Erikäs.
Suurilla herroilla Englannissa on usein tiluksia, joita ei kenenkään
Saksalaisen ruhtinaan tarvitsisi hävetä. Peninkulman pitkälle ulottuvat
huolellisesti istutetut ja hoidetut puutarhat, joidenka hoito maksaa
satoja tuhansia vuosittain. Suuret joukot aljoja metsän eläimiä ja mitä
harvinaisimpia lintuja ovat näitä puistoja elähyttämässä, ja kalliimmat
veistokuvat kaunistavat viheriöitä, sametinnäköisiä nurmikoita.
Kartanoissa, jotka ovat niin laveat, että niissä kyllä saattaisi asua
satoja ihmisiä, elää yksi ainoa perhekunta ja sekin vaan kolme
kuukautta vuodessa, jonka jälkeen huoneet loppuvuoden ovat autioina ja
käyttämättä. Surullisena katselee maamies näitä maallisen suuruuden
muistomerkkejä, jotka ovat rakennetut köyhäin alamaisten hiellä, sillä
heidän isäntänsä eivät suinkaan ole heille isän sijassa, vaan katsovat
paremmaksi tuhlata ylenmääräisiä tulojansa iloisessa pääkaupungissa
taikka ulkomailla.
Lord Habberton'in maatilat olivat paraimpia maassa. Maakartanoitten ja
maitotalojen vuokraajat toivat joka vuosi melkoiset rahasummat
päähoviin, joka, eri ajoilla rakennettuna, oli kahdessa osassa, toinen
vanhan ritarin-linnan kaltainen, toinen uudempi. Ne olivat eroitetut
toisistaan suuren pihan ja korkeiden muurien kautta ja olivat ikäänkuin
kaksi eri kartanoa. Edellisessä asui vanha synkeämielinen lordi,
toisessa hänen poikansa Kaarle, joka oli erikäs, vaikka vielä nuori
ijältänsä. Muutamana kauniina poutapäivänä, jommoisia sameassa
Englannissa ei ole monta, käveli kaksi palvelijaa pitkin linnan
puutarhan puhtaita käytäviä. Vaatepartensa oli varsin silmään pistävä
ja ilmaisi kohta heidän isäntänsä eriskummaisuutta. Päässä oli suuri
leveälierinen hattu taikka luukko mustasta silkistä, joka peitti koko
muodon aina leukaan asti. Vartalon ympärillä oli avara, monipoimuinen
pitkä mekkopaita mustasta tibetistä, jonka alta tuskin jalatkaan
näkyivät. Jalassa heillä oli hirvennahkaiset kengät, joilla oli niin
ohuet anturat, että astuntaa tuskin voitiin kuulla. Tässä puvussa
milt'ei elämään kyllästyneitten erakkojen kaltaisina kävelivät
nautinnon-himoiset palvelijat puutarhassa, jonka uhkeasti rehoittava
kasvikunta olisi ihastuttanut ketä hyvänsä paitsi heitä.
"Heikki!" virkkoi toinen heistä, "täällä en suinkaan enää tule kauan
pysymään. Ei tätä elämää kestä. Vanhempani määräsivät minun leipojaksi;
mutta minä karkasin pois opista, sillä yöllä valvominen ei ollut
minulle mieleen. Mutta nyt olen, mies parka, joutunut ojasta allikkoon;
sillä täällähän täytyy luopua kaikesta, minkä Jumala on suonut ihmisten
iloksi. Täällä ollaan mykkinä kuin kalat, maataan päivällä ja valvotaan
yöllä, seura-elämästä ei ole puhettakaan -- voisihan vähemmälläkin
saada minun pakenemaan maailman ääriin saakka."
"Niinhän toki, Gumprecht," vastasi toinen, "sinä olet oikeassa.
Isäntämme en, suoraan sanoen, pöllöpää. Hänellä on taskut täynnä
rahoja, kellari täynnä viiniä, talli täynnä kauniimpia hevosia, eikä
hän kuitenkaan käytä mitään tästä hyväksensä. Kuules, Gumprecht, minä
olen aina toivonut tulevani noin mahtavan rikkaaksi mieheksi. Mutta jos
tietäisin tulevani yhtä hupsuksi, kuin isäntäni on, niin toden totta
tahtoisin mieluummin kaiken ikäni olla köyhänä kuin kirkon rotta."
"Kumppaniemme tuolia vanhan lordin luona," lausui Gumprecht,
"ei ole parempi kuin meidänkään, vaikk'eivät he pukunsa suhteen ole
kimröökin-kauppiaitten näköisiä. Koko tuo suku lienee vähän omituinen."
