Haaksirikko.
Vanha Wäber, Vilhon eno, kuorsasi jo vuoteellaan kotimajassa. Vilhokin
oli kääriynyt lämpöiseen peitteesen, vaan ei kuitenkaan saattanut
nukkua; sillä vieraan laivan kohtalo huolestutti nuorukaisen hellää
mieltä. Hän ajatteli monin kerroin, ett'ei hän suinkaan niin tylysti ja
itsekkäästi olisi vaatinut korkeinta palkkaa, vaan että hän aivan
ilmaiseksikin olisi vienyt laivan satamaan. Sentähden syntyi hänessä
kiihkeä halu saada siihen tarvittavat tiedot, ja hän päätti ottaa
tarkan vaarin kaikesta, mikä häntä siihen auttaisi. Vihdoin, kun
hänenkin väsyneet silmänsä olivat ummistumaisillaan, säikähdytti häntä
äkkiä kanuunan jymisevä pamahdus. Kun paukahdus kymmenen minuutin
kuluttua uudelleen kuului samalta suunnalta, herätti hän enonsakin.
"Kuulkaa, eno!" huusi hän peljästyksissään. "Rantasärkällä lauaistaan
hätä-ampumia. Voi Herra Jumala, kunhan ei vaan olisi se laiva, jonka
teidän olisi pitänyt luotsata Elben suuhun!"
"Mitäs jos olisi?" kysyi kalastaja haukotellen. "Katkaistun köyden
tähden he jo olisivat tämän ansainneet, heidän itaruudestansa
puhumattakaan."
"Mutta, eno, mitäpä laivan miehistö saa laivurin itsepintaisuudelle?"
"Kuten isäntä, niin palvelijakin," vastasi Wäber, "minä takaan, että he
nyt mielellänsä antaisivat nuo kolme sataa taaleria kymmenkertaisesti,
jos sillä voisivat pelastua karilta."
"Eno, se, joka voisi tehdä hyvää, eikä sitä tee, hänelle se on
synniksi, sanoo pyhä raamattu. Ettekö tahdo auttaa haaksirikkoon
joutuneita?"
"Auttaako? hm! miten se on ymmärrettävä? Ei sitä luotsia ole, joka
voisi heitä haaksirikosta pelastaa, jos he todellakin ovat lähellä
Kantosärkää; mutta sopisihan mennä kokoilemaan niitä tavaroita ja
ihmisiä, jotka vielä veden päällä pysyvät. Edelliset jäävät löytäjälle
ja jälkimäiset tuottavat palkintoja. Kiireesti siis työhön, ett'eivät
toiset ennätä ennen meitä."
Lämpöinen vuode vaihetettiin pian läpimärkiin vaatteisin. Miehet
astuivat veneesen ja laskivat rannalta huolimatta tuulesta, sateesta ja
pimeydestä.
Wäber näytti taas, että avara meri oli hänen oikea kotinsa, jossa hän
tuli toimeen yhtä hyvin kuin ahtaassa tuvassaan. Vaikk'ei hän
pilkkopimeässä yössä voinut saada johdatusta tähdistä, käänsi hän
kuitenkin veneen oikeaan suuntaan, kompassia kysymättä, ja ikään kuin
muuttolinnut, joiden myös on tapana kulkea ilman oppaatta, laski hän
pelkäämättä ulos hyrskivälle merelle. Heikko masto notkui tuulessa
niinkuin varpa, vene kallistui veden pintaan asti; suolaiset aallot
huuhtoivat kantta, monta kertaa uhaten miehiä upottaa; mutta kalastajat
eivät säikähtyneet.
Tällä vaarallisella matkalla kuulivat miehet vielä monta hätä-ampumaa,
jotka yhä vähemmillä väli-ajoilla kuuluivat kiihkeästi pyytävän apua;
mutta, kun ne neljänneksen tunnin kuluttua kokonaan vaikenivat, lausui
Wäber levollisesti: "Nyt se on tehty. Kanuunat ovat ryypänneet suunsa
täyteen merivettä eivätkä sentähden voi sitä avata. Nyt ne eivät enää
kelpaa hai-kalojenkaan ruuaksi."
