III

Kristiina myönsi täydestä sydämestään, että Jofrid oli nainen, joka

oli näppärä käsistään. _Jos_ asiat kääntyivät hyvin päin, niin oli

Gautella ollut onni matkassaan -- silloin hän saisi vaimon, joka oli

yhtä ahkera ja toimelias kuin oli rikas ja suloinen. Kristiina ei

olisi itse voinut löytää kelvokkaampaa naista omaksi seuraajakseen

Jørundgaardiin -- tuskinpa vaikka olisi etsinyt yli koko Norjan. Niinpä

hän sanoikin eräänä päivänä -- jälkeenpäin ei hän tiennyt miten nuo

sanat olivat livahtaneet hänen suustaan -- että sinä päivänä jona

Jofrid Helgentyttärestä tulisi Gauten aviovaimo, hän luovuttaisi

avaimet nuorelle emännälle ja muuttaisi Lauritsan kanssa vanhaantupaan.

Jälkeenpäin hän kyllä ajatteli, että hänen olisi ollut harkittava

tarkemmin, ennen kuin sanoi sen. Olikin tapahtunut jo monta kertaa,

että hän oli ollut liian hätäinen puhuessaan Jofridille.

Mutta seikka oli se, että Jofrid oli huonovointinen. Kristiina oli

ymmärtänyt sen melkein heti kun tyttö tuli taloon. Ja Kristiina muisti

ensimmäistä talveaan Husabyssä -- hän oli naimisissa, hänen miehensä ja

isänsä olivat nyt lankoussuhteessa keskenään, kuinka sitten tulisikin

käymään heidän ystävyytensä, kun vääryys kerran tulisi julki. Kuitenkin

hän oli kärsinyt niin kovin katumuksesta ja häpeästä, ollut katkera

sydämessään Erlendille -- ja hän oli ollut yhdeksäntoista vuoden vanha;

Jofrid oli vasta seitsemäntoista. Ja siinä hän nyt oli, väkisin vietynä

ja oikeudettomana, kaukana kodistaan vieraiden joukossa, Gauten lapsi

sydämensä alla. Kristiina ei kieltänyt itseltään, että Jofrid näytti

olevan paljon voimakkaampi ja urheampi kuin hän itse oli ollut.

Mutta hän ei ollutkaan loukannut luostarinpyhyyttä, ei rikkonut

lupauksia ja kihlausta, ei pettänyt ja valehdellut ja varastanut

vanhempainsa kunniaa heidän selkänsä takana. Vaikkakin nämä nuoret

olivat uhkamielin tehneet syntiä maan lakia, kuuliaisuutta ja

siveellisyyttä vastaan, niin ei heillä sentään tarvinnut olla niin paha

omatunto. Kristiina rukoili hartaasti, että Gauten uhkateko päättyisi

hyvin -- ja hän luotti siihen, ettei Jumalan vanhurskaus mitenkään

voinut määrätä Gautea ja Jofridia kovemman kohtalon alaiseksi kuin hän

ja Erlend olivat saaneet osakseen -- ja _he_ olivat sentään päässeet

naimisiin, _heidän_ syntinsä lapsi oli syntynyt kaikkien omaistensa

lailliseksi perijäksi.

Kun eivät Gaute ja Jofrid kumpikaan maininneet asiaa, ei Kristiinakaan

tahtonut ottaa sitä esille, vaikka häntä kovasti haluttikin puhella

tuon kokemattoman naisen kanssa: Jofridin olisi nyt pitänyt säästää

itseään, nauttia aamulepoa sen sijaan että nousi ylös ensimmäisenä koko

talossa -- Kristiina huomasi Jofridin pyrkimyksenä olevan ehtiä ylös

ennen anoppia ja toimittaa enemmän. Mutta Jofrid ei ollut sellainen,

että Kristiinan olisi käynyt yrittäminen osoittaa sääliä. Hän saattoi

vain hiljaisuudessa ottaa pois raskaimmat työt häneltä ja kohdella

häntä kahden kesken ja talonväen nähden niinkuin hän oikeutta myötenkin

olisi ollut talon nuori emäntä.

Frida oli vimmoissaan siitä, että hänen täytyi väistyä paikaltaan

emännän viereltä ja antaa se Gauten -- hän käytti rumaa sanaa

Jofridista eräänä päivänä, kun hän ja Kristiina olivat kahden kodassa.

Tällä kertaa Kristiina löi palvelusnaistaan:

"-- Kaunista kuulla sellaista puhetta sinulta, vanha mieshullu narttu!"

Frida pyyhki veren nenästään ja suultaan:

"Eikö teidän pitäisi olla parempia, suurpäälliköitten tyttäret,

niinkuin sinä ja tämä Jofrid, kuin mökinmiehen pennut --? Te tiedätte,

että morsiusvuode silkkilakanoineen odottaa teitä varmasti, -- _teidän_

sitä täytyy olla mieshulluja ja häpeämättömiä, kun ette voi odottaa,

vaan juoksette metsiin nuorten knaappien kanssa ja saatte lehtolapsia

-- hyi sanon minä sellaisille!"

"Vaiti nyt -- mene ulos ja pese itsesi -- sinähän valutat verta

taikinaan", sanoi emäntä jokseenkin tyynesti.

Ovella tuli Jofrid Fridaa vastaan. Kristiina näki nuoremmasta, että

tämä oli varmaan kuullut hänen keskustelunsa palvelustytön kanssa.

"Se raukka puhuu niinkuin ymmärtää. Minä en voi ajaa häntä poiskaan

-- hänellä ei ole mitään paikkaa, mihin hän voisi mennä." Jofrid

hymyili pilkallisesti. Silloin Kristiina sanoi: "Hän on imettänyt kaksi

poikaani."

"Gautea hän ei ole imettänyt", vastasi Jofrid. "Sitä hän muistuttaa

sekä Gautelle että minulle tämän tästäkin. Ettekö voi saada häntä

naimisiin?" kysyi hän terävästi.

Kristiinan täytyi nauraa:

"Etkö luule minun koettaneen. Mutta siinä ei ole päästy koskaan

pitemmälle kuin että mies saa puhella aiotun morsiamen kanssa --"

Kristiina ajatteli, pitäisikö hänen käyttää tilaisuutta ja puhua

Jofridin kanssa nyt -- antaa tämän ymmärtää, että hänen puoleltaan

oli vain äidillistä hyväntahtoisuutta odotettavissa. Mutta Jofrid oli

vihaisen ja kylmän näköinen.

Muuten näkyi Jofridista nyt selvästi, ettei hän kulkenut yksinään.

