Pahan tavan valta.
"Enkös ennustanut oikein, kun sanoin, että Herra on teitä palkitseva,
täti, siitä hyvästä, minkä olette tuolle orpo raukalle tehneet? Onhan
Liddy jo tuonut kotiin puolen kruunun, jolla hän voipi ostaa kauniin
kirjan itsellensä!"
Näin puhui Vilho riemuellen, kun Liddy koulusta tullessaan näytti
upsierin lahjan. -- Kalastajan vaimo myöntyi hänen tuumaansa ja käytti
hänen neuvonsa mukaan osan rahasta koreakansisen uuden testamentin
ostamiseen, josta Liddyn usein iltasilla täytyi lukea toisten kuullen.
Jumalan sana, joka jo on osoittanut voimansa niin monissa miljoonissa
ihmisissä, vaikutti nytkin kaikkiin kalastaja-tuvan asukkaisin
paitsi vanhaan Wäberiin. Nuoren lukijan molemmat kuulijat tunsivat
evankeliumin yksinkertaisista sanoista ihmeellisen herätyksen, sydämmen
liikutuksen, valistuksen ja lohdutuksen. Tätä nykyä he aivan usein
olivatkin lohdutuksen tarpeessa. Sillä aina siitä päivästä asti, jona
vieras laiva, osaksi vanhan Wäberin syystä, oli joutunut haaksirikkoon,
oli synkkä, kamala henki saanut hänet valtoihinsa ja kietoi hänet
yhä lujempiin kahleisin. Sananlasku: jolla syntiä tehdään, sillä
rangaistaanki, oli hänessä toteen käynyt. Merestä korjattujen kalujen
joukossa oli myös rommitynnyri, jota Wäber ei myönyt, vaan määräsi
omaksi tarpeeksensa. Rommi tuli hänelle vietteleväksi myrkyksi, jota
hän päivä päivältä nautti yhä suuremmassa määrässä, niin että hän aika
harvoin oli oikein selvänä. Koska ihmisen todellinen luonto tulee ilmi,
kun hän on humalassa, ja Wäber oli luonnoltansa äreä ja riidan-himoinen
mies, niin hänen perheensä jäsenet saivat kärsiä sangen paljon hänen
tähtensä. Vilho raukan kohtalo oli kovin; sillä hänen täytyi aina olla
enonsa seurassa ja kärsiä häneltä haukkuma-sanoja, herjauksia ja
lyöntiäkin. Ei kukaan olisi moittinut näin kiusattua Vilhoa, jos hän
olisi koettanut hankkia itselleen toista isäntää, ja tosiaankin oli
vaan kolme seikkaa, jotka estivät hänen tätä tekemästä. Nämä olivat,
näet, hänen huolensa Liddystä, hänen kiitollisuutensa tätiänsä kohtaan
ja Jumalan sana, joka yksin saattoi virvoittaa tämän onnettoman perheen
sortunutta sydäntä. Todellakin, kuten hirvi haluaa raitista vettä, niin
Vilhokin halusi pyhän raamatun lohdutussanoja, kun hän, kärsittyänsä
ilkeän enonsa kiusan-tekoa, iltasilla tuli kotiin väsyneenä ja
uupuneena.
Kun vanha kalastaja oli herennyt raivoamasta kohmelossaan ja kornaten
makasi vuoteellaan, tuotiin pyhä raamattu esiin ja tuotti surullisille
lohdutuksen. Se suloinen rauha ja ihastus, jonka hartaat kuulijat siitä
ammensivat, oli aivan toista, verrattoman korkeampaa laatua kuin se
hurmaus, mihinkä ilkeä kalastaja joutui turmelevaisen juomansa
nautinnosta. Jos joku lukijoistani epäilisi tämän väitöksen totuutta,
niin sanon, häntä sen enempää tuntematta, hänelle suoraan vasten
silmiä, ett'ei hän suinkaan vielä ole ollut oikeassa hädässä. Sillä
paremmin kuin kaikki kirjan-oppineet ymmärtää todellisesti murheellinen
pyhän raamatun lauseita ja tuntee siinä olevan jumalallisen voiman.
