VI

Luostari oli pienellä harjulla lähellä vuonoa, joten useimmilla

tuulilla rannan tyrskyjen kohina voitti honkametsän huminan, joka

peitti harjun rinteitä pohjoisessa ja lännessä ja esti näköalan merelle.

Kristiina oli purjehtiessaan ohi Erlendin kanssa nähnyt kirkontornin

metsän yli, mutta siitä matkasta tuolle hänen esi-isänsä perustamalle

nunnakodille, josta Erlend oli joitakin kertoja puhunut, ei ollut

koskaan tullut totta. Kristiina ei ollut käynyt maissa Reinin luostarin

luona ennen kuin tuli sinne pysyvästi olemaan.

Hän oli luullut, että elämä täällä olisi sellaista, johon hän oli

tutustunut Oslon tai Bakken nunnaluostareissa, mutta täällä oli hyvin

erilaista ja paljon hiljaisempaa. Täällä olivat sisaret todellakin

kuolleet maailmalta. Ragnhild-rouva, abbedissa, kehuikin että siitä oli

viisi vuotta, kun hän oli käynyt kaupungissa ja yhtä kauan siitä, kun

yksikään nunnista oli astunut jalallaan luostarin alueen ulkopuolelle.

Täällä ei ollut lapsia kasvatettavana, ja siihen aikaan kun Kristiina

tuli Reiniin, ei luostarissa ollut yhtään alokastakaan; oli niin

monta vuotta siitä, kun joku nuori neito oli pyrkinyt sisarkuntaan,

että sen nuorin jäsen, sisar Borghild Marcellina, oli ollut nunnaksi

vihittynä jo kuusi vuotta. Iältään nuorin oli sisar Turid, mutta hän

oli tullut tänne kuudennella vuodellaan isoisänsä lähettämänä, joka oli

Klemensinkirkon pappi, hyvin ankara ja vakava mies, ja lapsi oli ollut

käsivaivainen syntymästä saakka ja muutenkin vähän viallinen, niin että

hänet oli otettu nunnaksi heti kun hän oli saavuttanut tarpeellisen

iän. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha ja hyvin kivulloinen,

mutta hänellä oli miellyttävät kasvot, ja heti ensi päivästä luostariin

tultuaan otti Kristiina erikoisesti asiakseen palvella häntä, sillä

sisar Turid muistutti hänen mielestään hänen omaa Ulvhild-sisartaan,

joka kuoli niin nuorena.

Sira Eiliv sanoi, että halpa syntyperä ei suinkaan ole mikään este

neidoille, jotka tahtovat pyrkiä tänne palvelemaan Jumalaa. Mutta

kuitenkin oli aina Reinin luostarin perustamisesta saakka ollut

niin, että sinne tuli miltei yksinomaan Trøndelagenin mahtavien ja

korkeasukuisten miesten tyttäriä tai leskiä. Mutta niiden huonojen ja

rauhattomien aikojen kestäessä, jotka olivat vallinneet valtakunnassa

autuaan kuninkaan Haakon Pitkäsäären kuoleman jälkeen, näytti hurskaus

paljon vähenneen suurpäälliköiden keskuudessa -- nyt ajattelivat

nunnaelämää etupäässä vain kaupunkilaisten ja varakkaiden talonpoikien

tyttäret. Ja nämä pyrkivät mieluummin Bakkeen, missä monet heistä

olivat olleet oppimassa jumalanpelkoa ja naisten käsitaitoja ja

sisaret olivat enemmän yhdenvertaisesta kansasta lähtöisin, ja siellä

ei eristäytyminen ollut niin ankara eikä luostari ollut niin syrjässä

valtatieltä.

Muuten ei Kristiina saanut usein tilaisuutta puheluun Sira Eilivin

kanssa, ja hän käsitti pian, että papin asema luostarissa oli sekä

paljotöinen että epämääräinen. Vaikka Rein oli rikas luostari ja

sisarkuntaan kuului tuskin puoltakaan siitä nunnamäärästä, jonka

luostarin varat olisivat voineet elättää, olivat sen raha-asiat

suuressa epäjärjestyksessä ja sen oli vaikea selviytyä menoistaan.

