Samana päivänä, jolloin Louis de Bouillélla oli kunnia päästä ensin
kuningattaren, sitten kuninkaan puheille, sattui kello viiden ja kuuden
välillä Juiverie-kadun varrella olevan vanhan, synkän, ränstyneen talon
kolmannessa ja viimeisessä kerroksessa kohtaus, jota nyt pyydämme
lukijoitamme tulemaan katsomaan.
Edellytämme tietenkin, että tapaamme heidät Pont au Change-sillan
päässä astumassa omista ajoneuvoistaan tai vuokrarattailta, aina
sen mukaan, onko heillä varaa panna vuosittain kuusituhatta livreä
ajuriin, hevosiin ja vaunuihin tai maksaa päivittäin kolmekymmentä
souta yksinkertaisista, numeroiduista ajurinrattaista. Heidän kanssaan
menemme Pont au Changen yli, tulemme Pelleterie-kadulle ja saatamme
heitä Juiverie-kadulle, missä pysähdymme kolmannelle portille
vasemmalta.
Tiedämme varsin hyvin, ettei tämä portti — jota talon asukkaat
eivät edes viitsi sulkea, sillä he tietävät olevansa täysin
turvattuja herrojen varkaiden öisiltä vieraskäynneiltä — ole
erikoisen houkutteleva katsella. Mutta me tarvitsemme, kuten
olemme jo maininneet, niitä vuokralaisia, jotka asuvat tämän talon
ullakkohuoneissa, ja koska he eivät tule meitä tapaamaan, on meidän,
rakas lukija tai lukijatar, mentävä urheasti heidän luokseen.
Katsokaa ensi töiksenne, että seisotte tukevasti jaloillanne,
jottette kompastu siihen sitkeään liejuun, joka on pimeän ja ahtaan
porttikäytävän pohjana, minne nyt tunkeudumme. Kietokaamme puku
tiukempaan ympärillemme, jotteivät ne pääsisi edes hipaisemaan
käytävästä lähtevien, kosteitten ja likaisten portaitten seiniä.
Ahtaat rappuset luikertavat ylös kuin huonosti yhteen liitetyt
käärmeenpalaset. Kohottakaamme nenämme alle hajuvesipullo tai
painakaamme kasvoillemme tuoksunenäliina, jotta herkin ja
aristokraattisin aisteistamme, hajuaisti, välttäisi vähäisimmänkin
kosketuksen portaitten typenpitoisen ilman kanssa, jota joutuu
hengittämään suun, sierainten ja silmien kautta. Pysähtykäämme
lopuksi kolmannen kerroksen tasokkeelle oven eteen, jolle jonkun
taiteilija-alokkaan viaton käsi on liidulla piirtänyt kuvioita, joita
ensimmältä voisi luulla kabbalistisiksi salamerkeiksi, mutta jotka pian
huomaa kehnoiksi yrityksiksi esittää Leonardo da Vincien, Rafaelien,
Michelangelojen jaloa taidetta.
Tänne ehdittyämme kurkistakaamme avaimenreiästä, jotta te, rakas lukija
ja lukijatar, voisitte tuntea, jos teillä on tarkka muisti, henkilöt,
jotka sitä tietä näette. Ellette satu heitä ulkonäöstä enää tuntemaan,
painakaa korvanne avaimenreiälle ja kuunnelkaa ja kunhan vain olette
lukenut meidän kirjamme _Kuningattaren kaulanauhasta_, pitäisi kuulon
tulla näön avuksi, sillä aistimmehan ylimalkaan täydentävät toisiaan.
Mutta kuvatkaamme ensin, mitä avaimenreiästä näemme.
Näemme köyhyyttä ilmaisevan huoneen ja huoneessa kolme asukasta; nämä
asukkaat ovat mies, nainen ja lapsi.
Mies on viidenviidettä vanha ja näyttää viidenkuudetta vuoden
ikäiseltä, nainen neljänneljättä ja näyttää nelikymmenvuotiaalta, lapsi
on viisivuotias ja näyttää yhtä vanhalta. Se ei ole ehtinyt vielä
vanhentua kahdesti.
Miehen yllä on ranskalaisen henkivartiokersantin vanha asetakki, joka
heinäkuun 14 päivänä nousi arvoon, päivänä, jolloin ranskalaiset
kaartinsoturit liittyivät kansaan ja vaihtoivat laukauksia de Lambescin
saksalaisten sekä de Besenvalin sveitsiläisten kanssa.
