Uusi tuttava.
Eräänä iltana olivat Wäber ja Vilho palanneet kotiin kalastusretkeltä,
joka oli sangen hyvin onnistunut, ja koko perhe oli tästä varsin
hyvällä tuulella. Sillä aikaa kuin miehet puhdistivat ja järjestivät
siimojansa ja köysiänsä, keitti Wäberin vaimo illalliseksi äyriäisiä,
hummeria, merisirkkoja ja garneelia ja muita kuoriais-eläviä. Liddy ei
seisonut joutilasna, vaan oli ripustamassa siimoja kuivamaan. Tästä
työstä kutsui häntä hänen kasvatus-äitinsä ja käski hänen seisoa
takkavalkean ääressä pitämässä keitosta huolta. Liddy totteli. Milloin
hän lisäsi puita takkaan, milloin katsoi kattilaan, missä monijalkaiset
meri-elävät ryömivät. Erittäinkin häntä ihmetytti tavattoman suuri
hummeri, jonka toinen kynsi oli paljon suurempi ja leveämpi kuin Liddyn
käsi, ja joka koki painaa pienemmät naapurinsa allensa. Nämä taas
ponnistivat kaikki voimansa pysyäksensä veden pinnalla, ja taistelivat
sentähden, vaikka turhaan, mahtavamman vastustajansa kanssa. Yhä
kiivaammin peuhasivat elävät; heidän kiihkonsa eneni sen mukaan, kuin
vesi hehkuvasta liekistä kuumeni. Liddy pelkäsi jo, että elävät
tappelunsa vimmassa putoaisivat pois täydestä kattilasta. Nyt kuuli hän
jonkun aukaisevan tuvan ovea ja luullen sitä takaisin tulevaksi
kalastajan vaimoksi huudahti hän: "äiti, tulkaa pian tänne! äyriäiset
pyrkivät kaikki pois kattilasta."
"Miten se olisi mahdollista?" kysyi vieras ääni, ja hämmästynyt lapsi
mäki tuntemattoman miehen lähenevän takkaa ja heti kääntävän silmänsä
kattilaan päin. Vaatteensa olivat, vaikk'ei komeat, kuitenkin
kalastajan pukua paremmat. Hänellä oli lyhyt, harmaa, isonappinen
takki, mustat housut, jotka ulottuivat polvien yli ja olivat niihin
pitkillä nauhoilla sidottuna, mustat pumpulisukat ja jotenkin jykeät,
leveillä tinasoljilla koristetut kengät. Ympyriäinen kampa, sellainen
kuin maaväellä on tapana pitää, oli hänen sileässä tukassaan, joka
pitkissä suortuvissa valui alas takin kaulukselle.
"Voi, voi!" alotti hän nuhdellen, "noita eläinparkoja! Hyi sellaisia
kristityitä! Vanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on
armoton. Tiedätkö, armas lapseni, mitä varten äyriäiset niin peuhaavat
ja taistelevat? Sulasta hengen hädästä, sanon minä sinulle. Etkös ole
se haaksirikkoinen lapsi, jonka tuo uljas Vilho pelasti tynnyristä?
Katso, samoin kuin nuo hyönteiset kattilassa, niin sinun vanhempasi ja
kaikki, jotka olivat haaksirikkoon joutuneessa laivassa, ovat
taistelleet aaltoja vastaan ja turhaan kokeneet päästä veden pinnalle.
Epätoivossaan he ovat tainneet temmata viimeisen lautapalasen toistensa
käsistä ja siitä taistelleet, sillä eroituksella vaan, että ne
hukkuivat kylmään veteen, mutta nämä kiehuvaan. Jos nuo mykät elävät
osaisivat puhua, niin ne huutaisivat: armahtakaa! armahtakaa!
pelastakaa meitä tuskistamme, suokaa meille pikainen kuolema, vaan
älkäät meitä pitkällisellä kiduttamisella siihen saattako. Me tunnemme,
yhtä hyvin kuin te, kuinka tuli polttaa ja vaivaa! Me nielemme tulta!
Tuli polttaa hennot sisälmyksemme! Tuli -- yhä ankarammin vaivaava tuli
katkaisee heikon elämän-lankamme!"
