II

Joskus sattui, että kun Kristiina jo oli mennyt levolle, hän heräsi

kartanoon saapuvien ihmisten synnyttämään hälinään. Ylistuvan ovea

jyrisytettiin -- hän kuuli Gauten tervehtivän vieraitaan äänekkäästi

ja iloisesti. Palvelusväen oli noustava ylös ja lähdettävä ulos.

Yläpuolella olevassa tuvassa kolisteltiin ja tömisteltiin -- Kristiina

erotti Ingridin vihaisen äänen. Niin, hän oli hyvä lapsi, tuo nuori

palvelustyttö, ei suvainnut mitään lähentelyä. Nauravien nuorten äänten

hölinä palkitsi hänen terävät, sukkelat sanansa. Frida hoilasi -- se

poloinen ei tullut koskaan sen viisaammaksi; ei ollut monta vuotta

nuorempi kuin Kristiina itse -- ja kuitenkin täytyi talon emännän vielä

pitää häntä silmällä --.

Sitten Kristiina käänsi kylkeään ja nukkui.

Gaute oli seuraavana aamuna ylhäällä varhain, kuten hänen tapansa oli

-- hän ei ottanut pitempää aamu-unta, vaikka oli juonutkin illalla.

Mutta vieraat eivät tulleet esiin ennen kuin aamiaiselle. Sitten he

jäivät taloon siksi päiväksi -- milloin oli kyseessä kaupanteko,

milloin vain ystävyysvierailu. Gaute oli hyvin vieraanvarainen.

Kristiina piti huolta siitä, että Gauten vieraita kestittiin parhaalla

tavalla. Hän ei tiennyt itse, että hän hääriessään hymyili hiljaa

isänsä talossa jälleen raikuvalle nuoruuden ja ilonpidon kohinalle.

Mutta hän puhui vähän noiden nuorten miesten kanssa eikä paljon

nähnytkään heitä. Hän näki vain sen, että Gaute oli seuramiehenä

iloinen ja hilpeä.

Gaute Erlendinpoika oli yhtä hyvin suosittu pieneläjien kuin rikkaitten

talollistenkin kesken. Vaikka oikeudenkäynti Erlendin surmaajia vastaan

oli tuottanut suurta onnettomuutta heidän omaisilleen, niin että oli

joukko taloja ja sukuja, joiden ihmiset tahallaan karttoivat tavata

ketään Erlendinpojista, ei Gautella ollut yhtään vihamiestä.

Sundbun Sigurd-herra oli kiintynyt mitä lämpimimmin nuoreen

sukulaismieheensä. Tämä Kristiinan orpana, jota hän ei ollut koskaan

tavannut, ennen kuin kohtalo toi hänet Erlend Nikulauksenpojan

kuolinvuoteen luo, oli tällöin osoittanut Kristiinalle mitä

uskollisinta sukulaismieltä. Hän viipyi Jørundgaardissa melkein jouluun

asti ja teki kaiken voitavansa auttaakseen leskeä ja isättömiä poikia.

Erlendinpojat osoittivat kiitollisuuttaan soveliaasti ja kauniisti,

mutta ainoastaan Gaute oli liittynyt lähemmin häneen ja oleskellut

usein Sundbussa sen jälkeen.

Kun tämä Ivar Gjeslingin tyttärenpoika kerran kuolisi, joutuisi kartano

kokonaan pois suvusta -- hän oli lapseton, ja Haftorinpojat olivat

hänen lähimmät perillisensä. Sigurd-herra oli jokseenkin vanha ja

häntä oli kohdannut se kova kohtalo, että hänen nuori vaimonsa menetti

järkensä ensimmäisessä lapsivuoteessaan. Nyt hän oli viettänyt lähes

neljäkymmentä vuotta tuon hullun vaimon kanssa, mutta vieläkin hän

pistäytyi miltei joka päivä katsomassa, kuinka tämä voi -- vaimo asui

eräässä Sundbun parhaista rakennuksista, ja useita palvelustyttöjä oli

yksinomaan häntä palvelemassa. "Tunnetko minua tänään, Gyrid?" oli

miehen tapana kysyä. Toisinaan vaimo ei vastannut, mutta toisinaan hän

sanoi: "Kyllä minä sinut hyvin tunnen -- sinä olet Ysaias ennustaja,

joka asuu Brotveitissa Brotveitkollenin juurella." Vaimo istui aina

värttinä käsissään -- parhaalla päällä ollessaan hän kehräsi tasaisen

ja hienon langan, mutta kun hänen laitansa oli huonosti, hän purki omat

kehruunsa ja syyti palvelustyttöjen karttaamat villat ympäri huonetta.

Sen jälkeen kun Gaute oli kertonut äidilleen tämän, otti Kristiina

aina orpanansa vastaan sydämellisen ystävällisesti, milloin tämä

sattui taloon tulemaan. Mutta hän kieltäytyi lähtemästä hänen mukanaan

Sundbuhun -- siellä ei hän ollut ollut sitten kuin morsiamena.

Gaute Erlendinpoika oli paljon lyhyempi varreltaan kuin Kristiinan

muut pojat. Ryhdikkään äidin ja pitkien veljiensä joukossa hän näytti

miltei pieneltä, mutta hän oli hyvinkin keskikokoinen. Yleensä

näytti Gaute pöyhistyvän paljon enemmän kaikissa suhteissa nyt, kun

molemmat vanhemmat veljet ja iässä häntä seuraavat kaksoset olivat

poissa -- heidän joukossaan hän oli ollut hiljainen olennoltaan.