Miehen kädessä on täydellinen korttileikki, jossa on kaikki värit ja
kortit ässästä ylöspäin kuninkaaseen saakka; hän yrittää sadatta,
tuhannetta, kymmenettätuhannetta kertaa erästä pettämätöntä
korttitemppua, martingalea. Hänen vierellään lojuu paperiarkki, johon
on pistetty läpiä tiuhaan kuin tähtiä on taivaalla.
Sanoimme _lojuu_ ja kiiruhdamme heti oikaisemaan väitteemme, sillä on
vallan väärin sanoa, että tuo paperiarkki lojui, koskapa peluri — hän
on kiistämättömästi peluri — ottaa sen yhtenään käteensä ja tutkii sitä
joka viides minuutti.
Naisen yllä on ikäkulu silkkipuku. Hänessä näkyy köyhyys sitäkin
selvemmin kun se esiintyy entisen loiston rippeitten seassa. Hänen
niskasykkyrälle laitettua tukkaansa pitää koossa kuparikampa, joka
aikoinaan on ollut kullattu. Hänen kätensä ovat moitteettoman
puhtaat ja tämän puhtauden avulla säilyttäneet tai oikeammin saaneet
eräänlaisen aristokraattisen leiman. Hänen kyntensä, joita parooni
de Taverney raakamaiseen tapaansa sanoi kavioksi, ovat päistään
taidokkaasti pyöristetyt. Hänen risaisten sukkien peittämissä
jaloissaan on haalistuneet, irvistelevät puolikengät, jotka nekin ovat
joskus nähneet kultaa ja silkkiä.
Hänen kasvonsa ovat, kuten olemme jo maininneet, neljän- tai
viidenneljättä ikäisen kasvot. Jos niitä olisi käsitelty kaikilla
silloisen ajan kaunistuskeinoilla, olisi tämä nainen ihan hyvin voinut
väittää olevansa siinä iässä, jolloin, kuten apotti de Celle sanoo,
naiset yhden jopa kahdenkin viisivuotiskauden ajan itsepintaisesti
pysyvät — yhdeksänkolmatta vuoden vanhoina. Mutta puna- ja valkojauheen
puuttuessa nämä kasvot, joiden oli mahdoton salata kärsimysten ja
kurjuuden, näiden ajan liittolaisten, aikaansaamaa hävitystä, näyttivät
neljää viittä vuotta vanhemmilta kuin ne oikeastaan olivat.
Mutta näitä kuihtuneita kasvoja katsellessaan tulee ajatelleeksi yhtä
ja toista, ja vaikkei saakaan vastausta — sillä ajatus, niin kerkeä
kuin se onkin liitämään, epäröi tunkeutua moisiin etäisyyksiin — kysyy
silti itseltään, missä kultapalatsissa, missä kuuden hevosen vetämissä
vaunuissa, missä kuninkaallisessa ilmapiirissä onkaan nähty eräät
säteilevät kasvot, joista nämä ovat vain kalpeaa heijastusta.
Lapsi on, kuten sanottu, viiden vuoden ikäinen. Hänen tukkansa
on kähärä, posket pyöreät kuin omena. Hänellä on äitinsä häijyt
silmät, isänsä herkuttelijansuu ja eleissään molempien velttoutta ja
oikullisuutta.
Hänen yllään on vaaleanpunainen nukkavieru samettimekko.
Pureskellessaan leipää, jolle on levitetty läheisestä sokerileipomosta
hankittua hilloa, nyhtää hän vanhasta vaaleanharmaasta huopahatusta
irti vanhan kolmivärinauhan väärennettyjä kultahetaleita.
Näyttämöä valaisee suunnaton, savuava talikynttilä, jonka jalkana on
tyhjä viinipullo ja joka valaisee kortteja käsittelevää miestä, mutta
jättää muun osan huonetta puolipimeään.
Mutta koska ennustuksemme mukaan silmä ei riitä tutkimukseemme, niin
kuunnelkaamme.
Lapsi ensimmäisenä katkaisee äänettömyyden. Se heittää päänsä taitse
hillovoileivän niin, että se putoaa vuoteen jalkopäähän, patjalle.
»Äiti», sanoo hän, »en halua enää leipää ja hilloa — hyi!»
»No mitä haluat, Toussaint?»
»Haluan pytkyn punaista rintasokeria.»
»Kuuletko, Beausire?» sanoi vaimo.
