Liddy rupee parantajaksi.
Liddyn uni oli pitkä ja makea. Se olisi kestänyt vieläkin kauemmin, jos
hän ei olisi herännyt siihen, että hänen päähänsä hiljaa koskettiin.
Avattuansa uniset silmänsä näki hän entisen isäntänsä, erillään,
seisovan hänen vieressään. Toisessa kädessä tämä piti palavan
kynttilän, toisella hän silitti Liddyn vaaleita kiharoita, joilta tuo
ruma luukko oli liukunut alas. Katsahtaessaan ylös huomasi Liddy, että
ikkunan luukut, jotka hän oli aukaissut, jälleen olivat suljetut, niin
että kammari oli pilkko pimeä. Erikkään kasvoista päättäen oli hänellä
varmaankin sangen paljon kärsimistä, kuitenkin näytti hänen muotonsa
enemmän surumieliseltä kuin kammoittavalta. Vähän värähtelevällä
äänellä puhutteli hän tyttöä: "lapsi, mitä tässä vielä teet? etkö ole
kuullut, että minä olen kerjäläinen, jolta ei enää ole mitään
saatavana?"
"Juuri sentähden, hyvä herra, olen minä jäänyt tänne," vastasi Liddy.
"Minun luullakseni nyt tarvitsette minun apuani enemmän kuin ennen."
Erikkään kasvot ikäänkuin vetäytyivät itkuun. Äkkiä hän kääntyi pois,
oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä: "Lapsi,
pakene pois onnettoman läheisyydestä, ett'ei hänen surunsa tarttuisi
sinuunkin ja sinua turmelisi."
"Sitä minä en pelkää!" vastasi Liddy rohkeasti. "Pikemmin minä toivon
voivani auttaa teitä siitä, jos sallitte minun jäädä tänne ja lupaatte
seurata minun neuvoani."
"Parantaako?" lausui erikäs katkerasti. "Yksi vaan saattaa minua
parantaa -- se on kuolema!"
"Tahi laupias Jumala," virkkoi Liddy luottamuksella; "sillä Hän on
kuolemaa väkevämpi."
Näiden sanain totuus saattoi erikkään vaikenemaan, ja Liddy jatkoi
rohkeammin: "Eiköhän, hyvä herra, se ollutkaan paras, että vanha herra
särki taulun ja ett'ette voi hankkia toista itsellenne? Tästälähin
teidän _täytyy_ aina puhua minun kanssani. Onpahan kuitenkin puhe
kallis Jumalan lahja, josta ei voi kyllin kiittää. Mitähän linnut ja
muut eläimet siitä antaisivatkaan, jos voisivat toisiansa puhutella? Ja
tuon ruman luukon heitämme pois päästänne, varsinkin sisällä huoneissa,
joissa ei ole tapana pitää mitään päässä. Siihen puettuna olette aivan
vanhan nokisen majavan näköinen. Mitä varten olette jälleen sulkeneet
ikkunan luukut, jotka minä tahallani aukaisin, ennenkuin panin
maata? Tahdotteko ijäisesti elää pimeydessä, joka vaan enentää
surumielisyyttänne? Ja lisäksi vielä tämä tukehduttava ilma! Voi, hyvä
herra! antakaa minun aukaista ikkuna ja luukku, että raitis ilma
pääsisi sisään." -- Näin puhuessaan tyttö olikin aukaissut luukun ja
ikkunan niin paljon, että kirkas päivän valo saattoi tulvailla sisään.
