Lukija saa ilokseen huomata, että herra de Beausire on pysynyt
entisellään
Näitä kreivin lausumia kohteliaita sanoja seurasi äänettömyys, jonka
kestäessä Cagliostro astui keskelle huonetta ja loi tutkivan silmäyksen
ympärilleen ilmeisesti arvostellakseen minkälaisessa siveellisessä
ja ennen kaikkea minkälaisessa taloudellisessa asemassa elivät nämä
entiset tuttavat, joiden pariin hänen omat hirveät ja maanalaiset
suunnitelmansa olivat hänet äkkiarvaamatta jälleen johtaneet.
Sellaiselle teräväkatseiselle miehelle kuin kreiville tämä lyhyt
silmäys riitti erinomaisen hyvin.
Tavallinenkin tarkkailija olisi äkännyt alastoman totuuden, että
näet tässä köyhässä taloudessa oli jo pantu menemään viimeinen
neljänkolmatta soun kolikko.
Niistä kolmesta henkilöstä, joihin kreivin tulo oli vaikuttanut
äkkiyllättävästi, katkaisi äänettömyyden ensimmäisenä se, jonka
muisti ei ulottunut illan tapahtumia kauemmaksi ja jota siis eivät
omantunnontuskat vaivanneet.
»Ab, monsieur», sanoi pikku Toussaint, »mikä onnettomuus, olen
kadottanut louisdorini!»
Nicole avasi jo suunsa ilmaistakseen asian todellisen laidan, mutta
johtuikin samassa päättelemään, että hänen vaitiolonsa voisi hankkia
lapselle toisen kultarahan, ja se kultaraha tulisi hänen osakseen.
Nicole ei erehtynyt.
»Oletko kadottanut louisdorisi, lapsi rukka?» sanoi Cagliostro.
»No, tästä saat kaksi lisää. Pidä huoli, ettet kadota niitä.»
Hän otti esille rahamassin, jonka pyöreys pani Beausiren silmät
ahneesti kiilumaan, otti kukkarosta kaksi kultarahaa ja pani ne pojan
tahmaiseen pikku kouraan.
»Katsos, äiti», sanoi poika kiiruhtaen Nicolen luokse, »tässä on yksi
sinulle ja yksi minulle».
Ja lapsi jakoi aarteensa äidin kanssa.
Cagliostro oli huomannut, kuinka kiinteästi valekersantin katse oli
tarkkaillut hänen rahamassinsa vaiheita siitä hetkestä alkaen, jolloin
hän oli avannut sen ottaakseen esille kaksi neljänkolmatta livren
kultarahaa, siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin hän sujutti sen
taskuunsa takaisin.
Nähdessään sen katoavan kreivin nutun syvyyksiin huoahti Nicolen
rakastaja raskaasti.
»Mitä, herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »yhäkö vain olette
alakuloinen?»
»Ja te, herra kreivi, ainako vain olette miljoonamies?»
»Oh, hyvä jumala, teidän, joka olette suurimpia ajattelijoita mitä minä
olen tuntenut sekä viime vuosisatoina että vanhalla ajalla, teidän toki
pitäisi tuntea selviö, jota on pidetty kunniassa kaikkina aikakausina:
_rikkaus ei luo onnea_. Olen nähnyt teidät suhteellisen varakkaana.»
»Niinpä kyllä», vastasi Beausire. »Se on totta. Minulla on ollut lähes
satatuhatta frangia.»
»Se on mahdollista, mutta jo siihen aikaan, jolloin opin teidät
tuntemaan, olitte tuhlannut lähes neljäkymmentätuhatta, joten teillä
oli jälellä yli kuusikymmentätuhatta, mikä, teidän täytyy se myöntää,
oli aika pyöreä summa entiselle aliupseerille.»
Beausire huoahti jälleen.
»Mitä on kuusikymmentätuhatta», sanoi hän, »niiden summien rinnalla,
joita te käyttelette?»
