ja halkesi uurrettuja marmoriliuskoja vasten. Hän purskahti itkuun:
keisarinlinnan ihana tytär itki kurjaa, särkynyttä saviruukkua. Hän
seisoi siinä kyynelissään, hän ei uskaltanut vetää jänönkäpälästä,
keisarinlinnan kellonnuorasta!»
Kahdeskymmenesyhdes ilta.
Runsaaseen kahteen viikkoon ei kuu ollut paistanut; nyt minä näin sen
taas, pyöreänä ja kirkkaana, verkalleen vierivien pilvien yläpuolella.
Kuulehan, mitä kuu kertoi:
»Eräästä Fezzanin kaupungista seurasin karavaania. Hiekka-erämaan
edustalla he pysähtyivät suola-aavikolla, joka kimmelsi jäätikön
tavoin. Se oli peittynyt vain pieneltä alalta keveällä lentohiekalla.
Vanhimman vyössä riippui vesileili, happamattomalla leivällä täytetty
säkki oli maassa hänen päänsä vieressä. Hän piirsi sauvallaan
hiekkaan neliön ja kirjoitti siihen muutamia Koraanin sanoja. Koko
karavaani kulki nyt tämän vihityn paikan yli. Nuori kauppias ratsasti
ajatuksiinsa vaipuneena valkoisella korskuvalla hevosellaan. Hän
oli auringon lapsi, sen huomasin hänen silmistään, hänen kauniista
muodostaan. Ajatteliko hän ehkä nuorta, kaunista vaimoaan? Siitä
oli vain kaksi päivää, kun kameeli taljoilla ja kalliilla loimilla
koristettuna kantoi tätä ihanaa morsianta kaupungin muurien ympäri.
Rummut pärisivät, säkkipillit raikuivat, naiset lauloivat ja kameelin
ympärillä kajahteli riemulaukauksia; sulhanen ampui pyssyllään enimmät
ja voimakkaimmat — ja nyt samosi hän karavaanin keralla erämaahan.
Minä saatoin heitä monena yönä, näin heidän lepäävän kaivolla,
surkastuneiden palmujen siimeksessä. He työnsivät kameelin rintaan
veitsen ja paistoivat lihaa tulella.
Säteeni vilvoittivat kuumaa hiekkaa, hohteeni näytti heille mustia
kallionlohkareita, kuolleita saaria äärettömässä hietameressä. He
eivät kohdanneet jäljettömällä taipaleella mitään vihamielistä heimoa,
ei mitään myrskyä noussut, eivätkä mitkään hiekkapatsaat vyöryneet
tuhoavina karavaanin yli. Kotona rukoili sorea vaimo miehen ja isän
puolesta. 'Ovatko he kuolleet?' kysyi hän minun säteilevältä kehältäni.
Nyt leviää autio aavikko heidän takanaan; tänä iltana he istuvat
korkeiden palmujen alla, kurki liitelee ympärillä kyynäränmittaisilla
siivillään, ruovonpäristäjä katselee heitä mimosan oksalta, upea
ruohokko on norsujen raskaiden jalkojen tallaamaa. Joukko neekereitä
palaa sisämaan markkinoilta, vaimoilla on mustissa hiuksissaan
vaskihelyjä, kun he indigonvärisissä vaatteissaan ajavat raskaasti
kuormitettuja härkiä, joiden selässä mustat lapset alastomina nukkuvat.
Muuan neekeri kuljettaa nuorassa jalopeuran pentua, jonka hän on
ostanut.
He lähestyvät karavaania, nuori kauppias istuu liikkumattomana, mykkänä
miettien ihanaa vaimoaan, — uneksii mustien maassa valkoisesta,
tuoksuvasta kukastaan, tuolla puolen aution aavikon. Hän kohottaa
päänsä —»
Kuun ohi kulki pilvi ja toinen pilvi. En kuullut enempää tänä iltana.
Kahdeskymmeneskahdes ilta.
