Ystävä.
Vaikk'ei hyvänsuopea Vilho tuntenut syytä Liddyn suruun, koetti hän
kuitenkin vähillä neuvoillansa sitä lievittää.
Sen vuoksi hän oli ani varhain aamulla haeskellut joukon kirjavia
simpukoita rannalta, ja eilis-iltana keitettyjen äyriäisten kuorista,
kynsistä ja jaloista kokoonpannut monellaisia miesten, hevosten ja
muiden kuvia, joilla hän aikoi huvittaa Liddyä tämän herätessä. Tyttö
kiitti sydämmellisesti hänen lahjoistaan, vaan ei kuitenkaan voinut
iloita, ja tästä poika suuresti huolestui.
"Mitä varten sinä itkit niin kovin paljon eilen illalla?" kysyi hän
tytöltä, vakavasti katsellen tämän yksitotisia kasvoja.
Ensin Liddy oli vastahakoinen ilmoittamaan oikeata syytä, mutta ei hän
kuitenkaan tahtonut kieltää totuutta. Kun Vilho monta kertaa toisti
kysymyksensä, sanoi hän viimeinkin: "istuessani yksin kalliolla,
jossa kapakalat olivat seipäisin ripustettuna, ajattelin rakkaita
vanhempiani, ja sentähden täytyi minun itkeä. Olenhan minä orpolapsi,
jolla ei enää ole veljeä eikä sisarta?"
Vilho ei tähän vastannut sanaakaan, vaikka hän pari kertaa aukaisi
suunsa puhuaksensa, hän vaan aivan äänetönnä ryhtyi työhönsä, joka oli
verkon kutomista. Mutta hetken perästä, kun kalastajan vaimo astui
tupaan, virkkoi hän vakavalla äänellä: "täti, vieläkö muistatte
viime-pyhäistä saarnaa?"
"Muistan jotenkin," vastasi vaimo, "vaan mitä varten sitä rupesit
kyselemään?"
"Sen saatte kohta kuulla. Tiedättehän siis, että pappi saarnasi
rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, jota meidän pitää osoittaman kaikille
ihmisille ilman eroitusta. Hän sanoi, että meidän on pitäminen huolta
sekä lähimmäistemme ruumiista, että myöskin heidän sielustansa. Pyhä
velvollisuutemme on tehdä heitä ymmärtäväisemmiksi ja hurskaammiksi,
taikka sanalla sanoen täydellisemmiksi. Tätä voimme tehdä siten, että
olemme lähimmäisillemme hyväksi esimerkiksi, kehoitamme heitä hyvään ja
varoitamme heitä pahasta, autamme heitä ahkeraan kirkon ja koulun
käyntiin sekä piplian ja muitten mieltä ylentäväin kirjojen lukemiseen,
ja saatamme heitä viimeinkin hyväin, ymmärtäväisten ihmisten
keskuuteen. Täti! tällä saarnallansa on pappi teitäkin nuhdellut.
Olette kyllä osoittaneet armeliaisuutta tuolle köyhälle orpolapselle,
olette ottaneet hänen majaanne ja häntä elättäneet; mutta eipä hän
vielä ole päässyt meidän kirkkoomme ettekä vielä ole häntä kouluun
lähettäneet, ettekä ole antaneet mitään mieltä-ylentävää kirjaa hänen
käteensä. Tosin hän ei meillä saa kuulla mitään pahaa, paitsi enon
kirouksia silloin tällöin, ettekä salli hänen olla joutilaana.
Mutta se onkin kaikki, mitä olette tehneet. Älkää siis ihmetelkö,
jos tuon pienokaisen mieli käy raskaaksi, kun hänellä ei edes ole
leikkikumppalia. Älkää tehkö hyvää tekoanne puoleksi, vaan lähettäkää
lapsi kouluun oppimaan jotakin ja tutustumaan muiden lasten kanssa."
Suu ammollansa oli rouva Wäber kuunnellut sisarensa pojan saarnaa.
"Poika!" virkkoi hän viimeinkin, kun Vilho vaikeni, "oletko mieletön?
Mitähän tarkoitat? Kenpä voi vaatia meitä tekemään vielä enemmän tuon
tytön hyväksi, jonka me suuressa köyhyydessämme olemme ottaneet
lapseksemme? Koulu ja kirjat maksavat rahaa!"
