language: Finnish
KUVATON KUVAKIRJA
Kirj.
H. C. Andersen
Suomentanut
Larin-Kyösti
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1915.
Ihmeellistä! Tuntiessani mitä lämpimimmin ja syvimmin, tuntuu minusta
ikäänkuin käteni ja kieleni olisivat sidotut. En voi tunteitani tarkoin
toistaa, en ajatuksiani siten ilmaista kuin ne minussa ovat eläviksi
käyneet. Ja kuitenkin olen taidemaalari, sen sanoo minulle silmäni, sen
ovat tunnustaneet kaikki, jotka ovat nähneet luonnoksiani ja kuviani.
Olen köyhä poika, asun ahtaalla laitakadulla, mutta minulta ei
puutu valoa, sillä minä asun ylhäällä, ja eteeni leviää näköala yli
kaikkien kattojen. Minusta tuntui elämä kovin ikävältä ja yksinäiseltä
ensi päivinä kaupunkiin tultuani. Metsien ja viheriäisten kunnaiden
asemesta kuvastui näköpiiriini vain harmaita savupiippuja. Minulla ei
ollut täällä ainoatakaan ystävää, eivät mitkään tutut kasvot minua
tervehtineet.
Eräänä iltana seisoin surun valtaamana ikkunani ääressä, avasin sen ja
kurkistin ulos. Suunnaton ilo tulvahti sydämeeni! Näin kasvot, jotka
hyvin tunsin, — pyöreät, ystävälliset kasvot, kaukaa kotiseudultani
tutun parhaan ystäväni.
Tämä oli Kuu, rakas, vanha kuu, muuttumatta sama, aina entisensä
näköinen, jollaisena se oli rämeen reunassa kasvavien raitojen lomitse
katsellut minua. Minä heittelin sille lentosuukkoja, ja se paistoi
suoraan huoneeseeni ja lupasi joka ilta liikkeelle lähtiessään käydä
minua hiukan katsomassa; tämän lupauksensa se onkin siitä asti
rehellisesti pitänyt.
Vahinko vain, että se voi viipyä niin lyhyen ajan. Joka kerta kun se
tulee, se kertoo minulle yhtä ja toista, mitä se edellisenä yönä tai
samana iltana on nähnyt.
»Maalaa sinä vain, mitä minä kerron», se sanoi käydessään ensi kerran
luonani, »sittenpähän saat valmiiksi oikein sievän kuvakirjan». Niin
olenkin tehnyt useina iltoina. Voisin tavallani kuvina antaa uuden
kokoelman Tuhannen yön tarinoita, mutta se olisi kuitenkin liikaa.
Julkaisemani kuvat eivät ole valittuja, vaan seuraavat toisiaan
siinä järjestyksessä kuin olen ne kuullut. Suuri nerokas maalaaja,
runoilija tai säveltaiteilla voi tehdä siitä enemmän, jos tahtoo. Nämä
piirrokseni ovat vain paperille pantuja hahmopiirteitä ja joskus omia
ajatuksiani, sillä kuu ei saapunut joka ilta: toisinaan työntyi väliin
pilvi tai kaksikin.
Ensimäinen ilta.
»Viime yönä», nämä ovat kuun omia sanoja, »liu'uin halki Intian
kirkkaan ilman ja kuvastelin itseäni Ganges-virtaan. Säteeni koettivat
tunkeutua läpi vanhojen plataanien kudoksen, joka kaartui kilpikonnan
kuoren tavoin.
Silloin tuli viidakosta hindutyttö, keveänä kuin gaselli, ihanana kuin
Eeva. Tässä Intian tyttäressä oli jotain hentoisen ilmakasta, mutta
samalla upeata elämän täytelyyttä! Saatoin nähdä ajatukset hienon ihon
lävitse. Okaiset liaanit repivät hänen sandaalejaan, mutta kuitenkin
asteli hän reippaasti eteenpäin.
Villipeto, joka nousi vedestä sammutettuaan siinä janonsa, juoksi
arkana yli tien, sillä tyttö piteli kädessään palavaa lamppua. Näin
raikkaan veren virtaavan läpi hienojen sormien, joita hän piti
ojennettuina, suojellakseen liekkiä. Hän lähestyi virtaa, asetti lampun
vuolle, ja lamppu uiskenteli alas pitkin virtaa. Liekki liehahti,
ikäänkuin sammumaisillaan, mutta se paloi kuitenkin, ja tytön mustat,
välkkyvät silmät seurasivat sitä silkkisten ripsien takaa sielukkaalla
katseella. Hän tiesi, että hänen rakastettunsa eli vielä, jos lamppu
palaisi niin kauan kuin hän saattoi sen nähdä. Jos se taas sammui, oli
hänen sulhasensa kuollut.
Ja lamppu paloi ja liehahteli, ja tytön sydän liekehti ja vapisi.
Tyttö lankesi polvilleen ja rukoili. Ruohossa hänen vieressään lojui
kosteankylmä käärme. Mutta tyttö ajatteli vain Brahmaa ja sulhastansa.
»Hän elää!» riemuitsi hän, ja vuoret vastasivat kajahtaen: »hän elää!»
Toinen ilta.
»Eilen», kertoi minulle kuu, »katselin alas pieneen puistoon, jota
talot ympäröivät. Siellä lepäsi kana ja yksitoista kananpoikaa. Sievä
pieni tyttönen juoksenteli sen ympärillä. Kana kaakatti ja levitti
pelästyneenä siipensä, peittäen pienokaisensa.
Silloin tuli tytön isä, hän torui, ja minä liu'uin etäämmälle sitä
enempää ajattelematta.
Tänä iltana katselin kuitenkin taas samaan puutarhaan — siitä ei
olekaan kulunut kuin muutama minuutti. Kanakopissa oli aivan hiljaista,
mutta pian tuli pieni tyttö, hiipi varovasti kanakopin luo, työnsi
salvan syrjään ja livahti kanan ja poikasten keskeen.
Nämä kirkuivat kimakasti ja lentää räpyttelivät pitkin koppia.
Pienokainen juoksi jälessä, minä näin sen selvästi, kun katselin muurin
aukosta. Minä ihan suutuin pahaan tyttöön ja olin hyvilläni, kun isä
tuli ja torui häntä vielä kiivaammin kuin eilen ja tarttui hänen
käsivarteensa.
Tyttö taivutti päänsä, isot kyyneleet kimmelsivät hänen sinisissä
silmissään. 'Mitä sinä täällä teet?' kysyi isä. Tyttö itki. 'Minä
tulin tänne', sanoi tyttö, 'suutelemaan kanaa ja pyytämään siltä
anteeksi eilisen tekoni tähden; en uskaltanut sitä sinulle sanoa!' Ja
isä suuteli suloista, viatonta lasta otsalle; ja minä suutelin häntä
silmille ja suulle.»
Kolmas ilta.
»Minä näin vaimon — ahtaan kadun varrella aivan lähellä. Kuja on niin
kapea, että saatan vain minuutin ajaksi laskea säteeni solumaan talon
muurille, mutta tämän minuutin aikana näen tarpeeksi, tunteakseni
maailman, mikä täällä liikkuu.
Kuusitoista vuotta sitten oli tämä vaimo lapsi; tuolla maaseudulla
leikki hän pappilan puutarhassa. Ruusupensaat olivat vanhoja ja aivan
lakastuneita, ne rehoittivat ulkona käytävillä ja työnsivät pitkiä
oksia aina omenapuihin saakka. Vain siellä täällä näkyi ruusu, eikä se
ollut ihana niinkuin kukkien kuningatar saattaa olla, mutta väriä sillä
oli, olipa tuoksuakin. Minusta näytti kirkkoherran pieni tytär paljoa
ihanammalta ruusulta. Tyttö istui jakkarallaan metsistyneen pensaston
juurella, suudellen pahvisen nuken sisäänpainuneita poskia.
