RISTI

I

Kaikki tulet palavat viimein loppuun.

Tuli aika, jolloin nämä Simon Darren sanat kaikuivat jälleen Kristiinan

sydämessä.

Oli neljäs kesä Erlend Nikulauksenpojan kuoleman jälkeen, ja

poikaparvesta olivat vain Gaute ja Lauritsa jäljellä äidin luona

Jørundgaardissa.

Kaksi vuotta aikaisemmin oli vanha paja palanut, ja Gaute rakensi

uuden kartanosta pohjoiseen valtatielle päin. Vanha paja oli ollut

rakennusten eteläpuolella joelle päin, matalassa maan notkelmassa

Jørundinkummun ja joidenkin valtavien kiviraunioiden välissä, jotka

tarinain mukaan oli muinoin raivattu peltotilkuista. Melkein joka vuosi

kevättulvan aikaan nousi vesi aivan liki pajaa.

Nyt ei sorasta pistänyt enää esiin muuta kuin halkeilleet, raskaat

laakakivet, jotka osoittivat entistä oven paikkaa, ynnä muurattu

tulisija. Hieno ja pehmeä, kirkkaanviheriä ruoho orasti nyt mustasta

hiilikamarasta.

Kristiina Lauritsantyttärellä oli pellavamaa tänä vuonna vanhan

pajanpaikan lähellä; Gaute tahtoi kasvattaa viljaa lähempänä taloa

olevilla saroilla, mihin Jørundgaardin emäntien oli ikimuistoisista

ajoista saakka ollut tapana kylvää pellavaa ja istuttaa sipulia. Ja

Kristiinalla oli usein asiaa tälle nurkalle muutenkin kuin pellavaansa

katsomaan. Torstai-iltaisin hän toi olut- ja ruoka-antimensa

kummussa makaavalle isännälle; valoisina kesäiltoina saattoi silloin

niityllä oleva yksinäinen tulisija näyttää ikään kuin jonkinlaiselta

pakanalliselta alttarilta, häämöttäessään siinä ruohikossa

harmaanvalkoisena ja paikoin noen mustuttamana. Paahteisina, kuumina

kesäpäivinä hän meni koreineen kivirauniolle keskipäivän aikaan

poimimaan vaaraimia tai kokoamaan horsmanlehtiä, joista saattoi laittaa

hyvää rauhoittavaa juomaa kuumetautiin.

Viimeiset helkähdykset kirkonkellojen puolipäivätervehdyksestä

Jumalan äidille häipyivät tunturien väliseen valontäyttämään ilmaan.

Tienoo tuntui paneutuvan lepoon tulisen, kirkkaan päivänpaisteen

uuvuttamana. Aina kasteisesta aamunkoitosta asti oli viikatteiden

laulua kukkaniityillä, sierojen kahnutusta rautaa vasten ja ihmisäänien

huutelua kajahdellut taloista läheltä ja kaukaa. Nyt vaikenivat kaikki

työ touhun äänet; puolipäivälepo alkoi. Kristiina istui rauniossa ja

kuunteli. Vain virrankohinaa kuului nyt, ja lehdet kahisivat hiukan

lehdossa; hienonhienoa rapinaa ja hiljaista kärpästen surinaa niityltä,

yksinäisen kotilehmän kellon kalahtelua jostakin kaukaa. Lintu lentää

liipotti, nopeaan ja äänettömänä, pitkin lepikon laitaa, toinen lintu

lennähti ylös niityn mättäiköstä ja pyrähti visertää lirauttaen vähän

matkan päähän ohdakkeen varteen.

Mutta rinteellä liukuvat siniset varjot, tunturin reunan takaa

kumpuilevat, kesätaivaan sineen sulavat poutapilvet, Laagenin veden

kimallus puiden takana, päivänpaisteen valkoinen välke lehvillä --

kaikki tämä tunkeutui hänen tajuntaansa enemmän sisäiseen korvaan

erottuvina hiljaisuuden ääninä kuin silmien näkyinä. Pääliina vedettynä

otsalle suojaksi auringonpaisteelta istui Kristiina kuunnellen valon ja

varjojen leikkiä laakson yllä.

-- Kaikki tulet palavat viimein loppuun --.

Lepikossa pitkin vesiperäistä joenrantaa kiilui lähteensilmäkkeitä

pimennossa tiheiden pajupensaiden välissä. Siellä kasvoi saraa ja

niittyvillamättäitä, mutta tiheinä mattoina rehotti kurjenjalka

harmaanvihreine viisisormisine lehtineen ja punaruskeine kukkineen.

Kristiina oli poiminut niitä aimo kantamuksen. Hän oli usein miettinyt,

eikö tällä yrtillä olisi hyödyllistä voimaa: hän oli kuivannut sitä ja

kiehuttanut sitä ja hautonut oluessa ja simassa. Mutta se ei näyttänyt

kelpaavan mihinkään. Kuitenkaan ei Kristiina voinut koskaan olla

menemättä rantarämeelle ja kastelematta kenkiään niitä kerätessään.

Nyt hän nyppi kaikki lehdet varsista ja palmikoi seppeleen tummista

kukkalatvoista. Ne muistuttivat väriltään sekä punaista viiniä että

ruskeaa simaa, olivat pohjalta punaisen hedekimpun alta kosteita ikään

kuin medestä. Kesäisin solmi Kristiina seppeleen ylhäällä isossa

ylistuvassa olevalle Neitsyt Maarian kuvalle -- sellainen oli tapa

etelämaissa, niin hän oli kuullut papeilta, jotka olivat olleet siellä.

Muuten ei hänellä nyt ollut ketään, kelle laittaa seppeleitä. Tässä

laaksossa ei nuorilla miehillä ollut tapana seppelöidä päätään

lähtiessään karkeloihin kisaniitylle. Trøndelageniin olivat jostakin

henkivartiopalveluksista kotiin palanneet miehet tuoneet tämän tavan.

Äiti ajatteli, että tämä paksu mustanpunainen seppele somistaisi hyvin

kauniisti Gauten vaaleita kasvoja ja kullankeltaista tukkaa -- tai

Lauritsan pähkinänruskeaa harjaa.

-- Kokonainen iankaikkisuus oli siitä ajasta, jolloin hänellä oli

ollut tapana mennä hoitajanaisineen ja pikkupoikineen Husabyn lähellä

olevaan karjahakaan pitkinä kesäisinä poutapäivinä. Silloin eivät hän

ja Frida voineet saada valmiiksi seppeleitä kyllin nopeasti noille

kaikille maltittomille pikku pojille. Hän muisti kantaneensa Lauritsaa

vielä rinnoillaan, mutta Ivarin ja Skulen mielestä rintalapsenkin piti

saada seppele -- sen pitäisi olla hyvin pienistä kukista, tuumivat

nelivuotiaat --.

Nyt hänellä oli vain aikuisia lapsia.

Nuori Lauritsa oli viidentoista vuoden vanha; häntä ei kai vielä olisi

voinut laskea täysikasvuiseksi. Mutta äiti oli vähitellen tullut

huomaamaan, että tämä poika oli hänelle etäisin kaikista lapsista.

