Helteisesti paahtoi päivä Mustanahon eteläistä rinnettä, jonka tiheään
sekametsään oli avattu pienoinen halme, ikäänkuin ruskahtava täplä
lehdon vihreään pintaan. Lehdon takana kohosi tumma, syvien varjojen
uurtama, havumetsää kasvava kivikkoharju, joka pohjoiskylmiltä suojasi
lehtevän rinteen. Mutta siitä alaspäin loivasti laskeutuvan koivikon
lävitse pilkisti esiin järven aukea pinta.
Tuo vähäinen viljelystilkku ikäänkuin ujosteli pienuuttaan laidattoman
lehdon liepeessä, jykevän vaaran alla. Mutta ne, jotka aholla työtä
tekivät, eivät pienuuttaan arastelleet. Vanhaan kaskeen oli siinä
peltopalasta raivattava, ja siinä työssä ahersi nyt kevätkesäisen
aamupäivän helteessä sen talon väki, jonka savu koivunlatvain välitse
kiemurteli sinervälle taivaalle, -- itse tupa oli ikäänkuin kätkeytynyt
lahden metsäiseen poukamaan.
Kolme oli halmeella raatajaa, neljäs sen laidassa aitaa pani.
Vanhin ajoi hevosta vakoa pitkin ja hallitsi koko hartevan ruumiinsa
voimalla raskasta, jykevää puuauraa. Hänen luisevat kasvonsa, joita
reunusti harva parta, olivat melkein mustat keväisen ahavan poltosta.
Päivän ruskeaksi polttama tukka kihermöi niskassa takkuisina
suortuvina. Harvaa, harmahtavaa parranreunaa myöten tipahti silloin
tällöin hikikarpalo kuin tiettyä vakoaan pitkin karvaiselle rinnalle,
joka auki valahtaneen mekonrinnuksen alta punaisena hohti.
Hievahtamatonta lujuutta kuvastui miehen koko jännittyneestä
vartalosta, joka oli auran kurkeen niin kiintonaisesti kumaraan
painunut, ettei se suoraksi oiennut silloinkaan, kun terä kannon
juureen töksähti ja pysähtyi. Niiltä tiloiltaan mies vain
hartiavoimalla kyntövehkeensä kohotti ja ärjäisi, suupielestään
puhaltaen, hevoselleen, joka taas painautui raskasta käännöstään
vetämään.
Se mies oli Tuomas, Karmalan kyhmyniskainen isäntä, Sysikorven kova
raivaaja. Rupeaman aloitettuaan hän sen loppuun asti raatoi kertaakaan
levähtämättä, kupeilleen katsomatta, ja samaa työn kuria hän vaati
toisiltakin pellonperkkaajilta, pojiltaan.
Näistä eräs hänen lähellään, ahon puolella halmetta, muokkasi kuokalla
maapohjaisten kivien kupeita. Se oli tanakka pojanpätkä, karkeilta
kasvoiltaan ja kankealta ruumiinrakenteeltaan kuin isänsä pienoiskuva,
ja Tuomaaksi hän oli ristittykin, isänsä kaimaksi. Niinkuin isä auransa
ääressä, niin poika kuokkansa varressa heltiämättä kumarassa heilui,
heilui kuin vipukone pysähtymättä, selkäänsä oikaisematta. Hän oli
isältään oppinut, että työn aikana ei ollut lupa ajatella, puutuiko
nuori selkä vai katkesivatko ehkä sivut, työtä vain piti tehdä. Työtä
kovaa ja armotonta vaati korpi, jos mieli siitä viljelystä muokata. Ja
viljelystä piti muokata, se on elämisen ehto, niin oli opettanut isä.
Mutta halmeen alasyrjässä, lehdon laidassa, minne tuore vesakko huokui
edes hiukan viileyttä, siellä seisoi kolmas raataja, Tuomaan nuorempi
poika, kuokanvarteensa nojautuneena. Hän katseli ja kopisteli joka
puolelta kantoa, joka hänen olisi ollut juurineen kiskottava irti.
Mutta sen kannon juuret olivat sitkeät ja syvällä ja hänen jäntereensä
olivat hennot ja heikot. Heino -- eli Henrikki, joksi hänet oli
kirkonpyhimyksen mukaan kastettu -- loi siitä työstään kaipaavan
katseen ylös Mustanahon rinteelle. Juuri tuossa, mistä tumma harju
lähtee nousemaan vihannasta lehdosta, on raikas lähde, ja nuori
kuokkija mietti nyt itselleen asiaa, jonka nojalla päästä pistäytymään
koivikon viileään siimekseen.
Heino tuli äitiinsä, niin isä usein ivaili. Hän oli kasvoiltaan aivan
toista tekoa kuin veli: vilkaspiirteiset, liikkuvat lihakset, leuka
vielä haiventa vailla, silmät pyöreät ja pirteät, ne pälyivät
alituiseen ympärilleen, viihtymättä muuta kuin tuokion kerrallaan tuon
ikävän työn ääressä.
Taas hän tokaisi pari kertaa multaa kuokallaan, väänti kantoa puolelle
ja toiselle, iski kerran sen sitkeää juurta, mutta siinä iskussa ei
ollut uskoa eikä voimaa.
Yhtäkkiä kuitenkin vilkastui veitikan katse. Tuolla halmeen toisella
syrjällä pani vielä kolmas nuori mies aitaa uuden raivauksen ympärille.