Minä näin hänet taas kymmenen vuotta myöhemmin, — näin hänet upeassa
tanssisalissa. Hän oli rikkaan kauppiaan sorea morsian; minua ilahutti
hänen onnensa, kävin häntä katsomassa hiljaisina iltoina.
Oi, ei kukaan ajattele minun kirkkaita silmiäni, varmaa katsettani!
Minunkin ruusuni versoi villejä vesoja kuten pappilan puutarhassa
kasvava! Arkielämälläkin on oma murhenäytelmänsä; tänään näin viimeisen
näytöksen.
Ahtaan kadun varrella hän makasi vuoteella kuolemansairaana, ja ilkeä
talonisäntä, hänen ainoa turvansa, kiskoi raa'asti ja kylmästi peitteen
hänen päältään ja sanoi: 'Nouse! sinun poskesi peloittavat ihmisiä,
siistiydy! Hanki rahaa, muutoin minä heitän sinut kadulle, sukkelaan;
nousehan!' — 'Kuolema viiltää rintaani!' sanoi vaimo, 'oi, anna minun
levätä'.
Mutta mies kiskoi hänet vuoteelta, maalasi hänen poskensa, siroitti
ruusuja hänen hiuksiinsa, pakoitti hänet ikkunan ääreen istumaan,
asetti palavan kynttilän hänen viereensä ja meni menojaan. Minä
katselin tuijotellen vaimoa; hän istui liikkumattomana, hänen kätensä
vaipuivat syliin.
Ikkuna paiskautui kiinni, ikkunanruutu särkyi, mutta hän istui hiljaa.
Uutimet lepattivat liekin tavoin hänen ympärillään, hän oli kuollut.
Avonaisen ikkunan ääressä istuen vainaja ikäänkuin varoitteli julman
kohtalonsa uhrina.»
Neljäs ilta.
»Tänä iltana olin katsomassa saksalaista huvinäytelmää», kertoi kuu.
»Tämä tapahtui eräässä pienessä kaupungissa; muuan tallirakennus oli
muutettu teatteriksi. Pilttuut oli jätetty paikoilleen, niitä oli vain
puhdistettu aitioiksi. Koko puurakennus oli koristettu kirjavalla
paperilla, alemman kaaren alla riippui pieni rautainen kynttiläkruunu.
Sen yläpuolelle oli kattoon kiinnitetty kumoonkaadettu tynnyri, jotta
kruunun voisi vetää kattoon kuten isommissa teattereissa oli tapana
silloin kun kuiskaajan luukusta näytännön alkaessa kuului kellon
kilinää.
'Kilikili!' ja pieni rautainen kynttiläkruunu kohosi äkkiä puolen
kyynärän verran; nyt tiedettiin huvinäytelmän alkaneen.
Nuori ruhtinas oli puolisoineen matkalla kaupungin läpi ja tullut
katsomaan esitystä. Siksi oli huone täpösen täynnä, ainoastaan
kynttiläkruunun alle oli muodostunut ikäänkuin tulivuoren aukko. Sillä
paikalla ei istunut yhtäkään sielua, sillä kynttilät tippuivat: 'tsip,
tsip!'
Minä näin kaiken, sillä huoneessa oli niin lämmintä, että oli täytynyt
avata kaikki seinäluukut. Ja jokaisesta luukusta katselivat ulkona
seisovat pojat ja tytöt huoneeseen, vaikka poliisi istui sisällä uhaten
kepillään.
Aivan jouhisoittokunnan lähellä nähtiin nuori ruhtinaspari istumassa
kahdessa nojatuolissa; muulloin istuivat siinä tavallisesti pormestari
ja hänen rouvansa. Mutta tänä iltana täytyi heidän istua puupenkeillä
niinkuin muidenkin porvarien.
'Siitä näkee, että haukka ajaa toisen tieltään', kuului huomautus
rouvasväen puolelta, ja sen johdosta muuttui kaikki vielä
juhlallisemmaksi: kynttiläkruunu lepatti, rahvasta näpäyteltiin
sormille, ja minä — niin, kuu oli myös mukana koko näytännön aikana.»
Viides ilta.
»Eilen», alotti kuu, »katselin alas liikehtivään Pariisiin, ja katseeni
tunkeutuivat Louvren kammioihin.
Vanha, kurjasti puettu, kansanluokkaan kuuluva isoäiti seurasi erästä
palvelusmiestä isoon, tyhjään valtaistuinsaliin. Hän tahtoi nähdä tämän
salin, hänen täytyi se nähdä.
Tämä saavutus oli vaatinut monta pikku uhrausta, paljon puhetaitoa,
ennenkuin hän oli näin pitkälle ehtinyt.
Hän pani laihat kädet ristiin ja katseli juhlallisesti ympärilleen
ikäänkuin olisi seisonut kirkossa. 'Tässä se tapahtui!' sanoi hän,
'juuri tässä!' ja hän lähestyi valtaistuinta, jolta riippui kallis
kultapalteinen samettiverho. 'Tuolla', sanoi hän, 'tuolla!' ja hän
polvistui ja suuteli purppurapeitettä — luulenpa hänen itkeneen.
'Eihän se ollut tämä sametti!' sanoi palvelija, ja hänen huulillansa
liikkui hymy. 'Mutta tässä se kuitenkin tapahtui!' sanoi vaimo,
'tällaiselta täällä silloin näytti!' 'Niin', vastasi mies, 'eikä
kuitenkaan niin; ikkunat oli säretty, ovet oli revitty alas ja verta
oli lattialla. _Te_ voitte kuitenkin sanoa: 'Minun pojanpoikani on
kuollut Ranskan valtaistuimella'.
'Kuollut!' toisti vanha rouva. En usko heidän lausuneen enempiä
sanoja; he jättivätkin pian salin, iltahämärä laskeutui huoneeseen,
ja minun hohteeni valaisi Ranskan valtaistuimen kalliin sametin kahta
kirkkaammaksi.
Kenen sinä luulet sen vanhan vaimon olleen? Tahdon sinulle kertoa erään
tarinan. Tämä tapahtui heinäkuun vallankumouksen aikaan, sen loistavan
voitonpäivän iltaantuessa, jolloin jokainen talo oli linnoitus,
jokainen ikkuna vallitus, ja kansa teki rynnäkön Tuileries-palatsiin.
vaimot ja lapsetkin olivat mukana keskellä taistelevia; he tunkeutuivat
kuninkaanlinnan kamareihin ja saleihin. Köyhä, pieni, ryysyihin
puettu poika taisteli urhoollisesti vanhempien soturien joukossa;
useiden pistinten kuolettavasti haavoittamana vaipui hän maahan. Tämä
tapahtui valtaistuinsalissa, ja verta vuotava poika asetettiin Ranskan
valtaistuimelle, ja sametti käärittiin hänen haavoillensa; veri virtasi
yli kuninkaallisen purppuran.
Mikä kuva! Komea sali, taistelevat ryhmät! Murtunut lippu oli maassa,
pistimien päissä liehui kolmivärinen viiri, ja valtaistuimella lepäsi
köyhä poika kelmeine, kirkastuneine kasvoineen, silmät suunnattuina
taivasta kohden, jäsenet vavahdellen kuolinkamppauksessa, — rinta
paljaana, viheliäinen puku yllä, hopealiljaisen korusametin poimun
puoleksi peittämänä.
Pojan kehdon ääressä oli ennustettu: 'Hän kuolee kerran Ranskan
valtaistuimella!' Äidin sydän oli uneksinut uudesta Napoleonista.
Minun säteeni ovat suudelleet hänen haudallensa laskettua
kuihtumattomien kukkien seppeltä, säteeni ovat yöllä suudelleet vanhan
isoäidin otsaa, kun hän unessaan näki kuvan, jonka sinä voit tähän
piirtää: 'Köyhä poika Ranskan valtaistuimella!'»
