IV

Eräänä kesäaamuna vuotta myöhemmin oli Kristiina ulkona vanhan

liesituvan kuistilla ja järjesti joitakin siinä olevia työkaluarkkuja.

Kuullessaan hevosia talutettavan pihalle hän astui esiin ja katsoi

kuistin pienten pylväiden välistä. Eräs talon miehistä talutti

esiin kahta hevosta, ja tallin ovella oli Gaute; Erlend-lapsi istui

hajasäärin isän hartioilla. Sen pienet vaaleat kasvot katsoivat miehen

keltahiuksisen päälaen yli, ja Gaute piti pojan pikku kätösiä omassa

suuressa ruskeassa kourassaan leukansa alla. Hän ojensi pojan pihan yli

tulevalle palvelustytölle ja nousi ratsaille. Mutta kun Erlend kirkui

ja kurotteli isän jälkeen, otti Gaute hänet uudelleen ja asetti hänet

eteensä satulankaarelle. Samassa tuli Jofrid tuparakennuksesta.

"Otatko sinä mukaasi Erlendin -- mihin sinä aiot lähteä?"

Gaute vastasi lähtevänsä myllylle -- se uhkasi mennä virran mukana "-?

ja Erlend tahtoo olla isän kanssa, sanoo hän."

"Oletko järjiltäsi --!" Jofrid otti joutuin lapsen itselleen, ja Gaute

remahti nauramaan:

"Etköhän luullut, että aioin ottaa hänet mukaani!"

"Niin --" vaimokin nauroi: "sinähän raahaat tämän poloisen mukanasi

joka paikkaan -- saattaisinpa helposti uskoa, että sinä tekisit

niinkuin ilves -- söisit pentusi ennemmin kuin antaisit jonkun toisen

saada sen --"

Jofrid huiskutti lapsen toisella kädellä Gautelle, kun tämä ratsasti

ulos pihasta. Sitten hän laski pojan nurmikolle, kumartui hetkeksi

hänen ylitseen ja puheli vähän, ennen kuin juoksi jälleen uuteen

ylistupaan.

Kristiina jäi seisomaan ja katsomaan pojanpoikaansa -- aamuaurinko

paistoi niin kauniisti pieneen punapukuiseen lapseen. Nuori Erlend

taapersi ympäriinsä tähystellen ruohikkoon. Nyt hän huomasi kasan

kivensiruja, ja heti tuli hänelle suuri puuha niiden viskelemisessä.

Kristiina nauroi.

Erlend oli kolme kuukautta toisella vuodella, mutta tavattoman

kehittynyt ikäisekseen vanhempien mielestä, sillä hän sekä käveli että

juoksi ja osasi puhuakin parikolme sanaa. Nyt hän suuntasi kulkunsa

suoraan pientä vesinoroa kohti, joka juoksi pihan alalaidassa ja kasvoi

solisevaksi puroksi, kun tunturilla oli satanut. Kristiina juoksi ulos

ja otti hänet syliinsä:

"Ei saa -- äiti suuttuu, jos kastelet itsesi --."

Poika mutristi huuliaan -- varmaankin se nyt mietti, pitäisikö sen

parkua, kun se ei saanut polskutella purossa vai olisiko annettava

myöten -- itsensä kasteleminen oli pahin synti -- Jofrid oli liian

ankara sille sellaisista. Mutta poika näytti niin viisaalta --

hymyillen Kristiina suuteli sitä, laski sen maahan ja palasi kuistiin.

Työ ei tahtonut kuitenkaan oikein sujua häneltä -- enimmäkseen hän

seisoi ja katseli pihalle.

Aamuaurinko loisti niin leppoisesti ja kauniisti kolmeen vastapäätä

olevaan luhtirakennukseen -- oli niinkuin ei Kristiina olisi oikein

nähnyt niitä pitkään aikaan -- kuinka komeita nuo rakennukset olivat

pylväsniekkoine luhdinparvineen ja runsaine leikkauskoristeineen.

Kullattu viiri uudentuvan katolla tuulilautojen risteyksessä kimmelsi

takana häämöttävää tunturin siintoa vastaan. Tänä vuonna, märän

alkukesän jälkeen, oli ruoho niin raikasta katoilla.

Kristiina huoahti, katsoi vielä kerran pikku Erlendia ja kääntyi

jälleen arkkuihinsa päin.

Yhtäkkiä parahti surkea lapsenhuuto ulkoa -- Kristiina viskasi alas

kaikki mitä hänellä oli käsissään ja juoksi ulos. Erlend seisoi parkuen

ja katsoen vuoroin sormeensa vuoroin puolikuolleeseen ampiaiseen, joka

virui ruohikossa. Kun isoäiti nosti lapsen maasta ja surkutteli häntä,

parkui hän paljon kovemmin, ja kun Kristiina valitellen ja yhä enemmän

päivitellen pani pistokselle märkää multaa ja kylmän, vihreän lehden,

tuli pojan surkeus kerrassaan kauheaksi.

Hyssytellen ja hellitellen kantoi Kristiina hänet tupaansa ja poika

huusi kuin kuoleman hädässä -- ja pysähtyi kuin leikaten keskelle

ulvontaa: hän tunsi hunajarasian ja sarvilusikan, jotka isoäiti otti

alas ovenkamanalta. Kristiina kastoi lehikäisviipaleita hunajassa ja

syötti poikaa, jatkaen sen ohella surkutteluaan, sivellen poskeaan

pojan vaaleaan niskaan, missä hiukset olivat lyhyet ja vielä hiukan

kähärät siltä ajalta, jolloin hän oli maannut kätkyessään ja kuluttanut

niitä hieromalla päänalusta vasten. Ja Erlend oli nyt unohtanut surunsa

käänsi kasvonsa ylös isoäitiin päin ja pyrki taputtamaan ja suutelemaan

tahmaisin käsin ja suin.

Juuri kun he siten istuivat, ilmestyi Jofrid ovelle:

"Oletteko te ottanut hänet sisään -- eihän se ollut tarpeellista, äiti

-- minä olin vain ylistuvassa."

Kristiina mainitsi onnettomuudesta, joka Erlendille oli sattunut

ulkona: "Etkö kuullut sen parkumista?"

Jofrid kiitti anoppia "-- mutta nyt me emme enää häiritse teitä

kauempaa --" Ja hän otti lapsen, joka nyt kurotteli äitiään kohti

pyrkien tämän syliin, ja meni ulos.

Kristiina korjasi pois hunajarasian. Sitten hän jäi istumaan

toimettomana. Arkut kuistilla saivat odottaa kunnes Ingrid tulisi

sisään.

* * * * *

Tarkoitus oli ollut, että hän saisi Frida Styrkaarintyttären

palvelijakseen muutettuaan vanhaantupaan. Mutta Frida joutuikin

naimisiin erään Helge Dukin seurassa olleen miehen kanssa -- mies oli

nuori ja olisi hyvin voinut olla hänen poikansa.

"Meidän puolessa ollaan totuttu siihen, että alaisemme kuuntelevat

isäntäväkeään, silloin kun nämä neuvovat heitä heidän omaksi

parhaakseen", sanoi Jofrid, kun Kristiina ihmetteli tuon avioliiton

syntyä.

"Ja tällä seudulla", sanoi Kristiina, "ovat pieneläjät tottuneet

kuulemaan meitä vain niin kauan kuin me olemme järjellisiä ja seuraavat

neuvoamme vain silloin kun se on yhtä paljon heidän hyödykseen kuin

meidän eduksemme. Minä annan sinulle hyvän neuvon, Jofrid, että muistat

tämän."

"Niin se on kuin äiti sanoo", virkkoi Gaute, mutta hyvin säyseästi.

Jo ennen kuin häät oli vietetty, oli Kristiina huomannut, että Gaute

vain hyvin vastahakoisesti vastusti Jofridia. Ja hänestä oli tullut

mitä taipuisin aviomies.

Anoppi ei kieltänyt, että Gauten monessakin asiassa kannatti kysyä

vaimonsa mieltä -- Jofrid oli harvinaisen ymmärtäväinen, kykenevä ja

ahkera nainen. Eikä hän ollut kevytmielisempi kuin Kristiina itsekään

oli ollut -- olihan hänkin tallannut maahan tyttärenvelvollisuutensa

ja myynyt kunniansa, kun ei voinut saada sitä miestä, joka hänestä

tuntui paremmalta kaupalta. Vasta tahtonsa läpi saatuaan oli hänestä

tullut mitä kunnioitettavin ja uskollisin vaimo. Kristiina käsitti,

että Jofrid rakasti miestään erittäin suuresti -- hän oli ylpeä

tämän kauneudesta ja loistavasta suvusta; Jofridin sisaret olivat

rikkaissa naimisissa, mutta heidän miehiään oli mieluimmin katsottava

kuutamottomana yönä, ja heidän esi-isistään oli paras olla puhumatta,

sanoi Jofrid ivallisesti. Hän piti innokasta huolta miehensä

menestyksestä ja kunniasta, sellaisena kuin hän sen ymmärsi, ja kotona

hän hemmotteli miestään minkä kerkisi -- mutta jos Gaute yritti olla

toista mieltä kuin vaimo pienimmässäkään asiassa, niin myöntyi Jofrid

ensin sellaisin ilmein, että Gaute heti horjui -- ja sitten Jofrid otti

ja puhui hänet toiselle päälle.

Mutta Gaute viihtyi hyvin kaikesta huolimatta. Ei kukaan voinut

epäillä, etteikö nuorten yhteiselämä ollut hyvää. Gaute oli iloinen

vaimostaan, ja molemmat olivat perin ylpeät pojastaan ja rakastivat

sitä määrättömästi.

Nyt olisi siis kaikki voinut olla hyvin. Jollei vain Jofrid Helgentytär

olisi ollut -- niin, hän oli saita; Kristiina ei voinut sanoa sitä

muuksi. Jos hän ei olisi ollut sitä, ei Kristiina olisi pahoitellut,

vaikka hän olikin vallanhimoinen.

Jo leikkuuaikana edellisenä syksynä, heti häiden jälkeen, oli Kristiina

huomannut työväen olevan tyytymätöntä -- vaikka ei kukaan sanonut juuri

mitään. Mutta vanha talonemäntä huomasi sen kyllä sittenkin.

Kristiinankin aikana oli voinut tapahtua, että väki oli saanut syödä

härskiintynyttä silliä, silavaa niin keltaista ja eltaantunutta kuin

tervaslastut sekä pilaantunutta lihaa. Mutta silloin olivat kaikki

tienneet, että emäntä kyllä korvasi sen toisella kertaa jollakin

erityisen hyvällä, maitopuurolla tai tuoreella juustolla, tai

yllätyksenä tarjotulla hyvällä oluella. Ja jos saatiin ruokaa, johon

oli tullut sivumakua ja joka oli syötävä pois käsistä, niin käsittivät

kaikki, että se oli kuin Kristiinan täyden aitan ylitsevuotamista -- ja

milloin ihmiset joutuivat tarpeeseen, oli Jørundgaardin yltäkylläisyys

koko seudun turvana. Nyt jo tunsivat ihmiset vähemmän varmuutta siitä,

että Jofrid osoittautuisi auliiksi ruokaan nähden, jos puutetta

syntyisi rahvaan keskuudessa.

Tämä se harmitti anoppia -- sillä se tuntui hänestä vähentävän talon ja

isännän kunniaa.

Vähät siitä, että hän itse jo tänä ensimmäisenä vuonna oli saanut

tuntea, että miniä suosi omiaan paremmin. Jo Pärttylinmessuksi hän

sai vain kaksi pukinruhoa niiden neljän sijasta, jotka hänen olisi

ollut saatava. Ahma oli tehnyt pahaa tuhoa pikkukarjassa tunturilla

viime kesänä, se oli totta -- kuitenkin oli Kristiinan mielestä häpeä

kitsastella kahden pukin teurastusta niin isossa talossa; mutta hän

oli vaiti. Ja sama oli laita kaikessa, mitä hänen oli saatava talosta

-- syysteurastuksessa, jyvissä ja jauhoissa, hänen neljän lehmänsä

ja kahden ratsuhevosensa rehussa -- hän sai liian vähän tai huonoa

tavaraa. Kristiina huomasi sen pahoittavan ja hävettävän Gautea, mutta

tämä ei uskaltanut tehdä mitään vaimolleen eikä niin ollen ollut

näkevinään mitään.

