VII

Joitakin päiviä myöhemmin kuljeksi Kristiina honkametsässä muutamien

nunnien ja maallikkosisarten kanssa keräämässä aitasammalta

vihreänvärjäykseen. Tämä sammal on jokseenkin harvinaista, kasvaa

enimmäkseen tuulenkaatopuilla ja kuivissa oksissa. Naiset hajaantuivat

siten pian metsään ja kadottivat toisensa näkyvistä sumussa.

Jo useita päiviä oli tätä kummallista ilmaa kestänyt -- ihan tyventä

ja tiheää usvaa, joka näytti merkillisen lyijynsiniseltä merellä

ja vuorilla päin, kun se joskus hälveni sen verran, että saattoi

vähän nähdä ympäristöä. Väliin se tiivistyi tihkusateeksi, väliin

valkeni niin paljon, että vaaleahtava läikkä näkyi sillä suunnalla,

missä aurinko oli sumuvuorien takana. Mutta aina vallitsi omituinen,

painostava saunanlämmin, joka oli ihmeellistä täällä vuonon rannalla

ja siihen vuodenaikaan -- oli kaksi päivää ennen Maarian syntymäjuhlaa

-- niin että kaikki ihmiset puhuivat ilmasta ja ihmettelivät mitä se

mahtoi merkitä.

Kristiina hikoili hautovassa, kosteassa lämmössä, ja huoli Naakkvesta

ahdisti hänen rintaansa. Hän oli tullut metsän laiteelle, mereltä

johtavan tien varteen, ja kun hän seisoi kaaputtaen sammalta aidasta,

tuli Sira Eiliv ratsastaen kotiin päin sumussa. Hän pysähdytti

hevosensa ja virkkoi joitakin sanoja ilmasta, ja niin he joutuivat

puheisiin. Silloin Kristiina kysyi papilta, tiesikö hän mitään Naakkven

asiasta -- vaikka hän tiesikin kysymyksensä turhaksi; Sira Eiliv ei

ollut koskaan tietävinään mitään Tautran luostarin sisäisistä asioista.

"En luule, Kristiina, että sinun tarvitsee pelätä, ettei hän voisi

tulla tänne talvella sen asian vuoksi", sanoi pappi. "Sillä sitä kai

sinä pelkäät?"

"On siinä enemmänkin kuin se, Sira Eiliv. Minä pelkään, ettei Naakkve

ole ollenkaan luotu munkiksi."

"Tarkoitatko, että rohkenet arvostella näitä asioita?" kysyi pappi

rypistäen kulmiaan. Sitten hän laskeutui ratsailta, sitoi hevosensa

kiinni ja kumartui aidan yli katsoen kiinteästi ja tutkivasti naiseen.

Kristiina sanoi:

"Pelkään, että Nikulauksen käy vaikeaksi taipua luostarikuriin -- ja

hän oli niin nuori lähtiessään luostariin, ei tiennyt mistä kieltäytyi

eikä tuntenut omaa mieltään. Mutta kaikki se, mitä tapahtui hänen

kasvinaikanaan -- isänperinnön menettäminen ja epäsopu, jota hän näki

vanhempien välillä ja joka päättyi Erlendin kuolemaan, sai aikaan sen,

että hän menetti halun elää maailmassa. Mutta minä en voinut koskaan

huomata, että se olisi tehnyt häntä hurskaaksi --"

"Vai et voinut? -- Onpa kyllä voinut käydä yhtä vaikeaksi Nikulauksen

kuin monen muunkin hyvän munkin taipua luostarikuriin, kuumaluontoinen

kun on ja nuori -- ehkä liian nuori ymmärtämään kääntyessään pois

maailmasta, että maailma on yhtä ankara kurittaja kuin mikä muu herra

tahansa, ja kaiken lopuksi säälimätön herra. Sitä asiaa luulen sinun

itsesikin voivan arvostella, sisar.

"Ja jos niin on, että Naakkve meni luostariin enemmän veljensä takia

kuin rakkaudesta luojaansa -- niin en kuitenkaan usko, että Jumala

antaa jäädä palkitsematta sen, että hän otti ristin veljensä tähden.

Jumalan äiti Maaria, jota minä tiedän Naakkven kunnioittaneen ja

rakastaneen aina pikkupojasta asti, on kyllä näyttävä hänelle kerran

selkeästi, että hänen poikansa tuli tähän maailmaan ollakseen hänen

veljenään ja kantaakseen ristin hänen puolestaan.

"Ei --" Hevonen töykkäsi päätään papin rintaan ja pappi hyväili

sitä sanoessaan kuin puoleksi itsekseen: "Aina lapsesta asti oli

Nikulauksellani merkillinen kyky rakastaa ja kärsiä -- minun

luullakseni hän saattoi hyvinkin olla aiottu munkiksi.

"Mutta sinä, Kristiina", sanoi hän kääntyen naiseen päin, "sinun

olisi ymmärtääkseni pitänyt jo nähdä siksi paljon, että voisit vähän

luottavammin jättäytyä Jumalan kaikkivaltiaan varaan. Etkö ole vielä

ymmärtänyt, että hän ylläpitää jokaista sielua, niin kauan kuin

sielu ei luovu hänestä? Luuletko sinä, niin lapsi kuin vielä oletkin

vanhalla iälläsi, vaimo, että Jumala rankaisee syntiä, kun sinun täytyy

niittää surua ja nöyryytystä siksi, että seurasit omaa haluasi ja

ylimielisyyttäsi teille, joita Jumala on kieltänyt lapsensa kulkemasta?

Tahdotko sanoa, että sinä rankaisit lapsiasi, jos he polttivat kätensä

tarttuessaan kiehuvaan vesikattilaan, jonka lähelle sinä olit kieltänyt

heitä tulemasta, tai jos liukas jää murtui heidän allaan, jää jolle

sinä olit varottanut heitä menemästä? Etkö ole ymmärtänyt, kun hauras

jää murtui sinun allasi -- että sinä painuit alas joka kerta kun itse

päästit irti Jumalan käden, ja pelastuit syvyydestä joka kerta kun

huusit häntä avuksesi. Eikö se rakkaus, joka sitoi sinut ja lihallisen

isäsi toisiinne silloinkin kun uhmasit häntä ja panit oman tahtosi

hänen tahtoaan vastaan, ollut sinulle kuitenkin lohtuna ja elvytyksenä,

kun sinun oli korjattava hedelmät tottelemattomuudestasi häntä kohtaan?

"Etkö ole vielä ymmärtänyt, sisar, että Jumala on auttanut sinua joka

kerta kun rukoilit -- anoitpa vain puolella sydämellä ja näennäisesti

-- ja paljon enemmän kuin rukoilitkaan. Sinä rakastit Jumalaa niinkuin

rakastit isääsi, et niin suuresti kuin rakastit omaa tahtoasi, mutta

kuitenkin niin, että varmaan surit aina, kun erosit hänestä -- ja niin

sinä sait sen armon, että hyvääkin versoi kaiken sen pahan joukkoon,

jota sinun täytyi niittää uhkamielisen kylvösi sadosta --

"Sinun pojistasi otti Jumala kaksi luokseen, kun he vielä olivat

viattomia pikkulapsia; heidän vuoksensa ei sinun koskaan tarvitse

pelätä. Ja toiset ovat luontuneet hyvin, -- vaikkapa eivät olisikaan

luontuneet sinun tahtosi mukaan. Samaa kai arveli Lauritsa sinusta --.

"Ja miehesi, Kristiina -- Jumala olkoon laupias hänen sielulleen -- minä

tiedän, että sinä olet syyttänyt häntä sydämessäsi hyvinkin usein hänen

huolettoman ajattelemattomuutensa vuoksi. Minusta tuntuu, että olisi

paljon raskaampaa ylpeän naisen muistella, että Erlend Nikulauksenpoika

johti sinua mukanaan häpeän ja petoksen ja verivelan kautta, jos olisit

edes kerrankaan nähnyt sen miehen voivan toimia kylmän harkinnan

mukaan. Ja vaikka minä luulen, että sinä juuri uskollisuudellasi yhtä

paljon vihassasi ja ankaruudessasi kuin rakkaudessasikin kykenit

sitomaan Erlendiä niin kauan kuin te molemmat elitte -- poissa

silmistä, poissa mielestä, se oli hänen luontoaan kaikkiin paitsi

sinuun nähden. Jumala auttakoon Erlendiä, minä pelkään, ettei hänellä

ollut koskaan ymmärrystä tuntea tosi katumusta synneistään -- mutta

sitä, mitä miehesi rikkoi sinua vastaan, sitä hän kuitenkin katui

ja suri. Siitä opista rohjennemme uskoa Erlendillä olleen hyötyä

kuolemansa jälkeen."

Kristiina seisoi hiljaa ja vaiti, eikä Sira Eilivkään sanonut enää

mitään. Hän irrotti ohjakset ja virkkoi: "Rauha olkoon kanssasi", nousi

ratsun selkään ja ajoi pois.

* * * * *

Kun Kristiina vähän ajan kuluttua palasi luostariin, tuli sisar Ingrid

portilla häntä vastaan ilmoittaen, että eräs hänen pojistaan oli

tullut häntä tervehtimään -- Skuleksi hän nimitti itseään; hän oli

puheluportilla.

Skule istui puhellen venemiestensä kanssa -- hän hypähti ylös, kun äiti

tuli ovelle. Oi, Kristiina tunsi omansa tuosta ripeästä liikunnosta

-- pieni pää uljaasti koholla leveiden hartiain yllä, pitkät raajat,

solakka vartalo. Säteilevänä hän meni poikaansa vastaan -- mutta

pysähtyi äkkiä ja pidätti henkeään nähdessään hänen kasvonsa -- voi,

kuka oli käsitellyt noin hänen kaunista poikaansa --!

Ylähuuli oli aivan kuin vatkattu -- jokin isku oli varmaan murskannut

sen, ja sitten se oli parantunut kiinni litteäksi ja venähtäneeksi

ja turmeltuneeksi, valkeankiiltävän arpikudoksen viiruttamaksi; suun

se oli vetänyt vinoon, niin että hän näytti aina virnottavan hiukan

ivallisesti -- ja nenäluu oli ollut murskattu ja parantunut kieroon.

Hän sammalsi vähän puhuessaan -- yksi etuhammas oli poissa ja toinen

oli sinisenmusta ja kuollut.

Skule punastui äidin katseen edessä: "Ette taida tuntea minua, äiti?"

Hän naurahti ja kosketti sormellaan huultaan -- sen ei tarvinnut

merkitä, että hän osoitti vammaansa, sen saattoi hyvin tulkita

satunnaiseksi eleeksi.

"Niin kauan emme toki ole olleet erossa, poikani, ettei äitisi enää

tuntisi sinua", vastasi Kristiina tyynesti ja hymyili hämmentymättä.

Skule Erlendinpoika oli tullut pikkualuksella Bergenistä kaksi päivää

sitten ja tuonut kirjeitä arkkipiispalle ja Nidarosin henkivartiolle

Bjarne Erlendinpojalta. Myöhemmin päivällä kävelivät äiti ja poika

puutarhassa saarnien alla, ja nyt, kun he voivat puhella kahden kesken,

kertoi Skule äidille uutisia veljistään:

Lauritsa oli vielä Islannissa. -- Äiti ei ollut edes tiennyt hänen

lähteneen sinne. Niin, sanoi Skule, hän oli tavannut nuorimman veljensä

Oslossa viime talvena herrainkäräjillä, hän oli Jammælt Halvardinpojan

seurassa. Mutta sillä pojallahan oli aina ollut halu päästä maailmalle

katselemaan vähän ympärilleen, ja niin hän rupesi Skaalholtin piispan

palvelukseen ja lähti.

