan
törmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin.
Mutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja
huusi hätääntyneen päättäväisyydellä:
-- Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja
lähtee soutamaan kotiin päin!
Miehet hymähtivät ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:
-- Eihän vielä niin kiirettä ... tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!
Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen
rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään
ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät
kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen
parroittuneita kasvojaan. Olipa niinkuin hän juuri tätä uutista olisi
odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli
toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.
Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he
kokoontuivat kaikki ukon ympärille, johon olivat tottuneet
turvautumaan, -- hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä.
Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi
suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savakot pois,
Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan
kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja
virkkoi sitten:
-- Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä
tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja
parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.
Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille
oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus
levotonta joukkoaan tyynnyttäen:
-- Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me
muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki
nukkumaan, -- sittenpähän nähdään, mihin täällä ryhdytään! --
Mutta seuraavana iltana eivät olleet tiedustajat vielä palanneet, ja
yöksi jäi silloin nuotio palamaan pihlajan alle hämäläisten pihalle.
Sen ääressä valvoi vakavia miehiä, odottaen malttamattomina
tiedustajain paluuta, valvoi vielä, kun syyskesän aamu kylmänä ja
kelmeänä valkeni. Vakavana nousi vihdoin päivän rusko itäisen vaaran
takaa ja kirkasti ensiksi lahden läntisen rinteen ylimmät lehdot, jotka
näyttivät palavan punaisena tulena. Mutta kylmää oli se tuli, ja lahden
peittävä usva tuntui sen valossa sitä paksummalta, jäätyneeltä, --
melkein puistatti valvoneita miehiä. Vasta kun päivänsäteet lahteen
ulottuivat ja vähitellen ajoivat sieltä sakeat, itsepäiset, hitaat
sumupilvet pakosalle, vasta silloin tuntui elämän lehahdusta luonnossa,
vasta silloin kuului myös selältä airojen loisketta. Ja silloin
nousivat miehet nuotion äärestä vastaanottamaan yökunnista palaavia
tovereitaan.
Nämä kertoivat päiväkauden kuljeskelleensa louhikossa savolaisten
kotalahden seutuvilla, jonne olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja
mäntyjen latvoista. Mutta illan suussa olivat he hiipineet sen lahden
rinteelle, jonka toisella rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi
sauna oli siellä vain, eikä venheitäkään ollut rannassa monta, mutta
miehiä siellä sentään kuhisi patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja
naisia lisäksi. Ja iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa
oli puolikymmentä miestä, eikö liene urkkimasta palannut. Hyvin
varoskellen siellä savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa
sammuttivat, korkealle venheensä yöksi vetivät, -- niin kertoivat
vakoojat.
-- He tietävät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti
innoissaan, -- odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!
-- Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on
matkassa, -- vastaili Pilvenperä päätään punoen.
Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat
erämiehet ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut
saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvonjuonteita,
ymmärtääkseen, mitä mietteitä hänessä liikkui, -- hän ne kyllä aavisti,
mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein
kuin ainakin puhui johtaja vanhus verkalleen:
-- Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän
takamaillemme taas lähteneet, -- jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä
jo keväällä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla
tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei
takamaita jätetä, -- sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan,
syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.
Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli
huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin
kaikkien puolesta Suopelto kysyi:
-- Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö
tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, --
sydämikköjä he ovat, vaikka olisivat harvalukuisempiakin.
Niin, siihenpä juuri olisi Laurikin tahtonut vastauksen kuulla. Ja kun
hän huomasi vanhuksen sitä vältellen kiertävän, niin hän jo yskän
älysi. Kaikki tiesivät useimpain vastustavan tahallista verityöhön
käymistä, mutta pitkän kostonsa aietta ei ukko silti tahtonut uhrata.
Sen Lauri nyt oivalsi, kun vanhus vastasi:
-- Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa
liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme
ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon
silloin Tarvainen, jos tahtoo! Huolellisesti on kesän saaliit
kätkettävä, saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat
valvovat yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin
olemme valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.
-- Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto
vielä epäilevänä.
-- Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaat
savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.
Ukko pääsi siihen, mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien
mieli. Saaliit kätkettiin nyt salommas, venheisiin varattiin aseet ja
eväät ja joukolla vesille lähdettiin. Ja turvan tunne voitti siten taas
vähitellen huolestuneetkin retkeläiset. Mutta entistä rauhan elämätä ei
ollut enää erämiesten elämä takamailla. Milloin vain metsästäjä kuuli
oksan risahtavan tai otuksen loikkaavan kaukana näreikössä, silloin oli
hänen aina kyyristyttävä varomaan vaanivaa vihollista. Kalamiesten oli
joka salmen suussa pälyttävä eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle,
eikä ollut yöunella koskaan täyttä lepoaan. Kukapa sen tiesi, milloin
kyyryselkä kyttä nukkuvain nuotiota kiersi. Mutta pyyntiä sittenkin
jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä
vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja
painuneet takaisin omille järvilleen, -- niin jo naisia lohdutettiin.
Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi
kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin
rauhoitti ja rohkaisi.
-- Pian se koittaa Leenankin päivä, niin vakuutti Suopellon emäntä
ilolla matkueelleen.
Eikä sitä voinut Erä-ukkokaan kieltää, vaikka hän vielä tavallisesti
vastasi:
-- Vielä ei puhuta kotiinlähdöstä mitään, tänä vuonna viivytään erissä
niin kauan kuin vain syyspyyntiä kestää.
Hänellä oli se tuntu, että vielä sitä sittenkin jotain tapahtuu,
ennenkuin "Leenan päivä" koittaa, ja hän tiesi toistenkin aina vain
vaistomaisesti sitä tapausta odottavan, -- muutamain toivovan, toisten
varovan.
Ja se, mitä hän odotti, se tapahtuikin.
Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä
saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä
olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli
etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta
ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta,
jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään
pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe ja siitä kuului hiljainen
huudahdus...
Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, -- vasta
silloin kun muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi,
ilmoittaen:
-- Siinä on vieras!
Käskemättä seisahtui nyt soutu toisissakin venheissä, ja kun ne hiljaa
etumaisen tasalle lipuivat, jäivät kaikki sanattomina katsomaan edessä
olevalle rannalle. Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain
puolikymmentä kalavenhettä, ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen
nuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja
astuskeli nuotion ympärillä.
Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai
juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida,
ennenkuin uudelle lähtevät.
Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheissään. Vasta kotvasen
kuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehoittavan:
-- Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!
Mutta miesääni vastasi samalla:
-- Jo ne meidät ovat nähneet!
Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa ukkoa, hakien hänen
katsettaan. Uuden, kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen
silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri
hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan.
Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan
keskustelun katkaisi ja vihaisesti virkkoi:
-- Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä
pyörrällettäisiin. Eteenpäin!
Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he
arvasivat nyt sen ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti
vihollistensa lukumäärän. Ja ensimmäisenä Tuira laskuistaan tuloksena
lausui:
-- Soudetaan kohti -- pidämme me noille puolemme!
Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet
ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä
rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta
supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja
uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin
vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli
savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko
soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä
eivät soutajat tienneet. Mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys
vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti.
Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet
tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää
odottaneet.
Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä
sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten
sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa
toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet,
-- siinä he silmästä silmään toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he
kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet, vaan
sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat
siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipuna oli
herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko iskettävä se tuhoisa
kipuna?
Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti
hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan ukko karkealla äänellä,
jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:
-- Taas lähditte Savon miehet hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö
teillä ole järviä omilla takamaillanne?
Se sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi
levotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha
mies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen
isännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin ukon, mutta kiihkoisampi, oli
Tarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:
-- Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten
merkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle
soudatte.
Vastaus venheestä tuli viipymättä:
-- Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä
vanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimmäiset saunat ja
katiskat, nämä maat ovat meidän veromaitamme.
-- Näytäpäs, mistä veromaasi alkaa, -- suden ovat nämä maat mittaamat!
Mutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat
rintamaihin kuuluvat.
-- Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset
silloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä
kävimme, -- työnnyitte tänne sitten jäljestä kuin varkaat toisen
halmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.
Savolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:
-- Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole
täällä näkynytkään.
Mutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:
-- Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä
lähteneet, -- hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja
hiiloksiksi jäävät vastakin, jollette sovinnolla näiltä rannoilta
suoria.
-- Nähtäneen, kuka täältä ensiksi suoriaa!
Tämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi
kuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt,
kiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin
salmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan
puolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen
iskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä
kärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo
venheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa istuvat hämäläiset odottivat
taas jännittyneinä ukon enempiä käskyjä.
Mutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi
keskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin
tasoitellakseen äskeistä kiivautta:
-- Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja
teidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille
vesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta
sovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo
erissä kulkee, mitä myöten Häme, -- vettä riittää vielä molemmille.
Tämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että
Suopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs
leveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon
puheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä,
Pouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan
riidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista
eli, ja siksi häntä sovinnon puhe enimmin miellytti.
-- Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. -- Raja olisi
käytävä takamaitten välille, sittenpä vasta kukin omansa tietäisi ja
saisi rauhassa raataa ja pyytää. Ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.
Alas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat
supattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen
kuultiin siellä terävästi väittävän.
-- Joko pehmeni taikoja-rautio. Rajan me panemme siihen mihin soudamme
ja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!
Mutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:
-- Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla
olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista
sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.
Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi.
Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen
koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli
syntynyt aina, kun oli tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu.
Mutta tuo ajatus, että piti määrätä rajankäynnillä varmoiksi molempain
heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-iän
miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä
vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin
alullekin pannut, yksi sen ajan rajapyykki -- Tähkäveden Naulasaaressa
-- oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin
huvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo
ajatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt ja siksi juuri Suopellon
tuuma nytkin paljon vastakaikua sai. Itse hän siitä rohkaistuna jatkoi:
-- Eihän yrittänyttä laiteta, -- saisihan asiasta miesten kesken puhua.
Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää ukkoa, joka
viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut.
Hyvästi he tiesivät, ettei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään
miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan
erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän
luki sen inhon nytkin ukon tyytymättömistä katseista. Liian syvät
olivat ne haavat, joita savolaiset olivat hänen pitkän ikänsä varrella
hänen sydämeensä iskeneet; heidän kanssaan hän ei voinut sovitella
koskaan. Hänen lyhyt oppinsahan oli aina ollut: vainolainen on
kostettava, tungettelija on ajettava tiehensä! Sen Lauri tiesi, ja
juuri sen vuoksi hän ihmetteli, että ukko niin kauan ääneti istui,
lausumatta sitä repäisevää, ratkaisevaa sanaa, jota nuoret miehet
häneltä odottivat ja joka oli tekevä lopun turhasta haastelusta.
-- En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään
kystä syntyvän, -- uhmalla he nytkin tänne tulivat...
Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista, ja
rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:
-- Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!
Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:
-- Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!
Mutta kaikkien ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:
-- Mutta kun lienee savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista
puhuttavana, kun lienee heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin
puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.
Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, kun he sydän ahdistuksessa
soutoteljoillaan istuivat ja tuskaisina odottivat, mihin tämä väittely
päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä
ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä ja turhaan koetti Laurikin
ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan
tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa,
väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen
isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas
ja huusi:
-- Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa
selvittää. Jos lienee teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin
soutakaa maihin -- puhutaan!
Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt
tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja
se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän
antoi merkin soutajilleen ja samassa hänen venheensä aallokosta
laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten
valkamasta. Vielä viipyi salmella ukon venhe, ja sen liikkeitä ne
toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja
lausui elpyen:
-- No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee
savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin
noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!
Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla,
jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana
joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta
Suopelto, Pilvenperä ja muutamat muut sovinnon miehet nousivat ylemmäs
törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden
erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin
jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä
huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin
miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan
sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta
vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.
Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten
luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan
ja kysyi:
-- Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?
-- Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi
Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.
-- Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren
ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? -- Tällaisen kekäleen
heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja
jatkoi sitten itse: -- Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri
nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me
tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?
Se väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti
taas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto
virkahti melkein moittivasti:
-- Siitähän nyt juuri olisi sovittava.
Mutta silloin ukko kiivastui:
-- Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani -- minä sen pidän.
Tässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me
tältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!
Jo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät
taas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:
-- Ehkä lähdet, jos lähetetään!
-- Ka, jompikumpi lähtenee!
Taas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat
karsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu
sovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana
vesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet.
Siellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja
siitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä
naistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan
ryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se
kävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili
ivailijalle:
-- Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!
Vastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka
sen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä
hytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla
kuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa
kuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:
-- Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat
savolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!
Ja hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen
noita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:
-- Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!
Silloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman
pajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi:
rautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri
keskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle
kainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.
Tuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan.
Mutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin
miesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo
kuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo
heilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian
määrätön hälinä.
Mutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut.
Tuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen
irti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla
äänellä:
-- Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen!
Mutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on
pystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt
eteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!
Mutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa
rynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä
välähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa
tuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne
kaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja
rynnätessään huusivat Hämeen miehet:
-- Erä-ukkoa ampuivat, katalat!
-- Sitä varten ne meidät tänne hakivat!
Yksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut
rauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia
vastaan, karjuen:
-- Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!
Odottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet
asettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen.
Tulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja
kirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti
venheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan
ukon riemahteleva yllytysääni:
-- Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille,
mistä raja kulkee...!
Mutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona
vesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu,
leppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri
oli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo
kavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka
laukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen
mielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja
tovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja
pajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli
Tarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa
hän jo ennen oli käsirysyssä ollut, -- häntä tavoitti nälkäisenä Laurin
isku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän
nuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen
rinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen.
Kotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin
nuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen... Mutta hän ei tahtonut
kostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa
suru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä ... ja
juureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan.
Laurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä
lepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa
otsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi
rantaveden...
Läkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä
huimasi, -- tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän
kahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi
törmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, -- hervonnut oli ottelussa
polven jänne... Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen.
