»Minkä sille voi! Minä teen työtäni enkä harrastele politiikkaa.»
»Olette ylen onnellinen. Minä valitettavasti olen joutunut
harrastelemaan sitäkin, tai oikeammin minut on pakotettu
harrastelemaan. Se vie minut kerran vielä turmioon.»
Gamain kohotti katseensa ja huoahti raskaasti.
»Pötyä», sanoi tuntematon, »olisiko teidät kutsuttu Pariisiin
suorittamaan samansuuntainen työ, jota tulitte tekemästä silloin kun
ensimmäisen kerran toisemme tapasimme?»
»Ihan niin, mutta silloin en tiennyt, minne minut vietiin, ja silmäni
oli sidottu, nyt sen sijaan tiesin, minne menin ja silmäni olivat auki.»
»Teidän oli sen vuoksi helppoa tuntea Tuilerieis-palatsi?»
»Tuileries-palatsi?» kertasi Gamain. »Kuka teille on sanonut, että minä
olen käväissyt Tuilerieissa?»
»Hitossa, te itse juurikään! Kuinka minä muutoin tietäisin teidän
tulleen Tuilerieista, ellette olisi sitä minulle sanonut?»
— Se on totta, — päätteli Gamain itsekseen, — mistä hän sen todella
tietäisi, ellen olisi sitä hänelle sanonut?
Sitten hän virkkoi tuntemattomalle:
»Olen kenties tehnyt hullusti mainitessani siitä teille. Mutta
välipä tuolla, ettehän te ole koko maailma. No niin, koska olen
sen teille maininnut, en ota sanojani takaisin. Minä olen ollut
Tuileries-palatsissa.»
»Ja te olette työskennellyt kuninkaan kanssa, joka on antanut teille
taskussanne olevat kaksikymmentäviisi kultarahaa.»
»Häh!» virkahti Gamain. »Taskussani oli tosiaankin viisikolmatta
kultarahaa.»
»Ja ne ovat siellä vieläkin, hyvä ystävä.»
Gamain työnsi kerkeästi kätensä syvälle vyötärystaskuun ja veti
esille kourallisen kultarahoja, joiden joukossa näkyi muutama pieni
hopealantti ja pari kolme isoa soun rahaa.
»Malttakaas, malttakaas», sanoi hän, »viisi, kuusi, seitsemän...
hyvä, ja minä kun olin unohtaa koko jutun... kaksitoista,
kolmetoista, neljätoista... viisikolmatta louisdoria on nätti
summa... seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista... summa,
jota nykypäivinä ei löydetäkään hevosen jaloista... kolmekolmatta,
neljäkolmatta, viisikolmatta. Ah» jatkoi Gamain hengittäen kevyemmin,
»Jumalan kiitos, kaikki ovat tallella!»
»Kuten sanoin, ja te olisitte voinut ilman muuta uskoa minua, niin
minusta ainakin tuntuu.»
»Teitä? Mistä tiesitte mukanani olevan viisikolmatta louisdoria?»
»Hyvä herra Gamain, minulla on ollut kunnia jo mainita teille, että
tapasin teidät makaamassa keskellä valtamaantietä parinkymmenen
askelen päässä ajoneuvoista, jotka olivat leikata teidät kahtia.
Minä huusin ajajaa pysäyttämään. Kutsuin paikalle ohi yrittävän
vuokra-ajurin. Irroitin toisen vaunulyhdyn ja katsellessani teitä
lyhdyn valossa huomasin pari kolme kadulle kierähtänyttä kultarahaa.
Koska ne kultarahat viruivat lähellä taskunne suuta, päättelin niiden
vierähtäneen taskustanne. Työnsin sormeni taskuun, sen sisältämistä
kahdestakymmenestä kultarahasta huomasin, etten ollut erehtynyt.