Sattui sitten eräänä päivänä, että hänen piti puhdistaa höyheniä uusiin

pieluksiin. Kristiina neuvoi häntä sitomaan tukkansa liinalla, niin

ettei se pölisisi täyteen untuvia. Jofrid solmi päähänsä liinavaatteen.

"Se näyttääkin kai nyt somemmalta kuin paljaat hiukset", sanoi hän

naurahtaen.

"Niinpä kaiketikin", sanoi Kristiina lyhyesti.

Hän ei sittenkään ymmärtänyt, että Jofrid halusi laskea siitä leikkiä.

Joitakin päiviä myöhemmin tuli Kristiina kotaan ja näki Jofridin

aukomassa joitakin teeriä -- hän oli saanut veripärskeitä pitkin

käsivarsiaan. Kauhistuneena Kristiina tempasi hänet syrjään:

"Lapsi, sinä et saa koskea veriseen nyt -- etkö edes sen vertaa tiedä

--!"

"No uskotteko sitten, että kaikki on totta, mitä ämmät sellaisista

sanovat?" kysyi Jofrid epäillen.

Silloin Kristiina kertoi hänelle tulenmerkeistä, jotka Naakkve oli

saanut rintaansa. Tahallaan hän kertoi sen niin, että Jofrid saattoi

ymmärtää, ettei hän ollut vielä naimisissa, kun katseli kirkonpaloa.

"Et suinkaan ollut luullut minusta sellaista?" kysyi hän hiljaa.

"Kyllä, Gaute on kertonut minulle kaiken -- teidän isänne oli

luvannut teidät Simon Andreksenpojalle, mutta te karkasitte Erlend

Nikulauksenpojan kanssa hänen tätinsä luo, ja silloin täytyi Lauritsan

antaa suostumuksensa --"

"Aivan niin ei asia ollut -- me emme karanneet. Simon antoi minulle

vapauden heti kun hän ymmärsi, että minä pidin enemmän Erlendistä, ja

silloin myöntyi isäkin -- vastahakoisesti, mutta hän pani kuitenkin

käteni Erlendin käteen -- olin kihloissa vuoden --. Tuntuuko sinusta

tämä pahemmalta?" kysyi hän, sillä Jofrid oli tullut hehkuvan

punaiseksi ja katsoi kauhistuneena toiseen.

Tyttö raaputti veitsellä pientä veritahraa ja lihasäikeitä valkoiselta

käsivarreltaan.

"Kyllä", sanoi hän matalasti, mutta jokseenkin lujasti. "Hyvää mainetta

ja kunniaa en olisi tahtonut menettää tarpeettomasti. -- Mutta tätä

minä en sano Gautelle", lisäsi hän nopeasti. "Hän uskoo isänsä vieneen

teidät väkisin, kun hän ei voinut saada teitä sanapyynnöllä --"

* * * * *

Tyttö oli tietysti oikeassa, ajatteli Kristiina.

Sitä mukaa kuin aika kului ja Kristiina yhtenään ajatteli tätä asiaa,

alkoi hänestä tuntua, että olisi kunniallisinta Gauten lähettää sana

Hovlandin Helgelle, jättää asiansa tämän käsiin ja pyytää Jofridia

aviokseen sellaisilla ehdoilla kuin Helge arvelisi voivansa myöntää

heille. Mutta kun hän puhui tästä Gautelle, tämä näytti hämmästyneeltä

ja vastaili vältellen. Vihdoin kysyi Gaute kiivaasti, saattoiko äiti

toimittaa kirjeen tunturien yli talvisaikaan? Ei, mutta Sira Dag voisi

varmasti toimittaa kirjeen Nesiin ja siitä edelleen pitkin rannikkoa,

sanoi äiti, papithan voivat aina saada kirjelähetykset kulkemaan,

talvisaikaankin. Gaute sanoi, että se tulisi liian kalliiksi.

"Silloin ei se lapsi tule olemaan aviovaimostasi, jonka saat keväällä",

sanoi äiti harmistuneena.

"Ei asiaa kuitenkaan voida järjestää niin pian", sanoi Gaute. Hän oli

hyvin vihoissaan, sen Kristiina näki.

Ilkeä, synkkä ahdistus sai äidissä vallan sitä mukaa kuin aika kului.

Hän ei voinut olla näkemättä, että Gauten ensimmäinen leimuava ilo

Jofridista oli aivan poissa; Gaute kulki allapäin ja huonotuulisena.

Ensi hetkestä alkaen oli tämä asia, Gauten morsiamenryöstö, näyttänyt

mahdollisimman pahalta -- mutta äidin mielestä se kävi vielä paljon

pahemmaksi, jos mies nyt osoittautuisi pelkuriksi jälkeenpäin. Jos

nuoret katuivat syntiään, niin olihan se hyvä -- mutta tämä näytti

pahoin siltä kuin olisi kysymyksessä enemmän miehuuton pelko sitä

miestä kohtaan, jota hän oli loukannut, kuin jumalinen katumus. Gaute

oli juuri se hänen pojistaan, johon hän oli parhaiten uskonut -- ei

voinut olla totta, mitä ihmiset puhuivat, että hän oli epäluotettava ja

kevytmielinen naisten suhteen, nyt jo kyllästynyt Jofridiin, kun tämä

oli kuihtunut ja raskaana ja aika läheni, jolloin miehen oli vastattava

väkivallastaan naisen omaisia kohtaan.

Hän antoi anteeksi pojalleen -- olihan hän itsekin antautunut niin

helposti viettelykselle, vaikka hän ei koskaan ollut nähnyt silmäinsä

edessä kasvuaikanaan muuta kuin hurskaiden ihmisten siveätä vaellusta

--. Hänen poikansa olivat tienneet lapsuudesta asti, että heidän

oma äitinsä oli rikkonut, isä laittanut lapsia toisen miehen vaimon

kanssa nuoruudessaan ja tehnyt syntiä naidun naisen kanssa, kun he

jo olivat isoja poikia. Ulf Haldorinpoika, heidän kasvatusisänsä,

Fridan kevytmieliset puheet -- oi, eihän ollut kumma, jos nämä nuoret

miehet olivat heikkoja siinä suhteessa. -- Naimisiin oli Gauten

mentävä Jofridin kanssa, jos hän saisi tämän omaisten suostumuksen, ja

pidettävä hyvänään -- mutta sääli olisi Jofridia, jos hän nyt tulisi

näkemään, että Gaute ottaisi hänet pakosta, ilman hyvää tahtoa.

Eräänä päivänä paaston aikana olivat Kristiina ja Jofrid laittamassa

evässäkkejä tukinhakkaajille. He vasaroivat kuivaa kalaa ohueksi ja

litteäksi, painelivat voita rasioihin, täyttivät puuleilejä oluella

ja maidolla. Kristiina näki, että Jofridin oli kamalan tuskallista

seisoa lakkaamatta jaloillaan tuolla tavoin, mutta Jofrid kävi vain

ärtyisäksi, kun Kristiina kehoitti häntä istumaan ja levähtämään.

