Liddyä kohtaavat kummalliset tapaukset.
Leveä luukko heitettynä valkeiden kiharoiden yli ja mekkopaita
tavallisten vaatteiden päällä lähti Liddy seuraavana aamuna Gumprechtin
seurassa tyhjään, autioon linnaan. Väristen hän astui ylös leveitä
portaita, jotka veivät suurelle portille. Sen oikealla ja vasemmalla
puolella näkivät he kaksi isoa kuvapatsasta, joista toinen, painaen
sormensa huuliansa vastaan, näkyi vaativan äänettömyyttä, vaan toinen
vakavasti loi silmänsä maahan. Useampia kuvapatsaita seisoi vielä
muurin komeroissa korkeiden rappusien eri osastoilla, joissa tulijoiden
askeleet kajahtelivat. He olivat kivettyneiden jättiläisten kaltaisia,
ja Liddyn mielestä melkein peloittavia. Raskaan, mahonkipuisen oven
kautta, astuivat he avaraan esisaliin, jonka seinät olivat täynnä
kuvatauluja leveissä kullatuissa kehissä. Nuo monet maalatut kasvot
katsoivat kaikki suoraan sisään-astuviin ja niiden silmät näyttivät
milt'ei tunkevan heidän lävitsensä. Kylmä väristys kulki pitkin Liddyn
ruumista. Sivu-oven kautta tultiin pitkään huone-riviin, joka oli
kaunistettu maisema-kuvauksilla, kuvaelmilla historiasta ja
oivallisilla aseilla.
"Laiskurit!" mutisi Gumprecht itsekseen, "heillä on ollut semmoinen
kiire kilpa-ajoon, ett'eivät edes ole malttaneet sulkea ikkunan
luukkuja kiini."
Varsin konstikkaiden tuluksien avulla sytytti Gumprecht kaksi
vahakynttilää ja rupesi sitten panemaan kiinni luukkuja, jotka eivät
pienimmästäkään saumasta laskeneet päivän valoa sisään.
"Mitenkä?" sanoi Liddy ihmeissään, "keskellä päivääkö täällä
ikkunan-luukut suljetaan ja kynttilöitä poltetaan?"
"Yö ei ole kenenkään ystävä," vastasi Gumprecht, "eikä minun
herranikaan. Hänestä on tullut valon-arka yölintu; hän nousee vasta,
kun aurinko on levolle mennyt." Sitte hän rupesi opettamaan Liddylle,
mitä tämän oli tarpeellinen tietää.
"Tuossa," sanoi hän, "on vettä, tässä on kirsikkamarjan-, mansikan, ja
vatun-lientä; tässä pullossa on madeiraa, tässä portviiniä ja tuossa
sampanjaa. Täällä on teekone väkiviinalamppuineen ja tuolla on
leipäkori."
Hetken aikaa vielä jatkettuansa opetustaan ja muistutettuansa tyttöä
vähintäkin sadasta eri asiasta lopetti hän viimeinkin näillä sanoilla:
"jos vastoin meidän luuloamme kello kutsuisi meitä sisään, niin sinä
asetut vasemmalle puolelleni etkä liiku yhtään, paitsi jos hän ojentaa
sinulle kirjoitus-taulun, jolloin minä olen sinulle avullinen. Mutta
älä puhu sanaakaan, vaikka mitä tapahtuisi."
Näistä muistutuksista joutui Liddy semmoiseen tuskaan, että Gumprecht
katsoi tarpeelliseksi rohkaista hänen mieltänsä juottamalla hänelle
lasillisen väkevää viintä. Tämä onnistuikin niin hyvin, että tyttö tuli
aivan puheliaaksi ja rupesi tyystin tarkastelemaan kaikkia esineitä
huoneessa. Hän oli iloisimmallaan, kun äkki-arvaamatta hopeakellon
kilinä kuului ja saattoi hänen uudelleen edelliseen tuskallisuuteen.