Liddy katsoa tuijotteli vierasta, joka sangen liikuttavalla äänellä
kertoeli verkalleen keitettyjen äyriäisten kärsimyksiä. Vähitellen
ymmärsi hän sanojen merkityksen ja hellä sääli tuotti kyyneleitä hänen
silmiinsä. Oivaltaen sen kiireisen liikkeen, jonka lapsi teki kattilaa
kohti, lisäsi vieras: "liian myöhäistä, lapseni! Epätoivon taistelo on
loppunut ja kattilassa on kaikki hiljaa. Viimeisen kerran kohotti
hummeri, apua anoen, ison kyntensä ja kuoriais-eläimet uiskentelevat
kiehuvassa haudassaan aivan niinkuin Egyptin sotaväki Punaisessa
meressä."
Mies vaikeni ja katseli miettiväisenä kattilaan. "Kuinka ihmeellistä!"
lausui hän sitten, "meitä ihmisiä tuo kamala kuolema rumentaa, mutta
noita halveksittuja eläimiä se kaunistaa. Heidän ruskea likavärinsä
muuttuu ihanimmaksi ruusunpunaksi. Miten huolellisesti meidän Herramme
on heitä varustanut ja varjellut vihollisia vastaan. Ovathan ne
pantsarillaan muinaisten ritarien kaltaiset, jotka eivät jättäneet
vähintäkään paikkaa ruumiissaan vihollisillensa altiiksi. Katso,
tyttäreni! aivan näin tulee meidänki olla varustettuina saatanan ja
pahojen ihmisten ryntäyksiä vastaan. Kiusaajan lähestyessä, ota uskon
kilpi, vyötä kupeesi vanhurskauden rinta-raudalla, älä sovita
vartaloasi kure-liiveihin, vaan Jumalan haarniskaan, suojele päätäsi
autuuden kypärillä, olkoon jalkasi valmiiksi kengitetyt ja varjele
itseäsi hengen miekalla, joka on Jumalan sana. Mutta ymmärtäneekö tuo
lapsi minua? Kah kun en voi olla saarnaamatta silloinkaan, kun se on
aivan suotta. Armas pienokaiseni! Osaatko sinä syödä äyriäisiä? Eivätkö
nuo eläimet, jotka näyttivät niin hirveiltä, sinua inhoita?"
Liddy katseli miestä kummastuneena ja sanoi: "osaanhan toki syödä
äyriäisiä."
"Sen tekee tottumus," vastasi tämä. "Tosiaankin se ihminen, joka
hirvesi syödä ensimäisen äyriäisen, lienee ollut ylen uskalias taikka
varsin nälissään. Jos tuolle tytölle antaisin sammakoita, sisiliskoja
taikka --"
"Hyvää iltaa, herra pastori!" sanoi kalastajan vaimo astuen sisään,
"mikä tuopi meidän majaamme niin kunnioitetun vieraan?"
"Ensiksikin maalliset huolet," vastasi herra pastori; "minä tulisin
teiltä tilaamaan yhden keitoksen kaloja. Mutta samassa täytyy minun
myöskin pitää huolta teidän sielunne autuudesta. Vast'ikään olen
huomannut teistä jotakin varsin moitittavaa. Kuinka taidatte
kristittynä vastata siitä, että panette äyriäiset kylmään veteen
tulelle ja niin julmalla tavalla kidutatte niitä kuoliaaksi? Sitä en
koskaan olisi voinut ajatella teistä, jota aina olen pitänyt hurskaana
rippilapsenani."
"Puheenne alku oli vähällä peljättää minua," vastasi vaimo. "Hoh, hoh!
niin kauan kuin minä voin muistaa, ei äyriäisiä ole keitetty muulla
tavalla. Minun vanhempani ja esivanhempani ovat niin tehneet ja ovat
autuaallisesti kuolleet."
"Tuhanten vuosien vääryydet," innosteli herra pastori, "eivät yhteensä
ole yhdenkään tunnin hurskautta. Sielunhoitajananne käsken minä teitä
tästälähin ensin tappaa äyriäiset kuumalla vedellä, ennenkuin panette
ne kiehumaan. Tavallinen luulo on, että kaikki, jotka eivät huuda,
eivät tunne kipujakaan. Ihan päin vastoin! Mitä varten me huudamme, kun
meitä lyödään, haavoitetaan taikka kidutetaan? Kipua keventääksemme.
