Solmu liestyy ja aukenee.
Vartovalle Vilholle rupesi aika jo käymään pitkäksi, kun Donneria ei
ensinkään kuulunut takaisin. Mutta vihdoinkin hän pääsi tuskastaan, kun
kynttilän valo ja Donnerin lohduttava ääni ilmoittivat hänelle tämän
onnellista palaamista.
"Saatte olla iloissanne," kuuli hän Donnerin sanovan, "ett'eivät
nälkä eikä jano ole saattaneet teitä maistamaan tuon konnan myrkkyä.
Kaikkien tarpeiden puutteessa kun olemme, emme edes olisi voinet antaa
puuöljy-ryyppyäkään myrkynvastineeksi. Näitä tikapuita teidän vielä
täytyy kiivetä ylös päästäksenne raittiisen ulko-ilmaan, jossa ette
niin isoon aikaan ole saaneet käydä. Onneton vaimo! Me kuitenkin
vietimme vankeutemme surullisen ajan enemmän laivan kannen päällä kuin
sen alla. Mutta teidän on täytynyt madon lailla asua maan alla.
Malttakaapas, minä autan teitä -- noin, rohkeutta vaan! älkää peljätkö
mitään, vaikka niinkin hullusti kävisi, että vankivartianne tulisi
takaisin. Kyllä me tuon lahonneen laivan pian upoksiin purjehtisimme."
Donnerin näin puhuessa näki Vilho erään vaimon horjuen astuvan ylös
tikapuita myöten. Hänen vaatteensa tulivat vallan homeelle. Hän näkyi
olevan sangen heikko ja kivuloinen, jonkatähden Vilho tarjosi hänelle
käsivartensa tueksi, kun he olivat astuneet ylös holvin lattialle, --
ja tätä tarjomusta ei hyljätty.
"Tämä on se onneton olento," selitti Donner kumppanillensa, "jonka tuo
kunnon hovimestari vuoden verran on pitänyt täällä ikään kuin sisään
muurattuna ja jonka hän äsken aikoi murhata. Hän on vainon-alainen ja
sentähden meidän kumppalimme. Siis emme saa jättää häntä pulaan."
"Christoph," sanoi Vilho, "sill'aikaa kuin minä odotin sinun takaisin
tuloasi, kuulin minä linnan kellon ilmoittavan sydän-yötä. Olispa siis
aika lähteä linnaan, niinkuin Liddylle lupasimme."
"Liddy!" huudahti vaimo vavahtaen, "Jumalan nimeen! kuka on tuo Liddy?"
"Hän on," virkkoi Donner, "palvelija lord Hopp -- Hopp -- mikä nyt
onkaan tuon pahuksen nimi? Hoppan, Hoppdik --"
"Habberton!" oikaisi vanki vapisten.
"Niin, niin, siltäpä se melkein kaikui. Ne on helkkarin vaikeat, nuo
englantilaiset nimet. Vanha koulumestarini jo sitä valitti. Kun
kirjoitetaan _härkä_, niin luetaan _aasi_, sanoi hän. Siitä minä kiitän
Saksalaiset nimet."
"Liddy on vaan hänen palvelijansa," lausui vaimo surumielin. "Mutta,"
lisäsi hän vilkkaasti, "minun Kaarleni, nuori herra, elää toki vielä."
"Niin on!" myönsi Donner. "Mutta hänpä kuuluu viettävän aivan
kummallista elämää, Liddyn kertomuksen mukaan. Oletteko koskaan
kuulleet erikkäästä puhuttavan? Semmoista vimmattua väkeä kuuluu vaan
löytyvän Englantilaisten seassa. He kääntävät kaikki nurin narin,
kuten vakuutetaan. Useat sanotaan rupeevan erikkääksi pelkästä
turhamaisuudesta, siten saavuttaaksensa suurempaa mainetta."
"Mihin," sanoi vaimo, "aiotte minua viedä? Viekää minut, minä rukoilen,
nuoren herran luo! Totta -- minä en tiedä -- pääni on sangen heikko."
"Kyllä minä sen uskon," sanoi Donner sääliväisesti. "Eihän se olekaan
kumma. Me saatamme teidät ensin Liddyn luokse, joka tulee määräämään,
annammeko itsemme ilmi erikkäälle, vai emmekö."