Niin, Skule itse oli seurannut Bjarne-herraa Ruotsiin ja sitten

sotaretkelle Venäjälle. Äiti pudisti hiljaa päätään -- sitäkään hän

ei ollut tiennyt! Skule oli ollut itsensä lainen, nauroi poika --

nyt hän oli saanut tervehtiä niitä vanhoja ystäviä, joista isä niin

paljon puhui -- karjalaisia, inkeriläisiä, venäläisiä. Ei, se kaunis

kunniahaava ei ollut sotaretkellä ansaittu -- Skule naurahti -- se oli

tappelusta; sen miehen, joka sen hänelle antoi, ei nyt enää koskaan

tarvitse rukoilla leipäänsä. Muuten ei Skulella ollut suurempaa halua

tarkemmin kertoa siitä enempää kuin sotaretkestäkään. Nyt hän oli

Bjarne-herran ratsumiespäällikkönä Bergenissä, ja ritari oli luvannut

hankkia hänelle takaisin joitakin tiluksia, jotka hänen isänsä oli

omistanut Orklan laaksossa ja jotka nyt olivat kruunun hallussa --

mutta Kristiina näki, että Skulen suuret, teräksenharmaat silmät

tummenivat niin omituisesti, kun hän tämän sanoi.

"Taidat arvella, ettei sellaiseen lupaukseen ole suuresti luottamista?"

kysyi äiti.

"Ei, ei", Skule pudisti päätään. "Kirjat tehdään näinä päivinä.

Bjarne-herra on pitänyt kaikki mitä hän lupasi silloin, kun astuin

hänen palvelukseensa -- hän kutsuu minua sukulaisekseen ja ystäväkseen.

Minulla on melkein samanlainen asema hänen talossaan kuin Ulfilla oli

meillä kotona --." Hän nauroi, eikä se kaunistanut hänen runneltuja

kasvojaan.

Mutta hän oli mitä kaunein mies ruumiinrakenteeltaan nyt

täysikasvuiseksi tultuaan -- hänellä oli uudenmuotinen puku, tiukat

housut ja vartalonmukainen pieni kothardi-nuttu, joka ulottui vain

puolireiteen ja oli napitettu pienillä messinkinapeilla edestä aivan

alas asti, ja se näytti melkein sopimattoman rohkeasti ruumiin notkean

voiman. Näytti siltä kuin hän olisi ollut alusvaatteisillaan, arveli

äiti. Mutta otsa ja kauniit silmät eivät olleet muuttuneet.

"Sinä näytät siltä kuin jokin painaisi mieltäsi, Skule", uskalsi äiti

huomauttaa.

"Ei, ei, ei. Ilmasta se vain johtuu", sanoi Skule ja puistaltti

itseään. Usmassa oli omituinen, punaisenruskea kajastus näkymättömän

auringonlaskun vaikutuksesta. Kirkko kohosi puutarhan puitten yli

omituisena, tummana ja läikkyvänä maksanpunaisessa usvassa. Oli

täytynyt soutaa koko vuonomatka tyynessä, kertoi Skule. Sitten hän

nyhjäytti taas vähän itseään ja kertoi lisää veljistä.

Hän oli käynyt etelänpuolessa Bjarne-herran asialla keväällä, joten

hän saattoi tuoda vereksiä uutisia Ivarilta ja Gautelta, sillä hän

oli ratsastanut halki maan ja mennyt Vaagaasta tunturien yli takaisin

Vestlandetiin. Ivar eli hyvin; heillä oli Rognheimissa kaksi pientä

poikaa, Erlend ja Gamal, kauniita lapsia. "Mutta Jørundgaardissa

jouduin ristiäisiin -- ja silloin arvelivat Jofrid ja Gaute, että kun

te nyt olitte kuollut maailmalta, niin he voivat antaa teidän nimenne

pikku tyttärelleen; Jofrid on niin ylpeä siitä, että te olette hänen

anoppinsa -- niin, te nauratte, mutta katsokaas, nyt kun teidän ei enää

tarvitse asua yhdessä, niin Jofrid ymmärtää kuinka kauniilta kuuluu

puhua 'anopistani Kristiina Lauritsantyttärestä'. Mutta minä annoin

Kristiina Gautentyttärelle parhaan sormukseni, sillä hänellä oli niin

kauniit silmät, että luulen melkein hänestä tulevan teidän näköisenne

--"

Kristiina hymyili raskasmielisesti:

"Pian saat minut uskomaan, Skule hyvä, että poikani pitivät minua niin

erinomaisena ja oivallisena kuin miksi vanhukset tavallisesti tulevat,

kun ovat päässeet mullan alle."

"Älkää puhuko niin, äiti", sanoi poika merkillisen kiivaasti. Sitten

hän naurahti: "Te tiedätte hyvin, että kaikki me veljekset olemme

olleet sitä mieltä siitä saakka kun saimme housut pakaroillemme, että

te olette oivallisin ja ylevämielisin nainen -- vaikka te piditte meitä

monesti lujassa puristuksessa siipienne alla ja me läiskimme ehkä vähän

kovanlaisesti vastaan, ennen kuin pääsimme ulos pesästä --

"Mutta siinä te osoititte olleenne oikeassa, että Gautessa oli meistä

veljeksistä eniten päällikön ainesta", sanoi Skule nauraa hohottaen.

"Ei sinun tarvitse pilkata minua sillä nyt, Skule", sanoi Kristiina --

ja Skule näki äidin punastuvan nuorekkaasti ja vienosti. Mutta silloin

hän nauroi vielä enemmän:

"Se on totta, äiti hyvä -- Jørundgaardin Gaute Erlendinpojasta on

tullut mahtava mies pohjoislaaksoihin. Hän tuli niin suureen maineeseen

tuolla morsiamenryöstöllään" -- Skule nauroi täyttä kurkkua; se ei

kaunistanut hänen piloille ruhjottua suutaan. "Siitä on tehty laulu,

ja siinä lauletaan nyt, että hän otti neidon raudalla ja teräksellä

ja taisteli kolme päivää pääksytysten tytön heimolaisten kanssa

tunturilaella -- ja ne pidot, jotka Sigurd-herra piti Sundbussa, kun

hän rakensi sovun sukulaisten kesken kullalla ja hopealla, nekin

luetaan laulussa Gauten kunniaksi. Mutta ei se tunnu paljon haittaavan,

vaikka se on valhettakin: Gaute hallitsee koko kylää ja vähän

ulkopuoltakin -- ja Jofrid hallitsee Gautea --"

Kristiina pudisti päätään hymyillen pientä surumielistä hymyään. Mutta

hänen kasvonsa nuorentuivat, kun hän katseli Skulea. Nyt näytti hän

Kristiinasta eniten isän kaltaiselta -- tuo nuori soturi runneltuine

kasvoineen uhkui sittenkin eniten Erlendin raikasta elämänuljuutta --

ja se, että hänen oli niin varhain täytynyt ottaa kohtalonsa omiin

käsiinsä, oli antanut hänelle viileää mielen lujuutta, joka vaikutti

äidin sydämeen hyväätekevän turvalliselta. Sira Eilivin aamulliset

sanat mielessään hän nyt yhtäkkiä käsitti, että niin paljon kuin hän

olikin pelännyt raisujen poikiensa vuoksi ja niin kovakätisesti kuin

hän usein olikin kohdellut heitä, kun levottomuus heidän puolestaan

kiusasi häntä, hän sittenkin olisi ollut paljon vähemmän tyytyväinen

lapsiinsa, jos nämä olisivat olleet säyseitä ja arkoja.

Sitten Kristiina kyseli kyselemistään pojanpojastaan, pikku Erlendistä

-- mutta tätä ei Skule ollut kai kovin tarkoin katsellut -- niin, terve

hän oli ja kaunis ja tottunut saamaan aina tahtonsa läpi.

Kaamea verimaksan karvainen ruskotus hälveni, ja hämärä tiheni.

Kirkonkellot alkoivat soida; Kristiina ja poika nousivat. Silloin Skule

tarttui äitiään käteen:

"Äiti", sanoi hän matalasti. "Muistatteko, että minä kerran tein

väkivaltaa teille? Minä viskasin pallokartun vihapäissäni, ja se

sattui teitä silmäkulmaan -- muistatteko? Äiti, kun olemme nyt kahden

kesken, sanokaa minulle, että olette antanut sen minulle täydellisesti

anteeksi!"

Kristiina hengähti pitkään -- niin, hän muisti. Hän oli käskenyt

kaksosten mennä jollekin asialle karjamajalle -- mutta kun hän tuli

pihalle, kuljeksi hevonen siellä ruohoa jyrsien säkkisatula selässään,

ja pojat juoksivat ja löivät palloa. Kun hän ankarasti torui heitä

siitä, viskasi Skule pallokartun käsistään vihan vimmassa --. Mutta

eniten hän muisti sitä, kun hän kulki silmäluomi aivan umpeen

turvonneena, että veljet katsoivat häntä ja Skulea ja väistivät poikaa,

niinkuin tämä olisi ollut spitaalinen -- Naakkve oli ensin löylyttänyt

häntä armottomasti. Ja Skule kuljeksi ja istuskeli kiehuen uhmaa

ja häpeää kovan, ivallisen ilmeensä takana. Mutta kun äiti illalla

pimeässä seisoi riisuutumassa tuli poika hiipien hänen luokseen -- ei

sanonut mitään, vaan tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. -- Ja kun

äiti kosketti hänen olkapäätään, viskasi hän käsivartensa äidin kaulaan

ja painoi poskensa äidin poskeen -- pojan poski oli viileä ja pehmeä

ja vähän pyöreähkö vielä, lapsenposki vielä, tunsi äiti -- hän oli

sittenkin vain lapsi, tuo itsepäinen, kiivas poika --.

"Sen olen tehnyt, Skule -- niin täydellisesti, että Jumala yksin sen

tietää, sillä itse en voi sanoa sinulle, kuinka täydellisesti olen

antanut sen sinulle anteeksi, poikani!"

Hetkisen Kristiina seisoi käsi poikansa olkapäällä. Silloin Skule

tarttui hänen ranteisiinsa, pusersi niitä niin että äiti uikutti --

seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi äitiään vasten yhtä herttaisen

hellänä ja arkana ja ujona kuin silloinkin.

"Poikani -- mikä sinua vaivaa?" kuiskasi äiti pelästyneenä.

Hän tunsi pimeässä poikansa pudistavan päätään. Sitten Skule päästi

hänet irti, ja he lähtivät kirkkoon.

* * * * *

Messun aikana johtui Kristiinan mieleen, että hän oli unohtanut sokean

Aasa-rouvan vaipan ulos heidän istuessaan aamulla penkillä papinoven

ulkopuolella. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kiersi noutamaan sitä.

Ovikaaren alla seisoi Sira Eiliv lyhty kädessä ynnä Skule. "Hän kuoli,

kun laskimme laituriin", kuuli Kristiina Skulen sanovan kummallisen

hurjalla ja epätoivoisella äänellä.

"Kuka?"

Molemmat miehet hätkähtivät kovasti nähdessään hänet.

"Muuan laivaväestäni", sanoi Skule hiljaa.

Kristiina katsoi vuoroin kumpaankin. Lyhdynhohteessa hän näki heidän

kasvonsa tolkuttoman pingottuneina, mikä sai hänet päästämään

tahdottoman pelon huudahduksen. Pappi puraisi alahuultaan -- Kristiina

näki, että hänen leukansa värähti.

"Samantekevä, poikani, jos sanotkin sen äidillesi. Parempi, että kaikki

valmistumme sitä kantamaan, jos Jumala tahtoo herättää tätäkin kansaa

niin kovalla -- --." Mutta Skule oihkaisi eikä sanonut mitään; silloin

pappi lausui: "On tullut kulkutauti Bergeniin, Kristiina. Se suuri

ruttotauti, jonka riehumista ympäri maailman maita olemme kuulleet

huhuja --"

"Musta surmako --?" kuiskasi Kristiina.

"Ei hyödytä mitään, jos koettaisinkin kertoa teille, millaista

Bergenissä oli sieltä lähtiessäni", sanoi Skule. "Sitä ei voi kuvitella

kukaan, joka ei ole sitä nähnyt. Bjarne-herra yritti alussa kovasti

tukahduttaa ruttoa rajoittaakseen sen sinne, missä se ensin ilmeni,

Johanneksenluostarin ympärillä oleviin taloihin, hän tahtoi sulkea

koko Pohjoisniemen linnansotureilla, vaikka Mikaelinluostarin munkit

uhkasivat kirouksella --. Satamaan tuli englantilainen laiva, jossa oli

tautia, ja hän kielsi sen purkamasta lastiaan tai miehistöä tulemasta

maihin; joka mies laivalla kuoli, ja silloin hän antoi upottaa sen.

