Hauskoja vieraita.
Syksy alkoi kellastuttaa puiden ja pensaiden lehtiä ja irroittaa niitä
emistänsä, oksista. Päivät kävivät lyhyemmiksi, illat pitemmiksi ja
kolkommiksi. Muutaman viikon kuluttua puisto jo kukaties olisi parasta
koreuttansa vailla. Vaikk'ei erikäs vielä ollut täydellisesti
entisellään, oli hän kuitenkin paranemaan päin. Kolmen asian suhteen
hän vielä oli eriskummainen: hän ei luopunut vanhasta puvustaan eikä
parrastaan ja kammosi vettä niinkuin Liddyn tullessakin. Sitä
paitsi hän joka päivä oleskeli vähintäin yhden tunnin salaisessa
kabinetissaan, jossa tuo tunnettu peite oli, -- Liddyn mielestä se oli
ikäänkuin kielletty puu paratiisissa. Liddy piti vielä luukkoansa ja
salasi erikkäältä oikean sukupuolensa ja ristimänimensä. Hän oli tehnyt
itselleen sen lupauksen, ett'ei hän näitä ilmoittaisi, ennenkuin erikäs
luopuisi tuosta ilettävästä parrasta ja luukosta. Auringon virvoittava,
lempeä paiste muutamana kirkkaana iltana houkutteli tyttöä alas
puistoon siksi ajaksi, kun hänen herransa oli salaisessa kabinetissa.
Sattumalta hän tuli sen pensas-aidan luokse, jonka läheisyydestä herra
tuonain niin äkkiä oli palannut takaisin. Miettiväisenä nosti hän
sinisilmänsä ja pyhkien pitkät kiharansa pois otsalta katseli hän sitä
viheriätä kasvi-muuria, jolla ei ollut mitään lomaa eikä aukkoa.
Yhtäkkiä häntä säikähytti erilleen taivutettujen oksien rasaus, aivan
hänen lähellänsä. Peläten jonkun pedon taikka lordin peloittavan
hovimestarin tulevan hänelle pahaa tekemään, kääntyi hän jo
pikaisimpaan pakoon; mutta samassa kuuli hän rukoelevan äänen
pensas-aidasta päin, josta nyt käsi ja kädessä vanha hattu joutui
näkyviin. Kerjäläinen, köyhä raukkahan se siis vaan olikin, joka tuli
häneltä almua anomaan. Mutta mitenkä se oli päässyt pensas-aidan
taakse, joka kappalaisen kertomuksen mukaan oli ympäröittynä muurilla,
ja minkätähden hän siellä oli? Ja mitä Liddy nyt voisi antaa tälle
miehelle, kun hänellä ei ollut äyriäkään rahaa? Tytön tätä hiljaa
itsekseen miettiessä rupesi kerjäläinen toisellaisella äänellä
kyselemään asioita, jotka eivät ensinkään kuuluneet hänen ensimäiseen
pyyntöönsä. Hän tahtoi tietää, kenenkä tämä hovi oli, palveliko sen
omistaja kuninkaallisessa laivastossa, oliko tässä kunnassa
rauhantuomaria ja muita sellaisia asioita.
Jota kauemmin Liddy kuunteli tätä jotenkin vieraalta soivaa
Englannin-kielistä puhetta, sitä tutummalta se hänestä kuului.
Saadaksensa selkoa siitä, kuka puhuja oikeastaan oli, täytyi hänen
ajatella kauas, kauas takaisinpäin; se kaikui ikään kuin haudan tuolta
puolen toisesta maailmasta. Hänen päätänsä pyörrytti -- mutta samassa
epätietoisuuden verho poistui ja huuto: "Vilho, oi Herra Jumala,
onkohan tuo mahdollista?" pääsi kalliilla äidinkielellä hänen
vapisevilta huuliltaan.