»Näin pienen tytön itkevän», puheli kuu; »hän murehti maailman
pahuutta. Hän oli saanut lahjaksi mitä sievimmän nuken, ylen soman ja
hienon, — se ei todellakaan ollut onnettomuuteen syntynyt. Mutta pikku
tytön veljet, nuo pitkät vintiöt, olivat ottaneet nuken, asettaneet sen
korkeaan puuhun puutarhassa ja juosseet tiehensä.
Pikkuinen tyttö ei ulottunut ottamaan puusta nukkea ja auttamaan sitä
alas maahan, ja siksi hän itki, varmaan nukkekin itki, se ojenteli
käsivarsiaan vihreiden oksien välistä ja näytti kovin surkealta.
Niin, tämä oli sitä maailman kovaa onnea, josta äiti niin usein kertoi.
voi nukkeraukkaa! Pimenihän jo ilta, ja pian yllättäisi yö! Täytyikö
sen jäädä puuhun koko yöksi? Ei, siihen ei pikkutytöllä ollut sydäntä.
'Tahdon jäädä sinun luoksesi!' sanoi hän, vaikka siihen vaadittiin
koko lailla rohkeutta. Hän oli jo ihan selvään näkevinään pienet
tontut korkeine pipolakkineen, hän oli näkevinään, miten ne kurkkivat
pensaiden piilosta. Ja tummalla puistokäytävällä tanssivat jo aaveet,
ne hiipivät yhä lähemmäksi, ne ojensivat käsiään puita kohden, missä
pieni nukke istui, — ne nauroivat ja osoittivat sitä sormellaan.
Oi, kuinka pienen tytön sydäntä ahdisti! Mutta sille, joka ei ole
mitään syntiä tehnyt, ei mörkökään mitään mahda. Niin ajatteli tyttö.
Olenko minä tehnyt syntiä? Ja hän alkoi miettiä. 'Oi, olen kyllä!'
sanoi tyttö, 'minä olen nauranut ankka-paralle, kun sillä on jalan
ympärillä punainen tilkku; se ontuu niin hullunkurisesti, sentähden
minä nauroin. Mutta onhan synti nauraa eläimille!' Ja tyttö katseli
nukkea: 'Oletko sinäkin nauranut eläimille?' kysyi hän, ja näytti siltä
kuin nukke olisi pudistanut päätänsä.»
Kahdeskymmeneskolmas ilta.
»Minä katselin alas Tyrooliin», sanoi kuu, »annoin tummien kuusien
langettaa syviä varjoja kallioille. Katselin pyhää Kristofferia,
joka kantaa Jeesus-lasta hartioillaan, seisten talojen muureilla,
jättiläismäisenä maasta katonharjaan saakka. Pyhä Florianus valoi vettä
yli palavan talon, ja Kristus riippui verisenä isolla ristillä tien
varressa. Ne ovat vanhoja kuvia uudelle sukupolvelle; mutta minä näin,
kuinka ne pystytettiin, kuinka toinen seurasi toista.
Korkealla vuoren kaltaalla riippuu yksinäinen nunnaluostari niinkuin
pääskysenpesä; kaksi luostarisisarta seisoi siellä ylhäällä tornissa
soittaen kelloja, he olivat molemmat nuoria, ja sentähden liiti heidän
katseensa kauas yli vuorien, kauas avaraan maailmaan.
Alhaalla maantiellä vierivät matkavaunut, postitorvi toitotti, ja
nunna-parat suuntasivat katseensa laaksoon miettien samoja ajatuksia;
nuoremman silmässä kimmelsi kyynel — Ja torvi kaikui yhä heikommin ja
heikommin, luostarin kellot huumasivat sen etäisyyteen riutuvat äänet.
—»
Kahdeskymmenesneljäs ilta.
Kuulehan, mitä kuu kertoi:
»Siitä on kulunut useita vuosia, tämä tapahtui täällä Kööpenhaminassa.