Mutta osa tavaroista oli jo tuotu maihin ja jotkut kaupunkilaiset

kuljettivat salaa lisää laivasta yöllä -- ja Johanneksenkirkon veljet

vaativat, että kuolevien oli saatava sielunhoitoa. Kun ihmisiä alkoi

kuolla kaikkialla ympäri kaupunkia, käsitimme kaiken hyödyttömäksi. Nyt

ei kaupungissa ole mitään muuta elämää kuin ruumiinkantajia -- kaikki,

jotka voivat, pakenevat kaupungista, mutta tauti seuraa heidän mukanaan

--"

"Oi Jeesus Kristus!"

"Äiti -- muistatteko viimeistä tunturisopulivuotta kotona Silissä?

Saastaa, joka vallitsi kaikilla teillä ja poluilla -- muistatteko

kuinka niitä virui kuolemassa ja mätänemässä joka pensaassa myrkyttäen

kaikki vesipurot löyhkällä ja saastalla --!" Skule puristi kätensä

nyrkkiin; Kristiinaa puistatti:

"Herra, armahda meitä kaikkia --! Kiitetty olkoon Jumala ja Neitsyt

Maaria, että sinut kuitenkin lähetettiin tänne, Skule kulta --"

Mies kiristi hampaitaan pimeässä:

"Niin sanoimme mekin, mieheni ja minä, sinä aamuna, jolloin nostimme

purjeen ja lasketimme Vaagenia pitkin. Kun tulimme Moldønsalmeen,

sairastui ensimmäinen. Me sidoimme kiviä hänen jalkoihinsa ja ristin

hänen rintaansa, kun hän oli kuollut, lupasimme hänelle sielumessun

Nidarosiin saavuttuamme ja heitimme ruumiin mereen -- Jumala antakoon

sen meille anteeksi. Kahden seuraavan kanssa me laskimme maihin ja

hankimme heille sielunhoitoa ja kirkkomaanrauhan -- kohtaloahan ei

kukaan voi kuitenkaan paeta. Neljäs kuoli, kun soudimme virran suulle,

ja viides viime yönä --"

"Tarvitseeko sinun palata takaisin kaupunkiin?" kysyi äiti hetken

kuluttua. "Etkö voi jäädä tänne?"

Skule pudisti päätään nauraen ilottomasti:

"-- Oh, pian luulen olevan samantekevää, missä on. Hyödytöntä on pelätä

-- pelkäävä ihminen on puoleksi kuollut. Mutta toivoisinpa olevani yhtä

vanha kuin te, äiti!"

"Ei kukaan tiedä mistä se säästyy, joka kuolee nuorena", sanoi äiti

hiljaa.

"Vaiti, äiti! Ajatelkaa sitä aikaa, jolloin itse olitte kolmenkolmatta

vuoden vanha -- ja tahtoisitteko, että olisitte menettänyt ne vuodet,

jotka olette elänyt sen jälkeen --?"

* * * * *

Kaksi viikkoa myöhemmin Kristiina näki ensi kerran ruttosairaan.

Huhuja, että rutto riehui Nidarosissa ja levisi kyliin, oli saapunut

Rissaan -- miten, sitä ei ollut helppo tietää, sillä ihmiset

pysyttelivät kotonaan ja jokainen pakeni metsään ja suolle, jos näki

tuntemattoman matkalaisen tiellä; ei kukaan avannut oveaan oudoille

ihmisille.

Mutta eräänä aamuna tuli kaksi kalastajaa luostariin kantaen miestä

purjeessa välillään; kun he päivänkoitteessa menivät alukselleen,

olivat he löytäneet laiturin luota vieraan veneen, ja siinä makasi

tämä mies tiedottomana -- hän oli saanut kiinnitetyksi veneensä, mutta

ei jaksanut nousta siitä pois. Mies oli syntynyt eräässä luostarin

alustalaistalossa, mutta hänen sukunsa oli muuttanut pois seudulta.

Kuoleva makasi märässä purjeessa keskellä pihanurmikkoa,

kalastajat seisoivat kaukana hänestä puhellen Sira Eilivin kanssa.

Maallikkosisaret ja palvelijanaiset olivat paenneet huoneisiin, mutta

nunnat seisoivat ryhmässä konventtihuoneen ovella -- parvi vapisevia,

säikähtyneitä ja epätoivoisia vanhoja naisia.

Silloin astui Ragnhild-rouva esiin. Hän oli pieni, laiha, vanha nainen,

jolla oli leveät ja litteät kasvot ja pieni, pyöreä, punainen nenä,

joka muistutti nappia; hänen suuret vaaleanruskeat silmänsä olivat

punareunaiset ja vuotivat aina vähän.

"In nomine patris et filii et spiritus sancti", lausui hän selkeästi,

nielaisten sitten. "Kantakaa hänet vierashuoneeseen --"

Ja sisar Agata, vanhin nunnista, tunkeutui toisten välitse ja seurasi

käskemättä abbedissaa ja miehiä, jotka kantoivat sairasta.

Kristiina tuli huoneeseen yön tultua tuoden lääkkeen, jonka hän oli

laittanut valmiiksi ruokakammiossa, ja sisar Agata kysyi, uskalsiko hän

jäädä sinne hoitamaan tulta.

Kristiinasta tuntui, että hänen pitäisi olla karaistunut -- tottunut

kun oli syntymiin ja kuolemiin, ja olihan hän nähnyt pahempiakin

näkyjä kuin tämä -- hän koetti muistella mitä pahinta oli nähnyt --.

Ruttosairas istui aivan pystyssä, sillä hän oli tukehtumaisillaan

veriseen oksennukseen, jota irtautui hänestä joka yskimällä -- sisar

Agata oli ripustanut hänet jonkinlaiseen silavyöhön, joka kulki hänen

laihan, keltaisen ja punakarvaisen rintansa poikitse, ja hänen päänsä

riippui etukumarassa, kasvot olivat lyijymäisen harmaansiniset, tuon

tuostakin häntä puistattivat vilunväristykset. Mutta sisar Agata istui

rauhallisena lukien rukouksiaan, ja kun mies sai yskänpuuskan, hän

nousi, otti häntä päästä toisella käsivarrella ja piti kuppia hänen

suunsa edessä. Sairas ölisi tuskasta, väänteli kauheasti, ja viimein

hän työnsi mustan kielen pitkälle kidastaan hätähuutojen kuollessa

surkeaan voihkinaan. Nunna tyhjensi kupin tuleen -- ja kun Kristiina

lisäsi siihen katajia ja tuoreet havut ensin täyttivät huoneen

pistävällä, keltaisella savulla ja sitten räiskähtivät liekkeihin,

näki hän sisar Agatan korjailevan tyynyjä ja pieluksia sairaan selän

ja kainalojen alla, pyyhkivän hänen kasvojaan ja ruskeita ruvettuneita

huuliaan etikkavedellä ja vetävän tahrautuneen peitteen hänen ruumiinsa

ylle. Loppu oli lähellä, sanoi Agata Kristiinalle, mies oli jo kylmä,

ensin hän oli ollut kuuma kuin kekäle -- mutta Sira Eiliv oli jo

valmistanut hänet lähtöön. Sitten sisar istuutui sairaan luo, työnsi

kielellään kalmusjuuren paikalleen poskeen ja jatkoi rukoilemistaan.

Kristiina koetti voittaa tuntemansa kauhean pelon. Hän oli nähnyt

ihmisiä kovemmissa kuoleman tuskissa --. Mutta se oli turhaa --

tämä oli rutto, Herran rangaistus kaikkien ihmisten salaisesta

kovasydämisyydestä, jonka vain kaikkitietävä Jumala tunsi.

Huumautuneena hän tunsi ikään kuin keinuvansa merellä, missä kaikki

katkerat ja vihaiset ajatukset, joita hän oli ajatellut maailmassa,

kohosivat aaltoina tuhansien toisten joukossa ja murtuivat neuvottomaan

tuskaan ja surkeuteen. Herra, auta meitä, me hukumme --!

Sira Eiliv tuli huoneeseen myöhemmin yöllä. Hän nuhteli sisar Agataa

tuikeasti siitä, ettei tämä ollut seurannut hänen neuvoaan ja sitonut

etikkaan kastettua liinaa suunsa ja nenänsä eteen. Sisar mutisi

äreästi, ettei se mitään hyödyttänyt -- mutta nyt täytyi sekä hänen

että Kristiinan tehdä niinkuin Sira Eiliv käski.

Papin tyyneys ja lujuus loivat jonkinlaista rohkeutta Kristiinaankin --

tai herättivät häpeäntunteen, joten hän uskaltautui pois katajansavusta

ja meni auttamaan sisar Agataa. Sairaasta kävi tukahduttava löyhkä,

jota savu ei voinut voittaa -- ulostuksen, veren, happamen hien ja

hänen kurkustaan tulevan mädänneen haju. Kristiina muisti Skulen sanat

mätänevistä sopuleista; vielä kerran tuli hänelle tuo kauhea halu

paeta, vaikka hän tiesi, ettei ollut mitään paikkaa, mihin tätä olisi

voinut päästä pakoon. Mutta heti kun hän oli saanut pakotetuksi itsensä

käymään käsiksi kuolevaan, oli pahin ohi, ja hän auttoi parhaansa

mukaan aina siihen asti kunnes mies oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Silloin olivat miehen kasvot jo aivan mustat.

* * * * *

Nunnat panivat toimeen juhlakulkueen kantaen pyhäinjäännöksiä, ristiä

ja palavia kynttilöitä kirkon ja luostarikummun ympäri, ja kaikki, mitä

kylässä oli kynnelle kykenevää, seurasi mukana. Mutta muutaman päivän

kuluttua kuoli eräs nainen Strømmen puolella -- ja sitten puhkesi rutto

yhtaikaa joka taholla koko tienoolla.

Kuolema ja kauhu ja hätä näyttivät siirtäneen ihmiset ajattomuuden

maailmaan -- ei ollut kulunut kuin joitakin viikkoja, päivissä lukien

-- ja kuitenkin näytti se maailma, joka oli ollut olemassa ennen kuin

rutto ja surma vaelsivat alastomina yli maan, jo kadonneen ihmisten

muistosta, niinkuin rannikko vajoaa näkymättömiin, kun purressa

lasketetaan myötätuuleen suoraan kohti ulappaa. Oli niinkuin ei

yksikään sielu olisi jaksanut säilyttää muistoa siitä, että kerran

oli elämä ja työpäivien säännöllinen järjestys tuntunut läheiseltä

ja varmalta, kuolema kaukaiselta -- tai käsittää, että samanlaista

tulisi olemaan kerran vastakin -- jolleivät kaikki ihmiset kuolisi

sukupuuttoon. Mutta "kyllä kai me kuolemme kaikki", sanoivat miehet,

jotka toivat äidittömiä pienokaisiaan luostariin; toiset sanoivat sen

tunteettomasti ja kylmästi, toiset itkien ja vaikeroiden; samaa he

sanoivat noutaessaan pappia kuolevien luo, samaa he sanoivat tuodessaan

ruumiita seurakunnan kirkolle harjun laiteelle ja luostarin kirkon

viereiselle hautuumaalle. Usein täytyi heidän itse luoda hauta -- Sira

Eiliv oli pannut vielä jäljelläolevat luostarin maallikkopalvelijat

korjaamaan viljaa luostarin pelloilta, ja kaikkialla kylässä

liikkuessaan hän kehoitti kansaa kokoamaan satoa ja auttamaan toisiaan

karjanhoidossa, jotteivät ihmiset tuhoutuisi nälänhädässä, joka voisi

jatkaa kurjuutta sitten kun rutto olisi kerran raivonnut loppuun.

