Vanha kalastaja.
Aika, jolloin tämä kertomus saapi alkunsa, on Huhtikuu vuonna 1820, ja
ensimäinen paikka, johon se viepi nuoret lukijansa, on Saksanmeri eli
Pohjanmeri, jonka ala täyttää noin kymmenentuhatta neliö-peninkulmaa
maanpallomme pinnasta. Yhä kovemmaksi lounastuuli oli peittänyt tähän
asti kirkkaan taivaan tummilla pilvillä ja ilman rantaan jättänyt vaan
kapean kaistaleen, josta maillensa menevä aurinko lähetti viimeiset
säteensä äärettömän vedenpinnan yli. Valkeat vaahtopäiset aallot
vyöryivät eteen päin pitkissä ja syvissä vaoissa; ne näyttivät mielivän
toisiansa tavoitella ja taistella keskenänsä, jolloin heistä kuului
jymiseviä, pauhaavia ääniä. Laskeuva aurinko oli koko seudun yli
levittänyt loihtuvalonsa, jonka ihanuus kolkon maiseman rinnalla näytti
vielä jalommalta. Helgolannin saaren punertavat kallioseinät kohosivat
selvästi näkyviin tummaa taivasta kohden ja olivat mieluisana
lepopaikkana äärettömällä merellä toivotonna harhailevalle silmälle.
Saaren lukuisain kattojen yli kohoavan kirkontornin kellot lähettivät
jäähyväisensä eroavalle päivän tähdelle raikkaalla, kauas kaikuvalla
soitolla. Oli ehtoorukouksen hetki. Saaren matalammasta osasta kulki
leveä tie ylös kunnaan kukkulalle. Se oli täynnä ihmisiä, jotka
vireässä liikkeessä vaelsivat ylös ja alas. -- Mereltä katsoen he
näyttivät mustalta muurahaisparvelta, joka kulkee edes takaisin
puuhaellen pesänsä rakentamista. Ankkurissa olevat laivat satamassa
mahtoivat, ainakin suuremmaksi osaksi, olla syynä tähän vireyteen;
sillä rannalle rakennetut mökit olivat enimmältään köyhäin kalastajain
asuntoja, joita tällainen väen liike tuskin lienee tarkoittanut.
Korkeimmalla kukkulalla liehui mahdottoman suuri lippu, jossa oli
saaren nykyisten omistajain, Englantilaisten, värit. Lähellä oleva
kanuuna, jonka miehistöllä aina oli palavat sytyttimet, pakoitti kaikki
sivuitse purjehtivat laivat osoittamaan kirjavalle kankaalle sille
tulevaa kunnioitusta. Tämä lippu muistutti Saksalaisia laivureita
maavouti Gesslerin riman päähän pystytetystä hatusta, jolle
nöyryytettyjen kerran täytyi paljastaa päänsä. Kuuliaisempina kun
Tell mukauntuivat he täytymykseen, ja kun kanuuna pamahtaen lausui
"hattu pois päästä", levittivät he lippunsa, eivätkä olleet
tykkiänsäkään laukaisematta, jos heillä vaan sattui niitä olemaan,
johon Englantilaiset samalla tavalla vastasivat "kiitoksia paljon."
Kuinka monta tuhatta centneriä ruutia ja kuinka monta tuhatta taaleria
lieneekään vuosittain tämän kohteliaisuuden vuoksi merellä ja
satamoissa turhaan pamahutettu ilmaan? Moni vanha saituri lienee
joutunut kiusaukseen ruveta tästä ilmeisestä tuhlauksesta nurisemaan;
mutta merenkulkija, joka pitää tämän tavan kiitettävänä, jopa
jalonakin, on hänelle parempaa opettava. Tosiaankin, kun merenkulkija,
joka kenties moneen viikkoon ei ole nähnyt muuta kuin vettä ja
taivasta, vihdoin huomaa laivan taikka toivotun sataman tulevan
näkyviin ja kun silloin tulen leimaus vilkkuu häntä vastaan, kepeä
savukiehkura tupruelee ilmaan, ja tykin jyrinä pyörii aaltojen yli,
niin tämäpä hänestä tuntuu ikään kuin vuorelaisten tervehdys: "onnea
matkalle!" niinkuin ystävän "terve tultuasi", niinkuin viheriä
kosteikko äärettömässä aavikossa, ja ilolla hän vastaa tervehdykseen,
kulunkeja laskematta.
