Kello lähenteli kahtatoista yöllä, kun muuan mieshenkilö poikkesi
Royale-kadulta Saint-Antoinen kadulle, kulki sitä pitkin aina
Sainte-Cathérinen suihkukaivolle saakka, pysähtyi hetkeksi sen
luomaan varjoon varmentuakseen, ettei häntä vakoiltu, kääntyi sitten
Saint-Paulin hotelliin vievälle kujalle ja sen edustalle päästyään
siirtyi melkein pilkkopimeälle ja autiolle Roi-de-Sicilen kadulle
ja askeliaan hidastuttaen sitä mukaa mitä pitemmälle hän tuli tällä
kadulla poikkesi epäröiden Croix-Blanche-kadulle sekä pysähtyi yhä
arkailevampana Saint-Jeanin hautuumaan ristikkoportin eteen.
Tähän hän jäi odottamaan ikäänkuin peläten pian näkevänsä jonkun haamun
nousevan maasta ja kuivaili kersantinpukunsa hihalla otsalle kihonneita
hikikarpaloita.
Ja tosiaankin, sydänyön hetken koittaessa ilmestyi joku aaveentapainen
marjakuusten ja kypressien katveesta. Tämä haamu lähestyi porttia,
ja lukkoon työnnetyn avaimen rasahdus todisti, että haamu, mikäli se
se oli, pystyi ei vain nousemaan haudastaan, vaan haudasta noustuaan
myöskin lähtemään hautuumaalta ulos.
Tämän narskahtavan äänen kuullessaan sotilashenkilö hätkähti.
»No, herra de Beausire», virkkoi Cagliostron ilkkuva ääni, »ettekö
tunne minua vai oletteko unohtanut, että meidän piti tavata toisemme
täällä?»
»Ah, tekö siellä olettekin!» sanoi Beausire ja huoahti syvään kuin
henkilö, jonka sydämeltä on kirvonnut raskas taakka. »Sitä parempi!
Nämä hiton kadut ovat niin pimeät ja autiot, ettei oikein tiedä,
olisiko parempi kulkea yksin vaiko tavata joku elävä olento.»
»Loruja!» tokaisi Cagliostro. »Tekö nyt pelkäisitte mitään, olkoon
hetki mikä tahansa! Minä en ainakaan usko. Teidänlaisenne urhea mies
miekka kupeella! Tulkaa nyt tälle puolelle, hyvä herra de Beausire.
Saatte olla varma, ettette tapaa ketään muuta kuin minut.»
Beausire noudatti kehoitusta, ja lukko, joka oli rasahtanut porttia
äsken avattaessa, lupsahti kiinni hänen jälkeensä.
»Kas niin», jatkoi Cagliostro, »tulkaa nyt tätä kaitaa polkua, hyvä
herra; parinkymmenen askeleen päästä löydämme luhistuneen hautakiven,
jonka portaille voimme istuutua ja suloisessa rauhassa haastella pikku
hommistamme».
Beausire oli valmis seuraamaan Cagliostroa, mutta hetken emmittyään hän
sanoi:
»Missä juukelissa te näette polun? Minä en huomaa muita kuin pensaita,
jotka repivät lahkeeni, ja ruohoa, joka ulottuu polviin saakka.»
»Tämä hautuumaa onkin maailman huonoimmin hoidettuja, mikäli minä
niitä tunnen. Mutta eipä sitä tarvitse ihmetelläkään. Tehän tiedätte,
ettei tänne juuri haudata muita kuin Grève-torilla teloitettuja eikä
niiden kurjien takia viitsitä nähdä paljo vaivaa. Mutta, rakas herra de
Beausire, meillä on täällä sentään yksi ja toinen kuuluisuus. Jos olisi
päiväsaika, näyttäisin teille paikan, mihin on kuopattu Bouteville de
Montmorency, joka mestattiin kaksintaistelun takia, ritari de Rohan,
joka mestattiin hallitusta vastaan suunnittelemiensa vehkeilyjen
johdosta, kreivi de Horn, joka teilattiin juutalaisen murhasta,
Damiens, joka paloiteltiin senjohdosta, että hän oli yrittänyt surmata
Ludvig viidennentoista. Ja monia muita. Ette siis saa halveksia
Saint-Jeanin hautuumaata, herra de Beausire, se on huonosti hoidettu
mutta hyvin kansoitettu.»