Sentähden mykät olennot ovatkin enemmän säälittävät, kun eivät voi sitä
tehdä. Minulla oli eräs muuten sangen kelvollinen palvelustyttö, jonka
minun täytyi eroittaa palveluksestani, sentähden ett'ei hän voinut tahi
kenties ei tahtonut teurastaa Jumalan luontokappaleita vähemmän
julmalla tavalla. Elävältä ankeriaalta hän pisti silmät ja pään puhki
kaksihaaraisella kahvelilla ja naulasi sen sillä lailla kyökin pöytään
kiinni, saattaaksensa siten mukavammin nylkeä ja leikellä sitä;
tunnustipa hän aivan julkeasti, että hän, niinkuin ylhäisissä taloissa
on tapana, oli leikannut reidet eläviltä sammakoilta ja sitten jättänyt
ne avuttomina oman onnensa nojaan."
"Tahdon teitä totella, kunnioitettava herra!" sanoi kalastajan vaimo
liikutettuna. "Tässä annan teille käteni sen päälle."
"Hauska on sitä kuulla," vastasi herra pastori. "Muutenpa olettekin
hyvä kristitty, ja sen olette osoittaneet tämän haaksirikkoisen
lapsenkin suhteen. Sentähden Jumala varmaan suopi teille menestystä.
Sillä sen, kun olette tehneet yhdelle näistä Hänen vähimmistä
veljistänsä, sen teitte Hänelle. -- Mutta pitäkää huoli siitäkin, että
perheenne jäsenet, naapurinne ja ystävänne, eivät harjoita samallaista
vääryyttä, kuin te tähän asti tietämättömyydestä olette tehneet. Minun
on aikomus mitä pikemmin saarnassani teroittaa kuulijoilleni, mikä
moitittava tapa eläinten rääkkääminen on. Mutta suokaa minun nyt
toimittaa asiani. Onko teillä valituita kaloja minulle?"
"On kyllä," vastasi vaimo suopeasti. "Tulkaa itse, kunnian herra,
katsomaan, ja etsikää, mitä teille sopii."
Herra pastori läksi kalastajan vaimon ja Liddyn kanssa, jonka toimi
takan ääressä jo oli päättynyt, kalaveneelle, jossa oli melkoinen määrä
meren asukkaita kala-arkussa. Niitä oli ympyriäisiä ja litteitä,
monta eri muotoa, kokoa ja väriä. Edelliset olivat makrilleja,
pietarinkaloja, kultarautuja, merenhaukia, meren-ankeriaita, kapeljoita
y.m. Jälkimäiset, rauskukalan sukuun kuuluvat, olivat kammelias,
santikka ja maariankala. Ne olivat muotoansa kärväis-läpsän taikka
paperileijun kaltaisia; niillä ei ollut mitään näkyvätä päätä, silmät
olivat litteän ruumiin yläpuolella ja pyrstössä oli kynsi.
Herra pastori valikoitsi ja maksoi kaloista vähäpätöisen summan;
kasvatus-äiti antoi Liddylle käskyn kantaa ne herra pastorille hänen
kotiinsa. Tyttö rupesi mieluisesti tähän toimitukseen ja lähti
hengellisen herran seurassa matkalle, jonka tämä tiesi lyhentää
opettavaisilla puheillansa. Hän kertoi tytölle, ett'ei kaloilla ole
keuhkoja niinkuin ihmisillä, vaan että niillä on kitaset keuhkojen
asemesta, että niillä on uimarakko, jonka ne täyttävät vedellä
painuessaan alas syvyyteen, mutta jälleen tyhjentävät ylöspäin
pyrkiessään. Hän opetti tytölle, ett'ei kaloja palele kylmemmissäkään
vesissä, niillä kun ei ole lämmintä verta, ja hän käänsi tytön huomion
siiten tiheään suomupukuun, joka peittää koko niiden ruumiin ja jonka
päällä on limakalvo. Hän vakuutti tytölle, että ihmiset ensin olivat
oppineet laivan rakentamista kaloista; sillä pyrstö oli antanut aihetta
perämelan keksimiseen, evät airojen, ja suipukka, vettä helposti
halkaiseva pää samoin emäpuun keksimiseen. "Armas lapseni," lisäsi hän,
"luonto on ääretön ja ihmisen velvollisuus on yhä enemmän oppia sitä
tuntemaan, ylistääksensä Jumalan kaikkivaltaisuutta ja hyvyyttä.