Ja kun peliinsä syventynyt mies ei vastaa, tiuskaisee hän lujemmin:
»Kuuletko, mitä tuo lapsi-poloinen sanoo?»
Ei vastausta.
Nainen kohottaa toisen jalan kätensä tasalle, irroittaa kengän ja
viskaa sen laskelmia hautovan miehen nenälle.
»Hei, Beausire!» sanoo hän.
»No mitä nyt?» kivahtaa mies ilmeisesti äkääntyneenä.
»Toussaint haluaa punaista rintasokeria, sillä hän ei välitä enää
hillosta, lapsi pahainen.»
»Hän saa sitä huomenna.»
»Minä tahdon sitä tänään, tänä iltana, heti paikalla!» huutaa poika
itkunsekaisella äänellä, joka uhkaa väleen muuttua poruksi.
»Toussaint ystäväiseni», neuvoo isä, »minä kehoitan sinua jättämään
meidät rauhaan, muutoin joudut tekemisiin papan kanssa».
Lapsi parahti, pikemmin häijyyttään kuin pelosta.
»Kajoopas vain lapseen, juopporatti, niin joudut tekemisiin minun
kanssani!» sanoi äiti ja ojensi Beausirea kohden valkoisen kätensä,
jonka hyvin hoidetut kynnet saattoivat hätätilassa koukistua petolinnun
tapaan.
»Kuka lempo tässä nyt aikoo kajota lapseen? Tiedäthän hyvin, madame
Oliva, että käytin vain tavanomaista puheenpartta, ja vaikka silloin
tällöin tuleekin pöllyttäneeksi äidin vaatteita, lapsen nuttu jätetään
aina rauhaan... No, tulehan nyt syleilemään Beausire parkaa, josta
kahdeksan päivän perästä tulee äveriäs kuin kuningas. Tule toki, pikku
Nicoleni.»
»Jahka sinusta tulee äveriäs kuin kuningas, kyyhkyseni, on kyllä
sittenkin aikaa syleillä sinua; mutta toistaiseksi, kiitos, ei!»
»Mutta koska kerran vakuutan, että minulla on miljoona tuossa paikassa,
niin voisit antaa minulle hieman ennakolta. Se tuottaisi meille onnea.
Leipuriltakin saisimme luottoa.»
»On siinäkin mies, joka liikuttelee miljoonia ja pyytää leipurilta
neljän livren leivän velaksi!»
»Minä tahdon punaista rintasokeria, minä!» huusi lapsi yhä uhkaavammin.
»Eiköhän herra miljoonamies antaisi lapsukaiselle rintasokeripalasta?»
Beausiren käsi yritti mennä takintaskuun, mutta pysähtyikin puolitiehen.
»Kas niin», sanoi hän, »sinähän tiedät, että annoin sinulle eilen
viimeiset neljäkolmatta soutani».
»Koska sinulla on rahaa, äiti», sanoi lapsi ja kääntyi vaimoon
päin, jota kunnioitettava herra Beausire puhutteli milloin Olivaksi
milloin Nicoleksi, »niin anna minulle sou, jotta voin mennä ostamaan
rintasokeria».
»Tästä saat kaksi, paha lapsi, ja varo ettet lankea portaissa.»
»Kiitos, pikku äiti, kiitos», sanoi lapsi, hypähteli iloissaan ja
kurkotti kättänsä.
»Malta, hutilus, minä panen ensin yllesi vyön ja hatun, jotteivät
ihmiset pääse sanomaan, että herra de Beausire antaa lapsensa
juosta kaduilla kerjäläistenavan lailla. Hän ei kyllä siitä piittaa
rahtuakaan, se sydämetön, mutta minä voisin ihan kuolla häpeästä.»
Lapsella oli voimakas halu senkin uhalla, mitä naapurit sanoisivat
Beausiren huonekunnan tulevasta perijästä, lähteä kapaisemaan ilman
vyötä ja hattua, joiden arvosta hän oli piitannut vain niin kauan kun
ne uusina ja välkkyvinä olivat herättäneet toisten lasten ihailua.
Mutta koska vyö ja hattu olivat luvatun kahden soun rahan saannin
ehtoina, täytyi nuoren kerskurin, niin vastenmielistä kuin se olikin,
suostua panemaan ne yllensä.
Hän lohduttautui siten, että ennen lähtöään meni isänsä luo ja heilutti
hänen nenänsä edessä saamaansa kymmenen centimen rahaa. Laskelmiinsa
syventynyt isä tyytyi hymyilemään tälle somalle ilveilylle.