"Voi! kuinka taivaallinen tuoksu tuolla ulkona on virvoittavan
ukkosen-ilman perästä! Haistakaapa, armollinen herra! ja huomatkaa,
kuinka virvoittava tuo raitis ilma on, joka ikään kuin uudestaan
synnyttää ihmisen. Älkää pahaksenne panko, hyvä herra! mutta minä
suutuin teihin viime yönä sentähden, että tukitte korvanne Jumalan
äänelle, ukkosen jylinälle, ettekä huolineet katsella leimausta, joka
vaan saattaa pahantekijöitä vahingoittaa. Ettekä edes tahtoneet kuulla
tuulen suhinaa, joka on Hänen hengähdyksensä, -- eikä virvoittavan
sateen tulvailemista, josta vaan seuraa hedelmällisyys. Vaikka myrsky
kuinka rajusti ympärilläni riehuisi, sanon minä nöyrästi, mutta
pelkäämättä: elämäni on sinun kädessäsi, tee minulle, niinkuin sinulle
otollinen on. Niin on minua hyvä pappi Hel--" hän keskeytti puheensa,
sillä hän ei tahtonut vihatun saaren nimittämisellä vaivata herransa
korvia. Nyt hän rupesi itseksensä ihmettelemään omaa rohkeuttansa, joka
saattoi hänen näin ujostelematta lavertelemaan, mutta vielä enemmän
sitä malttavaisuutta, jolla erikäs häntä kuunteli ja salli hänen
mielensä mukaan toimitella. Hän oli ikäänkuin kaikista siteistä
vapautettuna, kun hän erikkäässä ei enää nähnyt ylhäistä ja rikasta
käskijää, vaan hylätyn, apua tarvitsevan raukan, jota hän päätti
uskollisesti palvella.
Kun tyttö aukaisi yhä useampia luukkuja ja ikkunoita, vetäytyi erikäs
takaisin salaiseen kabinettiinsa. Liddy kuuli hänen salpaavan oven,
eikä hän ollut herraansa oikein tyytyväinen, vaikka hänen täytyi
tunnustaa, että tämä jo oli myöntänyt sangen paljon. Hän kokosi jälelle
jääneet kynttilän pätkät, jotka hän pani hyvään talteen, ja korjasi
pois, mitä vielä rauhattoman yön perästä oli esillä. Hän piti itseänsä
ikään kuin koko linnan emäntänä, kun hän sai siinä näin aivan oman
mielensä mukaan hallita ja vallita, ja tästä oli hän aivan hyvillänsä.
Hän puhdisti ja pyyhki tomut pois ja tepasteli väsymättömällä
toimeliaisuudella toisesta huoneesta toiseen. Äkkiä hän pelästyi ison
kellon kimeästä helinästä. Kun hänellä nyt oli kaikki toimet --
portinvartian, linnanvoudin, ruuan-keittäjän, kellarin hoitajan,
kamaripalvelijan j.n.e. -- niin hän riensi alas rappusia odottamatonta
vierasta vastaan-ottamaan. Mutta hän ei nähnyt ketään, havaitsi
kuitenkin tarkemmin tutkittuansa todenmukaisen syyn kellon soimiseen.
Vetonuoran alla oli vasu, joka sisälsi vadillisen jokapäiväistä ruokaa
ja usealle ihmiselle riittävän leivän. Tämä löytö oli hänelle varsin
tervetullut, sillä hän oli jo jotensakin nälissään. Hän piti
itsensä oikeutettuna käyttämään osan ruo'asta itsellensä, mutta
tyytyi kuitenkin vaan leipäpalaseen, ja joi sitten lasillisen
kristallikirkasta vettä. Se maittoi hänelle hyvin ja hän toivoi
herrallensa yhtä hyvää ruokahalua. Kärsivällisesti odotti Liddy
muutamia tuntia hänen ilmautumistansa, vaan juoksi sitten entisen
herrasväkensä luo, jonka lapsia hän lupasi joka päivä käydä
tervehtimässä, josko vaan muutamaksi hetkeksikin. Kappalainen, joka
todellakin tarkoitti hyvää Kaarle herralle ja vaan pakosta oli hänestä
luopunut, vahvisti Liddyä hänen päätöksessään pysyä uskollisena.