Vaimo oli melkein tainnuksissa eikä vastannut mitään, ja miehet
kuljettivat häntä enemmän kantamalla kuin taluttamalla.
"Se ei mitään tee," sanoi hyvänsävyinen Donner, kun vaimo oli
pahoillaan siitä, että hän tuotti heille niin paljon vaivaa. "Ette
paina läheskään niin paljon kuin tynnyrillinen laivankorppuja. Eipä
olisi hätää, jos emme ikänämme olisi tarvinneet kantaa raskaampia
taakkoja! -- Vilho, osaammekohan linnaan asti ilman kompassitta tämän
puiston pimeitä kulkureittiä? Kun tuo konnamainen hovimestari tuskin
enää tarvinnee lyhtyänsä tämän onnettoman olennon tähden, lienee paras,
että purjehdimme linnaan hänen kynttilänsä valossa."
"Kunhan emme vaan sillä yllyttäisi kavaltajaa käymään meidän
kimppuihimme," arveli Vilho.
"En minä kavaltajaa pelkää!" virkkoi Donner. "Hänen tulee päin vastoin
peljätä minua. Rautakankeni saattaa yhtä hyvin tutkia kavaltajan suun,
kuin se äsken sai suljetun oven aukenemaan."
Siihen heidän puheensa loppui. Viipymättä puiston käytävät kuljettiin;
jo näkyivät linnan mustat muurit jotenkin etäältä, kun eräs mies
pysähdytti pakolaisemme sanoen: "Seis! kutka olette? Mitäs teillä
täällä on tekemistä?"
Hovimestarin ääni oli Donnerille entiseltään kylliksi tuttu, niin
ett'ei hänen kauan tarvinnut olla epätiedossa, kuka ankara kysyjä oli.
Paremmaksi varmuudeksi hän vielä nosti lyhdyn niin korkealle, että sen
säteet kirkkaasti valaisivat tuon konnan inhoittavia kasvoja. Mutta
tämän kautta huomasi hovimestari myös miesten seurassa sen ihmisen,
jonka siellä oloa hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maan päällä.
Toinnuttuansa ensi hetken pelästyksestä huusi hän kimeällä äänellä:
"hei! Wilkens! Kennedy! joutukaa tänne!" ja koetti saada vapisevan,
puolikuolleen vaimon haltuunsa.
Donner löi lyhdyn pirstoiksi hovimestarin päähän ja sanoi levollisesti
kumppanillensa: "Vilho! ohjaa sinä kauppalaivamme tuohon satamaan; minä
sill'aikaa suljen tien tältä merirosvolta."
Vilho totteli ja kuuli mennessään, lyhyen kahakan perästä,
valitushuudon, jota seurasi täydellinen hiljaisuus. Kun sitten Donner
saavutti pakolaiset linnan rappusilla, virkkoi hän hymyillen; "aivan
kuoliaaksi en minä sitä miestä moukuttanut, mutta haavalääkäri
kuitenkin tarvinnee muutamia kuukausia paikataksensa hänen
lapaluitaan." Kun he olivat päässeet linnan pihaan, tuli Liddy juosten
heitä vastaan. "Jumalan kiitos, että olette täällä," kuiskasi hän.
"Minä pelkäsin, ett'ette osaisi tänne linnaan. Minulla ei ole enää
pienintäkään kynttilän pätkää, jota olisin voinut asettaa ikkunaan
teille merkiksi. Herrani on polttanut viimeiset tänä iltana. Voi, enpä
vieläkään ole saanut puhutella häntä. Kohta, kun avasin suuni
puhuakseni, käski hän minun olla vaiti. Hän oli hajamielinen ja näkyi
tuumailevan tärkeitä asioita. Nytkin vielä hän pitkin askelin astuu
edes takaisin kamarissaan. Ennenkuin hän on mennyt makuulle, en tohdi
viedä teitä ylös, vaikka kaikissa huoneissa on pilkko pimeä. Odottakaa
nyt täällä, kunnes tulen teitä noutamaan."
"Mikä harmi on tuommoisesta erikkäästä!" sanoi Donner närkästyneenä.