Lauritsa ei pysytellyt hänestä loitolla tahallaan, niinkuin Bjørgulf

oli tehnyt, eikä hän ollut umpimielinen tai ainakaan näyttänyt

sellaiselta, kuten sokea poika. Mutta hän oli varmasti kuitenkin paljon

vaiteliaampi luonteeltaan -- kukaan ei vain ollut kiinnittänyt siihen

huomiota silloin kun kaikki veljekset olivat kotona: hän oli vaalea ja

terve, näytti aina iloiselta ja hyväntahtoiselta, ja kaikki pitivät

tuosta ystävällisestä lapsesta tulematta ajatelleeksi, että Lauritsa

melkein aina kulki yksin ja vaiti.

Häntä pidettiin kauneimpana kaikista Jørundgaardin Kristiinan

kauniista pojista. Äidistä tuntui aina, että, se, jota hän juuri sillä

hetkellä ajatteli, oli miltei kaunein, mutta hänkin tunsi, kuinka

Lauritsa Erlendinpojasta näytti säteilevän ikään kuin valaiseva hohde.

Hänen vaaleanruskea tukkansa ja omenanraikkaat poskensa olivat kuin

kullatut, auringonpaisteen kyllästämät; myös hänen suuret tummanharmaat

silmänsäkin näyttivät olevan sirotellut täyteen pieniä keltaisia

kipinöitä -- hän muistutti hyvin paljon Kristiinaa itseänsä sellaisena

kuin hän oli ollut nuorena; äidin vaalea hehkeys oli hänessä ikään kuin

päivetyksen valelema. Ja hän oli iso ja vahva ikäisekseen, pystyvä

ja ripeä kaikessa työssä mihin hänet pantiin, kuuliainen äidilleen

ja vanhemmille veljilleen, iloinen, siivo ja mukautuvainen. Mutta

kuitenkin oli hänessä tuo omituinen etäinen sävy.

Talvi-iltoina, kun talonväki kokoontui kutomatupaan ja lyhensi

aikaa leikinlaskulla ja juttelulla, itsekunkin askarrellessa oman

työnsä ääressä, istui Lauritsa ihan kuin uneksien. Monena kesäiltana

talon päivätyön päätyttyä meni Kristiina ulos ja istuutui pojan luo

tämän loikoessa nurmikolla pihkaa pureksien tai suolaheinänkortta

suupielessään vatvoen. Hän katsoi pojan silmiä puhutellessaan tätä --

oli ikään kuin poika olisi palauttanut ajatuksensa jostakin kaukaa.

Sitten hän hymyili suoraan äitiään kohti, vastasi hänelle selvästi

ja järkevästi; usein he saattoivat istua kahden ulkona tantereella

tuntikaudet puhellen keskenään ystävällisesti ja leppoisasti. Mutta

kohta kun Kristiina nousi lähteäkseen sisään, oli ikään kuin Lauritsa

olisi kääntynyt ajatuksineen jälleen harhailemaan kaukaisuuksissa.

Eikä Kristiina voinut mitenkään päästä selville, mitä poika oikein

niin syvästi mietti. Lauritsa oli varsin ketterä urheilussa ja

aseidenkäytössä -- mutta kuitenkin hän oli paljon vähemmän innostunut

sellaiseen kuin Kristiinan muut pojat olivat olleet, eikä hän koskaan

samoillut yksinään pyyntimatkoilla, vaikka tulikin iloiseksi, kun

Gaute pyysi häntä mukaansa metsästämään. Vielä ainakaan tuo kaunis

nuorukainen ei näyttänyt huomaavan, että naiset katselivat häntä hellin

silmin. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua kirjaoppiin, ja puheet

vanhempien veljien luostariinmenoaikeista eivät näyttäneet paljoakaan

kiinnittävän nuorimman mieltä. Kristiina ei voinut mistään päättää

pojan ajatelleen tulevaisuudestaan muuta kuin että hän yhä edelleen

oleksisi aikojaan täällä kotona ja auttaisi Gautea talonhoidossa,

samoin kuin nytkin.

Toisinaan tuntui Kristiinasta, että Lauritsa muistutti hiukan isäänsä

tuolla omituisella hajamielisellä olemuksellaan -- mutta Erlendin

pehmeä, ponneton luonteenlaatu oli vaihdellut huiman raisuuden kanssa,

eikä Lauritsalla ollut vähääkään isän jyrkkää kiivautta. Erlend ei

ollut milloinkaan ollut niin kaukana kaikesta siitä, mitä hänen

ympärillään liikkui --

* * * * *

Lauritsa oli nyt nuorin. Munan oli nukkunut jo kauan ylhäällä

hautamäellä isänsä ja pikkuveljen rinnalla. Hän kuoli varhain keväällä

vuotta myöhemmin kuin Erlend oli saanut surmansa.

Leski oli kulkenut miehensä kuoleman jälkeen niinkuin ei olisi

kuullut eikä nähnyt. Enemmän kuin surua ja tuskaa hän tunsi

kohmettavaa kylmyyttä ja tunteetonta voipumusta koko ruumiissaan ja

sielussaan, ikään kuin olisi itsekin vuotanut vertaan kuiviin miehensä

kuolinhaavoista.

Koko hänen elämänsä oli ollut hänen miehensä sylissä siitä

kohtalokkaasta keskipäivän hetkestä saakka Skogin niittyladossa,

jolloin hän oli ensi kerran antautunut kokonaan Erlend

Nikulauksenpojalle. Silloin hän oli ollut niin nuori ja kokematon;

ei ollut tajunnut tekemästään enempää kuin että koetti salata, että

häntä olisi lähinnä itkettänyt Erlendin hänelle tuottama tuska; mutta

sittenkin hän hymyili, sillä hän uskoi antaneensa rakastajalleen

kalleimman lahjan. Ja olkoonpa se ollut hyvä lahja tai ei -- hän

oli antanut Erlendille itsensä, kokonaan ja ainiaaksi. Jumala oli

laupeudessaan koristanut kauneudella ja terveydellä hänen neitseellisen

elämänsä antaessaan hänen syntyä turvattuun ja kunnialliseen

elämäntilaan, jota hänen vanhempansa olivat suojanneet kaikkina niinä

vuosina, joina he olivat kasvattaneet häntä hellän ankarasti --

molemmin käsin oli Kristiina antanut kaikki Erlendille, ja sen jälkeen

hän oli elänyt tämän syleilyssä.

Niin monet kerrat hän oli sitä seuranneina vuosina ottanut vastaan

Erlendin hyväilyt kovana ja kylmänä vihasta ja mukautunut kuuliaisesti

miehensä tahtoon, vaikka hänestä oli tuntunutkin kuin täytyisi hänen

menehtyä väsymyksen näännyttämänä. Jonkinlaista kiukkuista iloa tuntien

hän oli ajatellut nähdessään Erlendin kauniit kasvot ja terveen,

kauniin ruumiin, että tuo ei enää voinut häntä sokaista näkemästä

miehen sydäntä. Niin, Erlend oli yhtä nuori ja yhtä kaunis; yhä hän

saattoi riehahtaa yhtä kuumaan kiihkoon hyväilyissään kuin silloin,

kun Kristiina oli nuori. Mutta hän, Kristiina, oli vanhentunut, niin

hän ajatteli ja tunsi kuin ylpeyden ja voitonriemun huumausta siitä.