Voi, miten turmiollinen toki juopumus on! Ei siinä kyllä, että juomari
ikuisiksi ajoiksi tekee vahingon omalle sielullensa ja ruumiillensa;
hän on muillekin ihmisille, etenkin oman perheensä jäsenille, monen
tuskan tuottajana. Rouva Wäber ei suinkaan enää voinut miestänsä
rakastaa, päin vastoin hänen täytyi ylenkatsoa häntä hänen riettaan
himonsa tähden. Hänkin kärsi sangen paljon Wäberin alinomaisesta,
useinpa kovakouraisestakin kiusan-teosta, ja lukemattomia kyyneleitä
hän hiljaisuudessa vuodatti perheellisen onnensa välttämättömästä
häviöstä. Sillä saadaanpa kaivokin tyhjäksi, miks'ei sitten
rommi-tynnyriä. Kaikki rommi oli vaeltanut Wäberin suuhun ja vatsaan,
mutta himo ei ollut sammunut. Se tuli vaan päivä päivältä rajummaksi ja
vihdoin hillitsemättömäksi. Onneton Wäber oli jo joutunut niin surkeaan
tilaan, että kaikki hänen jäsenensä vapisivat, jos hän ei saanut
suuhunsa melkoista määrää tätä hurmaavaa juomaa. Nyt hän joi, ei
ainoastaan nautinnon halusta, vaan myös tukehuttaaksensa oman tunnon
soimauksia, joita hän tunsi paheensa seurausten tähden. Pian tuli puute
ennen varalliseen kalastaja-perheesen. Vilho ei saanut enää mitään
palkkaa, Liddyn täytyi heretä koulunkäynnistään, ja vaimon oli pakko
myydä parhaimmat kalunsa voidaksensa suorittaa talouden maksuja; sillä
hänen miehensä kantoi kaiken ansionsa rommikauppiaalle. Monesti oltiin
tarpeellisimmankin puutteessa, eikä onneton vaimo nähnyt mitään loppua
kurjuudelleen. Tähän aikaan oli Liddy usein syynä siihen, että vanha
Wäber joutui tuliseen riitaan vaimonsa ja Vilhon kanssa. Hän, näet,
piti tyttöä hyödyttömänä rasituksena, jonka hän mitä pikemmin aikoi
ajaa pois talosta, ja töin tuskin hän taipui vielä jonkun aikaa
pitämään tyttöä talossaan. Seurustelemisessa Erdmuthen ja tämän äidin
kanssa oli Liddyllä vähäinen lohdutus nykyisessä tuskallisessa
tilassaan. Mutta tämäkin viaton virvoitus riistettiin häneltä pois.
Sillä, kun hän eräänä iltana nuoren ystävänsä kanssa tuli ulos heidän
huoneestansa, tapasivat he vanhan Wäberin, joka jotenkin juopuneena
palasi kotiin saaren ylä-osasta. Havaittuansa Liddyn kiljaisi hän
vihaisella äänellä: "kelvoton tyttö, vai seurusteletko sinä tuon väen
kanssa? Joko nyt sinäkin rupeet minun vihollisteni puolelle, sinä, joka
syöt armoleipää minun luonani? Minä lyön sinut mäsäksi, jos vielä
kerran astut tuon kynnyksen yli taikka pidät vähintäkään yhteyttä tuon
roskaväen kanssa."
Donnerin vaimo, joka kammariinsa oli kuullut nämä kovalla äänellä
lausutut sanat, tuli ulos ja sanoi lempeästi, mutta kuitenkin
vakavasti: "Mestari Wäber! eikö mieheni kuolemakaan voinut sammuttaa
vihaanne, kun vielä näin siirrätte sen minulle ja lapselleni? Enkö minä
jo ole kyllin masentunut mieheni kuoleman kautta? Vieläkö tahdotte
onnettomuuttani kartuttaa loukkaamalla hyvää nimeäni? Muistakaa, että
vanhurskas Jumala on taivaassa ja Hän kerta rankaisee kaiken pahuuden.
Minun miehenikö syy vai teidänkö se oli, että kauppias Mehliger katsoi
paremmaksi heittää lainan luotsimisen Glückstadt'iin hänelle kuin
teille?"
Wäber ei vastannut sanaakaan eikä saattanut luoda silmäänsä nuhtelevaan
vaimoon, vaan tarttui Liddyn käsivarteen ja vei hänen kovasti toruen
kotiin. Tästälähin välttääksensä kovempaa rangaistusta, tyttö vaan
salaa, kasvatus-äitinsä tieten, uskalsi käydä Erdmuthea ja hänen
äitiänsä tervehtimässä.