Beausire seurasi Cagliostroa astuen tarkalleen hänen jälkiinsä kuten
takarivin sotamies, joka on tottunut kulkemaan ruotutoverinsa jälkiä.
»Ah!» sanoi Cagliostro ja pysähtyi äkisti, niin että Beausire,
joka ei ollut osannut odottaa näin äkillistä pysähdystä, pukkasi
mahallaan kreivin selkää. »Tässä on ihan veres hauta, ammattiveljenne
Fleur-d'Epinen leposija. Hän oli leipuri Françoisin murhaajia ja hänet
hirtettiin kahdeksan päivää sitten Châteletin tuomiolla. Sen pitäisi
olla teille mielenkiintoinen tuttavuus, herra de Beausire, hän oli,
kuten tekin, entinen kersantti, valekersantti ja oikealta ammatiltaan
värvääjä.»
Beausiren hampaat sananmukaisesti kalisivat. Hänestä tuntui, että
pensaat, joiden keskitse hän kulki, olivat maasta kurkottavia
käsivarsia, jotka tarrautuivat hänen jalkoihinsa ja tekivät hänelle
tiettäväksi, että kohtalo oli tänne merkinnyt paikan, missä hänkin
saisi nukkua ikuista untaan.
»No, nyt olemmekin perillä», sanoi Cagliostro pysähtyessään rauniokasan
eteen.
Hän istuutui irtonaiselle kivelle ja kehoitti Beausirea istuutumaan
toiselle, joka näytti asetetun niin lähelle edellistä, ettei Cinnan
tarvitsisi siirtää tuoliaan Augustuksen tuolin viereen.
Jo oli aikakin, sillä entisen kersantin jalat olivat jo niin
hervottomat, että hän pikemminkin lyykähti kuin istuutui kivelle.
»No, nyt voimme mielemme mukaan haastella, rakas herra de
Beausire», aloitti Cagliostro. »Antakaa kuulua, mitä tänä iltana
tapahtui Royale-aukion holvikaarten alla. Neuvottelu lienee ollut
mielenkiintoinen?»
»Herra kreivi», vastasi Beausire, »minun täytyy totisesti tunnustaa,
että pääni on tällä haavaa hieman pyörällä, ja minä luulen, että teidän
on parasta kysellä mitä haluatte tietää».
»Olkoon menneeksi», sanoi Cagliostro. »Olen hyvä isäntä ja kunhan vain
saan tietää mitä haluan, on tapa, kuinka sen saan, samantekevä. Montako
teitä oli Royale-aukion holvikaarten alla?»
»Kuusi, minä mukana.»
»Kuusi, te mukana, rakas herra de Beausire! Katsokaamme ovatko ne
henkilöitä, joiksi heitä luulen. Ensiksi te, se on epäämätöntä.»
Beausire huoahti melkein kuin toivoen, että sellainen epäilys olisi
mahdollinen.
»Osoitatte minulle suurta kunniaa aloittamalla minusta, vaikka siellä
oli paljoa korkeampiakin henkilöitä.»
»Hyvä ystävä, minä noudatan evankeliumin ohjeita. Eikö raamatussa
sanota: 'Ensimmäiset tulevat viimeisiksi'? Jos ensimmäisten sija
on viimeisenä, ovat viimeiset tietenkin ensimmäisellä sijalla.
Minä noudatan siis, kuten jo sanoin, evankeliumin järjestystä.
Kohtauspaikalla olitte ensinnäkin te, eikö niin?»