Helppoahan on pysyä nuorena sen, joka ei koskaan ota oppiakseen,

joka ei viitsi soveltautua olosuhteiden mukaan eikä viitsi taistella

pakottaakseen olosuhteet mukautumaan miehen tahtoon.

Mutta silloinkin kun hän otti vastaan Erlendin suutelot tiukasti

suljetuin huulin ja kääntyi koko olemuksellaan hänestä pois

taistellakseen poikiensa tulevaisuuden puolesta, hän aavisti

antautuvansa tähänkin työhön sillä kuumalla hehkulla, jonka mies kerran

oli sytyttänyt hänen vereensä. Vuodet olivat viilentäneet häntä,

luuli hän, sillä hän ei kuumennut enää silloin, kun Erlendin silmiin

syttyi tuo entinen kiilto ja hänen ääneensä se syvä sointu, jotka

olivat saaneet hänet hiukenemaan, tahdottomana ja onnesta raukeana

ensi aikoina, jolloin hän oli tuntenut Erlendin. Mutta samoin kuin hän

silloin oli ikävöinyt saada virkistää eron vaikeutta ja tuskallisuutta

kohtauksessa Erlendin kanssa, samoin ikävöi hän nyt syvästi ja

palavasti päämäärää, joka oli saavutettu sitten kun hän kerran, pitkän

pitkien aikojen perästä, istuisi valkohapsisena eukkona ja näkisi

poikansa hyvissä oloissa ja turvattuina. Erlendin poikien vuoksi hän

nyt kärsi entistä ahdistusta edessäolevasta epävarmuudesta. Yhä kidutti

häntä kaipuu, joka oli kuin nälkä ja polttava jano -- hänen täytyi

saada nähdä poikiensa menestyvän.

Ja samoin kuin hän ensiksi oli antautunut Erlendille, samoin hän nyt

antautui sille maailmalle, joka oli versonut heidän yhdyselämänsä

ympärille --; heittäytyi tyydyttämään jokaista kohtaavaa vaatimusta,

joka oli täytettävä, tarjoutui jokaiseen työhön, joka oli suoritettava

Erlendin ja hänen lapsiensa viihtymyksen turvaamiseksi. Puolittain

käsitti vaimo itsekin elävänsä Erlendin kanssa, kun hän Husabyssä

asuessaan pohti yhdessä heidän pappinsa kanssa miehen arkussa olevia

kirjeitä, kun hän puheli miehensä torpparien ja työläisten kanssa,

hääri piikojensa kanssa aitoissa ja kodassa, istui hevoshaassa

hoitajanaisten kanssa paimentamassa lapsiaan poutaisena kesäpäivänä.

Hän aavisti itsekin, että hän kohdisti vihansa Erlendiin, kun jokin

kävi talossa hullusti ja kun lapset tekivät vasten äidin tahtoa,

Erlendiä kohti virtasi hänen ilonsa, kun saatiin heinät kuivina

korjuuseen kesällä ja runsaasti viljaa syksyllä, kun vasikat

menestyivät ja kun hän kuuli poikiensa kirmailevan ja nauravan pihalla.

Hänen sydämensä pohjukassa hehkui salaa, että hän oli Erlendin, kun

hän laski valmiina kädestään viimeisen kaikille seitsemälle pojalleen

ompelemistaan pyhäpuvuista ja seisoi riemumielin katselemassa

valmistuneen talventyönsä kaunista kasaa. Erlendiin hän oli kyllästynyt

ja väsynyt, kun kevätiltana palasi joelta piikoineen -- he olivat

pesseet viime keritsemisen villat, keittäneet vettä rannalla olevassa

padassa, huuhdelleet joessa -- ja emäntä itse oli lanteiltaan kuin

piesty, käsivarret pitkälle ylös mustina talista, lampaan haju ja

rasvainen lika tunkeutuneena läpi vaatteiden, niin että hänestä tuntui

kuin ei hänen ruumiinsa voisi tulla puhtaaksi kolmellakaan kylvyllä.

Ja nyt, kun Erlend oli poissa, tuntui leskestä, ettei hän nähnyt

elämänsä levottomalla touhulla enää olevan mitään tarkoitusta. Erlend

oli kaatunut, ja silloin täytyi hänenkin kuolla kuin puu, jonka juuret

on katkaistu. Ne nuoret vesat, jotka olivat puhjenneet esiin hänen

helmansa ympärille, ne saivat nyt versoa omilla juurillaan. Ne olivat

kyllin vanhoja hoitaakseen kukin oman kohtalonsa. Ohimennen välähti

Kristiinan mieleen: -- jos hän olisi käsittänyt sen ennemmin, silloin

kun Erlend sen sanoi. Varjomaisia kuvia elämästä Erlendin kanssa

ylhäällä tunturitalossa liukui hänen sielunsa läpi -- he molemmat

nuortuneina pikku lapsi välissään. Mutta ei hän silti katunut tai

surrut. Itse hän ei ollut voinut erottaa elämäänsä poikien elämästä,

nyt tulisi kuolema pian heidät erottamaan, sillä ilman Erlendiä ei

hänellä ollut elinvoimaa. Kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi

tapahtumaan, oli säädetty -- kaikki tapahtuu niinkuin säädetty oli.

* * * * *

Hänen hiuksensa ja hipiänsä harmaantuivat, hän viitsi tuskin siistiä

itseään tai panna vaatteitaan kunnollisesti ylleen. Öisin hän makasi

ajatellen elämäänsä Erlendin kanssa, päivin hän kulki kuin unessa, ei

puhunut koskaan kysymättä kenellekään, ei näyttänyt edes kuulevan, kun

pikku pojat puhuivat hänelle. Tuo toimelias ja vireä nainen ei kajonnut

käsillään mihinkään työhön. Rakkaus oli ollut kaiken hänen ajallisen

aherruksensa takana -- Erlend ei ollut siitä paljoakaan välittänyt; hän

ei ollut halunnut sen kaltaista rakkautta. Mutta Kristiina ei voinut

sitä auttaa; hänen luonnossaan oli rakastaa sillä tavoin uurastaen ja

huolehtien.

Hän näytti olevan solumassa kuolemanhorrosta kohti. Silloin tuli

seudulle kulkutauti kaataen hänen poikansa sairasvuoteelle, ja äiti

heräsi.

Tauti oli vaarallisempi aikuisille kuin lapsille. Ivariin se tarttui

niin ankarana, ettei kukaan odottanut hänen jäävän eloon. Poika

sai kuumeessa jättiläisvoimat, hän karjui, tahtoi nousta ylös ja

ottaa aseensa -- isän kuolema näytti kajastelevan hänen mielessään.

Hädin tuskin saivat Naakkve ja Bjørgulf hänet hillityksi. Sitten

joutui myös Bjørgulf vuoteeseen. Lauritsan kasvot olivat turvonneet

tuntemattomiksi, silmät kiiluivat elottomasti kahdessa kapeassa raossa

-- ikään kuin loppuun palamaisillaan kovassa kuumeessa.