Vedenpisara on olopaikkana tuhansille pienille eläville. Mikä ääretön
joukko niitä lieneekään valtameressä! Yksin simpukoita tunnetaan monta
tuhatta lajia, jotka kilpailevat toistensa kanssa muodon ja värien
kauneudessa ja loistoisuudessa, vaikka enin osa heistä oleskelee meren
pohjalla, ihmisen silmälle näkymättömänä. Ken voipi selittää, miten nuo
madot saavat kivenkovuisen, kauniisti kiilloitetun, usein erinomaisilla
piirustuksilla varustetun huoneensa? Nämät ovat erikokoisia, pienimmät
kuin sinapin siemen, isoimmat vaskirummunkin suuruiset, ja korallit,
nuo mitättömien matojen rakentamat kotelot, kohoavat huoneen
korkuisiksi kariksi, joita vastaan tukevimmatkin laivat särkyvät. Tästä
opimme, mitä yhdistetyt voimat matkaansaattavat, ja ett'ei pidä
halveksia vähäpätöisintäkään vihollista."
Tätä puhuessaan olivat pastori ja Liddy nousseet saaren korkeimmalle
kukkulalle, jossa edellisen talo oli aivan kirkon vieressä. Sinne oli
heiltä kuitenkin vielä jommoinenki matka kuljettavana. Jo rupesi
hämärtämään, ja täällä korkealla kallion töyräällä viuhahteli tuuli,
joka alhaalla tuskin tuntuikaan. Liddy katsahti ylös ja seisahtui
äkkiä, pelosta kiljaisten.
Vähän matkan päässä havaitsi hän, näet, äänettömän joukon oudonnäköisiä
olentoja seisovan ikäänkuin sotajärjestyksessä, paikaltansa
liikkumatta, pienintäkään ääntä päästämättä. Ne näkyivät kaikki
järkähtämättä katsoa tuijottavan vyöryävään mereen ja olivat enemmän
kummitusten kuin elävien olentojen näköisiä.
Hengellinen herra sanoi hymyillen, havaittuansa syyn tytön pelkoon:
"Tuletko tänä päivänä ensikerran tänne, kun et ennen ole noita
veitikoita nähnyt? Kylläpä heistä uskon, että he kaipauksella
katselevat mereen ja mieluisammin palaisivat sinne, kuin täällä ovat
tuulen keikutettavana. Tyttäreni! jos milloinka huomaat jotakin
kammoittavaa, astu vaan pelkäämättä suoraan sen luoksi, ja pelkosi on
haihtuva kuin härmä auringon paisteessa. Tehkäämme nytkin niin ja minä
takaan, että vielä naurat omaa pelkoasi. Onpa sinulla kädessäsi noitten
kummitusten kumppania," -- hän viittasi kala-haaviin, -- "vaan ethän
niitä kuitenkaan pelkää."
Vieläkin vähän säikähtyneenä seurasi Liddy pastoria, joka rohkeasti
astui hengetöntä sotaväkeä kohden. Ja mitähän näkivät likemmäksi
tultuansa? Useoita satoja, jopa tuhansiakin, noin parin kyynärän
pituisia seipäisin pistettyjä kaloja, pyrstöt pystyssä ylöspäin ikään
kuin höyhentupsut. Niistä lähtevä sangen paha katku saattoi kävijämme
aivan pian kääntymään pois niiden läheisyydestä ja palaaman entiselle
polullensa.
"Nuo kummitukset, joita äsken näit," virkkoi pastori, "omat oikeita
tuulenpieksijöitä; sillä sittenkuin tuuli on, kuten vast'ikään näit,
heitä pieksänyt, rupeavat ne vuorostansa tuulen pieksijöiksi, vaeltaen
ulos maailmaan monennimisinä, siten paremmin kelvataksensa ihmisille.
Kapeljoiksi nuo veitikat kutsuvat itsensä tuoreina merestä tultuansa.
Näillä seipäillä kuivettuneina ne muuttuvat kapakaloiksi. Jos heille
osoitetaan se huomio, että he suolataan, niin ottavat tuon ylhäisen
nimen 'Laberdan'; mutta, jos he suolaamisen perästä kuivataan,
kutsutaan suoraan kapaturskaksi. Kolmella viimeisellä nimityksellä he
tulvailevat yli suuren osan maanpalloa; sillä heidän lukunsa on
legiona, ja miljoonia pyydetään joka vuosi, eikä heidän kuitenkaan
vielä ole havaittu vähenevän. Tätä voi ainoasti sillä tavoin ymmärtää,
että tiedetään jokaisen naaras-kapeljon sisältävän neljä, jopa kuusi
miljonaa munaa. Mitä viisaus Jumalassa, että niin ääretön sikiäväisyys
on olemassa ainoastaan hyödyllisissä elävissä eikä raatelevissa
pedoissa taikka myrkyllisissä matelijoissa!" -- Tultuansa kotinsa
ovelle laski pastori tytön luotansa, kutsuen häntä pian tulemaan
takaisin.
