"Oletteko hullu?" kaikui laivasta. "Sanokaa lyhyesti tarkin hinta."
"Kolme sataa taaleria!" vastasi vanhus jäykästi.
"Se on liian paljon," vastattiin. "Me annamme teille sata
viisikymmentä."
Kalastaja nauroi ilkkuen, ja lausui: "Arvelen minä toki lastin ja
miehistön olevan vähintäkin sata kertaa minun vaatimukseni arvoiset.
Parhaitenpa sen itse tietänette!"
"Vaadittu summa on liian suuri," huusi toinen ääni laivasta, "niin
paljoa emme voi teille luvata."
"Suurempi on minun edesvastaukseni, jos otan laivanne haltuuni,"
vastasi kalastaja. "Hengelläni ja omaisuudellani täytyy minun vastata
laivan turvallisuudesta, eikä se ole helppo asia näillä vesillä, jotka
ovat täynnä hietasärkkiä, luotoja ja salakareja. Taidatteko ennustaa,
milloinka saan palata kotiin ja kuinka kauan minun sitten taas täytyy
olla työtönnä ja elää tällä ansiollani? Luotsin tulot ovat useimmiten
sangen epävakaiset ja välistä ne tuskin riittänevät paluumatkan ja
ajanviivykkeen maksamiseksi."
"Mutta, eno," sanoi Vilho hiljaa, "koko vuoden pitkään ette ansaitse
kolmea sataa taaleria kalastuksellanne."
"Vaiti, poika!" tiuskasi vanhus. "Et sinä näitä asioita ymmärrä;
sorretun luotsinviran kunnia ei salli minun tinkiä. Joka ei pidä
itseänsä arvossa, sitä ei muutkaan kunnioita."
"Ettekö suostu kahteen sataan?" tinki yllä mainittu ääni.
"Kolme sataa eikä äyriäkään vähempää!" huusi kalastaja vakavasti.
"Jättäkää tuo pölkkypää rauhaan," huusi toinen laivasta. "Rahat
tahdomme itse ansaita, vaikka meidän senvuoksi täytyisi pari päivää
kauvemmin kulkea merellä. Purjehtikaa ahnehtijan yli," lisäsi hän
vimmoissaan. "Semmoista konnaa ei kukaan kaipaa."
Näytti siltä, kuin olisi aiottu täyttää lausuttu uhkaus; sillä laiva
kääntyi entiseen suuntaansa ja kiiti hyrskien ja kohisten venettä
kohden. Töin tuskin pääsivät tämän omistajat soutamalla laivan
vaarallisesta läheisyydestä, joka nyt, seurattuna vanhan kalastajan
herjauksilta, purjehti koukkujen yli, saattoi ne epäjärjestykseen, jopa
upotti osan niistä mereen.
Yhtä harvapuheinen, kuin Vilhon eno ennen oli näyttänyt olevansa,
yhtä runsaasti valuivat nyt vihan sanat hänen huuliltaan. Kaikki
kalastaja-kielen herjaussanat, jotka suinkin johtuivat hänen mieleensä,
antoi hän laivan miehille evääksi matkalle. "Kapaturska minä olen,"
lisäsi hän sitten, "jos eivät nuo miehet olleet tuhman-pöyhkeitä,
visukinttuja Englantilaisia. Rehellinen Saksalainen ei olisi sillä
lailla menetellyt. Sepä vasta urostyö olisi ollut, jos tuolla isolla
sianpurtilolla olisivat purjehtineet näkinkengän kumoon. Joutukoot nyt
hai-kalojen ruuaksi!"
Yhä vielä sadatellen rupesi hän nyt etsimään katkaistua koukkuköyttä
vetääkseen sitä veneesen. Kalat, jotka siellä täällä sätkyttelivät
koukuissa, otettiin irti ja heitettiin jo mainittuun vesisäiliöön. Kun
uponnut köyden pätkä antoi aihetta uuteen vihoittelemiseen, lausui
Vilho hiukan nuhtelemalla: "turvallisempi kai olisi ollut, eno, jos
olisimme ruvenneet yhteen seuraan naapureimme kanssa. Yhden ainoan
veneen avulla olisimme voineet löytää kadonneen köydenpätkän."
Eno ei vastannut mitään. Mutta, kun myöhemmin eräs kalavene vihdoinkin
lähestyi, oli tämän apu ukolle aivan suotuisa. Molempain veneitten
väliin vedettiin köysi, jonka keskikohtaan ripustettiin raskaat
rautaiset ketjut, varustettuina useilla koukuilla. Upottaen tämän
veteen, soutelivat veneet eteenpäin siihen suuntaan, johon koukkuköysi
oli laskettu, ja muutamain turhain yritysten perästä saivat he
kadonneen pätkän koukuille ja vetivät sen ylös. Sydän-yön aika oli jo
kulunut, kun veneet kääntyivät takaisin Helgolantiin.