Äiti valvoi ylistuvassa näiden kolmen luona. Naakkve ja Gaute olivat

sairastaneet tämän taudin pieninä, ja Skule oli paljon vähemmän sairas

kuin toiset veljet, Frida hoiti häntä ja Munania alhaalla tuvassa.

Ei kukaan luullut Munanilla olevan mitään vaaraa, mutta hän ei ollut

koskaan ollut vahva, ja eräänä iltana, kun he luulivat hänet melkein

terveeksi, hän vaipui äkkiä tainnoksiin. Frida ehti juuri parahiksi

ilmoittaa äidille -- Kristiina juoksi alas, ja kohta sen jälkeen veti

Munan viimeisen henkäyksensä hänen sylissään.

Lapsen kuolema herätti hänet uuteen, täysin valveutuneeseen epätoivoon.

Hänen raju surunsa pikkulapsen vuoksi, joka vaipui kuolemaan äidin

rinnoilta, oli ollut ikään kuin kaikkien surmattujen onnenunelmien

muiston ruskotuksen värittämä. Oman sydämen myrsky piti Kristiinaa

pystyssä silloin. Ja tuo äärimmäinen jännitys, joka päättyi

siihen, että hän näki miehensä surmattavan silmäinsä edessä, jätti

jälkeensä sellaisen sielun uupumuksen, että hän itse uskoi varmasti

kuolevansa pian suruun Erlendin vuoksi. Mutta tämä varmuus tylsytti

tuskan tutkaimen. Hän tunsi hämärän ja varjon tihenevän ympärillään

odottaessaan oven avautuvan hänellekin --.

Munanin pienen ruumiin ääressä äiti seisoi valveutuneena ja harmaana.

Tuo kaunis suloinen pikku poika oli ollut hänen pienimpänään niin monta

vuotta, viimeisenä lapsukaisena, jota hän vielä uskalsi hellitellä

ja jolle hän saattoi nauraa silloin kun hänen olisi pitänyt olla

ankara ja totinen ja ojentaa poikaansa tämän pienistä pahanteoista ja

ajattelemattomuuksista. Ja Munan oli ollut niin hellä ja kiintynyt

äitiinsä. Tuska viilsi häntä syvään -- niin lujasti kiinni hän oli

vielä elämässä, niin helposti kuin hän luuli ei nainen voinut kuolla

ammennettuaan elonvertansa niin moniin uusiin nuoriin sydämiin.

Kylmän, kipeän epätoivon vallassa hän kulki ruumisoljilla makaavan

lapsen ja sairaiden poikien väliä. Munan makasi vanhassa tuvassa,

missä aikaisemmin pikku lapsi ja sitten isä olivat maanneet -- kolme

ruumista hänen talossaan vajaan vuoden aikana. Ahdistuksen kuristamin

sydämin, mutta jäykkänä ja mykkänä hän odotti seuraavan kuolemaa --

hän odotti sitä kuin väistämätöntä kohtaloa. Hän ei ollut koskaan

ymmärtänyt tarpeeksi mitä oli saanut, kun Jumala antoi hänelle niin

monta lasta. Ja pahinta oli, että hän tavallaan oli ymmärtänyt. Mutta

hän oli ajatellut enemmän vaivoja, ahdistusta ja taistelua -- vaikka

olikin saanut oppia yhä uudelleen kaipauksesta, aina kun joku lapsi

kasvoi pois hänen helmastaan, ja riemusta, aina kun uusi lepäsi hänen

rinnoillaan -- että ilo oli sanomattoman paljoa suurempi kuin vaivat

ja tuska. Hän oli napissut siitä että hänen lastensa isä oli niin

epävakainen mies ja ajatteli niin vähän jälkeen jäävää sukuaan. Hän

unohti aina, ettei Erlend ollut ollut toisenlainen silloinkaan, kun

hän, Kristiina, itse rikkoi Jumalan käskyä ja polki omaa sukuaan

saadakseen hänet.

Nyt oli Erlend kaatunut pois hänen rinnaltaan. Ja nyt hän odotti

saavansa nähdä poikiensa kuolevan toisen toisensa jälkeen. Ehkä hän

joutuisi lopulta istumaan jälleen lapsettomana äitinä.

Oli niin paljon sellaista, mitä hän tosin oli nähnyt ennenkin, mutta

mitä hän ei ollut paljon ajatellut siihen aikaan kun näki maailman

ikään kuin omansa ja Erlendin rakkauden usvan läpi. Hän oli kyllä

käsittänyt, että Naakkve otti vakavalta kannalta sen, että hän oli

esikoinen ja velvollinen olemaan veljesparvensa päänä ja esimiehenä.

Hän oli myös nähnyt Naakkven olevan hyvin kiintyneen Munaniin.

Kuitenkin hän hätkähti kuin jotakin odottamatonta nähdessään vanhimman

veljen kiihkeän surun nuorimman kuolemasta.

Mutta muut pojat paranivat, vaikka se kestikin pitkän aikaa.

Pääsiäisenä hän saattoi mennä kirkkoon neljä poikaa mukanaan, mutta

Bjørgulf oli vielä makuulla ja Ivar oli liian heikko mennäkseen ulos

huoneesta. Lauritsa oli kasvanut paljon pituutta sairasvuoteella

maatessaan, ja muutenkin tuntui siltä kuin tämän puolenvuoden

tapahtumat olisivat vieneet hänet pitkän matkaa edelle iästään.

Silloin tuntui Kristiinasta, että hän oli nyt vanha nainen. Hänen

mielestään saattoi nainen olla nuori niin kauan kuin hänellä on pieniä

lapsia, jotka nukkuvat hänen käsivarrellaan öisin, leikkivät äidin

ympärillä päivin ja vaativat hänen huolenpitoaan ympäri vuorokauden.

Kun lapset ovat kasvaneet äidistä eroon, on äiti vanha nainen.

Hänen uusi lankonsa Jammælt Halvardinpoika puhui hänelle, että

Erlendinpojat olivat kovin nuoria, ja itse oli Kristiina vain vähän

yli neljänkymmenen; hän tulisi tietenkin pian huomaamaan, että hänen

täytyi mennä uusiin naimisiin; hän tarvitsi miehen, joka voisi auttaa

häntä talon hoidossa ja nuorempien poikien kasvattamisessa. Jammælt

mainitsi useita kunnon miehiä, jotka hänen mielestään voisivat soveltua

puolisoksi Kristiinalle -- Kristiina saisi kyläillä heidän luonaan

Ælinissä syksyllä, ja Jammælt pitäisi huolen siitä, että hän saisi

tavata heitä, ja sitten he voisivat puhua lähemmin näistä asioista.

Kristiina hymyili vaisusti. Niin -- hän oli vain neljänkymmenen vuoden

vanha. Jos hän olisi kuullut jostakin toisesta naisesta, joka oli

joutunut leskeksi yhtä nuorena, joukko kasvavia lapsia ympärillään,

hän olisi sanonut samaa kuin Jammælt -- että hänen oli mentävä uusiin

naimisiin, etsittävä tukea uudelta mieheltä ja että hän saattoi antaa

tälle vielä useita lapsia. Mutta hän itse ei tahtonut --.