"Huomenna on kilpa-ajo Exeterissä," sanoi Heikki; "jos meidän
isäntämme olisi niinkuin muut nuoret miehet hänen säädyssänsä, niin
ratsastaisimme hänen kanssaan sinne, panisimme vetoon pari tuhatta
puntaa, nauraisimme, riemuelisimme, joisimme sydämmen ilolla, ja
nauttisimme sillä lailla elämää, joka kyllä kuitenkin on lyhyt ja
täynnänsä orjantappuroita. Jos lähden karkuun, niin lähden jo huomenna,
saadakseni olla kilpa-ajoissa."
"Ja minä," lausui Gumprecht, "tahtoisin nyt ruveta kilvan-juoksuun --
päästäkseni sänkyyn. Koko yön -- u -- ah!" hän haukotteli, "on minun
täytynyt siivota ja juuri meidän herramme salaisessa huoneessa. Olen
tomuttanut kaikki seinät ja nurkat, hivuttanut lattian kiiltäväksi ja
toimittanut satoja muita pieniä askareita, jotka kyllä vaativat juoksua
ja rientämistä. Enpä juuri olekaan utelias; mutta kuitenkin tahtoisin
mielelläni tietää, mitä on tuon suuren mustan peitteen alla jokaisessa
kammarissa. Päältäpäin se näyttää sängyltä taikka ruumiin arkulta;
mutta siinä on korkea kyttyrä, jota en voi selittää."
"Sen kalun tähden olen minäkin usein päätäni vaivannut," sanoi Heikki,
"ja usein on mieleni tehnyt katsoa peitteen alle, vaikka isäntä
kovimman rangaistuksen uhalla on sen kieltänyt. Tekisinpä sen
sittenkin joskus, kun herra ei ole huonessa, jos ei kappalainen olisi
vakuuttanut, että peitteen alla on pieniä tiukuja, jotka vähimmästäkin
liikuttamisesta rupeavat soimaan ja saattavat herran saapuville. Minä
ajattelen kuitenkin, ett'ei hän minua syö, vaikka kerran katselen tuota
katua, ennenkuin karkaan. Jos luovun palveluksestani haukkumasanoilla
taikka ilman niitä -- jos itse menen pois talosta, taikka jos minä
täältä ajetaan -- se en minulle yhdentekevä."
"Sinä!" sanoi Gumprecht, "voisipa sinulle tapahtua jotain pahempaakin;
ylhäisten herrojen kanssa ei ole hyvä riitaantua. Isännällä kyllä olisi
valta piirrättää päästökirjan sinun selkääsi, semmoisen, jonka
mustansinisiä puustaavia et hopussa saisi pois pyyhityksi."
Heikki nauroi, ja Gumprecht nuhteli häntä tästä. "Oletko unhoittanut,"
sanoi hän, "että Habberton-house'ssa ei saa nauraa? Yhden ainoan kerran
vaan oli James Bill nauranut, ja silloinkin vaan aivan hiljaa, ja
tuossa paikassa hän sai eronsa."
"Hyvä!" vastasi Heikki, "minä säästän siis nauruni huomiseksi, jolloin
aion lähteä kilpa-ajoon. Mutta tuolta kuuluu vieraan ihmisen kova
astunta. Tutkitaanpa tuota harvinaista ilmiötä."
Näillä sanoilla hän käänsi ylöspäin luukon, joka ehti häntä vapaasti
näkemästä, ja huomasi Liddyn, joka käyskenteli puutarhassa kahden
pienen lapsen kanssa. Liddy hämmästyi kovin nähdessänsä nuo
kummallisesti puetut miehet ja tempasi säikähtyneenä molemmat lapset
luoksensa. Heikki muuttui kohta juhlallisen näköiseksi ja kysyi
vakavalla äänellä: "kuka on antanut sinulle luvan tulla tähän
puutarhaan?"
"Säästä kysymyksesi," katkaisi Gumprecht hänen puheensa, "tyttö on
tyttö on lastenhoitajana meidän kappalaisella, jonka orpana, luutnantti
Schlicks, lapsensa kuoltua heitti tämän hänen huostaansa. Tiedäthän,
että meidän kummallinen isäntämme ei kärsi lapsia eikä vaimoja
linnassaan, ja että kappalainen perheinensä asuu tuossa pikkuisessa
rakennuksessa tuolla. -- Lapseni!" sanoi hän sitten kääntyen Liddyn
puoleen, "älä ole milläsikään, oleskele vaan tässä puutarhassa
huviksesi, että se edes jollekin ihmiselle tuottaisi hyötyä ja
huvitusta."