Pensas-aidan risukosta, joka teki veriset naarmut hänen poskeensa,
tunkihe eräs huonoihin vaatteisin puettu mies tuimasti esille. Kun hän
nousi pystyyn ja äänetönnä katsoi Liddyä silmiin, tunsi tämä henkensä
pelastajan, kuolleeksi uskotun, kaivatun Vilhon. Kun he nyt ilosta
itkien toisiansa syleilivät, keikahti toinenkin henkilö pensastosta
näkyviin, astui onnellisten viereen ja halusi ottaa osaa jälleen
näkemisen iloon. Se oli kalastaja Donner, jonka vanha kostonhimoinen
Wäber oli myönyt, samoin kuin Vilhonkin, Englantilaisen sotalaivaston
palvelukseen. Sattumus, taikka oikeammin Jumala, oli johtanut asiat
niin, että nämät molemmat onnettomat joutuivat samaan laivaan, josta he
sittemmin yhdessä pääsivät pakenemaan. Tätä nykyä he kuleksivat ympäri
maata pyrkien johonkin kaukaiseen satamaan, josta toivoivat pääsevänsä
rakastettuun Helgolantiinsa takaisin. Donner pyyhkäsi kaksi isoa
kyyneltä silmistään kuullessansa, että hänen vaimonsa oli pysynyt
uskollisena ja rehellisesti elättänyt sekä itseänsä että lastansa.
Mutta ankaran koston uhkasi hän vanhalle Wäberille ja ainoastaan Liddyn
kertomus, miten Jumala jo oli tälle kaikki kostanut, saattoi hänen
mielensä rauhoittumaan.
Nyt ruvettiin vakaisesti neuvoittelemaan, mitä olisi tehtävä. Tarkoin
mietittyänsä päättivät ystävämme, että Liddy antaisi erikkäälle tiedon
asiasta, kuitenkin ilmoittamatta pakolaisten olopaikkaa, ennenkuin hän
oli tiedustellut isäntänsä mielipidettä heistä.
Hän lupasi myöskin toimittaa heille ruokaa, ja oli vaan huolissaan
siitä, missä he saisivat seinän suojaa tämän kylmän yön ajaksi. Miehet
nauroivat Liddyn hädälle ja kehuivat kyllä viettäneensä kolkompiakin
öitä taivas-alla, eivätkä liioin olleetkaan yösijan puutteessa.
"Voi!" sanoi Liddy, "kunpa vaan tietäisin, ett'ei tuo vanhan herran
ilkeä hovimestari olisi meitä väijymässä, voisin aivan helposti viedä
teidät linnaan, jossa on huoneita yltäkyllin. Tämä sopisi monestakin
syystä. Minä tietäisin, että te olisitte turvassa, ja voisin myös kohta
antaa teille tiedon siitä, mitä herrani teistä päättää."
"Hovimestari kaiketi on lurjus?" murahti Donner, "sillä niinpä useammat
ovat, jotka toisia väijyilevät. Kun en saata täyttää kostoani vanhalle
Wäberille, tahtoisin siirtää sitä toiseen konnaan ja antaa hänen
maistaa merimiehen nyrkkiä, jotka usein ovat maksaneet velkansa
kipeästi koskevalla rahalla."
"Eipä hänestä paljon hyvää puhuta," vastasi Liddy, "vaikk'en sitä sen
vuoksi mainitse, että tekisitte hänelle pahaa, sillä sen on Jumala
viidennessä käskyssä kovasti kieltänyt. Mutta semmoinen huhu käy, että
hänen tekisi mieli periä vanhaa herraa, ja sentähden hän vihaa minun
herraani, erikästä, jonka hän pitää loukkauskivenä. Puhutaan myöskin,
että hän koettaa kartuttaa ja kostuttaa eripuraisuutta isän ja pojan
välillä sekä kaikin keinoin estää nuoren herran naimista."
"Jos yhdessäkään noissa huhuissa on perää," lausui Donner, "hän
ansaitse saada aika tavalla selkäänsä. Tulkoonpa vaan minun silmäini
eteen! Kourani, jotka eivät pitkään aikaan ole vetäneet purjeen nuoraa
eivätkä solmua sitoneet, haluavat kerran taas saada jotakin tehtävää.
Mutta mistä tuon kunnon miehen tuntee, jos se kerran meidän näkyviimme
joutuu?"
"Teitä varoittaakseni, vaan ei saattaakseni teidän tappelun-himoiset
kouranne hänen kimppuunsa, ilmoitan teille, että hovimestarin helposti
tuntee hänen kiharaisesta tukastaan ja kesakkoisesta, pöhöttyneestä
naamastaan. Hänen hartioillansa olisi tarpeeksi leveyttä kahdelle
miehelle, mutta kaulasta ei ole paljon tietoa."