Kohta pääsiäispyhien jälkeen tuli Ælinin Jammælt Jørundgaardiin; se

oli toinen kerta, jolloin Kristiina tapasi sisarensa uuden miehen.

Kristiina ja hänen poikansa eivät olleet olleet kihlajaisissa

Dyfrinissä eivätkä häissä Ælinissa. Nuo molemmat pidot oli pidetty

peräkkäin liki toisiaan sinä keväänä, jolloin hän kantoi viimeistä

lastaan. Heti kun kuuli Erlend Nikulauksenpojan surmasta, oli Jammælt

rientänyt Siliin; neuvoin ja toimin hän auttoi vaimonsa sisarta ja

sisarenpoikia, järjesti parhaansa mukaan kaikki, mitä oli tehtävä

isännän kuoleman jälkeen, ja otti ajaakseen syytteen surmaajia vastaan,

kun Erlendinpojista ei kukaan vielä ollut täysi-ikäinen. Mutta siihen

aikaan Kristiina ei tajunnut mitään siitä, mitä hänen ympärillään

tapahtui. Ei edes Gudmund Torenpojan tuomio, kun hänet oli todistettu

Erlendin surmaajaksi, näyttänyt paljon liikuttavan häntä.

Tällä kertaa hän puheli enemmän lankonsa kanssa, ja tämä tuntui hänestä

miellyttävältä mieheltä. Nuori hän ei ollut, samanikäinen kuin Simon

Darre -- vakaa ja tyyni mies, suuri ja tukeva ja hyvin tummaverinen,

kasvonpiirteiltään varsin kaunis, mutta jonkin verran köyryhartiainen.

Hänestä ja Gautesta tuli heti paikalla hyvät ystävät. Naakkve ja

Bjørgulf olivat aina isän kuolemasta asti liittyneet yhä kiinteämmin

toisiinsa ja pysytelleet erillään kaikista muista. Mutta Ivar ja Skule

sanoivat äidille pitävänsä Jammæltista, "-- kuitenkin olisi Ramborg

meidän mielestämme voinut kunnioittaa Simonia pitämällä leskeyttä

vähän kauemmin -- Simonin veroinen ei tämä hänen uusi miehensä sentään

ole." Kristiina huomasi, että nämä hänen kaksi rasavilliään muistivat

vielä Simon Andreksenpoikaa: tämän he olivat sallineet ojentaa

heitä sekä tuimilla sanoilla että näennäisellä leikillä, vaikka nuo

molemmat kärsimättömät pojat eivät sietäneet nuhteen sanaakaan omilta

vanhemmiltaan silmiensä säkenöimättä kiukusta ja käsiensä pusertumatta

nyrkkiin.

Jammæltin ollessa Jørundgaardissa tuli myös Munan Baardinpoika sinne

kyläilemään Kristiinan luo. Ei ollut nyt enää suuria jäljellä vanhasta

velikullasta. Hän oli tekeytynyt suureksi ja mahtipontiseksi vanhoilla

päivillään, kantaen raskasta ruhoaan jokseenkin ryhdikkäästi, niin

että hän näytti pitemmältä ja arvokkaammalta kuin oli. Nyt oli kihti

köyristänyt hänet, ja nahka lerpotti hänen laihtuneen ruumiinsa

ympärillä; hän oli kuin mikäkin ukonrähjys, kaljupäinen, vain vaivainen

reunus elottomia valkoisia haituvia oli niskan ympärillä. Muinoin

oli vankka, sinisenmusta parranjuuri tummentanut piukkaa, lihakasta

naamaa, mutta nyt versoi harmaa sänki rehevänä kaikissa leuan ja kaulan

veltoissa poimuissa, missä hänen oli vaikea päästä niihin käsiksi

partaveitsellä. Hän oli tullut tihrusilmäiseksi, kuolasi vähän -- ja

lisäksi vaivasi häntä kovasti heikko vatsa.

Hänellä oli mukanaan Inge-poikansa, jota ihmiset kutsuivat Flugaksi

äidin mukaan; hänkin oli jo vanhahko mies. Isä oli auttanut tätä poikaa

hyvin eteenpäin elämässä; toimittanut hänet rikkaisiin naimisiin ja

saanut Halvard-piispan ottamaan huolehtiakseen Ingestä -- Munan oli

ollut naimisissa piispan serkun kanssa, ja Halvard-herra tahtoi sen

vuoksi mielellään auttaa Ingeä hyvinvointiin, jottei tämän tarvitsisi

kalvaa Katriina-rouvan lasten osaa. Piispa oli saanut virkansa mukana

läänitysmaita Hedemarkenista ja oli silloin ottanut Inge Munaninpojan

toimitsijakseen, joten tällä nyt oli melkoinen maaomaisuus Skaunissa

ja Ridabussa. Hänen äitinsäkin oli ostanut itselleen talon niiltä

seuduin; tämä oli nyt hyvin hurskas ja hyväätekeväinen nainen ja oli

luvannut elää puhtaudessa kuolemaansa asti. "Niin, ei hän ole vielä

ikäloppu eikä raihnainen", sanoi Munan-herra loukkautuneena nähdessään

Kristiinan hymyilevän. Hän olisi kovin mielellään tahtonut järjestää

asiat niin, että Brynhild olisi muuttanut hänen luokseen emännöimään

hänen Hamarin lähellä olevaan taloonsa, mutta tämä ei suostunut siihen.

Hänellä oli niin vähän iloa vanhoilla päivillään, valitti Munan-herra.

Hänen lapsensa olivat niin eripuraisia -- täyssisarukset olivat

huonoissa väleissä keskenään ja riitelivät ja käräjöivät sisarpuoltensa

kanssa. Pahin oli nuorin tytär; hänet oli Munan saanut jalkavaimonsa

kanssa naineena miehenä ollessaan, joten hän ei voinut antaa tälle

mitään perintöä, ja sen vuoksi tytär kyni isäänsä minkä jaksoi tämän

eläessä. Tytär oli leski ja oli asettunut Skogheimiin, siihen taloon,

joka oli Munan-herran varsinainen tyyssija; ei isä eivätkä sisaret

saaneet häntä sieltä hievahtamaan. Munan pelkäsi häntä kuin hirmua,

mutta kun hän koetti paeta jonkun muun lapsensa luo, piinattiin

häntä sielläkin valituksilla toisten ahneudesta ja epärehellisestä

menettelystä. Parhaiten hän viihtyi nuorimman aviossa syntyneen

tyttärensä luona, joka oli nunnana Gimsøyssä; hän viihtyi mielellään

jonkun hetken luostarin vierasmajassa, koetti silloin hartaasti

parantaa sieluaan katumuksenteolla ja rukouksilla tyttärensä ohjaamana,

mutta hän ei jaksanut kestää sellaista elämää kauan kerrallaan.

Kristiina ei ottanut oikein uskoakseen, että Brynhildin pojat olivat

paljoakaan kiltimpiä isälleen kuin toiset lapset, mutta siinä ei Munan

antanut perään; he olivat hänelle rakkaammat kaikkia muita jälkeläisiä.