Mutta silloin ajuri ravisti päätänsä ja sanoi: 'Ei, herra, ei.' —
'Mitä ei?' — 'Ei, minä en ota tuota miestä rattailleni.' — 'Mikset
ota?' — 'Koska hän on liian rikas tuossa puvussa. Viisikolmatta
louisdoria pumpulisamettisen nutun taskussa, se haiskahtaa jo virstan
päässä hirsipuulta, herra!' — 'Mitä', sanoin, 'luuletteko olevanne
tekemisissä varkaan kanssa?' — Se sana näytti vaikuttavan teihin,
sillä te sanoitte: 'Varas, minäkö varas?' — 'Ihan varmasti te olette
varas', vastasi ajuri teille. 'Ellette olisi varas, kuinka taskussanne
muuten olisi viisikolmatta louisdoria?' — 'Taskussani on viisikolmatta
louisdoria, koska oppipoikani, Ranskan kuningas, on ne minulle antanut,
vastasitte te. Ne sanat kuultuani luulin tuntevani teidät. Siirsin
lyhdyn lähemmäs kasvojanne. 'Kaikki on nyt selvää! huudahdin. 'Tämä
mies on herra Gamain, lukkoseppämestari Versaillesista. Hän on ollut
työssä kuninkaan kanssa ja kuningas on antanut hänelle vaivan palkaksi
viisikolmatta louisdoria. — Kun minä menin vastuuseen teistä, ajurikaan
enää vastustellut. Työnsin taskuunne sieltä kierähtäneet kultarahat.
Teidät pantiin rattaille mukavaan asentoon. Minä nousin ajurin viereen.
Teidät kannettiin tähän kapakkaan ja tässä te nyt olette eikä teillä,
Jumalan kiitos, ole muuta valittamista kuin että oppilaanne on teidät
hylännyt.»
»Olenko minä puhellut oppipojastani? Olenko minä valitellut, että hän
on minut hylännyt?» päivitteli Gamain yhä enemmän kummastellen.
»No, mutta siinä minulla on mies, joka ei muista mitä on vastikään
sanonut!»
»Minäkö?»
»Mitä, ettekö vastikään sanonut: 'Se on sen veijarin... en muista enää
nimeä, jonka mainitsitte.»
»Louis Lecomte.»
»Niin juuri. Mitä, ettekö hetki sitten sanonut: 'Se on sen veijarin
Louis Lecomten vika, hän lupasi palata kanssani Versaillesiin, mutta
lähdön hetkellä jättikin minut pulaan!»
»Olen hyvinkin voinut sanoa, koska se on totta.»
»No hyvä, koska se on totta, miksi siis kiellätte? Tiedättekö, että
moinen salaperäisyys olisi näinä aikoina hyvin vaarallista jonkun
toisen kuin minun kanssani, hyvä ystävä?»
»Niinpä kai, mutta teidän kanssanne?» sanoi Gamain liehitellen.
»Minun kanssani? Mitä sillä tarkoitatte?»
»Tarkoitan ystävää.»
»Kyllä vainen. Te luotatte ystäväänne tavattomasti. Te sanotte hänelle
niin ja sitten heti ei. Te sanotte hänelle: se on totta! ja heti sen
jälkeen: se ei ole totta! Hiisi vieköön, se on kuin viime kerrallakin,
jolloin kerroitte minulle jutun... täytyisi olla Pézénasista kotoisin
uskoakseen hetkeäkään jutun todenperäisyyttä.»
»Minkä jutun?»
»Jutun siitä salaovesta, jonka olette raudoittanut jonkun ylhäisen
herran talossa, jonka osoitetta ette edes voinut minulle ilmaista.»
»Hyvä, uskotte tai ette, mutta tälläkin kerralla on kysymys ovesta.»
»Kuninkaan huoneistossa?»
»Kuninkaan huoneistossa. Mutta käytäväoven asemasta on nyt puhe
kaapinovesta.»
»Ja te uskottelette minulle, että kuningas, joka itse harrastelee
lukkosepän töitä, olisi kutsuttanut teidät raudoittamaan jotakin ovea?
Kaikkea vielä!»
»Mutta niin on kuin sanon. Ah, sitä miesparkaa! Hän kuvitteli olevansa
kyllin taitava tullakseen toimeen avuttani. Hän oli aloittanut
salalukon teon. 'Mitä tässä Gamainilla tehdään? Miksi kutsuttaisiin
Gamain? Tarvitaanko Gamainia?' Niinpä kyllä, mutta lukonkieli tekee
tenän ja täytyy kun täytyykin turvautua Gamain-poloisen apuun!»