"Kuule tyttö!" sanoi matruusi naurahtaen, "kelpaisitpa, luulen ma,
poliisivirkaan. Sinun kirjoittamasi ilmoitus minun halvasta
persoonastani kyllä minut ilmi antaisi. Vaan näythän, nuori
liittolaisemme, seisovan ikäänkuin kuumilla hiilillä. Menkäämme
takaisin omaan mökkiimme."
Luvattuaan tulla pian takaisin erkani Liddy ystävistään ja riensi
linnaan, jossa hän nyt hartaasti odotti herraansa.
Donner ja Vilho pujahtivat takaisin pensas-aidan läpi ja hiipivät
sitten pitkin muuria oppiaksensa paremmin tuntemaan, kuinka turvallinen
heidän nykyinen olopaikkansa oikeastaan oli. Kun ei muurista näkynyt
tulevan loppua ollenkaan, virkkoi Donner: "mäyrät, ketut, kaniinit,
jopa kaikki nelijalkaiset maan alla asujat pitävät aina luolissansa
enemmän kuin yhden aukon avoinna, jonka kautta hätätilassa pääsevät
pakoon. Sopiiko meidän olla heitä typerämmät? Vilho, pidäppäs varalta,
ett'ei vieraita aluksia pääse meidän kulkureitillemme, sill'aikaa kuin
minä kiipeen ylös mastonkoppiin keksimään uusia maita. Olisipa häpeä,
jos tällä lyhyellä lupa-ajallamme olisin unhoittanut kapuamisen, niin
ett'en pääsisi tämän muurin päälle, joka ei suinkaan ole erin korkea!"
Onnellisesti voitettuansa kaikki esteet riippui Donner molemmista
käsivarsistaan muurin päällä ja kurkisti kuroitetulla kaulalla
varovasti sen yli. Sitte hän jälleen rupesi kipuamaan alas ja puhui
kuuntelevalle Vilholle: "tuolla on kaikellaista, jota meidän sopii
käyttää hyväksemme. Ensiksikin erään tornin rauniot tiheässä
petäjikössä, ja toiseksi iso järvi, jonka rannassa ikäänkuin meitä
varten vene on ankkurissa. Torni on oleva meidän kajuuttimme, joka
suojelee meitä pahoilta ilmoilta, ja pursi on pelastuskeinona
vainoojien kynsistä. En mistäkään hinnasta enää tahtoisi saada kunnian
olla sinitakkina Brittiläisen majesteetin laivastossa. Mutta kun hädän
ja vaaran aikana tie muurin _ylitse_ saattaisi viivyttää meitä, niin on
kukaties paras, että koetamme raivata tien sen _läpitse_. Tällä
rautakangella, joka on jäänyt minulle muistiksi merimies-elämästämme,
voimme kaivaa melkoisen läven tähän kiviseen laivankylkeen." --
"Eiköhän olisi parempi," väitti Vilho, "että kaivaisimme reiän siihen
paikkaan muurissa, joka on vastapäätä pensas-aidan aukkoa, niin voimme
hädän tullessa pikemmin pelastua?"
"Poikani," vastasi Donner, "sinä olet vielä nuorukainen, muuten olisi
kokemus sinulle parempaa opettanut. Paina siis mieleesi se sääntö, että
paetessa ei pidä koskaan kulkea suoraan, eikä koskaan kaivaa salareikää
vastapäätä toista, ellei tahdo huojentaa takaa-ajoa vihollisille.
Vaikka nyt vainoojat näkisivät meidän pujahtavan pensas-aidan aukosta
ulos, olisivat he kuitenkin epätiedossa, olemmeko juosseet pitkin
muuria oikealle vai vasemmalle, ja kuluttaisivat sillä lailla aikaa,
joka sinun ehdoituksesi mukaan ei suinkaan tapahtuisi."
Vilho suostui kumppalinsa tuumaan ja molemmat kävivät kiivaasti työhön
käsiksi. -- "Kuten näet," sanoi Donner, "on muuri tehty tasaisista
kivistä. Kun vaan ensin olemme tehneet pienenkin aukon, tulee työ
käymään vallan helposti. Viimeistä kivikerrosta tuolla puolen muuria
emme huoli ottaa pois, ennenkuin lähdemme yökortteriimme."