Mutta niin surkea kuin tämä Kristiinan sukulainen olikin, näytti

seurustelu hänen kanssaan saavan Kristiinan kivettyneen murheen ensi

kerran vähän sulamaan. Munan-herra pakisi Erlendistä lakkaamatta

-- milloin hän ei ruikuttanut omia koettelemuksiaan, silloin

hän kertoi vain serkku-vainajastaan ja kehui Erlendin urotöitä

-- mutta kaikkein mieluimmin hänen raisua nuoruuttaan: Erlendin

huimaa vallattomuutta silloin kun hän ensi kertaa pääsi maailmalle

pois kotoaan Husabystä, missä Magnhild-rouva oli nyreissään hänen

isälleen ja isä vanhimmalle pojalleen, ynnä Hestnæsista ja hurskaan,

vakavan kasvatusisän Baard-herran luota. Munan-herran pakinain olisi

luullut olevan omituista lohdutusta Erlendin surevalle leskelle.

Mutta omalla tavallaan oli ritari rakastanut nuorta sukulaistaan,

ja hänen mielestään tämä aina vei kaikista muista miehistä voiton

kauneudessa, rohkeudessa -- niin, ja ymmärryksessäkin, kunhan hän

vain olisi viitsinyt sitä käyttää, sanoi Munan innokkaasti. Ja vaikka

Kristiinan täytyi ajatella, ettei tainnut olla Erlendin parhaaksi se,

että hän tuli kuninkaan henkivartioon kuudentoista vuoden vanhana,

tämä serkku oppimestarinaan ja ohjaajanaan, niin oli hänen sentään

pakko hymyillä, surumielisesti ja hellästi, kun Munan Baardinpoika

puhui niin että sylki valui suupielistä ja kyyneleet heruivat hänen

vanhoista punareunaisista silmistään, kertoessaan Erlendin säihkyvän

iloisesta elämänhalusta tämän hehkeimmässä nuoruudessa ennen kuin hän

sotkeutui onnettomuuteen Eline Ormintyttären kanssa ja poltti itsensä

elinajakseen.

Jammælt Halvardinpoika, joka istui vakavasti keskustellen Gauten ja

Naakkven kanssa, katsoi kummastellen kälyynsä. Tämä oli istuutunut

poikkipenkille tuon epämiellyttävän vanhuksen ja Ulf Haldorinpojan

kanssa, joka Jammæltin mielestä näytti jonkin verran synkältä, mutta

Kristiina hymyili puhellessaan heidän kanssaan ja tarjoillessaan --

Jammælt ei ollut ennen nähnyt hänen hymyilevän, mutta se somisti häntä

kovin, ja hänen pieni, matala naurunsa oli kuin aivan nuoren neidon.

Jammælt puheli, että oli mahdotonta kaikkien näiden kuuden veljeksen

jäädä oleskelemaan äidin kotitaloon. Eihän ollut odotettavissa,

että kukaan rikas ja tasavertainen mies naittaisi sukulaisnaistaan

Nikulaukselle, jos tämän viisi veljeä jäisivät samaan pesään hänen

kanssaan ja ehkä elämään talon varoista naimisiin mentyäänkin. Ja

heidän olisi nyt ruvettava katselemaan Nikulaukselle vaimoa -- hän

oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja hänellä näytti olevan voimakas

luonto. Sentähden tahtoi Jammælt ottaa mukaansa Ivarin ja Skulen

lähtiessään takaisin etelään; siellä hän kyllä löytäisi heille keinoja

menestymiseen. Erlend Nikulauksenpojan jouduttua niin onnettomasti

päiviltä oli käynyt ilmi, että nyt muistivat maan suurpäällikötkin

vainajan olleen heidän vertaisiaan, että hänet synnyltään ja

sukuperältään oli aiottu kulkemaan useimpien heidän edellä, Erlend

kun oli ystävällinen, tavallaan hyvinkin ylväs, rohkea ja urhoollinen

sotapäällikkö -- mutta onni ei ollut ollut hänelle myötäinen. Oli

suhtauduttu tavattoman ankarasti niihin miehiin, jotka olivat olleet

osallisina isännän surmaamiseen hänen omalla pihallaan. Ja Jammælt

tiesi kertoa, että monet olivat kyselleet häneltä Erlendin pojista.

Jouluna hän oli tavannut sudrheimiläisiä, ja he olivat silloin

maininneet, että nämä nuorukaiset olivat heidän sukulaisiaan; Jon-herra

oli käskenyt hänen viedä terveisiä ja sanoa, että omaisinaan hän

ottaisi vastaan ja pitäisi luonaan Erlend Nikulauksenpojan pojat,

jos joku heistä tahtoisi liittyä häneen. Jon Haftorinpojan piti nyt

mennä naimisiin Elin-neidon, Erling Vidkuninpojan vanhimman tyttären

kanssa, ja nuori morsian oli kysynyt, olivatko pojat isänsä näköisiä:

hän muisti hyvin, että Erlend oli vieraillut heidän luonaan Bergenissä

hänen lapsena ollessaan ja että tämä oli ollut hänen mielestään kaunein

kaikista miehistä. Mutta neidon veli, Bjarne Erlinginpoika, oli

sanonut, että mitä vain hän voisi tehdä Erlend Nikulauksenpojan poikien

hyväksi, sen hän tekisi sydämen ilolla.

Kristiina istui ja katseli kaksoispoikiaan Jammæltin puhuessa. He

kehittyivät yhä enemmän isänsä näköisiksi: silkinhieno, sysimusta tukka

painautui sileänä liki pääkalloa, mutta kähertyi hiukan otsalla ja

solakan niskan ympärillä. Heillä oli kapeat kasvot, korkea, suorana

eteenpäin ulkoneva nenä, hienopiirteinen, pieni suu, lihassolmu

kummassakin suupielessä. Mutta heillä oli lyhyempi ja leveämpi leuka ja

tummemmat silmät kuin Erlendillä. Ja vaimosta tuntui nyt, että ennen

kaikkea oli Erlendin tehnyt niin ihmeellisen kauniiksi juuri hänen

silmänsä, jotka olivat niin yllättävän vaaleansiniset ja kirkkaat

noissa muuten niin tummaverisissä, sysimustan tukan kehystämissä

kasvoissa.

Mutta nyt välähtivät nuorten poikien silmät teräksensinisiltä, kun

Skule vastasi tätinsä miehelle -- hänellä oli tapana esiintyä kaksosten

puhemiehenä:

"Me kiitämme teitä tästä hyvästä tarjouksesta, lanko. Mutta me olemme

jo puhuneet Munan-herran ja Ingen kanssa ja neuvotelleet vanhempien

veljiemme kanssa -- olemme jo sopineet Ingen ja hänen isänsä kanssa.

Nämä miehet ovat lähimmät sukulaisemme isän puolelta, ja me menemme

Ingen kanssa etelään ja aiomme olla hänen talossaan tämän kesän ja

vähän pitempäänkin --"

Pojat tulivat alas tupaan Kristiinan luo illalla, kun hän oli

paneutunut makuulle:

"Niin, me odotamme teiltä, äiti, että ymmärrätte tämän", sanoi Ivar

Erlendinpoika.