»Mutta vain niiden käyttelijänä, herra de Beausire, sillä jos laskemme
tarkkaan, luulen, että te saisitte esittää pyhän Martin osaa ja minä
köyhän osaa ja että teidän täytyisi pelastaaksenne minut menehtymästä
kylmään pakkaseen luovuttaa minulle toinen puoli viitastanne. No niin,
hyvä herra de Beausire, muistatte kai, minkälaisissa olosuhteissa
teidät silloin tapasin? Teillä oli, kuten äsken sanoitte, taskussanne
lähes kuusikymmentätuhatta livreä. Olitteko silloin onnellisempi?»
Beausire näytti muistelevan menneisyyttä ja huoahti syvään melkein kuin
nyyhkyttäen.
»Kas niin, vastatkaa», tiukkasi Cagliostro. »Haluaisitteko vaihtaa
nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen
louisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta...»
»Hyvä herra!» keskeytti hänet entinen aliupseeri.
»Älkäämme suuttuko, herra de Beausire. Olemme kerran suutahtaneet
ja silloin teidän täytyi mennä noutamaan kadulta miekkanne, jonka
olin singonnut ikkunasta ulos. Muistatte kaiketi sen? Muistattehan,
vai kuinka?» jatkoi kreivi, kun Beausire ei vastannut. »Onhan sekin
edes jotakin, kun muistaa. Kysyn teiltä toistamiseen, haluaisitteko
vaihtaa nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen
louisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta» — tällä
kerralla jäi vihjaus huomaamatta — »siihen epävarmaan asemaan, josta
minä onneksi kykenin teidät pelastamaan?»
»En, herra kreivi», sanoi Beausire, »olette tosiaankin oikeassa, en
vaihtaisi. Sillä siihen aikaan minun täytyi olla erossa rakkaasta
Nicolestani!»
»Niin, ja lisäksi piti poliisi teitä silmällä portugalilaisen hommanne
takia... Mitä lempoa on siitä hankkeesta tullut, herra de Beausire?...
Huono juttu, mikäli jaksan muistaa!»
»Se upotettiin unohduksen virtaan, herra kreivi», vastasi Beausire.
»Oh, sitä parempi, sillä se olisi kiusannut teitä tavattomasti. Mutta
älkää luottako liian paljon siihen upottamiseen. Poliiseilla on
taitavat sukeltajat, ja kuinka samea ja syvä virta onkin, ongitaan
huono juttu pinnalle helpommin kuin kaunis helmi.»
»Sittenkin, herra kreivi, ellei oteta lukuun sitä kurjuutta, johon
olemme joutuneet...»
»Olette onnellinen... Ja jotta onnenne tulisi täydelliseksi,
tarvitsette vain jonkun tuhatkunnan louisdoreja?»
Nicolen silmät välähtivät, Beausiren leiskuivat tulta.
»Niin», huudahti aviomies, »jos meillä olisi tuhat louisdoria,
siis neljäkolmattatuhatta livreä, ostaisimme toisella puolella
maatilan, toisen puolen panisimme kasvamaan korkoa ja minusta tulisi
maanviljelijä!»
»Cincinnatuksen tapaan...»
»Ja Nicole uhraisi aikansa kokonaan lapsemme kasvatukseen!»
»Kuin Cornelia... Hiisi vieköön, herra de Beausire, se ei olisi vain
esikuvallista, se olisi lisäksi liikuttavaa. Te ette tiemmä toivo
ansaitsevanne mainittua summaa siinä keinottelussa, johon olette tällä
haavaa puuttunut?»
Beausire hätkähti.
»Missä keinottelussa?» sopersi hän.
»No, siinä hommassa, jossa te esiinnytte kaartinkersanttina, hommassa,
jonka takia teillä on tänä iltana neuvottelu Royale-aukion holvikaarten
alla.»