Ja eiköhän liene parempi näin viattomalla tavalla tuhlata ruutiansa,
kuin käyttää sitä tuhansien veljien surmaksi? Ja eiköhän vuoden pitkään
nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat tupakan savussa puhalla monta sataa
tuhatta taaleria ilmaan kenenkään ihmisen sitä pahaksumatta? Tämän
pienen poikkeuksen perästä käännyn takaisin Helgolantiin, jonka
rakennuksia valkoinen tulitorni hallitsee hiljaisessa vakavuudessa
ikäänkuin isä lapsiansa. Levollisena se katselee alas vyöryviin
aaltoihin, jotka taukoamatta näyttävät kokevan huhtoa pois koko
kallion, jolle se on perustettu. Peileillä varustetusta tornista ei
musta savu vielä tihkuele, lasilevyjen takaa ei vielä loista kaiket yöt
palava valkean valo, jota on määrätty toivotuksi johtotähdeksi pimeässä
kuljeksiville. Leimahtava valo, joka välkkyy lyhdyn toisella sivulla,
on vaan auringon viimeisen säteen heijastus, jonka meri pian nielee.
Merellä liikkuu laivoja joka haaralla. Siellä näkyy purjeilla
peitettyjä kolmimastoisia aluksia ja niitä yhä vähempiä aina pienimpään
kalastajan veneesen asti. Edelliset rientävät kohisten, niinkuin
majesteetilliset joutsenet pöyhistyneillä kuvuilla ja siivet kohollaan,
vaahtoavien aaltojen halki; vaan pienimmät liitelevät kyyhkyisten
kaltaisina eteenpäin pienen purjeensa avulla. -- Sade tihmoaa
hiljalleen alas, ja kalat ryöpsähtävät iloisina ylös vedestä,
tervehtien vesipisaroita, jotka katoavat näkymättömiin isoon
valtakuntaansa.
Yhä tiheämmäksi ja läpikuultamattomammaksi muuttui sateen hieno, harmaa
vaippa, joka peitti kaikki esineet. Tällä hetkellä avattiin erään
rannalla olevan mökin ovi. Kaksi miestä, toinen jotenkin ijäkäs, toinen
nuorempi, noin kahdeksantoista vuoden vanha, astui ulos. He kantoivat
yhdessä pientä ympyriäistä ruskeata pajukoppaa, josta useoita
nuoranpäitä riippui alas. Sen yläreunaan, joka oli korkista, oli
vieretysten asetettu lukemattomia ongen koukkuja, joihin oli pujoiteltu
matoja ja isompien kalojen tähteitä syötiksi.
Miesten vaatteet olivat karkeasta karvakankaasta; heillä oli
roimahousut, pitkä takki, sen alla ahtaat liivit, ja lakki päässä.
Jalassa oli pitkävartiset, hyvin rasvatut saappaat. Miehet astuivat
ääneti taakkoinensa erään kalaveneen luo, johon he laskivat taakkansa,
ja toistivat sitte vielä pari kertaa saman työn. Viime kerralla saattoi
kalastajan vaimo heitä ulkopuolelle mökkiä, jossa hän heitti heidän
hyvästi sanoen: "Jumala teitä varjelkoon! palatkaa onnellisesti
takaisin!"
Vanhus kiitti vaan päänsä nyykähdyksellä, mutta nuorukainen vastasi:
"kiitoksia, täti! jääkäät hyvästi!"
He astuivat veneesen, sovittivat pienen purjeen tuulta myöten,
kiinnittivät sen köydet sekä peräsimen ja lähtivät hyvillä mielin ulos
merelle. Vene oli tuskin kahtatoista kyynärää pitkä, mutta jotenkin
leveä ja syvä; sillä oli kummallekin puolelle kaltava kansi, jonka yli
veneen laita kohosi tuskin puolta kyynärää. Peränpuolella, jossa vanha
kalastaja istui, olivat loput onkisiimoineen. Aukon kautta, jota sopi
sulkea eräällä siihen tarkasti sopivalla arkulla, päästiin kannen alle.
Siellä olivat kalastajan vähäiset tarvekalut, ja muutamat vakat, joihin
saadut kalat pantiin. Nämä olivat sen vuoksi puolilleen täytettynä
puhtaalla merivedellä. Täyden puolen tunnin he kulkivat eteenpäin
virkkaamatta ainoatakaan sanaa toisillensa. Oli jo niin pimeä, ett'ei
enää voineet selvästi nähdä veneen toisesta päästä toiseen. Meri
hyrski, purje liehueli tuulessa, purjeraaka vinkui ja narisi, vaan
muuta ääntä ei kuultu.
Äkkiä leimahti korkealla ilmassa tulipunainen, kosteassa ilmakehässä
etäälle välähtelevä valo. Siitä valkeavaahtoiset laineet kävivät
ruusunpunaisiksi. Se oli ihana näkö.