Hilpeästi Liddy sitten hyppeli linnaan takaisin, jossa hän tapasi
Kaarle herran kirjoituspulpettinsa äärestä. Liddy pani pahaksensa,
ett'ei herra ollut huomaavinaan hänen sisääntuloansa, ja vielä enemmän
hän oli pahoillaan siitä, että tämä ystävällisesti lausuttuun
kysymykseen: "tahtooko armollinen herra syödä?" vastasi vaan vähäisellä
pään nyykähdyksellä. Sitä paitsi hänellä oli tuo ilettävä luukko
päässään, jonka Liddy olisi tahtonut nähdä meren syvyyteen upotetuksi.
Jotenkin alakuloisena tästä havainnostaan meni hän noutamaan
väkiviinalampun päällä lämmitettyä ruokaa. Hän valmisti pöydän niin
hyvin, kuin suinkin taisi, ja kun vielä oli jälellä muutamia jäännöksiä
entisestä ylellisyydestä, ei ateria ollutkaan pelkkää kuivaa leipää ja
kasvaksia. Olipa tyttö vielä löytänyt muutamia vajaita viini-putellia
ja asetti nekin pöydälle. Tämä laiha muona ei näkynyt erittäin
huvittavan erikästä. Mykkänä kuin kala, kiittämättä Jumalaa hänen
antamista lahjoistaan istahtui hän pöytään, kaiveli kahvelilla
höyryävässä vadissa, nieli palasen tavattomasta ruoasta ja sysäsi sen
sitten inholla pois, jonka jälleen hän särpi muutamia jäännöksiä
entisestä ateriastaan ja joi lasillisen vettä, puoleksi sekoitettuna
viinillä. Sitten hän viittasi tyttöä ottamaan ruoan pois pöydältä. Tämä
teki sen huoaten. Viimein hän rohkaisi mielensä ja sanoi: "minä soisin,
herrani, että olisitte tehneet työtä niinkuin minä, silloin tämä hyvä
ruoka maistuisi teille niin hyvältä kuin kuiva leipä minulle. Työ on
Jumalan kallis lahja, josta on monellainen hyöty."
Erikäs ei virkkanut tähän sanaakaan. Myöhemmin, yön tultua, sanoi hän
käskeväisesti: "kynttilä!"
Liddy tutkisteli kynttilävarastoansa, otti muutamia pätkiä, joiden hän
arveli riittävän koko yöksi, ja pani yhden niistä sytytettynä
kynttiläjalkaan. "Paljon kynttilöitä!" käski herra.
"Unhoitattepa, armollinen herra," vastasi Liddy, "ett'ei meillä nyt
enää ole jäljellä kuin aivan vähän kynttilöitä, joita meidän täytyy
varsin säästämällä käyttää, ell'ette tahdo ennen pitkää ruveta elämään
pilkko pimeässä."
Erikäs käveli nureissaan edes takaisin huoneessansa, milloin istahtaen
sohvallensa, milloin kirjoituspöytänsä ääreen, jossa hän vuorotellen
luki ja kirjoitti. Vihdoin käski hän Liddyn näyttää häntä alas
puistoon. Liddy totteli ja jäi, kun herra oli lähtenyt ulos linnasta,
kynttilä kädessä porstuaan odottamaan. Mutta kun herra ei ensinkään
palannut, pani hän isomman kynttilän-pätkän jalkaan, laski sen
rappusille ja meni takaisin huoneesen, jossa hän samoin kuin eilenkin
pani sohvalle maata.
Sikeimmässä unessa hän tunsi itseänsä puisteltavan ja kuuli, vielä
puoleksi unelmissaan, erikkään käskevän; "soitantoa!" Hänen oli sangen
vaikea tointua unestaan sen verran, että hän jaksoi vetää pelikellojen
vieterit, jotka heti rupesivat helisemään. Mutta niiden ääni ei
Liddystä nyt ollut niin suloista kuin ennen; hän olisi mieluummin
nukkunut. Kun soitanto oli loppunut, sanoi hän: "Armollinen herra! eikö
mielenne tekisi mennä makuulle? sitä varten yö on tehty ja kirkas,
suloinen päivä valvomiseen. Te käytätte Jumalan järjestyksen aivan
väärin."