Minä katselin ikkunasta erääseen köyhään tupaan. Isä ja äiti nukkuivat,
mutta pieni poika pysyi vielä valveilla. Minä näin, miten karttuuniset,
kukalliset vuodeuutimet liikkuivat, ja lapsi kurkisteli niistä ulos.
Ensin luulin pienokaisen silmäilevän bornholmilaista kaappikelloa.
Olihan se maalattu niin kirjavan punaiseksi ja viheriäiseksi, sen
päällä koreili käki, raskaat lyijypainot riippuivat, heilurin kiiltävä
messinkilevy liikkui edestakaisin pannen tik-tak; mutta eipä lapsi tätä
katsellut.
Ei, poikanen tarkkailikin äidin rukkia, joka oli aivan kellon alla.
Rukki oli pojan mielikapine koko tuvassa, mutta hän ei uskaltanut
siihen koskea, muutoin olisi näpäytetty sormille. Äidin kehrätessä
saattoi hän istua kaiken aikaa tämän vieressä katsellen surisevaa
värttinää ja pyörivää kehrää, ja tätä tehdessään hän syventyi omiin
ajatuksiinsa. Oi, jospa hänkin uskaltaisi kehrätä rukilla!
Isä ja äiti nukkuivat, hän katseli ensin heitä, sitten rukkia, ja
pian senjälkeen puikahti peitteen alta pieni, paljas jalka, sitten
vielä toinen paljas jalka, viimein ilmestyi esiin kaksi pientä säärtä.
Hei vaan, samassa seisoi hän lattialla! Hän kääntyi vielä kerran
tarkastamaan, nukkuivatko isä ja äiti. Kyllä he nukkuivat. Ja nyt
tassutti hän hiljaa, aivan hiljaa, vain pieni lyhyt paita yllään rukin
luo ja alkoi kehrätä.
Lanka lensi pyörästä, ja nyt kieppui pyörä vain sukkelammin. Suutelin
vaaleita hiuksia ja vaaleansinisiä silmiä; tämä oli tosiaan soma kuva.
Silloin äiti heräsi, uudin liikahti, hän katseli ja luuli näkevänsä
tontun tai jonkun muun pienen haltijan. 'Voi, herra Jeesus!' äännähti
hän ja töykkäsi pelästyneenä miestänsä kylkeen. Tämä aukaisi silmänsä,
hieroi niitä ja tarkasteli pientä toimeliasta poikaa. 'Sehän on
Bertel!' sanoi hän.
Ja katseeni kääntyi pois tästä köyhästä tuvasta — näenhän minä niin
laajalti kaikkialle! Samassa silmänräpäyksessä katselin Vatikaanin
suojamiin, missä marmorijumalat seisovat. Valaisin Laokoon-ryhmää,
näytti siltä kuin kivi olisi huokaillut. Painoin hiljaisen suudelmani
runottaren povelle, minusta tuntui kuin se olisi kohoillut.
Pisimmän aikaa hivelivät säteeni kuitenkin Niilin-ryhmää,
jättiläisjumalaa. Nojautuen sfinksiin lepäsi se siinä ajatuksiinsa
vaipuneena ja unelmoiden, ikäänkuin vieriviä vuosia pohtimassa. Pienet
lemmenhengettäret leikkivät sen ympärillä krokotiilien kanssa. Ihan
pikkuinen lemmenjumala, uskollinen kuva rukkia pyörittävästä pojasta,
istui käsivarret ristikkäin runsaudensarvessa katsellen isoa vakavaa
virranjumalaa. Kasvonpiirteet olivat samat kuin mökinpojalla; eloisana
ja viehättävänä seisoi tässä pieni marmorilapsi, ja kuitenkin on ajan
vuosiratas kierähtänyt enemmän kuin tuhannen kertaa siitä ajasta asti,
jolloin se puhkesi esiin marmorista. Yhtä usein kuin tuo poika köyhässä
mökissä kieputti rukinpyörää, on isompi ratas surissut ja surisee yhä,
ennenkuin aikakausi luo tämänkaltaisia marmorijumalia.