Gaute oli yhtä antelias kuin kaikki Erlendin pojat. Veljissä oli

äiti kutsunut samaa ominaisuutta tuhlaavaisuudeksi. Mutta Gaute oli

uurastaja, ja itse hän oli vähään tyytyväinen -- kunhan hänellä vain

oli parhaat hevoset ja koirat ja joitakin hyviä haukkoja, niin ei hän

muuten tahtonut elää sen kummemmin kuin laakson pikkutilalliset. Mutta

jos ihmisiä tuli taloon, oli hän ystävällinen isäntä kaikille vieraille

ja antelias kerjäläisille -- ja siinä suhteessa hän oli äidin mielen

mukainen isäntä: siten oli hänen mielestään elettävä isoisten, jotka

asuivat perintökartanoissaan kotiseudullaan: kartutettava tavaraa,

ei käytettävä mitään hyödyttömästi, mutta ei myöskään säästettävä,

kun rakkaus Jumalaan ja hänen köyhiinsä ja huolenpito suvun kunniasta

vaativat jakelemaan tavaraa.

Nyt Kristiina näki, että Jofrid piti eniten Gauten rikkaista ystävistä

ja arvossapidetyistä sukulaisista. Tässä näytti kuitenkin Gaute

vähimmän taipuvaiselta mukautumaan vaimonsa tahtoon -- hän koetti

pitää ennallaan tuttavuussuhteensa vanhoihin nuoruuden aikaisiin

tovereihinsa -- remutovereihin, kuten Jofrid sanoi, ja Kristiina tuli

nyt tietämään, että Gaute oli tainnut olla jonkin verran hurjempi kuin

hän oli tiennyt. Mutta nuo ystävät eivät tulleet kutsumatta Gauten

kotiin sen jälkeen kun hänestä oli tullut nainut mies. Ja vielä ei

varmaan yksikään köyhä ollut lähtenyt avutta Gauten luota. Mutta hän

antoi paljon vähemmän, kun Jofrid oli näkemässä. Vaimonsa selän takana

hän salavihkaa antoi enemmän. Mutta ei voinut tapahtua paljoa Jofridin

selän takana.

Ja Kristiina ymmärsi, että Jofrid oli kateellinen hänelle. Gauten

ystävyyden ja luottamuksen oli äiti omistanut täydelleen kaikkina

kuluneina vuosina, siitä saakka kun poika oli ollut hänen kitulapsensa,

joka ei jaksanut elää eikä kuolla. Nyt hän huomasi Jofridin katsovan

karsaasti, jos Gaute istahti äidin luo, kysyi häneltä neuvoa tai pani

hänet kertomaan samoin kuin ennen aikaan. Jos mies unohtui äitinsä luo

vanhaantupaan, niin löysi Jofrid kyllä asiaa sinne --.

Ja hän tuli kateelliseksi, jos isoäiti piti pikku Erlendiä liiaksi

omanaan.

-- Ulkona pihalla kasvoi lyhyen, tallatun ruohon seassa joitakin

yrttejä, joilla oli nahkamaisen karheat ja tummat lehdet. Mutta nyt

keskikesän poutaisina päivinä versoi jokaisen litteäksi tallatun

lehtiruusun keskeltä pieni varsi, jossa oli puhtaat, vaaleansiniset

pikkukukat. Kristiinasta tuntui, että noiden vanhojen ulkolehtien,

jotka olivat ihmisten ja eläinten jalkojen moninkertaisesta

tallaamisesta arpeutuneet, täytyi rakastaa tuota vaaleakukkaista

keskusterttua samoin kuin hän rakasti pojanpoikaansa.

Poika tuntui hänestä olevan elämää hänen elämästään ja lihaa hänen

lihastaan yhtä likeisesti, mutta vielä suloisemmin kuin omat lapset.

Saadessaan pitää häntä sylissään ja nähdessään, että pojan äiti sillä

välin piti kateellisesti silmällä heitä molempia, otti pojan niin

pian kuin häveliäisyydeltä saattoi, omistajan varmuudella pani hänet

rinnalleen ja puristi ahnaasti itseään vasten -- silloin kangasti

Kristiina Lauritsantyttärelle uudella tavalla, että oikeassa olivat

jumalansanan selittäjät. Ruumiillinen elämä on auttamattomasti

rauhattomuuden turmelema; siinä maailmassa, missä ihmiset yhtyivät

toisiinsa, siittivät uusia sukupolvia, ajautuivat toisiaan kohti

lihallisen rakkauden vetäminä ja rakastivat omaa lihaansa, siellä

tulivat sydänsurut ja toiveiden särkyminen yhtä varmasti kuin kuura

laskeutuu syksyllä; sekä elämä että kuolema erotti ystävät lopuksi yhtä

varmasti kuin talvi erottaa lehdet puista.

* * * * *

Sitten tapahtui eräänä iltana, kaksi viikkoa ennen Olavin-messua, että

kerjäläisseurue tuli Jørundgaardiin ja pyysi saada yösijaa talossa.

Kristiina seisoi vanhantuvan kuistilla -- se oli nyt hänen hallussaan

-- hän kuuli Jofridin tulevan ulos ja vastaavan kerjäläisille, että

ruokaa he saisivat, mutta yösijaa hän ei voisi heille antaa: "Meillä on

itsellämme paljon väkeä, ja talossa on anoppi -- hänen hallussaan on

puolet huoneista --"

Suuttumus leimahti entisessä talon emännässä -- ei ollut tapahtunut

ennen, että matkamiehiltä olisi kielletty yösija Jørundgaardissa, ja

aurinko kosketti jo harjun reunaa. Hän juoksi alas ja astui Jofridin ja

kerjäläisten luo:

"Yösijan he voivat saada minun tuvassani, Jofrid, ja silloin sopii

yhtä hyvin, että minä annan heille ruokaakin. Tässä talossa ei ole

ennen kielletty yösuojaa kristityltä, kun hän on pyytänyt sitä Jumalan

nimeen."

"Tehkää niinkuin haluatte, äiti", vastasi Jofrid tulipunaisena.

Kun Kristiina näki kerjäläiset, oli hän vähällä katua tarjoustaan

-- aivan syyttä ei nuori emäntä ollut vastahakoinen ottamaan näitä

ihmisiä taloon yöksi. Gaute ja talonväki olivat kaukana ulkoniityllä

Siljoen varrella eivätkä palaisi kotiin illaksi; Jofrid oli yksin

kotona, paitsi ruotivaivaisia, kahta vanhusta ja kahta lasta, ynnä

Kristiinaa ja hänen palvelustyttöään vanhassatuvassa. Ja niin

monenlaista väkeä kuin Kristiina olikin tottunut näkemään kuljeksivissa

kerjäläismatkueissa -- näistä hän ei pitänyt. Tässä joukossa oli

neljä pitkää ja voimakasta nuorta miestä, kolme punatukkaista, joilla

oli pienet hurjat silmät; he näyttivät olevan veljeksiä, mutta

neljäs, jolta oli joskus ratkottu auki molemmat sieraimet ja jolla

ei ollut korvia, murti puhetta, niinkuin olisi ollut ulkomaalainen.

Sitten oli vielä kaksi vanhusta, pieni köyry ukonrahjus, kasvoiltaan

keltaisenvihreä, tukka ja parta likaisenharmaat, vatsa kuin jonkin

taudin paisuttama; hän kulki kainalosauvoilla, ja vanha akka, jolla

oli veren ja märän läpiryvettämä pääliina ja kaula ja kädet täynnä

haavoja. Kristiinaa puistatti hänen ajatellessaan, että tuo tulisi liki

Erlendiä. Mutta noiden viheliäisten vanhuksien vuoksi oli kuitenkin

hyvä, ettei tämän joukkueen tarvinnut taivaltaa ulkona harjulla tänä

yönä.

Mutta kerjäläiset käyttäytyivät varsin rauhallisesti. Kerran

kun korvaton yritti tarttua Ingridiin tämän kantaessa ruokaa

pöytään, nousi Bjørn heti pystyyn ja murisi. Muuten he näyttivät

masentuneilta ja väsyneiltä -- olivat raataneet kovin ja saaneet

vähän kokoon, vastasivat he emännän kysymykseen -- Nidarosissa olisi

ehkä paremmat päivät. Eukko tuli iloiseksi, kun Kristiina antoi

hänelle pukinsarvellisen hyvää voidetta, joka oli tehty puhtaimmasta

lampaantalista ja pikkulapsen vedestä -- mutta hän kielsi, kun

Kristiina tarjoutui pehmittämään hänen pääriepunsa lämpimällä vedellä

ja lahjoittamaan hänelle puhtaan liinahuivin -- niin, liinan hän

sentään otti.

Kuitenkin antoi Kristiina Ingridin, nuoren palvelustytön, panna maata

seinän puolelle sänkyyn. Pari kertaa yön kuluessa Bjørn murisi, mutta

muuten oli kaikki hiljaa. Vähän puoliyön jälkeen juoksi koira ovelle ja

haukahti pari kertaa lyhyeen -- Kristiina kuuli ratsastettavan pihaan

ja ymmärsi, että Gaute palasi kotiin. Hän arvasi Jofridin lähettäneen

hänelle sanan.

Kristiina pani seuraavana aamuna kerjäläisten pusseihin runsaat

antimet, eivätkä nämä olleet ehtineet paljon kauemmas kuin

pihaveräjästä ulos, ennen kuin hän näki Jofridin ja Gauten suuntaavan

kulkunsa hänen tupaansa kohti.

Kristiina istuutui ja otti värttinänsä, tervehti lempeästi nuorta

paria, kun tämä astui sisään, ja kysyi Gautelta heinänteosta. Jofrid

nuuski -- vieraat olivat jättäneet jälkeensä huoneeseen tympeän

löyhkän. Mutta anoppi ei ollut sitä näkevinään. Gaute vääntelehti ja

hänen näytti olevan vaikea sanoa asiaansa. Silloin Jofrid puhkesi

puhumaan:

"On muuan asia, äiti, joka minun mielestäni on nyt paras ottaa

puheeksi. Minä ymmärrän teidän ajattelevan, että minä olen kitsaampi

kuin Jørundgaardin emännän teidän mielestänne sopisi olla. Minä tiedän

teidän ajattelevan niin, ja te ajattelette, että minä sillä vähennän

Gauten kunniaa. Jääköön sikseen se, että minä pelkäsin eilen illalla

ottaa taloon tuota joukkuetta, kun olin yksin kotona sylilapseni ja

muutaman ruotilaisen kanssa, sillä näin teidänkin ymmärtävän sen, heti

kun olitte saanut nähdä vieraanne. Mutta minä olen huomannut ennenkin,

että te pidätte minua kitsaana ruoan annossa ja tylynä köyhille.

"Minä en ole sellainen, äiti, mutta Jørundgaard ei ole enää

henkivartijan ja rikkaan miehen asuinpaikka, niinkuin se oli teidän

isänne ja äitinne aikana. Rikkaan lapsi te olitte, seurustelitte

rikkaitten ja mahtavien sukulaisten kanssa, tulitte rikkaisiin

naimisiin, ja miehenne vei teidät vielä suurempaan mahtiin ja loistoon

kuin missä olitte kasvanut. Ei kukaan voi odottaakaan teidän käsittävän

täysin vanhoilla päivillänne, kuinka toisenlaisessa asemassa on Gaute,

joka menetti isänperinnön ja jonka on jaettava puolet teidän isänne

rikkaudesta monen veljen kanssa. Mutta minä en uskalla unohtaa, etten

tuonut hänen pesäänsä paljon muuta kuin lapsen, jota kannoin sydämeni

alla, ja raskaan sakonalaisuuden ystävälleni, kun suostuin hänen

väkivallantekoonsa omaisiani kohtaan. Se voi korjaantua ajan mukana

-- mutta onhan kuitenkin velvollisuuteni rukoilla Jumalalta isälleni

pitkää ikää. Me olemme nuoria, Gaute ja minä, emme tiedä kuinka monta

lasta meidät on säädetty saamaan. Teidän pitää uskoa, anoppi, ettei

minulla ole muuta ajatusta taloudenpidossani kuin mieheni ja lastemme

paras --"

"Minä uskon sen, Jofrid." Kristiina katsoi vakavasti miniänsä

tulehtuneisiin kasvoihin. "Enkä ole koskaan sekaantunut sinun

hallintoosi enkä koskaan kieltänyt, että olet kelpo vaimo ja hyvä,

uskollinen puoliso pojalleni. Mutta sinun on annettava minun käyttää

vapaasti omaani, niinkuin olen tottunut tekemään. Kuten sanot, olen

vanha enkä pysty enää opettelemaan uutta."