Paikkakunnalla häntä pidettiin tavattoman kauniina miehenä -- hän

olikin kaunis kasvoiltaan. Pellavankeltaisine hiuksineen ja suurine

harmaine silmineen, jotka sijaitsivat hienosti otsan alla, soikeine,

kohtalaisen täyteläisine kasvoineen, raikkaine ihoineen ja kauniine

suineen hän muistutti paljon äidinisäänsä. Pään asento hartioilla oli

kaunis, ja hänellä oli tavattomat voimat hyvinmuodostuneissa, hiukan

suurehkoissa käsissään. Mutta hän oli vähän liian lyhyt alaruumiiltaan

ja länkisäärinen. Sentähden hän aina piti pitkäliepeisiä vaatteita,

milloin ei työn vuoksi ollut suorastaan pakko pitää lyhyttä mekkoa,

vaikka juuri näinä vuosina alettiin yhä enemmän pitää hienona ja

soveliaana, että miehet leikkauttivat juhlavaatteensa lyhyemmiksi

kuin ennen. Talonpojat näkivät tuon muodin laakson läpi matkustavilla

isoisilla. Mutta kun Gaute Erlendinpoika tuli kirkkoon ja pitoihin

jalkoihin ulottuvassa, ompeluksin koristetussa vihreässä pyhänutussaan,

hopeavyö solakalla vyötäröllään ja suuri oravannahkavuorinen viitta

hartiain yli heitettynä, silloin seurasivat paikkakuntalaiset

iloisesti ja suopeasti katseellaan Jørundgaardin nuorta isäntää.

Kädessä oli Gautella aina komea hopeahelainen tappara, jonka Lauritsa

Bjørgulfinpoika oli perinyt apeitaan Ivar Gjeslingiltä -- ja ihmisten

mielestä oli kaunista nähdä, että Gaute Erlendinpoika seurasi

edesmenneiden isien jälkiä, niin nuori kuin olikin, ja noudatti hyviä

vanhoja talonpoikaistapoja sekä pukeutumisessaan että elintavoissaan.

Ja hevosen selässä Gaute oli kaunein mies, mitä ajatella saattaa. Hän

oli mitä rohkein ratsastaja, ja paikkakuntalaiset kerskuivat, ettei

ollut koko Norjanmaassa hevosta, jota heidän Gautensa ei kykenisi

kesyttämään ja käyttämään ratsunaan. Kun hän oli Bergenissä vuosi

sitten, kerrottiin hänen lannistaneen nuoren oriin, jota ei yksikään

mies ennen ollut voinut hallita ja jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa

-- Gauten käsissä siitä tuli niin säyseä, että hän ratsasti sillä ilman

satulaa, vain neidon hiusnauha ohjaksina. Mutta kun Kristiina kyseli

pojaltaan tätä asiaa, tämä vain nauroi eikä ruvennut puhumaan siitä.

Että Gaute oli kevytmielinen seurustelussaan naisten kanssa, sen

Kristiina tiesi, ja se pahoitti häntä, mutta hän ajatteli, että

useimmiten kai juuri naiset esiintyivät liian hempeinä tuota kaunista

nuorta miestä kohtaan, ja Gaute oli avomielinen ja altis. Leikkiä

ja lorua kai se oli parhaasta päästä -- Gaute ei ottanut sellaisia

kovin painavasti eikä salaillut asioitaan, niinkuin Naakkve oli

tehnyt. Hän tuli itse kertomaan äidilleen, kun oli saanut lapsen

erään Sundbussa asuvan nuoren tytön kanssa -- siitä oli nyt kaksi

vuotta. Lapsen äidistä hän oli huolehtinut auliisti antamalla tälle

hänen olosuhteisiinsa katsoen runsaat myötäjäiset, kuuli Kristiina

Sigurd-herralta, ja lapsen aikoi Gaute ottaa luokseen, kun se oli

vieroitettu. Gaute tuntui olevan hyvin mieltynyt pieneen tyttäreensä;

hän kävi aina sitä katsomassa Vaagaassa ollessaan, -- se oli mitä

suloisin lapsi, sanoi Gaute ylpeänä, ja hän oli antanut kastaa sen

Magnhildiksi. Kristiinakin oli sitä mieltä, että kun poika kerran oli

tehnyt tekosen, niin oli parasta, että hän otti lapsensa luokseen

ja oli sille uskollisena isänä. Kristiina iloitsikin aika lailla

siitä, että saisi pikku Magnhildin kotiinsa. Mutta lapsi kuolikin

vuoden vanhana. Gaute tuli hyvin murheelliseksi kuullessaan sen, ja

Kristiinasta tuntui haikealta, ettei hän ollut saanut kertaakaan nähdä

pientä pojantytärtään.

Kristiinan oli aina ollut hyvin vaikea nuhdella Gautea. Tämä oli

ollut niin kitulias pienenä ollessaan, ja myöhemminkin hän oli ollut

enemmän riippuvainen äidistään kuin toiset lapset. Ja sitten hän oli

Kristiinan isän näköinen. Ja hän oli ollut niin vakava ja luotettava

lapsena. Totisena ja aikamiesmäisenä hän oli häärinyt äidin mukana

ja tehnyt tälle kaikenlaisia hyväntahtoisia palveluksia, joista hän

lapsellisessa viattomuudessaan arveli äidille olevan paljon hyötyä.

Ei, ankara ei hän ollut koskaan hennonut olla Gautelle -- ja jos tämä

teki tyhmyyksiä ajattelemattomuudesta ja ikäkautensa luonnollisesta

yksinkertaisuudesta, niin ei hän tarvinnutkaan koskaan enempää kuin

muutaman lempeän, ojentavan sanan, niin järkevä ja ajattelevainen oli

poika.

Kun Gaute oli kahden vuoden vanha, neuvoi Husabyn kotipappi,

joka ymmärsi erittäin hyvin pikkulasten sairauksia, että hänelle

annettaisiin jälleen äidinmaitoa, kun eivät mitkään muut keinot

auttaneet. Kaksoset olivat silloin vastasyntyneitä, ja Fridalla, joka

imetti Skulea, oli paljon enemmän maitoa kuin lapsi jaksoi syödä.

