No, kuinka tämä purkaminen oli tapahtunut ja kuinka mestari Gamain
oli selviytynyt siitä miltei kaatuvatautisesta tilasta, johon hänet
jätimme, siihen lähes luonnolliseen olotilaan, jossa hänet nyt tapaamme?
Sèvresin sillan kapakan isäntä oli makuulla eikä pieninkään
valonpilkahdus päässyt suotamaan ikkunaluukkujen raosta, kun mestari
Gamainin avuksi rientäneen ihmisystävän ensimmäiset nyrkiniskut
jymähtivät hänen ovelleen. Nämä nyrkiniskut olivat laadultaan
sellaisia, ettei talonväki, kuinka sikeässä nukkuikin, voinut edes
teeskennellä pitkäunisuutta moisen hyökkäyksen edessä.
Puolinukuksissa, leveästi haukotellen ja yrmeästi muristen kapakan
isäntä itse meni aukaisemaan herättäjilleen ja päätteli itsekseen
vaatia näiltä riittävän korvauksen rauhan häiritsemisestä, ellei leikki
— kuten hän tuumi — olisi vähintäin yhden talikynttilän arvoinen.
Näkyikin käyvän niin, että leikki ylitti ainakin yhden talikynttilän
arvon, sillä kun mies, joka oli kolkuttanut näin julkealla tavalla,
kuiskasi yhden sanan Sèvresin sillan kapakan isännälle, riisui tämä
heti pumpulimyssyn päästänsä ja lähti kiittelevin kumarruksin, jotka
hänen ulkoasunsa teki perin hullunkurisiksi, opastamaan mestari
Gamainia ja tämän saattajaa siihen pikku huoneeseen, missä olemme hänet
jo aikaisemmin nähneet maistelemassa mieliviiniänsä bourgognea.
Mutta tällä kerralla mestari Gamain liiaksi maistelleena oli miltei
tiedottomassa tilassa.
Kun ajuri ja hevoset kukin tahollansa olivat tehneet mitä olivat
voineet, edellinen ruoskallaan, jälkimäiset koivillaan, selvitti
tuntematon välinsä heidän kanssaan lisäämällä viidenkolmatta soun
juomarahan siihen kuuden livren summaan, jonka hän oli jo suorittanut
kyytimaksuksi.
Nähdessään sitten mestari Gamainin istuvan tukevasti tuolillaan pöydän
takana, pää seinälaudoituksen nojassa, käski hän isännän kiireesti
tuoda kaksi viinipulloa ja vesikannun sekä avasi itse ikkunan ja
luukut, jotta huoneen pilaantunut ilma vaihtuisi.
Jälkimäinen varokeino olisi toisessa tilanteessa vaikuttanut
vaarallisesti. Jokainen tarkka havaitsija tietää, että vain määrätyn
säädyn ihmiset tarvitsevat ilmaa siinä muodossa, johon luonto on sen
pannut, jolloin siinä toisin sanoin on seitsemänkymmentä osaa happea,
yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi osaa vettä — kun sen sijaan rahvas,
tottuneena elämään saastuneissa oloissa, voi vaurioitta ahmia ilmaa,
vaikka se olisi ihan kyllästetty hiilidioksidilla tai typellä.
Onneksi ei kukaan nyt ollut läsnä tekemässä moista havaintoa.
Isäntä itse, tuotuaan kerkeästi kaksi viinipulloa ja melko hitaasti
vesikannun, oli poistunut huomaavaisesti ja jättänyt tuntemattoman
kahden kesken mestari Gamainin seuraan.
Kuten olemme nähneet, oli edellinen ensi töikseen huolehtinut huoneen
tuulettamisesta. Ennenkuin jälleen sulki ikkunan, hän pani pienen
pullon lukkoseppämestarin laajenneitten, tuhisevien sierainten
eteen; tämä nukkui yhä sitä humaltuneen vastenmielistä unta, joka
ihan varmasti parantaisi juopottelijat viininharrastuksestaan, jos
Kaikkivaltiaan ihme antaisi heidän kerrankin nähdä itsensä humalan
uneen vaipuneena.