Eräänä aamuna Helgolannin saarelaiset saivat ihaella sangen
suurellaista näkyä. Niin kauas, kuin silmä kannatti, oli meri
peitettynä suurilla laivoilla, jotka isona purjemetsänä kulkea
suhisivat aavalla ulapalla. Avarassa puoli-kehässä he lähenivät saarta,
jonka asukkaat Englantilaisen miehistön kanssa tulvailivat tätä
harvinaista näytelmää katsomaan. Se oli kokonainen laivasto isoimpia
linjalaivoja, joissa oli enemmän kuin tuhannen tykkiä. Jokaisella
laivalla oli niitä kolme riviä päälletysten, ja ne kurottivat mustat
kitansa ulos neliskulmaisista aukoista, uhaten kuolemalla ja turmiolla
jokaista lähenevää vihollista.
Helgolannin merkki-tykki jo jumahtaen lausui: "hattu pois päästä!" ja
pian liehuivat laivaston kaikista aluksista Englannin kirjavat liput.
Nyt alkoivat keskinäiset tervehdykset tavallisella merilaivan kielellä.
Näistä mahtavista sanoista koko saari vapisi. Oli melkein syytä
pelkoon, että se vajoisi suolaiseen syvyyteen näiden huumaavien
pamausten törähdyttämänä. Tykin-reiät olivat ikäänkuin hornan kidat,
jotka vuorotellen syöksivät suustansa tulenliekkiä ja savupilviä, niin
että viimein tuskin mastojen ja raakojen ylimmäiset huiputkaan näkyivät
savusta. Kun haiku haihtui, oli laivasto jo satamassa ankkurissa,
näytellen katselijoille ihmis-neron suuruutta rakennus-taidon
ihmetöissä, linjalaivoissa. Todellakin täytyy kaikkien muiden
rakennusten maan päällä näiden uivien koljojen rinnalla jäädä
takapajulle. Näitä katsellessamme tuntuu, ikään kuin raukenisimme
tyhjiin; mutta samassa jälleen iloitsemme, kun ajattelemme, että se on
meidän oma henkemme, joka on keksinyt tuon jättiläisen ja saanut sen
kokoon metallista, puusta ja muista kasvi-aineista. Emme tiedä, mitä
enimmän ihmettelemme, laivan suurta kokoako, sen lukemattomien osien
sopusuhtaisuutta, koko laivan sievyyttä ja komeutta, vai sitä
helppoutta, jolla tämä raskas jättiläinen tottelee johtajansa
vähintäkin viittausta ja saadaan kääntymään mihin päin hyvänsä.
Ikäänkuin hevonen, jonka luonnollinen hurjuus masennetaan ja ohjataan
pienellä rautapalasella ja muutamilla kapeilla nahkahihnoilla, niin
sadankahdenkymmenen kanuunan linjalaivakin miehistöinensä päivinensä
tottelee tuon pienen perä-rattaan käskyjä palttina-purjeiden avulla,
jotka kuljettavat tuota mahdotonta venkaletta vaahtoavien laineiden
halki.
Ei Liddy enemmän kuin muutkaan nuoret kyllästynyt noitten laivojen
katselemiseen, joiden ympärillä ihmiset koko päivät pitkään
hääräilivät. Tässä oli avara tila uteliaisuudelle ja voitonhimolle, ja
kaikellaista kauppaa harjoitettiin matruusien ja merisotamiesten
kanssa. Kateudella katseli vanha Wäber, kuinka paljon rommia laivaston
miehet joka päivä nauttivat, varsinkin kun hänen täytyi rahanpuutteen
tähden melkein kokonaan olla tämän mielijuomansa puutteessa. Sentähden
olikin hänen omaisillansa pitkät päivät, eivätkä he voineet tehdä
mitään hänelle mieliin. Päivää ennen, kuin laivasto lähti
Helgolannista, nähtiin kalastaja hiljaan, mutta vilkkaasti
keskustelevan erään linjalaivan perämiehen kanssa.
"Viisi puntaa on liian vähän," sanoi hän Englantilaiselle, "sillä poika
on kyllä sadankin arvoinen."