Kuudes ilta.
»Olen käynyt Upsalassa!» sanoi kuu. »Katselin alas isolle tasangolle
niukkoine ruohikkoineen ja hedelmättömine kenttineen. Kuvastelin
itseäni Fyris-joessa, höyrylaivan karkoittaessa kaloja ruovikkoon.
Allani kiitivät pilvet langettaen pitkiä varjoja Odinin, Thorin ja
Freyrin haudoille, kuten noita kumpuja nimitetään. Kummuilla kasvavaan
ruohikkoon on niiden nimet piirretty.
Täällä ei ole mitään hautakiveä, johon matkustava voisi kaivertaa
nimensä, ei ole mitään kallionseinää, johon hän voisi sen maalata.
Siksi vierailija on leikkauttanut ruohikon. Paljas maa loistaa silmiin
suurina kirjaimina ja niminä, ne muodostavat kokonaisen verkon, joka on
pingoitettu yli ison kummun, — kuolemattomuuden, jota uusi nurmi kattaa.
Siellä seisoi mies, laulaja; hän tyhjensi leveällä hopearenkaalla
varustetun mesitorven ja kuiskasi nimen. Hän varoitti tuulta
ilmaisemasta nimeä, mutta minä kuulin sen, minä tunsin sen, sen yllä
välkkyi kreivinkruunu, ja siksi hän ei ääneen lausunut hänen nimeänsä.
Minä hymyilin, — runoilijan kruunu kimmelsi hänen päällään. Esten
Eleonoran aatelisnimi liittyy läheisesti Tasson nimeen. Minä tiedän
myös, missä kauneuden ruusu kukkii —!»
Tämän sanoi kuu, silloin kulki pilvi sen yli. Älköön mitään pilviä
tunkeutuko runoilijan ja ruusun väliin!
Seitsemäs ilta.
»Pitkin rantaa leviää raikkaana ja tuoksuvana pyökkejä ja tammipuita
kasvava metsä. Keväisin käyvät sitä tervehtimässä sadat satakielet.
Aivan lähellä on meri, ikuisesti vaihteleva meri. Metsän ja meren
välillä kulkee leveä hiekkatie, vaunut toisensa jälkeen vyöryvät
ohitse. Minä en seuraa niitä, katseeni pysähtyy mieluummin yhteen
ainoaan kohtaan: sillä paikalla on jättiläishauta, sinivattu-köynnökset
ja okaiset oratuomet versovat kivien välissä.
Täällä on runoutta luonnossa. Kuinka luulet ihmisten käsittävän tämän?
No, minä kerron sinulle, mitä minä kuulin siellä vain viime iltana ja
yönä.
Ensiksi tuli kaksi rikasta maamiestä ajaen tietä pitkin. 'Nämä ovat
ihania puita!' sanoi toinen. — 'Jokainen antaa varmaan kymmenen kuormaa
polttopuita!' vastasi toinen; 'tulee ankara talvi, viime vuonna saimme
neljätoista taalaria syleltä!' ja niin jatkui puhe.
'Tässä on tie kovin huonoa!' virkkoi toinen kulkija. — 'Nämä ovat ihan
kirottuja puita', vastasi naapuri; 'tämän kautta ei käy mitään oikeata
ilmanvetoa paitsi meren puolelta!' Sen sanottuaan ajoivat he taas
edelleen.
Postivaunukin tuli ohi ajaen; kaikki nukkui tällä mitä ihanimmalla
seudulla; ajaja puhalsi postitorveen, mutta hän ei ajatellut
muuta kuin: 'Minä soitan hyvin, ja se kaikuu täällä aika somasti;
miellyttääkö se teitä hyvin?' Ja postivaunut katosivat niine hyvineen.
Silloin tuli kaksi poikaa hevosella laukaten. Tässä on nuoruutta
ja samppanjaa veressä, ajattelin minä. He katselivat hymyhuulin
sammalkasvuista kumpua ja tummaa viidakkoa.
'Täällä minä voisin käyskennellä myllärin Kirstin kanssa!' sanoi
toinen, ja he katosivat. Kukat tuoksuivat hyvin väkevästi, jokainen
tuulenhenkäys uinaili, ihan kuin meri olisi osa taivaasta, joka oli
pingoitettu syvän laakson yli.
Vaunut ajoivat ohi, niissä istui kuusi henkilöä, — neljä nukkui, viides
ajatteli uutta kesätakkiaan, jonka piti sopia hänelle mainiosti; kuudes
kumartui katsomaan vaunuista ja kysyi, oliko kiviröykkiöllä mitään
merkitystä.
'Ei ole!' vastasi ajaja, 'tämä on kivikasa, mutta puut ovat
merkillepantavia'. — 'Kertokaa minulle!' — 'Niin, ne ovat hyvin
merkillepantavia! Katsokaas, kun lumi talvella on korkea, ja kaikki
näyttää yhdeltä ainoalta lakeudelta, silloin ovat puut minulle
merkkejä, joista minä voin ottaa vaarin, jotten aja mereen. Katsokaas,
sen vuoksi ovat ne merkillepantavia!' Sen sanottuaan ajoi hän tiehensä.
Nyt tuli muuan taidemaalari, hänen silmänsä loistivat, hän ei
virkkanut sanaakaan, vihelteli vain, ja satakielet lauloivat toinen
toistaan äänekkäämmin. 'Tukkikaa suunne!' huudahti hän ja painoi
tarkasti muistiin kaiken sekä väreillä että musteella: 'Sininen,
sinisenpunertava, tummanruskea! siitä tulee ihastuttava maalaus!' Hän
kiinnitti sen kuten kuvastin kiinnittää kuvan, ja sitä tehdessään
vihelteli hän erästä Rossinin marssia.
Lopulta tuli sinne köyhä tyttö, hän levähti hiidenhaudan partaalla ja
asetti taakkansa maahan. Ihanat, kalpeat kasvot kumartuivat kuunnellen
kohti metsää. Hänen silmänsä loistivat, kun hänen katseensa liiti
taivaalle tai meren yli. Kädet laskeutuivat ristiin, luulen, että hän
rukoili isämeidän.
Hän ei itse käsittänyt, mikä tunnelma virtasi hänen sieluunsa. Mutta
minä tiedän, että tämä hetki ja ympärillä loistava luonto pysyy hänen
muistissaan vuosienkin takaa monta kertaa kauniimpana ja uskollisempana
kuin taidemaalari määrätyillä väreillään ne paperille piirteli. Minun
säteeni seurasivat häntä, kunnes aamurusko suuteli hänen otsaansa!»
Kahdeksas ilta.
Taivaalla oli raskaita pilviä, kuu ei tullut ollenkaan näkyviin.
Seisoin huoneessani kaksin verroin yksinäisenä katsellen ilmaan, missä
kuun olisi pitänyt paistaa.
Ajatukseni liihättelivät kaukaisuuteen, ylös suuren ystäväni luokse,
joka aina iltasin niin somasti jutteli minulle kertomuksia ja näytti
minulle kuvia. Kuinka suunnattoman paljon se olikaan kokenut eläissänsä!
Se purjehti vedenpaisumuksen yllä ja hymyili katsellessaan alas
arkkiin, niinkuin nyt minulle, ja toi lohdutuksen uudesta ilmoille
kukoistavasta maailmasta. Kun Israelin kansa seisoi itkien Babylonin
vetten partailla, katseli se surumielisesti läpi halavien, joissa
harput riippuivat. Kun Romeo kapusi parvekkeelle ja rakkauden suudelma
nousi kuten Keruubin ajatus taivahille, leijui kuu läpikuultavassa
ilmassa, puoleksi peittyneenä tummien kypressien taakse. Se näki
sankarin St. Helenan saarella, kun tämä yksinäisiltä kallioilta katseli
kauas yli valtameren.