Hän haki aina väliin metsästä aidaksia ja seipäitä ja hänen kirveensä
kalkutus kajahti iloisena takaisin tuosta jylhästä, äänettömästä
ahosta. Se oli pitkä, solakka, mutta samalla harteva ja voimakas mies;
notkeat olivat liikkeet hänen raataessaan, kepeät askeleet hänen
astuessaan. Hänen huuliaan varjosti jo pehmeä parranpohja, hänen
katseensa oli valoisa ja vapaa, ja tuontuostakin hän työnsä keskestä
helähdytti hilpeän vihellyksen. Hän kutsui silloin Peniä, koiraansa,
joka mättäiden alta myyriä kaivoi ja aina toisinaan juoksi metsään
oravaa haukkumaan.
Tämä nuori mies oli Lauri nimeltään, Tuomas-isännän veljen,
Viljo-vainajan poika, Karmalan vanhin perijä. Hänen isänsä oli
puolikymmentä vuotta sitten kaatunut kahakoissa kalajärvillä, sinne oli
silloin haudattu hänen äitinsäkin, ja orvoksi jäänyt raatoi nyt setänsä
talossa, serkkujensa kanssa saman kurin ja komennon alla.
Taas oli Peni aholle loitonnut ja sieltä kuului sen tuttava, ärhentävä
haukunta. Aidanpanija iski silloin kirveensä aitaan, tempasi jousensa
ja viinensä, jotka siinä seipäässä riippuivat, ja painui kiireellä
metsään Penin haukunnan perille.
Nuori kannonheiluttaja oli nähnyt orpanansa kaari kädessä katoavan
metsään ja siitä se oli yhtäkkiä hänen katseensa kirkastunut. Miksei
hänkin? Hän katsoi tovereitaan: he raatoivat siinä kumarassa niinkuin
olivat aamuvarhaisesta asti raataneet, sivuilleen vilkaisematta...
Heino hyppäsi kantonsa äärestä, keikahti pensaan taa ja hävisi
vesakkoon.
Hän käveli ensiksi kappaleen ylöspäin ahon rinnettä, mistä Penin
haukunta kuului, ja pysähtyi tuokioksi vaaran laelle. Tuntuipa toki
tuulenhenkikin sen harvaan havukkoon.
Vanha karsikko oli siinä aholla, jonka rinteellä muinoisin oli ollut
kalmisto. Kuumuutta huokuivat nyt tasa-selkäiset, vanhat uhrikivet,
joille ennen vainajain ateriat oli asetettu, mutta jotka nyt
piiloilivat katajapensaiden välissä. Nuoria näreitä oli kasvanut jo
sillekin sileälle kentälle, jossa näiden salojen ensimmäiset erämiehet
muinoin kuuluivat Tapiota lepytelleen. Mutta erään vanhan pihlajan,
pyhän puun, kylkeen oli naulattu laudoista karkeasti veistetty risti.
Äidin isä-vainajan, joka aikoinaan oli tietäjänä kuulu, kerrottiin
kerran vaihtaneen ne laudat kirkon alttariaidasta, panneen toiset
sijaan, ja tuoneen ne tänne karsikkoon. Mutta Heinon äiti oli niistä
tehnyt ristin ja sen ääressä se äiti vielä usein iltaisin ja öisinkin
kävi polvistumassa ja helminauhaansa lukemassa, kun ei pirtin hälinältä
siihen rauhaa saanut. Oli sen Heinokin joskus nähnyt.
Peni oli vaiennut. Heinosta tuntui kaamealta hiljaisuus autiolla aholla
ja hän käveli väleen alas notkoon, lähteelle, josta uhriväen ennen
sanottiin uhrivetensä hakeneen. Lippi oli lähteen vieressä, himoiten
joi hiestynyt nuorukainen raikasta ruostevettä ja istahti sitten veden
viereiseen siimekseen, vitsasta vääntämään, oli muka höltynyt kuokasta
varsi...
Halmeella raatoivat toiset edelleen. Päivä nousi yhä ylemmäs, yhä
kuumemmin se paahtoi kummankin Tuomaan kumarata selkää. Mutta kotvasen
kuluttua pysähtyi taas kyntömiehen hevonen: kivi oli vastassa, suuri,
maaperäinen kivi, se oli kierrettävä. Kyntäjä huoahti, pyyhkäisi
hihallaan pölynpeittoisia silmiään, tunki mekon syvemmäs suolivyön alle
ja karisti hiekan pois virsuistaan. Sitä tehdessään katseli hän
kynnöstään: ei ollut suuri se halmeaukea, mutta vasta oli siitäkin
pieni kolkka käännetty. Tuolla alempana vesakon rinnassa on toki maa
muheampaa...
Isä-Tuomas siirsi katseensa alas lehdonlaitaan, josta Heinon piti
kantoja korjata. Kuokka siellä oli kannon varassa, mutta kuokkijaa ei
näkynyt. Hän katsoi toista laitaa, aitoviertä: poissa on aidanpanijakin
jousineen. Entistään synkemmäksi kävi ankaran raatajan katse: tuon
havainnon hän sai tehdä harva se päivä, milloin muodossa, milloin
toisessa. Ei ollut noissa pojissa oikeaa raatajan sydäntä eikä sisua,
sitä, jota kysyttiin, jos mieli korvesta leivän lähteä.
-- Heinokin, se vetelys! -- puhui kumarahartiainen kyntömies
harvakseen, heittäessään ohjasperät hevosensa lanteille. -- Laurista en
välitä, sen kuitenkin Ukko aina turvaansa ottaa, mutta omalle pojalleni
pitää olla apu, siitä on korven raataja tehtävä vaikka kurilla!