"Jos ei herrasi olisi sellainen, niin pian saisimme laivapaperimme
kuntoon. Pimeässä et liene huomannut, että joukkomme on lisääntynyt
yhdellä vaimolla -- onneton vainottu olento, joka on avun tarpeessa
vielä enemmän kuin me. Tuossa hän on uupuneena kyyryllänsä kovilla
rappusilla. Kuuleppas, mitä hänellä on sinulle sanottavaa. Hyvä rouva!"
huusi hän ääneensä vaimolle, "sanokaa tälle palvelevalle hengelle,
kenen puoleen te aiotte kääntyä."
Pelosta ja uupumuksesta melkein pyörryksiin joutunut vaimo ei näkynyt
käsittäneen selvästi lausuttua kehoitusta.
"Voi tuota ääntä!" mutisi hän itsekseen. "Olisiko hän vaan hänen
palvelijansa?"
Mutta Liddy sanoi kiireesti: "kauemmin en tohdi täällä viipyä, mutta
toivon kuitenkin pian pääseväni takaisin." Hän juoksi ylös rappusia.
"Tuuli ei vielä ole myötäinen," virkkoi Donner. "Täytyy sentähden
luovia, vaikka se on kyllä ikävää."
Sitte ei kukaan heistä sanonut sanaakaan noin neljännekseen tuntiin.
Silloin äkkiä leimahti ulkoa kirkas valo, joka valaisi linnan pihan,
ikään kuin olisi ollut päivän aika. "Meille tulee valkeus," sanoi
Donner jälleen, kun useat kimeät, uhkaavat äänet lähenivät, "mutta
meille se ei kuitenkaan näy olevan iloista. Mitä on tekeillä? onko
herra hovimestari rusennetun olkaluunsa tähden ruvennut veisaamaan
Jeremiaan valitus-virsiä ja sillä lailla nostattanut linnan-väen
jaloillensa, meitä siitä kurittamaan? Jospahan olisin lyönyt hänen
pääkallonsa murskaksi! Sääliväisyys ei ollut tässä paikallansa. Nyt
meidän täytyy koettaa iskeä kiinni erikkääsen, maksakoon mitä tahansa,
siis eteenpäin!"
Hän tarttui vapisevaan vaimoon ja kantoi hänen ylös rappusia erikkään
kammariin, jonka ovet hän tarkasti sulki ja salpasi.
"Vihollinen ryntää eteenpäin!" huusi Donner Liddylle, joka pelästyneenä
juoksi heitä vastaan. "Herätä isäntäsi meille avuksi, jos luulet
hänellä olevan kuntoa siihen. Toimita meille piilopaikka niin hyvä,
kuin voit, muutoin syntyy tulisin tappelu. Voittoa ei suoda heille
huokeaan hintaan, ja ennenkuin antaun, ruhjoo kankeni vielä monen
pääkallon murskaksi."
"Pelastakaa minut!" vaikeroitsi vaimo kuoleman tuskissa. "Missä on
minun puolisoni? Viekää minut hänen luoksensa. Jumalan tähden, älkää
antako minun enää joutua vainoojani kynsiin. Voi, mihinkä minä pakenen
tuon hirveän edestä?"
Liddy oli ikäänkuin pyörryksissä. Milloin hän juoksi herransa
makuukammariin, kahden vaiheella, pitäisikö hänen kolkuttaa ovea,
milloin taas takaisin ystäviensä luo, joiden tila tuli yhä
tukalammaksi; sillä jo kuultiin murretun oven jyskinä ja yhä lähemmäksi
tunki vainoojien melske.
Vanki oli mennä tainnoksiin. Hänen surkea tilansa herätti syvää
säälimystä uljaassa Donnerissa. "Auta ensin tuota onnetonta raukkaa,"
sanoi hän Liddylle, "kyllä me itseämme autamme."
"Ei hätä lakia lue!" sanoi Liddy nyt vakavasti. "Se pakoittaa minua
tekemään jotain, jota tähän asti en ole uskaltanut." Hän tarttui vaimon
käteen ja pujahti hänen kanssaan herran salaiseen kabinettiin.
"Kappalainen on valehdellut minulle," sanoi hän palatessaan, "eipä
helissytkään, kun minä tartuin peitteesen. Minä toivon, ett'ei kukaan
häntä sieltä etsi. Ja minun herrassani on kaiketi myöskin suuri muutos
tapahtunut, koska hän on pannut pois luukkonsa. Nyt keksin hyvän
keinon! Donner," huusi tyttö hilpeästi, "kas tässä, heittäkää tämä
musta vaippa vaatteitenne ylle, ja sinä Vilho otat minun vaippani." Hän
riisui pikaisesti pois kaappunsa. "Sillä on pituutta kyllin."