Mitäpä kaikkea kuu voisikaan kertoa! Maailman elämä on sille satu.
Tänä iltana en sinua näe, vanha ystävä! En voi piirtää mitään kuvaa
sinun vierailusi muistoksi!
Katsellessani näin uneksuen ylös pilviin, kirkastui ilmapiiri. Pilvistä
pilkahti kuun säde, mutta se sammui taas. Tummat hattarat kulkivat yli
kuun, mutta tuo oli kuitenkin kuun lähettämä tervehdys, ystävällinen
iltatoivotus minulle.
Yhdeksäs ilta.
Oli jälleen kirkas ilma. Oli kulunut useita iltoja, kuu oli ensi
neljänneksessä. Minä sain taas aiheen luonnokseen.
Kuulkaahan, mitä kuu kertoi.
»Minä seurasin napapiirin lintua ja uivaa valaskalaa Grönlannin
itärannikolle. Paljaat jään ja lumen peittämät kalliot sulkivat
piiriinsä laakson, missä pajut ja mustikat rehoittivat rikkaassa
kukoistuksessaan; tuoksuva tervakko levitti suloista hajuaan.
Valoni oli himmeä, kehäni oli kelmeä kuin vesililjan lehti, joka
viikkoja sitten on temmattu varrestaan ja ajelehtaa pitkin vesiä.
Pohjasenpalon kruunu paloi, sen kehä oli leveä, ja säteet kiitivät kuin
räiskyvät tulipatsaat pitkin koko taivasta, heloittaen vihreän- ja
punaisenvärisinä.
Perimäisen pohjolan asukkaat kokoontuivat tanssimaan ja huvittelemaan,
mutta he eivät revontulten räiskinää hämmästyneet, sillä tämä oli
heille tuttua komeutta: antaa kuolleiden sielujen mursunpäällä kisata
pallosilla! ajattelivat he oman uskonsa mukaan, eikä heillä ollut huvia
eikä halua muuhun kuin laulamaan ja tanssimaan.
Keskellä piiriä seisoi grönlantilainen turkitta, käsirumpu kädessä
ja viritti virren hylkeenpyynnistä, ja kuoro vastasi: 'Eijaa, eijaa,
aa!' hyppien valkoisiin turkkeihin puettuna piirissä. Kisa näyttikin
jääkarhuntanssilta. Silmät ja pää tekivät mitä rohkeimpia liikkeitä.
Nyt alkoivat käräjät ja tuomiot. Ne, jotka olivat rikkoneet, astuivat
esille, ja loukattu mainitsi valmistamatta vastustajan viat; reippaasti
ja pilkallisesti, kaikki tämä tapahtui rummun säestämän tanssin aikana.
Syytetty vastasi yhtä nokkelasti, sillävälin nauroi seurakunta ja
langetti tuomion heidän välillänsä.
Vuoret jymähtelivät, jäätiköt räjähtelivär, isoja möhkäleitä irtaantui
syöksymään vuorenkupeilta syvyyksiin, pudotessaan hajoten siruiksi. Oli
grönlantilainen ihana kesäyö.
Sadan askeleen päässä tältä paikalta makasi sairas avonaisessa teltassa
nahkojen peitossa. Elämä virtasi vielä hänen lämpöisessä veressään,
mutta hänen täytyi kuitenkin kuolla, sillä hän uskoi sen itse, ja
kaikki hänen ympärillään uskoivat sen. Siksi neuloi hänen vaimonsa jo
nahkapeitteen tiukasti hänen ympärilleen, jottei hänen myöhemmin olisi
tarvinnut häntä koskettaa. Ja vaimo kysyi: 'Tahdotko tulla vuorelle
kovaan lumeen haudatuksi? Minä koristan sen paikan sinun kajakillasi
ja sinun vasamillasi! Angekok on tanssiva tietään sen paikan yli, vai
tahdotko sinä mieluummin tulla mereen upotetuksi?'
'Mereen!' kuiskasi toinen ja nyökäytti päätään surullisesti hymyillen.
— 'Se on suviteltta!' sanoi vaimo; 'siellä hyppelehtivät sadat hylkeet,
siellä nukkuu mursu jalkojesi juurella, ja metsästys siellä on varma ja
hupaisa.'
Ja lapset itkien repäisivät pingoitetun vuodan ikkunalta, jotta kuoleva
voitaisiin viedä merelle, lainehtivalle merelle, joka antoi hänelle
elatuksen hänen eläessään, nyt rauhan kuollessaan. Uiskentelevat
jäävuoret kohosivat hänen hautapatsaiksensa, päivä ja yö vaihtuivat.
Hylje uinuu jäälohkareella, myrskylintu liitää kauas sen yli.»
Kymmenes ilta.
»Minä tunsin erään vanhan neitsyen», sanoi kuu; »hän kulki joka talvi
puettuna keltaiseen atlasturkkiin, joka oli aina uusi, sillä se oli
hänen ainoa muotinsa. Joka kesä käytti hän samaa olkihattua, luulenpa
samaa sinisenharmaata nuttuakin.
Hän kulki kadun poikki tapaamaan vain yhtä ainoata vanhaa
ystävätärtään. Mutta viime vuosina ei hän enää siellä käynyt, sillä
ystävätär oli kuollut. Hyljättynä työskenteli vanha neitsyeni ikkunan
ääressä, jolla heloitti koko kesän ajan somia kukkia sekä talvisin
huovalla suojeltuja krasseja.
Viimeisinä kuukausina ei hän enää istunut ikkunan ääressä, mutta hän
eli kuitenkin, sen tiesin, sillä en ollut nähnyt hänen tekevän sitä
suurta matkaa, josta hän ja hänen ystävättärensä niin usein olivat
puhuneet.
'Niinpä niin', oli hän silloin puhellut, 'kun minä kuolen, pääsenkin
paljoa pitemmälle matkalle kuin koko elinaikanani. Kuuden penikulman
päässä täältä on minun sukuhautani, sinne minut viedään, siellä saan
levätä toisten sukulaisteni luona.'
Eilisyönä pysähtyivät vaunut talon edustalle; sieltä kannettiin
ruumisarkku. Silloin tiesin, että hän oli kuollut; kantajat käärivät
olkia arkun ympäri ja ajoivat tiehensä. Siellä nukkui hiljainen, vanha
neitsyt, joka viime vuosinaan ei ollut kotoaan liikkunut, ja vaunut
vyöryivät kaupungista, niin vinhasti kuin se olisi ollut huvimatka.
Maantielläpä ajettiin vielä nopeammin. Ajaja katseli pari kertaa
salaa taakseen. Luulenpa hänen peljänneen näkevänsä neidin istumassa
ruumisarkulla, puettuna ainaiseen atlasturkkiinsa. Sentähden hän
löikin hevosia niin järjettömästi ja kiristi ohjaksia, jotta kuolaimet
vaahtosivat.
Hevoset olivat nuoria ja tulisia, jänis huppelehti yli tien, ja hevoset
pillastuivat. Vanha neitsyt, joka vuodet umpeensa liikuskeli talossa
aina yhtä hiljaisesti, kiiti nyt kuoltuaan yli kivien ja kolojen
avonaisella valtatiellä. Oljilla köytetty ruumisarkku kaatui kumoon
tielle; hevosten ajaja ja vaunut syöksyivät hurjaa vauhtia eteenpäin.
Leivo pyrähti laulaen kedolta lentoon, visersi aamuvirtensä liihottaen
arkun päällä, asettui sille istumaan ja pöyhi nokallaan mattoja
ikäänkuin tahtoen repiä rikki koteroa. Sitten kohosi se taas ilmoihin,
ja minä vetäydyin jälleen punertavien aamupilvien taakse.»
