Työ palkan perii.
Vasta yön selkään tuli Wäber aivan juopuneena takaisin kotiinsa.
Liddy makasi jo halvalla vuoteellaan; mutta rouva Wäberiä oli huoli
miehestään ja sisarensa pojasta pitänyt valveilla. "Missä on Vilho?"
huusi hän miehellensä, kun tämä hoiperrellen ja ilman kumppalittansa
astui tupaan.
Kun rouva Wäber monta kertaa oli toistanut kysymyksensä, vastasi
kalastaja vihdoin änkyttäen: "mitäpä minä tiedän? eikö hän ole täällä?
olenko minä hänen kaitsijansa? onhan poika jo kylliksi vanha pitämään
itsestänsä huolta."
Juoppo-lalli vaipui vuoteellensa ja kornasi muutaman minutin kuluttua
pitkään ja kovasti. Vaimon tuska eneni joka sekunnilta. Hän juoksi
rantaan etsiäksensä Vilhoa veneestä, vaan ei löytänyt häntä sieltäkään.
Siitä huolimatta, että kukaties hurja miehensä rupeisi häntä
rääkkäämään, herätti vaimo hänen unesta ja kiljaisi taukoomatta
kysymyksen hänen korvaansa. Tästä heräsi Liddykin ja yhdisti äänensä
kasvatus-äidin huutoon, saadaksensa selitystä Vilhon poissa olosta.
Lakattuansa raivoamasta siitä, että hänen unensa häirittiin, sanoi
kalastaja: "Tuon kelvottoman nuorukaisen ovat kalat vieneet. Hänen piti
vetää koukku-köyttä veneesen, mutta horjahti ja suistui mereen, ja
sinne hän jäi. Onko se minun syyni?"
Lausuttuansa nämät hirveät sanat, joita kuullessa rouva Wäber ja Liddy
milt'eivät joutuneet tainnuksiin, nukkui tuo törkeä mies uudelleen
kuurona ja tunnotonna omaistensa haikeille valituksille.
Vilhon katoamisen perästä oli koto-rauhan viimeinenkin jäännös
hävinnyt. Enemmän kuin milloinkaan oli Wäber juopumuksen orjana. Se
apulainen, joka hänen täytyi ottaa Vilhon sijaan, oli raaka,
pahantapainen ihminen; sillä paremmat kyllä varoivat menemästä
yleisesti tunnetun ja halveksitun juomarin palvelukseen. Sellainen
asiain laita ei voinut kauan kestää ja muutos oli tapahtuva tavalla
tahi toisella. Se tapahtuikin, mutta toisin, kuin oli aavistettukaan.
Kaksi vuotta oli Liddy elänyt Helgolannin saarella. Hän oli täyttänyt
kaksitoista vuotta, ja viime aikoina enimmästi elänyt niistä lahjoista,
joita rouva Donner, vähistä varoistansa, ja myöskin herra pastori tavan
takaa antoivat hänelle. Nyt hän oli rouva Wäberin ainoa lohdutus ja
sentähden tälle tuiki tarpeellinen.
Muutamana sumuisena iltana oli suurin osa saaren miesväestä yhdessä
seurassa lähtenyt kalastusretkelle. Noin kaksisataa venettä oli
sumu-ilmassa ulkona aavalla merellä. Hämärän tultua nousi kova tuuli,
joka pian kiihtyi rajuksi myrskyksi. Jo oli sydän-yö, mutta ei vielä
yksikään kalaveneistä palannut takaisin ja aallot olivat nyt niin
korkeat, että ne helposti olisivat satojakin veneitä kerrassaan
kaataneet. Pitkin rantaa seisoivat vaarassa olevien kalastajien vaimot
ja lapset, valittaen, vapisten ja rukoillen Jumalaa. Heidän
hätähuutonsa voitti rajujen aaltojenkin tyrskyn, eikä kukaan heistä
pitänyt lukua myrskystä, sateesta ja yön kylmyydestä. Viimein johtui
heille mieleen se neuvo, että sytytettäisiin valkea noille tuulen
ajelemille, merellä kulkeville veneille merkiksi, joka osoittaisi
heille tien kotosaareen. Kaikkiin lyhtyihin, mitkä saatiin käsille,
sytytettiin valkea. Lyhtyjen kantajat, monta sataa luvultaan, nousivat
muitten asukasten kanssa saaren korkeimmalle huipulle, likelle vanhaa
valotornia, ja antoivat, tuulesta ja myrskystä huolimatta, valonsa
loistaa pilkko pimeään, ja odottivat hartaasti toivoen ja rukoillen
omaistensa kotiintuloa. -- Heidän odotuksensa ja toivonsa ei ollutkaan
turha. Parvittain ja vähillä väli-ajoilla tulivat kalastajaveneet
rantaan, vastaan-otettuina vartoojien riemuhuudoilla ja niiden
tuskallisilla kysymyksillä, jotka vielä omaisiansa kaipasivat.