"Me emme kerjää sukulaisapua ja ystävyyttä niiltä miehiltä, jotka

istuivat vaiti silloin kun näkivät isän kärsivän vääryyttä", lisäsi

Skule.

Äiti nyökkäsi.

Hänen mielestään pojat menettelivät oikein. Jammælt oli ymmärtäväinen

ja oikeinajatteleva mies, sen hän käsitti, ja hänen tarjouksensa oli

tehty hyvässä tarkoituksessa -- mutta hänelle oli mieleen, että pojat

olivat uskollisia isälleen. Tosin hän ei ollut ajatellutkaan ennen,

että hänen poikansa joskus tulisivat palvelemaan Brynhild Flugan poikaa.

* * * * *

Kaksoset lähtivät Inge Flugan kanssa niin pian kuin Ivar oli kyllin

vahva ratsastamaan. Talossa oli kovin hiljaista heidän mentyään. Äiti

muisti, että viime vuonna näihin aikoihin hän makasi kutomatuvassa

vastasyntynyt lapsi vierellään -- se tuntui hänestä kuin unelta. Niin

lyhyt aika oli siitä, kun hän oli tuntenut itsensä nuoreksi, mieli

täynnä nuoren naisen kaipausta ja surua, toivoa ja vihaa ja rakkautta.

-- Nyt oli hänen laumansa supistunut neljään poikaan, eikä hänen

mielessään ollut muuta kuin huolta noista täysikasvuisista nuorista

miehistä. Tähän hiljaisuuteen, joka laskeutui Jørundgaardin ylle

kaksosten lähdettyä, hulmahti hänen tuskansa Bjørgulfin vuoksi kirkkaan

tulenloimun tavoin.

Kun taloon tuli vieraita, muuttivat Bjørgulf ja Naakkve vanhaan

liesitupaan. Bjørgulf oli ylhäällä vuoteesta päivisin, mutta kuitenkaan

hän ei ollut vielä liikkunut ulkosalla. Sisäistä pelkoa tuntien

Kristiina pani merkille, että Bjørgulf istui aina hiljaa samalla

paikalla eikä kävellyt koskaan lattialla, liikkui yleensä vähän aina

kun äiti oli käymässä hänen luonaan. Äiti tiesi, että hänen silmänsä

olivat huonontuneet viime sairauden aikana. Naakkve oli kovin vaitelias

-- mutta sellainenhan hän oli ollut aina isän kuolemasta alkaen, ja

äitiään hän näytti karttavan niin paljon kuin suinkin sopi.

Vihdoin eräänä päivänä Kristiina rohkaisi mielensä ja kysyi vanhimmalta

pojaltaan, miten Bjørgulfin näön laita nyt oli. Kauan vastaili Naakkve

vältellen. Mutta lopuksi äiti vaati poikaa sanomaan hänelle totuuden.

Naakkve sanoi:

"Hän voi erottaa vielä kirkkaan valon --" Samassa valahti nuori mies

itse kalmankalpeaksi, kääntyi äkkiä ja meni ulos huoneesta.

Myöhemmin päivällä, itkettyään itsensä niin väsyksiin, että luuli nyt

kykenevänsä puhumaan rauhallisesti poikansa kanssa, Kristiina meni

vanhaan tupaan.

Bjørgulf makasi sängyssä. Heti kun äiti tuli ja istuutui pojan sängyn

laidalle, hän näki pojan kasvoista, että tämä tiesi hänen puhuneen

Naakkven kanssa:

"Äiti. Te ette saa itkeä, äiti", hän pyysi peloissaan.

Mieluimmin olisi äiti heittäytynyt poikansa syliin, itkenyt ja

vaikeroinut hänen kovaa kohtaloaan. Mutta hän pujotti vain kätensä

pojan käteen peitteen alle:

"Kovasti koettelee Jumala sinun miehuuttasi, poikani", hän sanoi ääni

särähtäen.

Bjørgulfin kasvojenilme vaihtui, tuli lujaksi ja päättäväiseksi. Mutta

kesti kotvan, ennen kuin hän kykeni vastaamaan:

"Olen tiennyt jo kauan, äiti, että minut oli määrätty kestämään tämä.

Jo silloin kun olimme Tautrassa -- veli Aslak puhui minulle siitä, että

jos minulle kävisi sillä lailla, niin --

"Samoin kuin Herraamme Jeesusta kiusattiin erämaassa, sanoi hän --.

Hän sanoi, että oikea erämaa kristityn sielulle on se, että hänen

näkönsä ja aistimensa suljetaan -- silloin hän seuraisi Vapahtajan

jälkiä erämaassa, vaikkakin hänen ruumiinsa olisi keskellä veljien tai

omaisten joukkoa. Hän luki Pyhän Bernhardin kirjoista näistä asioista.

Ja että jos sielu ymmärtää, että Jumala on valinnut hänet erityisesti

sellaiseen kovaan miehuuden koettelemukseen, niin ei hän saa pelätä

sitä, ettei hän jaksa. Jumala tuntee sieluni paremmin kuin sielu itse

tuntee itsensä --"

Hän jatkoi puhettaan äidille tähän tapaan, osoittaen lohdutuksessaan

ikäisekseen harvinaista viisautta ja sielunvoimaa.

Illalla tuli Naakkve Kristiinan luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan

kahden kesken. Sitten hän sanoi, että hänellä ja Bjørgulfilla oli

aikomus ruveta hengelliseen veljeskuntaan ja hankkia munkiksivihkimys

Tautrassa.

Kristiina seisoi tyrmistyneenä, mutta Naakkve jatkoi hyvin

rauhallisena. He tahtoivat odottaa kunnes Gaute tulisi täysi-ikäiseksi

ja voisi toimia äidin ja nuorempien veljesten puolesta. He veisivät

luostarille mukanaan niin paljon omaisuutta kuin Husabyn Erlend

Nikulauksenpojan jälkeläisille sopi, mutta he tahtoivat katsoa myös

veljiensä etua. Isältään eivät Erlendinpojat olleet perineet mitään

mainitsemisen arvoista, mutta ne kolme, jotka olivat syntyneet

ennen Gunnulf Nikulauksenpojan luostariinmenoa, omistivat joitakin

maakappaleita pohjoisessa -- hän oli antanut lahjoja veljenpojilleen

jakamalla rikkauksiaan, vaikkakin hän jätti veljelleen suurimman osan

siitä, mitä ei antanut kirkolle ja hengellisiin tarkoituksiin. Ja kun

Naakkve ja Bjørgulf eivät vaatineet täyttä perintöosaa, se koituisi

myös kevennykseksi Gautelle, josta nyt tulisi suvun pää ja jatkaja, kun

he kaksi kuolisivat maailmalle, sanoi Naakkve.

Kristiina oli kuin pökerryksissä. Hän ei ollut ikinä uneksinutkaan,

että Naakkve ajattelisi munkkielämää. Mutta hän ei virkkanut mitään

vastaan -- hän oli siinä määrin järkyttynyt. Eikä hän uskaltanut

koettaa taivuttaa poikiaan luopumaan niin kauniista ja hyödyllisestä

aikomuksesta.