Luostarin nunnat osoittivat suhteessaan koettelemukseen jonkinlaista

neuvotonta malttia. He asettuivat vakinaisesti konventtitupaan,

polttivat nuotiota yötä päivää suuressa muuratussa uunissa, nukkuivat

ja söivätkin siellä. Sisar Eiliv neuvoi pitämään suuria tulia taloissa

ja kaikissa huoneissa, missä oli tulisijat, mutta sisaret pelkäsivät

lämmitystä -- he olivat kuulleet niin monta kertaa vanhimmilta

sisarilta kolmekymmentä vuotta sitten raivonneesta tulipalosta.

Ruoka-ajat ja työskentelyajat kävivät säännöttömiksi, ja eri sisarten

toimia ei enää pysytetty erillään sitä mukaa kuin vieraita lapsia tuli

pyytämään ruokaa ja apua. Sairaita kannettiin luostariin -- enimmäkseen

hyvinvoipaa väkeä, joka pystyi ostamaan itselleen hautapaikan ja

sielumessuja luostarista, ja sitten aivan köyhiä ja yksinäisiä, jotka

eivät voineet saada mitään apua kotonaan. Ne, joiden olosuhteet olivat

siltä väliltä, sairastivat ja kuolivat kotonaan. Muutamista taloista

kuolivat kaikki ihmiset. Mutta aikarukouksensa olivat nunnat sentään

tähän saakka kyenneet pitämään.

Ensimmäinen nunna, joka sairastui, oli sisar Inga, Kristiinan ikäinen,

lähes viisissäkymmenissä oleva nainen, joka kuitenkin pelkäsi

niin kovin kuolemaa, että häntä oli kammottavaa nähdä ja kuulla.

Vilunpuistatukset kohtasivat hänet kirkossa messun aikana, ja hän ryömi

väristen ja hampaat kalisten käsillään ja polvillaan, kerjäten ja

rukoillen Jumalalta ja Neitsyt Maarialta henkeään --. Kohta sen jälkeen

hän makasi polttavassa kuumeessa vaikeroiden, ja verta hikoili hänen

ihostaan. Kristiinaa kammotti -- varmaan hänkin joutuisi yhtä surkean

pelon valtaan, kun hänen aikansa tulisi. Se ei johtunut ainoastaan

siitä, että kuolema oli varma -- vaan siinä oli tuo hirveä kauhu, joka

seurasi ruttokuolemaa.

Sitten sairastui itse Ragnhild-rouva. Kristiina oli ihmetellyt vähän

sitä, että tämä nainen oli valittu abbedissan korkeaan virkaan --

hän oli hiljainen, hiukan äreä vanha nainen, oppimaton, näennäisesti

vailla suurempia hengenlahjoja -- mutta kun kuolema laski kätensä

hänen päälleen, näki että hän oli todellakin Kristuksen morsian.

Häneen nostatti rutto paiseita -- hän ei tahtonut suvaita edes

sitä, että hänen hengelliset sisarensa olisivat paljastaneet hänen

vanhaa ruumistaan, mutta toisessa kainalossa tuli paise lopulta niin

suureksi kuin omena, ja hän sai paiseita myös leuan alle, ne tulivat

suuriksi ja veripunaisiksi, lopulta mustanpuhuviksi, hän kärsi niistä

sietämättömiä tuskia ja hehkui kuumeessa, mutta aina kun oli tajuissaan

hän makasi pyhän kärsivällisyyden esikuvana, huokasi Jumalalle

syntiensä anteeksiantoa ja rukoili hartaasti ja kauniisti luostarinsa

ja tyttäriensä puolesta, kaikkien sairaiden ja murheellisten puolesta,

sekä kaikkien niiden sielujen pelastukseksi, joiden nyt oli täältä

erittävä. Itse Sira Eilivkin itki annettuaan hänelle viimeisen voitelun

-- ja hänen lujuutensa ja väsymätön intonsa keskellä kaikkea tätä

kurjuutta olivat muuten olleet ihmeteltävät. Ragnhild-rouva oli jo

monta kertaa jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut häntä

ottamaan nunnat turvaansa -- silloin alkoivat paiseet hänen ruumiissaan

puhjeta. Mutta tämä osoittautuikin käänteeksi elämään -- niinkuin

ihmiset sen jälkeenkin näyttivät huomaavan, että ne, jotka saivat

taudin paiseiden muodossa, paranivat joskus, kun taas ne, jotka saivat

sen verenoksennuksen muodossa, kuolivat kaikki.

Oli niinkuin abbedissan esikuva ja se tosiasia, että he olivat nähneet

yhden ruttosairaan, joka ei kuollut, olisi valanut nunniin uutta

rohkeutta. Heidän täytyi nyt itse lypsää ja hoitaa karja, laittaa

ruokansa ja itse noutaa katajia ja tuoreita havuja savustamista varten

-- jokainen sai tehdä sitä mikä eteen sattui. He hoitivat sairaita niin

hyvin kuin voivat ja jakoivat lääkeaineita -- teriakki ja kalmusjuuri

olivat loppuneet, he jakoivat inkivääriä, pippuria ja sahramia ja

etikkaa tartuntaa vastaan, maitoa ja ruokaa -- leipä loppui, ja he

leipoivat yöllä -- mausteet loppuivat, ja ihmisten täytyi pureksia

katajanmarjoja ja männynneulasia tartuntaa vastaan. Yksi kerrallaan

sisaret vaipuivat sairasvuoteelle ja kuolivat, ruumiskellot soivat

luostarikirkosta ja seurakunnankirkosta varhain ja myöhään raskaaseen

ilmaan, sillä tuo luonnoton sumu pysyi yhä, näytti kuin olisi ollut

salaperäinen yhteys usvan ja ruttotaudin välillä. Toisinaan se muuttui

pakkas-usvaksi, sataa tihkui alas jääneulasina ja puoli jäisenä

tihkusateena, maa tuli kuuraan -- sitten tuli jälleen suojaimia ja

sumua. Paha ennusmerkki oli ihmisten mielestä se, että merilinnut,

joita muutoin oleskeli tuhansittain sen virran varsilla, joka pistäytyy

maahan vuonosta ja muistuttaa jokea mataline niittyrantoineen, mutta

laajenee suolavetiseksi järveksi Reininluostarin pohjoispuolella,

hävisivät nyt yhtäkkiä, mutta sijaan tuli suunnattomia korppilaumoja --

joka kivellä pitkin vedenrantaa istui noita mustia lintuja pitäen rumaa

raakuntaansa, samalla kun varisparvia niin suuria, ettei kukaan ennen

ollut nähnyt, laskeutui kaikkiin metsiin ja lehtoihin ja lensi ilkeästi

rääkyen onnettoman maan yli.

Jonkin kerran Kristiina ajatteli omaisiaan -- poikiaan, jotka olivat

niin hajallaan, lapsenlapsiaan, joita hän ei koskaan saisi nähdä --

pikku Erlendin kultainen niska väikkyi hänen silmissään. Mutta nämä

näyt tulivat hänelle kaukaisiksi ja kalpeiksi. Nyt tuntui melkein

siltä kuin olisivat kaikki ihmiset olleet toisilleen yhtä läheisiä ja

kaukaisia tässä hädässä. Ja lisäksi oli hänellä yllin kyllin puuhaa

päivät pitkät -- nyt oli suureksi hyödyksi se, että hän oli tottunut

kaikenlaiseen työhön. Hänen istuessaan lypsämässä ilmestyi yhtäkkiä

hänen eteensä harhailevia lapsia, joita hän ei ollut ikinä ennen

nähnyt, ja hän muisti tuskin kysellä mistä he olivat tai miten heidän

kotonaan asiat olivat; hän antoi heille ruokaa ja johti heidät suoraan

kapitulisaliin tai jonnekin muualle, missä paloi liesituli, ja peitteli

heidät sänkyyn dormitoriossa.

Ihmeekseen hän huomasi, että tänä onnettomuuden aikana, jolloin enemmän

kuin koskaan olisi ollut tarpeen, että jokainen valvoi rukouksessa, hän

ei saanut juuri koskaan aikaa kootakseen ajatuksiaan rukoukseen. Hän

heittäytyi sakramenttikaapin eteen kirkossa, milloin vain oli hetkinen

joutilasta aikaa, mutta hänestä ei lähtenyt kuin sanattomia huokauksia

ja tylsästi saneltuja paternostereja ja aveja. Hän ei tiennyt itse,

että se nunnamaisuus hänen olennossaan ja esiintymisessään, joka oli

häneen tarttunut näiden kahden vuoden aikana, hävisi hänestä yhä

enemmän, ja hän tuli entisen talonemännän kaltaiseksi sitä mukaa kuin

nunnien parvi kutistui, luostarijärjestys höltyi ja abbedissa vielä

oli makuulla, heikkona ja kieli puoleksi halvautuneena -- ja niiden

harvojen, jotka olivat vielä jäljellä, työtaakka kasvoi.

Eräänä päivänä hän sattumalta kuuli, että Skule oli vielä Nidarosissa

-- hänen laivaväkensä oli kuollut tai karannut, eikä hän ollut saanut

uutta miehistöä. Hän oli terve, mutta oli antautunut hurjaan elämään,

niinkuin monet nuoret ihmiset epätoivossaan olivat tehneet. Joka

pelkäsi, oli varma kuolemasta, sanoivat he, ja niin he huumasivat

itsensä remuamalla ja juomalla, pelasivat ja tanssivat ja liehuivat

naisten kanssa. Vieläpä kunniallisten kaupunkilaisten rouvat ja

parhaista suvuista olevat neidot karkasivat pois kotoaan näinä

pahoina aikoina; porttimajanaisten seurassa he juhlivat kyytituvissa

ja kapakoissa hurjistuneiden miesten joukossa. Jumala, anna heille

anteeksi, ajatteli äiti, mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut

liian väsynyt voidakseen paljon surra sitä.

Mutta olipa maakylissäkin kylliksi syntiä ja villiintymistä. Luostariin

siitä kuului vain vähän, eikä siellä ollutkaan aikaa puhella paljon.

Sira Eiliv, joka kulki kaikkialla sairaiden ja kuolevien luona suomatta

itselleen lepoa, sanoi eräänä päivänä Kristiinalle, että sielujen hätä

oli suurempi kuin ruumiin.

* * * * *

Niin he istuivat eräänä iltana konventtituvan lieden ympärillä,

se pieni parvi ihmisiä, joka vielä oli elossa Reinin-luostarissa.

Neljä nunnaa ja kaksi maallikkosisarta, yksi vanha tallimies ja yksi

puolikasvuinen poika, kaksi almunaista ja muutamia lapsia kyyhötti

tulen ympärillä. Selustapenkillä, missä suuri ristiinnaulitunkuva

häämötti hämärässä vaalealla seinällä, makasi abbedissa, ja sisar

Kristiina ja sisar Turid istuivat hänen käsiensä ja jalkojensa ääressä.

Oli yhdeksän päivää viimeisestä kuolemantapauksesta sisarten joukossa

ja viisi päivää siitä kun kukaan oli kuollut luostarissa tai sen

lähiympäristössä. Rutto näytti olevan laantumassa yli koko seudun,

sanoi Sira Eiliv. Ja ensi kerran lähes kolmeen kuukauteen valautui

ikään kuin rauhan ja turvallisuuden ja viihtymyksen hohde tuon

äänettömänä ja väsyneenä koolla istuvan joukon ylle. Vanha sisar

Torunn Marta antoi rukousnauhansa vaipua helmaansa ja tarttui polvensa

vieressä seisovan pienen tytön käteen:

"Mitäs hän sanoo? Niin, lapsi, nyt näyttää käyvän taas todeksi, ettei

Jumalan äiti Maaria koskaan käännä armoaan pois lapsistaan kauaksi

aikaa."

"Ei se ole neitsyt Maaria, sisar Torunn. Hel se on. Silloin hän menee

pois tästä kylästä kimpsuineen kampsuineen, kun viattoman ihmisen veri

vuodatetaan hautausmaan veräjällä -- huomenna hän on jo matkojen päässä

--"

"Mitä hän sanoo?" kysyi nunna jälleen levottomana. "Hyi sinua,

Magnhild, kun puhut tuollaisia ilkeitä pakanallisuuksia, sinun sietäisi

saada vitsaa --"

"Sano meille mitä se on, Magnhild -- pelkäämättä" -- sisar Kristiina

seisoi heidän takanaan, hän kysyi henkeään pidättäen. Hän oli

muistanut -- nuoruudessaan hän oli kuullut Aashild-rouvalta kamalista,

sanomattoman syntisistä neuvoista, joita perkele viettelee epätoivoisia

ihmisiä käyttämään.

