Se piispanmatkue, jonka Erä-ukko oli Mustanahon alaiselta luhtatörmältä
nähnyt Päijänteen selällä liikkuvan ei sittenkään jättänyt käymättä
Karmalankaan lahtea. Pari päivää se viipyi Sysimäen kirkolla, jossa
piispankäräjiä pidettiin ja juhlalliset jumalanpalvelukset
toimitettiin. Mutta toisen päivän iltana palasivat kirkolta kiireellä
kotiin Karmalan Marketta-emäntä ja Enni-neito, ainoat, jotka talosta
olivat kirkolle joutuneet, ja kertoivat miehille, että koko retkikunta
saapuu aamulla Karmalan rantaan.
-- Mitä ne täältä hakevat? kysyi aamiaisen aikaan ukko tyytymättömänä,
viskaten kuirin tyhjään piimähulikkaan ja nousten murkinalta.
-- Täältä kuuluvat poikkimaisin jatkavan matkaansa Savon puolelle,
selitti Enni, vilkasliikkeinen, ketterä tyttö, talon ainoa tytär ja
ainainen ilonpitäjä. Hän oli Heino-veljeään vanhempi, mutta Tuomasta
nuorempi; jälkimmäisen oli hänellä tukeva varsi ja roteva työinto,
mutta edellisen liukas kieli ja kasvojen pehmeä hipiä. -- Tänne on
kuulutettu kaikkia rantakyläin talonpoikia tuomaan aamulla hevosensa
piispan matkuetta varten, täältä painuvat salolle. -- Niin tiesi tyttö
lisätä.
-- On siinä taivalta hevosille jos miehillekin, murahti ukko nyrpeänä,
-- Ja siksikö täällä nyt on emännillä tuota keskiviikkoista
juhlatouhua, niille vierailleko siinä taikinata vastataan ja juustoja
paistetaan?
Sen kysymyksen hän heitti talon kalvakkaalle, kärsivännäköiselle
emännälle, joka ääneti kuin varjo hyöri pirtin ja aitan väliä, yllään
valkoinen mekko, päässään valkoinen huntu. Mutta vastausta ei ukko
kysymykseensä saanut eikä sitä paljoa odottanutkaan. Hänen miniänsä,
Karmalan Marketta-emäntä, ei näet usein suutaan puheeseen avannut,
harvoinpa kysymykseenkään vastasi. Hän oli, tämä Tuomaan vaimo,
umpimielinen ja harvasanainen; hän oli kivulloinen, ja hänen
umpimielisyytensä luultiin siitä johtuvan. Mutta olipa hän muutenkin
vähän omituinen. Harras oli hän kirkossakävijä, tiheään hän
rippituolissakin polvistui, ja mustaa rukousnauhaa, jota hän aina
kaulassaan kantoi, hänen sormensa alinomaa hypeltivät. Mutta siitä
huolimatta hänen usein iltaisin ja öisin nähtiin nousevan Mustanahon
harjalle, pakanain vanhaan karsikkoon, jossa hänen kerrottiin väliin
loveen lankeilevan ja isältään oppimillaan loitsuilla puhuttelevan
maahisia ja metsän haltijoita. Mutta vanhan pihlajan kylkeen ripustetun
ristin ääressä hän sielläkin sillävälin polvillaan rukoili.
Aina ei ollut Karmalan emäntä näin umpimielinen ollut. Erä-ukko muisti
senkin ajan, jolloin hän sulavasuisena liikkui sillan liitoksilla. Se
oli siihen aikaan, jolloin ukon vanhempi poika, Viljo, vielä eli.
Viljo se olikin oikeastaan metsämatkoillaan Marketan löytänyt vanhan
taikoja-raution sysimökistä ja hänet veljelleen vaimoksi hommannut.