Katsos, siitä on nyt kulunut monta vuotta, Eilen», jatkoi kuu,
»katselin alas Sjellannin itärannikon lahdelmaan. Siellä on kauniita
metsiä, korkeita kunnaita, vanha herraslinna punaisine muureineen,
joutsenia vallihaudassa ja pieni maalaiskaupunki, jonka kirkko kohoaa
hedelmäpuistojen keskellä.
Joukko veneitä liukuu yli tyynen vedenpinnan, kaikissa veneissä loimuaa
tulisoihdut; ne eivät ole tuulasvalkeita, vaan ilotulituksena. Soitto
raikui, laulettiin laulu, ja erään veneen keskellä seisoi hän, jota
juhlittiin: kookas, voimakas isoviittainen mies. Hänellä oli siniset
silmät ja pitkät, valkoiset hiukset.
Minä tunsin hänet ja ajattelin Vatikaania ja sen Niilin-ryhmää sekä
kaikkia marmorijumalia. Ajattelin myös pientä, kurjaa tupaa, luulenpa
sijainneen Grönne-kadun varrella sen majan, jossa pieni Bertel istui
lyhyessä paidassaan kehräten. Ajan ratas pyörähti; uudet jumalat ovat
astuneet esiin kivestä. — — — Veneestä kaikui eläköönhuuto: »Eläköön
suuri kuvanveistäjä _Bertel Thorwaldsen_!»
Kahdeskymmenesviides ilta.
»Minä annan sinulle kuvan Frankfurtista!» ilmoitti kuu. »Katselin
siellä erityisesti erästä rakennusta. Tämä ei ollut Goethen
synnyintalo eikä vanha raatihuonekaan, missä ristikko-ikkunoista vielä
törröttävät niiden härkien sarvekkaat pääkallot, jotka paistettiin
keisarinkruunaukseksi kansaa kestittäessä. Rakennus oli porvarillinen
talo, vihreäksi maalattu ja rapistunut, ahtaan juutalaiskujan
kulmauksessa, — Rothschildin rahakkaan suvun talo.
Minä katselin avoimesta ovesta, porraseteinen oli kirkkaasti valaistu;
siellä seisoivat palvelijat kantaen raskaissa hopeisissa haarukoissa
palavia kynttilöitä ja kumarsivat syvään vanhalle rouvalle, jota
kantotuolissa tuotiin alas portaita. Talon omistaja seisoi portailla
paljastetuin päin ja painoi nöyrän suudelman vanhuksen kädelle.
Tämä oli hänen äitinsä; rouva nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja
palvelijoille, ja nämä kantoivat hänet ahdasta, tummaa katua pitkin
pieneen taloon. Äiti asui siellä, siellä oli hän synnyttänyt kaikki
lapsensa, siellä oli heidän onnensa puhjennut kukkaansa. Jos hän
jättäisi halveksitun kujan, pienen talon, niin jättäisi ehkä onnikin
heidät, tämä oli ainakin hänen luulonsa.»
Kuu ei kertonut enempää; se pistäysi tänä iltana luokseni vain
pikimältään, mutta minä ajattelin ahtaan, halveksitun kujan varrella
asuvaa vanhaa rouvaa. Ei hänen olisi tarvinnut sanoa kuin sanan, niin
hän olisi voinut asua loistavassa palatsissa Thamesin varrella; vain
sana, ja hän olisi saanut huvilan Napolin lahden rannalta. »Jos minä
hylkäisin halvan talon, missä poikieni onni alkoi kukoistaa, niin
ehkä onnikin hylkäisi heidät!» Tämä on taikauskoa, mutta sellaista
taikauskoa, että kun tuntee tarinan ja näkee kuvan, ei tarvitse
selitykseksi piirtää sen alle muuta kuin sanan: »_Äiti_!»
Kahdeskymmeneskuudes ilta.