Viihdyttääkseen häntä tuli Kristiina silloin kysäisseeksi siitä

seikkailusta oriin kanssa, joka Gauten kerrottiin kesyttäneen neidon

palmikkonauhalla: "se oli kai sinun?"

"Ei, sanoi Jofrid äkäisesti ja tuli tiukkuvan punaiseksi. Mutta sitten

hän muutti sävyä.

"Se oli Aasan -- sisareni", sanoi hän nauraen. "Häntä Gaute kosiskeli

ensin, mutta kun minä tulin kotiin, ei hän tiennyt, kummasta meistä

piti enemmän. Mutta Aasan hän oli odottanut olevan Dagrunin luona viime

kesänä, kun hän tuli Sogniin. Ja sitten hän suuttui, kun minä härnäsin

häntä siskollani -- vannoi Jumalan ja ihmisten kautta, ettei hän ollut

niitä miehiä, jotka liiaksi lähentelevät kunnon miesten tyttäriä, ja

ettei Aasan ja hänen välillään ole ollut semmoista, ettei hän ilman

syntiä voisi nukkua minun käsivarrellani ensi yönä, sanoi hän. Minä

otin häntä sanasta --" Jofrid nauroi jälleen. Nähdessään Kristiinan

kasvot hän nyökäytti uhmaavasti.

"Niin, Gauten minä tahdoin miehekseni, ja voitte luottaa siihen, äiti,

että minä saan hänet. Minä saan tavallisesti tahtoni läpi --"

* * * * *

Kristiina heräsi pilkkopimeässä. Kylmä puri poskia ja nenää -- kun hän

veti nahkasia paremmin ympärilleen, tunsi hän niiden tulleen kuuraan

hänen omasta hengityksestään. Oli varmaankin aamupuoli -- mutta

häntä kammotti nousta ylös katsomaan tähtiä. Hän kääriytyi käppyrään

nahkasten alle lämmitelläkseen vielä vähän. Samassa hän muisti unensa.

Hän oli makaavinaan sängyssään pikkutuvassa ja oli juuri synnyttänyt

lapsen. Se makasi hänen käsivarrellaan kääräistynä lampaannahkaan,

joka oli solunut auki ja päästi näkyviin sen pienen tummanpunaisen

ruumiin -- pikkuruisia käsiään se piti nyrkissä kasvojen edessä,

polvet olivat koukistetut vatsaa vasten ja jalat ristissä -- silloin

tällöin se liikahti vähän. Hän ei tullut ihmetelleeksi, ettei poika

ollut kapaloitu ja ettei huoneessa ollut ketään naista heidän luonaan.

Hänen oma lämpönsä huuhteli kuitenkin lasta, kun se makasi siten liki

häntä; käsivartensa kautta hän tunsi aina sydämenjuuriin saakka, kun

lapsi liikahti. Väsymys ja tuska varjostivat häntä vielä parhaillaan

väistyvän pimeyden tavoin hänen maatessaan siinä poikaa katsellen ja

tuntien, kuinka ilo siitä ja rakkaus siihen lisääntyivät taukoamatta

niinkuin päivänjuova kasvaa pitkin joentörmää --.

Mutta samalla kun hän makasi siinä sängyssä, seisoi hän myös ulkona

tuvan seinustalla. Hänen alapuolellaan näkyi kylä aamuauringon

paisteessa. Oli varhainen kevättalvipäivä -- hän särpi sisäänsä

sen kirpeää, raikasta ilmaa -- tuuli oli jäätävän kylmä, mutta

siinä oli kaukaisen meren ja lumensulamisen makua: harjut hohtivat

aamuauringon säteissä laakson toisella puolen, lumettomia läikkiä

oli talojen ympärillä, ja kohvahanki kimmelsi hopeanhohtoisena

kaikissa tummanvihreiden metsien aukeamissa. Taivas oli kuin lakaistu,

kuulakkaan keltainen ja vaaleansininen, muutama tumma, tuulenajama

pilvenhattara vain haihattelemassa -- mutta kylmä oli; siinä, missä hän

seisoi, oli lumihanki kivikova vielä yöpakkasen jälkeen, ja rakennusten

välillä oli kylmä varjo, sillä aurinko oli juuri itään päin talosta

olevan harjun yläpuolella. Ja juuri hänen edessään, missä varjo loppui,

liikutteli aamutuuli kuihtunutta, menneenvuotista ruohoa. Se heilui ja

loisti, mutta teräksenkiiltävä jääkuori sitoi vielä sen juuria.

Oi -- oi. Valitushuokaus kohosi hänen rinnastaan vasten hänen

tahtoaan. Lauritsa hänellä vielä oli luonaan, hän kuuli pojan tasaisen

hengityksen toisesta sängystä. Ja Gaute -- hän makasi ylhäällä

ylistuvassa jalkavaimonsa kanssa. Äiti huokasi jälleen, liikahti

levottomasti, ja vanha Erlendin koira siirtyi hänen koukistettuja

jalkojaan vasten sänkyvaatteiden alla.

Nyt hän kuuli Jofridin olevan ylhäällä ja kävelevän lattialla.

Kristiina kömpi joutuin sängystä ja veti karvakengät jalkaansa,

sarkahameen ja nahkamekon ylleen. Pimeässä hän mennä haparoi uunin

luo, istui nurkalle ja puhalsi ja penkoi tuhkaa, mutta ei pienintäkään

kipinää -- tulensiemen oli kuollut yöllä.

Hän kaivoi tulukset esiin vyölliskukkarostaan, mutta taula oli kai

kastunut ja jäätynyt. Viimein hän ei enää viitsinyt rähjätä, vaan otti

hiilipannun ja lähti ylös lainaamaan tulta Jofridilta.

Siellä paloi hyvä tuli pienessä uunissa ja valaisi huoneen.

Loimunvalossa istui Jofrid kiinnittämässä vaskisoikea paremmin Gauten

poronnahkanuttuun. Kauempaa vuoteen hämärästä hän erotti miehen

paljaan yläruumiin -- Gaute nukkui ilman alusvaatteita kovimmallakin

pakkasella. Gaute oli istuallaan ja oli saanut aamujuoman sänkyyn.

Jofrid nousi, raskaasti ja emäntämäisenä -- eikö äiti haluaisi

olutsiemausta? Hän oli lämmittänyt aamujuoman Gautelle. Ja äiti

sai ottaa tämän kannun Lauritsalle -- hän lähtisi Gauten kanssa

tukkimetsään tänään. Miesten tulisi kylmä --.