Siihen vanhempaan veljeen se oli tainnut Marketta oikeastaan olla
mieltynyt, eikä Tuomas-juurikkaaseen, -- senvuoksi myöskin kälysten
välit usein olivat olleet kipakat Karmalan pirtissä, selvästi sen ukko
vielä muisti. Mutta vasta sinä kesänä, jolloin Viljo kaatui
kalajärville, oli emännän luonteessa ja käytöksessä jyrkkä muutos
tapahtunut. Niiltä päiviltä asti oli hän käynyt kalvakkaaksi ja
umpimieliseksi. Kun ukko oli saapunut syksyllä kotiin, jätettyään kaksi
poikaansa sotanurmen alle, tuntui Marketta tuosta tuhosta jo tietävän,
-- hän oli, niin sanottiin, nähnyt näkyjä lovessa maatessaan Mustanahon
karsikossa ja uteli ensi sanoikseen vain hätäisesti, että onko se
totta... Silloin oli tuossa hennossa naisessa jotakin ikäänkuin
särkynyt, hän oli niiltä ajoilta käynyt entistään puhumattomammaksi ja
yksin ääneti liikuskellut kuin kone töissään tuvassa ja tanhualla.
Siitä asti eli hän sitä omaa elämäänsä, jonka salateitä ei kukaan
päässyt tutkimaan, ja ikäänkuin muistojaan hautoen yhä riutui ja
näivettyi. Sekä oman tuvan väki että vieraat kohtelivat häntä senvuoksi
jonkinlaisella pelokkaalla kunnioituksella, mutta samalla he häntä
rakastivat. Sillä pyytämättä tuo sairas emäntä usein tuli apuun,
milloin jollakin hätä oli suurin, ja jos naapurillakin suru yritti
ylivoimaiseksi käymään, niin hänelle silloin aukenivat Marketan mykät
huulet lausumaan lohdutusta.
Nyt hääri Marketta-emäntä tavallista toimekkaampana, siistien tupaansa
ja pihaansa ja valmistellen taloon juhla-ateriaa, siltä varalta että
piispa hänen pirtissään murkinoisi. Talon miehet murtivat suuta koko
sille vierailulle, mutta Marketasta se käynti oli suurin kunnia, mikä
hänen talolleen saattoi tapahtua. Varsinkin ukkoa tuo ylimääräinen
juhlatouhu suututti ja senvuoksi hän ennen pirtistä lähtöään vielä
hiukan kiusoitti hurskasta emäntää, jonka hän tiesi ankarasti
noudattavan kaikkia kirkollisia sääntöjä ja muotoja. Hän näki Marketan
kaloja pataan mättävän, muisti siitä, että nyt mahtoi olla paastopäivä,
perjantai, ja virkkoi:
-- Mikset piispalle linturokkaa anna, toimmehan Laurin kanssa eilen
kotiin koko kantamuksen teirejä, -- kyllä niiden maun ymmärtää
hengellistenkin herrain suu.
Sen verran aukenivat nyt Marketan huulet, että hän melkein kauhulla
vastasi:
-- Lihallako saastuttaisin paastopäivän!
-- Eihän lintu lihaa ole, vastasi siihen ukko ilkahtaen. -- Niin sanoi
ainakin lukkari tässä eräänä talvena kerran, kun hänelle perjantaina
verolintuja vein ja hänen emäntänsä niitä heti kävi pataan kynimään.
Linnut luotiin samana luomispäivänä kuin kalat, sanoi laulumies, siksi
ovat linnut luettavat kaloihin eikä lihoihin. Niin sanoi ja rokan söi,
ja jos se lukkarilta kävi päinsä, niin miksei meiltäkin.
Mutta nyt ei emäntä enää vastannut siihen viisasteluun, tiesihän hän
ukon, eihän sille kirkonmenoista mikään pyhää ollut. Hän vain Ennin
avulla taloustöissään yhä liukkaammin liikkui, kuta etemmäs aamu ehti,
ja tuokion kuluttua tuli jo naapurin emäntäkin, Suopellon puuhakas
Leena-muori, heitä askareissa auttamaan.