Hän läksi auransa luota kävelemään lehtoon päin, ukkosen ilme
kasvoillaan. Vesakon rinnassa tulikin jo Lauri koirineen häntä vastaan,
-- kahta oravaa hän sormessaan kiikutti. Ne ynnä kaarensa hän viskasi
aidalle, tarttuen taas kirveeseensä.
-- Aikako tässä nyt on parhaalla työrupeamalla oravia ammuskella,
ärähti setä hänelle vihaisesti.
-- Ainahan niistä pieni apu on, kun veronperijä taloon tulee, vastasi
nuori liuhuparta leikkisästi.
-- Huono apu, ei se kesäorava taloa pystyssä pidä, murahti Tuomas
pyyntimiehen ohi koivikkoon astuessaan. -- Ja sinne vielä Heinonkin
houkuttelet!
Vesakon laidasta kääntyi isä-Tuomas lähteelle. Aivan oikein, sen
partaalla, pehmoisella nurmella, makasi nuori veitikka koivujen
viileässä siimeksessä, makasi siinä uneen vaipuneena, kädessään vesa,
jota hän oli käynyt vitsakseksi vääntämään. Siihen oli mies uupunut,
väsyneenä pitkän rupeaman raadannasta, -- aikomus lie ollut levätä vain
tuokio, mutta uni oli voittanut.
Isä pysähtyi hetkeksi koivun taa. Ehkä kävi hänen hiukan säälikin
poikaa, hentohan tuo oli vielä, hoikkaluinen, vasta seitsemästoista
kesä menossa. Mutta ankaruus ei hänen katseestaan sulanut: miehen
täytyy karaistua, jos mieli työllä elää, vetelyys ei kelpaa talossa,
jonka on pakko korpea avata.
Isä tempasi puoleksi väännetyn vitsan makaavan kädestä ja suomaisi
sillä nurmella nukkuvaa poikaa. Isku sattui hartioihin, vitsan kärki
läiskäytti lähteen vettä. Säikähtyneenä karahti nuorukainen pystyyn.
Hän katsahti isäänsä kerran: siinä katseessa oli hämmästystä ja kauhua.
Katsahti toisen kerran, ja jo leimahti silmästä kiukkua ja uhmaa. Isä
näki sen, hän aavisti siinä katseessa jotakin, jota hän ei täysin
ymmärtänyt eikä sen vuoksi myöskään hallinnut, ja hän suomaisi
uudelleen vitsallaan, karjaisten:
-- Ole luimistelematta, suori pellolle!
Mutta Heino ei liikahtanut. Tuo kuri, joka ei enää kohdannut vallatonta
poikaa, vaan jo mieheksi varttumaisillaan olevaa nuorukaista, nosti
tämän sydämeen ennen tuntemattoman katkeruuden ja kapinan tunteen, se
ikäänkuin sytytti kipunan, joka siellä sisässä kihelmöi ja poltti. Hän
ei sanaakaan virkkanut, mutta hänen täytyi kuitenkin jollakin tavoin
viihdyttää sitä polttoa, ja hän tarttui kaksin kourin vieressään
kasvavaan koivunvesaan, ikäänkuin tempaistakseen sen juurineen irti
maasta. Mutta sepä ei lähtenyt ja nuoren, voimattoman kiukkunsa
kiihkossa hän käsillään vetäisi solmuun kasvavan koivun.
Isä katseli ihmetellen sitä nuoren vekaran sisua ja virkkoi jo
rauhallisemmin:
-- Niskoitteletko, nulikka! Ala astua työhön!
Totellen, mutta mielessään nöyrtymättä, läksi Heino vesakosta halmeelle
astumaan. Mutta poikansa jäljessä kävellessään puhui isä vielä,
ikäänkuin yleisenä, ainaisena elämänohjeenaan:
-- Näinkö sinä luulet leivän vain maatessa kasvavan Karmalan ahoilla!
Usko minun sanani: Totuudessa täällä täytyy jokaisen työtä tehdä,
katsomatta, tapaako väsymys vai helle, -- raada! Siemen on saatava
kylvetyksi muokattuun maahan, siitä se on leipä ja vero otettava.
Kovalle se panee, orjansa meistä maa tekee, tekee jumalavita, mutta ei
auta, sitä meidän on toteltava!
Hän oli näin puhuessaan jo halmeen laitaan astunut, ja asettui auransa
ääreen kyntämään. Silloin kuului lehdosta, aidan takaa, siitä, mistä
lehmitie kulki Mustanahon rinnettä alas taloon, yhtäkkiä voimakas,
hiukan ivalliselta kilahtava ääni:
-- Pakkoko on heittäytyä yksinomaan sen nokisen kasken ja matalan
mullan varaan, kun on metsää ja järveä, mistä rennommin elää, ja
ehommin.
Kaikki halmeella raatajat kääntyivät karjapolulle päin tuota uutta
juttelijaa kuuntelemaan, ja hetkeksi katkesi siihen sekä tora että
työnteko, -- nuori Tuomas yksin vain heilui mistään välittämättä kuin
vipu kuokkansa varressa. Polulle ilmestynyt puhuja oli talon vanhin ja
talon vaari, poikain ukko, Tuomaan isä, Karmalan Erä-ukon nimellä
tunnettu koko pohjoisessa Hämeessä ja ennenkaikkea Lapinkorvessa. Hän
oli jo miespolven ajan ollut Hämeen erämiesten itsemäärätty johtaja,
kaukaisimpain takamaiden tuntija, teiden tietäjä, taikojen taitaja.