Beausire valahti kuolonkalpeaksi.
»Oh, herra kreivi!» sanoi hän ja risti kätensä rukoilevasti.
»Mitä nyt?»
»Älkää tehkö minua onnettomaksi!»
»No, mitä oikkuja nyt taas? Olenko minä poliisin kätyri, minä?»
»Siinä nyt ollaan!» huudahti Nicole. »Minähän sanoin sinulle, että olet
sekaantunut huonoon juttuun!»
»Ah, te tunnette sen homman, neiti Legay?» kysyi Cagliostro.
»En, herra kreivi, mutta... kun hän salaa minulta jonkun
liikeyrityksensä, saan olla varma siitä, että se on huono!»
»No niin, neiti Legay, tästä yrityksestä erehdytte, se voi päinvastoin
olla suurenmoinen.»
»Niin, eikö olekin?» innostui Beausire sanomaan. »Herra kreivi on
aatelismies ja herra kreivi käsittää, että koko aatelisto on mukana
toivomassa...»
»Että se onnistuisi. Mutta yhtä varmaa on myöskin, että koko kansa
toivoo sen epäonnistuvan. Uskokaa minua, hyvä herra de Beausire —
käsittänette, että neuvoni on ystävän neuvo — uskokaa minua kun sanon,
älkää toimiko siinä jutussa aateliston älkääkä kansan hyväksi.»
»Mutta kenenkä eduksi siis?»,
»Omaksi eduksenne.»
»Omaksi edukseni?»
»No, omaksi eduksesi tietenkin!» vahvisti Nicole. »Totisesti, oletpa
tähän saakka puuhaillut riittävästi muiden hyväksi, jo on aika ajatella
itseäsikin!»
»Kuulkaa, herra de Beausire, hän puhuu kuin pyhä Johannes Krysostomos.
Ja muistakaa, että liikehommalla on aina kaksi puolta, hyvä ja huono,
hyvä yksille, huono toisille. Olkoonpa liikehomma millainen tahansa, ei
se voi olla hyödyksi koko maailmalle eikä vahingoksi koko maailmalle.
Taito on lopulta siinä, että löytää oikean puolen.»
»Niinpä niin, enkä minä tiemmä ole löytänyt sitä oikeaa, mitä?»
»Ette lähestulkoonkaan, herra de Beausire, päinvastoin. Ja minä
lisään, että jos itsepäisesti jatkatte samaan suuntaan — tiedättehän
minulla olevan ennustajan lahjoja — jos tällä kerralla jatkatte samaan
suuntaan, ei vain kunnianne ja tavoittelemanne omaisuus ole vaarassa,
vaan ennenkaikkea henkenne.. Niin, niin, teidät hirtetään!»
»Monsieur», sanoi Beausire ja yritti näyttää ryhdikkäältä, vaikka
pyyhkikin tuskanhikeä otsaltaan, »ei aatelismiestä hirtetä».
»Olette oikeassa, mutta saadaksenne kaulanne katkaistuksi, hyvä herra
de Beausire, teidän on hankittava todistajia, mikä puuha vaatii paljon
aikaa, liian paljon, niin että tuomioistuin ikävystyy ja tuomitsee
teidät tilapäisesti hirtettäväksi. Te voitte nyt väittää, että koska
asia on hyvä ja oikea, vähät väliä rangaistuksesta.
'Häpäisee rikos, vaan ei mestauslava',
kuten muuan suuri runoilija on sanonut.»
»Mutta...» änkytti Beausire yhä enemmän ymmällä.
»Niin, te ette liene niin kiintynyt mielipiteihinne, että haluaisitte
uhrata niiden takia henkenne, sen minä kyllä käsitän... Lempo! 'Vain
kerran eletään', kuten sanoo toinen, edellistä vähäpätöisempi runoilija
ja minun mielestäni ihan oikein.»