Pian oli muuriin tehty reikä, jonka jälkeen he menivät takaisin
pensas-aidan aukolle Liddyä vartomaan. Tämä tulikin pian. Hän toi
heille ruokaa, mutta myöskin sen ikävän sanoman, että hänen herransa
yhä aikaili kabinetissaan, jonkatähden Liddy ei saanut häntä puhutella.
Hän pyysi ystävänsä sydän-yön aikana tulemaan linnaan, jossa hän toivoi
voivansa antaa heille tarkempia tietoja. Sitten hän juoksi takaisin
linnaan.
"Mennäänhän nyt ankkuriin tuohon torniimme," virkkoi Donner
"saadaksemme rauhassa nauttia näitä makeita. Onpa jo kyllin pimeä, niin
ett'ei helposti voi huomata meidän läpikäytäväämme; tekisipä mieleni
pari tuntia venyä rippu-matossani, sillä minua vähän nukuttaa."
Perille tultuansa Donner aivan tarkasti tutkisteli raunioita, ja
vakuutti sitten, että kohta rappujen alla oli paras ja turvallisin
piilopaikka. "Siihen on yhdistetty," sanoi hän, "kaikki etenkin meille
suotuisat edut. Se on pimeä, salainen, ja siihen päästäksensä täytyy
ensin kiivetä miehen korkuiselle muurilla, jonka tähden sitä
hätätilassa voisi puolustaa vähäistä vihollis-joukkoa vastaan. Sitä
paitsi saattaa muurin aukosta katsella seutua."
Pakolaiset sijoittivat itsensä heti kolkkaan. Tyydytettyään vatsansa
vaatimukset menivät he kohta levolle. Donner makasi ennen pitkää
sikeässä unessa; mutta Vilho taisteli unta vastaan, joka ei ollut
hänelle vaikeatakaan mielenliikutuksessaan Liddyn tapaamisesta.
Vastoin mainiota kokemustansa olisi Donner kovalla kornaamisellaan
joutunut itsensä-pettäjäksi, jos kokematon Vilho olisi hänen
esimerkkiänsä seurannut eikä pysynyt valppaampana kuin hän. Töin tuskin
oli Vilho tehokkaimmalla herätys-keinolla -- nenään nipistämisellä, --
saanut kumppalinsa valveille, niin eräs henkilö, jonka lähenevät
askeleet suurta hälinää nostamatta kuuluivat pimeässä, jo oli saapunut
torniin. Täysin heränneenä ei Donner liikkunut paikaltaan, vaan
kaappasi sivullansa olevan raskaan rautakangen ja tarttui lujasti
siihen. He kuulivat nyt sisääntulijan varovasti aukaisevan ja jälleen
sulkevan erään oven. Kohta sen jälkeen kuulivat he hälinän aivan
likeltä, mutta vähän syvemmältä. Kynttilän valo tunki aukosta, jota he
tähän saakka eivät olleet huomanneet, se kun vei pilkko pimeään tornin
loukkoon. Tähän loukkoon käänsi Donner nyt tarkimman huomionsa.
Varovasti läheni hän aukkoa, joka oli niin iso, että hänen päänsä
mahtui siitä läpi, ja katseli alaspäin pieneen ympyriäiseen holviin,
jota lattialla seisova kirkas lyhty valaisi. Hän näki siellä tikapuut,
joiden päät ulottuivat melkein holvin lakeen asti, vähän pahnoja
seinuksella ja vielä miehen, jonka kihara tukka heti saattoi Donnerin
arvelemaan häntä vanhan lordin ilkeäksi hovimestariksi.
Korista, minkä hän oli tuonut mukanansa, nosti mies nyt kannen pois,
veti taskustaan paperikäärön ja ripoitti osan sen sisällöstä pieneen,
höyryävään ruokavatiin. Loput hän pudisti korissa olevaan viinipulloon,
ja tämän tehtyä hän pyyhkäsi pois suuret hikiherneet otsastaan.