»Tämä tapahtui eilen aamuhämärässä!» alotti eräänä iltana kuu; »isossa
kaupungissa ei sauhunnut vielä yksikään savutorvi, ja minä katselin
alas juuri niihin. Eräästä savutorvesta ilmestyi äkkiä pieni pää,
sitten puolet ruumista. Kädet lepäsivät savutorven reunalla.
'Hih-hei!' Siinä oli pieni nuohoojapoika; ensi kerran eläissään oli hän
päässyt ihan ylös savutorveen ja pistänyt siitä päänsä ulos. 'Hih-hei!'
Tämä oli toista kuin ryömiä ahtaissa putkissa ja soukissa karmineissa!
Ilma huokui raikkaasti, ja hän saattoi katsella yli koko kaupungin
kauas viheriäiseen metsään saakka. Samassa nousi aurinko, pyöreänä ja
suurena paistoi se hänen kasvoihinsa, jotka loistivat onnesta, vaikka
hän olikin kauttaaltaan noesta kiiltävänä. 'Nyt voi koko kaupunki minut
nähdä!' sanoi hän, 'ja kuu voi minut nähdä ja aurinko myös! Helei!' ja
hän heilutti luutaansa!»
Kahdeskymmenesseitsemäs ilta.
»Viime yönä katselin alas erääseen Kiinan kaupunkiin», sanoi kuu.
»Säteeni valaisivat pitkiä, paljaita muureja, jotka ovat katujen
seinäminä. Siellä täällä on tosin portti, mutta se on suljettu,
sillä mitä välittävät kiinalaiset ulkopuolella olevasta maailmasta?
Paksut kaihtimet peittivät ikkunoita muurien takana, vain temppelistä
häämöitti himmeä valo ruutujen läpi.
Minä katselin alas, näin kirjavan loiston. Maasta kattoon saakka oli
räikeillä väreillä ja runsaalla kultauksella maalattuja kuvia, jotka
esittivät jumalien toimintaa maan päällä.
Jokaisessa komerossa oli kuvapatsaita, mutta niitä melkein peittivät
kirjavat verhot ja alasriippuvat liput. Ja jokaisen jumalan edessä — ne
ovat kaikki tinasta tehtyjä — oli pieni alttari. Siinä oli vihkivettä,
kukkasia ja palavia vahakynttilöitä. Mutta ylinnä temppelissä seisoi
Fu, korkein jumalallinen olento, koristettuna silkkivaatteilla, joilla
oli pyhä, keltainen väri.
Alttarin juurella istui elävä olento, nuori pappi; hän näytti
rukoilevan, mutta kesken rukoustaan vaipuvan raskaisiin mietteisiin:
hän ajatteli varmaan jotakin syntiä, sillä hänen poskensa hehkuivat ja
hänen päänsä painui syvemmälle.
Soui-Houng poloinen! Ehkä hän uneksi olevansa kadun pitkien muurien
takana, uneksi työskentelevänsä pienellä kukkasaralla, joita on
jokaisen talon edessä, ja oli tässä toimessa mieluummin kuin temppelin
vahakynttilöitä vartioimassa. Vai haluttiko häntä istua runsaasti
katetun pöydän ääressä, joka ruokalajin jälkeen pyyhkiäkseen suutansa
hopeapaperilla? Vai oliko hänen syntinsä niin suuri, että taivaallisen
valtakunnan täytyi rangaista häntä kuolemalla, jos hän uskaltaisi
tunnustaa sen? Rohkenivatko hänen ajatuksensa liitää raakalaisten
laivan mukana heidän kotimaahansa, kaukaiseen Englantiin?
Ei, niin loitolle eivät hänen ajatuksensa lentäneet, ja kuitenkin
olivat ne niin syntisiä kuin vain lämmin nuoruuden veri voi kasvattaa
— syntisiä täällä temppelissä Fu'n ja pyhien jumalankuvien edessä.
Minä tiedän, missä hänen ajatuksensa viipyivät. Kaupungin äärimäisessä
päässä, tasaisella liuskakivisellä katolla, missä rintanoja näkyi
olevan posliinia.