Lapset olivat olleet lehdossa seurakunnankirkon luona iltahämärissä,

ja joku pojista oli osunut siellä olevalle maahökkelille; sitten he

olivat salaa tähystelleet joitakin miehiä, jotka neuvottelivat siellä

keskenään. Näytti siltä kuin nuo miehet olisivat ottaneet kiinni pienen

pojan, Ranta-Steinunnin Toren, ja tänä yönä he aikoivat vuodattaa

hänen verensä rutonhaltijalle, Helille. Lapset juttelivat innokkaasti,

ylpeinä siitä, että olivat saaneet aikaihmisten huomion herätetyksi.

Heille ei näyttänyt johtuvan mieleen sääliä Tore-parkaa -- tämä olikin

tosin kuin jokin hylky, kulki kerjuulla kylässä, mutta ei koskaan

luostarissa, ja kun Sira Eiliv tai joku abbedissan läheteistä meni

tapaamaan hänen äitiään, karkasi tämä tai ei ruvennut puheisiin heidän

kanssaan, puhuivatpa he hänelle lempeästi tai ankarasti. Steinunn oli

elänyt Nidarosin kaduilla kymmenkunta vuotta, mutta sitten hän sai

taudin, joka turmeli hänet niin pahoin, ettei hän lopulta voinut enää

hankkia elatustaan totutulla tavallaan, ja silloin hän tuli tähän

kylään asettuen asumaan rannalla olevaan mökkiin. Vieläkin saattoi yksi

tai toinen kerjäläinen tai muu sellainen lyöttäytyä hänen seuraansa

joksikin ajaksi. Kuka hänen poikansa isä oli, sitä hän ei tiennyt

itsekään.

"Meidän on mentävä sinne", sanoi Kristiina. "Emmehän voi istua täällä,

kun kastetut sielut myyvät itsensä perkeleen haltuun oviemme edustalla."

Nunnat huudahtivat. Ne olivat kylän pahimpia miehiä, raakoja ja

jumalattomia, ja viimeinen hätä ja epätoivo olivat kai tehneet heistä

todellisia paholaisia. Jospa vain Sira Eiliv olisi ollut kotona,

valittivat nunnat. Ruton aikana oli papin asema tullut sellaiseksi,

että sisaret odottivat hänen pystyvän mihin hyvänsä.

Kristiina väänteli käsiään:

"Jos minä menen yksin -- äiti, saanko luvan mennä sinne?"

Abbedissa tarttui hänen käsivarteensa, niin että hän voihkaisi. Tuo

vanha nainen, jolta halvaus oli vienyt puhekyvyn, nousi jaloilleen;

merkillä hän ilmaisi, että he pukisivat hänet. Hän vaati saada

kultaristin, arvomerkkinsä. Sitten hän tarttui Kristiinaa käsipuoleen

tämä oli nuorin ja voimakkain naisista. Kaikki nunnat nousivat ja

seurasivat.

Kapitulituvan ja kirkon kuorin välisen pienen huoneen ovesta he

astuivat ulos koleankylmään talviyöhön. Ragnhild-rouva alkoi

väristä ja hänen hampaansa kalisivat -- hän hikoili vielä alinomaa

sairautensa jäljeltä, ja ruttopaiseiden haavat eivät olleet täysin

parantuneet, joten käveleminen tuotti hänelle suuria kipuja. Mutta

hän murisi äreästi ja pudisti päätään, kun sisaret pyysivät häntä

kääntymään takaisin, kouristi kovemmin Kristiinan käsivartta ja asteli

vilusta väristen etunenässä puutarhan halki. Sitä mukaa kuin silmät

tottuivat pimeyteen, erottivat naiset pudonneitten lehtien vaalean

hohteen jalkainsa alla ja hiukan valoa pilviseltä taivaalta paljaiden

puunlatvojen yläpuolelta. Kylmiä pisaroita tippui, ja tuulenhenkäykset

synnyttivät heikon huminan. Kumeana ja raskaana huokui vuonon kohina

rantaa vasten harjun takana.

Puutarhan alalaidassa oli pieni portti -- sisaria karmi, kun se

kirskahteli kiinniruostuneessa rautanavassaan Kristiinan koettaessa

kiskoa sitä auki. Sitten he hiipivät eteenpäin lehdon läpi seurakunnan

kirkkoa kohti. Nyt he erottivat tervatun ruhon mustempana pimeällä

taustalla, ja lahden tuonpuolisen harjun yllä olevien pilvien

vaaleutta vasten näkyi katon yläosa ynnä harjatorni huipussa olevine

peuranpäineen ja risteineen.

Niin -- hautuumaalla oli ihmisiä -- he tunsivat sen paremmin kuin

näkivät tai kuulivat. Ja nyt ilmestyi matalalla oleva pieni valonhohde,

niinkuin kalvolyhty olisi seisonut maassa. Pimeys liikkui sen vieressä.

Nunnat painautuivat yhteen, uikuttivat miltei äänettömästi rukouksia

kuiskiessaan, astuivat joitakin askeleita, pysähtyivät ja kuuntelivat

ja lähestyivät jälleen. He olivat jo melkein hautuumaan veräjällä.

Silloin he kuulivat pimeästä ohuen lapsenäänen huutavan:

"Ai, ai, tehän olette ryönänneet minun voileipäni!"

Kristiina päästi irti abbedissan käden, juoksi esiin kirkkomaan portin

alitse. Hän sysäsi syrjään joitakin tummia miehenselkiä, kompasteli

lapiolla luotuihin multakasoihin ja sitten hän tuli avonaisen haudan

partaalle. Hän laskeutui polvilleen, kumartui eteenpäin ja auttoi ylös

pienen pojan, joka seisoi pohjalla naama vielä väärässä, kun oli tullut

vähän multaa sille hyvälle lehikäisrieskalle, jonka hän oli saanut

pysyäkseen rauhallisena kuopassaan.

Miehet seisoivat mielettömästi säikähtyneinä, valmiina pakenemaan --

jotkut polkivat maata paikoillaan -- Kristiina näki heidän jalkansa

maassa olevan lyhdyn valossa. Sitten näytti Kristiinasta, että yksi

joukosta aikoi hyökätä hänen kimppuunsa -- samassa häilähtivät

harmaanvalkoiset nunnankaavut esiin -- ja miesjoukko seisoi

neuvottomana.

Kristiinalla oli poika vielä sylissään, tämä mankui leipäänsä, silloin

Kristiina laski hänet maahan, otti leivän ja pyyhki sen puhtaaksi:

"Tässä, syö -- nyt on voileipäsi yhtä hyvä.

"Ja menkää nyt kotiin, te miehet" -- äänen vapiseminen pakotti

Kristiinan pysähtymään hetkiseksi. "Menkää kotiin ja kiittäkää Jumalaa,

että tuli pelastus, ennen kuin saitte tehdyksi teon, jota kävisi

vaikeaksi sovittaa." Nyt hän puhui kuin talonemäntä palvelusväelleen,

lempeästi, mutta sellaisella sävyllä kuin ei olisi vähääkään ajatellut,

etteivät he tottelisi. Tahdottomasti kääntyivät jotkut miehistä porttia

kohti.

Silloin joku huusi:

"Odottakaa vähän -- ettekö ymmärrä, että nyt on menossa ainakin henki

-- ehkä kaikki mitä omistamme -- kun nuo kirotut munkkienhuorat ovat

saaneet nokkansa työnnetyksi tähän! Ei heidän ole saatava lähteä täältä

ja levittää tietoa tästä --"

Ei yksikään miehistä liikahtanut -- mutta sisar Agnes kiljahti ja huusi

itkevällä äänellä:

"Oi suloinen Jeesus, minun ylkäni -- minä kiitän sinua, ettäs suot

palvelijattarillesi kuoleman sinun nimesi kunnian tähden --!"

Ragnhild-rouva töykkäsi hänet tylysti taakseen, hoippui esiin ja otti

maassa seisovan lyhdyn -- ei kukaan liikauttanut kättään estääkseen

häntä. Kun hän kohotti sen ylös, välkkyi kultaristi hänen rinnallaan.

Hän seisoi sauvaansa nojaten ja valaisi hitaasti ympärillä seisovaa

riviä, nyökäyttäen joka miehelle johon katsoi. Sitten hän viittasi

Kristiinaa puhumaan. Kristiina lausui:

"Menkää kauniisti ja rauhallisesti kotiinne, rakkaat veljet --

luottakaa siihen, että arvoisa äiti ja nämä hyvät sisaret ovat niin

sääliväisiä kuin he Jumalaa ja hänen kirkkonsa kunniaa muistaen voivat

olla. Mutta väistykää nyt tieltä, jotta pääsemme pois tämän lapsen

kanssa -- ja menkää sitten kukin kotiinne."

Miehet seisoivat epävarmoina. Silloin huusi yksi kuin hengenhädässä:

"Eikö ole parempi, että _yksi_ uhrataan kuin että me kaikki joudumme

tuhon omiksi --! Tämä poika, joka ei ole kenenkään oma --"

"Hän on Kristuksen oma. Parempi on, että me tuhoudumme joka ainoa, kuin

että teemme väkivaltaa yhdelle hänen pienimmistään --"

Mutta mies, joka oli puhunut ensin, huusi jälleen:

"Suus kiinni sellaisista, taikka minä tukin sen tällä" -- hän ravisti

puukkoaan ilmassa. "Menkää te kotiin, pankaa maata, kutsukaa pappinne

lohduttamaan itseänne ja olkaa vaiti tästä -- taikka minä sanon teille

Saatanan nimessä, että tulette tietämään tehneenne pahimman tekonne,

kun tahdoitte sekaantua meidän asioihimme --"

"Sinun ei tarvitse huutaa niin kovasti, jotta se kuulisi, jonka

nimeä mainitsit, Arntor -- sinä voit tietää, ettei hän ole tästä

kaukana", sanoi Kristiina rauhallisesti, ja jotkut miehistä näyttivät

pelästyneinä hiipivän tahdottomasti lähemmäksi lyhtyä pitävää

abbedissaa. "Pahinta olisi ollut sekä meille että teille, jos olisimme

jääneet kotiin istumaan, kun te ryhdyitte valmistamaan itsellenne

olinsijaa kuumimmassa helvetissä."

Mutta mies, Arntor, kirosi ja raivosi. Kristiina tiesi hänen vihaavan

nunnia, koska hänen isänsä oli täytynyt pantata heille talonsa, kun

hänen oli maksettava sakko miestaposta ja sukurutsauksesta vaimonsa

serkun kanssa. Nyt hän ryhtyi syytämään suustaan kaikkia vihollisen

kiukkuisimpia valheita sisarista syyttäen heitä synneistä niin mustista

ja luonnottomista, että ainoastaan perkele itse oli voinut johdattaa

ihmisen sellaisia ajattelemaan.

Nunna-raukat taipuivat pelokkaina ja itkien hänen ivasanojensa alle,

mutta he seisoivat lujina vanhan äitinsä ympärillä; ja tämä piti lyhtyä

ylhäällä ja valaisi miestä katsoen häntä rauhallisesti kasvoihin hänen

riehuessaan.

Mutta Kristiinassa kuohahti suuttumus kuin leimahtava rovio:

"Vaikene! Oletko menettänyt järkesi vai onko Jumala lyönyt sinut

sokeudella! Pitäisikö meidän rohjeta napista hänen rangaistuksensa

alla, meidän -- kun olemme nähneet hänen vihittyjen morsiantensa

käyvän miekkaa vastaan, joka paljastettiin maailman syntien vuoksi.