"Nuo kasvot ovat liian hienot ja mielekkäät lapsentytölle," sanoi
Heikki. "Parempi olisi, jos kappalainen antaisi hänen ja lasten
pukeutua semmoiseen pukuun, kuin meilläkin on. Voisipa kerran sattua
niin, että herra päivälläkin tulisi puutarhaan taikka ikkunasta
huomaisi pienokaiset, ja silloin olisi kappalaiselle paha tarjolla,
vaikka hän johonkin määrin on herramme suosiossa."
"Kyllä he niin puetaankin, sen hän minulle sanoi," lausui Gumprecht;
"kohta kun tilatut kaaput ja päähineet ovat valmiit."
"Tyttö voisi saada minun pukuni," virkkoi Heikki, "kun hän vaan
malttaisi odottaa huomiseksi. Jos tuossa riivatussa puvussa tulisikin
kilpa-ajoihin Exeteriin, uskoisivat minun Trappistiksi ja kivittäisivät
minun."
"Heikki!" sanoi Gumprecht iloisena, "minulle johtui kelpo keino
mieleen, mitenkä sinä huomenna saattaisit olla läsnä palveluksestasi
karkaamatta. En mielelläni tahtoisi eritä niin uskollisesta
kumppalista, kuin sinä olet, ja jos oikein asiaa mietitään, ei meidän
Kaarle herramme likimaillenkaan ole niin ilkeä kuin hänen isänsä
ja monet muut herrat. Työ ei meitä liioin rasita, emmekä saa
haukkumasanoja koskaan, eikä ole palkkakaan halveksittava. Paitsi
sitä en minä luovu siitä toivosta, että herramme jälleen tulee
täysimieliseksi ja palkitsee meille nykyiset vaivaloiset päivämme. Onpa
hän ennen ollut paras mies koko maailmassa.
"No," sanoi Heikki, "mitäpä tuolla pitkällä puheellasi oikeastaan
tarkoitat?"
"Sen saat kohta kuulla. Huomenna meillä on päivä-vahti herran luona.
Kilpa-ajon tähden kaikki, jotka liikkumaan kykenevät, lähtevät
Exeteriin, jopa kappalainenkin rouvineen, lapsineen. Me olemme sitten
yksin linnassa ja saatamme tehdä, mikä meitä ikinä haluttaa. Nyt saat
kuulla tuumani, jota et suinkaan hylkää. Jos räätäli huomiseksi ei ole
valmistanut tuon tytön kaappua, niin sinä puet hänet vaatteihisi. Jos
ne ovat liian pitkät, sopii niitä lyhentää silmäneulan tahi nuppineulan
avulla. Kun lupaat tytölle pienen lahjan, rupee hän varmaankin
mielellään sinun sijaiseksesi kuudeksi taikka kahdeksaksi tunniksi,
sillä aikaa kuin sinä olet Exeterissä. Vaimon uteliaisuuskin ja halu
laskea vähän leikkiä saa hänen varmaankin siihen suostumaan. Eikä
hänellä ole siinä mitään vaaraa. Jos niin sattuisikin, ett'ei herra
koko päivänä nukkuisi yhtään, olen minä saapuvilla, jos hän jotain
haluaisi. Siinäkin kummallisessa tapauksessa, että hän sinuakin
tarvitsisi, ei ole mitään pelättävää. Eipä hän näe muuta kuin
jalkojamme, usein ei niitäkään; sentähden ei nuoren sijaisesi pienuus
eikä äänensäkään tule saattamaan sinun pientä petostasi ilmi."
"Sinun esityksesi on oivallinen!" huudahti Heikki iloissaan. "Minua
ihastuttaa sekä toivo päästä Exeteriin, että varsinkin tämä sukkela
vaihto."
"Minulla on siis sinun suostumuksesi?" lausui Gumprecht. "Nyt minä
valmistelen tyttöä hänen huomeiseen tehtäväänsä. Mikä sinun nimesi on,
armas lapseni?"
"Liddy Wäber," vastasi tämä.
"Kaunis nimi!" muistutti Heikki, "jota ainoastaan niin kummallinen
herra kuin meidän saattaa pitää rumana. Älä anna hänen sitä kuulla,
ellet heti tahdo menettää hänen suosiotansa."
"Mistä olet kotoisin?" tutkisteli Gumprecht vielä.
"Tänne tulin Helgolannin saaresta."
"Hs!" kuiskutti Heikki. "Helgolanti on meren keskellä ikään kuin
jauhokokkare kattilassa, ja kaikki, mitä on meressä, mitä sieltä tulee
taikka siihen menee, sitä meidän isäntämme ei voi kärsiä. Hän on siinä
suhteessa niinkuin Juutalaiset, jotka arvelevat, ett'ei vedestä ole
mitään hyötyä. Sentähden hän kuivautti järven täältä puistosta,
sentähden hän hakkautti maahan nuo kauniit lehmukset ja poppelit linnan
edustalta, sillä niiden suhina tuulessa muistutti hänelle meren
aaltojen loiskinata; sentähden hän ikäänkuin vesikauhuinen pakenee
kaikkea vettä, eikä voi lähteä pois tästä kirotusta linnasta, sillä
onpa kaikkialla lammikoita, ojia, järviä, puroja ja virtoja, joita hän
kammoo."