Siellä oli siroja maljakoita suurine valkoisine kellokukkineen, ja
siellä istui viehkeä Pe, jolla oli kapeat veitikkamaiset silmät,
täyteläiset huulet ja pienen pieni jalka. Hänen kenkänsä likistivät,
mutta vielä paljoa enemmän ahdisti hänen sydäntänsä; ja hän nosti
sirot käsivartensa, ja atlassinen kangas kahisi. Hänen edessään oli
lasiastiassa neljä kultakalaa. Hän hämmensi hiljaa vettä kirjavaksi
maalatulla ja kiilloitetulla pikku puikolla, — aivan verkallisesti,
sillä hän mietiskeli hartaasti!
Ajatteliko hän ehkä kalojen rikasta kulta-asua, niiden turvallista
elämää ja valmista ruokintaa, jonka ne kuitenkin paljoa mieluummin
vaihtaisivat vapauteensa? Niin, sen ymmärsi ihana Pe, hänen ajatuksensa
liitivät kauas pois kotoa, riensivät temppeliin, mutta ne eivät tulleet
sinne jumalan tähden. Pe-raukka! Soui-Houng poloinen! Heidän maalliset
ajatuksensa kohtasivat toisensa, mutta minun kylmät säteeni olivat
heidän välillään niinkuin Keruubin miekka!»
Kahdeskymmeneskahdeksas ilta.
»Merellä oli tyyntä», kuvasi kuu, »vesi oli niin kuuleana kuin puhdas
ilmakehä, jossa minä purjehdin. Saatoin nähdä syvällä merenpinnan alla
omituiset kasvit, jotka metsän jättiläispuiden tavoin ojentelivat
monen sylen mittaisia varsiaan minua kohti; kalat uiskentelivat niiden
latvojen päällitse.
Korkealla ilmassa liihotti parvi villiä joutsenia. Yksi niistä vaipui
uupunein siivin yhä syvemmälle, sen silmä seurasi ilmassa liitävää
matkuetta, joka eteni yhä loitommalle. Sen siivet olivat levällään,
se vaipui niinkuin saippuakupla painuu tyynessä ilmassa, se kosketti
vedenpintaa, sen pää taipui taaksepäin siipien väliin, hiljaa se kellui
niinkuin valkoinen lotuskukka kareettoman sisäjärven pinnalla.
Ja tuuli nousi ja pani väreilemään keveän vedenkalvon, joka näytti
niin säteilevältä kuin itse eetteri olisi kohoillut suurina, leveinä
laineina; ja joutsen nosti päänsä, ja välkkyvä vesi sirkoili kuin
siniseksi kipinäpyryksi yli selän ja rinnan.
Aamurusko valaisi punaisia pilviä, ja joutsen kohoutui voimistuneena
ja lensi kohden nousevaa aurinkoa, siintäville rantamille päin, jonne
ilmojen matkaajat olivat kadonneet; mutta se lensi yksin, kaiho
rinnassaan; yksin se lensi yli sinisten, kuohuvien aaltojen.»
Kahdeskymmenesyhdeksäs ilta.
»Annan sinulle vielä kerran kuvan Ruotsista», lupasi kuu. »Synkkien
kuusistojen keskessä, Roxenin karujen rantojen lähellä, on vanha Vretan
luostarinkirkko. Säteeni liukuivat muurien ristikon läpi korkeaan
holviin, missä kuninkaat lepäävät isoissa kiviarkuissa. Muurissa heidän
yläpuolellaan komeilee maallisen loiston tunnuskuvana kuninkaankruunu,
mutta se on vain puusta tehty, maalattu ja kullattu; puupalikalla se on
kiinnitetty muuriin.
Mato on kalvanut läpi kullatun puun, hämähäkki on kutonut seittinsä
kruunusta alas arkkuun saakka, — se on surulippu, katoava niinkuin
murhe kuolevaisten ympärillä. Kuinka hiljaa he uinuvatkaan! Minä
muistan heidät niin selvästi! Minä näen vielä rohkean hymyn huulilla,
jotka lausuivat iloa tai surua niin valtavasti ja ratkaisevasti.