Savolaiset juoksivat häntä kohti, -- mutta perille asti eivät ehtineet,
se isku ei tullut...
Lauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja
pysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan
vesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä
Tuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt
vuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä
itkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle
näki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana
riehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet
Hämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi
kehoittaa:
-- Venheille, Savon miehet, soutamaan!
Mutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi
ilkkuen:
-- Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, -- älkääkä palatkokaan enää!
Mutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän
kääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen
noidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara
ojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten
valkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat
hämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja
yrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen
tapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi
kaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.
Henkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana
venheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet,
tyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat
siellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia
juoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten
savolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten
rannasta loittonevain venheittensä perään...
Pakenevain kintereillä olivat Hämeen miehet voittonsa hurmaamina
juosseet rantahiekalle asti ja survoivat sieltä vielä keihäitään
pakoon ehättäviin venheisiin, joissa vallitsi sanomaton sekasorto ja
joita johdotta jääneet savolaiset koettivat henkensä hinnalla
vasta-aallokkoon soutaa. Mutta vesille eivät hämäläiset enää lähteneet
pakenevia tavoittamaan, siksi uupuneita jo olivat hekin, siksi syrjässä
olivat heidän omat venheensä. He vain riemulla tuota pakoa katsoivat ja
aina väliin vielä nuolen lennättivät loittoneviin aluksiin.
Tässä miesjoukossa seisoi Laurikin, vielä taistelun huumaus korvissaan.
Mutta hänen huuliltaan ei riemun huutoa lähtenyt. Erään venheen
keulateljolle kyyristyneenä näki hän nuoren tytön, jota hän ei
tuoksinan aikana ollut hetkeäkään muistanut. Nyt vasta palasivat
muistot. Se ei itkenyt, tuo kalpea tyttö, ei ulissut toisten naisten
tavoin eikä käsiään väännellyt, mutta sitä raskaammalta näytti hänen
äänetön surunsa. Verkalleen käänsi hän päänsä venheestä rannalle päin
ja hänen kauhua kertovat katseensa sattuivat Laurin tähystävään
silmään. Vedetön, mutta valittava, murheen murtama, oli se
jäähyväissilmäys, ja sellaiseksi se, kun venhe samassa salmesta kääntyi
saaren taa, nuorukaisen sydämeen painui.
Jotakin särkynyttä tunsi Lauri rinnassaan, kun hän riemuavain
toveriensa keskeltä taas saareen päin kääntyi. Mutta suruksipa muuttui
siellä ahteella toistenkin riemu. Melkein joka talon miehiä makasi
siellä vainajina taikka haavojaan valitellen. Hengettömänä lepäsi
siellä Olkkolan isäntä, nuolenpää vieressään, viimeisiä henkäyksiään
veti Voipalan nuori perijä, ja Koskipää oli kaatunut katajikkoon, johon
hän vihollisen oli ajanut ja iskenyt. Surun sortamina seisoivat omaiset
näiden jäykistyneiden ruumiiden luona, ja valitellen koettivat naiset
nurmella lepääväin verihaavoja tukkia. Haavoitettunsa olivat viholliset
toki saaneet mukaansa, mutta montapa makasi heitäkin kuolleina
rinteellä.
Mutta sen hävityksen keskellä istui Karmalan vanhus, vielä tappara
kädessään, kivellä Tarvaisen luisevan ruumiin vieressä, jonka
kangistuneista suupielistä vielä tursui verensekainen vihan vaahto, ja
onnellinen hymy kirkasti Erä-ukon partaiset kasvot. Mutta kalpealtapa
hän sentään näytti itsekin ja voipuneelta, ja huolestuneena Lauri,
rannasta hänen luokseen astuessaan, kysyi:
-- Miten on laitanne, ukko, onko haavanne tukottu?
-- Ei se mikään haava ole, nuolen naarmu vain, ei se tukkoja kaipaa,
vastasi vanhus halveksuen.
-- Mutta katso, mekkosi on paksussa hurmeessa, vieläkin vuotaa verta!
Nyt sen vasta ukko itsekin huomasi, ja pian siihen kertyi muitakin
avaamaan hurstista paitaa. Sieltä löytyi karvaisen rinnan kupeelta
ruosteisten nuolensärmäin repimä haava, syvä ja sälöinen. Mutta vanhus
ei vieläkään sitä tosiasiaksi arvannut. Ja sillaikaa kuin hänen
haavaansa tukettiin, puhui hän lepokiveltään rohkaisevia lohdutuksen
sanoja sureville, masentuneille erämiehille:
-- Älkää itkekö kaatuneita, sulo on sotahan kuolla. Raskaalta tuntuu
kyllä vainajia nähdä, mutta se hinta meidän oli maksettava, jotta
savolaiset kerrankin saataisiin älyämään, ettei heidän ole näille
vesille pyrittävä. Nyt on erämaa taas meidän ja meillä se pysyy, jos
vain huolellisesti apajoitamme varjelemme...