"Täti!" sanoi Vilho keskeyttäen häntä, "tulevasta viikosta alkain
maksaa eno minulle palkan. Siitä saatte ottaa koulurahan tytölle.
Hyvästä kirjasta on sittemmin neuvo pidettävä ja Liddy tulee kahta
vertaa hilpeämmäksi, kun hän joutuu iloiseen seuraan. Uskokaa minua:
joka antaa köyhille velaksi, se lainaa Herralle, ja hän on varmaankin
runsaasti palkitseva teille sen hyvän, minkä olette lapselle
osoittaneet."
Vanha Wäber, saatuansa tiedon Vilhon hyvästä aikomuksesta, oli
äreissään tuommoisista tyhmistä houkkioista, jotka eivät ymmärrä pitää
rahaa arvossa ja sentähden eivät mitään ansaitsekaan, vaan kuitenkin
hänen vihdoin täytyi myöntyä Vilhon tuumiin; sillä tämä uhkasi muutoin
hankkia itselleen uuden isännän.
Liddy oli jotenkin hämillänsä, kun hän ensi kerran astui lasten
joukkoon, jotka uteliaasti häntä katselivat ja vaivasivat häntä
kysymyksillään. Luonnonperäinen arkuus kuitenkin pian haihtui, ja hän
kiitti sydämmessään henkensä pelastajaa Vilhoa siitä, että tämä,
toimittaessaan häntä kouluun, myöskin samassa oli hankkinut hänelle
joukon leikkikumppalia. Eräs pieni tyttö oli hänelle erittäinkin
ystävällinen. Tämä istui samalla penkillä kuin hän ja koetti sentähden
päästä tuttavuuteen uuden naapurinsa kanssa sillä tavalla, että hän
tarjosi hänelle puolen aamiais-ruoastaan.
"Ota vaan, Liddy kulta!" sanoi pienoinen, kun ei Liddy tahtonut tätä
vastaan-ottaa.
"Tunnetkos minua?" kysyi Liddy.
"Totta kaiketi!" vastasi tyttö. "Kaikki me sinun tunnemme ja tiedämme,
että Vilho pelasti sinun tynnyristä. Mutta kun tuo vanha Wäber on niin
kovin nyreä, emme ole uskaltaneet käydä sinun luonasi; muuten olisimme
aikaa sitten tulleet sinua tervehtimään ja antaneet sinun kertoa
haaksirikosta."
"Mikä on sinun nimesi?" tutkisteli Liddy naapuriltansa.
"Minä olen Donnerin Muthel," vastasi tyttö. "Kävelihän äitini toissa
iltana sinun kanssasi, nähtyänsä sinun niin katkerasti itkevän. Me
asumme aivan lähellä teitä tuossa pienessä, siniseksi maalatussa
huoneessa."
"Onpa sinunkin isäsi hukkunut mereen, niinkuin minunkin rakkaat
vanhempani?" sanoi Liddy nyt tutummaksi tultuansa.
"Hukkunutko? ei, sitä minä en usko, sillä hän osasi uida niinkuin kala
vedessä. Vanha Wäber sanoo nähneensä, kuinka hai-kala sieppasi hänen
suuhunsa. Siitä on jo kolme vuotta, kun hän kuoli."
"Mutta millä keinoin te nyt elätte?" tiedusteli Liddy uteliaasti.
Muthel aikoi juuri vastata tähän kysymykseen, kun herra koulumestari
rupesi heitä torumaan: "voi teitä pieniä kielipaltoja! pitääkö minun
liimata suunne kiinni? Heti paikalla nenät kirjaan, taikka minä teidät
opetan!"
Peljästyneinä vaikenivat lapset ja koettivat palkita pahantekonsa kahta
vertaa suuremmalla ahkeruudella. -- Sittemmin herra koulumestari kiitti
Liddyä siitä, että hän jo osasi sangen hyvästi lukea ja taitavasti
vastata kysymyksiin. Lukemisen perästä hän lahjoitti Liddylle ison
tötterön täynnä mantelia ja rusinoita, jotka tämä tunnokkaasti jakeli
kumppaneillensa. Kun hän näiden seurassa astui saaren alempaan osaan,
tuli häntä vastaan kaksi Englantilaista upseeria varustusväestä.
"Annappas meillekin vähän sokeritötteröstäsi," sanoi toinen heistä
astuen hilpeän lapsiparven keskelle ja ojentaen kätensä ikään kuin
pyytääksensä.