Mutta viimeiset kolme abbedissaa olivat olleet enemmän hurskaita

kuin maallisesti viisaita naisia; kuitenkin olivat he ja heidän

luostarikuntansa pitäneet kynsin hampain kiinni siitä määräyksestä,

etteivät he olleet arkkipiispan käskynalaisia -- tämän he ymmärsivät

niin, etteivät tahtoneet edes ottaa vastaan isällisen suopeita

neuvoja. Ja heidän Tautrasta ja Munkabusta tulleet järjestöveljensä,

jotka olivat toimineet pappeina heidän kirkossaan, olivat aina olleet

vanhoja miehiä, jotta ei syntyisi pahoja puheita, mutta he eivät olleet

pystyneet huolehtimaan muusta kuin kohtalaisen kelvollisesti luostarin

ajallisesta menestyksestä. Kun Skule-kuningas rakennutti kauniin

kivikirkon ja antoi perintötilansa luostarille, rakennettiin huoneet

ensin hirsistä, ja ne olivat palaneet kolmekymmentä vuotta sitten.

Audhild-rouva, joka oli siihen aikaan abbedissana, alkoi rakennuttaa

uusia kivestä, hänen ajaltaan olivat monet kirkossa ja kauniissa

kokoushuoneessa toimeenpannut parannukset. Hän oli myös tehnyt matkan

kenraalikapituliin järjestön emäluostariin, Burgundin Tartiin, ja siltä

matkalta hän oli tuonut sen ihanan norsunluutornin, joka oli kuorissa

pääalttarin luona -- sovelias säilytyspaikka Herran ruumiille, kirkon

upein koristus ja nunnien ylpeys ja armain ilo. Audhild-rouvalla

oli kuollessaan mitä kaunein hurskauden ja hyveen maine, mutta

hänen taitamattomasti johdetut rakennuspuuhansa ja ymmärtämättömät

tilankauppansa olivat vahingoittaneet luostarin hyvinvointia, ja

seuraavat abbedissat eivät olleet pystyneet korjaamaan vahinkoa.

Miten Sira Eiliv oli joutunut tänne papiksi ja isännöitsijäksi, sitä

ei Kristiina saanut koskaan tietää, mutta niin paljon hän käsitti,

että alusta alkaen olivat abbedissa ja sisaret vastenmielisesti ja

epäluottamuksella ottaneet vastaan maallikkopapin, ja Sira Eilivin

asema Reinissä oli siis sellainen, että hän oli nunnien pappi ja

sielunhoitaja, ja hänen tehtävänään oli saada omaisuudenhoito

hyvälle kannalle ja luostarin tilit järjestykseen, samalla kun hän

tunnusti abbedissan määräysvallan, sisarten itsehallinnon, Tautran

apotin valvontaoikeuden ja pysyi ystävyydessä kirkon toisen papin,

erään Tautran munkin kanssa. Hänen ikänsä ja siveän vaelluksen

maineensa, nöyrä jumalanpelkonsa ja sekä kanonisen että maallisen lain

tuntemuksensa olivat hänelle kyllä suureksi hyödyksi, mutta hänen

täytyi olla hyvin varovainen kaikessa käytöksessään. Yhdessä toisen

papin ja kirkonpalvelijain kanssa hän asui pienessä talossa koilliseen

luostarista. Sinne majoitettiin myös ne munkit, jotka silloin tällöin

tulivat Tautrasta yhteisillä asioilla. Kun Nikulaus kerran vihittäisiin

papiksi, tiesi Kristiina saavansa, jos eläisi niin kauan, kuulla

vanhimman poikansa lukevan messua tämän luostarin kirkossa.

* * * * *

Kristiina Lauritsantytär oli ensin otettu luostariin pyrkijänä. Mutta

sitten kun hän oli Ragnhild-rouvalle ja sisarille Sira Eilivin ja

kahden Tautran munkin läsnäollessa luvannut noudattaa elämän puhtautta,

kuuliaisuutta abbedissalle ja sisarille ja kaikesta maallisen

omaisuuden hallinnasta luopumisensa merkiksi antanut sinettinsä Sira

Eiliville, joka löi sen rikki, sai hän pitää samanlaista pukua kuin

sisaretkin: harmaanvalkeaa villahametta, mutta ilman skapulaaria,

valkoista pääliinaa ja mustaa huntua. Tarkoitus oli, että hän jonkin

ajan kuluttua saisi anoa pääsyä sisarten joukkoon vihittynä nunnana.