Henkäistyään kerran pienen pullon kirpeätuoksuista sisältöä reväytti
mestari Gamain silmänsä suuriksi, aivasti heti perässä täysin
voimin ja mutisi sitten jotakin, mikä jokaiselle muulle kuin tälle
harjaantuneelle kielimiehelle olisi ollut ihan käsittämätöntä; tarkkaan
kuunneltuaan auttaja erotti seuraavat kolme neljä sanaa:
»Sitä kurjaa... hän on myrkyttänyt minut... myrkyttänyt...!»
Aseseppä näytti tulevan tuiki hyvilleen havaitessaan, että mestari
Gamainia yhä vallitsi entinen mielijohde. Hän painoi pullon jälleen
nukkuvan sierainten eteen; se antoi hieman voimaa tälle Noakin
arvoisalle pojalle ja sai hänet kykeneväksi täydentämään lauseensa
ja lisäämään jo lausuttuihin sanoihin seuraavat kaksi sanaa, jotka
ilmaisivat sitäkin hirveämmän syytöksen, kun se viittasi luottamuksen
väärinkäyttöön ja ystävän kieltämiseen: »Myrkyttää ystävä... ystävä...!»
»Se on todella hirmuista», huomautti aseseppä.
»Hirmuista!» sopersi Gamain.
»Inhoittavaa!» virkkoi ensimmäinen.
»Inhoittavaa!» vahvisti toinen.
»Onneksi,» sanoi aseseppä, »ehätin minä paikalle antamaan teille
vastamyrkkyä».
»Niin onneksi», mutisi Gamain.
»Mutta koska yksi annos ei riitä parantamaan ihmistä sellaisesta
myrkytyksestä», jatkoi tuntematon, »niin ottakaa tästä lisää».
Puolillaan olevaan vesilasiin hän tiputti viisi kuusi tippaa
pullonestettä, joka oli vain tavallista ammoniakkia.
Sitten hän kohotti lasin Gamainin huulille.
»Haa!» äännähti mestari. »Se onkin juotava suun kautta, teenkin sen
mieluummin niin kuin nenän kautta.»
Ja hän kulautti ahnaasti lasin sisällön kurkkuunsa.
Mutta tuskin hän oli nielaissut tämän vietävänmoisen nesteen, kun hän
reväytti silmänsä apposen ammolleen ja huudahti kahden pärskähdyksen
lomassa:
»Roisto, mitä olet antanut minulle? Huh — huh!»
»Hyvä ystävä», vastasi tuntematon, »olen antanut teille likööriä, joka
ihan kunnolleen pelastaa henkenne».
»Ah», sanoi Gamain, »jos se pelastaa henkeni, olette tehnyt oikein, kun
annoitte sitä minulle, mutta sanoessanne sitä likööriksi olette hullu!»
Ja hän pärskäytti jälleen, suu irvissä ja silmät selällään kuin
antiikinaikaisen murhenäytelmän naamarilla.
Tuntematon käytti hyväkseen tätä ilmeilyn hetkeä ja meni sulkemaan, ei
ikkunaa, vaan ikkunaluukut.
Suotta ei muuten Gamainkaan avannut silmiään toista tai kolmatta
kertaa. Niin nopeita kuin nämä rävähtävät liikkeet olivatkin, ehti
lukkoseppämestari silmätä ympäristöön, ja se syvä paikallisvaisto,
jolla juopottelijat aina erottavat jonkun kapakan seinät, sanoi
hänelle, että nämä seinät olivat hänelle mitä tutuimmat.
Ja tosiaankin, niillä monilla matkoilla, jotka hänen ammattiasioissa
oli täytynyt tehdä Pariisiin, Gamain oli ani harvoin, poikkeamatta
sisälle, sivuuttanut Sèvresin sillan ravintolan.
Eräältä näkökannalla tämä poikkeaminen oli suorastaan välttämätönkin,
sillä mainittu kapakka oli jotakuinkin matkan puolivälissä.
Tämä tuttavuus vaikutti tehokkaasti. Ensinnäkin se sai hänet syvästi
luottamaan aseseppämestariin, todistamalla hänelle, että hän oli
tutussa paikassa.