Tämä puhe hirvitti rehellistä Vilhoa. Hän ei huolinut kanuunoista eikä
niitä muistanutkaan; mutta hellimmällä säälillä hänen ajatuksensa
kääntyivät niihin ihmisiin, jotka jo varmaan olivat saaneet surmansa
aalloissa. Hänessä riehui katkera vihan tunne enoa vastaan, jonka
voitonhimo oli tuottanut niin monen onnettoman perikadon. Vene kiiti
halki aaltojen nopeasti kuin vesilintu. Mutta hätäisenä päästä
pelastamaan, mitä vielä pelastettavissa oli, toivoi Vilho itsellensä
siipiä voidaksensa pikemmin rientää vaaran paikkaan. Kauan oli jo tämä
kulku kestänyt, moni salakari ja hiekka-särkkä oli sivuutettu eikä
vieläkään oltu perille päästy. Päivän ensi koite ruskoitti jo idässä,
kun vihdoinkin merellä uiskentelevat laivan pirstat osoittivat, että
surkea aavistus oli tosi ja että veneen tuli liikkua varovasti
välttääksensä yhteentörmäystä näitten esineitten kanssa. Wäberin
kunniaksi sanottakoon, että hän ensin katseli, olisiko ihmisiä avun
tarpeessa, ennenkuin hän käänsi huomionsa arkkuihin ja tynnyreihin.
Mutta kun ei karilla eikä aalloissa näkynyt ainoatakaan ihmis-olentoa,
rupesi hän sitä kiihkeämmin täysin määrin harjoittamaan ranta-oikeutta
ja hinaamaan veneesen kaikki, minkä hän luuli maksavan vaivan.
Surullisena oli Vilho häntä auttamassa ja päätti sydämmessään olla
ottamatta vähintäkään osaa saaliista, jolla hänen mielestään ei
suinkaan voinut olla Jumalan siunausta. Jo oli veneessä, sekä kannen
alla että päällä, monta arkkua ja tynnyriä, joiden sisältö näytti
olevan jokseenkin kallisarvoista, kun koko joukko kalastaja-veneitä
läheni myöskin ottaaksensa osaa tähän toivottuun saaliisen, joka
vuosittain tuottaa Helgolantilaiselle melkoisen lisäyksen hänen
elatukseensa. Nyt veti nuorukaisen huomion puoleensa eräs esine, joka
todellakin näytti sen täysin väärin ansaitsevan. Se oli tynnyri, jonka
pohjapuoli oli kiinnitetty laudan palasista hätäisesti kyhättyyn
lauttaan. Köysi, jonka toinen pää monin kerroin oli kierrettynä
tynnyrin ympärille ja joka näytti olleen johonki tarpeesen käytettynä,
oli Vilholle aivan suotuna välikappaleena, ja siitä hän veti lautan ja
tynnyrin veneen läheisyyteen. Pelon ja ilon sekainen huuto pääsi hänen
huuliltaan, kun hän veneen korkeammalta kannelta katsoi alempana
olevaan tynnyriin ja siellä havaitsi nähtävästi hengettömän ihmisen,
joka pienuutensa vuoksi näytti olevan lapsi. Näin olikin. Noin yhdeksän
tahi kymmenen vuoden vanha tyttö, kyyristyneenä ja kädet ristissä,
istui tynnyrin pohjassa, jossa jo oli jotenkin paljon merivettä.
Tämä oli kauhistuttava näkö. Ainoastaan vanhempain alttiiksi antava
rakkaus oli voinut, huolimatta omasta vaarastaan, keksiä nämät keinot,
pelastaaksensa sydämmensä lemmikin silminnähtävästä perikadosta. Kukapa
tietää, minkälaisella kuoleman kauhistuksella tämä lautta tehtiin ja
millä tuskalla pienoinen otettiin äidin sylistä ja pantiin tynnyriin,
millä ristiriitaisilla tunteilla se viimeinkin heitettiin meren valtaan
ja köysi liukui vapisevista käsistä! -- Luultavasti oli jo silloin
viimeinenkin pelastuksen toivo kadonnut, kun nuo poloiset jättivät
lapsensa tuon heikon tynnyrin turviin. Varmaankin oli äidin ja isän
silmä kääntynyt aaltoihin päin, jotka pois veivät heidän kalliimman
aarteensa valtameren äärettömään avaruuteen, kun itse laiva jo oli
pirstoiksi särkynyt. Kaiketi oli hukkuvaisten vanhempain viimeinen
silmäys pyhitetty tyttärelle, ja vedellä täyttyvä korva vielä tajusi
sen hätähuutoja. Voi, kuinka katkeralta kuolema suolaisen meren
aalloissa lienee tuntunut noille onnettomille vanhemmille, jotka
vajosivat syvyyteen tietämättä lapsensa kohtalosta mitään!