Aikoinaan hän oli ollut Karmalan isäntä hänkin, vaan jo useita vuosia
sitten hän oli, menetettyään toiset poikansa kahakoissa kalajärvillä,
jättänyt isännyyden talossaan Tuomaalle, pojalleen, joka oli kiintynyt
kotoisiin talontöihin ja maan muokkaamiseen. Itse hän oli ennen kaikkea
metsämies ja kalastaja. Nepä toimet olivatkin vielä hänen kotikorpensa
pääelinkeinoja silloin, kun hän nuorena miehenä hallitsi Mustanahon
rinteitä ja sieltä johti erämatkueet salolle kalan ja riistan pyyntiin,
eikä hän ollut vanhemmitenkaan voinut näistä mielitöistään luopua. Eipä
ollut hän sittenkään, kun kotoisen kasken ja pellon viljelys Hämeen
pohjoisen asutusmaan laidassakin vähitellen voitti vanhat elinkeinot,
osannut itseään turpeeseen sitoa, vaan kierteli yhä edelleen
enimmäkseen saloa, ansojaan virittäen ja loukkujaan rakentaen, taikka
souteli järvellä rysillään, milloin yksin, milloin lemmikkipoikansa
poika, Lauri, soutajana tai nuolen noutajana.
Hän oli nyt käynyt hakemassa lehdeksiä lehdosta ja palasi sieltä,
korkea kantamus korkeilla hartioillaan, karjapolkua pitkin taloon.
Mutta hän oli pellon ohi astuessaan kuullut kappaleen tuota
perhekeskustelua, joka hänen mieltään melkoisesti kiinnitti, ja
pysähtynyt siihen hänkin sanansa väliin pistämään. Nyt hän astui
näkyville aidan taa ja kävi veräjän nojaan ryntäilleen lepäämään. Se
oli komea tuo ukko, joka siinä nyt seisoi, selässään mahtava lehtikupo:
kookasvartaloinen, leveärintainen, valkopartainen uros, päätään pitempi
kaikkia muita. Ja pystyssä hän sen korkeaotsaisen päänsä pitikin, eikä
olleet hartiatkaan vielä kyyryssä niinkuin hänen pojallaan, vaikka hän
kantoikin niillä vuosia jo toisen mokoman. Terävänä loisti katse
harmaiden kulmien alta, mutta siinä oli samalla lempeää leikkiäkin, kun
hän sieltä aidan luota iski silmää suosikilleen, Laurille. Ja nyt sen
näki, keneltä tuo nuori aidanpanija oli rotevan vartensa ja valoisan
katseensa perinyt, -- hänessä oli ukkonsa ryhtiä paljon ja ukkonsa
eleitäkin.
Iva väikkyi vielä vanhuksen huulilla, kun hän toisten ollessa ääneti
koivikosta puhettaan jatkoi:
-- Ei, Tuomas, kyllähän leipä hyvää on syödä ja tihuntijyviksi se on
aivan tarpeellista, mutta luissasi sen tunnetkin. Elä heittäydy
yksinomaan sen varaan, minkä sinulle halla ja vouti ja pappi siitä
talven elämiseksi säästävät. Salolta täällä on eletty ennenkin ja
sieltä se on särvin edelleenkin hankittava, nähtiinpä se hyvin viime
talvenakin. Anna sinä vain Laurin kaarineen lehdossa liikkua, kyllä hän
sillä rupeamansa maksaa.
-- Maksaa minkä maksaa, -- oravaparin ja näädän, taikka, kun onni on
hyvä, metson ja joskus revon, -- eläpäs siitä ja elätä talo ja
perhekunta!
Näin vastasi Tuomas auransa äärestä, jota hän taas, kiven kierrettyään,
sovitteli vaolle. Hän lausui sen matalalla äänellä, rauhallisesti,
mutta aidalle asti saattoi kuitenkin nähdä, että hänellä otsasuonet
sakoivat ja että hienot väreet viiltelivät hänen koviksi kangistuneita
kasvonjäntereitään. Tämä oli hänelle näet arka kysymys, se oli hänestä
ihan hengenkysymys. Muuta hän ei tässä maailmassa paljoa väittänytkään
ymmärtävänsä, mutta tämän asian hän ymmärsi selvästi, hän tunsi sen
sekä ruumiissaan että sielussaankin. Eläminen on saatava varman,
vakinaisen viljelyksen pohjalle, perheet, ennen kaikkea nuori väki, on
totutettava siihen ajatukseen ja tietoon, että kotikaskesta ja pellosta
on elettävä, sen hyväksi on kaikki puuha, ja kova, hellittämätön työ
omistettava, -- ellei siitä eletä, niin on elämisen pohja pilalla! Se
oli hänen elämänkokemuksensa ja juuri siksi, että hänessä oli niin
lujana tämä usko, juuri siksi oli tämä kysymys hänelle niin arka, --
hänen hitaat verensä eivät paljon muulloin kuumenneetkaan, kuin milloin
yritettiin järkyttää tätä hänen uskonsa ja työnsä ja koko olemuksensa
pohjaa.
Siksi hänellä nytkin jo tuokion kuluttua rinta aaltoili, kun hän
melkoista kipakammin lisäsi:
-- Veden ja metsän antimien varaan ei saa heittäytyä se, jonka on talo
pystyssä pidettävä. Se on satunnaista saalista, mutta perheen nälkä ja
voudin vero ei tule sattumoisin.
Mutta aitaan nojaava ukko pysyi yhä leikkisällä päällä vastatessaan:
-- Monestipa on vielä kapahaukia ollut orrella, kun jo hinkalo on ollut
tyhjä. Eläkä puhu pahoja metsoista, makeilta ne sinunkin suussasi
maistuvat.