Ennättääksensä kotiin iltaiselle rupesi Liddy kohta kiireesti kulkemaan
kotiin päin. Pian oli hän tullut seipäisin pistettyjen kalojen
läheisyyteen, joita nyt tulitornin punertava liekki valaisi. Täällä
häntä valloitti sanomaton alakuloisuus ja sydämmen ahdistus. Herra
pastori oli äsken lausunut, että nuo kalat seipäiltänsä ikävöimällä
katselivat alas mereen, heidän oikeaan kotiinsa. Ja kaipauksen tyttökin
tunsi, katsellessaan kallion kukkulalta veden ääretöntä valtakuntaa,
jonka aallot synkällä pauhinalla vaahtoellen särkyivät kalliota
vastaan.
Olihan tuolla hänen rakastettujen vanhempainsa kylmä, syvä, musta
hauta, haaksirikkoisten surkea kalmisto, joidenka lepopaikkaa ei mikään
muistopatsas, ei risti eikä vihanta ruohokumpu osoittanut! Näitten
rakastettujen ruumiit olivat kenties nyt ahnasten meripetojen syötävänä
ja inhoittavat madot kalvoivat sitä suuta, jota Liddy niin usein oli
suudellut. -- Hirveä ajatus! Nyt hän vasta täydelleen huomasi, kuinka
onnellinen hän oli ollut hellien vanhempiensa huostassa, ja kuinka
paljon hän haaksirikon kautta oli kadottanut. Yksinäisenä ja hyljättynä
oli hän nyt avarassa maailmassa, eläen vierasten ihmisten armoilla, ja
näiden sääliväisyys ei ollut verrattava isän ja äidin rakkauteen, joka
vielä kuoleman hetkenä oli hänen pelastustansa ajatellut. Nyt hänellä
ei ollut veljeä, ei sisarta, ei ystävää eikä edes leikkikumppaliakaan,
ja näitäpä hänen lapsellinen mielensä kuitenkin haikeasti ikävöitsi.
Katkerat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, ja hän painoi kasvonsa
käsiinsä. Hän olisi mieluummin maannut vanhempainsa vieressä
suolaisessa syvyydessä. Ruokahalu oli häneltä kadonnut; keitetyt
äyriäisetkin inhoittivat häntä, nämät kenties olivat olleet hänen
vanhempainsa ruumiita ahmimassa. -- Näin seisoi Liddy suruunsa
vaipuneena, unohtaen kaikki ympärillänsä. Tästä hänen herätti lempeä,
lohduttava ääni, joka sydämmellisellä ystävällisyydellä lausui: "mitä
varten itket, armas pienoiseni? mitäs täällä teet niin myöhään? etkös
tule kotiin minun kanssani?"
Liddy katsahti ylös ja näki nuoren vaimon seisovan edessänsä, häntä
hellästi katsellen. Vaimon halvat vaatteet ynnä kantokori hänen
selässänsä osoittivat, että hän, samoin kuin Liddyn elatusvanhemmatkin,
oli alhaista kansanluokkaa.
"Oletko sinä se haaksirikkoinen tyttö, jonka tuo uljas Vilho tuonain
veti ylös merestä?" jatkoi hän puhettansa.
Kun Liddy myöntäen nyökäytti päätänsä eikä nyyhkytyksiltä voinut puhua,
toisti vaimo kysymyksensä: "mitä vasten itket? onko kukaan tehnyt
sinulle pahaa?"
Liddy pudisti päätänsä ja sai vaivalla sanotuksi: "minä suren --
rakastettuja vanhempiani."
"Sen kyllä uskon," vastasi vaimo sääliväisesti. "Mutta sureminen ei
auta mihinkään, eikä herätä vanhempiasi kuolleista."
"Mutta ne makaavat meren syvyydessä, jossa hai-kalat heitä syövät!"
jatkoi Liddy.