Mutta kun miehet aterioituaan pihalle astuivat, oli sinne jo ruvennut
kertymään kylältä miehisiäkin miehiä, jotka kirkon kuulutuksen mukaan
toivat piispan joukkueelle kyytihevosia, -- toisia uteliaita tuli
niiden lisäksi. Ja hetken kuluttua souti jo muuan jämsäläisten
kirkkovenheistä, joka piispan tavaroita toi, Karmalan lahteen
Mustanahon alle, ja sen soutajat kertoivat, että perästä tulee
toisilla venheillä piispa itse ja koko hänen matkueensa. Siten nyt
aamurupeamalla Karmalan törmällä kuhisi väkeä enemmän kuin tavallisina
pyhinä kirkolla, -- piispan tuloa siinä odotettiin.
Häiriytyiväthän siinä tietenkin talon arkityöt aamurupeamalla, kun
miehet jäivät ahteelle vieraita haastattamaan. Mutta pilalle ei niiden
isä-Tuomas sentään antanut keskeytyä. Hetkisen ääneti seistyään
tarinoivan miesjoukon laidassa nykäisi hän poika-Tuomasta hihasta ja
lähti astumaan ylös halmeelle, kynnökselleen. Sen enempää ei hän
kirkonmenoista eikä piispallisesta komeudestakaan välittänyt. Minkä
kirkko välttämättä vaati, sen Tuomas täytti: maksoi tihunnit, kävi
pääpyhinä kirkolla ja meni ripillekin silloin kuin muut. Mutta sen
pakon täytettyään katsoi hän olevansa niistä velvollisuuksistaan
kuitti. Ennen ei hän ollut sapatinvietostakaan välittänyt. Mutta kerran
oli joku kateen mies hänet papille ilmiantanut siitä, että hän pyhän
Laurin päivänä oli kaskeaan viertänyt, ja Tuomas oli siitä saanut
maksaa sievät sakot. Senjälkeen varoi Tuomas tarkasti sunnuntaityötä.
Hän heittäysi joka sunnuntaiaamu, milloin ei ollut pakko kirkkoon
mennä, makuulleen ja nukkui iltaan asti. Mutta arkena katsoi hän
oikeudekseen raataa, tuli piispa tai pappi, ja siksi hän nytkin ahon
laitaan nousi. Niin oli sovittu, että Lauri lähtee talon puolesta
Tuomaan hevosella piispaa kyytiin ja Tuomas haki viidakosta nyt
senvuoksi nuoren sälkönsä, valjasti sen auransa eteen ja rupesi sitä
työjuhdaksi opettamaan.
Mutta Erä-ukko jäi toisten poikain kanssa törmälle kylän miehiä
haastattamaan, ja kookkaana ja komeana hän kulki siellä miehestä
mieheen puhellen siitä asiasta, joka hänen sydäntään lähinnä lämmitti,
-- Pertunpäivän aikaan kalajärville toimeenpantavasta suuresta
eräretkestä. Hän innosti epäilijätkin mukaansa, muistuttamalla heille,
kuinka tukalaa on talvikauden särpimettä elää. Herkkiä olivatkin taas
mielet eräretkille taipumaan, ja ukko lisäsi tulta innon alle,
kuiskahtaen, että nyt mennäänkin sinne perille asti, missä
koskemattomia ovat vielä hämäläisten vanhimmat apajat.
Siitä puhuttiin keväisellä törmällä, mutta puhuttiinpa siinä muistakin
-- liukkaasti luisti tarina. Puhuttiin piispasta ja hänen matkueestaan,
ihmeteltiin, että mies äijän iässä lähtee selkähevosella kulkemaan sitä
kahden päivämatkan pituista asumatonta salotaivalta, joka oli Hämeen
itäisimmän ja Savon läntisimmän asutuksen -- Sysimäen ja Savilahden --
kirkkojen välillä. Kerrottiin myös niistä käräjistä, jotka piispa oli
äsken kirkolla pitänyt ja niistä manauksista, joita hän siellä oli
rahvaalle antanut, ja sen yhteydessä kerrottiin siitä mahdista, mikä
piispalla on.