Mutta Ukon rohkea riemu ei muuhun eräväkeen tarttunut. Surevina
suorittivat Hämeen miehet viimeiset tehtävänsä tällä taistelun
anteella: korjasivat venheisiin haavoittuneet ja hautasivat vainajansa,
-- kaatuneet viholliset he jättivät maan päälle makaamaan. Sitten he
kiireisesti lähtivät soutamaan pois tästä kalman saaresta, jota he nyt
Sotasaareksi sanoivat, soutamaan samoja salmia, joita savolaiset äsken
olivat kulkeneet. Tuuli oli illaksi tyyntynyt, autiona siinsi taas
kellervälehtoinen hiekkarantasaari suuren eräjärven keskessä, ja
ensimmäinen kaarne laskeusi pian lennostaan tuolle hiljaiselle
rannalle, jossa äsken oli soinut intohimojen mylvivä pyörre.
Etuvenheen perässä, vanhalla kunniapaikallaan, tahtoi Erä-ukko nytkin,
voitosta palatessaan, istua, vaikka hän olikin verenvuodosta kalpea ja
vaikka vihavoimaan ruvennut haava estikin häntä muuta kuin yhdellä
kädellä perää pitämästä. Sairaaksi hän ei tahtonut heittäytyä, ei,
suoraksi hän selkänsä oikaisi, kun hän siinä uupumusta tunsi, ja
suorana hän venhekuntansa kotilahteen viiletti. Mutta ennenkuin rantaan
ehdittiin, niin jopa putosi huopari hervonneesta kädestä, vilun väreet
vanhusta puistattivat ja taluttamalla oli ukko vietävä saunaan,
nahkaselle vuoteelleen.
Huolestuneina valvoivat monet väsyneet, murheiset Hämeen miehet tänä
iltana rantanuotiolla. Jokohan sittenkin teki pillojaan viholaisen
lemmonnuoli, mistä sitten apu saadaan, jos auttaja kaatuu? -- niin he
toisiltaan kyselivät. Aamuyöstä kutsui ukko Laurin ja Suopellon
luokseen. Nämä näkivät heti, että haavakuume oli yöllä yltynyt ja
nopeasti myrkyttänyt vanhat veret; hämäräksi oli jo käynyt
johtajavanhuksen silmän kiilto, ja heikentyneellä äänellä hän heille
puhui. Mutta mieli oli vanhuksella terve.
-- Minun aikani on kypsi, sanoi hän, -- kostettu on sukuni surma,
voitettu vainon mies, joudan pois. -- Hän kääntyi sitten pojanpoikansa
puoleen ja virkkoi lempeästi: -- Kostoa neuvoin tuonoin sinullekin,
kostoa ja vihaa, siihen olen kasvanut. Mutta sinulla on nousuaika
edessäsi ... sitä olen yökauden ajatellut ... tuota eilistä
muistellessani. Niin, ehkä olet, Sipi, oikeassa, ehkei tämä ainainen
tora lopultakaan elätä. Punnitkaa itse, onko rauha parempi kuin sota;
minä en voinut sopia, ehkä voitte te...
Hänen raukea silmänsä pysähtyi taas pitkäksi hetkeksi Lauriin. Ja hän
jatkoi:
-- Katselen sinua, Lauri: sinussa on vartta, on mieltä, on miestä, erän
kovat kestät, tapellakin osaat... Mutta ei ole sinussa sittenkään samaa
sisua kuin oli isässäsi ja minussa. Toinen aika voi vaatia toista
miestä. Sinun ajettavaksesi jää kerran meikäläisten asia; aja se
heimosi onneksi, vaikkapa rauhan teitäkin. Mutta muista: niitä maita,
jotka ovat ostetut heimosi verellä, niitä älä heimolta hinnatta heitä!
Niin hän puhui, ja taas valaisi nuortean auvon ilme hänen kasvonsa,
joilta jo kuumeen hehkukin kelmeni. Vielä hän kuitenkin riemahtaen
virkkoi:
-- Kostamatta en kuitenkaan katoa ... kostin jo itse!