He valvoivat ja rukoilivat silloin, kun me teimme syntiä ja unohdimme

luojamme joka päivä -- he sulkeutuivat rukousten linnaan, silloin kun

me haihattelimme ympäri maailmaa ajellen takaa ahneudessamme paljoa

tavaraa ja vähää tavaraa, omaa riemuamme ja omaa vihaamme. Mutta he

tulivat ulos meidän luoksemme, kun surmanenkeli lähetettiin joukkoomme

-- he kokosivat luokseen sairaat ja turvattomat ja nälkäiset --

kaksitoista sisaristamme on kuollut tähän tautiin, sen te tiedätte

kaikki, ei ainoakaan väistynyt eikä ainoakaan lakannut rukoilemasta

meidän kaikkien puolesta sisarillisella rakkaudella ennen kuin kieli

kuivui heidän suussaan ja elonveri vuoti loppuun --"

"Kauniistipa puhut itsestäsi ja vertaisistasi --"

"_Minä_ olen _sinun_ vertaisesi", huusi Kristiina poissa suunniltaan;

"en minä kuulu pyhien sisarten joukkoon -- minä olen yksi teistä --"

"Kas kuinka nöyräksi tulit, ämmä", sanoi Arntor ivallisesti. "Sinä

pelkäät, huomaan minä. Kunhan kuluu vielä vähän aikaa, niin kutsut

itseäsi kernaasti tämän pojan äidin vertaiseksi."

"Siitä asiasta Jumala tuomitkoon -- hän kuoli sekä hänen että minun

tähteni, ja hän tuntee meidät molemmat. -- Missä Steinunn on?"

"Mene hänen hökkeliinsä, niin kyllä löydät hänet", vastasi Arntor.

"No sitten on jonkun toimitettava sana tuolle naisparalle, että hänen

poikansa on meillä", sanoi Kristiina nunnille. "Meidän on käytävä häntä

tapaamassa huomenna."

Arntor nauraa virnisti, mutta eräs toinen mies huusi vastenmielisesti:

"Ei, ei --. Hän on kuollut", sanoi hän Kristiinalle. "Siitä on kaksi

viikkoa, kun Bjarne lähti hänen luotaan ja pani tangon oven päälle.

Silloin hän makasi kuoleman kielissä --"

"Makasiko hän --" Kristiina katsoi kauhistuneena miehiin. "Eikö kukaan

noutanut pappia hänen luokseen --? Onko -- ruumis -- siellä -- eikä

kellään ole ollut sen vertaa sääliä, että olisi tuonut hänet vihittyyn

multaan -- ja hänen lapsensa te tahdoitte --"

Naisen kauhistus näytti saavan miehetkin aivan suunniltaan kauhusta

ja häpeästä. He huusivat sekaisin yhteen ääneen; kaikkien muiden yli

kuului yksi ääni:

"Nouda hänet itse, sisar!"

"Kyllä! Kuka teistä lähtee mukaani?"

Ei kukaan vastannut. Arntor huusi:

"Sinä saat kyllä mennä yksin."

"Huomenna -- heti kun päivä valkenee, -- me noudamme hänet, Arntor --

itse ostan hänelle leposijan ja sielumessun --"

"Mene sinne, mene nyt yöllä -- sitten uskon, että te olette tupaten

täynnä pyhyyttä ja hyvettä --"

Arntor oli työntänyt naamansa ihan liki hänen kasvojaan. Kristiina

sysäsi nyrkkinsä hänen naamaansa päästäen äänekkään raivon ja pelon

nyyhkytyksen.

Ragnhild-rouva meni ja asettui Kristiinan rinnalle koettaen saada

sanotuksi jotakin. Nunnat huusivat, että huomenna noudettaisiin kuollut

hautaan. Mutta paholainen näytti vieneen Arntorin järjen, hän huusi yhä

huutamistaan:

"Mene nyt -- niin uskomme Jumalan laupeuteen --"

Kristiina suoristautui valkoisena ja jäykkänä:

"Minä menen."

Hän nosti lapsen ja antoi sen sisar Torunnin syliin, työnsi miehet

sivulle ja juoksi veräjää kohti nopeaan ja kompastellen mättäisiin

ja multakasoihin nunnien rientäessä valittaen perässä ja sisar

Agneksen huutaessa, että hän tahtoi tulla mukaan. Abbedissa pudisti

yhteenliitettyjä käsiään, että Kristiina pysähtyisi, mutta hän näytti

olevan aivan suunniltaan.

Samassa syntyi kovaa hämminkiä pimeässä hautuumaan veräjän luona

-- seuraavassa tuokiossa kysyi Sira Eilivin ääni, kuka täällä piti

kokousta. Hän astui esiin lyhdynvaloon -- he näkivät, että hänellä oli

kirves kädessä. Nunnat keräytyivät hänen ympärilleen, miehille tuli

kiire puikkia pois pimeässä, mutta veräjällä he kohtasivat miehen,

jolla oli paljastettu miekka kädessä. Syntyi jonkinverran temmellystä

ja aseidenkalinaa, ja Sira Eiliv huusi sinnepäin, että voi jokaista,

joka nyt loukkaa kirkkomaan rauhaa. Kristiina kuuli jonkun sanovan,

että se oli Credokujan väkevä seppä -- kohta sen jälkeen sukelsi pitkä

ja hartiakas, valkotukkainen mies esiin hänen vierestään. Se oli Ulf

Haldorinpoika.

Pappi ojensi hänelle kirveen -- hän oli lainannut sen Ulfilta. Hän otti

Tore-pojan nunnalta ja lausui:

"On jo sivu puoliyön -- kuitenkin on parasta, että seuraatte minua

kirkkoon kaikki; näistä asioista tahdon saada selvän vielä tänä yönä."

Ei kukaan ajatellutkaan olla tottelematta. Mutta kun he olivat tulleet

tielle, erkani yksi harmaanvalkea naishahmo parvesta aikoen poiketa

metsään vievälle polulle. Pappi huusi ja käski häntä tulemaan muiden

mukana. Kristiinan ääni vastasi pimeästä -- hän oli jo ehtinyt vähän

matkaa polulle:

"Minä en voi tulla, Sira Eiliv, ennen kuin olen täyttänyt lupaukseni --"

Pappi ja jotkut muut lähtivät juoksemaan. Kristiina seisoi aitaan

nojaten, kun Sira Eiliv saavutti hänet. Pappi kohotti lyhtyä --

Kristiina oli hirveän kalpea kasvoiltaan, mutta kun pappi katsoi hänen

silmiinsä, näki hän, ettei tämä ollut tullut hulluksi, niinkuin hän

ensin oli pelännyt.

"Tule kotiin, Kristiina", sanoi hän. "Huomenna lähdemme sinun mukanasi

sinne, jotkut miehet -- minä lähden itse sinun mukanasi sinne --"

"Minä olen antanut sanani. Minä en voi mennä kotiin, Sira Eiliv, ennen

kuin olen tehnyt mitä olen luvannut."

Pappi seisoi hetkisen. Sitten hän lausui hiljaa:

"Ehkä olet oikeassa. Mene sitten, sisar, Jumalan nimeen."

Kristiina liukui kummallisen varjomaisena pimeyteen, joka nielaisi

hänen harmaan hahmonsa.

* * * * *

Kun Ulf Haldorinpoika tuli Kristiinan rinnalle, virkkoi tämä -- puhuen

sysäyksittäin ja kiivaasti: "Mene takaisin -- enhän minä ole pyytänyt

sinua mukaani --"

Ulf nauroi hiljaa:

"Kristiina-rouva -- etkö ole oppinut vielä, että jotakin saattaa

tapahtua sinun pyytämättäsi tai käskemättäsi -- etkö ehkä sitäkään,

niin monta kertaa kuin oletkin sen nähnyt -- ettet sinäkään aina jaksa

viedä yksin perille kaikkea mitä otat suorittaaksesi. Mutta nyt minä

autan sinua saamaan perille tämän kuormasi."

Hongikko humisi heidän yllään, ja aaltojen kohina rannalta kuului

voimakkaampana ja heikompana, aina tuulenpuuskien mukaan. Oli

pilkkopimeää siellä, missä he kulkivat. Hetken kuluttua Ulf virkkoi:

"-- Olen seurannut sinua ennenkin, Kristiina, kun kuljit ulkona yöllä

-- tuntui mielestäni sopivalta, että tulisin mukaasi tälläkin kertaa --"

Kristiina hengitti kuuluvasti ja kiivaasti pimeässä. Kerran hän

kompastui johonkin, ja Ulf tarttui häneen. Sitten Ulf otti Kristiinaa

kädestä ja talutti häntä. Hetken kuluttua mies ymmärsi, että toinen

itki kävellessään. Silloin hän kysyi, mitä Kristiina itki.

"Minä itken sitä, kun ajattelen, että sinä olet ollut niin hyvä ja

uskollinen meille aina, Ulf. Mitäpä osaan sanoa --? Tiedän kyllä,

että se oli enimmäkseen Erlendin vuoksi, mutta minä luulen melkein,

sukulaismieheni -- että sinä olet aina tuominnut minua lempeämmin kuin

mihin sinulla oli oikeus siihen nähden, mitä sinä ensiksi näit minun

vaelluksestani."

"Minä olen pitänyt sinusta, Kristiina -- yhtä paljon kuin hänestä." Ulf

vaikeni. Kristiina ymmärsi hänen olevan voimakkaan mielenliikutuksen

vallassa. Sitten Ulf sanoi:

"Siksi minusta tuntuu kovalta, kun purjehdin tänne tänään -- tulin

tuomaan sinulle sellaisia uutisia, joitten perillesaattaminen tuntuu

raskaalta minulle itsellenikin. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina."

"Skulestako?" kysyi Kristiina hetken perästä hiljaa. "Onko Skule

kuollut?"

"Ei, Skule voi hyvin, kun puhuin hänen kanssaan eilen -- ja nyt ei

kaupungissa enää kuolekaan moni tuohon tautiin. Mutta minä sain uutisia

Tautrasta aamulla." Ulf kuuli Kristiinan huokaavan raskaasti kerran,

mutta hän ei sanonut mitään. Hetken perästä Ulf sanoi:

"Siitä on jo kymmenen päivää, kun he kuolivat. Mutta luostarissa on

vain neljä veljeä jäljellä, ja saari on melkein kuin lakaistu puhtaaksi

ihmisistä."

He olivat nyt päässeet metsän läpi. Heidän edessään olevan laakean

maakaistaleen yli tohisi merenpauhina ja tuuli heitä vastaan. Yhdestä

kohti pimeässä häämötti vaaleaa -- pienen lahden rantatyrsky, jyrkkä,

vaalea hiekkatöyry yläpuolella.

"Hän asuu tuolla", sanoi Kristiina. Ulf tunsi, että hänen lävitseen

kulki pitkiä, kouristuksentapaisia puistatuksia. Hän otti Kristiinaa

lujasti kädestä:

"Itse olet ottanut tämän suorittaaksesi. Muista se äläkä nyt menetä

malttiasi."

Kristiina sanoi kummallisen ohuella, hennolla äänellä, jonka tuuli

sieppasi ja vei mukanaan:

"Nyt käy Bjørgulfin uni toteen -- minä luotan Jumalan ja Neitsyt

Maarian armoon."

Ulf koetti nähdä hänen kasvojaan -- mutta oli liian pimeä. He

laskeutuivat rantakaistaleelle -- paikoitellen sitä oli niin kapeasti

töyryn alla, että aalto löi silloin tällöin aivan heidän jalkoihinsa

asti. He tarpoivat eteenpäin leväkasojen ja suurten kivien yli. Hetken

kuluttua häämötti tumma keko hiekkatöyryä vasten.

"Jää tänne", sanoi Ulf lyhyeen. Hän meni pois, murti ovea -- sitten

Kristiina kuuli hänen hakkaavan pajusiteitä ja murtavan taasen. Hän

ymmärsi oven romahtavan sisälle ja Ulfin menevän tuohon mustaan luolaan.