Taisipa kuulua pientä, hillittyä naurahdusta Laurin puolelta halmetta,
ja se jo kuohahdutti Tuomaan mielen. Se kuohahti aina varsinkin
silloin, kun vanhojen eräaikojen ihailijat, niinkuin hänen isänsä,
tahtoivat nuortenkin, kasvavan polven, mielistä haihduttaa sen uskon
pellonviljelykseen, johon kuitenkin ajoi kova pakko, ja siten ikäänkuin
vastustivat sitä, mihin hän itse ankaralla työllä ja kurilla pyrki.
Siksi hän nyt, painaen auransa yhä syvemmälle maahan ja kiirehtien
väsynyttä juhtaansa, torvenaan vastasi:
-- Elä siitä metsostasi ja opeta lapsetkin siihen kuljeskelevaan
laiskottelemiseen! Kautta Maarian, totta se helpompaa on, on kevyempää
ja vilpoisempaa kierrellä lehtoja, ammuskella lintuja ja vipuja
viritellä, taikka meloa katiskoita kokemassa, -- on se helpompaa
vetelälle miehelle, kuin viertää kaskea tai muokata pelloksi
kivikkoahoa. Ei kihoo hiki hartioista, eivät katkeile sivut. Mutta sitä
myötenpä se onkin pyyntimiehen sato. Montako hirveä olette viime
vuosina näiltä saloilta kaataneet, missä ovat nytkin ne kevätkalat?
Tyhjinäpä pysyvät sinunkin ansasi, isä, useimpina aamuina, ja sitä
tyhjemmiksi ne katiskatkin käyvät, kuta useampi talonpaikka on avattu
tänne Päijänteen rannalle. Sinun nuoruudessasi saattoi eränkäynti vielä
talon elättää, nyt se ei riitä. Mutta talo on pystyssä pidettävä --
työllä!
Hän vaikeni, suimaisi hevostaan suitsienperillä ja lähti taas uutta
vakoa kääntämään päättävästi ja varmasti. Se oli merkki pojillekin taas
työhön ryhtyä. Eikä ukkokaan kotvaan aikaan siihen poikansa puheeseen
mitään vastannut. Hänen täytyi myöntää, että Tuomaan tuumissa on paljon
perää. Kun hänen isävainajansa aikoinaan oli Karmalan lahdenpohjaan
ensimmäisen saunan rakentanut, silloin olivat nämä Mustanahon lehdot
vielä riistarikkaat, silloin viihtyivät täällä vielä majavat ja saukot,
ja antavia olivat kotilahtien apajat. Silloin ei vielä kotaa eikä
kaskea savunnutkaan joka poukamassa, vieraan koiran haukuntaa ei
pyyntimailla kuulunut eikä häirinnyt eränkävijää kirkonkellojen
kalkutus. Metsät olivat koskemattomat ja koluamattomat vielä keskisen
Päijänteen rannoilla. Asui silloinkin kyllä jo kalastajia ja
metsänkävijöitä vakinaisesti näillä rannoilla pyyntiään harjoittaen ja
kauempana korvessa kuljeskelevia lappalaisia verottaen, mutta sille
eräasutukselle oli tilaa kyllin. Huoletta sai mies päivän ja viikonkin
saloa kiertää, toista pyyntimiestä tapaamatta. Mutta sitten asettui yhä
uusia perhekuntia näille entisille takamaille, levottomat ajat, sodat
ja verot ajoivat Hämeen rintamaiden eläjiä edemmäs korpeen. Ja perheet
kasvoivat, ei riittänyt sauna enää, niinkuin ensimmäiselle tulokkaalle,
piti rakentaa tupa ja ometta ja ometan taa kaataa kaski ja vuoden
perästä jo uusi. Pälviä aukeni lehtoon, polkuja pyyntimaille. Tulivat
papit ja veronkantajat, kirkon rakensivat Sysikorven harjulle, missä
ennen vain rautio karhunkeihäitä kengitti, panivat nimismiehet sarkoja
jakamaan ja saatavia punnitsemaan... Sitä myöten kaikkosi riistakin
näiltä uusilta rintamailta, karja porkkasi Tapion puhtaat lehdot, ja
yhä pitempiä päivämatkoja täytyi erämiehen ruveta kulkemaan saalista
tavatakseen.
Se oli totta, elämisen ehdot olivat muuttuneet, se täytyi Erä-ukon
myöntää, miettiessään siinä aidan varassa poikansa puheita. Ja totta se
oli, että pakko oli opettanut nuoremman polven yhä laajentamaan
halmemaitaan ja vanhoja kaskiaan pelloiksikin perkkaamaan, --
leipäviljaa tarvittiin sitä enemmän, kuta kauemmas erämaa siirtyi.
Hidasta ja vastahakoista se ryhtyminen maan kovassa kamarassa
myyrästämään kyllä oli ollut, mutta pakko siihen oli ajanut.
Mutta se ei ollut sittenkään kokonaan totta -- ei! Ei ollut totta, että
elämisen pakko oli tuominnut näiden seutujen asukkaat jo yksinomaan
maan multaan turvautumaan. Siihen oli tämän nykypolven saamattomuus,
yrittämättömyys ja arkuus ennen kaikkea syynä, sen tunsi vanha erämies
syvästi sydämessään. Pelättiin erämaan vaivoja, kartettiin sen vaaroja,
hätäiltiin voutien kappoja, ja niin pureuduttiin kiinni maan kamaraan!
Mutta vielähän antoi toki kotikorpikin riistaa sille, joka ottaa osasi.