»Herra kreivi», sai Beausire lopulta sanotuksi, »olen huomannut niinä
harvoina kertoina, jolloin olen joutunut pariinne, että te kykenette
puhumaan asioista tavalla, joka panee heikon ihmisen hiukset nousemaan
pystyyn».
»Hitossa! Ei se ole tarkoitukseni», virkkoi Cagliostro. »Ettehän te
sitäpaitsi ole arka mies, te.»
»En olekaan», myönsi Beausire. »Se vielä puuttuisi. Mutta sattuu
olosuhteita...»
»Niin, niin, käsitän. Esimerkiksi sellainen tilanne, että takana
uhkaavat kaleerit varkauden takia ja edessä häämöittää hirsipuu
kansanloukkauksesta, joksi nykyisin nimitetään rikosta, jonka
tarkoituksena on — lausun vain olettamuksen — ryöstää kuningas.»
»Herra, herra!» huudahti Beausire kauhuissaan.
»Onneton!» huudahti Nicole. »Siihen ryöstöönkö sinä siis rakensitkin
kultaiset tuulentupasi?»
»Eikä hän ollutkaan siinä ihan väärässä, hyvä neiti. Mutta, kuten
minulla äsken oli kunnia sanoa teille, kaikissa asioissa on kaksi
puolta, valoisat ja synkeät kasvot. Herra de Beausire on sattunut
hyväilemään synkeitä kasvoja, omaksunut asian huonon puolen. Hänen on
nyt vain käännyttävä ja kaikki käy hyvin.»
»Onko vielä aikaa?» kysyi Nicole.
»On, ihan varmasti.»
»Mitä minun on tehtävä, herra kreivi?» kysyi Beausire.
»Olettakaamme, hyvä herra», sanoi Cagliostro miettivästi.
»Mitä?»
»Olettakaa, että hankkeenne epäonnistuu, olettakaa, että naamioidun
ja ruskeaviittaisen miehen rikostoverit vangitaan, olettakaa —
nykyisin voi olettaa mitä tahansa ‒ olettakaa, että heidät tuomitaan
kuolemaan... niin, onhan toisaalta Besenval ja Augeard vapautettu,
mutta se ei merkitse mitään — olettakaa, että heidän rikostoverinsa
on tuomittu kuolemaan, olettakaa — älkää tuskastuko, olettamuksesta
toiseen siirtymällä pääsemme lopulta päämääräämme — olettakaa, että
te olette noita rikostovereita, olettakaa, että kaulassanne on nuora
ja että teille sanotaan vaikerrukseenne vastaten — sillä sellaisessa
tilanteessa urheinkin mies totisesti vaikeroi jonkun verran, vai
kuinka?»
»Lopettakaa, herra kreivi, minä pyydän, sillä minä tunnen jo
tukehtuvani.»
»Eikä sitä tarvitse kummeksuakaan. Oletinhan teillä olevan nuoran
kaulassa. No niin, olettakaa, että teille sanotaan: 'Ah, onneton herra
de Beausire, rakas herra de Beausire, tämä on teidän oma syynne!'»
»Kuinka niin?» huudahti Beausire.
»'Kuinkako niin?' vastaa ääni teille. 'Koska te olisitte voinut
välttää sen epämiellyttävän kuoleman, joka nyt pitelee teitä
kynsissään, ja olisitte lisäksi ansainnut tuhat louisdoria, joilla
olisitte voinut ostaa erään pienen vehmasniittyisen maatilan, missä
olisitte saanut elää neiti Olivan ja pikku Toussaintin parissa niiden
kahdentoistatuhannen livren korkotuloilla, jotka olisivat jääneet
käytettäväksenne maatilan ostettuanne, elää, kuten sanoitte, kunnon
maanviljelijänä, suvisin tohvelit jalassa, talvisin puukengät, mutta
nyt meillä on ja etenkin teillä on tämän ihanan tulevaisuudenkuvan
asemesta edessänne Grève-tori, jolle on pystytetty kaksi inhoittavaa
hirsipuuta, joista pitempi kurkottaa käsivarsiaan teitä kohden. Hyi,
herra de Beausire parka, mikä ruma tulevaisuudenkuva!'»