Kun höyrylaiva taikahaahden tavoin porhaltaa vuorien välitse, saapuu
joskus muukalainen kirkolle, käy katsomassa hautaholvia, kysyy
kuninkaiden nimiä, ja nämä kajahtavat kuolleina ja unohdettuina. Hän
katselee toukkien nävertelemää kruunua, hymyilee, ja jos hän on hurskas
mieleltään, piilee kaihoa hänen hymyssään.
Uinukaa, te vainajat! Kuu ajattelee teitä, kuu lähettää yöllä kylmät
säteensä teidän hiljaiseen valtakuntaanne, jonka yläpuolella riippuu
honkainen kruunu! —»
Kolmaskymmenes ilta.
»Aivan maantien varrella», kertoi kuu, »on ravintola ja toisella puolen
tietä iso vaunuvaja. Kattoa juuri rakennettiin, minä katselin läpi
parsien ja välikaton aukkojen alas ammottavaan suojaan. Kalkuttalainen
kukko nukkui ovella, ja satula oli korjattu tyhjään soimeen. Keskellä
suojaa oli matkavaunut. Herrasväki nukkui vielä syvässä unessa;
sillävälin oli hevoset juotettu ja ajuri ojenteli jäseniään, vaikka hän
tietääkseni oli nukkunut aivan mainiosti, vieläpä enemmän kuin puolen
matkan ajan.
Ajurinhuoneeseen johtava ovi oli avoinna, vuode näytti ylösalasin
käännetyltä, kynttilä seisoi lattialla ja oli melkein kynttiläjalan
pohjaan palanut. Tuuli puhalsi kylmästi läpi vajan, ja aika oli
lähempänä aamusarastusta kuin keskiyötä. Tuolla kojun lattialla nukkui
vaeltava soittajan perhe, äiti ja isä näkivät varmaankin unta pullossa
läikkyvästä, polttavasta nesteestä, pieni kelmeä tyttö näki unta
silmässä kiiltävästä, kirvelevästä märkyydestä. Heidän pääpuolessaan
lattialla oli harppu, jalkopäässä makasi koira. —»
Kolmaskymmenesyhdes ilta.
»Tämä tapahtui pienessä maalaiskaupungissa. Alhaalla ravintolan tuvassa
istui karhunkuljettaja syöden illallistaan. Karhu seisoi ulkona
puuvajan seinään kytkettynä; tämä karhu-parka ei tehnyt kellekään
pahaa, vaikka se näyttikin hyvin kauhistavalta. Ylikerran sivuhuoneessa
leikki minun kirkkaiden säteitteni valossa kolme pientä lasta, vanhin
oli korkeintaan kuusivuotias, nuorin ei kahta vuotta vanhempi.
'Läiskis, mäiskisi' kuului tassuttava ääni pitkin portaita; kukapa
sieltä saattoi tulla? Ovi lensi selkosen selälleen — sieltä tuli karhu,
iso pörhöinen karhu! Sen oli tullut ikävä seistessään alhaalla pihalla,
ja se oli löytänyt tien ylös portaita. Minä olin huomannut kaikki!»
sanoi kuu.
»Lapset pelästyivät nähdessään ison takkuisen eläimen; jokainen ryömi
nurkkaan. Mutta se löysi kaikki kolme, se nuuski heitä kuonollaan;
kuitenkaan ei se tehnyt heille mitään pahaa! 'Se on varmaankin iso
koira!' sanoivat he ja silittivät sitä. Se asettui makaamaan lattialle,
pienin poika piehtaroi sen selässä leikkien ja kätki kultakiharaisen
päänsä sen paksuun, mustaan turkkiin.