Sitten kuultiin hänen varovien, vaikkakin herkuttelunhalun
kiihdyttämien askeltensa häipyvän portaihin.
Äiti, joka oli tarkkaillut lapsensa lähtöä siihen saakka kun ovi
sulkeutui hänen jälkeensä, käänsi katseensa pojasta isään ja sanoi
hetken äänettömyyden perästä:
»Kuules, herraseni, nykyisestä viheliäisestä tilastamme täytyy sinun
älysi voida pelastaa meidät. Muutoin täytyy minun turvautua omaani.»
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki mielistelevän eleen kuin nainen,
jolle kuvastin on vakuuttanut: — Ole rauhallinen, noilla kasvoilla et
kuole nälkään!
»Kuten näet, pikku Nicole, olen paraikaa siinä puuhassa.»
»Niin, sekoittelet kortteja ja pistelet reikiä paperiarkkiin.»
»Mutta sanoinhan sinulle, että olen sen nyt löytänyt!»
»Minkä?»
»Martingalen.»
»Joko sinä taas alat siitä! Minä ennustan sinulle, Beausire, että
entisistä tuttavistani löydän jonkun, joka vie sinut Charentonin
hoitolaan.»
»Mutta se on ehdottoman varma.»
»Ah, kunpa herttua de Richelieu ei olisi vainaa!» huoahti nuori vaimo
puoliääneen.
»Mitä sanot?»
»Kunpa kardinaali de Rohan ei olisi tehnyt vararikkoa!»
»Häh?»
»Kunpa rouva de la Motte ei olisi maanpaossa!»
»Mitä sinä höpiset?»
»Niin, silloin voisi keksiä jonkun keinon eikä tarvitsisi elää
kurjuudessa tuollaisen lurjuksen kanssa.»
Ja kuningattaren elein neiti Nicole Legay eli madame Oliva osoitti
halveksivasti Beausirea.
»Mutta minähän sanon sinulle», toisti tämä vakuuttavasti, »että
huomenna me olemme rikkaita».
»Miljoonan omistajia?»
»Juuri niin.»
»Näytä minulle kymmenen ensimmäistä louisdoria miljoonistasi, niin
loput uskon.»
»Hyvä on, tänä iltana näet ne kymmenen ensimmäistä kultarahaa. Juuri se
summa on minulle luvattu.»
»Entä kuka ne sinulle antaa, pikku Beausire?» uteli Nicole kiihkeästi.
»Minä annan sinulle niistä viisi ostaaksesi itsellesi uuden silkkipuvun
ja pienokaiselle samettinutun. Jäljelle jäävillä viidellä...»
»No, mitä niillä?»
»Hankin sinulle lupaamani miljoonan.»
»Aiotko jälleen ruveta pelaamaan, onneton?»
»Mutta sanoinhan sinulle, että olen keksinyt pettämättömän martingalen.»
»Samanlaisen kuin oli se, jolla menetit ne kuusikymmentätuhatta livreä,
jotka jäivät sinulle portugalilaiskaappauksestasi.»
»Väärin ansaittu on pian huvennut», sanoi Beausire juhlallisesti. »Minä
olen varma siitä, että tapa, jolla ne rahat hankittiin, on johtanut
meidät nykyiseen onnettomuuteemme.»
"Oletko siis nyt saanut jonkun perinnön? Joku setä on tiemmä kuollut
Amerikassa tai Intiassa ja testamentannut sinulle ne kymmenen
louisdoria?»
»Ne kymmenen louisdoria, neiti Nicole Legay», vastasi Beausire
mahtipontisesti, »ne kymmenen louisdoria, kuuletko, hankitaan ei vain
rehellisellä, vaan lisäksi kunniakkaalla tavalla ja asian hyväksi,
johon minä kuten Ranskan koko aatelisto on sekaantunut».
»Sinä olet siis aatelinen, hyvä herra Beausire?» sanoi Nicole
ilkamoivasti nauraen.
»Sano de Beausire, _de Beausire_», oikaisi toinen, »kuten
lapsesi kastetodistuskin osoittaa, kastetodistus, joka
kirjoitettiin Saint-Paulin kirkon sakastissa ja jonka palvelijasi,
Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, varmensi nimellään päivänä,
jolloin annoin hänelle nimeni...»