Ja siellä kauempana erämaissa, hämäläisten takamailla, siellä oli salon
viljaa vielä määrättömästi, kun vain sen hakijoita tuli. Ne ulottuivat
nuo hämäläisten vanhat takamaat niin kauas pohjoiseen, kuin vain mieli
teki mennä ja menijässä oli miehuutta. Mutta siinäpä juuri oli vika, --
ei kyetty enää erille!
Vakavana oli ukko kotvasen näitä ääneti miettinyt, ja vakavana hän nyt
virkahti:
-- Vähiltä muistoiltasi puhut, Tuomas, erämiehen elämästä. Kautta
Maarian, se ei ole laiskan elämää! Lintu ei tule liikkumatta, kala ei
jalan kapsamatta, miestä se kysyy pyyntimiehenkin rupeama, mutta se
kysyy häneltä sen lisäksi vielä toista taitoa, tarmoa ja oveluutta kuin
turpeen kuokkijalta. Ja vieläkin muuta häneltä kysytään. Ennen
karaistiin jo poikain luonto erämaan vaivoissa, nyt niitä miehiset
miehet välttävät. Miksei lähde nykyinen väki Lapinkorpeen? Siellä on
omilla takamaillamme antavat kalavedet, sieltä hirven ja majavankin
löydät, sieltä veronahat ja kapahauet saat kärkkyjille ja itsellesi
talven eväät, saat tuskailematta ja -- omaa vertasi ruoskimatta! Mutta
siihenpä juuri miestä ja miehuutta kysytään toisenlaista, kuin on
näillä nykypolven kuokkamiehillä, jotka eivät enää osaa eivätkä uskalla
omaansa pitää eikä puolustaa.
Tuomas ajoi hevostaan päätään edes kääntämättä. Hän oivalsi kyllä,
mihin ukon sanat tähtäsivät, mutta hän murahti vain hiljaa siitä aidan
ohi kyntäessään:
-- Miehuuttapa todellakin -- tappelemaan savolaisten kanssa! Mutta
niistä eräretkistä jo luulisi olleen tarpeeksi tuntua tässäkin talossa.
Vieläkö sinne nytkin!
Mutta nämä sanat saivat Erä-ukon kiivastumaan. Tuomas oli hipaissut
taas hänelle perin arkaa kysymystä, noita kalajärvien kahakoita, jotka
olivat olleet monen miehen surmana ja jotka eniten olivat vieroittaneet
hämäläisten mielet pois erämailta. Hän koroitti nyt komean äänensä
puhuessaan:
-- Vielä nytkin, ja siihen sitä juuri miehuutta tarvitaankin. Vai
pitäisikö meidän ikiajoiksi jättää hämäläisten vanhat takamaat, joista
meillä on runsas elanto tiedossa, ilman muuta savolaisille riistäjille,
jättää vain senvuoksi, että he eivät häikäile tulla toisten maille
tappelemaan, -- sepä olisi todellakin sitä nykypappien opettamaa
miehuutta! Kyllähän erämailla surmia on, on siitä surun tuntua ollut
tässä talossa muilla ehkä enemmän kuin sinulla. Siellä on minulta kaksi
poikaa, siellä on sukuani monta. Mutta sittenkin meidän on muistettava,
että nuo takamaat ovat meidän ja sen otukset omamme. Luovutapas
takamaasi, pian se silloin tulee savolainen ja ottaa sinulta
rintamaasikin ja korjaa sadon pelloltasi, jota vuoden olet tonkinut!
Nyt oli keskustelu livahtanut arimmalle asteelleen, siihen kysymykseen,
mistä Pohjois-Hämeen rintamaan asukkaiden kesken aina väittely sukeusi,
milloin heitä kaksi tai kolme erimielistä yhteen sattui. Viime
vuosikymmeninä olivat nuo vuotuiset, vanhaan Lapinkorpeen Sisä-Suomen
vesistöjen varsille tehdyt tuottavat pyyntiretket, joihin rintamaan
eläminen vielä suureksi osaksi perustui, joko jääneet kokonaan pois
taikka supistuneet lyhyiksi, vähäntuottaviksi salomatkoiksi. Tämän oli
vaikuttanut se, että savolaiset Saimaan asutuilta rannoilta olivat
ruvenneet näille samoille hämäläisten erävesille retkeilemään ja siellä
nostaneet riidan näiden takamaiden vanhojen omistajain kanssa. Tuolla
etäällä erämaissa oli noiden eriheimoisten pyyntimiesten kesken siten
usein syntynyt kahakoita ja usein verisiä tappeluitakin kalavesistä ja
pyyntimaista. Ja nuo miestensyöjät tappelut olivat viime aikoina aivan
suivauttaneet hämäläiset koko eräkäyntiin. Mutta heidän joukossaan oli
kuitenkin toisia, jotka edelleen vaativat, että erämaille oli sittenkin
lähdettävä ja että noita vanhoja takamaita oli hellittämättä heimolle
kuuluvina puolustettava. Ja Karmalan Erä-ukko, tuo vanha takamaiden
tuntija ja isien vanhan, vapaan elinkeinon ihailija, hän oli tietenkin
erämatkojen innokkain puoltaja. Sen tiesivät pellolla raatavat
pojatkin. Ja kun he nyt taas kuulivat ukon äänen kiihtyvän ja näkivät
hänen tempovan valkoista partaansa, niin jopa herkesivät Lauri ja
Heinokin raatamasta, tarkemmin kuunnellakseen syntynyttä väittelyä. He
olivat koko sydämestään ukon puolella ja ikävöivät hartaasti päästä
hekin kerran mukaan noille pyyntimatkoille, joiden iloista ja vaaroista
vanhemmat miehet olivat heille niin usein kertoneet. Siksi he niin
innostuneina kuuntelivat, kun ukko heidänkin tunteensa sanoihin
sovitti. Mutta isä-Tuomas painoi vain hartiavoimalla raskasta
kyntövehettään turpeeseen, virkahtaen:
-- Ka, tarpokoon salolle tappelemaan ketä haluttaa, sinne jääköön tai
silmäpuolena palatkoon! Meidän väki halmeella raataa ja pitää taloa
pystyssä, vaikkapa ilman linturokkaakin!