"Pitääkö meidän tässä ruveta leikin-tekoon," mutisi Donner äreästi,
"kun vihollinen panee kaikki kanuunansa paukkumaan laivaamme vastaan
kerta toisensa perästä." Hän totteli kuitenkin viipymättä. "Ja mitäpä
tämä valepuku hyödyttää?" kysyi hän vielä, Vilhon avulla nostaessaan
huoneen kaikki raskaammat kalut oven eteen, jota vihollinen jo
rautakangillaan paukkautti.
"Te olette olevinanne meidän herramme palvelijat," vastasi Liddy, "ja
täytyyhän teidän kaikella muotoa peittää merimies-vaatteitanne."
Hirveällä ryskeellä paukahti lukko auki. Mutta tuo suuri huonekalu-läjä
esti ryntääjiä pääsemästä eteenpäin, ja he olivat vihan vimmassa.
"Jos ei tämmöinen jyske saa erikästä hereille, niin hän makaa
todellisessa kuoleman unessa. Takaisin, jos mielitte henkeänne
säilyttää." kiljaisi hän vihollisille, jotka jo kävivät liikkuvaan
linnoitukseen käsin kiinni. "Keitä te olette, jotka rohkenette väkisin
tunkea meidän herramme huoneisin? Rosvojoukko kai olette, kun semmoista
menoa pidätte."
"Ja kuka sinä hävytön olet?" kaikui vastaus, ja yhä levenevästä
ovenraosta tulivat vanhan lordin vihaiset kasvot näkyviin; "väistytkös
pois heti paikalla!"
"Varo harmaita hiuksiasi, vanhus!" ilkkui Donner, "ett'ei ne joudu
liian likiseen tuttavuuteen minun kankeni kanssa."
Tästä häpäisevästä kohtelusta hurjistuneena huusi vanha lordi raivosta
vapisevalla äänellä: "Tiedätkös lurjus, kuka minä olen? Minä olen lordi
Habberton ja minä aion kurittaa sinua hävittömyydestäsi."
"Ja minä taas olen poikanne uskollinen palvelija, joka en koskaan
salli, että hänen kotirauhansa rikotaan; sillä kenen ruokaa minä syön,
sen virttäkin viritän," vastasi Donner.
"Hän valehtelee!" huusi raukea ääni joukosta. "Minä tunnen tuon konnan
hänen kielestänsä. Hän on se, joka löi minut raajarikoksi."
"Aha!" naurahti Donner, "sinä olet siis se kettu, jonka pesän minä
hävitin. Raajarikoksiko sinut löin? Aivan niin! häpeäksesi se tapahtui!
ja häpeätä sinä olet saava, kunnes roikut ansaitussa hirsipuussa. No,
ettekö pakene! Vilho, auta minua napsauttamaan tuota näsäkästä miestä
hyppysille."
Hänen puheensa keskeytyi, kun erikäs ilman parratta ja leuka käärittynä
veriseen liinaan, astui huoneesen, ilmoittaen hämmästyksensä
odottamattomasta metelistä, ääneensä huutaen: "haa! -- mitä tämä on?
mitä tämmöinen hälinä? ja keitä te olette?"
"Kyllä teille sitten kaikki selitetään," vastasi Donner. "Mutta
auttakaa minua ensin tekemään kunniallista sovintoa isänne kanssa.
Muuten tässä pian syntyy verinen kahakka, sen minä vakuutan."
"Isäni!" sanoi erikäs vakavalla, mutta lempeällä äänellä, "minä pyydän
teitä selittämään syytä teidän myöhäiseen ja väkivaltaiseen käyntiinne
täällä. Jos jotain vääryyttä on tapahtunut, olen minä ensimäisenä sitä
rankaisemassa."
"Syyn sinulle kyllä sanon," vastasi lordi, aivan iloissaan poikansa
muuttuneesta käytöksestä. "Tiedä siis, että uskollinen palvelijani Joel
täällä puistossa joutui salamurhaajan käsiin ja lyötiin niin, että hän
oli hengen vaarassa. Rosvo on joukkoinensa vetäynyt tänne linnaan ja
äärettömällä julkeudella ottanut tämän piilopaikaksensa. Se on sama
hävytön ihminen, joka täällä on pitänyt niin isoa ääntä."