Nuoret ymmärsivät, ettei äidillä ollut heille enempää sanottavaa, ja

sanoivat kohta sen jälkeen hyvästi.

Kuten aina, täytyi Kristiinan myöntää Jofridin olevan oikeassa --

ensin. Mutta tarkemmin ajateltuaan hänestä tuntui ettei sittenkään; ei

ollut mitään järkeä siinä, että Gauten almuja verrattiin Kristiinan

isän antimiin. Sielumessuja köyhille ja paikkakunnalla kuolleille

vieraille, naima-apua isättömille neidoille, olutkestit isän

rakkaimpien pyhimysten päivinä, avustukset sairaille ja syntisille,

jotka halusivat käydä Pyhää Olavia rukoilemassa -- vaikka Gaute olisi

ollut paljon rikkaampikin kuin oli, ei kukaan olisi odottanut hänen

rupeavan sellaisiin kustannuksiin; Gaute ei ajatellut luojaansa

enempää kuin hänen oli pakko. Hän oli antelias ja hyväsydäminen, mutta

Kristiina oli ymmärtänyt, että hänen isällään oli ollut kunnioitusta

auttamiansa köyhiä kohtaan, koska Jeesus oli valinnut itselleen köyhän

ihmisen osan tullessaan lihaksi. Ja isä oli rakastanut kovaa työtä

ja katsoi kaiken käsityön tulleen kunniaan siitä, että Jumalan äiti

Maaria tahtoi olla työtätekevä nainen, joka kehräsi omalla ja omiensa

elatukseksi, vaikka olikin rikkaitten ihmisten tytär ja Juudanmaan

kuninkaitten ja ylimmäisten pappien sukua.

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin, varhain aamulla, kun Jofrid vielä oli

puolipukeissaan ja Gaute makasi sängyssä, tuli Kristiina heidän

luokseen. Hänellä oli yllään harmaasta sarasta tehty hame ja kaapu,

päässään oli hänellä liinan päällä leveälierinen iso huopahattu ja

jalassa vankat kengät. Gaute tuli tulipunaiseksi nähdessään äitinsä

tuossa puvussa. Kristiina sanoi aikovansa lähteä Nidarosiin Pyhän

Olavin juhlille ja pyysi poikaansa pitämään huolta hänen taloudestaan

sillä aikaa.

Gaute alkoi innokkaasti vastustella, hän tahtoi, että äiti ainakin

lainaisi hevoset ja saattomiehen, ottaisi mukaansa palvelustyttönsä --

mutta hänen puheensa oli jokseenkin tehotonta, kuten saattoi odottaakin

mieheltä, kun hän makaa alastomana sängyssä äidin silmien edessä.

Kristiinan tuli niin sääli hänen hämmennystään, että hänelle juolahti

mieleen sanoa nähneensä unen.

"Kaipaan myös nähdä jälleen veljiäsi --." Mutta silloin täytyi

Kristiinan kääntyä poispäin; vielä hän oli tuskin uskaltanut myöntää

omassa sydämessäänkään, kuinka hän halasi ja ikävöi saada nähdä

molempia vanhimpia poikiaan.

Gaute tahtoi joka tapauksessa saattaa äitiään kappaleen matkaa. Sillä

aikaa kun hän pukeutui ja haukkasi ruokapalaa, istui Kristiina nauraen

ja leikkien pikku Erlendin kanssa -- tämä sirkutti vastaheränneenä ja

virkkuna. Hyvästiksi Kristiina suuteli Jofridia, mitä hän ei ollut

tehnyt milloinkaan ennen. Pihalle oli kokoontunut koko talonväki --

Ingrid oli kertonut, että Kristiina-emäntä aikoi lähteä toivioretkelle

Nidarosiin.

Kristiina otti raskaan, rautahelaisen piikkisauvan käteensä, ja kun hän

ei tahtonut ratsastaa, pani Gaute hänen haarapussinsa hevosen selkään

ja ajoi sitä edellään.

Ylhäällä kirkkomäellä Kristiina kääntyi ja katsoi alas taloonsa -- se

väikkyi niin kauniina kasteisessa, aurinkoisessa aamussa. Joki loisti

valkoisena. Ihmiset seisoivat siellä vielä -- hän erotti Jofridin

vaalean puvun ja pääliinan ynnä lapsen punaisena täplänä hänen

sylissään. Gaute näki äidin kasvojen kalpenevan mielenliikutuksesta.

Tie vei ylöspäin metsään Hammeraasin harjun varjossa. Kristiina

käveli keveästi kuin nuori tyttö. Äiti ja poika eivät puhuneet paljoa

keskenään. Ja kun he olivat kulkeneet kaksi tuntia, tulivat he

paikalle, missä tie tekee mutkan pohjoiseen Rostkampenin juuritse ja

koko Dovrenseutu jää pohjoiseen kulkijan alapuolelle. Silloin Kristiina

sanoi, ettei Gauten tullut enää saattaa häntä kauemmaksi, mutta ensin

hän tahtoisi istahtaa vähän lepäämään.

Heidän alapuolellaan väikkyi laakso joen valkovihreän nauhan

halkaisemana ja talot erottuivat pieninä vihreinä pilkkuina metsäisillä

rinteillä. Mutta ylempänä kaareilivat sammaleiset suoylänteet

ruskehtavina ja jäkälänkeltaisina harmaita louhurinteitä ja paljaita

lumiläikkäisiä vuorenlakia vasten. Pilvien varjot vaelsivat laakson

ja ylänköjen yli, mutta pohjoisessa oli tuntureilla aivan kirkasta;

vuorenruho toisensa takana oli vapautunut usvavaipastaan ja siinsi nyt

toinen toistaan kauempana. Ja Kristiinan kaipaus riensi pilvenhattarain

mukana pohjoiseen sille pitkälle taipaleelle, joka hänellä oli

edessään, kiiti yli laakson, salpaavien tunturien välitse, jyrkkiä

autiopolkuja ylänteiden poikki. Joitakin päiviä vielä, niin hän olisi

matkalla Trondheimin kauniiden, vihantain laaksojen halki ja seuraisi

virran varsia suurta vuonoa kohti. Häntä värisytti kun hän muisteli

niitä tuttuja rannikkokyliä, joissa hän oli liikkunut nuoruudessaan.

Erlendin kaunis hahmo väikkyi hänen silmissään nopeasti häilähtelevänä,

epäselvästi, ikään kuin hän olisi katsellut häntä juoksevan veden

kuvastimesta. Viimeiseksi hän tulisi Feginsbrekkaan, marmoriristille

-- silloin näkyisi kaupunki hänen edessään joen suulla sinisen vuonon

ja vihreän Strindin välillä, jokitörmällä valtava, vaalea kirkko

huimaavine torneineen ja kultaisine väreineen, ilta-auringon palo

keskellä sen rintaa olevassa ruusussa. Ja kaukana vuonon perukassa

sinisen Frostan vuoren juurella oli Tautra, matalana ja tummana kuin

valaanselkä, kirkontorni kuin selkäevä. Oi Bjørgulfini, oi Naakkve --!

Mutta kun hän katsoi taakseen olkansa yli, saattoi hän vielä nähdä

vähän kotitunturia Hovringenin juurella. Se oli varjossa, mutta hänen

tottunut silmänsä tunsi, missä tunturilaitumen tie kulki metsässä.

Metsälakeudesta esiinpistävät harmaat kallionnyppylät hän tunsi -- ne

ympäröivät sililäisten vanhaa tunturiniittyä.

Torven ääniä kantautui tunturilta -- joitakin korkeita säveliä, jotka

häipyivät pois ja kuuluivat jälleen -- kuulosti siltä kuin lapset

olisivat harjoitelleet puhaltamaan. Kaukaista kellonkalkatusta -- ja

kumealta vastaavaa virrankohinaa ja metsän syvää huountaa hiljaisessa

lämpimässä päivässä. Kristiinan sydän vavahteli levottomuudesta

hiljaisuudessa.

Häntä veti kuin koti-ikävä eteenpäin, kuin koti-ikävä taaksepäin kylää

ja kartanoa kohti. Kuvia vilisi hänen silmissään -- arkipäiväisiä

tapahtumia: hän näki itsensä juoksemassa vuohien kanssa polkua pitkin

harvan metsän läpi heidän tunturilaitumensa eteläpuolella -- lehmä oli

mennyt suohon -- aurinko paistoi kirkkaasti; seisahtuessaan hetkiseksi

kuuntelemaan hän tunsi oman hikensä kirvelevän ihoa. Hän näki kotipihan

lumen peitossa -- harmaanvaalea pyrypäivä hämärtyi kolkoksi talviyöksi

-- tuuli oli vähällä puhaltaa hänet takaisin eteiseen, kun hän aukaisi

oven, myrsky salpasi häneltä hengityksen, mutta tuolla ne sukelsivat

esiin, kaksi muodottomaksi pyryttynyttä nahkamekkoista miesmöhkälettä:

Ivar ja Skule palasivat kotiin. Heidän suksiensa nokat upposivat

syvälle siihen isoon nietokseen, joka aina kasautui pihan poikki, kun

tuuli kävi luoteesta. Silloin tuli aina paksut kinostumat kahteen

kohtaan pihaa -- ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin hänen täytyisi ajatella

rakkaalla kaipauksella noita kahta kinosta, joita hän ja koko talonväki

olivat kironneet joka talvi -- tuntui kuin hänet olisi tuomittu olemaan

koskaan enää niitä näkemättä.

Oli kuin kaipaus olisi pakahduttanut hänen sydämensä -- se juoksi sinne

tänne kuin verivirrat, etsi tien kaikkiin seutuihin koko laajassa

maassa, joissa hän oli elänyt, kaikkien hänen poikiensa luo, jotka

harhailivat maailmalla, kaikkien vainajien luo, jotka hänellä oli

mullan alla --. Hän mietti mahtoikohan hän olla lähellä kuolemaa.

Sellaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut --.

Silloin hän näki, että Gaute istui tuijottaen häneen. Ja hän hymyili

joutuin ja puolustelevasti -- nyt oli aika heidän sanoa hyvästi ja

hänen jatkaa matkaa.

Gaute kutsui hevostaan, se oli jyrsiskellen kulkeutunut eteenpäin

vihantaa kumparetta pitkin. Hän juoksi sen jälkeen, palasi, ja he

sanoivat toisilleen hyvästi. Kristiinalla oli jo pussi olalla, Gaute

asetti jalkansa jalustimeen -- silloin hän äkkiä kääntyi ja astahti

askeleen äitiinsä päin.

"Äiti!" Silmänräpäyksen katsoi Kristiina hänen neuvottomien, häpeävien

silmiensä pohjaan. "Te ette ole tainnut -- te ette ole tainnut olla

kovin tyytyväinen tänä viime vuonna -- äiti, Jofrid tarkoittaa hyvää,

hän kunnioittaa teitä syvästi -- kuitenkin minun olisi kai pitänyt

sanoa hänelle enemmän siitä, millainen nainen te olette ja olette aina

ollut --"

"Miten olet johtunut sellaista ajattelemaan, Gaute hyvä?" äiti puhui

lempeästi ja ihmetellen. "Tiedän kyllä hyvin itsekin, etten ole enää

nuori, ja vanhoille sanotaan olevan vaikea tehdä mieliksi, mutta

niin ikäloppu en toki sentään ole vielä, etten kykenisi ymmärtämään

sinua ja vaimoasi. Minusta tuntuisi pahalta, jos Jofrid kulkisi siinä

uskossa, että kaikki se, mitä hän on tehnyt säästääkseen minulta työtä

ja huolta, on ollut kiittämätöntä puuhaa. Älä toki ajattele minusta

sellaista, poikani, etten ymmärtäisi vaimosi kunnollisuutta tai omaa

uskollista pojanrakkauttasi -- jos en ole osoittanut sitä niin paljon

kuin te olette kohtuudella saattaneet odottaa, niin on sinun koetettava

olla suopea minua kohtaan ja muistettava, että vanhat ovat sellaisia --"

Gaute tuijotti äitiinsä suu auki -- "Äiti --!" Sitten hän purskahti

itkuun, nojautui hevoseensa ja seisoi nyyhkytysten puistattamana.