"Ei suinkaan tuo herra raukka juokaan muuta kun olutta taikka viiniä?"
kysyi Liddy sääliväisesti.
"Eipä niinkään," vastasi Heikki. "Siinäpä juuri kumma onkin. Hän ei
juo muuta kuin vettä, joka kuitenkin on värjätty kaikellaisilla
sekoituksilla, esm. kirsimarjan ja vatun liemellä, viinillä, teellä
y.m. ja tätä juodaan läpikuultamattomista astioista, ett'ei näkyisi
mitään nestettä."
"Kuuleppas Liddy!" sanoi Gumprecht, "sinun täytyy olla vähän avuksi
tälle kelpo pojalle, siten että huomenna muutamaksi tunniksi rupeet
hänen virkaansa. Se ei ole sinulle vahingoksi."
"Mutta," sanoi Liddy, "sitä minä en tohdi. Voin kyllä hoitaa lapsia,
mutta en ymmärrä toimittaa miespalvelijan virkaa."
"Olkoon se meidän huolenamme," vastasi Gumprecht. "Sinulla ei ole
vähintäkään vaaraa, ja linnassa saat nähdä kaikellaisia kauniita
kaluja, jotka varmaan sinua huvittavat."
Liddy, joka jo oli oppinut käyttämään itseänsä taitavasti ihmisten
seuroissa, suostui viimeinkin sykkivällä sydämmellä, kuitenkin sillä
ehdolla, ett'ei hänen herrasväellänsä olisi mitään sitä vastaan. Sinä
iltana, joka oli erittäin kaunis, antoi kappalaisen rouva hänelle
luvan, kun lapset olivat ruvenneet makuulle, vielä hetkisen kävellä
puistossa, kuitenkin sillä käskyllä, että hän huolellisesti karttaisi
jokaista, jonka kasvot olivat peitossa, ja olisi aivan puhumatta.
Huoletonna käveli Liddy avaran puiston lehtokujia. Ihastuksella
hengitti hän sisäänsä oivallisten kukkien tuoksua, ihaeli tähtitaivasta
ja kuun kultaista sarvea, ja ajatteli mennyttä aikaa hiljaisella
alakuloisuudella. Neljännes vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli
jättänyt Helgolannin saaren. Lyhyt oli hänen palvelus-aikansa
Englantilaisen upsierin, kappalaisen orpanan, luona, jonka pieni lapsi,
vaikka huolellisesti hoideltuna, kuitenkin pian kuoli. Kaksi kirjettä
oli hän jo kirjoittanut kasvatus-äidillensä ja herra pastorille, ja
kerran saanut vastauksenkin. Nyt hän saattoi iloisena katsoa ylös
taivaallisen Isänsä puoleen ja Häntä rukoilla, sillä hänen sydämmensä
oli pysynyt puhtaana. Hän oli myöskin mielihyvissään huomisesta
toimestansa; sillä hän toivoi siitä saavansa pienen palkan, jonka hän
aikoi tarkasti säästää kasvatus-äidillensä.
Mieli täynnä näitä iloisia mietteitä, oli hän milt'ei joutumaisillaan
erikkään syliin, kun tämä kepeällä astunnalla tuli kävellen tien
mutkassa. Peljästyneenä jäi tyttö seisomaan eikä muistanutkaan mennä
piiloon. Vaan herra kävi sivuitse häntä huomaamatta. Uteliaana katseli
Liddy häntä. Hän oli vaatetettu aivan niinkuin hänen palvelijansakin,
sillä eroituksella vaan, että kirjoitus-taulu riippui nauhalta hänen
olallansa. Pää oli alas painuneena ja kasvoja ei voinut nähdä.
Ikään kuin kummitus hiipi tuo musta haamu puiston läpitse. Hänen
ilmestymisensä oli Liddyssä herättänyt kauhun, joka ajoi hänet kotiin,
ja saattoi häntä katumaan annettua lupaustansa.
"Kuinka onneton tuo herra raukka on!" ajatteli tyttö vuoteellansa.
"Mitäpä rikkaus ja korkea arvo häntä hyödyttävät? Varma on, ett'ei
rikkaus yksin tee onnelliseksi. Mikäpä häntä surettanee? Eikö häntä
voisi auttaa?"
Näin miettien Liddy nukkui.