Nyt toi vanhin poika rummun ja pärrytti sitä, ja karhu nousi
takajaloilleen ja alkoi tanssia, niin että sitä oli ilo katsella,
jokainen poika tarttui pyssyynsä, karhukin sai omansa, ja se piteli
sitä tanakasti käpälissään. He olivatkin saaneet karhusta hyvän toverin
ja nyt kuului: 'yks, kaks, yks, kaks!'
Silloin tarttui joku ovenripaan, ovi aukeni, kynnyksellä seisoi poikien
äiti. Olisitpa nähnyt hänet, nähnyt hänen mykistyneen hirmustuksensa,
liidunvalkeat kasvot, puoleksi avautuneen suun, tuijottavat silmät!
Mutta pienin pojista nyökkäsi mielihyvissään ja huusi ääneen: 'Me
olemme vain sotasilla!' Ja silloin tuli karhunkuljettaja!»
Kolmaskymmeneskahdes ilta.
Kylmänä ja väkevänä puhalsi tuuli, pilvet kiitivät ohitse, vain
aika-ajoin saatoin nähdä kuuta.
»Tyynen ilmavirran läpi katson alas noihin kiitäviin pilviin!» sanoi
kuu; »näen pitkien varjojen liitävän yli maan. Pilkistin juuri erääseen
vankilaan, suljetut vaunut seisoivat portin edessä, eräs vanki oli
kuljetettava pois. Säteeni tunkeutuivat ristikkoikkunasta muuriin
saakka. Hän piirsi siihen jäähyväisiksi pari riviä. Hän ei kirjoittanut
sanoja, vaan erään sävelmän, sydämensä purkauksen, viimeisenä yönä,
jonka hän oli viettänyt sillä paikalla.
Ja ovi aukeni, vanki vietiin pois, ja hän katsoi ylös minun
ympyriäiseen kehääni — — pilvet purjehtivat meidän välillämme
etäisyyteen niinkuin ei minun olisi sopinut nähdä hänen kasvojaan tai
hänen silmäillä minua. Hän astui vaunuihin, ne suljettiin, ruoska
läjähti, hevoset lähtivät nopeaan liikkeeseen pois metsää kohden, niin
että tomu pöllähti eivätkä minun säteeni voineet enää seurata häntä.
Mutta minä katselin vankilan ristikkoon, säteeni liukuivat yli muuriin
piirretyn sävelmän, hänen viimeisen jäähyväisensä. Missä sanoja
puuttuu, siellä säveleet puhuvat! Minun säteeni saattoivat valaista
vain yksityisiä nuotteja, suurempi osa jää minulle aina hämäräksi.
Kirjoittiko hän kuoleman ylistyslaulun? Olivatko ne ilon riemuääniä?
Läksikö hän kohtaamaan kuolemaa vai armaansa syleilyä? Kuun säteet
eivät lue kaikkea, mitä itse kuolevaiset kirjoittavat.
Läpi suuren ilmavirran katselen kiitäviä pilviä; minä näen pitkien
varjojen liitävän maan yli etäisyyteen! —»
Kolmaskymmeneskolmas ilta.
»Minä rakastan suuresti lapsia!» vakuutti kuu; »pienokaiset ovat
nimittäin niin hauskoja. Silloin kun he minua vähimmin ajattelevat,
katselen monet kerrat uutimien ja ikkunakehien raosta tupaan. On niin
hupaista katsella, kuinka he menettelevät riisuutuessaan. Ensiksi tulee
pikku puvusta näkyviin pieni, pyöreä olkapää, sitten puikahtaa sieltä
käsi, taikka minä näen heidän vetävän sukkia jalastaan ja näkösälle
tulee soma, pieni sääri, valkea ja vankka, suudeltava jalka, ja minä
suutelenkin sitä!» sanoi kuu.
»Tänä iltana, niin, minun täytyy se todellakin kertoa! Tänä iltana
katselin erään ikkunan läpi, jonka uutimia ei ollut laskettu alas,
sillä vastapäätä ei asunut ketään. Kurkistelin kokonaiseen liutaan
pieniä sisaruksia ja veljeksiä.