Yö ei ollut erittäin tuulinen. Mutta oli niin pimeä, ettei Kristiina

voinut nähdä mitään paitsi merellä vilahtelevia pieniä vaahtopilkkuja,

jotka tulivat näkyviin ja hävisivät samassa, sekä lahden hiekkarantaan

murtuvien aaltojen vaaleaa hohdetta; lisäksi hän näki tuon töyryä

vastaan häämöttävän mustan keon. Ja hänestä tuntui, että hän seisoi

pimeässä onkalossa ja että se oli kuoleman esikartano. Murtuvien

aaltojen kohina ja rantakivien lomitse takaisin juoksevan veden solina

kävivät yhteen hänen oman verensä hyrskinän kanssa, vaikka tuntuikin

kuin hänen ruumiinsa olisi ollut hajoamaisillaan, niinkuin kappaleiksi

murtuva astia -- rinnassa särki, niinkuin jokin olisi tahtonut murtaa

sen rikki sisältäpäin; pää tuntui ontolta ja tyhjältä ja ikään kuin

ravistuneelta, ja puuskapäinen tuuli viuhui hänen ympärillään ja

puhalsi suoraan hänen lävitseen. Kummallisen välinpitämättömänä hän

nyt ymmärsi, että hän oli nyt varmaankin saanut itse taudin -- mutta

hän ikään kuin odotti, että pimeys repeäisi valoon, joka pauhaisi ja

voittaisi merenkohinan, ja että hän silloin menehtyisi pelosta. Hän

veti ylös hupun, jonka tuuli oli kiskaissut taaksepäin hänen päästään,

kietoi mustan nunnanviitan tiukasti ympärilleen ja seisoi kädet

ristissä sen alla -- mutta hänen mieleensä ei johtunut rukoilla; oli

niinkuin hänen sielullaan olisi ollut enemmän kuin kyllin tekemistä

murtautumisessa romahtamaisillaan olevasta majasta ulos, ja se oli se,

joka repi rinnassa, kun hän hengitti.

Hän näki tulen leimahtavan hökkelissä. Vähän ajan kuluttua Ulf

Haldorinpoika huusi häntä: "Saat tulla tänne näyttämään minulle

valoa, Kristiina" -- Ulf seisoi oviaukossa ja ojensi hänelle jotakin

tervatusta puusta laitettua soihtua.

Ruumiinlöyhkä lemahti tukahduttavana Kristiinaa vastaan, vaikka hökkeli

oli niin harva ja ovi poissa. Jäykin silmin, suu puoliavoinna -- ja hän

tunsi leukansa ja huulensa kankeiksi kuin puu -- hän etsi katseillaan

kuollutta. Mutta näkyi vain pitkä mytty maapermannolla nurkassa;

päällimmäiseksi oli sen ympärille kiedottu Ulfin viitta.

Ulf oli repinyt jostakin irti pitkiä lautoja ja pannut oven niiden

päälle. Kiroillen kömpelöitä työaseitaan teki hän kirveellään ja

tikarillaan lovia ja reikiä ja koetti köyttää ovea kiinni lautoihin.

Jonkun kerran hän katsahti nopeasti Kristiinaan, ja joka kerta hänen

tummat, harmaapartaiset kasvonsa kiristyivät jäykemmiksi.

"Tahtoisinpa tietää, miten olit ajatellut yksin suoriutua tästä

urakasta", sanoi hän kumarassa puuhatessaan -- vilkaisi ylös --

mutta tervasoihdun valaisemat jäykät, elottomat kasvot pysyivät yhtä

liikkumattomina -- ne olivat kuin kuolleen tahi hullun ihmisen kasvot.

"Voitko sanoa minulle sen, Kristiina?" nauroi hän tylysti, mutta se

ei auttanut mitään. "Nyt arvelen olevan sopivan ajan lukea joitakin

rukouksia."

Yhtä jäykkänä ja tylsänä alkoi Kristiina lukea:

"Pater noster, qui es in coelis. Adveniat regnum tuum. Fiat voluntas

tua sicut in celo et in terra --." Sitten hän pysähtyi.

Ulf katsoi häneen. Silloin Ulf jatkoi lukemista: "Panem nostrum

quotidianum da nobis hodie --." Nopeaan ja lujasti hän luki isämeidän

loppuun, meni ja teki ristinmerkin mytyn yli, nopeaan ja lujasti hän

kävi siihen käsiksi ja kantoi sen laittamilleen paareille.

"Mene edellä sinä", sanoi hän. "Se on ehkä vähän raskaampaa, mutta

sinä tunnet siinä vähemmän löyhkää. Viskaa pois soihtu -- me näemme

varmemmin ilman sitä -- äläkä astu harhaan, Kristiina -- sillä minä en

nyt mielelläni haluaisi käydä enää käsiksi tähän ruumisrähjään."

Kamppaileva tuska Kristiinan rinnassa tuntui nousevan vastarintaan,

kun hän sai paarientangot olkapäilleen; rintakehä ei _tahtonut_ ottaa

vastaan painoa. Mutta hän puri hampaansa yhteen. Niin kauan kuin he

kulkivat rantaa pitkin, missä tuuli puhalsi, ei hän tuntenut paljon

ruumiinhajua.

"Tässä minun on kai autettava ylös ensin se ja sitten paarit", sanoi

Ulf, kun he tulivat rinteelle, mistä olivat laskeutuneet alas.

"Voimme mennä vähän kauemmaksi", sanoi Kristiina, "sinne mistä

leväreillä ajetaan -- siellä ei ole jyrkkää."

Hänen äänensä kuului tyyneltä ja järkevältä, huomasi mies. Ja hän

alkoi hikoilla ja väristä nyt kun se oli ohi -- hän oli luullut

Kristiinan menettäneen järkensä tänä yönä. He ponnistelivat eteenpäin

sitä hiekkaista polkua, joka vei tasangon poikki hongikkoon päin.

Tuuli puhalsi esteettä Kristiinan yli, mutta se ei kuitenkaan ollut

samanlaista kuin rannalla, ja sitä mukaa kuin he tulivat kauemmaksi

rannan kohinasta, hän tunsi olevansa palamassa ulkoisimman pimeyden

kauhusta. Polun sivulla häämötti vaaleata, siinä oli viljapelto, joka

oli jäänyt leikkaajatta. Sen haju ja lakoontuneiden korsien näky olivat

hänelle paluutervehdyksenä -- ja hänen silmänsä täyttyivät sisarellisen

säälin kyynelillä -- omasta autiosta pelostaan ja hädästään hän palasi

jälleen elävien ja kuolleiden yhdyskuntaan.

Kamala raadonlöyhkä tulvahti aivan hänen ylitseen toisinaan, kun

tuuli sattui puhaltamaan takaapäin, mutta se ei kuitenkaan ollut niin

inhottavaa kuin hänen seisoessaan rannalla hökkelissä -- avaruus oli

täynnä raikkaiden, kosteiden ja kylmien ilmavirtojen puhtautta.

Ja paljon voimakkaampi sitä tunnetta, että hän kantoi jotakin kauheaa

paareilla takanaan, oli tietoisuus siitä, että Ulf Haldorinpoika kulki

siellä turvaten hänen selkäänsä siltä mustalta ja elävältä kauhulta,

josta he etääntyivät -- jonka pauhu heikkeni heikkenemistään.

Hongikon reunaan saavuttuaan he huomasivat tulenloimua. "He tulevat

meitä vastaan", sanoi Ulf.

Heti sen jälkeen he kohtasivat melkoisen parven miehiä, jotka kantoivat

tervasoihtuja ja paria kalvolyhtyä ynnä ruumisvaatteella peitettyjä

paareja -- Sira Eiliv oli heidän mukanaan, ja ihmetellen huomasi

Kristiina, että joukossa oli useita niistä miehistä, jotka olivat

olleet kirkkomaalla aikaisemmin sinä yönä, ja monet heistä itkivät. Kun

he nostivat taakan hänen hartioiltaan, hän oli kaatumaisillaan. Sira

Eiliv yritti tarttua häneen, mutta silloin hän sanoi nopeasti:

"Älkää koskeko minuun -- älkää tulko lähelleni -- minussa on itsessäni

rutto, minä tunnen sen --"

Mutta Sira Eiliv tuki häntä hartioista siitä huolimatta:

"Silloin on sinulle oleva iloksi, vaimo, muistaa Herramme lausuneen:

'Minkä olet tehnyt yhdelle hänen vähimmistä veljistään tai sisaristaan,

sen olet tehnyt Hänelle itselleen.'"

Kristiina katsoi pappiin. Sitten hän katsoi sinne, missä miehet

parhaillaan siirsivät ruumista Ulfin kyhäämiltä paareilta

ruumispaareille. Ulfin viitta solahti vähän syrjään -- kuluneen kengän

kärki viilsi esiin tummanmärkänä tervasoihtujen valossa.

Kristiina meni luo, polvistui paaritankojen väliin ja suuteli kenkää:

"Jumala olkoon sinulle laupias, sisar -- Jumala ilahduttakoon sieluasi

valossaan -- Jumala katsokoon armollisesti meidän kaikkien puoleen

täällä pimeydessä --"

Sitten hän luuli, että elämä repeytyisi ulos hänestä -- viiltävä,

sanomaton tuska, niinkuin jotakin sisäistä, jäsenten uloimpiin niveliin

saakka kiinnijuurtunutta olisi raastettu irti. Kaikki, mitä oli hänen

rinnassaan, repeytyi ulos -- hän tunsi kurkkunsa olevan sitä täynnä,

suu tuli täyteen verta, joka maistui suolalta ja likaiselta kuparilta

-- seuraavassa tuokiossa oli koko hänen kaapunsa kiiltävänä tummasta

märkyydestä etupuolelta -- Jeesus, noinko paljon on verta vanhassa

naisessa, ajatteli hän.

Ulf Haldorinpoika nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä.

* * * * *

Luostarinportilla tulivat nunnat saattuetta vastaan palavat kynttilät

käsissään. Aivan tajuissaan ei Kristiina ollut nytkään, mutta hän

tiesi kuitenkin, että hänet puoleksi kannettiin, puoleksi talutettiin

sisään portista, ja valkoiseksi kalkittu, holvikattoinen huone täyttyi

keltaisten kynttilänliekkien ja punaisten tervassoihtujen lepattavalla

valolla, ja jalkojen töminä pauhasi kuin meri -- mutta kuolevalle se

oli kuin hänen oman vaipuvan elonliekkinsä heijastusta, ja jalkojen

kolina lattiakiviä vastaan tuntui häntä kohti nousevan kuoleman virran

kohinalta.

Sitten valonhohde levisi laajemmalle -- hän oli jälleen paljaan, pimeän

taivaan alla -- pihalla -- valonhohde väikkyi harmaalla kiviseinällä,

jossa oli vahvoja tukipilareita ja korkeita ikkuna-aukkoja -- se oli

kirkko. Häntä kannettiin jonkun sylissä -- se oli Ulf jälleen -- mutta

nyt tämä tuli hänen tajunnassaan yhdeksi kaikkien kanssa, jotka olivat

kantaneet häntä. Kun hän pani käsivartensa Ulfin niskan ympäri ja

painoi poskensa hänen parrasta karheaa kaulaansa vasten, oli niin kuin

hän olisi ollut jälleen lapsena isänsä sylissä, mutta samalla oli myös,

niinkuin hän itse olisi painanut lasta syliinsä --. Ja Ulfin tumman

pään takana oli punaisia valoja, ja ne näyttivät ikään kuin sen tulen

hohteelta, joka on kaiken rakkauden ylläpitäjä.

Vähän myöhemmin Kristiina aukaisi silmänsä ja oli täydessä, selkeässä

tajunnassa. Hän oli istualleen tuettuna eräässä dormitorion sängyssä,

eräs nunnista seisoi kumartuneena hänen ylitseen liinaside kasvojen

alaosan verhona; hän tunsi etikanhajun. Se oli sisar Agnes, näki hän

silmistä ja otsassa olevasta pienestä punaisesta käsnästä. Ja nyt oli

päivä -- selkeä, harmaa valo tuli huoneeseen pienestä ikkunasta.

Hänellä ei ollut nyt tuskia -- hän oli vain läpimärkä hiestä kauhean

raukea ja väsynyt, ja rinnassa pisti ja aristi hengittäessä. Ahnaasti

hän joi virvoitusjuoman, jota sisar Agnes piti hänen suullaan. Mutta

häntä paleli.