Noin kello kolmen aikana aamulla olivat kaikki veneet miehinensä
onnellisesti kotiin saapuneet, paitsi yksi ainoa, vanhan Wäberin. Hänen
vaimonsa oli myös Liddyn kanssa viettänyt tämän hirmuisen yön rannalla.
Kun muut olivat iloisina palanneet kotiin miehinensä, poikinensa ja
isinensä, oli hän nyt ainoa, joka toivotonna jäi meren rannalle
seisomaan. Jokaiselta rantaan tulevalta veneeltä oli hän kuulustellut
miehensä kohtaloa, alinomaa oli hän kertonut kysymyksensä, ja vihdoin
hän sortuneella äänellä kääntyi viimeisen puoleen. Tämä toi hänelle sen
hirmuisen sanoman, että hänen miehensä vene luultavasti oli aattoihin
uponnut. Vähän matkan päästä oli hän kuullut Wäberin haukkuvan
renkiänsä, jonka kanssa tämä oli joutunut riitaan rommipullosta. Kohta
sen jälleen oli raju, ankara huuto kaikunut halki ilman, ja sitten ei
venettä enää näkynyt.
Suruunsa sortuneena seisoi onneton vaimo pauhaavan meren rannalla.
Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa, ja sadevesi tippui niistä
samoinkuin hänen vaatteistansakin. Luoden surun lakastuttamat silmänsä
tähdittömään taivaasen, väänteli hän äänetönnä työhön tottuneita,
käsnäisiä käsiänsä, ja ikään kuin nuori viiniköynnös kiertelee vanhan
kuoleutuneen puun runkoa -- niin Liddykin hyväillen ja tukien
vasemmalla kädellään syleili hyväntekijäänsä, oikealla yhä kantaen
palavaa lyhtyä. Silmistä valuvat kyyneleet sekaantuivat sadepisaroihin,
jotka virtasivat nuoren tytön kasvoja alas.
Näin he seisoivat kauan aikaa liikkumatta, mitään puhumatta. Viinein
tunki onnettoman lesken sydämmen pohjasta nämä sanat: "Herra! älä käy
tuomiolle hänen kanssansa, vaan ole hänelle armollinen." Vähän
tointuneena lisäsi hän sitten: "rakas Liddy! rukoilkaamme, että Jumala
armahtaisi hänen kurjaa sieluansa."
Ja he rukoilivat raju-ilman pauhatessa. He rukoilivat niin, kuin
sopiikin -- hartaasti, Jumalan tahdolle alamaisina. Sammumaisillaan
kiilui valkea lyhdyssä; sitä tulisemmin paloi innostuksen liekki
rukoilevaisten sydämmessä. Se tunkeusi pilvien kauhun ja pimeyden
kautta taivaasen ja näytti heille kauniimmassa kuin tähtien valossa
taivaallisen Isän, joka on itse rakkaus ja mielellään kuulee
vanhurskaan rukouksen, kun se on totinen. Hänen henkensä -- rauhan ja
lohdutuksen henki -- laskihe alas rukoilevien sydämmiin, niin että he
vahvistettuina lähtivät kotiin ja levollisina jaksoivat ajatella
tietämätöntä tulevaisuutta.