Puuhaellessaan tynnyrin hinaamista veneesen oli Vilho vähällä syöksyä
mereen. Avuliaasti auttoi eno häntä taintuneen, köntistyneen lapsen
virvoittamisessa. Täydellisesti se onnistui vasta kotona, kun lapsen
päältä oli riisuttu märjät vaatteet, hän oli pantu lämpöiseen vuoteesen
ja hänelle annettiin lämmintä teevettä juotavaksi, jonka jälleen hän
oksensi nielaistun meriveden ja vaipui syvään uneen. Vilhon ihastus
ihmishengen pelastamisesta oli ääretön. Aivan niinkuin eno piti vedestä
kootut arkut ja tynnyrit oikeana omaisuutenansa, uskoi Vilhokin
itsellänsä olevan jonkunlaisen omistus-oikeuden pelastettuun lapseen,
ja hän piti velvollisuutenansa ottaa sen erityiseen huostaansa. Tämä
olikin tarpeellista sen vuoksi, että vanha Wäber sittemmin näytti
aikovan hyljätä lapsen, kun ei kukaan tunnustanut sitä omakseen eikä
tullut sitä rahalla lunastamaan. Olipa onni, että rouva Wäberillä oli
hellempi, lempeämpi luonto kuin hänen miehellänsä, ja että hän piti
tyttöä hyvänä hänen kauneutensa ja suloisuutensa vuoksi. Ne lapset,
jotka Jumala oli hänelle antanut, olivat kaikki kuolleet, ja hän piti
haaksirikkoisen tytön tervetulleena palkintona niistä ja vanhuutensa
toivottuna turvana.
Herätessään unesta täydellisesti tointuneena ja nähdessään olevansa
pienessä, köyhässä ventovierasten keskellä, purskahti Liddy (tämä oli
tytön nimi) kovaan itkuun. Turhat olivat Wäberin vaimon lohdutus-sanat
sekä kirjavat simpsukat, joita Vilho sydämmensä tuskassa antoi hänelle;
ainoastaan ankara Wäber sai lapsen asettaumaan.
"Ole kohta siivolla!" tiuskasi hän. "Jos et pian lakkaa vaivaamasta
korviani, niin minä heti paikalla pistän sinut tynnyriin takaisin ja
heitän mereen, jossa kalat sinun syövät, niinkuin ovat vanhempasikin
syöneet."
Mitä hyvyys ei voinut, sen vaikutti pelko. Liddy vaikeni ja mukauntui
surulliseen kohtaloonsa. Vastarintaa tekemättä antoi hän pukea itsensä
kalastaja-tytön karkeisin vaatteisin ja toimitti nöyrästi ne
pienet työt, jotka annettiin hänelle tehtäväksi. Mutta entisistä
elämänvaiheistaan hän ei voinut antaa tyydyttävää selitystä. Hän sanoi
eläneensä äitinsä kanssa maalla kauniissa huoneissa ja isänsä usein
olleen poissa matkustuksilla. Hiljakkoin oli tämä palannut kotiin ja
kertomuksillaan saattanut äidin itkemään, jonka jälkeen kaikki kapineet
pantiin kokoon, ja sitten astuttiin laivaan. Yöllä, kun hän makasi
sikeimmässä unessaan, temmattiin hän vuoteeltaan ja pantiin tynnyriin,
vaikka hän huusi ja rukoili, ja sitten hän pelosta meni tainnuksiin.
Syystä saattoi arvata Liddyn vanhempien olleen varallista, jopa
ylhäistäkin väkeä, vaan heidän sukunimistänsä sekä haaksirikkoon
joutuneesta laivasta ei tyttö voinut tehdä vähintäkään selkoa.
Vaikka Liddy alussa katkerasti murehti vanhempiansa sekä oudoksui uusia
olojansa, niin tämän kuitenkin paransi aika, joka on paras lääkäri ja
lohduttaja. Liddyn surua lievittämässä oli paitsi tätä kalastajan
vaimon ja Vilhon ystävällisyys ja lapsen mieli, joka helpommin kuin
vanhan voi mukauntua elämän vaiheisin. Parin viikon kuluttua oli
katkerin suru unhotettu ja Liddy oli tottunut nykyiseen tilaansa.