Erikäs katsahti suuttuneena tokinaiseen puhujaan ja pysyi lujana
päätöksessään olla koko yön valveilla ja rasittaa nuorta palvelijaansa
moninaisilla toimituksilla.
Sillä lailla kului monta päivää ja yötä, joina Liddy tuskin sai olla
rauhassa pari tuntiakaan. Yhä enenevä hermottomuus rupesi häntä
raukaisuttamaan ja hänen verevät poskensa nähtävästi vaalenivat. Hän ei
enää juoksennellut, vaan hiipi hiljaa huoneissa ja puiston läpi. Aina
heikommaksi kävi hänen toivonsa saada erikästä parantumaan. Viimein ei
tämäkään voinut olla huomaamatta tuota silminnähtävää muutosta
Liddyssä.
"Mikä sinua vaivaa, poikani?" kysyi hän tavattomalla sääliväisyydellä.
"Sinä näytät kovin kärsivältä ja uupuneelta."
"Kummastuttaako tuo teitä, armollinen herra?" vastasi tyttö. "Päivällä
teidän nukkuessanne pitää minun olla valveilla, ja yöllä taas valmiina
teitä palvelemaan. Kauan en voi kestää enää ja paitsi sitä kaikki
kynttilät jo ovat lopussa. Teidän täytyy nyt istua pimeässä."
Tämä vaikutti. Kaarle herra käyskenteli puistossa sydän-yöhön asti,
kunnes rupesi väsymään, meni sitten levolle ja käski Liddyn tehdä
samoin. Tästälähin hän mukauntui päiväjärjestyksen. Nyt ei muu
auttanut, täytyi aukaista ikkunan luukut ensimmältään aivan vähän, että
tarpeellinen määrä päivänvaloa pääsi sisään. Vähitellen veti Liddy ne
yhä enemmän auki, kunnes erikäs oppi sietämään täydellistä päivän
valoa. Synkkämielisyytensä ei kuitenkaan ottanut poistuaksensa, vaan
näkyi päin vastoin, kuten Liddy huomasi, päivä päivältä enenevän hänen
pitkällisistä käynneistänsä salaisessa kabinetissaan. Jospahan tyttö
olisi tietänyt, mikä salaisuus siinä oli peitossa!
"Mitä sinä luet?" kysyi eräänä aamuna erikäs, havaittuansa Liddyn
istuvan kirjastossa lukemassa erästä paksua kirjaa.
Tyttö näytti sormellaan erästä raamatun lausetta ja sanoi: "tässä on
kirjoitettuna: murhe on tappanut monta ihmistä, eikä kelpaa mihinkään."
"Kuka sitä sanoo?" kysyi erikäs innolla.
"Eräs mies, Jesus Sirach, joka eli ennen Kristuksen syntymää," vastasi
Liddy. "Se, mikä oli totuus enemmän kuin tuhat vuotta takaperin, se on
totuus vielä tänäkin päivänä. Murhe ei kelpaa mihinkään. Älkää katselko
minua niin synkeästi; vaikka vielä olen lapsi, puhun minä kuitenkin
omasta kokemuksestani. Minulla ainakin olisi syytä alakuloisuuteen.
Sillä monta surullista seikkaa on minulle tapahtunut lyhyellä elämäni
ajalla. Olen ollut hengen hädässä, olen kadottanut rakkaat vanhempani,
olen nähnyt paljon vaivaa ja puutetta, ja minun täytyy nyt palvella sen
sijaan, että minulla ennen oli palvelijoita. Mutta kuitenkin olisin
tyytyväinen, jos vaan voisin lievittää teidän surumielisyyttänne. Sillä
sellainen alakuloisuus, sanoo minun raamattuni, tuottaa kuoleman.