Jämsäläisten soutajain joukossa oli muuan vilkas ja verevä mies, joka
parhaiten osasi vastailla niihin moniin kysymyksiin, joita kaikkia
ulkonaisia oloja tuntemattomat sisämaan miehet puheen varrella
viskelivät. Se oli Tuiran Vilppu Jämsänjoen uudisasutukselta, tuttu jo
ennestään Päijänteen itäpuolellakin, jossa hän milloin oli luvattoman
maakaupan pitäjänä liikkunut, milloin piillyt pillojaan, -- hänellä
kerrottiin näet olevan varsin kirjava entisyys, vaikkei hän vielä vanha
mies ollut. Jo poikasena oli hän Hollolan markkinoilla Saksan kesteihin
yhtynyt, palvellut sitten merirosvolaivassa, liikkuen monilla merillä,
senjälkeen kujeilijana kulkenut Ruotsin puolella, kunnes oli takaisin
kulkeutunut Suomeen ja asettunut erämaan laitaan, missä eivät häntä
mahtimiehet tunteneet. Tämän verevän veitikan ympärille nyt salokyläin
miehet kertyivät kuulemaan, kun hän kuvaili Maunu-piispan valtaa ja
vaikutusta Suomessa.
-- Vai sellainen mahtava mies on piispa, -- niin joku virkahti. --
Ilmankos sen ääni niin komealta jyrähteli, kun hän kirkossa puhetta
piti. Ja komea tuo oli nähdäkin, päästä ja rinnalta kiilsi hopea ja
kulta.
-- Mutta leppoisasti se puhui, rauhaan kehotti ja keskinäiseen
sovintoon, kielsi toisen toistaan sortamasta. -- Näin muisteli naisista
muuan. Mutta miehistä taas joku kertoi:
-- Mutta oli sen sentään äkäisempi ääni, kun hän seurakuntaa tiukkasi
papille ja kirkolle kymmenyksiä maksamaan. Kaikesta maksa pois
kymmenys, elä mitään unohda, osa vie papille, jos mitä saat vedestä tai
maasta.
-- Ja osaa se pappi kuitenkin ottaa osansa kehoittamattakin, lisää aina
vain kärkkyy, vaikka miten pullean mitan viet, -- niin lisäsi kolmas
odottaja.
Mutta taas puuttui pakinaan Tuiran Vilppu, hän, joka aina asiat tiesi
paremmin kuin muut ja joka ei pappeja rakastanut enempää kuin muitakaan
herroja. Hän virkkoi:
-- Puolustihan piispa pappia, kun kymmenveroista oli kysymys, mutta
antoi se sentään nuhteista osan hänellekin. Kuulitteko, kuinka hän
pappia torui siitä, että tämä emäntänsä luonaan pitää pappilassa,
emäntänsä ja lapsensa. Ei se sentään niitä kokonaan pitämästä
kieltänyt, vaikka niin on säädetty. Tietäähän piispakin, että mihinkäpä
se ihminen luonnostaan pääsee. Mutta siitä oli piispa äkäinen, että on
emäntä pappilassa asunut. Siirtäköön kylälle ja käyköön siellä sen
pakinoilla, niin käski. Ja pois ajoi!
Nauramaan remahti törmäntäytinen väki. Eivät he pappinsa kohtaloa
säälineet, vaikkeivät he tuota naimiskieltoa ymmärtäneetkään.
Tiesivätpä he, että korvaa se pappi vahinkonsa toisaalla, kyllä se osaa
elämän makeat maistaa. Väkevää sille pitää olut olla, kun se
talonpoikain kesteissä käy, ja sitä juodessaan se turisee niinkuin
muutkin syntiset. Vasta kun sunnuntaina valkoisen paidan päälleen
vetää, silloin se on pyhä mies. Ja helposti tulee sille leipä,
kymmenykset hän perii talonpojilta, ja eri maksun vielä kaikesta, minkä
toimittaa.