Pitkällisen kinaamisen perästä näkyi kauppa tulleen hierotuksi, jonka
jälkeen Wäber erkani perämiehestä sanoen: "Sekä minun että teidän
itsenne tähden täytyy teidän asettaa niin, ett'ei meidän suostumuksemme
tule ilmi. Helgolantilaiset, vaikka kyllä ovat Britannian Majesteetin
uskollisia alamaisia, pahaksuvat kuitenkin, jos heidän saarelaisiansa
väkisin tehdään matruuseiksi."
Aikaisin seuraavana aamuna lähti Wäber Vilhon kanssa kalastamaan. Kun
edellinen noin peninkulman päässä saaresta pysähtyi heittääksensä ulos
koukkuköyden, lausui Vilho arvelevaisesti: "Kuulkaa, eno, minun
mielestäni tämä paikka ei ole sopiva meidän yrityksellemme. Ettekö
tiedä, että laivasto tänään purjehtii pois ja lähtee aivan tähän
suuntaan? Tykkien jyrinä peloittaa kalat meiltä pois, ja kukapaties
laivat purjehtivat siimojenkin ylitse."
"Joko nyt taas muna on olevinaan viisaampi kuin kana?" ärjähti Wäber,
"sinä teet, mitä minä käsken, etkä pidä huolta mistään muusta."
Sill'aikaa kuin Vilho nyt kalastajan käskyn mukaan antoi käyden soljua
mereen, istui Wäber joutilaana ja katsoi levottomasti saareen päin,
josta laivasto juuri par'aikaa lähti liikkeelle. Leimaukset välähtivät,
valkoinen savu kohosi ylös ilmaan, ja jyristen vyöryivät tykkien
pamahdukset aaltojen yli. Pian sen jälkeen tuli koko laivasto
purjehtien ikään kuin uiva joutsen-parvi ja käänsi, kuten Vilho jo oli
ennustanut, kulkunsa kalastaja-veneesen päin. Taas jäi Wäber joutilaana
istumaan, käskettyään sisarensa pojan kiiruimmiten vetää koukku-köyden
takaisin veneesen. Kun poika raukka hiljaa huoaten kiinnitti koko
huomionsa mereen ja siinä olevaan köyteen, veti eno siihen asti salassa
pidetyn punaisen lipun maston huippuun, ja tuijotti taukoamatta
laivastoon päin, jonka purjeilla verhotut laivat vähän matkan päässä
vasemmalla puolella suhisivat veneen ohitse. Vilho oli nyt lopettanut
vaivaloisen työnsä. Hiestyneenä katsoi hän ylös, ja näki nelihankaisen
veneen soutavan heidän alukseensa päin. Tämä outo näky saattoi hänen
huudahtamaan: "Eno, tuolta tulee vene! odotammeko sitä vai lähdemmekö
ulos merelle? Sanotaan, ett'eivät nuo Englantilaiset sinitakit tee
mitään leikin vuoksi."
Wäber ei vastannut mitään. Hänen päivettyneet kasvonsa olivat
hämmästyttävän kalpeat; harmaat silmänsä tuijottivat päässä ja
silminnähtävä levottomuus oli kuvautunut hänen muotohonsa. Tästä
peljästyneenä huudahti Vilho kiihkeästi: "eno, kääntäkää vene
purjetuuleen, vielä on aikaa paeta!"
Nämä sanat herättivät kalastajan tainnoksistaan. Äreästi vastasi
hän: "ole vaiti! mitäs köyhän kalastajan olisi Englantilaisilta
pelkäämistä?" -- Nyt Vilho huomasi tuon liehuvan lipun, jonka kalastaja
oli vetänyt ylös veneen mastoon.
"Mitä tämä on?" huudahti hän levottomana, ja ensi kerran juolahti
mieleen ajatus petoksesta: "minkä tähden annatte tuon punaisen vaatteen
liehua tuossa?"
Vaikka kalastaja pari kertaa aukaisi suunsa puhuaksensa, ei hän
kuitenkaan saattanut saada sanaakaan lausutuksi. Yhä enenevällä
sydämmen ahdistuksella katseli Vilho mykkää enoansa, milloin lähenevää
venettä, joka jo oli saavuttanut kalastajat veneen. Siinä oli kahdeksan
matruusia, ja heistä hyppäsi kohta neljä veneesen. Viipymättä ottivat
he nuorukaisen keskellensä, ja heidän esimiehensä kysyi pilkallisesti
Wäberiltä: "onko tämä se karitsa, jota olette meille kaupitelleet, se
Jooseppi, jonka mielitte myydä hänen kuninkaallisen majesteettinsä
kolmikannelle, Neptunolle?"