Mutta Kristiina pysyttäytyi lujana; hänen äänensä ei ilmaissut muuta

kuin ihmetystä ja äidillistä hellyyttä.

"Gaute poikani, nuori sinä olet iältäsi, ja asianlaita on niin, että

sinä olet aina ollut minun karsinakaritsani, kuten isäsi oli tapana

sanoa. Mutta et saa kuitenkaan noin apeutua, poikani, nyt kun olet itse

talon isäntä ja täysivaltainen mies. Jos olisin menossa Roomaan tai

Jerusalemiin, niin -- mutta suuria vaaroja minä tuskin tulen kohtaamaan

tällä matkalla -- matkaseuraa tulen kyllä saamaan, ymmärräthän,

jos en ennen, niin ainakin Toftariin ehdittyäni. Sieltä menee nyt

toivioretkeläismatkueita joka aamu tähän aikaan --"

"Äiti, äiti -- antakaa meille anteeksi! Että me siten otimme kaiken

vallan ja arvon käsistänne, työnsimme teidät nurkkaan --"

Kristiina pudisti päätään hiukan hymyillen: "Ettehän te vain, minun

lapseni, pitäne minua hyvin vallanhimoisena naisena --"

Gaute kääntyi häneen päin; silloin Kristiina tarttui toisella kädellään

hänen käteensä, pani toisen hänen olkapäälleen ja pyysi häntä vielä

kerran uskomaan, ettei hän ollut kiittämätön häntä tai Jofridia

kohtaan, ja Jumala olkoon hänen kanssaan. Sitten Kristiina käänsi hänet

hevoseen päin ja antoi nauraen hänelle nyrkiniskun hartioiden väliin

hyvän onnen toivotukseksi.

Kristiina seisoi seuraten katseellaan Gautea, kunnes tämä katosi

pensaikon taa. Gaute näytti niin kauniilta suuren sinertävän hevosen

selässä.

Kristiinalle tuli niin omituinen tunne -- kaiken ulkopuolella olevan

hän tajusi aivan luonnottoman selvästi, päivänpaisteisen ilman,

honkametsän kuuman tuoksun, pikkueläväin rapinan ruohikossa. Samalla

hän näki itsensä, kuvina, niinkuin kuumesairas luulee näkevänsä kuvia

itsessään -- hänen sisällään oli tyhjä talo, aivan äänetön, pimeä ja

autiolta tuoksuva. Näky vaihtui -- oli rantamatalikko, jolta meri

oli vetäytynyt kauas, kiiltäviä kuluneita kiviä, tummia, elottomia

leväkasoja, kaikenlaista ruuhkaa --.

Sitten hän korjasi pussiaan, otti sauvansa ja lähti astelemaan laaksoon

päin. -- Jos oli säädetty, ettei hän enää tänne palaisi, niin se oli

Jumalan tahto, turhaa oli pelätä. Mutta se johtui kai pikemminkin

siitä, että hän alkoi vanheta. Hän risti itsensä ja asteli rivakammin

-- hän halusi kuitenkin ehtiä rinteelle, missä tie kulki talojen

välillä.

Vain kappaleen matkan verran saattoi valtatieltä nähdä Haugenin

rakennukset ylhäällä tunturinkupeella. Hänen sydämensä alkoi takoa kun

hän sitä ajatteli.

* * * * *

Niinkuin hän oli arvellutkin, kohtasi hän useampia toivioretkeläisiä

saapuessaan illansuussa Toftariin. Seuraavana aamuna lähti heitä

pienoinen parvi taivaltamaan tunturitietä.

Eräs pappi saattajamiehensä ja kahden naisen, äitinsä ja sisarensa

kanssa, oli ratsain ja pääsi pian paljon edelle jalkamiehiä. Kristiina

tunsi piston sydämessään katsoessaan tuon toisen naisen jälkeen, joka

ratsasti kahden lapsensa välissä.

Hänen seurueessaan oli kaksi vanhempaa talonpoikaa pienestä talosta

täältä Dovrelta. Sitten oli kaksi nuorempaa miestä Oslosta, kaupungin

käsityöläisiä, ja muuan talonpoika tyttärensä ja tämän miehen kanssa,

molemmat aivan nuoria; heillä oli mukanaan nuoren parin lapsi, noin

puolentoista vuoden vanha pikku tyttö, ja heillä oli hevonen, jolla

he vuorotellen ratsastivat. Nämä kolme olivat kaukaa etelästä,

Andabu-nimisestä kylästä -- Kristiina ei tiennyt missä se oli.

Ensimmäisenä iltana Kristiina pyysi saada katsoa lasta, sillä se itki

ja kitisi lakkaamatta -- se näytti kovin surkealta paksuine kaljuine

päineen ja pienine hervottomine ruumiineen, se ei osannut vielä

puhua eikä edes istua. Äiti näytti häpeävän sitä -- ja kun Kristiina

seuraavana aamuna tarjoutui kantamaan tyttöä jonkin aikaa hänen

puolestaan, sai hän kantaakin sitä yhtenään -- toinen mennä pyyhälsi

kauas edelle; hän näytti olevan jänisemo. Mutta he olivat kovin nuoria,

sekä hän että hänen miehensä, tuskin kahdeksantoistavuotiaita, ja äiti

saattoi kylläkin olla väsynyt kantamaan raskasta lasta, joka yhtenään

kitisi ja itki. Isoisä oli ruma, äänetön ja äreä vanhahko mies, mutta

hän se oli tahtonut lähteä Nidarosiin tyttärentytön matkassa, joten

hänellä näytti olevan hellä sydän tätä kohtaan. Kristiina kulki

matkueen viimeisenä hänen ja kahden fransiskaanimunkin kanssa -- ja

Kristiinaa harmitti, ettei Andabun mies tarjoutunut koskaan lainaamaan

hevostaan munkeille -- saattoihan jokainen nähdä, että nuorempi munkki

oli hirveän sairas.

Vanhempi, veli Arngrim, oli pyöreä pieni mies, jolla oli pyöreät,

punaiset ja pisamaiset kasvot, vilkkaat ruskeat silmät ja punainen

hiuskiehkura pään ympärillä. Hän puheli yhtenään, enimmäkseen siitä

köyhyydestä, jossa he Skidanin avojalkamunkit, elivät -- veljeskunta

oli hiljattain saanut talon mainitussa kylässä, mutta he olivat niin

tuiki köyhiä, että kykenivät tuskin pitämään yllä jumalanpalvelusta,

-- kirkkoa, joka heidän oli aikomus rakentaa, he saisivat tuskin

koskaan pystyyn. Syyn hän pani Gimsøyn rikkaiden nunnien niskoille,

jotka vainosivat köyhiä kerjäläisveljiä kiukkuisesti ja kateellisina

ja olivat nostaneet heitä vastaan oikeusjutun; kerkein kielin hän

kertoi nunnista kaikenlaista pahaa. Kristiinasta oli vastenmielistä

kuulla munkin puhuvan sellaista, ja tämän kertomukset siitä, kuinka

Gimsøyn abbedissa muka oli epäkanonisesti valittu ja kuinka nunnat

nukkuivat sivu rukousaikojensa, lörpöttelivät ja puhuivat sopimattomia

refektorion pöydän ääressä, tuntuivat hänestä kaikkea muuta kuin

uskottavilta -- sanoipa munkki eräästä sisaresta aivan suoraan, että

ihmiset eivät uskoneet hänen eläneen puhtaasti. Mutta Kristiina

näki, että veli Arngrim oli muutoin hyväsydäminen ja avulias mies.

Hän kantoi sairasta lasta pitkät matkat huomatessaan Kristiinan

käsivarsien väsyvän, ja kun lapsi parkui kovin pahasti, hän lähti

juosta loikkimaan pitkin kangasta, kaapu korkealle kohotettuna, niin

että katajat raapivat hänen mustia, karvaisia sääriään ja muta roiskui

suosilmäkkeistä, ja samalla hän hoilasi ja huusi äidille, että tämän

oli nyt odotettava, lapsella oli nälkä. Sitten hän juoksi takaisin

sairaan veli Torgilsin luo, jolle hän oli kuin hellin ja rakkain isä.

Sairaan munkin vuoksi oli mahdoton ehtiä Hjerdkinniin yöksi, mutta

molemmat dovrelaiset tiesivät jonkun kivimajan järven rannalla vähän

eteläänpäin, ja niin lähtivät toivioretkeläiset sinne. Ilta oli

sillä välin käynyt kylmäksi. Järven rantama oli vesiperäistä, ja

valkoista usvaa uhosi soista, niin että koivikko tippui kastetta.

Pieni kuunsirppi oli läntisten vuorenlakien yläpuolella, melkein yhtä

kalpeankeltaisena ja himmeänä kuin ilmakin. Yhä useammin täytyi veli

Torgilsin pysähtyä; hän yski niin että sitä oli surkea kuulla. Veli

Arngrim tuki häntä silloin, pyyhki jälkeenpäin hänen kasvonsa ja suunsa

ja näytti päätään pudistaen Kristiinalle kättään -- se oli verinen

toisen syljestä.

He löysivät majan, mutta se oli sortunut. Silloin he etsivät suojaisen

paikan ja laittoivat nuotion. Mutta eteläläis-raukat eivät olleet

arvanneet, että tunturin yö oli niin jäätävän kylmä. Kristiina otti

pussistaan viitan, jonka Gaute oli tyrkyttänyt hänelle, koska se oli

erittäin kevyt ja lämmin -- se oli ostoverkaa, majavannahalla vuorattu.

Kun hän kietoi veli Torgilsin siihen, kuiskasi tämä -- hän oli niin

käheä että sai tuskin ääntä -- että lapsi saisi nukkua viitan sisässä

hänen kanssaan. Niin hän sai sen viereensä, se kitisi ja munkki yski,

mutta välillä he sentään nukkuivat kumpikin.

Osan yötä Kristiina valvoi yhdessä toisen dovrelaisen ja veli Arngrimin

kanssa ja hoiti nuotiota. Kellanvalkea kajastus siirtyi pohjoiseen

-- tunturijärvi väikkyi valkoisena ja tyynenä keskempää, kalat

valvoivat ja loivat renkaita -- mutta toisella rannalla vuorenkukkulan

alla kuvastui vesi mustan tummana. Kerran kuului ilkeä, haukkuva

karjahdus siltä suunnalta -- munkki säpsähti ja tarttui kovasti toisia

käsivarresta. Kristiina ja talonpoika arvelivat, että se oli jokin

eläin -- silloin he kuulivat kiven vierivän, niinkuin joku olisi

kulkenut louhikkojyrkänteellä, ynnä uuden huudon, karkealta kuuluvan.

Munkki alkoi lukea korkealla äänellä: "Jesus Kristus, Soter", erotti

Kristiina, ja "vicit leo de tribu Juda" [Jeesus Kristus, Vapahtaja. --

Leijona Juudan heimosta on voittanut] -- silloin he kuulivat ikään kuin

oven läimähtävän kiinni vuoren alla.

Alkoi vaaleta, vastarannan louhikkotöyräs ja koivurykelmät tulivat

näkyviin, -- silloin toinen dovrelainen ja Oslon mies vapauttivat

heidät vartijan toimesta. Viimeinen ajatus, mikä Kristiinalla oli

ennen kuin hän nukkui nuotion ääreen, oli se, että jos he tekisivät

niin lyhyitä päivämatkoja -- ja rahalahja hänen täytyi antaa

kerjäläismunkeille erotessa -- niin häätyisi hän kai pyytämään ruokaa

taloista Gauldaleniin tultuaan.