»Kauniin lahjan hän silloin saikin!» mutisi Nicole.
»Ja koko minun omaisuuteni!» lisäsi Beausire mahtavasti.
»Ellei hyvä Jumala lähetä hänelle muuta», sanoi Nicole pää kumarassa,
»saa se pikku raukka elättää itseään kerjäämällä ja kuolla
vaivaistalossa».
»Totisesti, Nicole», sanoi Beausire ärtyneesti, »sinun kanssasi on
mahdoton tulla toimeen; sinä et ole milloinkaan tyytyväinen.»
»Älä siis yritäkään!» kivahti Nicole päästäen kauan pidätetyn kiukkunsa
valloilleen. »Hyvä jumala, kuka sinua pyytää sietämään minua? Jumalan
kiitos, ei minun tarvitse olla huolissani itsestäni eikä lapsestani. Jo
tänä iltana voin minäkin lähteä hakemaan onnea muualta.»
Nicole nousi ja astui pari kolme askelta ovelle päin.
Beausire puolestaan kiiruhti samalla ovelle ja sulki häneltä tien
ojentaen molemmat käsivartensa levälleen.
»Mutta kun sinulle sanotaan, että se onni...»
»Mitä sitten?» kysäisi Nicole.
»Se tulee jo tänä iltana. Ja minä sanon sinulle, että jos martingaleni
pettää — mikä laskelmieni mukaan on mahdotonta — koituu siitä vain
viiden louisdorin tappio, siinä koko juttu.»
»On hetkiä, jolloin viisi louisdoria tuntuu koko omaisuudelta,
kuuletko, herra tuhlari! Sinä sitä et käsitä, sinä, joka olet tuhlannut
tämän talon kokoisen kultakasan.»
»Se vain todistaa minulla olevan kykyjä, Nicole. Jos olen tuhlannut
sen kultakasan, olen pystynyt sen myöskin hankkimaan, ja jos olen sen
ansainnut kerran, voin sen tehdä toistamiseen. Onhan sitäpaitsi Jumala
auttamassa ihmisiä, jotka ovat... taitavia.»
»Niin, niin, luota sinä vain siihen!»
»Nicole», tiukkasi Beausire, »oletko sinä ehkä jumalankieltäjä?»
Nicole kohautti olkapäitään.
»Olisitko sinä kenties Voltairen koulukuntaa, joka kieltää
kaitselmuksen?»
»Beausire, sinä olet narri», sanoi Nicole.
»Eipä se olisi kummakaan, rahvaan seasta lähteneenä sinulla on
tietenkin senmukaiset aatteet. Mutta minä vakuutan sinulle, etteivät
ne sovi minun yhteiskunnalliseen asemaani eikä minun valtiolliseen
katsantokantaani.»
»Hävytön!» tiukkasi Nicole.
»Näätkös, minulla on uskoa. Jos joku sanoisi minulle: 'Sinun poikasi
Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, joka on mennyt ostamaan kahdella
soulla punaista rintasokeria, palaa kädessä pussillinen kultarahoja',
vastaisin minä: 'Se on mahdollista, jos Jumala niin tahtoo'.»
»Beausire, sinä olet vätys!» sanoi Nicole.
Ja Beausire kohotti tekopyhän näköisenä katseensa ylös.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun portaista kuului nuoremman
Toussaintin kimakka ääni.
»Isä, äiti!» kiljui hän.
Beausire ja Nicole kuuntelivat tätä rakasta ääntä.
»Isä, äiti!» kertasi ääni kuuluen yhä lähempää.
»Mitä on tapahtunut?» huudahti Nicole ja avasi oven äidillisen
huolestuneesti. »Tule, lapseni, tule!»
»Isä, äiti!» jatkoi ääni tullen yhä lähemmäksi, kuten vatsastapuhujan
ääni, kun hän matkii kellariluukun avaamista.
»Minua ei kummastuttaisi», virkkoi Beausire, joka oli huomannut
pojan äänessä iloisen soinnun, »minua ei kummastuttaisi, vaikka ihme
toteutuisi, vaikkapa poika olisi löytänytkin rahamassin, josta äsken
puhuin».
Tällöin juuri poika ilmestyi portaitten yläpäähän ja säntäsi huoneeseen
suussa rintasokeripalanen, vasemmassa kädessä makeispussi rintaa vasten
puserrettuna ja oikeassa, ojennetussa kädessä louisdorin raha, joka
kelmeässä kynttilänvalossa kimmelsi kuin Aldebaran-tähti.