Tähän kaunistelemattomaan kysymykseen vastasi vanha kalastaja
vihaisella silmäyksellä, jonka hän loi kysyjään. Mutta tämä ei siitä
hämillensä joutunut, vaan lisäsi "Jos ette ole hävenneet itse tekoa,
miksi häpeätte sen tunnustamista? Tässä on verirahanne!" --
Halveksivalla katsannolla heitti hän osto-hinnan vanhan syntisen
jalkojen eteen; mutta tämä ei ollut sitä huomaavinansakaan.
Se on useasti havaittava ilmiö, että jumalallisten ja inhimillisten
asetusten rikkojat eivät anna rikoksellensa sen oikeata nimitystä,
vaan ennemmin koettavat peittää sitä jollakin oikeuden varjolla.
Tällainen itseänsä häpeäminen on syynä siihen, ett'ei varas edes
vertaisellensakaan tunnusta mitään varastaneensa; hän käyttää aina
jonkun kauniimmalta tuntuvan nimen. Sen tähden hän myös kovasti
pahaksuu nimiä "varas" ja "lurjus", vaikka hän on ne solkenaan
ansainnut. Petollinen palveluspiika hankkii vaan itselleen
_kissarahoja_ pettäessään herrasväkeänsä; vilpillinen kauppias, jolla
on väärät mitat ja painot, _nipistää_ vaan, ja hedelmävaras vaan
_kurittaa_ kirsimarjoja, luumuja ja päärynöitä. Lyhyesti sanoen,
kaikellaisille paheille on ihminen keksinyt omituisen sanakirjan, jonka
avulla hän syntejänsä kaunistaa.
Näin menetteli myöskin vanha Wäber, joka mielellään olisi pettänyt
sisarensa pojan vähemmän häpeällisellä tavalla, niinkuin Juudas petti
Herransa suun antamisella. Sentähdenpä hän suuttui veneen suoraan
perämieheen, joka nyt rupesi kalvettunutta ja vapisevaa Vilhoa
puhuttelemaan. "Poikaseni," lausui hän, "totta kaiketi sinä säästät
meiltä vaivan antaa sinulle hyvästi selkään tehdäksemme sinut
meikäläiseksi. Kyllähän itsekin ymmärrät, että on parempi tulla
kuningas Yrjö neljännen sinitakiksi, kun kauemmin jäädä sukulaisen luo,
joka milt'ei voisi vaihtaa sinun yhteen kurjaan rommipulloon."
Vilho raukka katsoi surumielisesti rukoillen enoansa, joka käänsi
kasvonsa pois ja hajamielisenä heilutteli koukkuköyden päätä.
Sitten hän katseli tanssivia aaltoja, joihin hän nyt elämäänsä
kyllästyneenä olisi heittäynyt, jos eivät ympärillä seisovat matruusit
vastustamattomana esteenä olisi seisoneet hänen tiellänsä. Hän katseli
heidän tukevia jäseniänsä, heidän kovia uhkaavia nyrkkejänsä ja huomasi
siitä, että kaikki vastustaminen olisi turha. Mitään sanomatta astui
hän perämiehen käskystä toiseen veneesen ja vasta sitten, kun juopa
hänen ja kavalan kalastajan välillä levenemistään leveni, sai hän
puheensa takaisin.
"Eno!" huusi hän vapisevalla äänellä, "Jumala antakoon teille anteeksi,
mitä olette tehneet minulle, onnettomalle nuorukaiselle. Jos tahdotte
jälleen sovittaa tehtyä vääryyttänne, niin pitäkää tätiäni hyvänä,
älkääkä hyljätkö Liddyä."
Yhä isoneva väli ja aaltojen loiskina estivät kalastajan kuulemasta
uljaan nuorukaisen sanoja. Pian oli vene kadonnut syvään langenneen
Wäberin näkyvistäkin. Aikailematta kääntyi tämä takaisin saareen päin.