Aurinko oli jo melko korkealla ja aamutuuli tummensi vedenpintaa

pienillä vihureilla, kun viluiset toivioretkeläiset kokoontuivat

veli Arngrimin ympärille tämän lukiessa aamurukouksia. Veli Torgils

istui kokoonkäpertyneenä, hampaat kalisten, ja koetti pidättää

yskäänsä mumistessaan mukana. Nähdessään harmaat munkinkaavut, joille

aamuaurinko paistoi, muisti Kristiina nähneensä unta veli Edvinistä --

hän ei voinut muistaa millaista, mutta hän suuteli polvistuen munkkien

käsiä ja pyysi heitä siunaamaan seuruetta.

* * * * *

Majavannahkaviitasta olivat toiset toivioretkeläiset oivaltaneet,

ettei Kristiina ollut halpaa väkeä. Ja kun hän sattui mainitsemaan

kulkeneensa kuninkaantietä Dovren tunturin yli kahdesti ennen, tuli

hänestä jonkinlainen seurueen johtaja. Dovrelaiset eivät olleet koskaan

käyneet Hjerdkinniä kauempana, ja lahtelaiset olivat täällä aivan

outoja.

Hjerdkinniin he saapuivat jo ennen iltahartausaikaa, ja oltuaan

jumalanpalveluksessa kappelissa lähti Kristiina yksin tunturille. Hän

tahtoi löytää sen polun, jota hän oli kulkenut isänsä kanssa, ja sen

paikan puron rannalla, missä he olivat istuneet yhdessä. Sitä hän

ei löytänyt, mutta hän luuli löytäneensä sen kummun, jolle hän oli

kiivennyt katsomaan isän jälkeen, kun tämä ratsasti pois. Pienet kummut

näillä seuduin olivat kuitenkin hyvin toistensa näköisiä.

Hän istui polvillaan sianpuolavarvikossa kummun laella. Kesäilta alkoi

käydä hämyiseksi -- pikkuvuorien koivikkorinteet, harmaat louhutöyräät

ja ruskeat suoviirut sulautuivat yhteen, mutta avaran tunturiseudun

yläpuolella kaartui iltataivas pohjattoman syvän ja kirkkaan maljan

tavoin. Se kuvastui valkoisena kaikissa vesisilmäkkeissä, rikkonaisena

ja kalpeampana heijastui taivaan hohde pieneen tunturipuroon,

joka kiiti kohisten ja levottomana kivien yli ja laski vaaleiden

soratöyryjen ympäröimään tunturilampeen.

Jälleen hänet valtasi tuo ihmeellinen, kuumeenomainen sieluntila:

sisäisen näkökyvyn teroittaminen -- virta tuntui näyttävän hänelle

hänen oman elämänsä kuvan sellaisena kuin hän oli levottomana rientänyt

ajallisuuden erämaan läpi, noussut kiivaaseen kuohuntaan milloin,

vain kivi sattui tielle -- heikosti ja rikkonaisesti ja kalpeasti oli

ikuinen valo päässyt heijastumaan hänen elämäänsä. -- Mutta hänen

äidin-silmäänsä erottui himmeästi, että tuskassa ja murheessa ja

rakkaudessa -- joka kerta, kun synnin hedelmä oli kypsynyt suruksi,

-- oli hänen maahansidottu ja omavaltainen sielunsa saavuttanut

heijastuksen taivaallisesta valosta --.

Terve, Maaria, armoitettu. Siunattu olet sinä vaimojen joukossa ja

siunattu sinun kohtusi hedelmä Jeesus, joka hikoili verta, meidän

tähtemme --.

Lukiessaan viittä Avemariaa lunastuksen ihmeellisten mysteerioiden

muistoksi hän tunsi, että surujensa turvin hän rohkenisi etsiä suojaa

Jumalan äidin viitan alta. Hänellä oli suru menettämistään lapsista,

oli raskaammat surut jokaisesta hänen poikiaan kohdanneesta kohtalon

iskusta, joita hän ei ollut voinut sovittaa heidän edestään. Maaria,

täydellinen puhtaudessa, nöyryydessä, kuuliaisuudessa Isän tahdolle,

oli surrut kaikista äideistä eniten, ja hänen saalinsa ymmärtäisi

sen heikon ja kalpean heijastuksen syntisen naisen sydämessä, joka

oli hehkunut kuumaa, ja tuhoavaa rakkautta ja kaikkia niitä syntejä,

jotka kuuluvat rakkauden luonteeseen -- uhmaa ja tottelemattomuutta,

paatunutta leppymättömyyttä, itsepäisyyttä ja ylpeyttä -- se oli

kuitenkin kaikitenkin äidin sydän --.

Kristiina kätki kasvot käsiinsä. Hetken ajan hänestä tuntui kovemmalta

kuin hän voisi kestää, että hän nyt oli erotettu heistä kaikista --

kaikista pojistaan.

Sitten hän luki viimeisen Paternosterin. Hän muisti jäähyväisensä isän

kanssa tällä samalla paikalla niin monta vuotta sitten, jäähyväisensä

Gauten kanssa kaksi päivää sitten. Lapsellisesta ajattelemattomuudesta

olivat hänen poikansa loukanneet häntä -- kuitenkin hän tiesi, että jos

he olisivat loukanneet häntä samoin kuin hän oli loukannut isäänsä,

syntisen tahallisesti -- ei se olisi koskaan voinut muuttaa hänen

sydäntään heitä kohtaan. Oli helppoa antaa anteeksi lapsilleen --.

Gloria patri et filio spiritui sancto luki hän ja suuteli ristiä,

jonka oli kerran saanut isältään, nöyrän kiitollisena tuntiessaan,

että huolimatta kaikesta, huolimatta omasta uhkamielisyydestään, oli

hänenkin levoton sydämensä käsittänyt kalpean häivähdyksen siitä

rakkaudesta, jonka hän oli nähnyt heijastuvan isänsä sielussa,

kirkkaana ja tyynenä kuin valoisa taivas nyt kuvastui suuresta

tunturilammensilmästä.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli sää niin harmaa ja kolkon tuulinen, sumuinen ja

sateinen, että Kristiina ei ollut uskaltaa lähteä taipaleelle sairaan

lapsen ja veli Torgilsin kanssa. Mutta munkki itse oli innokkain --

Kristiina ymmärsi, että veli Torgils pelkäsi kuolevansa ennen kuin

ehtisi Nidarosiin. Niin he lähtivät asumattomalle taipaleelle, mutta

sumu oli toisinaan niin tiheä, ettei Kristiina uskaltanut lähteä

laskeutumaan niitä äkkijyrkkiä, sekä yltä että alta jyrkänteen

reunaamia polkuja, joiden hän muisti olevan tästä alaspäin Drivdalenin

autiotupaan mentäessä. Siksi he laittoivat nuotion päästyään solan

korkeimmalle kohdalle ja asettuivat viettämään yötä. Iltarukouksen

jälkeen veli Arngrim kertoi heille kauniin tarinan merihätään

joutuneesta laivasta, -- laivan pelasti erään abbedissan esirukous

Neitsyt Maarialle, joka antoi aamutähden puhjeta paistamaan meren yllä.

Munkki näytti mielistyneen Kristiinaan. Tämän istuessa nuotion ääressä

viihdytellen lasta, jotta toiset saisivat nukkua, siirtyi munkki

hänen viereensä ja alkoi kuiskaten kertoa itsestään. Hän oli köyhän

kalastajan poika, ja neljäntoista vuoden vanhana hän oli menettänyt

isänsä ja veljensä merellä eräänä talviyönä, mutta hänet itsensä oli

toinen venekunta saanut pelastetuksi. Se oli hänen mielestään ollut

kuin ihme, ja sitä paitsi hän oli tullut meriaraksi; siten hänessä

oli syntynyt tuuma ruveta munkiksi. Mutta vielä kolme vuotta oli

hänen täytynyt olla kotona äitinsä luona, ja he näkivät nälkää ja

raatoivat kovasti, ja veneessä hän pelkäsi aina -- mutta sitten joutui

sisar naimisiin, ja hänen miehensä otti haltuunsa heidän tupansa ja

veneosuutensa, ja hän saattoi lähteä minoriittiveljien luo Tunsbergiin.

Siellä hän oli ensin saanut kuulla pilkkaa halvan syntyperänsä vuoksi

-- mutta gardiani oli hyväntahtoinen ja otti hänet suojelukseensa. Ja

kun veli Torgils Olavinpoika oli sitten tullut veljistöön, tulivat

kaikki munkit paljon hurskaammiksi ja sopuisammiksi, sillä hän oli

niin hurskas ja sävyisä, vaikka oli parasta sukuperää heistä kaikista,

rikasta talonpoikaissukua Slagnista -- ja hänen äitinsä ja sisaruksensa

olivat kovin anteliaita luostaria kohtaan. Mutta kun he sitten olivat

tulleet Skidaniin ja veli Torgils oli sairastunut, oli kaikki taas

käynyt paljon raskaammaksi. Veli Arngrim antoi Kristiinan ymmärtää,

että hän ihmetteli, miten Kristus ja Maaria asettivat niin kivisen tien

köyhille veljillensä astuttavaksi.

"He valitsivat itsekin köyhyyden maan päällä eläessään", sanoi

Kristiina.

"Sinun on helppo sanoa niin, rikas nainen kun varmaan olet", sanoi

munkki ärtyisesti. "Et ole tainnut koskaan kokea, miltä tuntuu kulkea

vailla ruokaa" -- ja Kristiinan oli vastattava, että niin oli laita --.

* * * * *

Kun he saapuivat kyliin ja matkasivat Updalin ja Soknadalin läpi, sai

veli Torgils sekä ratsastaa että ajaa joitakin osia matkasta, mutta hän

heikkeni heikkenemistään, ja Kristiinan matkaseura vaihtui alituisesti,

sillä toiset erkanivat heistä, mutta uusia toivioretkeläisiä liittyi

matkalla. Kun hän saapui Stauriniin, ei seurueessa ollut jäljellä

niistä, joiden kanssa hän oli taivaltanut tunturin yli, muita kuin

molemmat munkit. Ja aamulla tuli veli Arngrim itkien hänen luokseen

ja kertoi, että veli Torgils oli saanut kovan verensyöksyn yöllä; hän

ei voinut jatkaa matkaa -- nyt he varmaan myöhästyisivät Nidarosista

eivätkä saisi nähdä juhlaa.

Kristiina kiitti veljiä matkaseurasta, hengellisestä johdatuksesta ja

avusta matkalla. Veli Arngrim näytti hämmästyvän hänen erojaislahjansa

runsautta, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat -- nyt oli Kristiinan

saatava häneltä vastalahja: hän veti pussistaan esiin rasian, jossa oli

joitakin kirjeitä. Niihin oli kirjoitettu kaunis rukous ynnä kaikki

Jumalan nimet loppuun; nurkkaan oli jätetty avoin paikka rukoilijan

nimeä varten.

Kristiina käsitti itsekin mahdottomaksi, että munkki tietäisi mitään

hänestä, kenen kanssa hän oli ollut naimisissa tai mikä hänen miehensä

kohtalo oli, vaikka hän olisikin maininnut isännimensä. Kuitenkin hän

pyysi munkkia kirjoittamaan vain: Kristiina leski.

* * * * *

Gauldalenin läpi kulkiessaan hän seurasi kylien ulkolaiteitse vieviä

polkuja, sillä hän ajatteli, että jos hän kohtaisi suurtalojen

asukkaita, niin voisi helposti tapahtua, että joku tuntisi entisen

Husabyn emännän, ja hän tiesi tuskin itsekään, miksi se oli hänestä

niin vastenmielistä. Päivää myöhemmin hän nousi metsäpoluille ja harjun

poikki Vatsfjeldetin pienelle kirkolle, joka oli vihitty Johannes

Kastajalle, mutta jota seudun kansa kutsui Pyhän Edvinin kirkoksi.

Kappeli oli aukeamalla sankan metsän keskellä; se ynnä takana

oleva kukkula kuvastuivat lampeen, josta terveyttätuova lähde sai

alkunsa. Puron vieressä oli puinen risti, ja ympärillä virui joitakin

kainalosauvoja ja keppejä, läheisissä pensaissa riippui vanhoja

siderääsyjä.

Kirkon ympärillä oli pieni aitaus, mutta veräjä oli suljettu.