Yhdestoista ilta.
»Oli hääjuhlat!» kertoi kuu. »Lauluja oli laulettu, onnittelumaljoja
oli tyhjennetty, pidot olivat komeat ja upeat; vieraat olivat sanoneet
jäähyväisensä, keskiyö oli kulunut, äidit suutelivat sulhasta ja
morsianta.
Minä näin heidät yksin, mutta ikkuna oli melkein kokonaan uutimien
peitossa; lamppu valaisi kodikasta kammiota.
'Jumalan kiitos, he ovat poissa!' sanoi sulhanen ja suuteli morsiamensa
käsiä ja huulia. Morsian hymyili ja itki, lepäsi hänen rinnallaan
vavisten niinkuin lotuskukka lepää juoksevalla virralla; ja he
kuiskasivat suloisia, onnellisia sanoja.
'Nuku suloisesti!' huudahti sulho ja veti syrjään ikkunauutimet. —
'Katso, kuinka ihanasti kuu paistaa', sanoi morsian, 'katso, kuinka
hiljaisesti ja kirkkaasti se paistaa!'
Ja morsian sammutti lampun, kodikas huone tummeni, ja kuitenkin minun
valoni loisti niinkuin morsiamen silmät loistivat. — Naisellisuus,
suutele runoilijan harppua, kun hän laulaa elämän salaisuuksista!»
Kahdestoista ilta.
»Minä annan sinulle kuvan Pompeijista», sanoi kuu.
»Olin etukaupungissa Kaivajankadulla, joksi sitä sanotaan, missä ihanat
muistomerkit seisovat, — missä kerran riemuitsevat nuorukaiset ruusut
otsilla tanssivat Laisin ihanien sisarien kanssa.
Nyt vallitsi täällä kuolonhiljaisuus. Saksalaiset, napolilaisessa
palveluksessa olevat sotilaat olivat vartijoina ja pelasivat korttia
ja noppapeliä. Joukko tuolta puolen vuorien tulleita matkustajia
vaelsi kaupunkiin vartijan saattamana. He tahtoivat minun täydessä
valossani katsella haudasta noussutta kaupunkia, ja minä osoitin
heille vaununrattaitten jäljet leveillä laavaliuskoilla kivetyissä
kaduissa. Minä osoitin heille ovenkamanoihin piirretyt nimet sekä
niillä vielä riippuvat kilvet. He katselivat pienille kartanoille
rakennettuja suihkukaivoaltaita, jotka olivat koristetut simpukoilla ja
näkinkengillä.
Mutta missään ei vesi kohonnut ilmaan, mikään laulu ei kajahtanut läpi
rikkaasti maalattujen huoneiden, missä metallinen koira vartioi ovea.
Tämä oli kuolleiden kaupunki; vain Vesuvius pauhasi ikuisia hymnejään,
joiden yksityisiä säkeistöjä ihmiset sanovat uusiksi purkauksiksi.
Me menimme Venuksen temppelille, joka on veistetty valkoisenhohtavasta
marmorista. Temppelin leveiden portaiden edessä on pääalttari rehevine
halavineen, jotka humisevat pilarien välissä.
Ilma oli läpikuultava ja sininen, ja taustalla kohosi sysimustana
Vesuvius, josta tuli tupruili ilmaan kuin männyn runko. Valaistu
savupilvi lepäsi tuolla yön hiljaisuudessa kuin petäjän latva, mutta
veriruskeana.
Seuran keskessä näin erään laulajattaren, todella suuren
taiteilijattaren; olen nähnyt hänen suosittuna laulavan Euroopan
etevimmillä paikkakunnilla. Kun hän läheni draamallista näyttämöä,
istuutuivat kaikki amfiteatterin kiviportaille. Taasen oli tämä pieni
paikka täpö täynnä väkeä kuten vuosituhansia sitten. Näyttämö oli
vielä muinaisessa kunnossaan, taustalla muurattuine kulisseineen sekä
molempine kaarineen. Taustan läpi näkyi sama koristus kuin siihen
aikaan, luonto itse, Sorrenton ja Amalfin väliset vuoret. Laulajatar
nousi piloillaan näyttämölle ja lauloi. Paikka haltioitti häntä.
Tulin ajatelleeksi Arapian raisua hevosta, kun se korskuen pöyhistää
harjaansa ja laukkaa tiehensä. Sama keveys ja varmuus näkyi
laulajattarenkin esiintymisessä. Tulin ajatelleeksi kärsivää, Golgatan
ristin alla seisovaa äitiä. Ilmeissä näkyi sama syvästi tunnettu tuska.
Ja ympärillä kajahtivat samoin kuin tuhannen vuotta sitten riemuhuudot
sekä suosionosoitukset. 'Onnellinen, taivaan armoittama!' riemuitsivat
kaikki.
Kolme minuuttia myöhemmin oli näyttämö tyhjä, kaikki oli kadonnut, ei
kuulunut enää ääntäkään. Seurue oli mennyt menojaan, mutta rauniot
seisoivat yhä muuttumattomina, niinkuin ne pysyvät vielä vuosisatoja,
eikä kukaan enää tiedä hetken suosionosoituksista, ihanasta
laulajattaresta hänen sävelistään, hänen hymystään. Unohtuneena ja
kadonneena kajastaa tämä hetki minulle itsellenikin vain haihtuvana
muistona.»
Kolmastoista ilta.
»Minä katselin erään sanomalehdentoimittajan ikkunasta hänen
huoneeseensa», sanoi kuu. »Tämä tapahtui jossakin Saksanmaalla. Siellä
oli kauniita huonekaluja, paljon kirjoja ja sikin sokin sanomalehtiä.
Siellä oli useita nuoria miehiä koolla. Toimittaja itse seisoi pulpetin
ääressä. Keskustelun alaisina oli kaksi kirjaa, nuorien kirjailijoiden
kirjoittamia.
'Toinen näistä on minulle lähetetty', sanoi hän, 'en ole sitä vielä
lukenut, mutta se on somasti koristettu; mitä sanotte sen sisällöstä?'
— 'Onhan se', virkkoi eräs, joka itse oli runoilija, 'jotensakin hyvä,
hiukan venytetty, mutta Jumala paratkoon, onhan hän vielä nuori mies;
säkeistöt kyllä voisivat olla hiukan parempia! Ajatukset ovat hyvin
terveitä, joskin ovat hyvin tavallisia ajatuksia! Mutta mitäpäs siitä?
Eihän sitä aina uuttakaan löydä. Te voitte sitä aivan hyvin kehua!
En silti usko hänestä runoilijana mitään suurta tulevan. Mutta hän
on oppinut mies, erinomainen itämaisten kielten tutkija, arvostelee
itse terveesti. Hänpä juuri kirjoitti sievän arvostelun kotoista
elämää käsittelevistä mielikuvitelmistani. Tulee kohdella lempeästi
nuorta miestä.' 'Mutta mieshän on täydellinen aasi!' sanoi toinen
huoneessa istuva herrasmies. 'Mikään ei ole runoudessa pahempaa kuin
keskinkertaisuus, eikä hänen sepittelynsä sen yläpuolelle lainkaan
kohoa.'
'Poika-parka!' sanoi kolmas; 'ja hänen tätinsä on kuitenkin niin
onnellinen hänen kirjansa johdosta. Herra toimittaja, tämä on juuri
sama henkilö, joka on koonnut niin paljon tilaajia teidän viimeiselle
käännöksellenne — —'
'Se kunnon rouva! Niin, minä olen arvostellut kirjan. Aivan lyhyesti.
Kiistämättömästi kyky! tervetullut lahja! Kukkanen runouden
puutarhassa! Siro ulkoasu j.n.e. Mutta entäs tämä toinen kirja! Tekijä
ehkä luulee, että minun pitäisi se ostaa. Kuulen, että sitä kehutaan.