Vikkelästi tarjosi Liddy heille aukean tötterön ja punastuen lausui hän
ujosti, kumppalien nauraessa: "täss' on, hyvät herrat, ottakaa, mitä
mielenne tekee."
Upseeri oli aivan hämmästyksissään, kun hän kuuli tämän vastauksen
omalla äidinkielellänsä tuon köyhän-näköisen tytön suusta. Hän kääntyi
kumppalinsa puoleen ja sanoi. "Kas niin, Edward, tässä tapasimme
kotimaalaisen!" -- Sitten hän taskustansa otti puolen kruunun ja
heittäen sen tötteröön lisäsi hän: "tötteröstäsi puuttuu paras; se on
sokeri. Osta sitä, ja sitten minä jälleen tulen sinulle vieraaksi."
Ystävällisesti jättäen hyvästi lähtivät Englantilaiset pois ja
kunnioituksella katselivat muut lapset Liddyä, joka osasi puhua
Englannin kieltä yhtä hyvin kuin saksaakin.
"Kuka on opettanut sinun puhumaan Englannin kieltä?" kysyi Muthel
ollessaan yksin Liddyn kanssa, kun muut tytöt olivat menneet pois.
"Sitä minä en itsekään tiedä," vastasi tämä. "Isäni puhui tavallisesti
Englannin kieltä ja äitini saksaa minun kanssani. Voi, jospa he vielä
eläisivät! Silloin minun olisi paljon parempi kuin nyt, eikä Vilhon
tarvitsisi maksaa koulurahaa minun edestäni."
"Sinun tulee kiittää Jumalaa siitä, että on käynyt näinkin hyvin,"
vastasi Muthel. "Jos Vilho ei olisi tavannut sinua, niin olisitpa joko
hukkunut taikka kuollut nälkään tynnyrissäsi."
"Sen kyllä ymmärrän!" lausui Liddy, "enkä tahdokaan nurehtia."
"Sinä tahdoit tietää, millä me elämme," huudahti Muthel vilkkaasti.
"Tässä on meidän kotomme. Astuppas sisään! Äitini ei ole paha. Näytänpä
sinulle käsitöitämmekin."
Liddy meni Muthelin seurassa rouva Donnerin matalaan tupaan. Vaimo tuli
ystävällisesti häntä vastaan ja tervehti häntä sydämmellisesti. "Jokos
olet unhoittanut surusi?" kysyi hän sääliväisesti, ja meni sitten,
kuten tämmöisten luonnon lasten tapa on, hankkimaan pienelle
vieraallensa jotain syötävää. Hän leikkasi viipaleen leivästään, ja
voin asemesta levitti hän siihen jotakin mustaa taikinaa ja tarjosi sen
sitten Liddylle.
Tämä katsoa tuijotti sitä kummallista kiiltävää pöperöä, joka oli ikään
kuin yhteen tahraantuneet haulit.
"No?" sanoi rouva Donner, eikö maita? Olen tarjonnut sinulle, mitä
minulla parasta on."
"Mitä tämä on?" kysyi Liddy ujosti, hypistellen leivän viipaletta.
Äiti ja tytär nauroivat sanoen: "se on kaviaaria eli kalan mätiä, josta
maksetaan paljon ja jota pidetään suurena herkkuna."
"Kalanmätiäkö?" kysyi Liddy ja katseli leivän viipaletta kahden
vaiheella.
"Ne ovat merikalojen munia, joita minä sullon pieniin pönttöihin ja
lähetän mannermaalle," selitti rouva Donner. "Maistappas vaan!"
"Kalanmunia?" kysyi Liddy tuskallisena. "Eiväthän toki muuttune
kaloiksi vatsassa, niinkuin sammakoista ja konnista on havaittu?"
Tästä hänelle aika tavalla naurettiin, ja viimeinkin hän rohkeni
maistaa mätiä.
"No, maittaako?" kysyi rouva Donner.
Liddy oli aivan hämillään. Hän ei tahtonut valhetella eikä myöskään
olla epäkohtelias, ja sentähden oli hän vaiti.
"Sano suoraan vaan!" lausui Muthelin äiti. "Eikö se sinulle maita?"