Kristiina polvistui ulkopuolelle ja muisti kuinka hän oli istunut

kirkossa Gaute sylissään. Silloin hän oli ollut silkkiin puettuna,

seudun juhlapukuiset arvomiehet ja naiset ympärillään. Sira Eiliv oli

seisonut aivan vieressä ja pitänyt kiinni Naakkvesta ja Bjørgulfista,

väkijoukossa ulkopuolella olivat olleet hänen palvelustyttönsä ja

saattomiehensä. Silloin hän oli rukoillut niin palavasti, että jos

hänen kituva lapsensa saisi ihmisymmärryksen ja liikkumiskyvyn, niin ei

hän toivoisi enempää -- ei edes sitä, että itse pääsisi siitä pahasta

selkäviasta, joka oli vaivannut häntä kaksosten syntymästä asti.

Hän ajatteli Gautea, miten kauniina ja uljaana hän istui vankan

sinertävän hevosensa selässä. Ja hän itse -- eipä moni nainen nauttinut

hänen iässään, lähes puolen sadan vuoden vanhana, sellaista terveyttä,

sen hän oli huomannut nyt tunturimatkallaan. Herra, anna minulle vain

se ja se ja se -- niin kiitän sinua enkä pyydä sinulta enää muuta kuin

sitä ja sitä ja sitä --

Hän ei kai ollut koskaan rukoillut Jumalalta muuta kuin että saisi

tahtonsa tapahtumaan. Ja aina hän oli saanut mitä tahtoi -- melkein.

Ja nyt hän istui tässä sydän murtuneena -- ei siksi, että hän oli

tehnyt syntiä Jumalaa vastaan, vaan koska hän oli tyytymätön siihen,

että oli saanut seurata omaa tahtoaan tien loppuun asti. Hän ei ollut

tullut Jumalan luo seppeleineen eikä synteineen eikä suruineen --

ei niin kauan kuin maailmalla vielä oli pisarakaan makeutta hänen

maljaansa sekoitettavana. Mutta nyt hän tuli, nyt, kun hän oli nähnyt,

että maailma on kuin majatalo: jolla ei ole enää mitään annettavaa, se

työnnetään ulos ovesta.

Hän ei tuntenut mitään iloa päätöksestään -- mutta hänestä tuntui,

ettei hän ollutkaan itse päättänyt sitä. Ne köyhät, jotka tulivat hänen

tupaansa, olivat tulleet käskemään häntä ulos. Toinen tahto kuin hänen

omansa oli pannut hänet köyhien ja sairaiden joukkoon ja käskenyt hänen

mennä heidän kanssaan, pois siitä kodista, jossa hän oli käskenyt

emäntänä ja hallinnut miesten äitinä. Ja kun hän nyt suostui ilman

kovin suurta vastahakoisuutta, niin hän tiesi tekevänsä näin, koska

hän ymmärsi Gauten tulevan viihtymään paremmin, kun hän oli poissa

talosta. Hän oli taivuttanut kohtalon tahtonsa mukaan, hän oli saanut

olonsa sellaiseksi kuin tahtoi -- poikiaan hän ei voinut luoda tahtonsa

mukaisiksi, ne olivat sellaisia miksi Jumala oli heidät luonut, ja

heidän omapäisyytensä ajoi heitä, heidän kanssaan hän jäi alakynteen.

Gaute oli hyvä isäntä, hyvä aviomies ja uskollinen isä, kelpo mies ja

yhtä kunniallinen kuin useimmat muut -- mutta päällikön ainesta hänessä

ei ollut, eikä hänellä ollut sellainen mielikään, että hän olisi

kaivannut sitä, mitä äiti oli hänelle toivotellut. Mutta Gaute piti

kyllä äidistään niin paljon, että häntä kiusasi, kun hän tiesi äidin

odottavan häneltä toista. Sen vuoksi Kristiina tahtoi nyt anoa kotia

ja suojaa, vaikkakin hänen ylpeydelleen maistui karvaalta, että hänen

täytyi tulla niin köyhtyneenä, ettei hänellä ollut mitään uhrattavaa.

Mutta hän ymmärsi, että _hänen täytyi_ tulla. Kummulla kohoava kuusikko

seisoi ja joi siivilöityvää päivänpaistetta ja humisi hiljaa, pieni

kirkko kyyhötti äänettömänä ja suljettuna ja hikosi tervanhajua.

Kaivaten ajatteli Kristiina munkki-vainajaa, joka oli ottanut häntä

kädestä ja johtanut hänet Jumalan rakkauden vaipasta säteilevään

valoon, kun hän oli viaton lapsi, ojentanut hänelle kätensä viedäkseen

hänet kotiin harhapoluilta kerran toisensa jälkeen, sekä maan päällä

eläessään että sen jälkeen. Ja yhtäkkiä hän muisti ilmielävästi unen,

jonka hän oli nähnyt veli Edvinistä äskeisenä yönä tunturilla:

Hän oli ollut seisovinaan päivänpaisteessa jonkun suuren talon pihalla,

ja veli Edvin tuli ulos tuvan ovesta. Hänellä oli kädet täynnä leipää,

ja kun hän tuli hänen luokseen, taittoi hän yhdestä leivästä ison

kappaleen ja antoi hänelle -- Kristiina ymmärsi joutuneensa tekemään

niinkuin oli arvellut, pyytämään almua tultuaan kyliin, mutta sitten

hän oli jollakin tavoin yhdyttänyt veli Edvinin, he kulkivat yhdessä

anelemassa --. Samalla hän kuitenkin tiesi, että unella oli kaksinainen

merkitys, talo ei ollut vain suurtalo, vaan se tuntui hänestä

merkitsevän pyhää paikkaa, ja veli Edvin kuului sen asujaimiin, ja

leipä, jota veli Edvin antoi hänelle, ei ollut pelkkää syötävää leipää,

jolta se näytti -- se tarkoitti ehtoollisleipää, panis angelorum,

ja hän otti enkelien ruokaa veli Edvinin kädestä. Ja nyt hän antoi

lupauksensa veli Edvinille.

V

Nyt hän oli vihdoinkin perillä. Kristiina Lauritsantytär istui

levähtämässä heinäru'olla tien vieressä Sionsborgin alapuolella.

Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi; se niittykappale, joka oli

vielä niittämättä, aaltoili punertavana ja kiiltävänä kuin silkki

täysinpuhjennein korsin. Niin punainen oli niitty vain täällä

Trøndelagenissa. Mäen alta näkyi kaistale vuonoa tummansinisenä

ja vaahtopilkkuisena, raikkaan valkeaa merenpärskettä kuohui

kalliotöyryjen juurella niin pitkälle kuin hän näki rantaa

vihreämetsäisen kaupunkiniemen alapuolella.

Kristiina huoahti pitkään. Kuitenkin -- hyvä oli olla täällä jälleen,

hyvä vaikka samalla omituistakin tietää että nyt hän ei enää koskaan

tulisi täältä poistumaan. Reinin luostarin harmaapukuiset sisaret

seurasivat samoja sääntöjä, Pyhän Bernhardin sääntöjä, kuin Tautran

veljet. Kun hän nousisi aamulla varhain ja menisi kirkkoon, tietäisi

hän, että nyt menevät myös Naakkve ja Bjørgulf paikoilleen munkkien

kuoriin. Niin tulisi hän sittenkin elämään vanhuutensa kahden poikansa

seurassa --. vaikka ei sillä tavalla kuin oli ajatellut.

Hän veti jalastaan sukat ja kengät ja pesi jalkansa purossa. Nidarosiin

hän tahtoi mennä avojaloin.

Hänen takanaan ylös linnavuoren rinnettä vievällä polulla mekasti

joukko poikia -- he pysähtyivät ylös porttitornin alle ja koettivat,

voisivatko jollakin keinoin päästä rappeutuneeseen linnoitukseen.

Kun pojat huomasivat hänet, he alkoivat huudella hänelle ylhäältä

säädyttömiä sanoja, nauraen ja meluten. Hän ei ollut kuulevinaan ennen

kuin muuan pieni vekara -- kahdeksanvuotias saattoi poikanen olla --

lähti vierimään alas jyrkkää nurmirinnettä ja melkein törmäsi häneen,

päästäen joitakin rumia sanoja, joita hän vallattomuudessaan otti

vanhempien suusta. Kristiina kääntyi häneen päin ja sanoi naurahtaen:

"Ei sinun tarvitse huutaa noin, kyllä minä ymmärrän muutenkin, että

sinä olet peikonpentu, kun sinulla on pyörimähousut päälläsi?-"

Kun pojat huomasivat naisen vastaavan, tulla tömistivät he koko

joukko. Mutta he tulivat äänettöminä ja häpesivät nähdessään, että hän

oli vanhahko nainen ja pyhiinvaeltajan puvussa, eikä hän soimannut

heitä heidän raaoista sanoistaan, vaan istui ja katsoi heihin suurin,

kirkkain ja levollisin silmin ja pieni salavihkainen hymy suupielissä.

Hänellä oli pyöreät, laihat kasvot, leveä otsa ja pieni, kaartuva

leuka; hän oli päivettynyt ja hyvin ryppyinen silmien alta, mutta ei

kuitenkaan näyttänyt kovin vanhalta.

Silloin ryhtyivät rohkeimmat pojista puhelemaan ja kyselemään

peittääkseen joukon hämmennystä. Kristiinaa nauratti -- nämä pojat

muistuttivat hänen mielestään niin kovasti hänen omia villivarsojaan,

kaksosia heidän pieninä ollessaan, vaikka hän toivoikin hartaasti,

etteivät _hänen_ poikansa sentään olisi koskaan olleet niin roskaisia

suustaan. Nämä tuntuivat olevan kaupungin pieneläjien lapsia.

Ja kun tuli se hetki, jota hän oli ikävöinyt koko matkan, jolloin hän

seisoi Feginsbrækkan ristin juurella ja katseli alas Nidarosiin, ei hän

saanutkaan kootuksi sieluaan hartauteen tai mietiskelyyn. Kaikki kylän

kellot puhkesivat samassa soittamaan vesperrukoukseen, mutta pojat

puhelivat kilvan tahtoen osoitella hänelle kaikkea mitä hän näki --.

Tautraa hän ei voinut nähdä, koska vuonolla Frostan kohdalla kävi

vihurituuli nostattaen sumua ja sadekuuroja.

Poikaparven keskellä hän laskeutui alas jyrkkiä polkuja Steinbergien

läpi -- ja nyt kilisivät karjankellot ja paimenet huhuilivat joka

taholla -- lehmät palasivat kotiin yhteislaitumelta. Nidareidin

poikki kulkevan muurin portilla täytyi Kristiinan ja hänen nuorten

seuralaistensa odottaa, kunnes karja oli ajettu läpi -- paimenet

luikkasivat, huutelivat ja sättivät, sonnit puskivat, lehmät

tungeksivat sekaisin, ja pojat selittivät kuka minkin härän omisti. Ja

kun he pääsivät portista ja kulkivat katuja kohti, oli Kristiinalla

enemmän kuin tarpeeksi katsomista siinä, mihin lehmänläjien lomiin

astua paljailla jaloillaan tallatulla tantereella.

Jotkut pojat seurasivat häntä pyytämättä aina Kristuksenkirkon sisään.

Ja kun hän seisoi hämärässä pylväsmetsässä ja katseli eteensä kuorin

valoja ja kultaloistoa kohti, vetivät pojat koko ajan vierasta naista

tahtoen näyttää hänelle ruusuikkunan läpi tunkevaa päivänpaisteen

luomia värillisiä valoläikkiä holvien väIissä, lattian hautakiviä,

alttarien yläpuolella olevia kalliista kankaista laitettuja verhoiluja

-- kaikkea sellaista mikä eniten pistää lasten silmään. Kristiina ei

saanut ollenkaan rauhaa ajatustensa kokoamiseen -- mutta jokainen

poikien lausuma sana herätti hänen sydämensä kumean kaipuun -- ensi

sijassa hänen omiin poikiinsa, mutta myös kartanoon, huoneisiin,

talousrakennuksiin, karjaan -- äidin puuhiin ja äidin valtiuteen.