Murheellanne te vaan turmelette terveytenne ja elämänne. Ja joka omaa
itseänsä vahingoittaa, sitä voipi syystä sanoa pahantekijäksi.
Näettehän, minä olen pannut kaikki raamatun lauseet merkkiin, jotka
teihin sopivat, eikä teidän pidä suuttuman minuun; sillä ne eivät ole
minun sanani, vaan Jumalan sanoja. Kauan aikaa olen jo hartaasti
halunnut saada puhua teille totuuden, ja kun nyt kerran olen päässyt
alkuun, täytyy minun puhua suuni puhtaaksi. Raamattu sanoo: joka ei
tahdo työtä tehdä, ei hänen pidä syömänkään. Ymmärrättekö nyt, miksikä
ruoka ei maita teille? Sentähden, ett'ette tahdo tehdä työtä. Se on
teille aivan ansaittu rangaistus siitä. Ja joka saattaa tehdä jotain
hyvää eikä sitä tee, hänelle se on synti. Se on synti, ett'ette noudata
isänne tahtoa siinä, mitä hän teiltä vaatii; synti sekin on, että
vaivaatte minua yöt päivät itsepintaisuudellanne. Se on synti, että
aivan aikasin noustessanne sanotte: hyvää huomenta, lepo-aikaa; se on
synti, että teette ruumiinne vanhaksi ennen aikojaan. Olettehan vasta
kuudennella neljättä! Rumalla parrallanne ja uuttuneilla kasvoillanne
te näytätte kuudenkymmenen vuoden vanhalta ukolta."
Erikäs kuunteli tätä puhetta kummastuksissaan, suu auki. Kun Liddy
viimein hengästyneenä taukosi puhumasta, sanoi erikäs puoleksi
Liddylle, puoleksi itselleen: "Lapsihan tuo vaan on!" -- Sitten hän
kiireesti lähti salaiseen kabinettiinsa, ikään kuin peläten
nuhdesaarnan jatkamista. Tämä ei kuitenkaan ollut ilman hyviä
vaikutuksiansa. Se näyttihe alussa siinä, että Kaarle herra kohteli
Liddyä paljon säästäväisemmin ja itse toimitti monta tehtävää, joita
hän ennen oli vaatinut palvelijoiltansa. Hän rupesi myös pitemmältä
puhumaan Liddyn kanssa, ja tiedusteli hänen taitoansa tavallisissa
tieteissä, joita jokaisen ihmisen, joka ei tahdo pysyä aivan
sivistymättömänä, tulee omistaa itsellensä. Hän huomasi, että Liddy
tiesi enemmän, kuin hän oli luullutkaan, ja alensi itsensä melkein joka
päivä antamaan hänelle opetusta vielä puuttuvissa opinhaaroissa. Kun
tuli luonnontieteen ja erittäinkin kasviopin vuoro, osasi Liddy
taitavasti toimittaa niin, että erikäs sovitti opetuksensa eläviin
kasveihin, jonkatähden hänen usein päivälläkin täytyi käydä puistossa
tiedonhaluisen oppilaansa kanssa.
Tämän johdosta sai Liddy tilaisuutta vieläkin tehdä toisenkin yrityksen
nuoren herransa parantamiseksi.
"Olipa vahinko", sanoi tyttö eräänä päivänä, "että käytävät näin
metsistyvät, kun ei kukaan hoida puutarhaa ja minä vielä olen liian
pieni kelvatakseni puutarhuriksi. Onpa vahinko, että nämät päärynät,
persikat, pähkinät, omenat ja muut hedelmät puussa mätänevät ja
näivettyvät, taikka putoovat mäsäksi maahan. Kun nyt puutarha kerran on
jätetty teidän haltuunne, voisin minä viedä ne hedelmät, joita ette
jaksa syödä, kaupaksi ja niillä saada monta killinkiä. Silloin minä
voisin hankkia kaiken, mitä teiltä nyt puuttuu, niinkuin kynttilöitä,
sokeria, teetä j.n.e. eikä teidän tarvitsisi sitä keltäkään kerjätä."