Kristiina laskeutui takaisin pielusten varaan, ja nyt hän muisti kaikki

yön tapahtumat. Mutta hurja aaveväritys oli aivan poissa -- vähän

poissa suunniltaan oli hänen täytynyt olla, ymmärsi hän -- mutta oli

hyvä, että hän oli saanut tehdyksi työn, pelastanut pienen pojan ja

estänyt nuo ihmisraukat sälyttämästä niskoilleen sellaista tihutekoa.

Hän tiesi, että hänellä kyllä oli syytä suureen iloon siitä, että

hän oli saanut onnen tehdä sen juuri ennen kuolemaansa -- mutta hän

ei jaksanut oikein iloita siitä niinkuin olisi pitänyt, hän tunsi

pikemmin samanlaista tyydytystä kuin maatessaan sängyssään kotona

Jørundgaardissa väsyneenä hyvin suoritetun päivätyön jälkeen. Ja sitten

hänen täytyi kiittää Ulfia --

Hän oli maininnut Ulfin nimen, ja tämä oli varmaan istunut piilossa

oven luona ja kuullut sen, sillä tuossa hän tuli lattian poikki ja

seisahtui hänen vuoteensa viereen. Kristiina ojensi hänelle kätensä, ja

hän otti sen ja puristi sitä lämpimästi ja lujasti.

Yhtäkkiä kävi kuoleva nainen rauhattomaksi, kädet haparoivat kaulan

tienoilla paidan poimuja.

"Mikä on, Kristiina?" kysyi Ulf.

"Risti", kuiskasi nainen saaden kaivetuksi esiin isän kullatun ristin.

Hän oli muistanut luvanneensa eilen antaa lahjan tuon Steinunn-paran

sielun puolesta. Hän ei ollut muistanut, ettei hän omistanut enää

mitään maailmassa. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta kuin tämä risti,

jonka hän oli saanut isältään -- ja sitten vihkisormuksensa. Se hänellä

oli vielä sormessaan.

Hän veti sen pois ja katseli sitä. Raskaasti se painoi hänen

kämmentään, se oli puhdasta kultaa, ja siihen oli kiinnitetty suuria

punaisia kiviä. Erlend -- ajatteli hän, ja hänelle tuli tunne, että nyt

hänen olisi paras antaa pois tämä -- hän ei tiennyt minkä tähden, mutta

hänestä tuntui vain siltä. Hän sulki silmänsä tuskasta ja ojensi sen

Ulfille:

"Kenelle aiot sen", kysyi Ulf hiljaa. Kristiina ei vastannut.

"Tarkoitatko että annan sen Skulelle --?"

Kristiina käänsi päätään, pitäen silmänsä lujasti kiinnipuristettuina.

"Steinunn -- minä lupasin -- messuja hänelle --"

Hän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa

kourassa. Ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä

oli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se

merkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli

valittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut --

kuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen

pahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt

olisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaan,

jonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta --.

Ulf ja nunna vaihtoivat joitakin sanoja, joita hän ei kuullut, ja Ulf

poistui huoneesta. Kristiina tahtoi kohottaa kätensä pyyhkiäkseen

silmiään, mutta ei jaksanut -- käsi jäi makaamaan hänen povelleen.

Rinnassa tuntui niin pahalta, käsi painoi niin raskaasti, ja vielä

tuntui siltä kuin sormus olisi yhä ollut sormessa. Hänen päänsä alkoi

jälleen käydä sekavaksi -- hänen täytyi nähdä, oliko totta, että se oli

poissa, ettei hän vain ollut uneksinut antaneensa sen pois -- nyt hän

alkoi myös tulla epävarmaksi, kaikki viime yön tapahtumat, haudassa

ollut lapsi, musta meri nopsine, pienine aallonpilkkeineen, ruumis,

jota hän oli kantanut -- hän ei tiennyt oliko hän nähnyt unta vai ollut

valveilla. Eikä hän jaksanut saada silmiään auki.

"Sisar", sanoi nunna, "sinä et saa nukkua nyt -- Ulf meni noutamaan

sinulle pappia."

Kristiina heräsi äkkiä hätkähtäen ihan valveilleen ja loi katseen

käteensä. Kultasormus oli poissa, se oli varmaa -- mutta sillä

kohtaa keskisormessa, missä se oli ollut, oli sileäksikulunut jälki.

Ruskeassa ja sierettyneessä kourassa se näkyi aivan selvästi -- ohut-

ja valkeaihoisen arven kaltaisena -- hän oli erottavinaan sekä kaksi

pyöreää täplää kummallakin puolella olleiden rubiinien paikalla että

pienen piirron, M-kirjaimen, keskuslaatan kohdalla, jossa oli Neitsyt

Maarian pyhä nimimerkki kultaan lävistettynä.

Ja viimeinen selkeä ajatus, joka muodostui hänen aivoissaan, oli se,

että hän kuolisi, ennen kuki tuo merkki ehti hävitä, ja hän iloitsi

siitä. Hänestä tuntui se mysteeriolta, jota hän ei käsittänyt,

mutta hän tiesi kuitenkin varmasti, että Jumala oli pitänyt häntä

kiinni sopimuksessa, joka oli hänelle asetettu, hänen itsensä sitä

ymmärtämättä, hänen ylitseen vuodatetussa rakkaudessa -- ja huolimatta

hänen omapäisyydestään, huolimatta hänen raskaasta, multaansidotusta

mielestään oli jotakin tuosta rakkaudesta jäänyt häneen, oli

vaikuttanut hänessä kuin päivänpaiste mullassa, oli kasvattanut sadon,

jota ei lemmen kuuminkaan palo eikä lemmen myrskyisinkään viha olleet

voineet kokonaan tuhota. Jumalan palvelijatar hän oli ollut -- äksy,

vastahakoinen palvelija, useimmiten silmänpalvelija rukouksissaan ja

uskoton sydämessään, laiska ja leväperäinen, vailla kärsivällisyyttä

ojennuksia saadessaan, vailla vakavuutta toimissaan -- kuitenkin oli

Jumala pitänyt hänet palveluksessaan, ja kimaltelevan kultasormuksen

alle oli pantu salainen merkki häneen, että hän oli hänen

palvelijattarensa, sen herran ja kuninkaan oma, joka nyt tuli,

papin vihittyjen käsien kantamana, antamaan hänelle vapauden ja

lunastuksen --.

* * * * *

Heti sen jälkeen kun Sira Eiliv oli antanut hänelle viimeisen voitelun

ja ehtoollisen, menetti Kristiina Lauritsantytär jälleen tajuntansa.

Hän makasi ankarissa verenoksennuksissa ja polttavassa kuumeessa, ja

pappi, joka jäi hänen luokseen, sanoi nunnille, että hänen loppunsa

tulisi tapahtumaan nopeasti.

Jonkin kerran oli kuoleva sen verran tajuissaan, että hän tunsi jotkut

kasvot -- Sira Eilivin, sisarien -- Ragnhild-rouva itsekin oli siellä

kerran, ja Ulfin hän näki. Hän koetti osoittaa tuntevansa heidät ja

olevansa hyvillään siitä, että he olivat hänen luonaan ja soivat

hänelle hyvää. Mutta ympärillä seisovista näytti vain siltä kuin hän

olisi hosunut käsillään kuolinkamppailussa.

Kerran hän näki Munanin kasvot -- hänen pieni poikansa kurkisti häneen

ovenraosta. Sitten hän veti päänsä takaisin, ja äiti makasi tähystellen

ovelle, eikö poika vielä pilkistäisi sieltä. Mutta sen sijaan tuli

Ragnhild-rouva ja pyyhki hänen kasvojaan märällä rievulla, ja se

tuntui niin hyvältä. -- Sitten kaikki hävisi tummanpunaiseen sumuun

ja kohinaan, joka ensin paisui peloittavasti, mutta sitten kohina

vähitellen vaimeni ja punainen sumu oheni ja vaaleni, ja viimein se

oli kuin hieno aamu-usva ennen päivänpaisteen puhkeamista, ja oli ihan

äänetöntä, ja hän tiesi, että nyt hän kuoli --

Sira Eiliv ja Ulf Haldorinpoika menivät yhdessä ulos kuolleen luota.

Luostarikartanoon vievälle ovelle he pysähtyivät.

Oli satanut lunta. Sitä eivät he olleet huomanneet kukaan istuessaan

sairaan luona tämän taistellessa kuolinkamppailuaan. Valkoinen

heijastus vastapäätä olevan kirkon jyrkältä katolta häikäisi

ihmeellisesti; torni loisti harmaantöhmeröistä taivasta vasten. Lumi

verhosi hienona ja valkoisena kaikkia ikkunankehyksiä ja kaikkia kirkon

seinään hakattuja harmaakivisiä ulkonemia. Ja oli kuin nuo molemmat

miehet olisivat viivytelleet, kun eivät hennoneet rikkoa pihan ohutta,

uutta lumiverhoa askelillaan.

He särpivät sisäänsä ilmaa. Sen tukahduttavan hajun jälkeen, joka aina

löyhkää ruttosairaan luona, maistui se suloiselta -- viileältä, ikään

kuin vähän tyhjältä ja ohuelta, mutta oli kuin tämä ensi lumi olisi

pessyt taudin ja saastan pois ilmasta -- se oli hyvää kuin raikas vesi.

Tornin kello alkoi jälleen soida -- molemmat katsahtivat ylös sinne,

miten se liikkui ääniluukkujen takana. Pieniä luminokareita irtautui

tornin katolta tärinästä vierien alas ja kasvaen pikku palloiksi. Pälvi

mustaa paanukattoa tuli näkyviin alta.

"Pysyvää tästä lumesta tuskin taitaa tulla", sanoi Ulf.

"Ei, kyllä kai se sulaa pois ennen iltaa", vastasi pappi. Pilvissä oli

pieniä kultaisia rakoja, ja lumelle lankesi ikäänkuin tunnusteleva

heikko auringonpilkahdus.

Miehet seisoivat yhä. Sitten virkkoi Ulf Haldorinpoika hiljaa:

"Minä tässä mietin, Sira Eiliv -- tahtoisin antaa vähän maata kirkolle

-- ja pikarin, jonka hän antoi minulle Lauritsa Bjørgulfinpojan perua

-- perustaa messun hänelle -- ja kasvatuspojilleni -- ja myöskin

Erlendille, sukulaismiehelleni --"

Pappi vastasi yhtä hiljaa ja katsomatta toiseen:

"-- Minustakin tuntuu luonnolliselta, että sinä katsot tarvitsevasi

osoittaa kiitosta Hänelle, joka johdatti sinut tänne eilen illalla --

voit kylläkin olla hyvilläsi siitä, että sait auttaa häntä tämän yön

läpi."

"Niin, sitä minä tarkoitin", sanoi Ulf Haldorinpoika. Sitten hän

naurahti: "Ja nyt minua melkein kaduttaa, pappi, että olen ollut niin

hurskas mies -- häntä kohtaan!"

"Hyödytöntä tuhlata aikaansa niin turhaan katumukseen", vastasi pappi.

"Mitä tarkoitat --?"

"Tarkoitan, että ainoastaan syntejään hyödyttää ihmisen katua", sanoi

pappi.

"Kuinka niin?"

"Koska ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala. Emmekä voi mitään hyvää

tehdä paitsi hänen kauttaan. Joten on hyödytöntä katua hyvää tekoa,

Ulf, sillä se hyvä, jota olet tehnyt, on järkkymätön; vaikka kaikki

vuoretkin kukistuisivat, niin se pysyy --"

"Niinpä -- niin. Sellaisia en minä ymmärrä, Sira hyvä. Minua väsyttää

--"

"Niin -- ja nälkäkin sinun taitaa jo olla -- saat tulla mukaani tuonne

kotaan, Ulf", sanoi pappi.

"Kiitos, ei minulla ole ruokahalua", sanoi Ulf Haldorinpoika.

"Kuitenkin on sinun nyt tultava sinne saamaan ruokaa", sanoi Sira Eiliv

laskien kätensä hänen hihalleen ja vetäen hänet mukaansa. He astuivat

pihalle ja lähtivät kotaan päin. Tahtomattaan he kumpikin astelivat

niin keveästi ja hellävaroen kuin voivat tuoreella lumella.