Mutta vielä kävi hänen vaikeaksi olla ajattelematta liian paljon

olleita ja entisiä. Ateriain aikana refektoriossa luettavaksi oli

Sira Eiliv kääntänyt norjankielelle kirjan Kristuksen elämästä, jonka

minoriittien kenraali, ylen oppinut ja hurskas tohtori Bonaventura oli

sepittänyt. Ja samalla kun Kristiina kuunteli, niin että hänen silmänsä

kyyneltyivät, kun hän ajatteli kuinka onnellinen se mahtoi olla, joka

saattoi rakastaa Kristusta ja hänen äitiään, ristiään ja kipuaan,

köyhyyttään ja nöyryyttään sillä tavalla kuin tuossa kirjassa sanottiin

-- niin täytyi hänen kuitenkin muistella sitä päivää Husabyssä, jolloin

Gunnulf ja Sira Eiliv olivat näyttäneet hänelle latinankielistä

kirjaa, jonka mukaan tämä oli kirjoitettu. Se oli paksu, pieni kirja,

niin ohuelle pergamentille kirjoitettu, ettei Kristiina ollut koskaan

luullut vasikannahkaa voitavan valmistaa niin hienoksi, ja siinä oli

mitä kauneimmat kuvat ja alkukirjaimet; värit hehkuivat kuin jalokivet

kultapohjaa vasten. Sillä välin kertoi Gunnulf nauraen -- ja Sira Eiliv

myönteli hiljaiseen tapaansa hymyillen -- siitä, kuinka he tuon kirjan

ostettuaan olivat olleet niin rahattomia, että heidän oli täytynyt

myydä vaatteitaan ja syödä almuväen kanssa luostarissa, kunnes saivat

kuulla jonkun norjalaisen hengenmiehen saapuneen Pariisiin, jolta he

sitten saivat lainata varoja.

Kun sisaret aamumessun jälkeen palasivat dormitorioon, jäi Kristiina

kirkkoon. Kesäaamut tuntuivat hänestä siellä suloisilta ja mieluisilta,

mutta talvella siellä oli kauhean kylmä ja häntä pelotti pimeässä niin

monien hautakivien välissä, vaikka hän piti hievahtamatta katseensa

suunnattuna pieneen lamppuun, joka aina paloi norsunluutornin edessä,

missä hostiaa säilytettiin. Mutta olipa kesä tai talvi, niin nunnien

kuorin loukossa viipyessään hän aina ajatteli, että nyt valvoivat

Naakkve ja Bjørgulf rukoillen isänsä sielun puolesta ja että Nikulaus

se oli kehoittanut häntä lukemaan nämä rukoukset ja katumuspsalmit

heidän kanssaan joka aamu aamumessun jälkeen.

Aina, aina hän näki edessään nuo kaksi sellaisina kuin hän oli

nähnyt heidät sinä sateisen harmaana päivänä, jolloin hän oli

käynyt heidän luostarissaan. Miten Nikulaus yhtäkkiä seisoi hänen

edessään puheluhuoneessa, oudon pitkänä ja vieraana harmaanvalkeassa

munkinpuvussaan, kädet pistettyinä skapulaarin alle, hänen poikansa,

ja sentään niin muuttunut. Pojan yhdennäköisyys isän kanssa se oli

vaikuttanut häneen niin voimakkaasti -- oli niinkuin hän olisi nähnyt

Erlendin munkinkaavussa.

Samalla kun he istuivat ja puhelivat ja Kristiinan täytyi kertoa

kaikesta, mitä oli tapahtunut talossa sen jälkeen kun Nikulaus oli

lähtenyt kotoa, odotti Kristiina odottamistaan. Vihdoin hän kysyi

huolestuneena, eikö Bjørgulf pian tulisi.

"En tiedä, äiti", vastasi poika. Hetken perästä hän sanoi: "Bjørgulfin

on ollut vaikeaa taipua ristinsä alle ja palvella Jumalaa --. Ja

hänelle näytti tuottavan huolta, kun hän kuuli sinun olevan täällä --

että liian monet ajatukset viriäisivät eloon --"

Sitten Kristiina istui vain syvästi murheellisena ja katsoi

Nikulaukseen tämän puhuessa. Poika oli hyvin päivettynyt kasvoiltaan ja

hänen kätensä olivat työn kuluttamat -- hän mainitsi hymähtäen, että

nyt hänen oli sittenkin täytynyt opetella ohjaamaan auraa ja käyttämään

viikatetta ja sirppiä. Kristiina ei nukkunut yöllä majalassa, hän

riensi kirkkoon, kun aamumessuun soitettiin. Mutta munkit seisoivat

niin, että hän saattoi nähdä vain muutamien kasvot, ja hänen poikiensa

kasvot eivät olleet niiden joukossa.