»Mutta sanokaa, kuinka voin välttää tämän inhoittavan kuoleman, kuinka
voin ansaita ne tuhat louisdoria, jotka takaavat minulle, Nicolelle ja
Toussaintille rauhaisan elämän?»
»Sitähän toki kysyisitte silloin? 'Mikään ei ole helpompaa', vastaisi
ääni. 'Lähellänne, parin askeleen päässä, oli kreivi de Cagliostro.' —
'Minä tunnen hänet', sanoisitte te. 'Hän on ulkomaalainen ylimys, joka
asuu Pariisissa huvitellakseen ja joka kuolee ikävään, ellei hän saa
kuulla uutisia.' — 'Sama mies, No, teidän olisi tarvinnut vain mennä
sanomaan hänelle: — Herra kreivi...'»
»Mutta minä en tiennyt missä hän asui», huudahti Beausire. »En tiennyt
hänen olevan Pariisissa, en edes tiennyt hänen enää elävän!»
»'Senpä vuoksi, hyvä herra de Beausire', vastaisi teille ääni,
'hän on tullut luoksenne, ja myöntäkää, ettette voi tämän jälkeen
enää esittää verukkeita. No niin, te sanoisitte hänelle: — Herra
kreivi, tiedän teidän himoitsevan uutisia. Minulla on ihka tuoreita:
Monsieur, kuninkaan veli, vehkeilee. — Loruja! — Varmasti, markiisi
de Favrasin kanssa. — Mahdotonta! — Ihan totta, tiedän tarkoin, koska
olen herra de Favrasin kätyreitä. — Niinkö, entä mikä on salahankkeen
tarkoitus? — Ryöstää kuningas ja viedä hänet Péronneen. Herra kreivi,
ilahduttaakseni teitä olen valmis tunti tunnilta, jos niin tarvitaan,
minuutti minuutilta, jos niin tarvitaan, kertomaan teille, kuinka
salahanke kehittyy. — Silloin, hyvä ystävä, vastaisi kreivi, joka
on jalomielinen ylimys: 'Haluatteko tosiaankin tehdä sen, herra de
Beausire?' — 'Haluan.' — 'No hyvä, koska jokainen työ vaatii palkkansa,
on minulla erikseen pantuna neljäkolmattatuhatta livreä, jotka aion
käyttää armeliaisuustarkoituksiin, mutta jotka nyt tuhlaan tähän
mielitekoon, jos te tosiaankin pidätte antamanne sanan. Sinä päivänä,
jolloin kuningas ryöstetään tai markiisi de Favras vangitaan, tulkaa
luokseni, ja aatelismiehen kunnian nimessä ne neljäkolmattatuhatta
livreä luovutetaan teille yhtä varmasti kuin nyt teille annetaan
kymmenen louisdoria, jotka eivät ole ennakkomaksu tai laina, vaan
yksinkertaisesti lahja! »
Nämä sanat lausuttuaan veti Cagliostro kuin näyttelijä, joka
harjoittelee osaansa, taskustaan painavan rahamassin, tunki siihen
peukalonsa ja etusormensa sekä otti taitavasti, mikä todisti
pitkäaikaista tottumusta, esille tarkalleen kymmenen kultarahaa, ei
enempää eikä vähempää. Beausire puolestaan ‒ meidän täytyy se myöntää —
kurkotti kätensä niihin tarttuakseen.
Cagliostro työnsi käden hiljaa syrjään.
»Anteeksi, herra de Beausire», sanoi hän, »mehän vain oletimme,
muistaakseni».