"Maa on Herran joka paikassa," lohdutti vaimo, "ja yhtäpä se meille
taitaa olla, josko meren kalat taikka maan matoset syövät mitättömän
ruumiimme. Mutta kerran on meri samoin kuin maakin antava takaisin
kuolleitansa, silloin kun he kokoontuvat viimeisen päivän tuomiolle."
"Mutta miten se on mahdollista?" sanoi Liddy epäileväisesti, "kun
kalat, äyriäiset ja muut elävät ovat syöneet heidän ruumiinsa ja
kuljettaneet ne kauas pois?"
"Minä en tiedä, miten se on mahdollista," vastasi vaimo, "mutta uskon
sen kuitenkin vakaasti, sillä Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Sen
on myös Kristus meille opettanut, jonka sana on totuus. Sentähden hän
on noussut kuolleista antaaksensa meille tämän varmuuden ja
poistaaksensa kuoleman kauhun. Jos uskomme petollista tietäjätärtä,
joka meille jotakin mieluista ennustaa, sopiiko meidän epäillä, kun
totinen ja kaikkivaltias Jumala lupaa meille korkeimman onnen?"
"Jospahan edes tarkasti tietäisin paikan, missä vanhempani ovat, taikka
voisin käydä heidän haudallansa!" lausui Liddy vielä itkien.
"He lepäävät Jumalan helmassa," vastasi vaimo, "ja koko maa on meidän
yhteinen hautamme, josta Herra vielä on kokoova meidän luumme. Tätä
kaikkea on herra pastori minulle opettanut, kun luulin menehtyväni
suureen hätääni. Sellainen mies on suuri lahja tässä meidän
saaressamme, jossa on niin paljon köyhiä viheliäisiä ja sen vuoksi
meidän tulee häntä korkeasti kunnioittaa. Onpa minun kohtaloni
kuitenkin surkeampi kuin sinun. Annappas! minä kerron sen sinulle.
Mieheni oli kalastaja, samoin kuin vanha Wäber ja nuori Vilho. Viisi
vuotta olimme onnellisina ja rauhassa eläneet ja Jumala oli armossaan
siunannut avioliittomme kahdella lapsukaisella. Pieni Marttani oli
juuri saanut ensimäiset hampaansa, kun mieheni oli kalastusretkellään.
Ilosta maltoin tuskin vartoa hänen takaisin-tuloansa. Seisoin ovella
odottamassa, voidakseni heti juosta häntä vastaan kertomaan suloista
uutista; voi! ilta kului, samoin yökin, kuluipa monta päivää -- mieheni
ei koskaan palannut takaisin. Niinkuin sinä, niin minäkin astuin
meren rannalle ja huusin armasta puolisoani kääntymään kotiin päin
kohisevilta aalloilta. Turhaan! Ranta kävi ainaiseksi olinpaikakseni ja
kyyneleet olivat ruokani. Pienokaiseni itkivät ja vaikeroivat minun
kanssani; mutta heidän isänsä ei tullut. Silloin pappi tuli minun,
epätoivoon vaipuvan, luoksi ja kehoitti minua lempeillä ja
ankaroillakin sanoilla jälleen tulemaan helläksi äidiksi nälkäisille
ja viluisille lapsilleni. Hän virvoitti minua pyhän raamatun
lohdutussanoilla ja teki minun kykeneväksi lohduttamaan muitakin
murehtivaisia, vaikkapa vaan yksinkertaisella tavallani. Näin minä nyt
elän Jumalan tahtoon tyytyväisenä ja odotan kärsivällisesti, siksi kuin
Herra aikanansa jälleen saattaa meidät kaikki yhteen. Näethän siis,
armas lapseni, ett'eivät vanhempasi yksin lepää meressä, ja että paitsi
sinua on monta onnetonta maailmassa."
Liddylle oli vaimon yksinkertainen kertomus todellakin lohdutukseksi.
Jokainen onnettomuus on helpompi kantaa, kun tietää saman kovan onnen
muitakin kohdanneen. Hänen kyyneleensä kuivuivat ja mielellään seurasi
hän vaimoa, jolla oli asuntonsa aivan lähellä Wäberin tupaa ja joka
saattoi hänet sinne asti.
Vilhon tarkka silmä huomasi heti, että Liddy oli itkenyt, ja myöskin,
ett'ei ruoka tytölle maittanut; kuitenkaan hän ei virkannut siitä
sanaakaan. Makea uni palkitsi Liddyä kaikista kärsimisistä ja saattoi
häntä ainakin yön aikana niitä unhoittamaan.