Hänellä oli yhä tuo vastenmielisyys sitä kohtaan, että joku hänen ja

Erlendin entisistä ystävistä tuntisi hänet. Heillä oli aina tapana olla

kaupunkitalossaan juhlien aikana ja pitää vieraita luonaan -- häntä

pelotti jonkun sellaisen seurueen kohtaaminen. Ulf Haldorinpoika hänen

oli etsittävä käsiinsä, sillä tämä oli hoitanut hänen asiamiehenään

niitä tiluksia, jotka hän vielä omisti täällä pohjoisessa ja jotka hän

nyt aikoi antaa tulolahjanaan Reinin luostarille. Nyt oli Ulfin luona

kuitenkin varmaan hänen sukulaisiaan Skaunista, joten hänen pitäisi

odottaa. Mutta Kristiina tiesi, että eräs mies, joka oli palvellut

Erlendin asemiesjoukossa tämän toimitusmiesaikana, asui pienessä

talossa Bratørenillä harjoittaen lahtivalaan ja pyöriäisen pyyntiä

vuonossa ja pitäen majalaa kalastajille.

Kaikki huoneet olivat täpötäynnä, vastattiin siellä Kristiinalle, mutta

sitten tuli itse isäntä, Aamunde, paikalle ja tunsi hänet heti. Oli

omituista kuulla miehen huudahtavan hänen vanhaa nimeään:

"No jopa jotakin -- eikö se ole Erlend Nikulauksenpojan emäntä

Husabystä -- terve, Kristiina -- mitenkäs on selitettävä, että sinä

tulet tänne minun talooni!"

Miehelle oli vain ilo, jos Kristiina tyytyisi sellaiseen yösijaan,

minkä hän saattoi tarjota, ja hän lupasi itse viedä Kristiinan

purjeveneellä Tautraan juhlan jälkeisenä päivänä.

Myöhäiseen yöhön Kristiina istui talossa juttelemassa talon isännän

kanssa, ja häneen teki voimakkaan vaikutuksen, kun hän näki, että

Erlendin entiset miehet rakastivat ja kunnioittivat suuresti nuoren

päällikkönsä muistoa -- Aamunde käytti hänestä useaan kertaan sanaa

nuori. Ulf Haidorinpojalta he olivat kuulleet hänen onnettomasta

kuolemastaan, ja Aamunde sanoi, ettei hän koskaan tavannut

Husabyn-aikaisia vanhoja tovereita juomatta urhean isäntänsä muistolle

-- ja kaksi kertaa olivat jotkut heistä kokoontuneet yhteen ja

antaneet lukea messun hänen puolestaan hänen kuolinpäivällään. Aamunde

kyseli paljon Erlendinpojista, ja Kristiina kyseli myös vanhoista

tuttavistaan. Oli puoliyö, kun hän joutui sänkyyn Aamunden vaimon

viereen -- mies olisi välttämättä tahtonut, että he molemmat olisivat

muuttaneet pois sängystään luovuttaen sen Kristiinalle, ja vihdoin

täytyi Kristiinan kiittäen suostua ottamaan ainakin hänen paikkansa.

* * * * *

Seuraava päivä oli Olavin valviaispäivä. Aamupuolella Kristiina

käyskenteli rantamalla katsellen touhua laiturien luona. Hänen

sydämensä alkoi tykyttää, kun hän näki Tautran apotin nousevan maihin

-- mutta hänen seurassaan olevat munkit olivat kaikki ikämiehiä.

Jo ennen yhdeksättä hetkeä virtasi kansaa Kristuksenkirkkoa kohti

kantaen ja taluttaen sairaitaan ja raajarikkojaan saadakseen

näille sellaisen paikan isossalaivassa, että he tulisivat lähelle

pyhimyslipasta, kun sitä kannettiin ulos juhlasaatossa seuraavana

päivänä puolipäivämessun jälkeen.

Kun Kristiina tuli myymäläkojujen joukkoon, joita oli pystytetty

kirkkomaan aidan viereen -- niissä myytiin enimmäkseen ruokaa ja

juomaa, vahakynttilöitä ja kaislasta tai koivunvarvuista palmikoituja

tyynyjä istuma-alustaksi kirkon lattialle -- kohtasi hän andebulaiset,

ja Kristiina otti lapsen siksi aikaa että nuori äiti saisi juoduksi

olutta tuopista. Samassa tuli englantilaisten pyhiinvaeltajain kulkue

laulaen ja sytytettyjä kynttilöitä kantaen; hämmingissä, joka syntyi,

kun näiden oli päästävä kojujen luo kasaantuneen ihmispaljouden läpi,

hän eksyi andebulaisista, eikä hän jälkeenpäinkään enää löytänyt heitä.

Kauan hän harhaili sinne tänne väkijoukon liepeillä hyssytellen

parkuvaa lasta. Kun hän painoi sen kasvot kaulaansa vasten ja hyväili

viihdyttääkseen sitä, se haki suullaan ja imi sen hänen ihoaan vasten;

hän ymmärsi sen olevan nälissään eikä tiennyt mitä tehdä. Äitiä näytti

olevan turha etsiä, hänen täytyi lähteä kaduille tiedustelemaan,

saisiko hän mistään maitoa sille. Mutta kun hän tuli Ylemmälle

Pitkällekadulle pyrkien pohjoiseen päin, syntyi siinä taas suuri

tungos -- etelästä päin tuli ratsastajaseurue ja samalla saapuivat

linnansoturit kuninkaankartanosta kirkon ja ristiveljien talon

väliselle torille. Kristiina tuli tungetuksi lähimmälle poikkikadulle,

mutta sielläkin samosi ratsastajia ja jalankulkijoita kirkkoa kohti,

niin että hänen viimein täytyi kiivetä turvaan kiviaidalle.

Ilma hänen yläpuolellaan värjyi kellonkumahtelua -- tuomiokirkosta

soitettiin yhdeksättä hetkeä. Lapsi herkesi itkemästä äänen kuullessaan

-- se katsoi ylöspäin, ja ymmärryksen häive tuli sen elottomiin silmiin

-- se hymyili vähän. Liikuttuneena kumartui vanha äiti ja suuteli

pientä poloista. Silloin hän näki istuvansa Nikulauksentalon, heidän

vanhan kaupunkitalonsa humalatarhaa ympäröivällä kiviaidalla.

Olisihan hänen pitänyt tuntea tuo turvekaton läpi muurattu savupiippu

-- heidän tuparakennuksensa takasivu. Lähinnä häntä olivat sairaalan

rakennukset, jotka Erlendin suureksi harmiksi olivat saaneet oikeuden

tarhan käyttöön yhdessä heidän kanssaan.

Hän painoi vieraan naisen lasta rintaansa vasten suudellen sitä

suutelemistaan. Silloin joku kosketti häntä polveen.

Siinä oli munkki puettuna saarnaajaveljien valkoiseen kaapuun ja

mustaan huppukaulukseen. Kristiina katsoi alas keltaisenkalpeihin,

ryppyisiin vanhuksen kasvoihin, -- sisäänvajonnut, kapea ja pitkä suu,

kaksi suurta, syväänvajonnutta merenpihkankeltaista silmää.

"Voiko se olla -- oletko se sinä itse, Kristiina Lauritsantytär!"

Munkki pani ristityt käsivartensa kiviaidalle ja painoi leukansa

niihin. "-- Oletko sinä täällä!"

"Gunnulf!" Silloin munkki siirsi päätään, niin että se kosketti aidalla

istuvan Kristiinan polvea: "Onko sinusta niin ihmeellistä, että minä

olen täällä?" Silloin johtui Kristiinan mieleen, että talo, jonka

aidalla hän istui, oli ensin ollut tämän munkin ja sitten hänen oma

talonsa, ja hänestä se oli omituista yhtäkaikki.

"Mutta mikä lapsi sinulla on sylissäsi -- ei kai tämä suinkaan liene

Gauten lapsi?"

"Ei --." Ajatellessaan pikku Erlendin terveitä, suloisia kasvoja

ja voimakasta, hyvinmuodostunutta ruumista painoi Kristiina säälin

valtaamana vieraan kitulapsen itseään vasten. "Tämä on erään naisen

lapsi, jonka kanssa tulin yhtä matkaa tunturin yli."

Mutta silloin hänelle sarasti, mitä Andres Simoninpoika oli nähnyt

lapsellisessa viisaudessaan. Täynnä kunnioitusta hän katsoi sylissään

olevaa viheliäistä eläjää.

Nyt lapsi itki jälleen, ja hänen täytyi kaikkein ensiksi kysyä

munkilta, tietäisikö tämä, mistä hän voisi saada maitoa lapselle.

Gunnulf vei hänet itäänpäin kirkon ympäri Saarnaajaintalolle ja hankki

hänelle kupillisen maitoa. Kristiinan syöttäessä hoidokkiaan he

juttelivat keskenään, mutta se kävi omituisen hitaasti.

"Niin pitkä aika on kulunut ja niin paljon on tapahtunut sitten viime

näkemän", sanoi Kristiina surumielisesti. "Ja raskaat olivat varmaan

sinunkin kantaa ne tiedot, joita sait kuulla veljestäsi?"

"Jumala armahtakoon hänen sielu-parkaansa", kuiskasi veli Gunnulf

järkyttyneenä.

Vasta kun Kristiina tiedusteli Tautrassa olevista pojistaan, tuli

Gunnulf vähän puheliaammaksi. Sydämellisellä ilolla oli luostari

ottanut vastaan nuo maan parhaisiin sukuihin kuuluvat alokkaat.

Nikulauksella näytti olevan ihanat hengenlahjat ja hän edistyi niin

erinomaisesti opissa ja jumalanpelossa, että apotin täytyi muistella

hänen suurta esi-isäänsä, kyvykästä kirkon soturia piispa Nikulaus

Arnenpoikaa. Näin ensi aikoina. Mutta jonkin aikaa sen jälkeen, kun

he olivat saaneet munkinpuvun, oli Nikulaus alkanut osoittaa hyvin

huonoa käytöstä ja aiheuttanut suurta levottomuutta luostarissa.

Gunnulf ei tiennyt tarkoin syitä -- yksi oli ainakin se, että apotti

Johannes ei myöntänyt nuorille veljille papiksivihkimystä ennen kuin

he olivat täyttäneet kolmekymmentä vuotta, eikä hän tahtonut poiketa

tästä säännöstä Nikulaukseenkaan nähden. Ja kun tuon arvoisan isän

mielestä Nikulaus luki ja mietiskeli enemmän kuin mihin hänelle oli

hengellistä kypsyyttä ja turmeli terveytensä hartaudenharjoituksilla,

hän tahtoi lähettää nuorukaisen erääseen luostarin karjakartanoon,

Inderøen-saarelle, jotta hän jonkun vanhemman munkin käskynalaisena

istuttaisi siellä omenatarhan. Silloin kerrottiin Nikulauksen

yltyneen tottelemattomuuteen apottia kohtaan, syyttäneen veljiään

luostarin omaisuuden tuhlaamisesta ylellisellä elämällä, laiskuudesta

jumalanpalvelukseen ja säädyttömistä puheista. Suurin osa asioista ei

luonnollisesti tullut tietoon luostarin ulkopuolella, sanoi Gunnulf,

mutta hänen kerrottiin myös nousseen vastustamaan sitä veljeä, jonka

apotti oli pannut häntä rankaisemaan. Jonkin aikaa hän oli ollut

luostarin vankilassa, tiesi Gunnulf, mutta lopulta hän oli sentään

lannistunut, kun apotti uhkasi erottaa hänet Bjørgulfista ja lähettää

toisen heistä Munkabuhun -- sokea veli se luultavasti oli esittänyt

tämän keinon. Mutta silloin tuli Nikulaus katuvaiseksi ja säyseäksi.

"Isän luonne se tulee ilmi heissä", sanoi Gunnulf katkerasti. "Muutahan

ei voinut odottaakaan kuin että veljenpoikieni olisi vaikea oppia

kuuliaisuutta ja pysyä horjumattomina jumalisessa harjoituksessa --"

"Se voi yhtä hyvin olla heissä äidinperintöä", vastasi Kristiina

surumielisenä. "Tottelemattomuus oli minun pääsyntini, Gunnulf -- ja

epävakainen olin myös. Koko elinikäni olen halunnut sekä seurata oikeaa

tietä että kulkea omia harhapolkujani yhtäkaikki --"

"Erlendin harhapolkuja, tarkoitat kai", sanoi munkki synkästi. "Veljeni

ei vietellyt sinua vain yhden kerran, Kristiina, vaan minä luulen,

että hän vietteli sinua joka päivä, jonka elit hänen kanssaan. Hän

teki sinut muistamattomaksi, niin ettet sinä tajunnut ajatellessasi

ajatuksia, joita sinun täytyi hävetä, että kaikkitietävältä Jumalalta

et voinut salata mitä ajattelit?-."