Mutta tyttö inhosi kituliasta lasta -- Gaute oli oudon näköinen

isoine päineen, laihoine, kuihtuneine ruumiineen, ei osannut puhua

eikä pysynyt jaloillaan -- ja sitten hän pelkäsi, että poika olisi

vaihdokas, vaikka se oli ollut terve ja kaunis lapsi, kunnes oli saanut

taudin kymmenen kuukauden vanhana. Kuitenkin Frida kieltäytyi ottamasta

Gautea rinnoilleen, ja niin sai Kristiina ottaa hänet itse, ja poika

sai rintaa äidiltään nelivuotiaaksi asti.

Sen jälkeen ei Frida ollut koskaan sietänyt Gautea; aina hän oli

nälvinyt tätä niin paljon kuin äidiltä uskalsi. Frida istui nyt

lähinnä emäntää naistenpenkillä, ja hänellä oli avaimet hallussaan,

kun Kristiina oli poissa kotoa. Hän sanoi isäntäväelle kaikki mitä

hänen päähänsä pisti; Kristiina suvaitsi häntä ja otti hänet huvin

kannalta, vaikka Frida usein oli häijy emännällekin -- kuitenkin koetti

Kristiina aina sovittaa ja silittää, kun Frida oli tehnyt tyhmyyksiä

tai ollut liian karkeasuinen. Nyt sisutti Fridaa kovasti se, että

Gaute istui kunniapaikalla ja oli isäntänä talossa. Hän oli pitävinään

tätä pelkkänä poikapahasena, kehui hänen veljiään, mutta eniten

Bjørgulfia ja Skulea, joita hän oli imettänyt, samalla kun pilkkasi

Gauten lyhytkasvuisuutta ja vääriä sääriä. Gaute suhtautui siihen

hyvänlaatuisesti:

"Niin katsopas, Frida, jos vain olisin saanut imeä sinua, niin olisi

minustakin tullut samanlainen jättiläinen kuin veljistäni. Mutta minun

täytyi tyytyä äitini rintaan --" Gaute hymyili Kristiinalle.

Usein kuljeksivat äiti ja poika yhdessä ulkona iltaisin. Monin paikoin

olivat polut maiden poikki niin kapeita, että Kristiinan täytyi kävellä

Gauten jäljessä. Gaute asteli edellä pitkävartinen tappara kädessään

mitä täysivaltaisimpana -- äidin täytyi hymyillä hänen selkänsä takana.

Kristiina tunsi vallatonta, nuorekasta halua juosta Gauten kimppuun

takaapäin, puristaa hänet syliinsä, nauraa ja telmiä hänen kanssaan,

niinkuin hän oli joskus tehnyt Gauten ollessa lapsi.

Joskus he menivät aina pesulaiturille asti joenrantaan, istuivat ja

kuuntelivat, kun virta kohisi vaaleana ja vuolaana illan hämärässä.

Useimmiten he eivät puhelleet paljoa keskenään. Mutta joskus Gaute

kyseli äidiltä tämän seudun ja äidin oman suvun vanhoja asioita.

Kristiina kertoi, mitä oli kuullut ja nähnyt lapsuudessaan. Isää ja

Husabyn aikoja ei koskaan mainittu heidän keskensä sellaisina iltoina.

"Mutta äiti, te varmaan palellutte siinä istuessanne", sanoi Gaute, "--

on kylmä ilma tänä iltana."

"Niinpä niin -- ja ihan kangistunut minä olen tällä kivellä

istumisesta." Kristiinakin nousi seisoalleen. "Minä alan tulla vanhaksi

eukoksi, Gaute hyvä!"

Ylös rinnettä noustessaan hän nojasi toisella kädellään Gauten

olkapäähän.

Lauritsa nukkui kuin tukki sängyssään. Kristiina sytytti pienen

rasvalampun -- hänen teki mieli istua vähän nauttien oman mielensä

iltarauhasta. Ja ainahan oli jotakin käsin askarreltavaakin. Hänen

yläpuolellaan kolisteli Gaute jotakin -- sitten hän kuuli hänen

nousevan sänkyyn ylistuvassa. Äiti oikaisi hiukan selkäänsä -- hymyili

hiukan lampun pientä liekkiä kohti. Hän liikutti huuliaan heikosti,

teki ristinmerkin kasvojensa ja rintansa yli ja eteensä ilmaan. Sitten

hän ryhtyi jälleen ompelukseensa.

Vanha Bjørn-koira nousi ja pudisteli itseään, ojentautui matalaksi

etukäpälilleen ja haukotteli. Sitten se tassutti lattian poikki emännän

luo. Heti kun tämä taputti sitä, se pani etukäpälänsä hänen helmaansa

-- kun emäntä puhutteli sitä ystävällisesti, se nuoli innokkaasti

hänen kasvojaan ja käsiään, heiluttaen häntäänsä. Sitten se tassutteli

takaisin -- käänsi päätään ja katsoi emäntään: paha omatunto vilhui

sen pienistä silmistä ja koko sen karheasta vantterasta ruumiista aina

hännännipukkaan asti. Kristiina hymyili hiljaa eikä ollut näkevinään

-- silloin koira hyppäsi hänen sänkyynsä ja kääriytyi kokoon sen

jalkopäähän.

Hetken kuluttua Kristiina sammutti lampun, nipisti sydämen kipinän ja

heitti sen rasvaan. Kesäyön valo häämötti ulkona pienen ruudun takana.

Kristiina luki päivän viimeiset rukoukset, riisuutui hiljaa ja pujahti

sänkyyn. Hän pöyhötti pielukset hyvään kuntoon rinnan ja hartiain alle,

ja koira-vanhus laittautui mukavasti hänen takapuoltaan vasten. Heti

sen jälkeen hän nukkui.

* * * * *

Piispa Halvard oli antanut Sira Dagille edustuksensa kylässä, ja

häneltä Gaute osti piispankymmenykset kolmeksi vuodeksi eteenpäin.