Gumprechtkaan ei kokonaan voinut salata hämmästystään; kuitenkin hän
viittaamalla kehoitti Liddyä pysymään rohkeana, ennenkuin hän aukasi
erikkään huoneen ovea.
Kaappuun puettuna, pää luukon peitossa, istui tämä kirjoituspöydän
ääressä. Ikään kuin komennon jälkeen marssi Gumprecht vapisevan
kumppaninsa kanssa esiin ja asettui kahden askeleen päähän herrastansa.
Kasvojansa kääntämättä ojensi tämä hänelle kirjoitus-taulun, jonka
jälkeen Gumprecht meni ulos, iskien silmää Liddylle. Kuten jälestäpäin
tuli selville, oli erikäs pyytänyt erään kirjan kirjastostaan. Liddy
oli pelosta menehtymäisillään, kun hän havaitsi olevansa yksin tuon
peloittavan miehen kanssa. Sekunti toisensa perästä kului eikä
Gumprecht tullut takaisin. Viimein hän uskalsi vähän luoda silmänsä
erikkääsen, joka, pää käden nojassa, istui liikkumatta kirjoituspöydän
ääressä. Hänen kasvoistansa ei Liddy voinut nähdä muuta kuin vähän osan
isosta mustasta parrasta. Mutta pian hän jälleen painoi päänsä
alaspäin; sillä mies nousi seisoalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä
työnnettiin tuo peloittava kirjoitus-taulu tytön silmien eteen.
Hämmästyksestä oli hän pudottaa taulun vapisevasta kädestään, nähtyänsä
siinä kirjoitettuna käsky-sanan: "soitantoa!" Tuskansa oli ääretön.
Mihinkä kummaan hänen oli rupeaminen tämän selittämättömän sanan
johdosta? Pitäisikö hänen itse soittaman vai hankkiman soittoniekkoja
paikalle? Ja mistä ne saataisiin? Epätoivon alaisena katseli hän
taulua, joka yhä oli hänen kädessänsä. Kauhistava minuutti kului tällä
tavalla. Sitten taulu rajusti nykäistiin hänen käsistään ja lisäksi
pantiin sanat: "soitantoa! pian! torvilla ja rummuilla!"
Nyt oli Liddy pahemmassa kuin pulassa. Kyynelsilmin vaikeroitsi hän:
"minä en osaa soittaa, kaikkein vähimmin torvilla ja rummuilla." Tämä
lyhyt puhe vaikutti erikkääsen melkein voimakkaammin kuin soitanto sana
Liddyyn. Hän nykäsi luukon pois kasvoiltaan, näytti valjut, laihtuneet,
kiharapartaiset kasvonsa ja rikkoi jo vuosikausia ankarasti noudatetun
äänettömyytensä, kummastuneena huudahtaen: "kuka sinä olet? kenen
lapsia olet?"
Liddy ei uskaltanut katsoa kysyjään vastatessaan: "minä olen Li-- Wäber
ja kap-- ja tämän linnan kappalaisen luona."
"Sinä änkytät pelosta, poika! puhu vapaasti ja pelkäämättä. Äänesi
soipi viehättävästi, ja herättää minussa onnellisempien aikojen
muistoja. Minkätähden sinä olet täällä?"
"Minun piti oleman sijaisena, kun hän on lähtenyt Exeteriin."
Gumprechtin pikainen takaisin tulo teki erikkään jälleen mykäksi.
Luukko heitettiin taas kasvojen yli. Otettuansa anotun kirjan
palvelijalta ojensi herra hänelle kirjoitus-taulun, jossa olivat
Liddylle käsittämättömät sanat.