Kristiina suipisti vastenmielisyyttä tuntien huuliaan seisoessaan

alhaalla omassa huoneessaan virittämässä tulta uuniin. Jofridin

kodikkaat askareet, Gaute, joka makasi siellä ja antoi peittelemättä

ystävättärensä palvella häntä -- jalkavaimon huolenpito laittomasta

kumppanistaan -- kaikki tyynni tuntui hänestä niin julkealta ja

iljettävältä.

* * * * *

Lauritsa jäi metsään, mutta Gaute tuli kotiin illalla väsyksissä ja

nälissään. Naiset jäivät silloin istumaan hetkeksi, palvelusväen pois

mentyä, pitämään isännälle seuraa tämän juodessa.

Kristiina näki, ettei Jofrid voinut hyvin tänä iltana. Yhtäkkiä hän

päästi ompeluksen vaipumaan helmaansa, ja hänen kasvoillaan kulki

tuskan nytkähdyksiä.

"Oletko kipeä, Jofrid?" kysyi Kristiina hiljaa.

Kyllä vähän -- jalat ja sääret, vastasi Jofrid. Hän oli rehkinyt koko

päivän tapansa mukaan suostumatta säästämään itseään. Nyt hän oli

saanut pistoksen ja jalat olivat turvonneet.

Yhtäkkiä herahtivat pienet kyyneleet hänen silmäripsiensä alta.

Kristiina ei ollut koskaan nähnyt naisen itkevän niin omituisesti --

ääneti, yhteenpurruin hampain hän istui, ja pyöreät kirkkaat kyyneleet

-- Kristiinan mielestä ne näyttivät kovilta kuin helmet, ja ne kierivät

alas kuihtuneita, ruskealäikkäisiä kasvoja. Häntä näytti suututtavan,

että hänen oli täytynyt antaa perään -- vastenmielisesti hän antoi

Kristiinan taluttaa itsensä vuoteeseen.

Gaute tuli jäljessä.

"Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" kysyi hän kömpelösti. Hänen kasvonsa

olivat tulipunaiset pakkasesta, ja hän katseli syrjästä onnettomana,

kun äiti laittoi Jofridin mukavasti makuulle, veti hänen jaloistaan

kengät ja sukat ja ryhtyi hoitelemaan turvonneita jalkoja ja sääriä.

"Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" toisti Gaute kysymystään.

"Olen", sanoi Jofrid hiljaa ja salatun raivokkaasti. "Luuletko minun

muuten käyttäytyvän näin?"

"Oletko kipeä, Jofridini?" toisti Gaute jälleen.

"Näet kai sen -- älä seiso siinä töllöttämässä suu auki kuin

mieletön, poika!" Kristiina kääntyi äkkiä säkenöiden poikaansa päin.

Se salaa jomottava paise, jonka oli nostattanut levottomuus miten

kaikki päättyisi, kärsimättömyys siitä, että hänen täytyi sietää

näiden nuorten laadutonta elämää talossaan, kalvava epäilys pojan

miehekkyydestä -- se puhkesi nyt raivokkaaseen suuttumukseen: "Oletko

sellainen nauta, että luulet hänestä ehkä tuntuvan _hyvältä_ -- kun

hän näkee, ettei sinussa ole sen vertaa miestä, että rohkenisit kulkea

tunturin yli, kun tuulee ja tuiskuaa --. Sinä tiedät, että hän saa

pian ryömiä polvillaan, tämä nais-poloinen tässä, ja kiemurrella mitä

kovimmissa tuskissa -- ja äpäräksi tullaan hänen lastaan kutsumaan,

siksi ettet sinä uskalla kohdata hänen isäänsä -- sinä istut ja haudot

penkkiä tuvassa etkä rohkene liikuttaa sormeasikaan puolustaaksesi

naista, joka sinulla on, ja lasta, jonka tulet saamaan. -- _Sinun_

isäsi ei pelännyt niin kovin minun isääni, ettei hän olisi tohtinut

käydä tämän puheille, eikä hän ollut niin viluinen, ettei olisi

uskaltanut kulkea suksilla tunturin yli talvisaikaan. Hyi sinuas, Gaute

-- ja voi minua, että minun täytyy elää se päivä, jolloin minun on

kutsuttava pelkuriksi yhtä niistä pojista, jotka Erlend on siittänyt

minun kanssani!"

Gaute otti pölkkytuolin kaksin käsin, paiskasi sen lattiaan, juoksi

pöydän luo ja sivalsi maahan kaikki mitä sillä oli. Sitten hän

syöksähti ovelle antaen jäähyväispotkun pölkkytuolille -- he kuulivat

hänen juoksevan kiroillen ylös ylistuvan portaita.

"Ei, äiti -- nyt te olitte liian ankara Gautelle --" Jofrid kohottautui

kyynärpäänsä varaan. "Te ette voi kohtuudella vaatia, että hänen

olisi pantava henkensä vaaraan lähtemällä tunturin yli talvella --

tavatakseen isääni ja saadakseen tietää, onko hänen naitava vietelty

morsian ilman muita myötäjäisiä kuin paita, joka oli päälläni, kun hän

vei minut, vai menetettävä maansa?-"

Suuttumuksen aallot lainehtivat vielä Kristiinan mielessä. Hän vastasi

ylpeästi:

"En kuitenkaan usko, että _minun_ poikani voi ajatella niin!"

"Ei", sanoi Jofrid, "-- jollen minä olisi ollut ajattelemassa hänen

puolestaan, niin --" Kun hän näki Kristiinan ilmeen, pilkisti nauru

hänen äänestään:

"Rakas äiti -- minulla on ollut kyllin kova tekeminen Gauten

pidättämisessä -- nyt minä en tahdo, että hän tekee uusia

mielettömyyksiä minun tähteni ja erottaa meidän lapsemme siitä

varallisuudesta, jonka minä voin odottaa saavani omaisteni jälkeen, jos

Gaute pääsee sellaiseen sovintoon, joka on paras ja kunniallisin meille

kaikille --"

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Kristiina.

"Tarkoitan, että kun omaiseni haastavat Gauten, niin Sigurd-herra

vastaa heille niin, että he ymmärtävät, ettei Gaute ole vailla

heimolaisia. Hän saa taipua maksamaan täydet sakot, mutta sitten kihlaa

isäni minut Gautelle niin, että minä saan takaisin perintöoikeuteni

hänen jälkeensä yhdessä sisarteni kanssa --"

"Sinä et itsekään ole siis syytön", kysyi Kristiina, "siihen, ettet

ehdi naimisiin ennen kuin lapsesi tulee maailmaan?"