"Antakaa nyt minullekin suun vuoroa", sanoi Donner. "Tuo mainio
uskollinen Joel on niin sanoakseni elävältä haudannut erään naisen ja
aikoi tänäpänä tappaa häntä hiirenmyrkyllä. Sitten oli hänen
aikomuksensa upottaa hänet järveen ja siten salata ilkityötänsä. Mutta
me olemme sen konnantyön estäneet ja pelastaneet naisen, ja kun tuo
hyvä Joel tahtoi meitä siitä estää, pehmitimme vaan vähäisen hänen
hartioitansa. Mutta liekö hän sillä jo sovittanut pahantekonsa, se on
toinen asia. Siinä on koko kertomus."
"Missä nainen on? Kuka hän on?" kysyivät isä ja poika yht'aikaa.
"Teitä, hyvä herra, hän sanoi Kaarleksensa," vastasi Donner, "kerran
myöskin puolisoksensa --"
"Hän valehtelee," väitti Joel, "se vaimo on mielipuoli, petturi."
"Ole vaiti, siksi että sinulta kysytään," ärjäsi Donner. "Te löydätte
vaimon," lisäsi hän levollisemmin, "tuosta huoneesta, johon Liddy on
hänet kätkenyt."
"Liddy?" kysyi erikäs, uudelleen hämmästyen, "ken on tuo Liddy?"
"Miten?" huudahti Donner ihmeissään, "ettekö tunne palvelijaanne taikka
palvelustyttöänne Liddyä? Siitä teitä oikeaksi erikkääksi huomaa."
"Pyhä Jumala! olisko nuori Wäber, minun palvelijani, tyttö?" sanoi
erikäs säikähtyneenä. "Hänen kasvonsa! hänen äänensä! ja minun
mieltymykseni --"
"Onko tuo pienoinen narrannut teitäkin?" arveli Donner. "Kyllä minä sen
hänestä uskon, koska hän vaaran uhatessakaan ei ollut sitä halua
vailla. Mustan kaapun alta ette havainneet naispukua, ha ha!"
"Minä annan teille rahaa niin paljon, kuin jaksatte kantaa," sanoi Joel
salaa lordin kahdelle palvelijalle, jotka kannattivat hänen voimatonta
ruumistaan, "jos löydätte naisen ja korjaatte hänen täältä pois.
Heittäkää hänet ulos ikkunasta, ett'ei kukaan häntä täällä näe."
"Mutta missähän Liddy Wäber on?" tutkisteli erikäs uteliaasti.
Donner oli kysymykseen vastaamatta vihoissaan huudahtaen: "Siirtykää
takaisin, te konnat. Pitääkö minun lukeman teille sotalakia? Aiotteko
pujahtaa linnoitukseen, vaikka sovintoa par'aikaa hierotaan? Siirtykää
taikka kankeni kolahtaa teidän niskaanne."
Palvelijat, jotka Joelin käskystä aikoivat tunkeuda erikkään salaiseen
kabinettiin, vetäytyivät hämmästyneinä takaisin.
Nyt vasta Donner vastasi: "Liddy? Haa! Hän on todellakin pötkinyt
pakoon. Hän ajattelee: kaukana tästä ollaan hyvässä turvassa. Sellainen
on naisen luonto!"
"Mennäänpä tähän huoneesen etsimään kadonneita," virkkoi lordi.
Mutta hänen poikansa sanoi: "tämä huone on minun pyhä paikkani, johon
palvelija-joukko ei saa astua sisään, eikä silmäyksillään saastuttaa
sen salaisuuksia. Menkäämme yksin sinne."
Näin sanoen otti hän eräältä palvelijalta kynttiläjalan; lordi seurasi
hänen esimerkkiänsä, toiset jäivät uteliaina seisomaan salaisen huoneen
ovelle. Hovimestari ei näkynyt olevan tästä mielissään.
"Saattakaa minut kotiin," pyysi hän läsnä olevia, "minä voin sangen
huonosti." Mutta ei kukaan hievahtanut paikaltaan.