Hän osti seudulta myös vuotia ja ruokaa, lähetti tavarat talvikelillä

Raumsdaliin ja edelleen Bergeniin laivoilla keväisin. Kristiina ei

oikein pitänyt näistä pojan hommista -- itse hän oli aina myynyt

tavaransa Hamariin, sillä niin olivat tehneet sekä hänen isänsä

että Simon Andreksenpoika. Mutta Gaute oli liittynyt jonkinlaiseen

kauppayhtiöön lankonsa Gerlak Pausin kanssa -- ja Gerlak oli

pystyvä kauppamies ja läheistä sukua monille Bergenin rikkaimmille

saksalaisille kauppiaille.

Erlendin tytär Margret ja hänen miehensä olivat tulleet Jørundgaardiin

isän kuoleman jälkeisenä kesänä; he antoivat suuria lahjoja kirkolle

hänen sielunsa puolesta. Kun Margret oli nuorena neitona Husabyssä, ei

hänen ja äitipuolen välillä vallinnut muuta kuin kohtalainen ystävyys,

eikä hän ollut paljon välittänyt pienistä velipuolistaan. Nyt hän oli

kolmenkymmenen vuoden vanha eikä ollut saanut lapsia omassa aviossaan;

nyt hän osoitti kauniille täysikasvuisille veljilleen mitä lämpimintä

sisarenrakkautta, ja hän sai aikaan sopimuksen miehensä ja Gauten

välillä.

Margret oli vielä kaunis nainen, mutta hän oli tullut niin kookkaaksi

ja paksuksi, ettei Kristiina luullut nähneensä yhtä rehevää

naisihmistä. Mutta sitä useampia hopealevyjä mahtui hänen vyöhönsä,

ja solki niin suuri kuin pieni käsikilpi komeili hyvin sopivasti

hänen leveiden rintojensa keskellä. Hänen painava ruumiinsa oli aina

koristettu kuin mikäkin alttari kalleimmilla kankailla ja kullatulla

metallilla -- Gerlak Tiedekeninpoika näytti rakastavan vaimoaan

ylettömästi.

Vuosi sitten oli Gaute vieraillut sisarensa ja lankonsa luona

Bergenissä käräjäaikana keväällä, ja syksyllä hän matkusti tunturien

poikki mukanaan hevoslauma, jonka myi siellä. Se matka oli niin

tuottoisa, että Gaute vannoi tekevänsä samanlaisen tänä syksynä.

Kristiina ajatteli, että pojan oli saatava tahtonsa läpi tässä

asiassa. Jonkin verran isän matkustushalua oli kai Gautenkin veressä

-- hän asettuisi kyllä tultuaan vanhemmaksi. Kun äiti näki Gauten

hyörivän kipeänä halusta päästä lähtemään, hoputti hän tätä itsekin --

viime vuonna oli Gauten täytynyt palata tunturien yli täyden talven

vallitessa.

Niin lähti Gaute matkalle kauniina päivänpaisteisena aamuna kohta

Pärttylinmessun jälkeen. Silloin oli pukkien teurastus -- ja koko

kartano haisi keitetylle pukinlihalle. Ihmiset olivat kylläisiä ja

iloisia; koko kesänä eivät he olleet maistaneet tuoretta lihaa muulloin

kuin suurimpina messupäivinä, mutta nyt he saivat voimakasta lihaa ja

rasvaista, ruokaisaa keittoa sekä aamiaiseksi että illalliseksi monina

päivinä. Kristiina oli raukeana ja hyvällä tuulella vuoden ensimmäisen,

suurteurastuksen ja makkaranteon jälkeen seisoessaan valtatiellä ja

huiskuttaessaan pääliinansa liepeellä Gautelle lähtiäisiksi. Se oli

kaunista nähdä -- oivallisia hevosia, reippaita nuoria miehiä, jotka

ratsastivat välkkyvin asein ja helkkyvin valjain; kävi aika pyrinä, kun

he tulivat korkealle sillalle. Gaute kääntyi satulassaan ja huiskutti

vastaan hatullaan, ja Kristiina huiskutti takaisin päästäen pienen

hurjan ilon ja ylpeyden huudahduksen.

* * * * *

Kohta talviyön jälkeen muuttui sää, tuoden sadetta ja räntää kylään,

myrskyä ja lunta tuntureille. Kristiina oli hieman levoton Gauten

puolesta, joka ei ollut vielä palannut. Mutta kuitenkaan ei hän ollut

koskaan niin peloissaan tämän vuoksi kuin oli ollut toisten vuoksi --

hän uskoi tämän pojan hyvään onneen.

Viikkoa myöhemmin tuli Kristiina navetasta myöhään illalla ja huomasi

silloin joitakin ratsumiehiä pihaveräjällä. Sumu aaltoili kuin valkea

savu kalvolyhdyn edessä, joka hänellä oli kädessään -- hän meni

sateessa pihan yli nahkapukuisten miesten tummaa ryhmää vastaan:

mahtoikohan se olla Gaute -- oli luonnotonta odottaa vierasta väkeä

niin myöhään --.

Silloin hän tunsi etumaisen ratsumiehen Sundbun Sigurd-herraksi -- tämä

laskeutui ratsun selästä hiukan raskasliikkeisesti ja ukkomaisesti.

"Minä tuon uutisia Gautelta, Kristiina", sanoi ritari, kun he olivat

tervehtineet toisiaan. "Hän tuli Sundbuhun eilen --"

Ulkona oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut erottaa hänen ilmettään.

Mutta hänen äänensä oli niin omituinen. Ja lähtiessään menemään

tuvan ovea kohti hän käski miestensä seurata Kristiinan tallipoikaa

miestentupaan. Kristiina alkoi pelätä, kun hän ei sanonut enempää,

mutta kysyi varsin levollisesti, kun he seisoivat kahden tuvassa:

"Millaisia uutisia ne sitten ovat, hyvä sukulainen? Onko hän sairas,

kun ei hän itse tullut kotiin sinun mukanasi?"