Hänellä on neroa! Ettekö usko?'
'Yleisestihän niin sanotaan', myönsi runoilija, 'mutta se teki hiukan
rajun vaikutuksen! Erittäinkin välimerkkien käyttö on oikullista!'
'Häntä täytyy hiukan mukiloida, hiukan vihoittaa, muutoin hän luulee
liian paljon itsestään.'
'Mutta se on kohtuutonta!' huudahti neljäs; 'älkäämme takertuko niin
pieniin virheisiin, vaan iloitkaamme hyvistä puolista, ja niitä on
tässä paljon! Hän syrjäyttää kaikki muut!'
'Jumala meitä varjelkoon! Jos hän todellakin on niin aito nero, niin
hän voi hyvin kestää kirvelevän lipeän! Niitä on kylliksi, jotka
ylistävät häntä päin naamaa, — me emme tahdo tehdä hänestä pähkähullua!'
'Kiistämättömäsi kyky!' kirjoitti toimittaja, 'tavallinen hutiloiminen;
viidennelläkolmatta sivulla esiintyvästä kahdesta häiritsevästä
äänneyhtymästä näkee, että hän voi kirjoittaa epäonnistuneitakin
säkeitä. Kehoitamme häntä tutkimaan vanhoja kirjailijoita' j.n.e.
'Minä siirryin edelleen', sanoi kuu, 'ja katselin ikkunan läpi
tädin taloon. Siellä istui juhlittu runoilija, tuo kesy, kaikkien
kutsuvieraiden suosima, ja oli onnellinen.
Minä etsin toista runoilijaa, sitä rajua. Hän oli myös mukana
erään taiteensuosijan luo kokoontuneessa suuressa seurassa, joissa
keskusteltiin toisen runoilijan kirjasta. 'Minä otan lukeakseni
teidänkin kirjannet' sanoi rikas taiteenkannattaja, 'mutta suoraan
sanoen (te tiedätte, että sanon teille aina, mitä ajattelen), minulla
ei ole siitä suuriakaan toiveita. Te olette minusta liian kesytön,
liian taivaita tavoitteleva — mutta sen tunnustan, että te ihmisenä
olette hyvin kunnioitusta herättävä!'
Muuan nuori tyttö istui nurkassa lukien eräästä kirjasta:
Ylistää pilviin arkisuutta,
maan tomuun painaa henkevää —
se tapa eihän ole uutta,
mut uudeksi se aina jää!»
Neljästoista ilta.
Kuu kertoi:
»Metsätien varressa on kaksi maalaistaloa. Ovi on matala, ikkunat ovat
milloin ylhäällä, milloin alhaalla, mutta yltympäri kasvaa orapihlajia
ja happomarjapensaita. Katto on sammaltunut, ja sillä kasvaa keltaisia
kukkia ja laukkaturpeita. Puutarhassa rehoittaa vain lehtikaalia ja
perunoita, mutta pensasaidan luona kasvaa seljapuu.
Tämän puun alla istui pieni tyttö, hän loi ruskeat silmänsä vanhaan
tammeen, joka kohosi talojen välissä. Sillä puulla on korkea, laho
runko, jonka latva on sahattu poikki, ja tyngälle on haikara rakentanut
pesänsä. Se seisoi juuri siellä ylhäällä päristäen nokallaan.
Pieni poika tuli talosta; hän asettui pikku tytön viereen, he olivat
veli ja sisar.
'Mitä sinä katselet?' kysyi hän. — 'Katselen haikaraa', sanoi tyttö,
'naapurinvaimo on minulle ilmaissut, että se tuo meille tänä iltana
pikku veljen tai siskon; nyt minä pidän sitä silmällä, kun se tulee!' —
'Ei haikara mitään tuo!' väitti poika, 'voit uskoa minua: naapurinvaimo
on minullekin kertonut sitä, mutta hän nauroi niin sanoessaan, ja
silloin kysyin minä häneltä, voisiko hän sen vannoa niin totta
kuin Jumala elää! Sitä hän ei voinut tehdä, ja siitä minä tiedän,
että kertomus haikarasta on vain sellaista, jota meille lapsille
uskotellaan.'
'Mutta mistäs sitten pienet lapset tulisivat?' kysyi tyttö. — 'Isä
Jumala sen toimittaa!' vastasi poika. 'Jumala kantaa sitä vaippansa
alle kätkettynä, mutta kukaan ihminen ei voi nähdä Jumalaa, ja
sentähden emme mekään voi nähdä Hänen sitä tuovan!'
Samassa seljapuun oksat suhisivat, lapset panivat kätensä ristiin ja
katselivat toisiaan; varmaankin tuli sieltä Jumala pienokaista kantaen.
Ja he tarttuivat toistensa käteen. Talon ovi avautui, kynnyksellä
seisoi naapurinvaimo: 'Tulkaa nyt sisälle', sanoi hän, 'katsokaa, mitä
toi, kiltin pikku veikan se toi!' Ja lapset nyökyttivät päätään;
tiesiväthän he jo, että se oli tullut.»
Viidestoista ilta.
»Minä liu'uin yli Lüneburgin nummen», sanoi kuu. »Tien varrella oli
yksinäinen mökki, lähellä oli muutamia lehtensä varistaneita pensaita,
ja pensastossa lauloi eksynyt satakieli. Sen täytyi kuolla yökylmään,
kuulemani viserrys oli sen joutsenlaulu.
Aamurusko sarasteli. Pitkin tietä tuli matkue, siinä kulki maasta
muuttavia maalaisperheitä, jotka pyrkivät Bremeniin tai Hampuriin,
mennäkseen laivalla Amerikkaan, missä heille onni, uneksittu onni
kukoistaisi.
Vaimot kantoivat pieniä lapsia selässään, isommat lapset juoksivat
heidän sivullaan, viheliäinen hevonen veti kärryillä muutamia
huonekaluja.
Kylmä tuuli puhalsi, pieni tyttö painautui kiinteämmin äitiinsä, joka
katseli ylös minun ympyriäiseen, vähenevään kehääni ja ajatteli kotona
kärsimäänsä kovaa hätää sekä raskaita veroja, joita hän ei ollut
kyennyt suorittamaan. Sitä ajatteli myös koko muu matkue; punainen
aamukajo valaisi sitä kuin enteenä onnen auringon uudesta nousemisesta
heidän iloksensa.
He kuulivat kuolevan satakielen laulavan; se ei ollut mikään väärä
profeetta, vaan onnen julistaja. Tuuli vinkui, sentähden he eivät
käsittäneet sen laulua: 'Purjehdi rauhallisesti yli meren! Olethan
kaikella omaisuudellasi maksanut sen pitkän matkasi, köyhänä ja
avuttomana astut sinä luvattomaan maahasi. Sinun täytyy myydä oma
itsesi, vaimosi ja lapsesi. Kuitenkaan et joudu pitkäksi aikaa
kärsimään! Leveiden, tuoksuvien lehtien takana istuu kuolonenkeli;
sen tervehdys hengittää kuolettavan kuumeen sinun vereesi. Matkusta,
matkusta yli kuohuvien vesien!'
Ja matkue kuunteli iloisena satakielen laulua, sillä se merkitsi
onnea. Päivä heloitti keveistä pilvistä; maalaisväestö kulki nummen
yli kirkolle. Mustapukuiset vaimot paksuine valkoisine pääliinoineen
näyttivät vanhoista kirkkomaalauksista alasastuneilta kuvilta.
Ympärillä vallitsi vain suuri, kuollut maisema, — kuiva ruskea kanerva,
valkoisten hietasärkkien väliin uponneet tummat kulonurmikot, vaimot
kantoivat virsikirjaa ja vaelsivat jumalanpalvelukseen. Oi, rukoilkaa,
rukoilkaa niiden puolesta, jotka hautaan vaeltavat kuohuvien vesien
taakse!»