Wäberin venettä ei sen koommin nähty, ja hänen sekä hänen
apulaisensa perikato huomattiin varmaksi. Leski sai pienen raha-avun
kalastaja-kassasta, kuitenkin sillä ehdolla, että hän käyttäisi sen
omaksi hyödyksensä eikä tuon vieraan lapsen elakkeeksi. Tästä vielä
enemmän lannistunut vaimo alkoi luopua koko luvatusta avun saannista,
päästäksensä tuosta vaikeasta ehdosta; mutta Liddy esti tämän alttiiksi
antavan rakkauden osoituksen. Hän oli kuullut erään Englantilaisen
upsierin, joka pian oli saava eron palveluksestaan ja lähtevä kotiin
Englantiin, etsivän nuorta tyttöä pienen lapsensa hoitajaksi. Äkkiä
päätti hän ruveta tähän palvelukseen sen kautta päästääksensä
kasvatus-äitinsä kaikesta huolesta. Erinomaisen suloiselta tuntui
hänestä se ajatus, että hän kenties kerran säästetyllä palkallansa
saattaisi maksaa suuren velkansa kasvatus-äidillensä. Ennenkuin hän
tarjousi upsierin palvelukseen, antoi hän tiedon tästä aikomuksestaan
eräälle miehelle, jota hän kunnioitti ja rakasti niinkuin isäänsä --
kunnian-arvoiselle papille. Tämä oli nähtävästi hämmästyksissään, kun
Liddy ilmoitti hänelle aikomuksensa. Äänetönnä katseli hän tuota pientä
puhujaa. Hänen silmässänsä kiilsi kyynel, ja liikutettuna vastasi hän
vihdoin:
"Armas tyttäreni! Aikomuksesi on semmoinen, kuin sen Jumalan käskyn
mukaan tuleekin olla. Käytä itsesi vastakin näin, että sinun kävisi
hyvin ja että sinä kauan eläisit maan päällä. Sillä lapsen kiitollinen
rakkaus on Jumalan silmissä hyvä ja otollinen. Mutta, tyttäreni, ei ole
siinä kyllä, että tahdot ruveta palvelukseen; ensin sinun pitää tarkoin
tutkia itseäsi, voitko myös tehtäväsi kunnollisesi _täyttää_.
Lapsentytön virka ei ole vähäpätöinen, vaan se on mitä tärkeimpiä,
vaikka useammat pitävät sen palvelustytön arvoa ylempänä, joka ruokaa
keittää ja huoneita siivoaa. Mutta se on väärin; siliä lapsentytölle me
uskomme, mitä meillä on kalliinta ja rakkahinta, meidän omat lapsemme,
jotka meidän Vapahtajammekin asetti opetuslapsillensa esikuvaksi. --
Huolimattomuutensa ja ilkeytensä kautta voipi lapsentyttö saattaa
holhottavansa ennen-aikaiseen kuolemaan taikka hengellisen turmeluksen
tielle. Oletko ajatellut sen edesvastauksen suuruutta, minkä otat
päällesi? Mene siis ja tutki itseäsi Jumalan edessä, oletko tuohon
tärkeään virkaan sopiva. Anna minulle vastaus huomen-aamuna taikka jo
tänä iltana. Koettele myös itseäsi, tuleeko sinulla olemaan kylliksi
rohkeutta suoraan tunnustaa vikasi, jos hoidettavasi lapsi sinun
syystäsi joutuu johonkin vahinkoon. Moni lapsi olisi voinut pelastua
tuskallisesta kuolemasta, jos heidän hoitajansa ajoissa olisivat
tunnustaneet oikean syyn heidän kitumiseensa."
Liddy noudatti herra pastorin viisasta neuvoa ja tarkan itsensä
tutkimisen jälkeen pysyi hän yhä lujana päätöksessään. Iloksensa sai
hän myös edeltäkäsin kolmen kuukauden palkan palveluksestaan. -- Kun
hän kävi papin luona jäähyväisiä sanomassa, antoi tämä hänelle vielä
monta hyvää opetusta. Muun muassa sanoi hän: "Jos tahdot pysyä
hurskaana, tulee sinun aina illoin tutkia itseäsi, oletko kuluneen
päivän aikana toimittanut jotain hyvää taikka pahaa. Älä myöskään
unhoita joka päivä rukoilla Jumalaa. Jos et voi sitä tehdä oikealla
ilolla -- jos tunnet jonkun salaisen levottomuuden tuntoasi vaivaavan,
niin siitä voit päättää, että olet tehnyt jotain pahaa; koeta sitä
silloin jälleen palkita. Olet kertonut minulle, että sinulla ennen oli
useat palvelijat, jotka käskyjäsi tottelivat. Älä anna muiston tästä
harhauttaa itseäsi uudessa ammatissasi. Hän, jota Cherubim ja Seraphim
palvelevat peitetyillä kasvoilla, ei tullut maan päälle palveltavaksi,
vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monien lunastukseksi. Se on minua
ilahuttava, jos kerran kuulen sinulle hyvin käyneen. Muista minua
uskolliseksi ystäväksesi, jolla todellakin on isän mieli sinua kohtaan.