"Jos olen voinut karata kotoani Gauten kanssa, niin -- Ei suinkaan

kukaan usko hänen panneen paljastettua miekkaa välillemme sänkyyn öisin

--."

"Eikö hän ensinkään ole kysynyt sinua omaisiltasi?" kysyi Kristiina.

"Ei, me tiesimme sen olevan turhaa, vaikka Gaute olisi ollut paljon

rikkaampikin kuin hän on." Jofrid purskahti jälleen nauruun.

"Katsokaas, äiti, isä luulee ymmärtävänsä hevoskauppaa paremmin kuin

kukaan muu. Mutta sen on oltava paljon valppaampi kuin isä, joka aikoo

puijata Gaute Erlendinpojan hevosenvaihdossa --"

Kristiina ei voinut olla hymyilemättä -- niin ilottomalla mielellä kuin

hän olikin.

"Minä en tunne lakia niin tarkoin näissä asioissa", sanoi hän

vakavasti, "mutta en ole varma siitä, Jofrid, onko Gauten helppo päästä

sellaiseen sovintoon, jota sinä sanot hyväksi. Jos Gaute julistetaan

lainsuojattomaksi ja isäsi ottaa sinut kotiinsa, antaa sinun tuntea

vihansa -- tai vaatii sinua menemään luostariin syntejäsi sovittamaan?-"

"Ei hän voi panna minua luostariin antamatta mukaani niin runsaita

lahjoja, että tulee huokeammaksi ja kunniallisemmaksi hänen tehdä

sovinto Gauten kanssa ja ottaa sakot: ymmärrättehän, että silloin ei

hänen tarvitse kustantaa myötäjäisiä naittaessaan minut. Että minä

pääsen perinnölle sisarteni kanssa, siihen arvelen Olavin, sisareni

miehen, myöntyvän. Muuten saavat omaiseni ottaa myös tämän minun

lapseni hoivaansa. Ja minä luulen, että isä ajattelee kahteen kertaan

ennen kuin koettaa ottaa minut kotiin Hovlandiin äpärälapsen kanssa --

antaakseen minun tuntea vihansa -- hän tuntee _minut_ --

"Minäkään en tiedä kovin paljon laista, mutta minä tunnen isäni ja

tunnen Gauten. Ja nyt on kulunut jo siksi pitkä aika, että tuo juttu

voi tuskin tulla esiin ennen kuin minä itsekin olen taas kevyt ja

terve; silloin, äiti, ette olekaan näkevä minun itkevän! Ehei, Gaute

saa kyllä aikaan sovinnon sellaisilla ehdoilla kuin --.

"Ei, äiti -- Gaute, joka on valtaherrain ja kuningasten juurta -- ja te

olette peräisin maan parhaista suvuista: jos teidän täytyikin kärsiä

se, että poikanne vajosivat alas siitä asemasta, johon he olivat

syntyneet, niin tulette jälleen näkemään jälkeläistenne menestyksenkin

minun ja Gauten lapsissa --"

Kristiina istui vaiti. Saattoi kyllä olla uskottavaa, että kävisi

niinkuin Jofrid tahtoi -- hän ymmärsi, ettei hänen olisi tarvinnut

huolehtia Jofridista niin kovin. Hän oli tullut nyt kovin laihaksi

kasvoiltaan -- posken pehmeä pyöreys oli kulunut kokonaan pois, ja

silloin näkyi paremmin, miten suuri ja voimakas alaleuka hänellä oli.

Jofrid haukotteli, hinautui istualleen ja katseli ympärilleen etsien

jalkineitaan. Kristiina auttoi ne hänen jalkaansa. Jofrid kiitti:

"Älkääkä kiusatko Gautea nyt enää, äiti. Ei se ole helppoa hänellekään,

ettei meistä tule avioparia sitä ennen -- mutta minä en tahdo tehdä

lastani köyhäksi jo ennen sen syntymää --"

* * * * *

Kaksi viikkoa myöhemmin Jofrid synnytti suuren ja kauniin pojan, ja

Gaute lähetti sanan Sundbuhun samana päivänä; Sigurd-herra tuli silloin

heti Jørundgaardiin ja hän piti Erlend Gautenpoikaa kasteella. Mutta

niin iloinen kuin Kristiina Lauritsantytär olikin pojanpojastaan,

pahoitti hänen mieltään kuitenkin se, että Erlendin nimi tuli ensi

kerran annettavaksi äpärälapselle.

"Isäsi uskalsi enemmän antaakseen pojalleen hänen oikeutensa", sanoi

hän Gautelle eräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ja katseli,

kun hän laittoi pienokaista yökuntoon. Jofrid nukkui jo makeasti

sängyssä. "Hänen rakkaudellaan vanhaan Nikulaus-herraan oli määränsä,

mutta kuitenkaan ei hän varmaan olisi koskaan kunnioittanut isäänsä

niin vähän, että olisi nimittänyt hänen mukaansa pojan, joka ei ollut

aviossa syntynyt."

"Niin, Orm -- se kai oli annettu äidinisän mukaan?" kysäisi Gaute. "--

Niin -- niin, äiti, tuo ei ehkä ollut pojan-omaisesti sanottu. Mutta

voittehan ymmärtää meidän poikien huomanneen siihen aikaan kun isä eli,

ettei hän teidän mielestänne voinut olla meille esikuvana kaikissa

asioissa -- mutta nyt te puhutte hänestä yhtä mittaa niinkuin hän olisi

ollut tosi pyhimys -- likipitäen. Tietänette kai meidän tietävän, ettei

hän ollut sellainen. Ylpeitä olisimme me kaikki sinä päivänä, jolloin

olisimme kasvaneet hänen mittaansa -- harteiltamme -- me muistamme,

että hän oli päällikkö ja mies, miesten ensimmäinen kaikissa niissä

hyveissä, jotka eniten miestä kaunistavat -- mutta te ette voi saada

meitä uskomaan, että hän oli säysein ja sivein mies naistentuvassa tahi

kelvollisin isäntä --

"Kuitenkaan ei kenenkään tarvitse toivottaa parempaa sinulle,

Erlend-poikani, kuin että tulisit häneen!" Hän otti lapsen, joka nyt

oli valmiiksi kapaloitu, työnsi leukansa vaaleasta villakapalosta

pilkistäviä pikkuruisia punaisia kasvoja vasten: "Tämä kelvokas ja

lupaava nuorukainen, Erlend Gautenpoika Jørundgaardista -- Sinä saat

sanoa isoäidillesi, että _sinä_ et pelkää isäsi pettävän sinua --" Hän

teki ristinmerkin lapsen yli ja pani pojan takaisin Kristiinan helmaan,

siirtyi sängyn luo ja katsoi nukkuvaa nuorta äitiä:

"Jofridini laita on niin hyvin kuin olla voi, sanotte te. Hän näyttää

kalpealta -- mutta te kai ymmärrätte sellaiset asiat parhaiten --

nukkukaa hyvin Jumalan rauhassa tässä huoneessa!"