»Se on totta», myönsi Beausire, jonka silmät kiiluivat kuin hehkuva
hiili, »mutta ettekö sanonut, herra kreivi, että olettamuksesta toiseen
siirtymällä saavumme päämäärään?»
»Olemmeko jo siis saapuneet?»
Beausire epäröi hetken.
Kiiruhtakaamme sanomaan, ettei tätä epäröintiä suinkaan aiheuttanut
kunniantunto, rehellinen tahto pitää annettu sana eikä heräävän
omantunnon ääni. Olemme siitä varmoja ja uskomme lukijoidenkin tuntevan
herra de Beausirea tarpeeksi, etteivät halua siinä suhteessa tehdä
vastaväitteitä.
Hän vain yksinkertaisesti pelkäsi, ettei kreivi pitäisi lupaustaan.
»Rakas herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »näen selvästi, mitä
mielessänne aprikoitte».
»Olette oikeassa, herra kreivi», vastasi Beausire, »epäröin rikkoa
luottamusasiaa, jonka eräs rehti mies on minulle uskonut».
Ja kohottaen katseensa ylös hän ravisti päätänsä kuin sanoakseen: — Ah,
se on kovaa!
»Ei, ei se ole sitä», sanoi Cagliostro, »ja te olette vain uusi
todistus ikivanhan, viisaan sananparren pätevyydestä: Ihminen ei tunne
itseään!»
»Mitä se siis on?» kysyi Beausire, joka kummasteli kreivin taitoa lukea
hänen sydämensä salaisimmatkin ajatukset.
»Sitä, että te pelkäätte, etten annakaan lupaamiani louisdoreja.»
»Oh, herra kreivi...!»
»Se onkin vallan luonnollista ja minä olen ensimmäinen sen myöntämään.
Mutta minä annan teille takuun.»
»Takuun! Herra kreivin ei tarvitse vaivautua.»
»Henkilötakuun.»
»Kuka se on?» uteli Beausire arkaillen.
»Neiti Nicole Oliva Legay.»
»Ah!» huudahti Nicole. »Jos herra kreivi lupaa meille jotakin,
Beausire, on se yhtä varmaa kuin olisimme sen jo saaneet.»
»Nähkääs nyt, hyvä herra, mitä merkitsee, kun tunnontarkasti täyttää
tekemänsä lupaukset. Yhtenä päivänä, kun neiti Nicole oli samanlaisessa
asemassa kuin te nyt — salahanketta lukuunottamatta — yhtenä päivänä
siis, kun poliisi tavoitteli neiti Nicolea, tein hänelle erään
tarjouksen: tulla turvaan minun luokseni. Neiti Nicole epäröi, hän
pelkäsi maineensa tahraantuvan. Annoin hänelle sanani ja kaikkien
kiusausten uhallakin, jotka sain kestää ja jotka te muita paremmin
tajuatte, pidin sanani, herra de Beausire. — Eikö ole totta, neiti
Legay?»
»On, on!» huudahti Nicole, »vannon sen pikku Toussaintin nimessä!» ‘
»Te siis uskotte, neiti Nicole; että täytän herra de Beausirelle äsken
antamani lupauksen, että näet luovutan hänelle neljäkolmattatuhatta
livreä päivänä, jolloin kuningas yrittää pakosalle, tai päivänä,
jolloin herra de Favras vangitaan? Puhumattakaan siitä, että kirvoitan
kaulaltanne silmukan, joka uhkasi teidät hetki sitten tukehduttaa,
ja ettei teitä vastedeskään uhkaa hirttonuora eikä hirsipuu — ei
ainakaan tämän jutun yhteydessä. Enemmästä en vastaa. Malttakaas hetki!
Ymmärtäkäämme toisemme oikein! Eräät luontaiset taipumukset...»
»Herra kreivi», keskeytti Nicole hänet, »minä puolestani pidän tätä
sopimusta yhtä pätevänä kuin se olisi notariuksen varmentama».