»Olin.»
»Lisäksi ystävänne Tourcaty, eikö totta? Entinen alokasupseeri, joka on
saanut tehtäväkseen värvätä kokoon Brabantin legionan?»
»Siellä oli Tourcaty.»
»Sitten muuan kelpo kuninkaanpuoluelainen, nimeltään Marquié, entinen
Ranskan kaartin kersantti, nykyisin keskuskomppanian luutnantti?»
»Niin, herra kreivi, Marquié oli siellä.»
»Edelleen markiisi de Favras?»
»Vallan oikein.»
»Ja naamioitu mies?»
»Hänkin.»'
»Voitteko kertoa minulle jotakin siitä naamioidusta miehestä?»
Beausire silmäili Cagliostroa niin kiinteästi, että hänen silmänsä
näyttivät loistavan pimeässä.
»Mutta eikö hän ole...?»
Hän vaikeni kuin peläten nimen lausumisen olevan pyhyydenloukkausta.
»Ole kuka?» kysyi Cagliostro.
»Eikö hän ole...?»
»No, mitä nyt? Luulenpa, että kielenne on siteessä, rakas herra de
Beausire. Varokaa! Kielen siteet muuttuvat toisinaan kaulan nuoraksi,
jossa on juoksusilmukka, ja ne ovat aika vaarallisia.»
»Mutta», jatkoi Beausire, joka huomasi, ettei voinut selviytyä
verukkeilla, »eikö hän ole Monsieur?»
»Monsieur kuka?» tiukkasi Cagliostro.
»Monsieur... Monsieur, kuninkaan veli.»
»Oh, parahin herra de Beausire! On ymmärrettävää, että markiisi de
Favras, jolle on tärkeää uskotella, että tässä jutussa on mukana
täysiverinen prinssi, väittää naamioitua miestä Monsieuriksi. Ken ei
osaa valehdella, ei taida myöskään vehkeillä. Mutta ei ole paikallaan,
että te ja ystävänne Tourcaty, vanhat värvääjät, jotka olette tottuneet
ensi silmäykseltä arvioimaan lähimmäisenne pituuden jaloittain,
tuumittain ja linjoittain, antaisitte vetää itseänne nenästä tuolla
tavalla.»
»Se on kyllä totta», myönsi Beausire.
»Monsieur on viisi jalkaa, kolme tuumaa ja seitsemän linjaa pitkä»,
jatkoi Cagliostro, »ja naamioitu mies viisi jalkaa kuusi tuumaa».
»Saman huomion olen minäkin tehnyt», sanoi Beausire. »Mutta ellei hän
ole Monsieur, kuka siis?»
»Lempo soikoon! Olisin sekä onnellinen että ylpeä, rakas herra de
Beausire, jos voisin valaista teille sen seikan, sillä minä luulin
saavani teiltä juuri ne tiedot».
»Herra kreivi», sanoi entinen aliupseeri, joka oli vähitellen toipunut
ennalleen, »te siis tiedätte, kuka se naamioitu mies on?»
»Tiedän hitossa!»
»Olisiko julkeata kysyä teiltä...»
»Hänen nimeäänkö?»
Beausire nyökäytti päätänsä.
»Nimen mainitseminen on aina arkaluontoinen asia, herra de Beausire;
senvuoksi näkisin mieluummin, että arvaisitte sen.»
»Arvaisin...! Kaksi viikkoa olen yrittänyt arvailla.»
»Niin, kukaan ei ole auttanut teitä.»
»Auttakaa te, herra kreivi.»
»Muuta en pyydäkään. Tunnetteko Oidipoksen tarinan?»
»Huononpuoleisesti, herra kreivi. Näin sen kerran esitettävän
Comédie-Françaisessa, mutta neljännen näytöksen aikana satuin
onnettomuudekseni nukkumaan.»
»Hitto! Toivon teille vastedeskin samanlaisia onnettomuuksia, hyvä
herra.»