Kuukauden kuluttua pojan syntymästä piti Gaute suuret ristiäispidot,

joihin kokoontuivat hänen sukulaisensa läheltä ja kaukaa. Kristiina

arvasi, että Gaute oli kutsunut heidät tänne neuvottelemaan hänen

asemastaan -- nyt oli kevät, ja hänen täytyi odottaa pian saavansa

kuulla uutisia Jofridin omaisista.

Kristiina koki sen ilon, että sai Ivarin ja Skulen yhtä aikaa kotiin.

Ja myös hänen orpanansa saapuivat: Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa

hänen sedäntyttärensä kanssa Skogista, Ivar Gjesling Ringheimistä ja

Haavard Trondinpoika. Trondinpoikia hän ei ollut nähnyt sen jälkeen

kun Erlend veti sundbulaiset mukanaan onnettomuuteen. Nyt he olivat jo

vanhahkoja miehiä: he olivat aina olleet huolettomia ja kevytmielisiä,

mutta rohkeita ja suuriluontoisia, eivätkä he olleet paljon muuttuneet

-- he kohtelivat sekä Erlendinpoikia että serkkuaan ja seuraajaansa

Sundbussa, ritari Sigurdia, vapaasti ja avoimesti sukulaistapaan. Nyt

juoksi olut ja sima virtanaan pikku Erlendin kunniaksi; Gaute ja Jofrid

ottivat vieraansa vastaan niin ujostelematta kuin olisivat olleet

naimisissa ja kuningas itse pitänyt heidän häänsä --. kaikki olivat

iloisia eikä kukaan näyttänyt ajattelevan, että nuorten kunnia ja

menestys olivat vielä kyseenalaiset. Mutta Kristiina sai tietää, ettei

Jofrid ollut sitä unohtanut:

"Mitä hilpeämpinä ja karskimpina he kohtaavat isäni, sitä helpommin hän

tulee mukautumaan", sanoi hän. "Eikä Olavi Piper ole koskaan voinut

salata, että hänestä on mieluista istua samalla penkillä vanhoihin

sukuihin kuuluvain miesten kanssa."

Ainoa, joka ei näyttänyt oikein viihtyvän tässä sukulaisseurassa,

oli herra Jammælt Halvardinpoika. Kuningas Maunu oli antanut hänelle

ritariarvon viime jouluna; Ramborg Lauritsantytärtä kutsuttiin nyt

rouvaksi.

Tällä kertaa oli Jammælt-herralla mukanaan vanhin poikapuolensa Andres

Simoninpoika. Kristiina oli sitä pyytänyt Jammæltin viimeksi täällä

käydessä, sillä hän oli kuullut huhun, että poika olisi omituinen.

Silloin hän pelästyi kauheasti -- jospa poika oli saanut vian sieluunsa

tai ruumiiseensa siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli siihen ollut

sen pienenä ollessa. Mutta isäpuoli väitti sen perättömäksi, poika oli

terve ja voimakas, hyvä kuin kulta -- ja ehkä hän oli viisaampikin

kuin useimmat muut -- mutta asia oli niin, että hän oli näkijä:

toisinaan hän tuli kuin halvatuksi, ja jälkeenpäin hän teki usein

kaikenlaista merkillistä -- niinkuin viime vuonnakin. Silloin hän

oli eräänä päivänä ottanut hopealusikkansa -- se oli vielä sama,

jonka hän oli saanut Kristiinalta syntymälahjaksi, ja paitariekaleen,

jonka hän oli perinyt isältään -- ja sitten hän lähti talosta joen

yli vievälle valtamaantien sillalle lähelle Ælinia. Siinä hän istui

odottamassa monta tuntia -- sitten tuli sillan yli kolme köyhää,

vanha kerjäläinen ja sylilasta kantava nuori nainen. Andres menee

heidän luokseen, antaa heille tavaransa ja pyytää saada kantaa lasta

naisen puolesta. Kotona jouduttiin pois suunniltaan levottomuudesta,

kun Andres ei tullut kotiin puoliselle eikä illalliselle, -- häntä

lähdettiin etsimään, ja vihdoin sai Jammælt tietoonsa, että Andres

oli nähty kaukana pohjoisessa naapurikylässä joidenkin Kreppiksi ja

Kraakaksi nimitettyjen ihmisten matkassa; hän oli kantanut heidän

tenavaansa. Kun Jammælt vihdoinkin seuraavana päivänä saavutti pojan,

sanoi tämä lopuksi, että hän oli kuullut äänen viime sunnuntaina

messussa seisoessaan ja katsoessaan kuvaa, joka oli maalattu taululle

alttaripöydän yläpuolelle. Se kuvasi Jumalan äitiä ja Pyhää Joosefia

matkaamassa lapsen kanssa Egyptinmaalle, ja hän oli toivonut, että

olisi elänyt heidän aikanaan, sillä silloin hän olisi pyytänyt saada

seurata heitä ja kantaa lasta Neitsyt Maarian puolesta. Silloin hän oli

kuullut äänen, maailman lempeimmän ja suloisimman, joka lupasi antaa

hänelle merkin, jos hän menisi Bjerkheimin sillalle määrättynä

päivänä --.

Muuten oli Andres vastahakoinen puhumaan näyistään -- sillä heidän

kirkkoherransa sanoi, että ne olivat tietysti osaksi kuvittelua ja

osaksi houretta ja mielenhäiriöitä, ja äitinsä hän säikytti miltei

suunniltaan kummallisella olennollaan. Mutta hän puhui erään vanhan

palvelijattaren, hyvin hurskaan naisen, ja erään saarnaajaveljen

kanssa, jonka oli tapana kulkea kylän kautta paaston ja adventin

aikana. Ja poika tulisi kai valitsemaan hengellisen alan -- joten Simon

Simoninpoika tulisi silloin aikanaan Formon haltijaksi. Tämä oli terve

ja vilkas lapsi, hyvin isänsä näköinen ja Ramborgin lemmikki.

Ramborg ja Jammælt eivät olleet saaneet vielä lapsia yhdessä;

Kristiina oli kuullut ihmisiltä, jotka olivat nähneet Ramborgin

Raumarikessä, että hän oli tullut hyvin paksuksi ja laiskaksi. Hän

seurusteli etelänpuolen rikkaimpien ja mahtavimpien ihmisten kanssa,

mutta pohjoiseen kotipuoleensa ei hän halunnut koskaan matkustaa,

eikä Kristiina ollut nähnyt ainoaa sisartaan sen jälkeen kun he

olivat aikoinaan eronneet toisistaan Formossa. Mutta Kristiina luuli

tietävänsä, että Ramborg kantoi kaunaa hänelle yhä entiseen tapaan.