Silloin tunnusti Liddy, että kuiva leipä maistui paremmalta kuin
suolainen kaviaari. Vaimo ei sitä pahaksunut. "Enpä minäkään pidä
paljon kaviaarista. Se on vaan rikasten ruokaa, joilla on varoja syödä
ja juoda kaiken päivää. Nämä ovat tavallisesti niin onnettomat,
ett'eivät tunne oikeata nälkää ja janoa. Sitä puutetta pitää tuon
kiihoittavan kaviaarin palkitseman, ja sen vuoksi he siitä maksavat
paljon rahaa. Semmoisia keinoja ei meidän, Jumalan kiitos, tarvitse
käyttää; työ ja puutteet tuottavat meille ruokahalun. Mutta
ylellisyydessään ei rikas tiedä, mitä hänen pitää syömän; sen vuoksi
hän viklan jälkiäkin ja pääskysen pesiä, joita hän tuottaa tuhansien
peninkulmien päästä."
Tyttöjen mielestä oli tämä melkein mahdotonta; he eivät kuitenkaan
epäilleet rouva Donnerin puhetta, he vaan ihmettelivät. Sitten näytti
Muthel vieraallensa, mitä muuta hän ja hänen äitinsä työskentelivät.
Terävällä raudalla leikkasivat he kalan suomuja kaikellaisiin muotoihin
ja kokoihin, joista suurten kaupunkien naiset sitten kutoivat ja
ompelivat jos joitakin kauniita kaluja. Rouva Donner teki myös pieniä
kaloja korkista, joita hän päällysti valkoisella palttinalla, ja tytär
veti viivan pitkin niiden selkää sinisellä värillä. "Niillä," vastasi
rouva Donner Liddyn kysymykseen, "houkutellaan suuremmat kalat
tärppimään onkikoukkuihin ja äyriäiset käymään rysihin. Tuhmatpa nuo
kala parat ovatkin, jotka pitävät noita kömpelösti jäliteltyjä tönkkiä
oikeina kaloina eivätkä havaitse heille viritettyä paulaa!...
Huomatkaa, lapset! jos joku tulevaisuudessa koettaa houkutella teitä
johonkin, lupaamalla taikka antamalla teille palkan, joka vaadittuun
työhön verrattuna on suunnattoman suuri, niin peljätkää siinä
viritettyä paulaa, ja olkaa varovaiset."
Liddy säikähtyi, vaikk'ei hän oikein ymmärtänyt rouva Donnerin sanoja.
Hän pelkäsi nimittäin jonkun paulan piilevän tuon ansaitsemattoman
kultarahan alla ja ilmoitti sentähden huolensa Muthelin äidille. Mutta
tämä rauhoitti häntä sillä vakuutuksella, että tyttö surematta sai
pitää puolen kruunun suorana lahjana.
Rouva Donnerilla oli vielä muitakin töitä. Hän kehräsi hampusta hienoja
köysiä, kutoi kalastajoille pieniä ja isoja verkkoja, ja Erdmuthe toi
viimein nähtäväksi pöntöllisen kaikellaisia matoja, joita hän
joutohetkinä kokoeli meren rannalta ja sitten möi kalansyötiksi.
Liddy punastui häpeästä ajatellessaan, että tuo paljon nuorempi
Erdmuthe oli ahkerampi kuin hän. Ja kun nyt herra koulumestari juuri
oli eilen selittänyt neljättä käskyä ja puhunut lasten kiitollisuudesta
vanhemmillensa ja muille holhoojillensa, päätti hän itseksensä
olla ahkera ja kiitollinen elatusvanhemmillensa ja Vilholle,
niinkuin Erdmuthekin. Tämän aikomuksensa hän todellakin täytti, ja
tarkkuudellaan sekä uutteruudellaan hän viimein pääsi niin pitkälle,
että hän oppi kutomaan, ompelemaan, kehräämään, keittämään, pesemään,
leipomaan ja osasi toimittaa kaikki talon askareet.
Wäberin vaimo ja Vilho näkivät hyväntekonsa täten hyvin palkituksi ja
tuon äreän Wäberinkin täytyi mieltyä lapseen, joka paikkasi hänen
rikkinäiset verkkonsa, pesi, kuivasi ja järjesti koukun siimat, hankki
täkyjä, kutoi hänelle lämpöisiä sukkia ja palveli häntä kaikin tavoin.
Sentähden Liddy päivä päivältä menestyikin viisaudessa ja iässä ja
armossa Jumalan ja ihmisten edessä.