»Mutta, kuten huomaatte, on se koitunut vahingokseni.»
»No niin. Muutamin sanoin selitän teille, mitä Oidipos oli miehiään.
Olen tuntenut hänet lapsuudessaan Polybioksen hovissa ja vanhalla
iällään Admetoksen hovissa. Voitte siis uskoa minun kertomaani paremmin
kuin mitä hänestä ovat kirjoittaneet Aiskhylos, Sophokles, Seneca,
Corneille, Voltaire tai herra Ducis, jotka ovat ehkä kuulleet hänestä
puhuttavan, mutta eivät ole häntä tunteneet henkilökohtaisesti.»
Beausire teki eleen kuin aikoisi vaatia Cagliostroa selittämään
omituista väitettään, että oli tuntenut miehen, joka oli maannut
haudassa ainakin kolmetuhattakuusisataa vuotta, mutta hän arveli,
ettei mokoman pikkuseikan vuoksi kannattanut keskeyttää kerrontaa. Hän
vaimensi eleensä ja vaihtoi sen päännyökkäykseksi, joka oli sanovinaan:
— Jatkakaa, minä kuuntelen.
»Olen siis tuntenut Oidipoksen. Oli ennustettu, että hänestä tulisi
isänsä murhaaja ja äitinsä aviopuoliso. Koska hän luuli Polybiosta
isäkseen, lähti hän salaa tämän luota ja yritti mennä Phokiiseen.
Lähtöhetkellä minä neuvoni häntä karttamaan Dauliista Delphoihin
vievää valtatietä ja kulkemaan vuoripolkua, jonka minä tunsin.
Mutta hän oli itsepäinen, ja koska en voinut sanoa hänelle, miksi
näin neuvoin, olivat kaikki kehoitukseni, joilla yritin saada hänet
valitsemaan toisen tien, turhia. Tämä itsepäisyys johti tulokseen,
jonka jo ennakolta tiesin. Delphoin- ja Theeban-tien yhtymäkohdassa
hän tapasi erään miehen viiden orjan seurassa. Mies istui vaunuissa,
jotka täyttivät koko tienleveyden. Kaikki olisi sujunut hyvin, jos
mies olisi suostunut väistymään hieman vasempaan ja Oidipos saman
verran oikeaan, mutta molemmat tahtoivat ajaa keskellä tietä. Mies oli
kiivasluontoinen, Oidipos kärsimätön. Ne viisi orjaa heittäytyivät
kukin vuoron jälkeen isäntäänsä puolustamaan ja kaikki kaatuivat toinen
toisensa perään. Lopulta heidän isäntänsäkin kaatui. Oidipos astui siis
kuuden ruumiin yli ja näiden kuuden ruumiin joukossa oli myöskin hänen
isänsä.»
»Sepä perhanaa!» sutkautti Beausire.
»Sitten hän jatkoi matkaansa Theebaan. Tien varrella kohosi
Phykion-vuori ja erään polun vierellä, joka oli paljoa kapeampi sitä
tietä, jolla Oidipos surmasi isänsä, oli erään merkillisen otuksen
luola. Tällä eläimellä oli kotkan siivet, naisen pää ja rinnat,
leijonan ruumis ja kynnet.»
»Oho», keskeytti Beausire, »luuletteko, herra kreivi, että sellaisia
kummituksia on olemassa?»
»Jätän siihen kysymykseen vastaamatta, rakas herra de Beausire», sanoi
Cagliostro vakavasti, »varsinkin kun sfinksi oli kuollut käydessäni
Theebaan samaa tietä tuhatta vuotta myöhemmin, Epaminondaan aikana.
Kuinka tahansa, Oidipoksen aikana se eli vielä. Eräitä sen oikkuja oli
asettua keskelle tietä, esittää ohipyrkijöille arvoitus ja hotaista
suuhunsa ne, jotka eivät keksineet arvoituksen ratkaisua. Kun tätä
menoa oli jatkunut yli kolme vuosisataa, oli ohipyrkivien lukumäärä
vähenemistään vähentynyt ja sfinksin hampaat tulleet hyvin pitkiksi.