»Oh, hyvä jumala, hyvä jumala!» huudahti Nicole jättäen oven
sulkeutumaan itsekseen. »Mitä on oikeastaan tapahtunut, rakas lapsi
rukka?»
Ja hän peitti nuoren Toussaintin tahmaiset kasvot äidillisillä
suudelmilla, joita ei mikään peloita, sillä ne näyttävät puhdistavan
kaikki.
»Kas vain!» sanoi Beausire, sieppasi taitavasti louisdorin ja
tutki sitä kynttilänvalossa. »Tämä on oikea louisdori, sen arvo on
neljäkolmatta livreä.»
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan poikaansa.
»Mistä olet sen löytänyt, nallikka, sano, jotta tiedän mennä noutamaan
loput?»
»En ole sitä löytänyt», vastasi poika, »minulle on se annettu».
»Mitä? Annettu?» huudahti äiti.
»Niin, äiti. Muuan herrasmies antoi.»
Nicole oli yhtä kärkäs kysymään, missä se herrasmies oli, kuin Beausire
äsken, mistä hän oli löytänyt kultarahan.
Mutta kokemuksen viisastuttamana, sillä hän tiesi Beausiren olevan
taipuvaisen luulevaisuuteen, hän rajoittui vain sanomaan:
»Muuan herrasmies?»
»Niin, pikku äiti», vastasi lapsi rusentaen hampaissaan
rintasokerinpalasta. »Muuan herrasmies.»
»Muuan herrasmies?» kertasi nyt vuorostaan Beausire.
»Niin, pikku isä, muuan herrasmies, joka tuli myymälään, kun minä olin
siellä, ja sanoi: 'Herra kauppias, eikö tämä asiakas, jota teillä nyt
on kunnia palvella, ole nuori aatelismies de Beausire?'»
Beausire röyhistihe, Nicole kohautti olkapäitään.
»Entä mitä kauppias vastasi, poikaseni?» kysyi Beausire.
»Hän vastasi: 'En tiedä onko hän aatelismies, mutta kyllä hänen nimensä
tosiaankin on Beausire.’ — 'Eikö hän asu tässä vallan lähellä?'
kysyi se herra. — 'Tässä samassa talossa vasemmalla, kolmannessa
kerroksessa.' — 'Antakaa tälle pojulle kaikkia lajeja makeisia, minä
maksan', sanoi se herra. Sitten hän virkkoi minulle: 'Kas tässä sinulle
louisdori. Sillä voit ostaa uusia makeisia, kun nämä on syöty.' Ja
hän pani kouraani kultarahan, kauppias työnsi kainalooni makeispussin
ja minä kapaisin matkaani hyvin tyytyväisenä. — Mutta missä on minun
louisdorini?»
Lapsi, joka ei ollut äkännyt Beausiren taikatemppua, alkoi etsiä
kultarahaa kaikkialta.
»Oletko, tolvana, sen kadottanut?» ärähti isä.
»En, en, en ole!» sanoi poika.
Tämä kiistely olisi voinut kehittyä vakavaksi, ellei olisi sattunut
jotakin, mikä teki siitä pikaisen lopun.
Lapsen yhä hakiessa lattialta louisdoria, joka jo oli Beausiren nutun
kaksiosaisen taskun pohjassa, isän yhä ihmetellessä nuoren Toussaintin
älyä, joka ilmeni pojan orastavassa kertojataidossa, jonka tuotteita
kynämme on kenties hieman parannellut, ja Nicolen, joka rakastajansa
tavoin ihaili tätä varhaiskypsää kaunopuheisuutta, aprikoidessa, kuka
oli se makeisten lahjoittaja ja kultarahan antaja, aukeni ovi hitaasti
ja lempeä ääni lausui seuraavat sanat:
»Hyvää iltaa, neiti Nicole, iltaa, herra de Beausire, iltaa, pikku
Toussaint!»
Kaikki kääntyivät sille taholle, mistä tämä ääni tuli.
Kynnyksellä seisoi aika koreasti puettu mieshenkilö ja katseli hymyten
tätä perhekohtausta.
»Ah, makeisherra!» huudahti nuori Toussaint.
»Kreivi de Cagliostro!» sanoivat Nicole ja Beausire yhtaikaa.
»Teillä on viehkeä lapsi, herra de Beausire», virkkoi kreivi, »ja te
olette varmaankin onnellinen perheenisä!»