Gumprecht tajusi asian paremmin kuin tyttö. Hän läheni erästä kauniisti
kiillostettua kaappia, veti erään vieterin ylös, ja kohta kaikuivat
täydellisen soittokunnan viehättävät säveleet. Soitanto alkoi huilujen,
oboijien, klarinettien ja torvien suloisilla akkordeilla, joihin
sittemmin vaskitorvien, pasuunien ja rumpujen majesteetilliset äänet
sekaantuivat. Kun Liddy nyt, ihastuneena nauttien ensikerran kuultujen
säveleiden suloisuudesta, unhoitti koko maailman, käveli erikäs pitkin
askelin edes takaisin huoneessa ja näkyi kiinnittäneen ajatuksensa
aivan toisiin esineisin kuin soitantoon.
Soitannon tauottua sai Gumprecht taulun kautta käskyn viedä kirja
takaisin kirjastoon ja sen sijaan hakea toinen. Hänen mentyänsä kääntyi
erikäs Liddyn puoleen, käskien hänen nostaa luukon kasvoiltaan. Kun
tämä oli noudattanut hänen käskyänsä, katseli hän erinomaisella
mieltymyksellä tytön punehtuvia kasvoja.
"Poikani," sanoi hän huoaten, "Jumala on suonut sinulle kauniit kasvot.
Älä salli paheen milloinkaan turmella niiden puhtautta." Vielä kerran
hän terävästi tutkien katsoi tyttöön ja sanoi sitten äkkiä: "tahdotko
ruveta minun palvelukseeni?"
Tämä kysymys tuli niin arvaamatta, ett'ei tyttö tiennyt, mikä olisi
sopivin vastaus siihen; "jos herra kappalainen siihen suostuu eikä
Heikki raukkaa minun tähteni luovuteta palveluksesta," lausui hän
viimeinkin vitkalleen.
Erikäs laski itse tytön luukon alas, kuullessansa pois lähetetyn
palvelijan lähenevän, ja ojensi hämmästyneelle miehelle taulun siihen
kirjoitetuilla sanoilla: "poika Wäber on otettu minun palvelukseeni ja
se ilmoitetaan kappalaiselle."
Viittaamalla lähetti hän sitten pois molemmat palvelijat, jotka
vetäytyivät esi-huoneesen. Liddyn yksinkertainen kertomus siitä, mikä
oli tapahtunut, saattoi Gumprechtin sangen suureen kummastukseen, joka
tarttui muihinkin palvelijoihin heidän palattuansa niiden joukkoon, ja
Liddy kohosi tämän kautta johonkin arvoon linnassa. Tytöllä oli nyt
kyllin tilaisuutta oppia tuntemaan uuden herransa oikkuja ja
kummallisia omituisuuksia. Häntä erikäs suvaitsikin luonansa paremmin
kuin muita. Kabinetissa hän myös näki tuon salaisen peitteen niiden
esineiden päällä, jotka olivat herättäneet uteliaisuuden eivätkä olleet
hänenkään mielikuvitukseensa vaikuttamatta. Kun nyt hänen
palvelusvuoronsa vaan tuli joka kolmas päivä, niin häneltä vielä
liikeni aikaa kappalaisen lapsille, jotka suurella rakkaudella olivat
häneen kiintyneet. Sillä lailla oli kulunut neljätoista päivää, jona
aikana hän oli jotenkin perehtynyt uusiin toimiinsa. Tarkan
huomaavaisuutensa ja terävän järkensä avulla arvasi hän usein herransa
tahdon, ennenkuin tämä oli sitä kirjoittanutkaan, jota herra kyllä
huomasi ja josta hänen suosionsa nuorta palvelijaa kohtaan yhä eneni.
Harvoin hän laiminlöi tilaisuutta vaihtaa muutamia sanoja Liddyn kanssa
ja katsella hänen muotoansa.
Muutaman helteisen päivän perästä oli iltapuoleen uhkaavia ukkosen
pilviä kokoontunut taivaan rannalle. Tuuli ajoi ne yhä lähemmäksi, ja
raju-ilma puhkesi juuri linnan ylitse. Jo aikaa ennen oli erikäs kovin
levottomana liikkeellä. Hänen käskystään olivat kaikki palvelijat
kokoontuneet linnan huoneisin, joidenka ikkunan-luukut olivat suljetut.