Sill'aikaa olivat isä ja poika menneet kabinettiin, jossa, paitsi jo
mainittua peitettä, ei ollut huonekaluja ensinkään. Eikä siellä näkynyt
ketään ihmistä. Ennenkuin hätäinen lordi ennätti käydä kiinni
peitteesen, oli hänen poikansa jo tarttunut nauhaan, jolla peite
vedettiin ylös ja käärittiin kokoon.
Avonainen kiviarkku, jossa vaimon ruumis lepäsi, joutui sen alta
näkyviin. Noin kolmen askeleen päässä siitä oli tynnyri, ja sen
ylä-aukosta eräs lapsi, jonka kasvojen juonteet osottivat kuolevan
tuskaa, ojensi ylös kätensä pyytäen apua. Kaikki tämä oli valmistettu
kuultavan valkeasta alabasterista ja teki tässä mustaksi maalatussa
huoneessa ihmeellisen vaikutuksen. Kynttilän valossa näkyi noissa
ruumiissa olevan henki; ja niissä oli sen kautta jotain todellakin
aaveen-tapaista.
"Isäni!" lausui erikäs liikutetulla äänellä, "tässä näette suruni ja
alakuloisuuteni kalliit esineet. He eläisivät vieläkin ja tekisivät
minut onnellisimmaksi ihmiseksi, jos ette -- -- -- --"
Mielenliikutus ei sallinut hänen puhua enempää. Vanha lordi kalpeni.
Hän oli kokonaan masentunut.
"Ymmärrättekö nyt," virkkoi poika uudestaan, "minkätähden vesi,
vaimot ja lapset, ukkosen leimauksen valo, korkeitten puitten suhina ja
sateen rapina oli minusta niin hirveätä? Mutta suuren synnin olen
tehnyt siinä kohden, että murheeni tähden unhoitin ihmis-arvoni,
laiminlöin velvollisuuteni isääni ja isänmaatani kohtaan ja rupesin
tyhjäntoimittajaksi. Eräs lapsi -- olkoon se sanottu omaksi häpeäkseni
-- on saanut minun paremmille tuumille. Voi! jospa se olisi minun
Liddyni!"
Tällä hetkellä tuli Liddyn pää näkyviin tynnyrin takaa, missä hän oli
piiloitellut. Erikäs oli kääntänyt silmänsä kattoon päin; verinen liina
oli valunut alas hänen poskiltaan, jotka olivat parratonna, vaan
merkittynä pienellä partaveitsen haavalla; neljän kynttilän täysi valo
valaisi hänen kasvonsa, jotka eivät enää näyttäneet peloittavilta.
Silloin kuului tynnyrin takaa: "Isä!" ja toistamiseen ilohuuto: "Isä!"
Tyttö itkien ja riemuillen, vaipui erikkään syliin. Kolisten putosi
kynttiläjalka tämän kädestä. Innokkaasti syleillen löydettyä tytärtänsä
sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä: "Herrani ja Jumalani, suuren
surun olet minulta poistanut. Tämä ilo antakoon minulle voimaa
kantamaan toista murhettani."
Ja ilosta itkien suuteli hän kuolleeksi uskotun lapsensa heleänpunaisia
huulia. Mutta taas liikkui jotakin kivi-arkun pimeässä varjossa.
Hiljainen huokaus kuului ensin ja sitten matala ääni lausui: "Kaarleni,
missä olet? pelasta minua! oi, pelasta minua!" Ja kaksi valkoista kättä
tarttui kiinni arkun reunaan, jonka takana onneton vaimo tähän asti oli
maannut tainnoksissa ja nyt hän niitten nojalla nousi pystyyn. Hänen
kasvonsa olivat yhtä valkoiset kuin alabasteri, aivan yhdennäköiset
kuin arkussa olevan ruumiin, ja hän katsoa tuijotti isää ja tytärtä,
jotka toisiansa syleilivät.
"Voi minua! kuolleet nousevat ylös," huusi vanha lordi kauhulla
peittäen kasvonsa.
Mutta Liddy, joka havaitsi kuolleista nousseen ennen kuin hänen isänsä,
ei ensinnä tahtonut uskoa omia silmiänsä; sitten hän isän sylistä
riensi äidin syliin. Ja hänen ilohuutonsa: "äiti! oma äitini!"
sekaantuivat erikkään sydämmellisiin huudahduksiin. "Eliisani! Sinäkö
se todella olet, armas Eliisani?"
Lukija kuvatkoon itsellensä tätä autuaallisen yhtymisen iloa!