Huomattuaan Oidipoksen se meni keskelle tietä ja kohotti käpälänsä
ilmaisten siten, että nuoren miehen oli pysähdyttävä. 'Matkamies',
sanoi se, 'olen sfinksi'. — 'Entä sitten?' kysyi Oidipos. — 'Näetkös,
kaitselmus on lähettänyt minut maan päälle esittämään kuolevaisille
arvoituksia. Elleivät he arvaa oikein, ovat he minun; jos he arvaavat
oikein, olen minä kuoleman oma ja minun täytyy syöksyä tuohon rotkoon,
minne olen tähän hetkeen saakka viskannut kaikkien niiden luut, jotka
ovat tätä tietä kulkeneet.' Oidipos loi silmäyksen rotkon pohjaan ja
huomasi sen olevan valkoisenaan ihmisenluita. — 'Hyvä on', virkkoi
nuorukainen, 'mikä on se arvoitus?' — 'Arvoitus on seuraava', sanoi
lintu-leijona: '_Mikä eläin käy aamuisin neljällä, puolipäivän aikaan
kahdella ja iltaisin kolmella jalalla_?' — Oidipos tuumi hetken aikaa
ja vastasi sitten hymyillen, mikä teki sfinksin hyvin levottomaksi:
'Entä jos arvaan oikein, — syöksytkö vapaaehtoisesti rotkoon?' —
'Sellainen on laki', sanoi sfinksi.
— 'Hyvä, se eläin on ihminen.'»
»Mitä, ihminenkö?» keskeytti Beausire innostuneena kertomukseen kuin se
olisi kosketellut hänen aikaisiaan asioita.
»Niin, ihminen, joka lapsena, siis elämänsä aamuna, ryömii nelinkontin,
joka täysikasvuisena, siis elämänsä keskipäivällä kulkee kahdella
jalalla ja vanhuksena, siis elämänsä ehtoopuolella kävelee sauvan
turvin.»
»Ah», huudahti Beausire, »se on totinen totuus!... Sfinksi tuli
puijatuksi!»
»Vallan niin, rakas herra de Beausire, niin perinpohjin puijatuksi,
että se syöksyi pää edellä rotkoon huomaamatta edes turvautua
siipiinsä, mikä teidän mielestänne oli epäilemättä perin järjetöntä, ja
murskasi kallonsa kallioon. Oidipos jatkoi matkaansa, saapui Theebaan,
näki Jokasten jääneen leskeksi, nai hänet ja toteutti siten oraakkelin
ennustuksen, joka oli sanonut, että hän surmaisi isänsä ja naisi
äitinsä.»
»Mutta, herra kreivi, mitä yhteyttä on Oidipoksen tarinalla naamioidun
miehen juttuun?»
»Oh, paljonkin! Odottakaahan. Ensiksi te halusitte saada selville hänen
nimensä?»
»Niin.»
»Ja minä sanoin, että esittäisin teille erään arvoituksen. Minä olen
tosin armeliaampi kuin sfinksi enkä hotaise teitä suuhuni, vaikkette
pystyisikään arvoitusta ratkaisemaan. Huomio, minä kohotan käpäläni:
_Kuka on se hovin ylimys, joka on isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli ja
sisariensa eno_?»
»Siunaa ja varjele!» huudahti Beausire ja vaipui yhtä syviin mietteihin
kuin aikanaan Oidipos.
»Kas niin, tuumikaa, etsikää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.
»Auttakaa minua hieman, herra kreivi.»
»Mielelläni. Kysyin teiltä äsken, tunnetteko Oidipoksen tarinan.»
»Niin, te soitte minulle sen kunnian.»
»Nyt siirrymme pakana-ajan historiasta raamatunhistoriaan.