Ne hohtivat sytytettyjen vahakynttiläin valossa ja kaikuivat Kaarle
herran nopeista askeleista.
Kohta kun tuuli ulkona alkoi yksitoikkoista suhinaansa, Gumprecht,
herransa käskyä odottamatta, veti ylös kaikkiin huoneisin sijoitettujen
pelikellojen vieterit, ja muurit kaikuivat jälleen sointuvista
säveleistä. Mutta kun ukkonen majesteetillisella jyrinällänsä voitti
torvienkin ja rumpujen äänen ja mahtavilla pamahuksillaan täristytti
linnan muureja, rupesivat palvelijat aivan kummallisella tavalla
kohtelemaan nähtävästi taintunutta herraansa. Tukittuansa hänen
korvansa pumpulilla ja käärittyänsä hänen päänsä monenkertaisiin
huiveihin, veivät he hänet sohvalle, jonka syvimpään nurkkaan hän kätki
päänsä, joka nyt peitettiin useilla villavaipoilla ja pienillä
polstareilla. Sitten tarttui kuusi palvelijaa yhtä moneen rumpuun ja he
rupesivat niitä pärryyttämään niin rajusti, että koko huone tärisi ja
Liddy pelkäsi korvansa halkeavan. Samassa pojat iloisesti irmastelivat
ja paukuttivat rumpujansa kuten hullut ainakin. Kun heidän kätensä
väsyivät, tuli toisia miehiä heidän sijaansa ja näin he vuorotellen
jatkoivat tuota melua, niin kauan kuin ukkonen jylisi ja sade tulvaili
alas.
Tämä kummallinen leikki ei vielä ollut loppunut, kun aivan odottamaton
vieras ilmestyi. Vanha herra, yöpuvussa, ja suuri joukko kaluunoilla
koristettuja palvelijoita hänen jälessään, astui suuttuneen tavalla
aukinaisesta ovesta huoneesen, missä mainittua melskettä yhä kesti. Se
vihainen katsanto, joka seurasi hänen kätensä viittausta, teki pikaisen
lopun rummuttamisesta. Koko tuo musta joukko, joista useammat olivat
vetäneet luukkonsa pois kasvoilta, asettihe nöyrään asentoon ja olivat
tässä tilassa melkein kiinni saatujen pahantekijöiden näköiset.
Äkkinäinen äänettömyys saattoi peitossa olevan erillään uskomaan, että
raju-ilma jo oli kulkenut ohitse. Hän pudisti sentähden korkealle
ladotun taakan pois päästänsä, joka vaatteisin käärittynä oli näöltänsä
kuin pagodin pää. Hän oli kaiketi ollut tukehtumaisillaan, näytti aivan
hiestyneeltä ja oli pörröisellä parrallaan pikemmin hirviön kuin
sivistyneen, korkeampiin seuroihin kuuluvan ihmisen kaltainen. Erikäs
raukka! Raju-ilman kauhistuksista onnellisesti pelastuneena oli hän nyt
joutuva toisenlaisten kauhujen uhriksi.