"Minä en voi tätä välttää," sanoi hän tylysti itsekseen, "minun täytyy
näin tehdä -- pakko vaatii. Ja tämä keino onkin paras. Enhän minä rupee
käsin häneen -- en näe hänen kuoleman kamppaustaan, en kuule hänen
vaikeroimistansa -- mutta pääsen kuitenkin hänestä erilleni. Ensi yönä
otan hänen ruumiinsa, vien sen vähän matkaa järvelle ja upotan sen
pohjaan kivillä. Niin on, ei kannata viivytellä! Jokainen katsoo omaa
etuansa. Sovinto äijän ja pojan välillä tulee yhä varmemmaksi. Kohta
kun Kaarle herra tulee täysjärkiseksi, herää myös isän rakkaus
poikaansa uudelleen. Silloin voisi tulla puheeksi asioita, jotka
saattaisivat minun menettämään virkani, omaisuuteni, jopa päänikin.
Tällä keinoin pääsen myöskin näistä vaivaloisista jokapäiväisistä
käynneistäni täällä. Mutta entäs jos saisin tuon nuoren herran
ystäväkseni, entäs jos suurta palkintoa vastaan -- vaan sehän on
mahdotonta! ei hän eikä tämä milloinkaan antaisi minulle anteeksi --
molemmat ovat liian paljon kärsineet -- sentähden on paras tukkia sen
suu, jonka sanat voisivat tuottaa minulle turmiota."
Nain itsekseen höpötettyänsä sysäsi hän jalallaan pois pahnat, joiden
alta neliskulmainen kiviliuska, jossa oli rautarengas, tuli näkyviin.
Sen hän kiskaisi ylös ja lykkäsi sen syrjään, laski sitten tikapuut
pimeään aukkoon ja astui alas ruokakorineen ja lyhtyineen.
Sen mukaan kuin kynttilän valo syvyydessä yhä enemmän hämmentyi, teki
Donner rivakan liikunnon, ikään kuin olisi hän ollut aikeissa lähteä
pois piilopaikastaan. Samassa hän kuitenkin asettihe entiseen
vakoilevaan asemaansa, ja hiljainen, mutta vakava "ei!" pujahti hänen
huuliltaan.
Ei aikaakaan, niin hovimestari jälleen tuli ylös aukosta, asetti
tikapuut ja kiviliuskan paikoillensa, levitti pahnat kiven peitoksi,
laski lyhdyn seiniviereen, jossa Donnerin terävä silmä havaitsi
tulukset, puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki oven jälkeensä. Kun
askeleet jo aikoja olivat lakanneet kuulumasta, hengähti Donner syvään.
"Ohoh!" mutisi hän; "olisinpa vallan mielelläni paiskannut kankeni tuon
konnan päähän. Oikein käteni syhyivät. No! toivonpa kuitenkin, että tuo
kiharatukkainen salamurhaaja kerran joutuu hirsipuuhun, vaikkapa minun
itse täytyisi kietoa hamppuinen paula hänen lyhyen kaulansa ympäri.
Hyi! miten kevytmielisesti hän menetteli ihmis-hengen kanssa, ikään
kuin vaan olisi käsissään kapeljo taikka rausku! -- Mutta kummallista
on, että jokainen pahantekijä aina koettaa peittää pahaa tekoansa! Jos
hän ei taida muita pettää, koettaa hän kumminkin sitä oman itsensä
edessä puolustaa, ikäänkuin hän sillä tavoin saisi sisällisen
tuomarinsa, omantunnon, ääntä vaikenemaan. Mutta älkäämme enempää
viivytelkö, vaan rientäkäämme pelastamaan kuolemasta tuota kurjaa
olentoa, joka, murhaajan puheesta päättäen, päälle päätteeksi on
vaimo."
He lähtivät pois kolkasta, jolloin Donner, heiluttaen kankea kädessään,
sanoi: "minä ajattelen, tämä rauta on tukeva kyllä, että sitä voi
käyttää tiirikkana holvin ovea vastaan, josko meidän selkämmekin
täytyisi antaa siihen vähän painoa."
Muutaman minuutin päästä väkivaltaisesti murrettu ovi lensi auki; vielä
vähemmässä ajassa sytytti Donner kynttilän, vieritti kivilevyn syrjään,
laski tikapuut syvyyteen ja astui itse niitä myöten alas loukkoon,
jonka aukolle Vilho jäi kanki kädessä vartioimaan.