Hän eli hyvässä sovussa Jammæltin kanssa, joka oli ottanut hellästi

huolehtiakseen lapsipuoltensa hyvinvoinnista. Jammælt oli sopinut, että

sen miehen vanhin poika, joka tulisi hänen pääperillisekseen, jos hän

kuolisi lapsettomana, kihlaisi Ulvhild Simonintyttären; siten tulisi

ainakin Simonin tytär hyötymään hänen omaisuudestaan hänen kuoltuaan.

Arngjerd oli mennyt naimisiin Eikenin Grunden kanssa vuosi jälkeen

isän kuoleman; Gyrd Darre ja Jammælt olivat lahjoittaneet hänelle niin

runsaat myötäjäiset kuin Simonkin olisi heidän ymmärryksensä mukaan

suonut tälle lapselleen, ja hänellä oli hyvät olot, -- Grunde antautui

vaimon johdettavaksi kaikessa, ja heillä oli jo kolme kaunista lasta.

Kristiina tuli kumman liikuttuneeksi nähdessään jälleen Simonin ja

Ramborgin vanhimman pojan. Hän oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ilmielävä

kuva -- paljon enemmän vielä kuin Gaute. Ja viime vuosina oli

Kristiinan täytynyt luopua uskostaan, että Gaute olisi kovin hänen

isänsä kaltainen luonteeltaan.

Andres Darre oli kahdentoista vuoden vanha, pitkä ja hoikka, vaalea

ja kaunis ja hieman hiljainen olemukseltaan, vaikka hän näyttikin

terveeltä ja iloluontoiselta, ja hänellä oli hyvät ruumiin voimat

ja hyvä ruokahalu, paitsi ettei hän tahtonut syödä lihaa. Jotakin

erikoista hänessä oli, mikä erotti hänet muista pojista, mutta

Kristiina ei voinut sanoa, mitä se oli, vaikka hän tarkkailikin kovin

poikaa. Andres ystävystyi tätinsä kanssa, mutta hän ei maininnut

koskaan näkyjään eikä langennut hurmostilaan Silissä olonsa aikana.

* * * * *

Neljä Erlendinpoikaa näyttivät nauttivan yhdessäolostaan äidinkodissa,

mutta Kristiina ei saanut paljon puhutuksi poikainsa kanssa. Kun

nämä puhelivat keskenään, tunsi Kristiina, että heidän elämänsä ja

menestyksensä oli liukumassa pois hänen näköpiiristään -- ne kaksi,

jotka tulivat maailmalta, olivat eronneet kodistaan, ja ne kaksi,

jotka olivat jäljellä talossa, tulisivat kai pian ottamaan ohjat hänen

käsistään. Käräjät sattuivat juuri keväisen rehunniukkuuden ajaksi, ja

hän näki nyt, että Gaute oli valmistautunut niiden varalta säästämällä

rehua talvella enemmän kuin tavallisesti, ja hän oli saanut lainaksikin

rehua Sigurd-herralta -- mutta kaiken tämän hän oli järjestänyt

neuvottelematta äitinsä kanssa. Ja kaikki neuvottelut Gauten asiasta

käytiin ikään kuin hänen ylitseen, vaikka hän istuikin samassa

huoneessa miesten kanssa.

Niinpä ei häntä paljon ihmetyttänytkään, kun Ivar eräänä päivänä

tuli ja sanoi, että Lauritsa seurasi häntä, kun hän palasi takaisin

Rognheimiin.

Ivar Erlendinpoika sanoi kuitenkin eräänä päivänä äidilleen, että

hänen mielestään tämän pitäisi muuttaa hänen luokseen Rognheimiin, kun

Gaute menisi naimisiin: "Signe on paljon hyväsävyisempi miniä yhdessä

asumaan, luulen minä -- ja helpoksi ei teille mitenkään tule koitumaan

jättää valta käsistänne täällä, missä olette tottunut hallitsemaan."

Mutta muuten näytti Ivar pitävän Jofridista, kuten kaikkikin miehet.

Vain Jammælt-herra näytti suhtautuvan häneen vähän kylmäkiskoisemmin.

Kristiina istui pieni pojanpoikansa sylissään ja ajatteli että

helpoksi ei olo varmaankaan tulisi siellä eikä täällä. Vaikeaa oli

tulla vanhaksi. Tuntui niin äskeiseltä asialta, kun hän itse oli nuori

nainen -- silloin olivat miesten taistelut ja neuvottelut pauhanneet

hänen kohtalonsa ympärillä. Nyt hänet oli sysätty syrjään. Eikä ollut

kauan siitä, kun hänen omat poikansa olivat olleet sellaisia kuin

tämä. Hän muisti unensa vastasyntyneestä lapsesta --. Tähän aikaan hän

tuli ajatelleeksi omaa äitiään -- hän ei voinut muistaa äitiä muuta

kuin vanhahtavana, raskasmielisenä naisena. Mutta tämä oli ollut nuori

maatessaan ja lämmittäessään häntä oman ruumiinsa lämmöllä, äitikin

oli saanut nuoruudessaan merkit ruumiiseensa ja sieluunsa lasten

kantamisesta ja synnyttämisestä, eikä hän ollut varmaan ajatellut

enemmän kuin Kristiina itsekään istuessaan suloinen nuori elämä

rinnoillaan, että niin kauan kuin he molemmat eläisivät, veisi jokainen

päivä lasta yhä kauemmas ja kauemmas äidin helmasta.

"Kun itse olet synnyttänyt lapsia, Kristiina, niin luulen sinun

ymmärtävän", oli äiti kerran sanonut. Nyt hän ymmärsi, että hänen

äitinsä mieli oli ollut täyteen piirretty muistoja tyttärestä, muistoja

lapseen kohdistuneista ajatuksista siltä ajalta, jolloin se oli

syntymätön, ja kaikilta niiltä vuosilta, joista lapsi itse ei muista

mitään, muistoja pelosta ja toiveesta ja unelmista, joita lapset eivät

tiedä koskaan heistä unelmoidun, ennen kuin heidän oma aikansa tulee

pelätä ja toivoa ja unelmoida salaa --.

Lopuksi hajaantuivat sukulaiset niin, että muutamat asettuivat

Jammæltin luo Formoon ja muutamat menivät Sigurdin kanssa Vaagaahon.