Vanha herra, joka juuri oli itse lordi Habberton, iski vihaisen,
halveksivan silmäyksen kurjan näköiseen poikaansa. Vihdoin lausui hän:
"Onko tämä poikani, hyvin kasvatettu viidenneljättä-vuotias mies, vai
lapsellinen mielipuoliko, joka muuttaa harmaapäisen isänsä viimeiset
vuodet surupäiviksi. Voi, että minun täytyy elävin silmin nähdä, kuinka
poikani joutuu ihmisten ja omain palvelijainsa narriksi! Vilkaseppas
kerta tähän peiliin, että oppisit tuntemaan omaa kurjuuttasi! Tämä on
jo kolmas vuosi, kun olen kärsinyt hullutuksiasi. Mutta kerran
taivaallinenkin kärsivällisyys loppuu. Tämän kerran minä vielä sinua
pyydän ja rukoilen: tule jälleen järjelliseksi ihmiseksi ja hyväksi
pojaksi. Rohkaise mielesi, särje ne alakuloisuuden kahleet, jotka
vievät sinulta järjen viimeisenkin jäännöksen. Ota itsellesi lempivä
vaimo omasta säädystäsi, ja kaunistakoon hilpeät lapset sinun elämäsi
iltapuolta. Tahdotko totella minua, suotko minulle myöntävän
vastauksen?"
Erikäs, joka palvelijoiden avulla oli päässyt vaatteista ja korvissa
olevista pumpulitukoista, ei vastannut sanaakaan, vaan jäi seisomaan
liikkumatta, pää painuneena vasten rintaa.
"Noh!" huusi lordi kiivaasti, "tahdotko myöntyä minun tahtooni, vai
etkä tahdo? Vastaa!"
Poika loi häneen surullisen silmäyksen ja tarttui sitte tauluunsa,
kirjoitti siihen muutaman sanan ja antoi sen isällensä.
Vihoissaan vanhus heitti sen lattiaan.
"Puhetta minä sinulta vaadin enkä kirjoitusta", huusi hän. "Onko isäsi
sinun silmissäsi vähemmän-arvoinen kuin tuo lapsi, joka mielestäsi
yksin ansaitsee kuulla sinun puhuvan? Puhu! tahdotko minua totella, vai
etkö tahdo?"
Kaarle herra laski ristissä olevat kätensä kuin uupuneena alas ja sanoi
surullisella äänellä: "minä en voi."
Nämä kolme sanaa kiihoittivat vanhuksen vihan korkeimmalleen; hän olisi
varmaankin lyönyt poikaansa, jos hän ei olisi hävennyt noita monia
läsnä-olijoita.
Kauan katseli hän ankarasti onnetonta poikaansa ja kääntyi sitten
nähtävästi aivan levollisena ympärillä seisovien puoleen.
"Vallan väärin tekisin," lausui hän, "jos kauemmin tuhlaisin varojani
mokoman ihmisen hullutuksiin. Kukaties puute vaikuttaa sen, minkä
velvollisuuden tunto ei ole saanut aikaan. Te kaikki," sanoi hän
kaapunkantajille, "olette tästä hetkestä vapaat palveluksestanne.
Palkkanne maksetaan heti kohta. Tästälähin olkoon Kaarle herra itsensä
ja kummallisen mielenlaatunsa nojassa. Mielipuolena pysyköön hän nyt
tämän linnan ja tämän puutarhan rajojen sisäpuolella, joiden
ulkopuolelle hän tätä ennen itsepintaisuudessaan ei ole tahtonut mennä.
Ikään kuin kerjäläiselle annan minä hänelle jokapäiväisen leivän omasta
pöydästäni, mutta en rahtuakaan enempää. Nyt korjatkaa luunne pois
täältä!"
Koko palvelija-joukko pötki tiehensä, paitsi Liddy, joka oli kätkeynyt
tuolin taakse, ja erikäs jäi yksin tähän loistavaan huoneesen.
Vähän aikaa seisoi hän äänetönnä miettien, meni sitten makuukammariinsa
ja lukitsi oven jälkeensä.
Kun huone jäi tyhjäksi, tuli Liddy ulos piilopaikastaan, sammutti
melkein loppuun palaneet kynttilät, avasi yhden ikkunan luukut, siirsi
sohvan eteen pienen renkun, laskeutui siihen istumaan ja nojasi päänsä
sohvaan.
Ennen pitkää makasi hän jo makeata unta tässä oudossa asemassa ja
hurjimman melun perästä seurasi nyt äänetön hiljaisuus.