Ja se ilon ilme jäi hänen kasvoilleen, kun hän siinä hiljaa,
valittamatta, makasi ja aamun valetessa hiljaa kuoli. --
Muutamia päiviä myöhemmin souti hämäläinen erämatkue jo myödyttäviä
vesiä kaukaisilta haukijärviltään etelää kohti. Myrskyisiksi kiihtyivät
syystuulet suurilla selillä, ne repivät puut rannoilta lehdettömiksi,
ne kaatoivat honkia palolla ja läikyttivät laineita lastissa olevain
venheiden varpelaitojen ylitse. Mutta väsymättä kiskoivat kovettuneet
kourat aluksia aallokon halki, ja kun virtavesille saavuttiin, niin
levähtämättä laskettiin kohisevat kosket ja suvannoilla nostettiin
lehtipurje avuksi.
Kotikyliin paloi näet mieli syksynpimeiltä saloilta. Kotimatkalle
olivat hämäläiset -- vanhalle johtajalleen saunarantaan kummun luotuaan
-- lähteneet heti kun haavoittuneet suinkin jaksoivat taivalta tehdä.
Savolaisten pelko ei heitä siihen enää ajanut, nämä olivat näet
sota-illan jälkeen kiireesti paenneet soittensa taa. Mutta avuttomiksi
Hämeen erämiehet sittenkin itsensä tunsivat ja alakuloisiksi: paljon
verta, monta uhria oli taas tämä kalaretki vaatinut, suru asui
kotiinpäin soutavain miesten mielissä.
Mutta yhtä painoa he eivät vieläkään päässeet kulkemaan
rintamaankyliinsä asti. Kun he saapuivat Venheheittoon, jossa
tavallisuuden mukaan saaliista suurin osa kätkettiin rotkoihin, sieltä
suksimiesten talvikelillä haettaviksi, niin huomattiin, että Tuirassa
ei ole vielä miestä pitkien metsätaipaleiden poikki kotiinsa
kävelemään. Muut haavoittuneet olivat jo kutakuinkin kostuneet, hänen
reidessään oli vielä tuuranreikä auki, ja huonoksi se oli vienytkin
verevän miehen. Sairasta ei tietysti voitu yksin salolle jättää, mutta
pitempään ei erämatkue myöskään malttanut sinne jäädä. Siitä pulmasta
kauan neuvoteltiin miesten kesken. Vihdoin virkahti Suopelto:
-- Jonkun on jäätävä Vilpun kanssa tänne, kunnes talvella täältä
saaliit haetaan. Kuka jää Jämsän miehelle kumppaniksi?
Lauri oli jo aiemmin tarjoutunut jäämään henkensäpelastajan toveriksi
salolle, mutta siitä tarjouksesta ei Vilppu huolinut; hän tiesi, että
Lauria tarvittiin viemään suruviestiä Karmalaan ja hoitamaan Erä-ukon
hänelle jättämiä tehtäviä. Poissa oli vanha leikkiluonto nyt
veitikalta, siinä hän lepäsi avutonna lehtivuoteella Kihosjoen
partaalla ja virkkoi katkerasti neuvottomina ääneti seisoville
miehille:
-- Ei tarvitse jäädä kenenkään, jo joudan tästä yksin kuolemaan!
Mutta silloin kuului neuvottelevain miesten kehään arka naisääni, joka
sivulta kuiskasi:
-- Minä jään.
Miehet kääntyivät katsomaan. Se oli Karmalan nuori Enni, joka oli
sydäntään pidellen kuunnellut miesten puheita sen kulkijapojan
kohtalosta, jota hän kenenkään tietämättä mielessään rakkaana piti.
Ihmetellen huudahti Lauri:
-- Sinäkö, Enni, jättäytyisit salolle?
Punaisiksi olivat karahtaneet neitosen kasvot, kun kaikki olivat häntä
katsomaan kääntyneet, -- hän ujosteli nyt havaitessaan, että oli näin
yhtäkkiä salaiset tunteensa toisille ilmaissut. Mutta Tuiran Vilppu,
joka oli maannut väsyneenä ja välinpitämättömänä, hän nyt kuin elpyen
istualleen kimmahti, hänen raukea katseensa kirkastui ja vanhaan
tapaansa hän taas iloiten virkkoi:
-- Jäisitkö Enni, jäisitkö todella toverikseni salolle talvikaudeksi,
-- me kahden vain!
Nyt voitti tyttökin ujoutensa, ja rohkeana hän astui haavoitetun
viereen:
-- Jäänpä vaikka moneksikin talveksi, -- etkö sitä arvannut?
-- Enpä uskaltanut, mutta nyt en joudakaan kuolemaan! Tule, jäädään
tänne takamaille elämään, tänne sauna saakaamme! Nyt kyllä pian haavani
paranee enkä ikävöi enää Jämsänjoelle!
Miehet katselivat iloisesti hymyillen tätä kohtausta autiolla
jokirannalla, ja pian virkkoi Pilvenperä:
-- Taitaa olla lemmen liitto siinä tekeillä, perhekunnan alku
takamaille, eipä sitä apua arvattukaan!