-- Kun maailmaan synnyt, niin näädännahka papille ja kun kuolet, niin
jo kaksi karpiota viljaa! Katkerana sen lausui muuan salon mies. He
eivät, nämä korvenlaidan eläjät, yleensä kirkollisesta menosta paljoa
ymmärtäneet, eivät siitäkään piispallisesta komeudesta, jota heille
eilen oli näytetty. Se oli heidän käsityksensä mukaan kaikki kuuluvaa
siihen yhteen ulkonaisen esivallan käsitteeseen, joka heitä painosti ja
kaavoihinsa pakotti ja jolla oli monet eri ilmestysmuotonsa: vouti ja
pappi, vero ja kymmenys, laamanni ja piispa...
Ja kun Vilppu kävi väkijoukolle kertomaan niistä moninkertaisista
juhlamenoista ja kirkollisista komeuksista, joita saa nähdä Turun
kirkossa, jossa on kymmenkunta eri alttaria ja joka alttarilla monta
pappia ja tuomioherraa toimessa, niin sydänmaan miehet sitä kuuntelivat
äänettöminä ihmetellen, mutta innostumatta, lämpenemättä. Se oli heille
vierasta komentoa. Hiljaisissa mielissään he ajattelivat, että mahtaa
se olla suuri ja voimakas tuo esivalta, jolla on niin paljon rikkautta
ja mahtia, -- mitä hyötyä hänestä sitten raatavalle rahvaalle lienee!
Innostuneimpana kaikista kuunteli Vilpun kuvauksia nuori,
valkotukkainen Enni, joka tuvan helteestä oli laskeutunut törmälle
miesten pariin. Hän nyhti siinä pienen aituuksen viereltä nuorta
nurmea, ja syötti sitä pystypäiselle, hoikkakoipiselle hirvenvasalle,
jonka ukko ja Lauri keväällä hirvenajosta palatessaan olivat metsästä
tuoneet hänelle elätiksi. Suurilla, säikähtyneillä silmillään eläin
aidan raosta mulkoili ahteella loikovaa miesjoukkoa ja vavahteli
vankilansa ikävää. Neitonen taputti hellästi hienokarvaisen tevanan
päätä, mutta hänen silmänsä olivat toisaalla; ne olivat kiintyneet
vilkkaaseen, verevään kertojaan, joka siinä oli kuuntelevan miesjoukon
keskustana. Eikä tyttö tiennyt itsekään, tarkkasiko hän tuota tarinaa
Turun tuomiokirkon kullatuista pyhänarkuista, vaiko tarinoitsijaa,
jonka ääni sulavana sointui ja jonka silmänluonnissa oli eloa...
Mutta katkesipa kertomus, -- ylempää törmältä kuului huuto:
-- Jo soutaa venheitä Karmalan lahdelle.
-- Sieltä piispan matkue tulee!
Miehet kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi selän puolelta kaksi
venhettä laski lehteväin rantain lomitse Mustanahon alaiseen lahteen ja
kiireisellä soudulla suhahti Karmalan valkamaan. He kurottausivat
toistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja uteliaisuutta paloivat heidän
silmänsä. Mutta siellä he pysyivät törmällä, rantaan laskeutumatta ja
ainoastaan Marketta-emäntä meni Leena-muorin kanssa vesirajaan asti
venheestä nousevaa piispaa tervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä
kunnioitusta mahtavaa piispaa ja hänen seuruettaan kohtaan, mutta se
sitä sittenkin mieluummin noinikään matkan takaa katseli, -- sen
kunnioituksen seassa asui mielissä vielä paljon arkuutta ja
epäluuloisuuttakin.
Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria
pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina mukanaan
alttari, jonka ääressä hän kolmesti päivässä piti messun, milloin
talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Loistava oli se seurue,
joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, mistä väki verkalleen oli
loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja
munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli
asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät
välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä
riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa ja apupappi heitti hänen
hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli
kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä,
koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän
nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja
niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat
vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.
Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harvat
hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan
äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen humaus väkijoukon läpi, --
tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten
mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:
-- Onpa kuin ukko jumala!