Mene rauhaan, rakas tyttäreni! Herra siunatkoon ja varjelkoon sinua!"
Raskaalta tuntui Liddylle ero niistä hyvistä ihmisistä, joita hän oli
saarella tavannut, raskahimmalta ero kasvatus-äidistä. Pastorin
neuvosta hän ei kuitenkaan ilmoittanut tälle mitään aikomuksestaan,
keventääksensä kumpaisellekin eronhetken katkeruutta, vaan
kirjoitti sen sijaan kirjeen hänelle ja pyysi pastoria olemaan hänen
lohduttajanansa. Seuraavan päivän aamukoitteessa piti laivan lähteä
merelle palveluksesta vapautetun sotaväestön kanssa. Edellisenä iltana
he olivat menneet laivaan, mutta Liddy oli ollut kotona yötä.
Kauan aikaa, ennenkuin lähtevän laivan tykki antoi merkin ankkurin
nostamiseen, nousi Liddy jo makuu-sijaltansa. Itkien lankesi hän
polvillensa hyväntekijänsä vuoteen viereen, katsellen noita
rakastettuja kasvoja, joita hän kenties ei koskaan enää saisi nähdä.
Suurella hartaudella rukoili hän onnea Jumalalta kasvatus-äidillensä ja
jätti hänet Jumalan armolliseen huostaan. Sitten suuteli hän vienosti
vanhan vaimon vaaleita huulia ja lähti kiireesti ulos tuvasta
jätettyänsä kirjeen ja rahat, jotka hän oli saanut, vuoteen vieressä
olevalle tuolille.
Kirjeesen oli hän kirjoittanut:
"Armas Äitini!
Äitinipä oletkin, sillä oikea äitini ei olisi voinut tehdä minulle
enemmän hyvää, kuin sinä olet tehnyt. Paljon olet kärsinyt minun
tähteni; mutta et sittenkään ole minua hyljännyt. Sitä en eläissäni
unhoita ja sentähden olen aina kiitollinen tyttäresi. Minun tähteni
et myöskään tahdo ottaa vastaan apurahoja kalastaja-kassasta.
Sitä minä en kuitenkaan voi sallia ja olen sentähden ruvennut
lapsentytöksi eräälle Englantilaiselle upsierille, joka tänään
vartiaväestön kanssa palaa takaisin Englantiin. Suo anteeksi, ett'en
ole sinulle siitä mitään puhunut; sen tein vaan senvuoksi, ett'en
sinua huolestuttaisi. Tässä oleva raha olkoon pienenä alkuna suuren
velkani suorittamiseen; se ei ole varastettua, vaan se on edeltäkättä
saatu palkkani. Herra pastori sanoo sinulle enemmän ja on aina sinua
lohduttava. Jää Jumalan haltuun ja pidä rakkaassa muistossa
oma _Liddysi_."
Laukaus pamahti laivasta hänen astuessaan ulos tuvasta. -- Rouva Donner
seisoi Erdmuthen kanssa majansa ovella, jossa he odottivat lähtevää
Liddyä, sanoaksensa hänelle jäähyväiset ja onnen toivotukset matkalle.
Vielä kerran nuoret ystävykset syleilivät toisiansa ja Liddy riensi
veneesen, joka vei hänet suureen kolmikansi-laivaan. Hän ei saattanut
kääntää silmäänsä pois saaresta, jossa hän tosin oli nähnyt monta surun
päivää, mutta paljon iloakin nauttinut. Vasta laivassa väentungossa ja
hälinässä hänen surunsa vähän hälveni ja tuskin tunnin kuluttaa oli
Helgolanti jo hänen silmäpiiristänsä kadonnut.