Mutta seuraavana päivänä hän käveli puutarhassa erään maallikkoveljen

kanssa, joka työskenteli siellä, ja mies näytteli hänelle niitä

moninaisia harvinaisia kasveja ja puita, joista se oli kuuluisa. Heidän

siten käyskellessään pilvet repeytyivät, aurinko puhkesi paistamaan,

selleri ja sipuli ja ajuruoho höyrysivät, ja suuret, kenttien kulmia

koristavat keltaiset lilja- ja siniset akleijapensaat kimaltelivat

raskaina sadepisaroista. Silloin tulivat hänen poikansa, he tulivat

molemmat ulos kivirakennuksen pienestä kaariovesta. Ja Kristiina

luuli tuntevansa paratiisin esimakua nähdessään noiden pitkien,

vaaleapukuisten veljesten tulevan häntä kohti polkua pitkin omenapuiden

alla.

Muuten he eivät puhelleet paljon keskenään; Bjørgulf oli vaiti

melkein koko ajan. Hänestä oli tullut jättiläinen varreltaan nyt

täysikasvuisena. Ja oli kuin pitkä ero olisi teroittanut Kristiinan

näköä -- nyt vasta hän käsitti täysin, miten tämän hänen poikansa oli

täytynyt taistella ja tietysti vieläkin täytyi, samalla kun hän kasvoi

niin suureksi ja voimakkaaksi ruumiiltaan, samalla kun hänen sisäinen

katseensa teroittui ja silmien näkö himmeni --.

Kerran Bjørgulf kysyi imettäjäänsä ja hoitajaansa Frida

Styrkaarintytärtä. Kristiina kertoi tämän menneen naimisiin.

"Jumala siunatkoon häntä", sanoi munkki. "Hän oli hyvä ihminen --

minulle hän oli hyvä ja uskollinen kasvatusäiti."

"Niin, luulenpa melkein, että hän oli sinulle enemmän äiti kuin

minä olin", virkkoi Kristiina murheellisena. "Vähän sinä huomasit

äidinsydäntäni, kun jouduit niin koviin koetuksiin nuorella iälläsi."

Bjørgulf vastasi hiljaa:

"Minä kiitän Jumalaa, ettei vihollinen sentään koskaan saanut minua

taivutetuksi sellaiseen miehuuttomuuteen, että olisin koetellut teidän

äidinsydäntänne -- vaikka tunsin sen hyvin -- mutta minä näin, että

teillä oli jo niin raskas kuorma -- ja lähinnä Jumalaa tämä Nikulaus

tässä pelasti minut niinä kertoina, jolloin olin langeta kiusaukseen --"

Enempää ei puhuttu tästä, eikä myöskään siitä, miten he viihtyivät

luostarissa, tai siitä, että he olisivat rikkoneet ja joutuneet

epäsuosioon. Mutta he näyttivät tulevan hyvin iloisiksi kuullessaan,

että äiti aikoi mennä Reinin luostariin.

Kun Kristiina tämän rukoushetken jälkeen palasi makuusalin läpi ja

näki sisaret nukkumassa kaksittain olkisäkeillä sängyissään, puettuina

hameisiinsa, joita he eivät koskaan riisuneet yltään, ajatteli hän,

kuinka erilainen hän mahtoi olla kuin nämä naiset, jotka nuoruudestaan

asti olivat vain palvelleet luojaansa. Maailma oli herra, jonka luota

ei ollut helppo paeta, kun kerran oli antautunut sen valtaan. Niin,

eipä kai hän ollut paennutkaan maailmaa, vaan hänet oli karkotettu

siitä, niinkuin tyly isäntä ajaa loppuunkuluneen palvelijan ulos ovesta

-- ja nyt hänet oli otettu tänne, niinkuin armelias herra ottaa vanhan

palvelijan ja säälistä antaa sille vähän työtä samalla kun suojaa ja

elättää tuota kulunutta ja ystävätöntä vanhaa ihmistä.

Nunnien nukkumarakennuksesta vei katettu käytävä kutomatupaan.