»Hän on siis lähettänyt luoksenne jonkun uskotun kamaripalvelijansa,
ehkä Huen, ehkä Dureyn tai Weberin?»
»Siinä juuri te erehdyttekin. Hän oli ottanut apulaisekseen erään
oppipojan, joka tiesi vieläkin vähemmän kuin hän. Kerran sitten aamulla
tämä oppipoika tulee Versaillesiin ja sanoo minulle: 'Kas niin, ukko
Gamain, me olemme, kuningas ja minä, tahtoneet valmistaa lukon, mutta
hitto, se noiduttu lukko ei käykään!' — 'Mitä minä sille voin?' sanoin
minä. — 'Hitossa, teidän pitäisi tulla panemaan se kuntoon. —'Sanoin
hänelle: 'Se ei ole totta, te ette tule kuninkaan käskystä, te tahdotte
houkutella minut ansaan.' — Hän vastasi: 'Hyvä on. Kuningas on käskenyt
minun antaa teille viisikolmatta louisdoria, jottei teillä olisi syytä
epäillä.' — 'No, missä on viisikolmatta louisdoria?' — 'Tässä' — Ja hän
antoi ne minulle.»
»Nekö viisikolmatta louisdoria, jotka nyt ovat taskussanne?» kysyi
aseseppä.
»Ei. Nämä kultarahat on saatu jälkeenpäin. Edelliset viisikolmatta
olivat käsirahaa».
»Hitossa! Viisikymmentä louisdoria lukon korjaamisesta! Siinä on koira
haudattuna, mestari Gamain.»
»Samaa minäkin arvelin, varsinkin kun se oppipoika...»
»No, se oppipoikako?»
»Niin no, hän näytti tekaistulta oppipojalta. Minun olisi pitänyt
kysellä häneltä, tiedustella, missä päin Ranskaa hän oli ammattinsa
oppinut, ja mikä oli hänen äitinsä nimi ja muuta sellaista.»
»Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka erehtyvät, kun näette
oppipojan työssä.»
»Sitä en sanokaan. Tämä käsitteli melko näppärästi viilaa ja sahaa.
Olen nähnyt hänen katkaisevan yhdellä iskulla hehkuvan rautaharkon ja
puhkaisevan silmän häntäpultilla kuin olisi kairalla kiertänyt reiän
puuriukuun. Mutta kaikessa siinä oli kumminkin enemmän tietoa kuin
käytäntöä. Tuskin hän oli lopettanut työnsä, kun hän jo ryhtyi pesemään
käsiään, ja kun hän oli pessyt kätensä, muuttuivat ne valkoisiksi.
Muuttuvatko oikean lukkosepän kädet milloinkaan valkoisiksi? Ah, vaikka
minä kuinka pesisin käsiäni, minä...!»
Ja Gamain näytti ylpeänä mustia, känsäisiä kouriaan, jotka tosiaankin
tuntuivat uhmaavan kaikkia maailman mantelivesiä ja saippuoita.
»Mutta entä sitten», sanoi tuntematon, johtaen lukkosepän asiaan, joka
tuntui hänestä mitä mielenkiintoisimmalta, »mitä teitte kuninkaan
luokse tultuanne?»
»Ensinnäkin, meitä näkyi odotetun. Meidät opastettiin työpajaan. Siellä
kuningas antoi minulle lukon, joka ei ollut vallan hullummin aloitettu.
Mutta sen haitat olivat ihan sekaisin. Nähkääs, kolmihaittainen lukko
ei olekaan joka lukkosepän tehtävissä eikä kuninkaitten senkään vertaa,
kuten ymmärrätte. Tarkastelin lukkoa, keksin sopivan keinon ja sanoin:
'Hyvä on, jättäkää minut tunniksi tänne, ja tunnin perästä se liukuu
alasillaan.' — Kuningas vastasi minulle: 'Gamain ystävä, ole kuin
kotonasi. Tuossa ovat viilat, tuossa ruuvipenkit. Ahkeroi, poikaseni,
ahkeroi. Me menemme sillaikaa panemaan kaappia kuntoon.' Sen sanottuaan
hän lähti sen lemmon oppipojan kanssa.»