"Ei, Gaute on niin terve, etten ole koskaan nähnyt häntä terveempänä.

Mutta hänen seurueensa oli väsynyt --"

Sigurd-herra puhalsi Kristiinan ojentaman olutkannun vaahtokukkuraan,

joi ja kehui olutta.

"Hyvää on sille tarjottava, joka tuo hyviä uutisia", sanoi emäntä

hymyillen.

"Enpä tiedä mitä sanot sitten, kun olet kuullut uutiseni loppuun",

virkkoi Sigurd-herra hämillään. "Hän ei tullut yksinään tällä kertaa,

tuo sinun poikasi --"

Kristiina seisoi odottaen.

"Hänellä on mukanaan -- niin, se on Hovlandin Helgen tytär -- hän on

tainnut ottaa tämän -- tämän neidon -- tainnut ottaa hänet väkisin isän

luota --"

Kristiina ei sanonut vielä mitään. Mutta hän istuutui penkille Sigurdia

vastapäätä. Hänen suunsa oli kapea ja kiinnipuristunut.

"Gaute pyysi minua tulemaan tänne -- hän pelkäsi kai, ettet sinä

pitäisi tästä. Hän pyysi sanomaan sinulle tämän -- ja nyt olen sen

tehnyt", lopetti Sigurd-herra heikosti.

"Sinun pitää sanoa kaikki mitä tiedät tästä asiasta, Sigurd", pyysi

Kristiina tyynesti.

Sigurd-herra teki niin -- epäselvästi ja koukerrellen, puhuen laveasti

sinne ja tänne. Hän näytti olevan itse hyvin kauhistunut Gauten

teosta. Mutta Kristiina sai selville hänen kertomuksestaan, että Gaute

oli tavannut tyttöä Bergenissä viime vuonna. Tytön nimi oli Jofrid

-- ei, kihlattu hän ei ollut. Mutta Gaute oli kai ymmärtänyt, ettei

hyödyttäisi puhua tytöstä tämän omaisille -- Hovlandin Helge oli

suurrikas, sukua, joka käytti itsestään Duk-nimeä ja omisti maatiloja

enimmäkseen Vossissa. Silloin oli paholainen houkutellut nämä nuoret

--. Sigurd-herra kyhni vaatteitaan ja kynsi päätään aivan kuin olisi

ollut täissä yltyleensä.

Sitten kesällä -- kun Kristiina luuli Gauten olevan Sundbussa

metsästämässä Sigurd-herran kanssa tunturilaitumen kahta petokarhua --

silloin hän oli matkustanut tunturin yli Sogniin -- Jofrid oli siellä

naimisissa olevan sisarensa luona; Helgellä oli kolme tytärtä eikä

yhtään poikaa. Sigurd ähkyi tuskasta -- hän oli luvannut Gautelle olla

vaiti siitä. Hän oli kyllä tiennyt, että poika aikoi tyttöä tapaamaan,

mutta ei ollut osannut uneksiakaan, että Gautella oli niin mielettömiä

tuumia.

"Niin, kyllä kai poikani saa tämän kalliisti maksaa", sanoi Kristiina.

Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tyynet.

Sigurd sanoi, että nythän oli talvi tulossa jo todenteolla -- tiet

kävivät vaikeasti kuljettaviksi. Ja kun hovlandilaiset saivat aikaa

ajatella asioita, niin ehkä he huomaisivat parhaaksi, että Gaute saa

Jofridin omaisten suostumuksella -- kun tyttö nyt jo oli hänen.

"Mutta jos he eivät tulekaan sille mielelle -- vaan vaativat kostoa

naisenryöstöstä?"

Sigurd-herra vääntelehti ja kynsi itseään entistä pahemmin:

"Se on kai sakoilla sovittamaton asia", hän sanoi hiljaa. "En tiedä

niin tarkoin --"

Kristiina oli vaiti. Silloin jatkoi Sigurd-herra rukoilevalla äänellä:

"Gaute sanoi -- hän arveli, että sinä ottaisit heidät suopeasti

vastaan. Hän sanoi, ettet sinä vielä ole niin vanha, että olisit

unohtanut -- niin, hän tarkoitti, että sinäkin sait sen miehen, jota

itse halusit, ymmärrätkö?"

Kristiina nyökäytti päätään.

"Neito on kaunein lapsi mitä ikänäni olen nähnyt, Kristiina", sanoi

Sigurd hartaasti; hänen silmänsä kostuivat. "Paha on, että perkele on

houkutellut Gauten tähän tihutekoon -- mutta tahdothan sentään ottaa

nuo lapsiraukat ystävällisesti vastaan?"

Kristiina nyökkäsi jälleen.

* * * * *

Seutu oli lionneena, hailakkana ja tummana ryöppyävien sadekuurojen

alla, kun Gaute seuraavana päivänä iltapuolella ratsasti pihaan.

Kristiina tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen nojautuessaan ulkona

ovenkamanaan -- siellä seisoi Gaute nostaen mustaan huppuviittaan

puetun naisen alas hevosen selästä. Nainen oli pieni varreltaan,

ulottui miestä tuskin olkapäihin. Gaute aikoi ottaa häntä kädestä ja

taluttaa hänet esiin -- silloin nainen työnsi hänet syrjään ja meni

yksin Kristiinaa vastaan. Gautelle tuli kiire tervehtimään talonmiehiä

ja antamaan käskyjä mukanaan olleille miehille. Kun hän jälleen katsoi

molempiin ovella olijoihin päin, seisoi Kristiina pitäen vierasta

tyttöä molemmista käsistä. Gaute juoksi sinne päin iloinen tervehdys

huulillaan. Eteisessä otti Sigurd-herra häntä olkapäästä, taputti häntä

isällisesti, ähki ja puhkui kestämästään jännityksestä.