Mutta Suopelto puhui innostuen:
-- Se on oikein, koskapa yhteen kuulutte, niin perustakaa vain kotinne
tänne takamaille. Me kyllä teille tänne jykevän pirtin rakennamme ja
eväitä heitämme, ettei hätä heti heiluttele. Ja vaikkei ole pappia
aviotanne vihkimään, niin yhtä pyhä se liittonne silti on, kun sen koko
erämatkue vahvistaa, -- voittehan sitten joskus tulla papinkin luo,
samalla kuin lapsenne ristitte, silloin on yksi tie ja kaksi asiaa.
Siinä oli Kihoskosken kupeella komea kuusikko ja sen rinteellä tiheä
lehto, johon hyvästi saattoi saunan kätkeä, -- siihen eräjoukko kävi
yhteisvoimin nuorelle väelle salopirttiä rakentamaan, ja parissa
päivässä se oli jo valmis. Ensi tuli tehtiin uuden tuvan uuniin, sen
valossa Leena-muori nuorikolle ensi taikinan vastasi ja hilpeät
hääjuhlat siinä joukolla vietettiin.
Mutta erojuhlat samalla. Sillä seuraavana aamuna läksi hämäläisten
erämatkue painumaan lounaisille metsäpoluille, jättäen kaksi nuorta
ihmistä pitkän talven ajaksi yksinäiselle salolle, missä ei kymmenien
peninkulmain kuuluvilla muuta ihmistä asunut. Mutta rohkeina jäävät
lähteville hyvästinsä lausuivat, ja iloisina he sulkivat ovensa
syysmärkään poistuneiden jälkeen, kätkeytyen niin kahden oman tupansa
lämpimään.
Hetkeksi pysähtyi vielä erämatkue Kihoskosken harjulle katsomaan,
kuinka Tuiran salopirtistä nouseva savu hienona hiveli syysmetsän
märkiä latvoja, ja kyynel silmissään virkahti Leena-muori:
-- Ei ole niillä raukoilla mihin turvautua, jos tulee vieraaksi tauti
tai korven kontio.
Mutta vakavana vastasi Sipi:
-- Toisiinsa turvautuvat. Rohkeutta siltä kysytään, joka noinikään
salolle pirttinsä perustaa. Mutta niin ne ovat erämaat asutettavat,
niin ne ovat asutetut ennenkin, ja ehkä on eletty onnellisempinakin
silloin kuin nyt rintamailla!
Mutta syrjemmässä muista seisoi Karmalan Lauri ääneti katsellen tuota
erämaan keskeltä hienosti kiemurtelevaa savua, ja kaihoten, kadehtien
hän ajatteli ystävänsä onnea. Noin olisi hänkin tahtonut saada kerran
mielittynsä keralla jäädä sydänmaan saunaan, kahden vain, syrjään
ihmisten kiistoista ja kilvoituksista. Mutta se hänen hiljainen
unelmansa, se oli kostoon särkynyt. --
Usein oli suru erämiesten matkassa kotosalle kulkenut ennenkin, mutta
harvoin olivat suruviestit niin suuret olleet kuin tänä syksynä. Niitä
kulki nyt joka kylään niiden matkueiden mukana, jotka rintamaan
laidassa eri tahoille haaraantuivat.
Mutta raskain viesti oli Laurilla vietävänä, hänen yksin astellessaan
lehtoa pitkin Karmalan lahteen. Etäältä vaarojen takaa kumahteli kuin
haudasta kirkonkellojen soitto, -- oli lauantai, pyhäksi soitettiin, --
ja hän ajatteli, että saavat ne nyt pitempäänkin soida, kuolinkellot.
Penikin käveli siinä vakavana hänen rinnallaan, ikäänkuin sekin tuntien
raskaaksi sen viestin, joka heillä oli kotiin vietävänään.
Mutta kun Lauri kotipihalle saapui ja tarinaansa kertomaan kävi, niin
tunsi hän mielessään kylmän puistatuksen. Kenenkään silmä ei siellä
itkuun sulanut, harvan sanan sai hän vastauksekseen, -- tuntui melkein
kuin se hänen tuomansa tuonenviesti jo olisi ollut tuvassa tunnettu. Ja
niinpä hänelle emäntä jo ennen kuin Lauri suunsa avasi virkkoikin:
-- Taasko tappelitte, veriin miehiä menetitte, vaarinkin sinne jätitte.
-- Niin, jo sen tiedän, nähnyt sen olen, nähnyt vihanvenheitä
vierekkäin rannalla ja ruumiita olen nähnyt hautoihin laskettavan.
Mutta missä on Enni, vihkimättä lapsen salolla naititte...