Kristiina istui yksin ja kehräsi; Reininnunnat olivat kuuluisat

pellavastaan, ja ne päivät kesällä ja syksyllä, jolloin kaikki

varsinaiset ja maallikkosisaret työskentelivät pellavamaalla, olivat

kuin juhlapäiviä luostarissa, mutta ennen kaikkea se päivä, jolloin

pellavat nyhdettiin. Pellavan valmistaminen, kehrääminen ja kutominen

ja sen kirkkovaatteiksi ompeleminen oli nunnien pääaskarteluna

työtunneilla. Täällä ei ollut ketään, joka olisi jäljentänyt ja

koristanut kirjoja, niinkuin sisaret Oslossa olivat rouva Groa

Guttormintyttären johdolla niin taitavasti tehneet, eikä taitehikasta

ompelua silkillä ja kultalangalla myöskään paljon harjoitettu.

Jonkin ajan kuluttua Kristiina kuuli mielihyvää tuntien ääniä

heräävästä karjapihasta. Maallikkosisaret menivät kotaan laittamaan

ruokaa palvelusväelle; nunnat eivät koskaan kajonneet ruokaan eikä

juomaan ennen kuin päivämessun jälkeen, paitsi sairaina ollessaan.

Kun aamusoitto soi, meni Kristiina sairastupaan, jos siellä oli joku

potilas, vapauttaakseen sisar Agatan tai jonkun muun nunnan, joka oli

siellä valvomassa. Sisar Turid, poloinen, makasi usein siellä.

Nyt hän pian saattoi alkaa iloita aamiaisesta, joka seurasi

kolmannen rukoushetken ja luostarin palvelusväelle toimitetun messun

jälkeen. Joka päivä iloitsi Kristiina yhtä paljon tästä kauniista ja

juhlallisesta ateriasta. Refektorio oli hirsistä rakennettu, mutta

kuitenkin kaunis sali, ja siellä söivät kaikki luostarin naiset yhdessä

-- nunnat ylimmässä pöydässä, missä abbedissa istui kunniatuolilla,

ja ne kolme vanhaa rouvaa, jotka hänen lisäkseen olivat tulokkaina,

istuivat myös siinä, maallikkosisaret kauempana. Kun rukous oli

lopussa, ruoka ja juoma kannettiin sisään ja kaikki söivät ja joivat

äänettöminä, hiljaisesti ja säädyllisesti käyttäytyen, samalla kun

usein joku sisar luki kirjaa. Kristiina ajatteli, että jos ihmiset

maailmassa voisivat nauttia ateriansa niin siveästi, silloin he varmaan

paremmin ymmärtäisivät, että ruoka ja juoma ovat Jumalan laina, ja

soisivat mieluummin hyvää kristityille tovereilleen ja ajattelisivat

vähemmän itselleen ja omilleen hankkimista. Mutta hänestä itsestäänkin

oli tuntunut toisenlaiselta siihen aikaan, kun hän oli kattanut

pöytänsä iloiselle, meluavalle miesjoukolle, joka nauroi ja hälisi

samalla kun koirat nuuskivat pöydän alla, pistivät kuononsa esiin ja

saivat luupalan tai potkun, riippuen siitä, millä tuulella pojat olivat.

* * * * *

Harvoin tuli matkustavaisia luostariin. Silloin tällöin poikkesi

maihin joku suurkartanon väkeä kuljettava alus, joka oli matkalla

vuonoon tai merelle päin, ja miehiä ja emäntiä lapsineen ja nuorine

väkineen tuli Reiniin tervehtimään jotakin sisarten joukossa olevaa

sukulaisnaista. Lisäksi kävi luostarin maatilojen ja kalastuspaikkojen

hoitajia ja sanantuojia Tautrasta silloin tällöin. Niinä juhlina, joita

vietettiin suurimmalla komeudella -- Neitsyt Maarian messupäivinä,

Kristuksen ruumiin juhlana ja Pyhän Andreas-apostolin päivänä --

kävivät lähikylien asukkaat vuonon molemmilta puolin nunnien kirkossa,

mutta muuten tulivat sinne messuihin vain lähimpänä asuvat luostarin

vuokralaiset ja työläiset. Ne eivät paljon täyttäneet väljää kirkkoa.

Ja sitten olivat köyhät -- vakinaiset almunsaajat, jotka saivat olutta

ja ruokaa rikkaitten vuosielatustestamenttien mukaan tai muuten

kulkeutuivat Reiniin melkein joka päivä, istuivat kodanseinustalla

ja söivät ja menivät nunnien puheille, kun nämä tulivat pihalle,

valitellakseen huoliaan ja vaivojaan. Sairaita, rampoja ja spitaalisia

kulki ulos ja sisään -- täällä oli monta lepratautista, mutta niitä

oli aina merenrantakylissä, sanoi Ragnhild-rouva. Maanvuokraajia

tuli anomaan maksujen helpotuksia ja lykkäyksiä, ja silloin oli

heillä aina paljon kerrottavaa vastoinkäymisistä ja vaikeuksista.