»Kas vain», virkkoi hän, »mikäli huomaan, olenkin kulkenut jo
puolitaipaleen».
»Niin olette, minun avullani», sanoi aseseppä.
»Kuinka, teidänkö avullanne?» änkytti Gamain ja siirsi katseensa
elottomista esineistä elollisiin. »Teidän avullanne! Kuka te olette?»
»Paras herra Gamain», huomautti tuntematon, »tuo kysymyksenne todistaa
huonoa muistia».
Gamain silmäili puhekumppaniaan entistä tarkemmin.
»Malttakaas hetki», sanoi hän, »minusta tuntuu tosiaankin, että olen
teidät joskus nähnyt».
»Ah, niinkö?» Sepä hauskaa kuulla!»
»Niin, niin, mutta milloin ja missä? Siinäpä se.»
»Missäkö? Kun silmäilette ympärillenne, ehkä katseenne tielle osuvat
esineet hieman teroittavat muistianne. Milloinka? Se on eri juttu.
Meidän täytynee määrätä teille uusi annos vastamyrkkyä kyetäksenne
selvittämään sen pulman.»
»Kiitos, ei», sanoi Gamain ojentaen käsivartensa, »olen saanut
tarpeekseni vastamyrkystänne. Ja koska minä nyt olen lähes pelastettu,
saa se riittää. Missä olen teidät nähnyt, missä? Nyt muistan, tässä
huoneessa.»
»Vallan oikein.»
»Milloin olen teidät nähnyt? Malttakaas, varmaankin silloin kun
kerran palasin Pariisista... salaiselta asialta. Minusta tosiaankin
tuntuu», lisäsi Gamain nauraen, »että minulla on niitä asioita oikein
urakkakaupalla».
»Siltä tuntuu. No, kuka minä olen?»
»Kukako te olette? Olette mies, joka maksoi juotavani, ja sikäli siis
kunnon mies. Tuohon kämmeneen!»
»Teen sen sitäkin mieluummin», sanoi tuntematon, »kun
lukkoseppämestarin erottaa aseseppämestarista vain kämmenen leveys».
»Hyvä, hyvä, oikein hyvä, nyt minä muistan koko jutun. Se tapahtui
lokakuun kuudentena päivänä, kun kuningas palasi Pariisiin. Me
puhelimine hänestä sinä päivänä.»
»Ja teidän jutustamisenne oli minusta erittäin mielenkiintoista,
mestari Gamain. Sen vuoksi haluan jälleen nauttia siitä, koska
muistinne nyt on ennallaan, ja kysyn siis, ellei se ole tunkeilevaa,
miksi kaiken nimessä te tunti sitten makasitte pitkin pituuttanne ja
poikkiteloin maantiellä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista,
jotka olisivat leikanneet teidät kahtia, ellen minä olisi estänyt.
Onko teillä murheita, mestari Gamain, ja oletteko tehnyt kohtalokkaan
päätöksen surmata itsenne?»
»Surmata itseni, minäkö? En totisesti. Miksikö minä makasin keskellä
tietä loassa viruen? Oletteko varma, että se olin minä?»
»Hitossa, silmäilkää ulkoasuanne!»
Gamain katsahti vaatteitaan.
»Voi, voi, kyllä rouva Gamain nyt elämöi, sillä hän sanoi minulle
eilen: 'Älä pane yllesi uutta pukua, pane vanha nuttu, se on kyllin
hyvä Tuilerieihin mennäksesi!'»
»Mitä? Tuilerieihen mennäksenne? Olitteko tulossa Tuileries-palatsista,
kun tapasin teidät?»
Gamain raapi päätänsä koettaen koota yhä vieläkin sekavia ajatuksiaan.
»Niin, niin, niin se on», sanoi hän, »tietysti olin tulossa
Tuileries-palatsista. Miksen? Ei ole mikään salaisuus, että olen ollut
herra Veton lukkoseppämestari.»
»Mitä? Herra Veton? Ketä te sanotte herra Vetoksi?»
»Mitä mä kuulen! Ettekö tiedä, että se on kuninkaan nimi?