Erikäs huomasi tämän aivan oikeaksi. Ennen pitkää oli Liddyllä ilo
nähdä herransa istuvan puussa hedelmiä ottamassa -- nähdä, kuinka hän
kitki ruohon käytäviltä, hakkasi pois vesoja, käänsi kukkapenkit ja
ryhtyi muihinkin töihin. Työn halu heräsi ja hänen surumielisyytensä
yhä lieventyi, ruoka rupesi maittamaan, tulipa unikin, ja hän alkoi
uudelleen voimistua ja käydä pulskeaksi. Liddy ei kuitenkaan vielä
saanut häntä ottamaan ruiskukannua, ammentamaan siihen vettä ja
kastamaan kukkia. Hän kammosi vettä yhtä paljon kuin ennenkin ja
karttoi sen läheisyyttä, vaikk'ei hän sitä nähnytkään. Liddy huomasi
tämän selvästi eräänä päivänä, kun erikäs hänen kanssansa oli kulkenut
tavattoman kauas siihen puiston osastoon, joka oli lähinnä vanhaa
linnaa. Kun he olivat tulleet erään sangen korkean ja pääsemättömän
pensas-aidan luo, jonka takana vähän matkan päässä vielä korkeampi
muuri kohosi, vaaleni erikäs ja sanaakaan hiiskumatta kääntyi hän
kiireesti takaperin. Liddy kysyi, minkätähden hän teki niin, vaan ei
saanut mitään vastausta. Uteliaisuus ajoi hänet kappalaisen luo ja
siellä hän sai tietää, että pensas-aidan ja muurin takana oli se suuri
järvi, joka oli vanhan ja uuden puiston rajana, ja että molemmat, sekä
pensas-aita että muuri, olivat laitetut, erikkään hartaasta pyynnöstä,
estämään vihattua järveä näkymästä.
Myrskyt ja raju-ilmat tuottivat erikkäälle aina suuren levottomuuden;
mutta Liddyn esimerkki oli kuitenkin vaikuttanut häneen niin paljon,
että hän oli päässyt kaikesta lapsellisesta pelosta.
Erikkään mielenmuutos, jos kohta askel askeleltakin tapahtuva, ei
saattanut kauan pysyä salassa hänen isältänsä. Se tapahtui kappalaisen
sekä Liddynkin kautta, joka tuon tuostakin tuli vanhaan linnaan
pyytämään herrallensa kaikellaista, jota välttämättömästi tarvitsi.
Vanha herra piti tyttöä hänen ainoan, rakastetun poikansa parantajana
ja kohteli häntä sen mukaan. Sitä enemmän hän rupesi pitämään Liddystä,
jota enemmän hän oppi tuntemaan tämän viehättäviä ominaisuuksia. Mutta
tässäkin kävi toteen sananlasku, ett'ei ole niin hyvää, ett'ei pahaa
rinnalla. Jota hilpeämmäksi erikäs muuttui ja jota ystävällisempi hänen
isänsä oli, sitä enemmän rupesi lordin mahtava suosittu, hänen
hovimestarinsa, osoittamaan silminnähtävää nurjuutta, jopa vihaakin
Liddylle ja hänen toimellensa. Voudin synkkä katsanto ja uhkaavaiset
silmäykset ja sanat saattoivat tytön kammoksumaan käyntiä vanhassa
linnassa, ja hän tuli vaan ani harvoin tuon ilkeän miehen näkyviin.
Mutta hän huomasi myöskin mielipahaksensa, että tämä ikäänkuin
saaliinhimoinen peto väijyen hiiviskeli ympäri heidän-puolisessa
puistossa. Hänen siellä olonsa herätti tytössä salaisen kauhun, jonka
syytä tämä ei voinut itsellensä selittää, vaan jonka tähden hän
iltasilla harvemmin kuin ennen käveli puistossa.