Hyvä on, parahin neiti», sanoi Cagliostro ja latoi pöydälle kymmenen
kultarahaa, jotka hän oli kaiken aikaa pitänyt kourassaan, »koettakaa
saada herra de Beausirekin omaksumaan vakaumuksenne, ja asia on sillä
sovittu».
Ja hän viittasi Beausireä menemään neuvottelemaan Nicolen kanssa.
Heidän keskustelunsa ei kestänyt viittäkään minuuttia. Mutta on
myönnettävä, että se oli näinä muutamina minuutteina peräti vilkasta.
Sillä välin Cagliostro piteli kynttilänvaloa vasten lävistettyä
paperiarkkia ja nyökäytti päätänsä kuin vanhaa tuttua tervehtiäkseen.
»Ahaa», virkahti hän, »te olette keksinyt herra Lawin maineikkaan
martingalen? Minä olen tämän martingalen takia menettänyt miljoonan.»
Ja hän heitti paperiarkin huolettomasti pöydälle.
Tämä Cagliostron huomautus antoi uutta virikettä Nicolen ja Beausiren
keskusteluun.
Lopulta näkyi Beausire tehneen päätöksen.
Hän meni Cagliostron luo käsi ojossa kuin hevoshuijari, joka haluaa
tehdä epuuttamattomat kaupat.
Mutta kulmakarvat kurtussa kreivi väistyi syrjään.
»Hyvä herra», sanoi hän, »aatelismiesten kesken sana on yhtä pätevä
kuin teko. Olen antanut teille sanani, antakaa te nyt minulle omanne.»
»De Beausiren kunnian kautta, asia on sovittu!»
»Se riittää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.
Sitten hän otti liivinsä taskusta kellon, jonka kuoressa oli timantein
kehystetty Fredrik suuren muotokuva, ja sanoi:
»Kello on nyt neljännestä vailla yhdeksän, herra de Beausire.
Täsmälleen kello yhdeksäksi teitä odotetaan Royal-aukion holvikaarten
alle, Sully-hotellin puolelle. Pankaa nämä kymmenen louisdoria nuttunne
taskuun, ottakaa viittanne, sitaiskaa miekka vyöllenne, menkää
Notre-Damen sillan yli ja kulkekaa Saint-Antoinen katua pitkin. Ette
saa antaa odottaa itseänne.»
Beausirelle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän työnsi kultarahat
taskuunsa, heitti viitan hartioilleen ja pani miekan kupeelleen.
»Missä tapaan teidät, herra kreivi?»
»Saint-Jeanin hautuumaalla, olkaa hyvä... Kun haluaa puhella
tämänluontoisista asioista häiriintymättä, on parempi puhella niistä
vainajien kuin elävien parissa.»
»Entä mihin aikaan?»
»Sitten kun olette vapaa. Ensimmäisenä saapunut odottakoon toista.»
»Onko teillä muuta sanottavaa?» kysyi Beausire huomatessaan, ettei
Cagliostro aikonutkaan lähteä hänen kanssaan.
»On», vastasi kreivi, »aion puhella neiti Nicolen kanssa».
Beausire liikahti.
»Oh, olkaa rauhassa, rakas herra de Beausire. Olen kunnioittanut hänen
mainettaan, kun hän vielä oli nuori tyttö. Sitä suurempi syy minun
on kunnioittaa sitä nyt kun hän on perheen äiti. Menkää, herra de
Beausire, menkää.»
Beausire loi Nicoleen katseen, joka näytti sanovan: — Rouva de
Beausire, osoittakaa olevanne luottamukseni arvoinen. — Hän suuteli
hellästi nuorta Toussaintia, tervehti kunnioittavasti ja hieman
huolestuneena kreivi de Cagliostroa ja poistui huoneesta juuri kun
Notre-Damen kirkonkello läpäytti kolme neljännestä yli kahdeksan.
V