Lauri tiesi kyllä, että tuo sairaalloinen emäntä Mustanahon karsikossa
usein loveen lankeili ja kaukaisia asioita katseli, -- olihan se
ennakolta nähnyt senkin tappelun, johon häneltä mies ja lanko oli
kaatunut, ja siitä asti se olikin noin kummaksi käynyt. Mutta kaameata
oli Laurista sittenkin kertoa sanomiaan tuolle kylmälle tietäjälle,
joka jo salatkin tunsi. Eikä lämpimämpi ollut sedänkään vastaus, kun
Lauri tälle vaarin kuolemanviestiä kertoi. Tylysti Tuomas vain virkkoi:
-- Surmaansa kai se isä ikäloppuna läksikin sieltä savolaisten
tappeluista hakemaan, eihän se malttanut lähtemättä olla. Sen siitä nyt
taas näitte!
Laurilla hyyti sydäntä; nyt hän vasta oikein tunsi orpona liikkuvansa
näillä setänsä pihoilla, joista äänetön kylmyys häntä vastaan huokui.
Painostavalta hänestä oli siellä kyllä ennenkin tuntunut.
Raskasmielisenä oli setä aina ahertanut siinä ilottomassa
raadannassaan, ja kuin haamu oli tuo kärsivännäköinen emäntä siellä
ennenkin liikkunut umpisuisena ja umpimielisenä. Mutta nuoresta
erämiehestä tuntui sittenkin siltä, kuin joku erityinen, äänetön, salaa
jäytävä suru ja entistä raskaampi apeus olisi nyt näillä kotituvilla
asunut ja häntä vastaan lehahtanut. Se ikäänkuin puristi kokoon
Laurinkin nuoren sydämen, hänet valtasi melkein pakko saada edes jonkun
kanssa puhua, kertoa ja kuulla. Hetken tuvassa levättyään käveli hän
senvuoksi ulos tanhualle, mistä kuului havukirveen yksitoikkoinen
nakutus. Poika-Tuomas siellä pölkyn ääressä heilui ja häneltä Lauri
kysyi:
-- Missä on Heino? -- Hän tahtoi toki saada tarinoida nuorimman
orpanansa kanssa, joka ei mikään tuppisuu ollut.
Mutta Tuomas ei vastannut, nakutti vain ääneti poikki pieniä
kuusenoksia. Vasta kun Lauri uudisti kysymyksensä, ärähti juro raataja
melkein äkäisesti:
-- Heinoko... Karannut!
-- Mitä puhut, karannutko kotoaan, uteli Lauri hämmästyneenä. -- Miksi
ja minne?
-- Maailmalle, minne lienee livistänyt, helpompia päiviä hakemaan kai!
Laurin täytyi hämmästyksensä kesken hymyillä, sillä hän tunsi noista
sanoista niin hyvin isä-Tuomaan lyhyet puheenparret, jotka jo olivat
hänen kuvaansakin syöpyneet.
Mutta vielä hän kysyi:
-- Milloin se lähti?
-- Tässä kesällä, yöllä livisti, jälkiään ei jättänyt...
Enempää ei Tuomas tiennyt kertoa. Mutta Lauri ymmärsi jo siitäkin tuon
tuvassa vallitsevan mielialan, isännän ärtyisän äänen, emännän
laihtuneen hahmon. On siis surua täälläkin, jäytävää surua ja soimuuta.
Ja hän istahti hetkeksi tanhuan aidalle havumiehen viereen, katseli
rantakedon yli järvelle, missä syysmyrsky vesiä myllersi ja
vaahtopäisiksi särki aallonharjoja, ja hän ajatteli, että eipä ole
oikeastaan ihmekään, jos Heino kotoaan karkasi. Sillä itsestäänkin
hänestä tuntui, että hauskempi kuin täällä on sittenkin siellä
syyssateisella salolla, -- ilman tovereitaan, joustaan ja Peniään,
hänkin tänne menehtyisi!
Samassa hänen silmänsä sattuivat siihen aituuksen nurkkaan, missä Ukon
Ennille kasvatiksi tuoma tevana vielä vankina kohotteli korkeata
kaulaansa korkean aidan tasalle. Poissa on nyt Ennikin, Karmalan ainoa
ilolintu; kesykki on yksin jätetty siihen, eikä hoitajaa ole enää
odotettavissakaan. Lauri käveli aituuksen luo, purki veräjän ja astui
taputtamaan arkaa hirvenvasaa, joka suurilla silmillään tätä outoa
lempeyttä katseli. Mutta kun hirvi tuokion kuluttua aukinaisesta
veräjästä astui nurmelle ja sieltä pitkin harppauksin loikkasi lehtoon
päin, niin eipä Lauri sitä pidättämään käynyt, vaan ajatteli:
-- Mene vapauteesi, ilotontahan täällä on sinunkin!