Kuudestoista ilta.
»Minä tunnen erään ammatti-ilveilijän», puheli kuu. »Yleisö aina
riemastuu hänet nähdessään. Jokainen hänen liikkeensä tuntuu
hullunkuriselta, se saa katsomon ratkeamaan raikkaaseen nauruun, ja
siinä ei ole kuitenkaan mitään edeltäpäin harkittua, — se on hänelle
vain luonteenomaista.
Hän oli ilveilijä jo pienenä paapattina temmeltäessään muiden poikien
kanssa. Luonto oli hänet siksi tehnyt, se oli luonut toisen kyttyrän
hänelle selkään ja toisen rintapuolelle. Sitävastoin hänen sisimpänsä,
henkinen olemuksensa, oli rikkaasti varustettu; kellään ei ollut
syvempää tunnetta, suurempaa hengen joustavuutta kuin hänellä.
Teatteri oli hänen ihanteellinen maailmansa. Jos hän olisi ollut
solakka ja sirokasvuinen, olisi hänestä jokaisella näyttämöllä tullut
murhenäyttelijä. Kaikki suuri ja sankarillinen täytti hänen sielunsa,
ja kuitenkin täytyi hänen sukeutua ilvehtijäksi, vieläpä hänen
tuskansa, hänen murhemielisyytensä vain lisäsivät teräväpiirteisten
kasvojen hupaista kuivakiskoisuutta, herättäen naurua lukuisassa
yleisössä, joka paukutti käsiänsä suosikilleen.
Sievä taidetanssijatar oli hänelle ystävällinen ja hyvä, mutta
tahtoi kuitenkin mieluummin mennä naimisiin huvinäyttelijän kanssa;
olisihan todellakin ollut liian lystikästä, jos kauneus ja rumuus
olisivat tulleet vihityiksi. Ilveilijän ollessa pahimmalla tuulella
sai vain taidetanssijatar hänet hymyilemään tai remahtamaan
raikuvaan nauruunkin. Ensin kohteli taidetanssijatar häntä silloin
murheellisesti, sitten hiukan levollisemmin, mutta lopulta repäisevän
ilakoivasti. 'Minä tiedän hyvin, mikä teitä vaivaa!' sanoi hän:
'rakkaus!' — ja nyt täytyi toisen nauraa. 'Minä ja rakkaus!' huudahti
ilvehtijä, 'sepä näyttäisi hupaiselta! Kylläpä yleisö remuaisi!' —
'Niin, juuri rakkaus!' jatkoi tanssijatar ja lisäsi hullunkurisen
juhlallisesti: 'Minuahan te rakastatte.'
Noin voi sanoa, kun tietää, ettei sitä rakkautta ole olemassa! Ja
ilvehtijä ponnahti naurusta ilmaan, nyt oli hänen raskasmielisyytensä
haihtunut. Ja kuitenkin oli tanssijatar sanonut totuuden, ilvehtijä
rakasti häntä, rakasti hartaasti, niinkuin hän rakasti kaikkea suurta
ja ylevää taiteessa.
Taidetanssijattaren hääpäivänä hän oli mitä iloisin kujeilija, mutta
jälkeenpäin hän itki; jos yleisö olisi nähnyt hänen vääristyneet
kasvonsa, olisi se paukuttanut käsiään.
Hiljakkoin tanssijatar kuoli; hautauspäivänä sai huvinäyttelijä
vapautuksen velvollisuudestaan esiintyä teatterissa, — olihan
hän sureva leskimies. Johtajan täytyi tarjota jotain oikein
hullunkurista, jotta yleisö ei liiaksi kaipaisi sievää tanssijatarta
ja huvinäyttelijän hauskuutta. Siksi täytyi ilveillijän olla kahta
hupaisempi. Hän tanssi ja hyppi, epätoivo sydämessä, ja yleisö paukutti
ja riemuitsi: 'Hyvä, mainiota!' Ilvehtijä huudettiin esille; oi, hän
oli aivan verraton!
Viime yönä näytännön jälkeen vaelsi pikku kuvatus kaupungista ulos
yksinäiselle hautuumaalle. Taidetanssijattaren haudalle laskettu
kukkaseppele oli jo lakastunut. Hän istuutui haudalle; tämä oli kuin
maalattava kuva! Käsi oli poskella, katse kohotettuna ylös minuun.
Hän näytti muistopatsaalta, tämä haudalla istuva, kummallinen ja
hullunkurinen ilvehtijä. Jos yleisö olisi nähnyt suosikkinsa, olisi se
paukuttanut käsiään: Hyvä, Pulcinello! Mainiota, erinomaista!»
Seitsemästoista ilta.
Kuule, mitä kuu kertoi:
»Olen nähnyt kadetin pääsevän upseeriksi, — nähnyt hänen ensi kerran
esiintyvän loistavaan asuunsa puettuna, olen nähnyt nuoren tyttösen
tanssipuvussa, — nähnyt ruhtinaan nuoren morsiamen onnellisena
juhlavaatteissaan. Mutta mitään auvoa en voi verrata siihen, minkä näin
tänä iltana eräällä lapsella, nelivuotiaalla pikku tytöllä.
Hän oli saanut uuden sinisen puvun, uuden ruusunpunaisen hatun; hän oli
juuri laittautunut loistoonsa. Tämä kaikki kaipasi valoa, sillä kuun
säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta, eivät olleet kylliksi kirkkaita.
Tässä tarvittiin toisenlaista valoa! Siinä seisoi pieni tyttö jäykkänä
kuin nukke, levottomasti pidellen käsivarsiaan ulompana puvusta,
sormet leveästi harallaan. Oi, kuinka hänen silmänsä, koko kasvonsa
säihkyivätkään autuudesta!
'Huomenna pääset kadulle kävelemään!' sanoi äiti, ja pienokainen
katseli hattuansa, katseli pukuansa ja hymyili onnellisena: 'Äiti!'
virkahti hän, 'mitähän koirat ajattelevatkaan nähdessään minut huomenna
näin komeana!'»
Kahdeksastoista ilta.
»Olen kertonut sinulle Pompeijista», alotti kuu, »tuosta
kaupunki-ruumiista, joka on ikäänkuin asetettu näytteille elävien
kaupunkien riviin. Tunnen toisen kaupungin vielä ihmeellisemmän; se ei
ole mikään ruumis, vaan kaupungin haamu.
Kaikkialla, missä suihkukaivo lorisee marmorialtaaseen, tuntuu minusta
ikäänkuin kuulisin uiskentelevan kaupungin tarinan. Niin, vesisade
voisi todellakin siitä kertoa, aallot rannalla laulaa! Yli merenpinnan
leijuu usein usma, se on kuin leskenhuntu: meren sulhanen on kuollut,
hänen linnansa ja kaupunkinsa on nyt hänen hautakammionaan.
Tunnetko sitä kaupunkia? Sen kaduilla ei ole koskaan kuultu vaunujen
tärinää tai hevosen kavioiden kapsetta. Siellä ui kala, ja gondoli
liitää aavemaisena yli vihreän veden.
Minä näytän sinulle», jatkoi kuu, »kaupungin torin, isoimman paikan,
ja sinä luulet tulleesi satujen kaupunkiin! Ruoho rehoittaa siellä
leveiden kiviliuskojen välissä, ja aamuhämärässä liihoittelevat
tuhannet kotikyyhkyset erillään kohoavan, korkean tornin ympärillä.