"Katsokaa, eno!" virkkoi nuori mies, "tulitorni loistaa jo."
Vanhus oli vielä vähän aikaa ääneti, tuprutellen sakeampaa savua
piipustaan. Sitte vastasi hän tylysti: "kalastaja, joka on kaloja
pyytämässä, ei saa suotta jaaritella niinkuin vanha akka; vaan hänen
täytyy osata olla vaiti. Sytytä lyhty, Vilho!"
Tämä totteli ja ripusti lyhdyn mastopuuhun. Samaan aikaan ilmaantui
merelle monta samallaista liekkiä, milloin lähempänä, milloin
loitompana, joka saattoi Vilhon unhoittamaan enon vasta antamat nuhteet
ja kysymään: "emmekö rupee yhteen seuraan oman väkemme kanssa?"
"Ei!" vastasi tämä vakavasti. Yhä eteenpäin kiiti vene, siksi kuin
tulitornin liekki viimein tuskin kiiltomadon kokoisena pilkoitteli
taivaan rannalla. Toistenki kalaveneitten liekit olivat jo kadonneet.
Nyt kalastaja päästi purjenuoran irti, jotta purje liehui maston
ympärillä ja vene äkkiä hiljensi vauhtinsa.
Sitte hän otti kopasta ongenköyden pään, kiinnitti siihen pienen tyhjän
tynnyrin, ja vähän päässä siitä isollaisen kiven, ja heitti sitten
molemmat mereen. Vilho auttoi häntä vikkelästi, irroitti onkikoukut
kopan reunasta ja laski ne varovasti veteen, jossa ne noin kahden
kyynärän päässä toisistansa lyhyissä siimoissansa riippuivat alas
pitkästä onkiköydestä. Vähän väliä sitoi hän köyteen pieniä piikiviä,
jotka painoivat sen veden pinnan alle. Kun yksi koppa oli tyhjennetty,
kävi hän toisen sisältöön käsiksi, kunnes kaikki ongensiimat olivat
köyteen solmitut ja varustetut veden pinnalla uivilla korkkipalasilla.
Tätä työtä tehdessään he vähitellen soutelivat venettä eteenpäin, sen
mukaan kuin monen sadan sylen pituisen köyden laskeminen mereen sitä
vaati. Ajatteleppas vielä, että tähän oli sidottuna enemmän kuin
tuhannen noin kahden kyynärän pituista hienoa siimaa koukkuinensa,
täkyinensä, niin voit kuvailla itsellesi, minkälaista kalastaminen
merellä on. Pitkän köyden toiseenkin päähän pantiin tynnyri, jonka
läheisyyteen vene nyt pysähtyi. Vaikka tihmasade ja aaltojen räisky oli
kastellut heitä ihoon asti, eivät venemiehet hievahtaneet paikaltaan,
vaan odottivat kärsivällisesti, että kala-raukat tarttuisivat
petollisesti peitettyihin koukkuihin. Tällä ikävällä tavalla aikailtiin
noin puolitoista tuntia, jonka ajan kuluessa vanha kalastaja vaan
pari kertaa oli lämmittänyt ja virvoittanut itseänsä lekkerin
tulisella sisällyksellä. Nyt läheni heitä kiireesti liekki, joka
suuruutensa ja korkean asemansa vuoksi ei näkynyt kuuluvan mihinkään
kalastajaveneesen. Samassa se väkevä humina, joka tavallisesti kuuluu
tuulen puhaltaessa laivan purjeisin, ja aaltojen kohina, joita emäpuu
valtavasti jakailee, ilmoitti, että lähenevä alus oli sangen iso laiva.
Pian tulikin korkea, tumma runko kalastajien näkyviin, jotka peläten
päälle-purjehtimista kokivat kimeillä huudoilla antaa laivan miehille
tiedon läsnäolostaan. Tämä oli kuitenkin tarpeetonta; sillä laiva oli
tahallaan laskenut matalan kalastajaveneen lyhtyä kohden. Tultuansa sen
läheisyyteen, kääntyi se äkkiä vastatuuleen ja keinueli nyt hiljalleen
aalloilla. Samassa kaikui kimakka ääni:
"Ohoi, kalavene?"
"Kalavene!" kuului vastaus.
"Onko luotsi veneessä?"
"Luotsi on," vastasi vanhus.
"Osaatteko luotsata laivan Elbe-virran suuhun?"
"Totta kaiketi, yhtä helposti, kuin löydän oman vuoteeni kotona."
"Paljonko siitä vaaditte? Kuinka paljon meidän tulee maksaa?"