Kristiina oli aivan yllättynyt, kun tyttö kohotti kasvonsa, jotka

olivat niin valkoiset ja suloiset likomärässä viitanhupussa -- ja hän

oli niin tuiki nuori ja lapsellisen pieni. Kun vieras sanoi:

"Tervetulon toivotusta en odotakaan teiltä, Gauten äiti -- mutta nyt

ovat kaikki ovet minulta suljetut paitsi tämä. Jos tahdotte sietää

minua tässä talossa, emäntä, niin en ole unohtava, että tulin tänne

ilman tavaraa ja ilman kunniaa, mutta vilpittömästi tahtoen palvella

teitä ja Gautea, herraani --"

-- niin oli Kristiina ottanut tyttöä molemmista käsistä ennen kuin

itsekään arvasi:

"Jumala antakoon anteeksi pojalleni, mitä hän on rikkonut sinua

vastaan, kaunis lapseni -- tule sisään, Jofrid -- Jumala auttakoon

teitä, niin totta kuin minä tahdon auttaa sinua parhaani mukaan!"

Heti jälkeenpäin hänestä tuntui, että hän oli tullut ottaneeksi kovin

lämpimästi vastaan tämän naisen, jota hän ei tuntenut. Mutta nyt oli

Jofrid ottanut päällysvaatteet yltään. Hänen raskas, vedensinisestä,

kotikutoisesta sarasta tehty talvipukunsa oli likomärkä helmasta ja

olkapäiltä aivan kastunut viitan läpi. Ja tuossa lapsellisen nuoressa

tytössä oli lempeää, surunvoittoista arvokkuutta -- hän piti pienen

mustatukkaisen päänsä miellyttävästi taivutettuna, kaksi paksua

pikimustaa palmikkoa ulottui alapuolelle hänen vyötäistensä. Kristiina

tarttui lempeästi Jofridin käteen ja talutti hänet lämpimimmälle

paikalle uuninvieruspenkille: "Varmaan sinua palelee?"

Gaute tuli ja otti äidin kiihkeästi syliinsä:

"Äiti -- niin on käyvä kuin on säädetty -- oletko nähnyt niin suloista

neitoa kuin minun Jofridini? Hänet minun täytyi saada, maksoi se

minulle mitä hyvänsä -- ja tahdotteko olla hänelle lempeä, rakas

äiti-kultaseni --"

Suloinen oli Jofrid Helgentytär -- Kristiinan täytyi katsoa häneen

tuon tuostakin. Hän oli lyhyt varreltaan, leveä hartioista ja

lanteilta, mutta pyöreä ja hyvin muodostunut. Ja hänen ihonsa näytti

niin pehmeältä ja puhtaalta, että hän oli kaunis, vaikka hän oli

kasvoiltaan aivan valkoinen. Lyhyet ja leveät kasvojenpiirteet hänellä

oli, mutta posket ja leuan laaja, voimakas kaari tekivät nekin

kauniiksi, ja hänellä oli pitkä, kapeahuulinen ja heleänpunainen suu

ja tasaiset pienet hampaat, jotka muistuttivat lapsen maitohampaita.

Ja kun hän kohotti raskaat silmäluomensa, niin olivat hänen kirkkaat,

harmaanvihreät silmänsä kuin loistavat tähdet pitkien mustien

silmäripsien alla. -- Musta tukka, vaaleat silmät -- se oli Kristiinan

mielestä ollut kauneinta mitä hän oli tiennyt siitä saakka kun hän ensi

kerran näki Erlendin -- sellaiset oli useimmilla hänen omilla kauniilla

pojillaan --.

Kristiina vei Jofridin istumaan rinnalleen naistenpenkille. Vieras

istui hienona ja kainona oudon talonväen joukossa, söi vähän ja

punastui heleästi aina kun Gaute aterian aikana joi hänen terveydekseen.

Gaute punoitti ylpeydestä ja levottomasta onnesta istuessaan

kunniatuolissaan. Pojan kotiintulon kunniaksi oli Kristiina pannut

täksi illaksi liinan pöydälle ja asettanut sille kaksi vahakynttilää,

jotka olivat kullatusta vaskesta tehdyissä kynttiläjaloissa. Gaute ja

Sigurd-herra joivat toistensa terveydeksi tuon tuostakin, ja vanha

herra tuli yhä liikuttuneemmaksi, pani käsivartensa Gauten hartioille

ja lupasi puhua hänen asiansa puolesta rikkaille sukulaisilleen,

vieläpä itse Maunu-kuninkaalle -- hän kyllä saisi aikaan sovinnon hänen

ja tytön loukattujen omaisten välille. Sigurd Eldjarnilla itsellään

ei ollut ainoatakaan vihamiestä -- hänen isänsä riitaisa luonne ja

hänen oma kova onnensa vaimonsa suhteen ne olivat tehneet hänet niin

yksinäiseksi.

Lopuksi hypähti Gaute ylös juomasarvi kädessään. Kuinka kaunis hän

on, ajatteli Kristiina -- ja kuinka isän kaltainen! Tuollaiseksi oli

Kristiinan isäkin tullut alkuhumalassa -- noin elämäniloa säteileväksi,

sorjaksi ja raikkaaksi --.