-- Ja puree petäjää, kun leipä loppuu eikä ole mistä särpimen ottaa.
Niin vastasi ukko. Mutta jo tuokion kuluttua hän sentään taas
vakavammin lisäsi:
-- Jää sinä vain, Tuomas, tänne tonkimaan, tänne jäit aina
nuorempanakin miehenä. Ja tarvitaanhan se mies talossa naisväen avuksi
kotitöitä hoitamaan. Mutta kalajärville tästä nyt taas tänä kesänä
toiset lähtevät, sinne lähtevät jo miehet koko rintamaalta, kyllänsä
saivat jo viime talvena tapellessaan täällä kotona nälän ja tautien
kanssa. Ja perille asti on nyt lähdettäväkin, muuten ollaan pian iäksi
vailla takamaita. Niinpäin on mieli naapureissakin vanhain erämiesten
kesken. Suopellon Sipi on varova mies, eikä hän tappeluita rakasta,
mutta jo hänenkin pirtissään verkkoja korjataan, ja Ilvesmäessä on jo
kevätkausi vuoltu vasamoita. Nyt sitä käydään valmistuksiin käsiksi
Karmalassakin ja Pertunpäivän aikaan lähdetään, -- se olkoon sillä
sanalla jo selväksi puhuttu.
Tuomas ei päätään kääntänyt, mutta hänen niskalihaksensa näyttivät
harmista pullistuvan, kun hän ukon uhman kuuli, -- hän kyllä tunsi
poikainkin mieliteot. Mutta Lauri, nuori metsämies, jonka sydämessä
isoisän jokainen sana oli vahvan vastakaiun tavannut, ei enää jaksanut
hillitä sitä kuohahtavaa intoa ja iloa, minkä Erä-ukon lupaus oli hänen
mielessään synnyttänyt, hänkin jo puuttui vanhempain puheeseen ja
virkahti nuortealla innolla:
-- Tässä on, ukko, mies mukaasi Lapinkorpeen tulemaan, ei pidätä minua
enää mikään, jos vain erämaille lähdetään.
Mutta tämä nuorukaisen innostus sai hänen setänsä suuttumuksen jo
läikähtämään yli laitojensa:
-- Mene, suori jo soita rämpimään, vähänpä sinun raadannastasi talo
hyötyneekin. Sinne sinua lienee talonvanhin jo vuosikausia houkutellut,
sielläpä sukusikin on. Mutta me toiset jäämme taloa raatamaan, --
kuokkikaa, pojat!
Ukko naurahti. Hän tiesi, ettei Tuomas voinut Lauria pidättää erämaille
lähtemästä. Mutta hän katsahti nuorinta kuokkijaa, joka halmeen
alasyrjässä seisoi kysyvin, levottomin, kaipaavin katsein, ikäänkuin
udellen, mikähän hänen kohtalonsa olisi oleva. Ja ukko virkkoi:
-- Niin, iskekää vahvasti turvetta! Mutta eiköhän teitä sentään ole
kahdessa Tuomaassa kylliksi tämän halmeen haltijoiksi. Antaa Heinon
tulla mukaan järville, takamaiden taipaleita oppimaan.
-- Heinonko -- ei! -- Isän ääni oli terävä, melkein kostoniloinen. --
Riittää jo, jos yksi Karmalan pojista heittäytyy korvenkulkijaksi.
Toiset tarvitaan työssä. Kyllähän Heinolla mieli palaa kaikkiin
kujeisiin, näkeehän sen jo silmänpälynnästä, mutta kotona hän silti
pysyy. Työhön hänen täytyy oppia, jos ei hyvällä, niin kurilla. Niin,
niin, usko se sillä sanalla, poika, täällä minä sinut työssä pidän,
pidän näillä kourillani. Sillä vesana vitsa väännettävä.
-- Voit sen vääntää vaaraksikin, virkahti ukko vakavammin. -- Mutta
koeta kuriasi, itsepähän olet poikasi isäntä. Me lähdemme Laurin kanssa
salolle kesäkuntiin, ja taas on talveksi särvintä Karmalassa.
Näin sanoen oikaisihe ukko aidalta ja läksi lehtikuormaansa taloon
kantamaan. Sorainen polku rasahti raskaiden askeleiden alla ja lepikko
suhisi, kun hän sen lävitse taakkaansa veti. Vesakon halki astuttuaan
saapui vanhus törmälle, johon rantapensaikon yli näkyi saarien ja
niemien lomitse kappale aavaa Päijännettä. Sinne vanhus katseensa
suuntasi. Selkä päilyi siellä melkein rasvatyynenä keväisen puolipäivän
paahteessa, vedet siintivät sinertäviltä pilvettömän taivaan alla, ja
helakasti niihin kuvastui saarten nuori vehreys. Se muistutti eräjärven
rauhaa ja kasvatti vanhan pyyntimiehen mielessä yhä syvemmän kaipauksen
sinne suurille salovesille.