-- Senpä onkin sijainen!
Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden
iässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta
varsi oli vielä taittumattoman suora ja miehevää terästä tuntui
jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin,
kun hän kansalle puhumaan kävi. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut
kotoista suomalaista hiippakuntaansa, ja hän tiesi kyllä, mikä työala
hänellä siinä oli, kun hän koetti juurruttaa vielä luonnon tilassa
elävän kansan keskuuteen ristinoppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista
valistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeenkin kansan tajuntaan
painunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askelellaan
pakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta
siksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin
ristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin iästään huolimatta lähtenyt
vaivalloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille,
joissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisesti rehoittavan,
Päijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden välisten laajain,
asumattomien erämaiden halki hänen oli taivallettava.
Nuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä
siementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut
sirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä.
Hitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät
kuitenkin vähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia
luonnonhaltijoita vielä hapuilevaa "kerettiläisyyttä", jota väestön
mielissä paljon asui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä
olevilla rangaistuskeinoilla, ei pannalla, ei sakoilla eikä
polttorovioilla, eikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki
sanan voimalla sanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen
katoolisen kirkon jumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla
kielellä, koettaen siten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän
kehoitti pappejaan samoin tekemään, -- kunpa vain niiden oma valistus
riittäisi nostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka
nyt tuolta loitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä
lähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa
ja antaumusta!
Ilmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi
kuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanaa
puhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä
yksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat
ruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikkeivät vielä
osanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät ja kun
piispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen kuin
lähti haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia, silloin
kyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen lievettään
suuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan
hurskaimman. Mutta sillaikaa kuin seurue tuvassa aterioitsi, pistäysi
Marketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle
laskettu, ja hänen keritsimensä välähtelivät nopeasti, kun hän
messukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen
karsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan --
alttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä -- säilytti pienessä
pussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.
Mutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika
Tavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan
matkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa
ja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli
jouduttava, päivän taival oli pitkä.
Paljon olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet,
mutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta
lähettää asemies hakemaan Tuomas-isännän halmeelta sekin nuori
sälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen valjastanut.
Synkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen oli auran
edestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä kesken, ja hän
murahteli rinnusta aukoessaan.
-- Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille
ja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista
vievät!
-- Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä,
lohdutteli pystykypäräinen asemies.
-- Tulee jos tulee ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon.
-- Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän
jyrisevällä äänellä luokseen pellolle Heinon, joka siellä ahteella
aamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea piispanmatkueen
komeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: -- Mukaan lähde sinäkin,
Heino, sälköä kotia saattamaan, mutta selkään varo menomatkalla
nousemasta, vekara!
Hepo vietiin halmeelta, ja Heinon kuokkaan kävi nyt isä-Tuomas käsiksi.
Mutta Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti taloon niin
kiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa. Mieluisampaa
tehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa kuin lähettää hänet piispan
matkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja kuuntelemaan ja näkemään
maailmaa suuren salon takanakin, Savilahden oudoilla kylillä. Ja hän
kiiruhti kenkimään, ettei isä vain ehtisi käskyjään peruuttaa ja että
hän pian joutuisi toisten kyytimiesten matkaan, jotka jo ratsujoukon
jälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.
Mutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi
hajareisin Karmalan juureva Erä-ukko, katsellen tuota poistuvaa
komeutta. Hänen tähystävistä silmistään välähti kätketty viha. Hän ei
tiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä mies, joka ei kenellekään
pahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että hänen oma mahtinsa ja
vaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta hanakammin salokyläin kansa
heittäytyi piispan puheita kuuntelemaan. Itse ei hän uskonut
ristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli saloon huvennut,
melkein vahingoniloisena siirsi silmänsä katsomaan, kuinka puolenpäivän
jälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle, illaksi sadetta
ennustaen. Ja ukko mietti ilkkuen itsekseen:
-- Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä,
osaako tuo edes poutaa matkapäivikseen loihtia!