»Isoja portaitako?» kysyi aseseppä kuin ohimennen.
»Ei, vaan pieniä salaportaita, joista pääsee hänen työhuoneeseensa.
Saatuani työn valmiiksi päättelin itsekseni: — Kaappijuttu on vain
veruke. He ovat sulkeutuneet kuninkaan työhuoneeseen pohtimaan jotakin
salahanketta. Menen portaat alas hyvin hiljaa, aukaisen työhuoneen oven
ja vilauksessa minä näen, mitä he puuhailevat.»
»Mitä he puuhailivat?» kysyi tuntematon.
»Odottakaa, odottakaa. Luultavasti he kuuntelivat. Enhän minä ole
jaloistani mikään tanssija, ymmärrät tehän? Vaikka koetin astua niin
kevyesti kuin mahdollista, narahtivat portaat allani. He kuulivat
askeleeni ja tulivat minua vastaan ja juuri kun laskin käteni säpille,
aukeni ovi. Kuka oli hämillään? Gamain.»
»Ettekö siis tiedä mitään?»
»Malttakaa toki. — 'Ahaa, Gamain', sanoi kuningas, 'sinäkö sieltä
tuletkin?' — 'Niin, sire', vastasin, 'olen lopettanut työni'. — 'Me
myöskin olemme lopettaneet', virkkoi hän. 'Tule mukaan, annan sinulle
muuta hommaa.' — Ja hän opasti minut nopeasti työhuoneen poikki, muttei
niin nopeasti, etten olisi ehtinyt huomata pöydälle levitettyä karttaa,
Ranskan karttaa luullakseni, koskapa sen yhdessä kulmassa oli kolme
liljankuvaa».
»Huomasitteko jotakin erikoista siinä Ranskan kartassa?» »Totta
kai huomasin: kolme pitkää neulajonoa, jotka lähtivät keskeltä ja
kuljettuaan jonkun matkan rinnakkain loittonivat sitten toisistaan
reunoille päin. Niitä olisi voinut sanoa sotamiesjonoiksi, jotka
marssivat rajalle kolmea tietä.»
»Totisesti, kelpo Gamain», sanoi tuntematon ihailua teeskennellen,
»teidän terävältä silmältänne ei jää mikään huomaamatta... Ja te
luulette, että kaappihomman asemasta kuningas ja teidän oppipoikanne
olivatkin hääränneet sen kartan kimpussa?»
»Olen siitä ihan varma», vakuutti Gamain.
»Ette voi olla siitä varma.»
»Totta tietenkin voin.»
»Voitteko sen todistaa?»
»Se on hyvin helppoa. Neuloissa oli vahapää — yksissä musta, toisissa
sininen ja kolmansissa punainen — ja kuningas piteli kädessään ja
kaiveli hajamielisyydessään hampaita punapäisellä neulalla.»
»Ah, Gamain ystävä», sanoi tuntematon, »jos minä keksisin jonkun
asesepän alaan kuuluvan uuden työmenetelmän, niin minäpä en päästäkään
teitä työpajaani, en edes kulkemaan sen kautta, se on varma se, tai
minä sidon silmänne, kuten teille tehtiin sinä päivänä, jolloin teidät
vietiin äsken mainitun ylhäisen herran taloon. Ja vaikka silmänne
olikin sidottu, panitte silti merkille, että portaissa oli kymmenen
askelta ja että talo oli bulevardin puolella.»
»Malttakaas toki», sanoi Gamain ihastuneena osakseen tulleista
ylistelyistä, »ette ole vielä perillä. Kaappi oli tosiaankin olemassa.»
»Ahaa! Missä sitten?»
»Niin, missäkö? Koettakaa arvata. Seinään koverrettuna, hyvä ystävä!»
»Mihin seinään?»
»Sen sisäkäytävän seinään, joka yhdistää kuninkaan vuodekomeron
kruununprinssin huoneeseen.»
»Tiedättekö, että mitä nyt kerrotte on perin huvittavaa?