"Nyt on minun ja tämän naisen, Jofrid Helgentyttären, käynyt niin, että

me vietämme tupaantuliaisemme tänään, ja häitämme saamme juoda sitten,

jos Jumala meille sen onnen suo. Sinua, Sigurd, kiitämme uskollisesta

sukulaismielestä, ja teitä, äiti, siitä, että otitte meidät vastaan

niinkuin uskolliselta äidinsydämeltänne odotinkin -- niinkuin me veljet

usein puhuimmekin keskenämme, että te olette mielestämme ylevämielisin

nainen ja hellin äiti. Sentähden pyydän teitä tekemään meille sen

kunnian, että itse valmistatte morsiusvuoteemme niin juhlalliseksi

ja kauniiksi, että voin ilman häpeää pyytää Jofridia nukkumaan siinä

kanssani, ja että te itse saatatte Jofridin ylistupaan, jotta hän voi

tulla vuoteeseen niin soveliaalla tavalla kuin suinkin, kun ei hänellä

ole äitiä elossa taikka sukulaisnaisia täällä --"

Sigurd-herrakin oli nyt juopunut, hän remahti nauruun:

"-- Tehän nukuitte yhdessä minun ylistuvassani -- en saattanut muuta,

luulin teidän maanneen samassa sängyssä jo ennenkin --"

Gaute ravisti ylimielisesti kultaista tukkaansa:

"Niin, sukulainen -- mutta tämä on ensi yö, jonka Jofrid tulee

nukkumaan minun käsivarrellani täällä omassa talossaan -- jos Jumala

suo.

"Mutta teitä, hyvä väki, minä pyydän juomaan ja pitämään iloa tänä

iltana -- nyt olette nähneet hänet, joka on tuleva minun emännäkseni

Jørundgaardiin -- hän tahi ei kukaan nainen, sen sanon Herramme Jumalan

ja oman kristillisen uskoni nimessä. Minä odotan, että te kunnioitatte

häntä kaikki, sekä miehet että naiset, ja minä odotan teiltä, taloni

miehet, että autatte minua suojelemaan ja puolustamaan häntä niinkuin

miesten sopii."

Gauten puhetta seuranneen melun ja huutojen pauhinassa nousi Kristiina

hiljaa pöydästä ja kuiskasi Ingridiä tulemaan hänen mukanaan ylistupaan.

Lauritsa Bjørgulfinpojan komea ylisparvi oli joutunut huonoon kuntoon

niinä vuosina, joina Erlendinpojat olivat siinä asustaneet. Kristiina

ei ollut tahtonut uhrata enemmän kuin välttämättömimmän määrän karkeita

sänky vaatteita ja irtaimistoa huolettomien poikien käytettäväksi, ja

hän antoi harvoin siivota huonetta, koska se ei maksanut vaivaa. Gaute

ja hänen ystävänsä vetivät sisään likaa ja roskaa yhtä pian kuin hän

sai sen lakaistuksi ulos. Huoneeseen oli tarttunut lähtemättömästi

haju miesväestä, joka tulee sisään ja heittäytyy sänkyihin märkänä ja

hikisenä ja metsän ja karjatarhan tahraamana, sekä tallin ja nahan ja

märkien koirien haju.

Nyt lakaisivat ja siivosivat Kristiina ja palvelustyttö täyttä vauhtia

niin hyvin kuin voivat, emäntä kantoi sisään hienot sänkyvaatteet,

matot ja pielukset, savusti katajalla, ja pienelle pöydälle hän asetti

hopeapikarin ynnä viimeisen viinitilkan, mikä hänellä oli talossa,

vehnäsämpylän ynnä pronssijalustassa olevan vahakynttilän, ja siirsi

sen vuoteen viereen. Nyt oli huoneessa niin hienoa kuin hän voi saada

aikaan niin lyhyessä ajassa.

Lautaseinällä komeroa vasten riippui aseita -- Erlendin raskas

kahdenkäden lyömämiekka ja pienempi miekka, jota hän tavallisesti

piti mukanaan, kirvesmiehen piiluja ja halkokirveitä -- Bjørgulfin ja

Naakkven veistokirveetkin olivat siinä vielä. Siinä oli myös kaksi

pientä kirvestä, joita pojat harvoin käyttivät, koska ne heidän

mielestään olivat liian keveitä -- mutta niillä oli Kristiinan isä

veistellyt ja muovaillut kaikenlaisia teoksia niin näppärästi ja

varmasti, ettei hänen tarvinnut käyttää puukkoa ja talttaa muuta kuin

viimeiseen siloitteluun. Kristiina kantoi kirveet komeroon ja kätki ne

Erlendin arkkuun, missä oli hänen verinen paitansa ynnä se kirves, joka

oli ollut hänen kädessään silloin kun hän sai surmanhaavansa.

Nauraen pyysi Gaute, että Lauritsa valaisisi morsiamelle tietä

ylisparveen. Poika tuli sekä hämilleen että ylpeäksi. Kristiina näki,

että Lauritsa ymmärsi kyllä nämä veljen laittomat häät vaaralliseksi

leikiksi, mutta tapahtuman merkillisyys kiihotti ja nostatti hänen

mieltään -- hän katseli säihkyvin silmin Gautea ja tämän suloista

vaimoa.

Ylisparven portailla tuuli sammutti valon. Jofrid sanoi Kristiinalle:

"Gauten ei olisi pitänyt pyytää teiltä tätä, vaikka olikin juovuksissa

-- älkää tulko mukanani pitemmälle, emäntä. Älkää pelätkö minun

unohtavan, että olen vietelty nainen, omaisteni neuvoista irti

riistäytynyt."

"En minä ole liian hyvä sinua palvelemaan", virkkoi Kristiina, "siihen

asti kunnes poikani on sovittanut syntinsä sinua vastaan ja sinä voit

kutsua minua anopiksesi laillisesti. Istu tähän, niin kampaan tukkasi

-- verrattoman kaunis tukka sinulla onkin, lapsi."

Mutta kun talonväki oli mennyt levolle ja Kristiina makasi sängyssään,

tunsi hän jälleen jonkinlaista levottomuutta -- aivan arvaamatta

hän oli tullut sanoneeksi tuolle Jofridille enemmän kuin hän tiesi

tarkoittavansa -- vielä. Mutta hän oli niin nuori -- ja hän antoi niin

selvästi nähdä, ettei hän tahtonut saada parempaa kohtelua kuin oli

ansainnut -- olihan hän kunnian ja kuuliaisuuden tieltä karannut lapsi.