Kolmelta taholta ympäröivät sinua kaarikäytävät. Tuolla istuu
turkkilainen hiljaa poltellen pitkää piippuaan, soma kreikkalaispoika
nojautuu pylvääseen katsellen kohotettuja voitonmerkkejä, korkeata
lipputankoa, vanhan vallan muistomerkkiä; liput riippuvat kuin
suruharsoina. Tuolla levähtää nuori tyttö, hän on asettanut maahan
raskaan vesisangon; korento, jossa hän sitä kantaa, on hänen olallaan,
hän nojautuu voittopatsaaseen.
Sinä et näe edessäsi mitään taikalinnaa, vaan kirkko tuossa kohottaa
kullatut kuvut ja kultaiset pallot niiden ympärillä säteilemään minun
hohteessani. Upeat vaskiset hevoset tuolla ylhäällä ovat tehneet
matkoja niinkuin sadun vaskiratsu; ne ovat olleet täältä poissa ja taas
tulleet tänne.
Näetkö muurien ja ikkunain kirjavaa loistoa? Tuntuu niinkuin nero
olisi seurannut lapsen mielijohteita, koristaessaan tätä harvinaista
temppeliä. Näetkö pylvään päässä siivekkään jalopeuran? Kulta kimmeltää
vielä, mutta siivet ovat sidotut, jalopeura on kuollut, sillä meren
kuningas on kuollut. Isoissa suojamissa on tyhjää, nyt törröttävät vain
alastomat muurit sillä paikalla, missä muinen ihanat kuvat riippuivat.
Kerjäläinen tiukkuu holvikaaren alla, jonka permannolle vain ylhäiset
aateliset kerran saivat astua. Syvistä kaivoista kaikuu huokaus, vai
kaikuneeko entisistä lyijykammioista Huokausten sillan ääressä niinkuin
silloinkin, kun meren kuningattarelle Adrialle heitettiin mahtavan
tasavallan vihkisormus tamburiinin kaikuessa gondoleista. Oi, Adria!
verhoudu usmaan! Anna leskenharsosi peittää rintaasi, ripusta se
sulhasesi hautakammion ylle: marmorisen, aavemaisen Venetsian verhoksi!»
Yhdeksästoista ilta.
»Minä katselin alas isoon teatteriin», haastoi kuu, »katsojat täyttivät
koko tilavan suojaman, sillä uusi näyttelijä esiintyi ensikerran.
Säteeni liukuivat muurissa olevan pienen ikkunan yli. Ihomaalilla
sivellyt kasvot painoivat otsansa ruutua vasten. Siinä oli illan
sankari. Ritarillinen parta reunusti kiharaisena poskia, mutta miehen
silmissä kimmelsivät kyyneleet, sillä yleisö oli viheltänyt hänet ulos
näyttämöltä, viheltänyt täydellä oikeudella.
Poika-raukka! Mutta vätyksiä ei kärsitä taiteen valtakunnassa. Hänellä
eli syvää tunnetta, ja hän rakasti taidetta intomielisesti, mutta taide
ei rakastanut häntä.
Ohjaajan kello kilisi; reippaasti ja rohkeasti piti sankarin taas astua
esille, esiintyä yleisölle, jonka pilkattavaksi hän oli joutunut. — —
Kun kappale oli loppunut, näin miehen hiipivän alas portaita viittaan
kääriytyneenä. Siinä meni illan häväisty ritari; koneenkäyttäjät
kuiskivat toisillensa, minä seurasin mies-poloista hänen asuintalonsa
ylikertaan.
Hirttäytyminen on ruma kuolema, eikä myrkkyä ole aina saatavissa.
Tiedän hänen ajatelleen kumpaakin. Minä näin, miten hän tarkasteli
kalpeita kasvojaan kuvastimesta ja puoleksi sulki silmänsä nähdäkseen,
näyttäisikö hän kauniilta ruumiina. Ihminen voi olla hyvin onneton
ja samalla kuitenkin hyvin teeskentelevä. Hän ajatteli kuolemaa,
itsemurhaa, luulen; hän itki surkeuttaan, itki katkerasti, ja kun
kerran saa oikein itketyksi, ei silloin lopetakaan päiviään.
Kokonainen vuosi on kulunut siitä asti. Esitettiin huvinäytelmää,
tällä kertaa pienessä teatterissa; esiintyjät olivat köyhää vaeltavaa
näyttelijäjoukkoa. Näin taas tutut kasvot, maalatut posket, käherretyn
parran. Hän nosti taas katseensa minuun, hymyili — ja kuitenkin oli
viheliäinen yleisö tuskin minuutti sitten viheltänyt hänet jälleen ulos
näyttämöltä!
Tänä iltana ajoivat kurjat ruumisvaunut ulos kaupungin portista, ei
yksikään ihminen saattanut niitä. Siinä oli itsemurhaaja, meidän
maalattu, vihelletty sankarimme. Ajuri oli ainoa saattaja, kumppaninaan
vain kuu. Kirkkomaan nurkkaan on itsemurhaaja haudattu, siellä versovat
pian nokkoset, sinne heittää haudankaivaja ohdakkeita ja rikkaruohoja
muilta haudoilta.»
Kahdeskymmenes ilta.
»Minä tulen Roomasta», kertoi kuu; »keskellä kaupunkia on keisarilinnan
rauniot eräällä sen seitsemästä kunnaasta, villi viikuna kasvaa
muurinraoissa ja peittää sen alastomuutta leveillä, harmaanvihreillä
lehdillään. Soraläjien lomitse astuu aasi vehmaille laakeripensaille ja
iloitsee hedelmättömistä ohdakkeista.
Mistä muinoin Rooman kotkat lensivät ilmoille: 'tulivat, näkivät
ja voittivat', täällä johtaa nyt sisäänkäytävä pieneen ja kurjaan,
savesta kahden haljenneen marmoripylvään väliin rakennettuun majaan.
Viiniköynnös riippuu niinkuin suruseppeleenä vinon ikkunan yllä.
Siellä asuu vanha vaimo tyttärentyttärensä kanssa; he hallitsevat nyt
keisarinlinnassa ja näyttävät täällä vieraille uponneita aarteita.
Upeasta valtaistuinsalista on jälellä vain alaston seinä, tumma
kypressi osoittaa pitkällä varjollaan paikkaa, missä valtaistuin oli.
Soraa on rakoisella permannolla nilkkaan asti. Pieni tyttö, nykyinen
keisarinlinnan tytär, istuu siellä usein jakkaralla, kun iltakellot
soivat. Läheisen oven avaimenreikää sanoo hän parvekkeekseen; siitä
voi hän katsoa yli puolen Roomaa aina Pyhän Pietarin kirkon valtavaan
kattokupuun saakka.
Siellä oli tänä iltana hiljaista kuten aina, ja pieni tyttö joutui
minun täyteen valooni. Hän kantoi päänsä päällä vanhanaikaisesti
muovailtua, vedellä täytettyä saviruukkua; tytön jalat olivat paljaat,
lyhyt paita ja pienet hihat olivat repeytyneet. Minä suutelin lapsen
hienoja, pyöreitä olkapäitä, mustia silmiä ja tummaa kiiltävää tukkaa.
Lapsi nousi ylös tuvan jyrkkiä portaita, jotka olivat marmorilohoista
ja haljenneesta pylväänpäästä muodostetut. Kirjavat sisiliskot
mennä suhahtivat arkoina hänen jalkojensa juuritse, mutta tyttö
ei säikähtänyt. Hän jo kohotti kätensä soittaakseen ovikelloa,
käärelangassa riippuva jäniksenkäpälä toimi täällä keisarinlinnan
kellonnuorana.
Hän pysähtyi hetkeksi; mitä hän ajatteli? Ehkä hopea- ja kultapukuista
sievää Jeesus-lasta, joka seisoi tuolla alhaalla kappelissa, missä
hopealamput loistivat. Siellä hänen pienet ystävättärensä virittivät
laulun, jonka hänkin tunsi. Mene, tiedä!