Mitä viheliäisempiä ja onnettomampia nämä ihmiset olivat, sitä

avomielisemmin ja kainostelemattomammin he kertoivat sisarille

oloistaan, vaikka he mielellään panivatkin onnettomuutensa muitten

syyksi ja käyttivät hurskaita puheenparsia. Ei ollut ihme, jos nunnien

puhelu virkistyshetkillä tai kutomatuvassa paljon liikkuikin noiden

ihmisten elämässä -- saipa Kristiina sisar Turidilta tietää, että

kun nunnien konventissaan piti neuvotella kaupoista ja sellaisista,

solui keskustelu usein jutteluksi niistä ihmisistä, joita nuo

asiat koskivat. Kristiina saattoi kyllä huomata sisarten sanoista,

etteivät he tietäneet siitä, mitä puhuivat, paljoakaan enempää kuin

mitä olivat kuulleet ihmisiltä itseltään tai kylissä käyneiltä

maallikkopalvelijoilta. He olivat hyvin herkkäuskoisia, joko sitten

heidän alaisensa puhuivat hyvää itsestään tai pahaa naapureistaan -- ja

silloin hän ajatteli närkästyneenä kaikkia niitä kertoja, jolloin hän

oli kuullut suruttomien maallikkojen, vieläpä kerjäläismunkinkin, kuten

veli Arngrimin, syyttävän nunnaluostareita juorupesiksi ja sisaria

ahnaiksi kuulemaan panetteluja ja epäsiveää puhetta. Vieläpä juuri

samat ihmiset, jotka tulivat sinne ja toitottivat Ragnhild-rouvalle,

tai kenen sisaren vain saivat käsiinsä, korvat täyteen juttua,

soimasivat keskenään nunnia siitä, että nämä puhuivat toisilleen

niitä juoruja, jotka saapuivat heidän korviinsa siitä maailmasta,

josta he itse olivat kieltäytyneet. Se tuntui hänestä samanarvoiselta

kuin puhe luostarinrouvien ylellisestä elämästä -- sitä levittivät

ihmiset, jotka monta kertaa olivat saaneet sekä aamupalan että murkinan

sisarten käsistä, silloin kun nämä Jumalan palvelijattaret paastosivat,

valvoivat, rukoilivat ja työskentelivät, ennen kuin kaikki yhdessä

kokoontuivat ensimmäiselle juhlalliselle aterialle refektorioon.

Kristiina palveli siis nunnia rakastavalla kunnioituksella sinä

aikana, joka kävi hänen nunnaksivihkimisensä edellä. Hyvää nunnaa

ei hänestä kai koskaan voisi tulla, arveli hän, siksi oli hän liian

paljon hävittänyt kykyään mielensä hartaaseen keskittämiseen, mutta

hän tulisi niin nöyräksi ja uskolliseksi kuin Jumala armossaan soisi.

Kesällä vuonna 1349 hän oli ollut Reininluostarissa kaksi vuotta, ja

hänet oli luvattu vihkiä nunnaksi ennen joulua. Hän sai sen ilosanoman,

että vihkimistilaisuuteen tulisivat saapumaan hänen molemmat poikansa

apotti Johanneksen seurassa. Veli Bjørgulf oli sanonut kuultuaan äidin

aikeesta:

"Nyt minun uneni käy toteen -- olen kaksi kertaa tänä vuonna nähnyt

unta, että ennen joulua me molemmat saisimme nähdä hänet -- vaikka

aivan samoin kuin unikuvassani se ei voi tapahtua, sillä unessani minä

näin hänet."

Veli Nikulaus myös oli tullut hyvin iloiseksi. Mutta samalla kuuli

Kristiina hänestä toisia sanomia, jotka eivät olleet yhtä hyviä. Veli

Nikulaus oli pidellyt väkivaltaisesti joitakin talonpoikia Steinkerissä

-- nämä olivat riidassa luostarin kanssa joistakin kalastusoikeuksista,

ja kun munkit yllättivät heidät eräänä yönä hävittämässä luostarin

lohitarhaa, oli veli Nikulaus pieksänyt yhden miehen pahanpäiväisesti

ja heittänyt toisen jokeen, tehden samalla suurta syntiä kiroilemalla.