Mutta hänen vesiä katsellessaan terästyi vähitellen hänen silmänsä
yhteen kohti ja samalla ikäänkuin särkyi hänen mielensä iloinen rauha.
Mitä venheitä sieltä selän yli soutaa, mitä matkuetta...? On kuin
kirkkovenheitä! -- Kauan seisoi ukko yhdessä kohden liikahtamatta. --
Niin, kolme venhettä sieltä peräkkäin soutaa, kuten näyttää, suoraan
Mustanahon korkeaa kohden. Mitä ovat ne kulkijoita? Läksivätkö
Jämsänjoen uudiskylän väet keskellä viikkoa kirkolle, -- pyhäisin
sieltä joskus ovat tänne soutaneet, itsellään kun siellä ei vielä
kirkkoa ole. Ei, ne ovat muuta väkeä, venheet ovat kuormitetut, niissä
on paljon tyhjiltään istujia, joilla on kirjavat vaipat ja höyhenet
hatussa, -- herrain joukkoa ovat. Ja noin, eikö olekin keihäskasa
venheenkeulassa, kuin voutien veroroikalla, -- mutta eihän se vouti
sieltäpäin kulje, ja vastahan se syksyllä tulee. Vai olisiko...
Ukon kasvot sitä mukaa kovettuivat, kuta kauemmin hän lähenevää
venhekuntaa katseli. Hän muisti nyt Marketta-emännän viime pyhänä
kirkolta palatessaan kertoneen, että tänne odotetaan suuria
kirkonvieraita Suomen Turusta, sanoiko piispankin tulevan. Jokohan
lienee sitä pappisjoukkoa -- niin, eikö olekin siellä risti kohotettu
keskimmäisen venheen kokkaan kuin lehtipurje myötäisellä!
Ukko rypisti otsaansa tyytymättömänä ja vetäisi vitsakset, joilla hän
lehdeksiä kantoi, tiukemma olkapäilleen. Sitä joukkoa on yhä enemmän
ruvennut liikkumaan täällä takamaan laidassakin, ei niistä ennen ollut
paljoa vastusta!
Mutta tuokion kuluttua suli vanhuksen kasvojenilme taas
rauhallisemmaksi. Hän näki venheiden suuntaavan matkansa toisiin
lahtiin, ohi Mustanahon rinteen, nähtävästi kirkolle pyrkivät. Sinnepä
menkööt, siellä komentonsa pitäkööt, kunhan nämä kotoiset lehdot heiltä
rauhaan jäävät. Sinne menee kai Marketta niitä kuulemaan, Tuomas ei
jouda, muita ei haluta, -- sinne painukoot ohi Karmalan vanhojen
karsikkokumpujen!
Venheet katosivat niemen taa ja vanhus pääsi taas jatkamaan matkaansa
kotilahden poukamaan, jossa talo solkikoivujen suojassa piiloili. Eikä
hän koko piispankomentoa sen enempää ajatellutkaan. Hänen mieleensä
palasi taas äsken halmeella sattunut keskustelu ja sen ristiriidat ja
vaikuttimet täyttivät hänen mielensä kokonaan. Päätös, että hän kerran
vielä, vaikkakin vanhana ja ikäloppuna, lähtee Lapinkorpeen, elähdytti
häntä yhtä lämpimästi kuin äsken Lauria, sinne hän ikävöi nuoruutensa
ja miehuutensa mieliretkille ja toimimaille, eräjärville!
Nyt se päätös oli toteutettava!
* * * * *
Mutta lehtojen keskelle raivatulla halmeaukealla raatoi edelleen isä
poikineen, päivän yhä korkeamma kohotessa taivaalle, yhä kuumemmin
hartioita paahtaessa. Eri mielikuvat risteilivät siellä raatajain
mielissä. Isän ajatukset kuvastuivat hänen liikkeistään selvästi joka
kerta, kun hän raskaan puuauransa hartiavoimalla kohotti ja sen taas
entistä syvemmä painoi poltetun maan kovaan kamaraan. Ja poika-Tuomaan
kuokka näytti uskollisesti näitä isän mietteitä säestävän. Laurin
kirves taas kalkahti iloisesti ahon rinnassa, kun hän rankaa aidaksiksi
halkoi, ja hilpeästi hivelivät hänen mietteensä sitä tulossa olevaa
pyyntiretkeä, jota ei nyt kestäkään päivän eikä viikon, vaan keväästä
syksyyn yhteen menoon. Koko kesän saa hän miesjoukossa eriä samota,
tarvitsematta pölyssä kuokkia ja kuunnella sedän kuria!
Mutta nuorimman vesan, Heino-laiskurivekaran, mietteet, ne ne olivat
kaikkein levottomimmat hänen siinä nyt vihapäissään kannon juuria
katkoessa. Hänen nuorta sydäntään valvoi isän ankara kuri ja tuo jyrkkä
eräretkikielto; hänen sisässään iti uhman siemen ja hän tunsi, miten se
kasvoi ja koveni, vaikkei se vielä tarkkapiirteistä muotoa tavannut.
Tuontuostakin lennähtivät hänen katseensa tuon säälimättömän kyntäjän
puoleen, joka uhkasi hänet tähän kuokkaan kytkeä, mutta samalla hän
tunsi, että sen uhkauksen hän tyhjäksi tekee. Väliin hän säikähti
itsekin tuota sisuaan, mutta se ei jättänyt häntä rauhaan, joka
kuokaniskulta se uudisti hänelle kysymyksen:
-- Miten, milloin? Miten, milloin?