Kristiina tuijotti eteensä.

"En tiedä, Gunnulf, oletko oikeassa --. en tiedä, olenko koskaan

unohtanut, että Jumala näkee sydämeeni, ja sitä suurempi kai on

syntini. Kuitenkaan ei ole niin, kuten sinä ehkä luulet, että

minun eniten tarvitsisi hävetä epäkainoa haluani tai heikkouttani;

pikemminkin on minun hävettävä sitä, että ajatukseni miehestäni olivat

monta kertaa karvaammat kuin käärmeenmyrkky. Mutta viimeisen täytyi kai

seurata ensimmäistä -- sinähän se sanoit minulle kerran, että ne, jotka

rakastavat toisiaan kuumimmalla kiihkolla, ne ovat lopulta kuin kaksi

käärmettä, jotka purevat toisiaan pyrstöstä.

"Mutta se on ollut minun lohtunani näinä vuosina, Gunnulf, niin usein

kuin ajattelin sitä, että Erlendin täytyi mennä Jumalan tuomion eteen

saamatta valmistusta tai apua, surmaan syöstynä viha sydämessä ja

verta käsissään -- että hän ei tullut sellaiseksi kuin sinä sanoit ja

kuin minä tulin. Hän ei kätkenyt vihaa eikä vääryyttä enempää kuin

hän kätki muutakaan. -- Gunnulf, hän oli niin kaunis ja näytti niin

rauhalliselta, kun olin pukenut hänen ruumiinsa -- olen varma, että

kaikkitietävä Jumala tietää, ettei Erlend ole koskaan kantanut kaunaa

kenellekään ihmiselle eikä minkään asian tähden."

Veli katsoi häneen suurin silmin. Sitten hän nyökkäsi.

Hetken perästä munkki kysyi:

"Tiedätkö, että Eiliv Serkinpoika on pappina ja nunnien isännöitsijänä

Reinissä?"

"Onko!" sanoi Kristiina riemukkaan onnellisena.

"Luulin sinun sentähden valinneen itsellesi juuri tuon paikan", sanoi

Gunnulf.

Heti sen jälkeen hän mainitsi, että hänen oli palattava luostariinsa.

* * * * *

Ensimmäinen nokturni oli alkanut, kun Kristiina tuli kirkkoon.

Päälaivassa ja kaikkien alttarien ympärillä oli kansaa ahdinkoon

asti, mutta eräs kirkonpalvelija, joka näki että hänellä oli

kovin viheliäinen lapsi sylissään, auttoi sysäten häntä eteenpäin

väkijoukossa, niin että hän tuli aivan perille raajarikkojen ja

sairaiden joukkoon, jotka olivat asettuneet keskelle kirkkoa päätornin

kuvun alle, mistä oli hyvä näköala kuoriin.

Satoja kynttilöitä paloi kirkossa -- kirkonpalvelijat ottivat vastaan

toivioretkeläisten kynttilät ja asettivat ne kynttilänjaloilla

varustettuihin suovamaisiin pikkutorneihin, joita oli sijoitettu pitkin

kirkkoa. Sitä mukaa kuin päivänvalo himmeni kirjavien lasiruutujen

takana, tuli kirkko tunnelmalliseksi palavan vahan hajusta, mutta

vähitellen se täyttyi myös sairaiden ja köyhien rääsyjen happamesta

löyhkästä.

Kun kuorolaulu kaikui holvien alla ja urut, huilut, pasuunat ja

kielisoittimet soivat, ymmärsi Kristiina minkätähden kirkkoa saattoi

kutsua laivaksi -- tuossa valtavassa kivihuoneessa olivat kaikki

ihmiset kuin laivan kannella, ja laulu oli kuin meren pauhina, jonka

pinnalla se keinui. Väliin se rauhoittui kuin tyyntyviksi mainingeiksi,

kun yksinäinen miesääni kannatti lukukappaletta yli joukkojen.

Kasvoja kasvojen vieressä, jotka kävivät valkoisemmiksi ja

väsyneemmiksi sitä mukaa kuin valviaisyö kului. Ei juuri kukaan mennyt

ulos jumalanpalvelusten välillä, ei ainakaan niistä, jotka olivat

saaneet paikat keskellä kirkkoa. Nokturnien väliajoilla he torkkuivat

tai rukoilivat. Lapsi nukkui melkein koko yön -- pari kertaa täytyi

Kristiinan hyssyttää sitä hiukan tai antaa sille maitoa puupullosta,

jonka Gunnulf oli hänelle hankkinut luostarista.

Kohtaus Erlendin veljen kanssa oli merkillisesti ravistanut hänet

eloon, sillä jokainen askel tänne pohjoiseen matkatessa oli tuonut

hänet yhä lähemmäksi vainajan muistoa. Hän oli _ajatellut_ Erlendiä

vähän näinä viime vuosina, kun huolehtiminen kasvavista pojista soi

hänelle vähän aikaa oman kohtalonsa muistelemiseen -- kuitenkin oli

ajatus Erlendistä ollut aina ikään kuin aivan hänen takanaan, hän

ei vain ollut joutanut kääntymään sinnepäin. Nyt hän oli näkevinään

sielunsa niinä vuosina; se oli elänyt niinkuin ihmiset elävät

taloissaan kiireisinä kesäkuukausina, kun muutetaan pois isostatuvasta

ja asutaan luhtirakennuksissa. Mutta silloin käydään ja juostaan

talvituvan ohi kaiken päivää ajattelematta koskaan mennä sinne

sisään, vaikka ei tarvitsisi muuta kuin tarttua kääkään ja aukaista

ovi. Ja kun vihdoin jonakin päivänä tulee sinne asiaa, niin on tupa

tullut vieraaksi ja miltei juhlalliseksi siitä, että siihen on tullut

yksinäisyyden ja hiljaisuuden tuoksu --.

Mutta puhuessaan sen miehen kanssa, joka oli hänen ja vainajan

yhteiselämään sisältyneen kylvön ja korjuun välisen vaihtelun viimeinen

elossa oleva silminnäkijä -- silloin hänestä tuntui kuin olisi hän

tullut katselleeksi elämäänsä uudella tavalla: aivan niinkuin hän

nousisi kotikylänsä läheiselle kukkulalle, missä ei ole koskaan ennen

ollut, ja sieltä katselisi omaan laaksoonsa. Tuntee jokaisen talon

ja aidan, jokaisen notkon ja puron uoman, mutta on kuin näkisi ensi

kerran, miten kaikki sijaitsee sillä maisemapohjalla, joka kylää

kannattaa. Ja tästä uudesta näkemyksestä hän oli yhtäkkiä löytänyt

sanat, jotka hälvensivät sekä hänen katkeruutensa Erlendiä kohtaan että

huolen hänen äkkikuolemassa temmatun sielunsa tilasta. Kaunaa ei Erlend

ollut koskaan tuntenut; Kristiina näki sen nyt, ja Jumala oli nähnyt

sen aina.

Niin oli hän nyt vihdoinkin saapunut niin pitkälle, että oli näkevinään

oman elämänsä niinkuin vuorensolan ylimmältä kynnykseltä. Nyt vei

hänen tiensä alas hämärään laaksoon, mutta sitä ennen hän oli saanut

armon ymmärtää, että luostarin yksinäisyydessä ja kuoleman portilla

on häntä odottamassa yksi, joka aina oli nähnyt ihmisten elämän siten

kuin ihmisten asumukset näkyvät tunturinreunalta. Hän oli nähnyt

synnin ja surun ja rakkauden ja vihan ihmisten sydämissä niinkuin

ihminen näkee rikkaat talot ja köyhät töllit, aaltoilevat pellot ja

auhdot erämaat saman maaperän kamaralla. Ja hän oli astunut alas,

hänen jalkansa olivat vaeltaneet kautta ihmisten maiden, seisoneet

linnoissa ja tölleissä, hän oli koonnut rikkaiden ja vähäväkisten surut

ja synnit ja kohottanut ne mukanaan ylös ristille. Ei minun onneani ja

ylimielisyyttäni, vaan syntini ja suruni, oi rakas Herra armias --.

Kristiina katsoi sinne, missä ristiinnaulitun kuva seisoi ylhäälle

korotettuna, huimaavan korkealla voittokaaren yllä.

Kun aamuaurinko sytytti korkeat, kirjavat ruudut pääkuorin pylväsmetsän

perällä ja niiden punainen, ruskea, vihreä ja sininen jalokiviloiste

himmensi kynttiläin loisteen alttarilta ja sen takaiselta

kultalippaalta, kuunteli Kristiina viimeisen valviaismessun --

aamumessun. Tämän palvelusmenon lukukappaleiden hän tiesi käsittelevän

Jumalan lääkitsemisihmeitä ja hänen voimaansa hänen uskollisessa

ritarissaan kuningas Olavi Haraldinpojassa. Hän kohotti vieraan sairaan

lapsen kuoria kohti ja rukoili sen puolesta.

Mutta häntä vilusti niin että hampaat kalisivat pitkästä oleskelusta

kylmässä kirkossa, ja hän tunsi itsensä heikoksi paastosta. Suuren

ihmispaljouden haju ja sairaiden ja köyhien tukahduttava lemu sekoittui

vahakynttiläin käryyn ja laskeutui omituisen rasvaisena ja umpeana ja

raskaana lattialla polvistuvien ylle, kylmänä kylmässä aamussa. Mutta

muuan paksu ja ystävällinen ja iloinen talonpoikaisvaimo, joka oli

istunut ja uinahtanut vähän juuri heidän takanaan olevan pilarin juurta

vasten, karhuntalja allaan ja toinen ramman säärensä peittona, heräsi

nyt ja veti Kristiinan väsyneen pään avaraan helmaansa: "Lepää nyt

vähän, sisar -- sinä tarvitset kyllä lepoa, luulisin --"

Kristiina nukkui vieraan naisen helmassa ja näki unta:

Hän astui kynnyksen yli kotitalonsa vanhaan liesitupaan. Hän oli nuori

ja naimaton, sillä hän näki omat paksut ruskeat palmikkonsa, kun ne

riippuivat hänen olkapäittensä etupuolella. Hän oli Erlendin seurassa,

sillä tämä oikaisi itsensä juuri suoraksi astuttuaan hänen edellään

sisään ovenkamanan alitse.

Lieden luona istui hänen isänsä pannen varsia nuoliin -- hänellä oli

syli täynnä jännerihmakimppuja, ja penkillä kahden puolen häntä oli

kasoittain nuolenkärkiä ja teroitettuja varsia. Juuri heidän astuessaan

sisään kumartui isä eteenpäin hiilikasan yli aikoen ottaa pienen

kolmijalkaisen pronssikupin, jossa hänen oli aina tapana sulattaa

pihkaa. Mutta äkkiä hän nykäisi kätensä takaisin, pudisteli sitä

ilmassa ja pisti sitten palaneet sormenpäänsä suuhunsa ja imi niitä,

samalla kun käänsi päänsä häneen ja Erlendiin päin ja katsoi heihin

kulmat rypyssä ja suu hymyssä --.

Sitten Kristiina heräsi kasvot märkinä itkusta.

Hän oli polvillaan puolipäivämessun aikana, kun arkkipiispa itse

suoritti alttaripalveluksen pääalttarin edessä. Pyhäsavupilvet

aaltoilivat läpi kaikuvan kirkon, missä nyt kirjava päivänpaiste

ja vahakynttiläin loiste sekoittuivat toisiinsa; veres, maustettu

suitsutuksentuoksu tihkui kaikkialle ja tukahdutti köyhyyden ja

sairauden hajun. Sydän pakahtuakseen täynnä myötätuntoa köyhien ja

kärsivien joukkoa kohtaan, johon Jumala oli hänet asettanut, rukoili

Kristiina sisarellisen hellyyden huumauksessa kaikkien niiden puolesta,

jotka olivat köyhiä niinkuin hän ja kärsivät niinkuin hän itse oli

kärsinyt.

"Minä tahdon nousta ja mennä isän tykö --."