Sellaiselta siis näytti _se_ -- kun ihmiset antoivat morsiussaaton ja

tupaantulon tapahtua ennen häitä. Kristiina huokasi -- kerran hän oli

itsekin ollut halukas uskaltamaan senkin Erlendin vuoksi -- mutta hän

ei tiennyt olisiko rohjennut, jos Erlendin äiti olisi ollut Husabyssä.

Ei, ei, hänen ei pitänyt tehdä tätä pahemmaksi lapselle, joka oli

tuolla ylhäällä --.

Sigurd-herra kompuroi vielä ympäriinsä huoneessa -- hänen oli nukuttava

Lauritsan kanssa -- jokseenkin liikutettuna, mutta vilpittömän

hyväätarkoittavasti hän puheli molemmista nuorista -- hän ei tulisi

säästämään mitään auttaakseen heidät hyvään päätökseen tässä

uhkapelissä --

Seuraavana päivänä näytti Jofrid Gauten äidille, mitä hän oli tuonut

mukanaan taloon -- kaksi nahkasäkkiä vaatteita; pienessä norsunluisessa

lippaassa hänellä oli korunsa. Niinkuin olisi lukenut Kristiinan

ajatukset sanoi Jofrid, että kaikki tämä oli hänen omaa omaisuuttaan,

jonka hän oli saanut käytettäväkseen -- lahjoja ja perintöä,

enimmäkseen äidiltä; hän ei ollut ottanut mitään isältään.

Kristiina istui surullisena käsi poskella. Se yö ammoisia aikoja

sitten, jolloin hän itse oli koonnut kultansa lippaaseen karatakseen

kotoaan -- enin osa siitä, mitä hän oli pannut kokoon, oli lahjoja

niiltä vanhemmilta, jotka hän oli häväissyt salaa ja joita hän nyt

aikoi loukata ja murehduttaa julkisesti --.

-- Mutta jos tuo oli Jofridin omaa ja hänen äidinperintönsä vain

koruissa, niin täytyi hänen olla upporikkaasta kodista. Kristiina

olisi arvioinut tässä näkemänsä tavarat yli kolmenkymmenen hopeanaulan

arvoisiksi -- jo yksin tulipunainen hame valkoisine nahkareunuksineen

ja hopeakoristeineen ynnä siihen kuuluva silkkivuorinen viitta olivat

varmaankin maksaneet kymmenen, kaksitoista naulaa. Jos tytön isä

suostuisi sopimaan Gauten kanssa, niin olisivat asiat hyvin -- mutta

Gautea ei voinut mitenkään lukea tasavertaiseksi pariksi tälle tytölle.

Ja jos Helge tahtoi rangaista Gautea niin ankarasti kuin hän saattoi ja

kykeni, niin näytti asia mustalta.

"Tätä sormusta", sanoi Jofrid, "piti äitini aina sormessaan -- jos

te tahdotte ottaa sen vastaan, emäntä, niin silloin tiedän, ettette

tuomitse minua niin ankarasti kuin hyvältä ja korkeasukuiselta naiselta

voisi odottaa."

"No silloin saan kai minä koettaa olla sinulle äidin sijassa", sanoi

Kristiina hymyillen ja pisti sormuksen sormeensa. Se oli pieni

hopeasormus, jossa oli kaunis valkoinen agaatti, ja Kristiina ajatteli,

että tyttö varmaan piti sitä erittäin kallisarvoisena, koska se oli

muisto hänen äidistään. "Minun on kai annettava sinulle vastalahja,

arvaan minä." -- Hän nouti lippaansa ja haki esiin safiireilla

koristetun kultasormuksen. "Tämän sormuksen pani pojan isä vuoteelleni,

kun olin synnyttänyt Gauten maailmaan."

Jofrid otti sen vastaan kädelle suudellen. "Mutta muuten olin ajatellut

pyytää toista vastalahjaa -- äiti --", hän sanoi suloisesti hymyillen.

"Älkää pelätkö, että Gaute on tuonut kotiin laiskan tai kelvottoman

naisen. Mutta minulla ei ole yhtään sopivaa työpukua. Antakaa minulle

joku vanha puku ja sallikaa minun ryhtyä auttamaan teitä; ehkä alatte

sitten pitää minusta enemmän kuin on otaksuttavaa nyt --."

Mutta nyt täytyi Kristiinan näyttää nuoremmalle mitä hänellä oli

arkuissaan, ja Jofrid kehui niin ymmärtävästi kaikkia Kristiinan

kauniita käsitöitä, että tämä lahjoitti hänelle yhtä ja toista --

kaksi pellavalakanaa silkistä virkatuin välipitsein, sinikirjaisen

pyyhinliinan, neliniitisen verholiinan ja vihdoin pitkän seinäverhon,

johon oli kirjailtu haukkametsästys: "Näiden esineiden en soisi

joutuvan pois tästä talosta -- ja Jumalan ja Pyhän Neitsyen avulla

tulee tämä talo kerran sinun omaksesi." Sitten he siirtyivät yhtä

mielissään aittoihin -- he jatkoivat puuhaansa useita tunteja, ja aika

kului hyvin hauskasti.

Kristiina olisi antanut Jofridille vihreän sarkahameensa, johon oli

kudottu mustia pilkkuja -- mutta Jofridin mielestä se oli liian hyvä

työpuvuksi. Hän tahtoi, raukka, niin kernaasti miellyttää anoppiaan,

ajatteli Kristiina salaten hymynsä. Vihdoin he löysivät vanhan ruskean

hameen, jonka Jofrid arveli sopivan, kun hän leikkaisi sen lyhyemmäksi

helmasta ja panisi paikat kainaloihin ja kyynärpäihin. Heti täytyi

hänen lainata sakset ja ompeluneuvot ja ryhtyä ompelemaan. Kristiinakin

otti silloin jonkun työn ja niin istuivat molemmat naiset, kun Gaute ja

Sigurd-herra tulivat sisään illalla.