Mutta vihdoin eräänä päivänä ajaa karautti kaksi Gauten vuokramiestä

laakson eteläosasta kartanoon: nyt oli toimitusmies matkalla pohjoiseen

haastamaan Gautea tämän kotoa, ja neidon isä ja sukulaiset olivat itse

hänen mukanaan. Nuori Lauritsa juoksi heti talliin. Seuraavana iltana

oli Jørundgaardin kartanolle kerääntynyt kuin sotajoukko: kaikki Gauten

sukulaiset olivat siellä aseistettuine miehineen, ja hänen ystävänsä

kylästä olivat myös saapuneet.

Sitten tuli Hovlandin Helge suuren seurueen kanssa vaatimaan oikeuttaan

naisenryöstäjältä. Kristiina näki vilahdukselta Helge Dukin, kun tämä

ratsasti pihaan rinnakkain herra Paal Sørkvenpojan, itse toimitusmiehen

kanssa. Jofridin isä oli vanhahko, pitkä ja köyryselkäinen, kivulloisen

näköinen mies -- kun hän laskeutui hevosen selästä, näkyi, että hän

oli nilkku. Sisaren mies, Olav Piper oli pieni, leveä ja pyylevä,

punaihoinen ja punatukkainen.

Gaute meni heitä vastaan, ryhdiltään suorana ja kauniina -- ja hänen

takanaan oli kokonainen heimokunta sukulaisia ja ystäviä; he seisoivat

puolipiirissä isonrakennuksen portaiden edessä, keskellä molemmat

vanhemmat, ritarisäätyiset herrat, Sigurd-herra ja Jammælt-herra.

Kristiina ja Jofrid katselivat kohtausta kutomatuvan seinäluukusta,

mutta he eivät voineet kuulla sanoja, joita lausuttiin.

Miehet nousivat ylistupaan, ja molemmat naiset kääntyivät kutomatupaan.

He eivät jaksaneet puhella. Kristiina istui lieden luona; Jofrid käveli

lattialla lapsi sylissään. Tätä kesti jonkin aikaa -- sitten Jofrid

kietaisi vaipan lapsen ympärille ja lähti se sylissään ulos. Tuntia

myöhemmin tuli Jammælt Halvardinpoika kälynsä luo kutomatupaan, jossa

tämä istui yksinään, ja kertoi hänelle tuloksen.

Gaute oli tarjonnut Helge Dukille kuusitoista naulaa kullassa Jofridin

kunniasta ja omasta väkivallankäytöstään jälkeenpäin -- ne olivat samat

sakot, jotka Helgen veli oli saanut poikansa hengestä. Ja hän kihlasi

Jofridin hänen isältään soveliain huomenlahjoin, mutta Helgen tulisi

vastineeksi tehdä täysi sovinto hänen ja tyttärensä kanssa, niin että

tytär saisi samanlaiset myötäjäiset kuin hänen sisarensakin ja tulisi

perinnöstä osalliseksi heidän kanssaan. Sigurd-herra tarjosi Gauten

sukulaisten puolesta takuun siitä, että tämä pitäisi sopimuksen. Helge

Duk näytti heti taipuvalta suostumaan tarjoukseen, mutta hänen vävynsä,

Olav Piper, ja Nerid Kaarenpoika, joka oli Aasan sulhanen, vastustivat

sitä ja arvelivat, että Gaute oli varmaan miehistä julkein, kun rohkeni

itse pyrkiä asettamaan ehtoja naimiselleen neidon kanssa, jonka oli

häväissyt tämän ollessa lankonsa talossa ja sitten ryöstänyt, tahi

vaatia tytölle perintöoikeutta tämän sisarten kanssa.

Oli helppo nähdä, sanoi Jammælt, että Gautesta itsestään ei ollut

mieluista, että hänen piti tinkiä hintaa naidakseen hyväsukuisen

nuoren neidon, jonka hän oli vietellyt ja joka nyt oli synnyttänyt

hänelle pojan. Mutta hän oli oppinut sekä luvut että rukoukset, niin

ettei hänen tarvinnut lukea niitä kirjasta, sen saattoi myös helposti

ymmärtää.

Kun he parhaillaan puhuivat asiasta ja ystävät molemmin puolin

koettivat välittää, astui Jofrid sisään lapsi sylissään. Silloin hänen

isänsä murtui eikä kyennyt pidättämään itkuaan. Niin päättyi asia

Jofridin tahdon mukaan.

Gaute ei olisi ikinä voinut maksaa sellaisia sakkoja, se oli selvää,

mutta Jofridin myötäjäiset asetettiin siten, että ne menivät tasan.

Siten oli kaupan tulos oikeastaan se, että Gaute otti Jofridin

saamatta hänen mukanaan paljoakaan enempää kuin mitä tällä oli ollut

säkeissään taloon tullessaan, mutta hän antoi Jofridille vakuuskirjan

suurimpaan osaan omaisuudestaan vastalahjana ja huomenlahjana, ja hänen

veljensä hyväksyivät sen. Mutta kerran hän tulisi saamaan vaimonsa

kautta suuret rikkaudet -- jollei avioliitto vain jäisi lapsettomaksi,

nauroi Ivar Gjesling, ja miehet nauroivat mukana, mutta Kristiina kävi

tulipunaiseksi, sillä Jammælt oli kuulemassa kaikkea sitä karkeaa

leikinlaskua, mikä nyt seurasi.

Seuraavana päivänä Gaute Erlendinpoika kihlasi Jofrid Helgentyttären,

ja sitten kävi Jofrid kirkotettavana sellaisella kunnialla kuin hän

olisi ollut aviovaimo -- Sira Dag sanoi, että hänellä oli nyt siihen

oikeus. Sitten hän lähti lapsineen Sundbuhun ja oli Sigurd-herran

suojassa häihin saakka.

Häät olivat kuukauden perästä, juuri juhannuksen jälkeen; ne olivat

kauniit ja uhkeat. Seuraavana aamuna antoi Kristiina Lauritsantytär

suurella juhlallisuudella avaimet pojalleen, ja Gaute kiinnitti kimpun

vaimonsa vyöhön.

Sen jälkeen piti herra Sigurd Eldjarn suuret pidot Sundbussa, ja

siellä vannottiin ja vahvistettiin juhlallisesti ystävyys hänen

ja hänen orpanainsa, entisten sundbulaisten välillä. Sigurd-herra

lahjoitti runsain käsin talonsa kalleuksia sekä Gjeslingeille että

kaikille vieraille sukulaisuuden ja ystävyyden läheisyyden mukaan --

sarvia, pöytäastioita, koruja, aseita, turkiksia ja hevosia. Ihmiset

arvelivat silloin, että Gaute Erlendinpoika oli johtanut tämän

morsiamenryöstöasiansa mitä kunniakkaimpaan päätökseen.