"Jo silloin, kun olimme vielä poikasia ja istuimme yhdessä munkkien

luona siellä pohjoisessa, me lupasimme toisillemme, ettemme koskaan

eroaisi", sanoi Naakkve.

Äiti nyökkäsi; hän tiesi sen. Mutta hän oli ajatellut sen tarkoitetuksi

niin, että Bjorgulf jäisi asumaan Naakkven luo sittenkin, kun vanhin

veli menisi naimisiin.

Kristiinasta tuntui miltei ihmeeltä, että Bjørgulf, vaikka oli niin

nuori, saattoi kantaa onnettomuutensa niin miehuullisesti. Niinä

kertoina, jolloin äiti puheli hänen kanssaan kevään kuluessa, ei

hän kuullut muuta kuin jumalisia ja uljaita sanoja poikansa suusta.

Käsittämättömältä se tuntui äidistä -- mutta se johtui varmaankin

siitä, että poika oli ymmärtänyt jo monet vuodet, että tämä olisi

lopputuloksena hänen heikkonäköisyydestään, ja niin hän oli kai

varustanut sieluaan aina siitä asti, kun oli ollut munkkien luona.

Mutta silloin täytyi Kristiinan ajatella, kuinka kovasti ja raskaasti

tämä hänen onneton lapsensa oli kärsinyt -- ja hän, äiti, oli niin

vähän siitä tajunnut omia huoliaan hautoessaan. Nyt hiipi Kristiina

Lauritsantytär polvistumaan, milloin vain oli yksin, kotona ylistuvassa

olevan Neitsyt Maarian kuvan eteen ja hänen kirkossa olevan alttarinsa

eteen, niin usein kuin kirkko oli auki. Valittaen kaikesta sydämestään

hän rukoili nöyrästi itkien Lunastajan lempeää äitiä olemaan

Bjørgulfille äidin sijaisena ja korvaamaan hänelle sen, minkä hänen

lihallinen äitinsä oli jättänyt tekemättä.

* * * * *

Eräänä kesäyönä Kristiina makasi valveilla. Naakkve ja Bjørgulf olivat

silloin jo muuttaneet takaisin isoon ylistupaan, mutta Gaute nukkui

alhaalla Lauritsan kanssa, koska vanhimmat veljet tahtoivat harjoitella

valvomista ja rukoilemista, kuten Naakkve oli sanonut. Kristiina oli

vihdoinkin juuri nukahtamaisillaan, kun heräsi kuullessaan jonkun

hiipivän ylhäällä ylistuvan parvella. Portaita astuttiin alaspäin

haparoiden -- hän tunsi sokean käyntitavan.

Bjørgulf aikoi kai vain ulos asialle, arveli äiti -- kuitenkin hän

nousi ylös ja hamuili vaatteitaan. Silloin hän kuuli, että ylistuvan

ovi paiskattiin auki -- joku riensi portaita alas parilla kolmella

harppauksella.

Äiti juoksi eteiseen ja ulos ovesta. Ulkona oli niin sakea sumu, että

pihan toisella puolen olevat rakennukset vain hiukan häämöttivät.

Pihaveräjällä tappeli Bjørgulf rajusti irtautuakseen veljen otteesta.

"Menetätkö sinä mitään siinä", huusi sokea, "jos pääset minusta --

silloinhan olet vapautunut valasta -- eikä sinun tarvitse kuolla tältä

maailmalta --"

Naakkven vastausta Kristiina ei kuullut. Hän juoksi avojaloin märkään

ruohikkoon. Bjørgulf oli saanut nyt riistäytyneeksi irti -- silloin

hän suistui suin päin, kuin iskettynä, veräjän vieressä olevaan isoon

kiveen, törmäten siihen molemmilla nyrkeillään.

Naakkve näki äidin ja riensi kiiruusti muutaman askeleen häntä vastaan:

"Menkää sisään, äiti -- tämän minä hoidan parhaiten yksinäni -- teidän

_pitää_ mennä sisään, sanon minä", kuiskasi hän kiihkeästi, kääntyi ja

kumartui jälleen veljensä yli.

Äiti jäi seisomaan jonkin matkan päähän. Ruohikko oli likomärkä

kasteesta, sitä tippui joka katolta, ja pisaroita vieri alas joka

lehdeltä -- oli satanut koko päivän, mutta nyt olivat pilvet

laskeutuneet alas tiheänä, valkoisena sumuna. Kun pojat hetken kuluttua

tulivat takaisin -- Naakkve oli ottanut Bjørgulfia kainalosta ja

talutti häntä -- väistyi Kristiina oven sisäpuolelle.

Hän näki Bjørgulfin kasvoista vuotavan verta, hän oli kai loukannut

itsensä kiveen. Tahdottomasti painoi Kristiina käden suullensa ja puri

omaa lihaansa.

Portailla koetti Bjørgulf vielä kerran riistäytyä irti Naakkvesta --

hän kompastui seinää vasten ja huusi:

"Minä kiroan, minä kiroan syntymäpäiväni --!"

Kuultuaan Naakkven sulkevan ylistuvan oven heidän sisälle mentyään

hiipi Kristiina jäljestä ja seisoi parvella oven ulkopuolella. Kauan

hän kuuli Bjørgulfin äänen sisäpuolelta -- tämä raivosi, huusi ja

kirosi -- joitakin pojan hurjia sanoja hän saattoi erottaa. Väliin hän

ymmärsi Naakkven puhuvan veljelleen, mutta hänen äänensä kuului vain

vaimeana muminana. Lopulta Bjørgulf puhkesi nyyhkyttämään ääneen ja

sydäntäsärkevästi.

Äiti seisoi väristen vilusta ja tuskasta. Hän oli ehtinyt heittää vain

viitan paitansa ylle; hän seisoi siinä niin kauan, että hänen hajallaan

oleva tukkansa tuli märäksi raa'asta yöilmasta. Vihdoin tuli ylistupaan

hiljaisuus.

Alatupaan tultuaan hän meni sen sängyn luo, missä Gaute ja Lauritsa

nukkuivat. He eivät olleet heränneet. Kyyneltensä vuotaessa hän ojensi

kätensä pimeässä, tunnusteli kummankin lämpimiä kasvoja ja kuunteli

heidän tasaista, tervettä hengitystään. Hänestä tuntui, että nyt oli

hänellä vain nämä kaksi jäljellä rikkaudestaan.

Vilusta väristen hän ryömi omaan sänkyynsä. Yksi koirista, joka

makasi Gauten sängyn vieressä, tassutteli lattian poikki ja hyppäsi

Kristiinan sänkyyn kääriytyen mytyksi hänen jalkojensa päälle. Sillä

oli tapana tehdä niin öisin, eikä Kristiina hennonnut ajaa sitä pois,

vaikka se oli raskas ja painoi hänen jalkojaan niin että ne puutuivat;

mutta se oli ollut Erlendin oma ja hänen lemmikkikoiransa, sysimusta,

karkeakarvainen vanha karhukoira. Nyt tänä yönä tuntui Kristiinasta

hyvältä, että se makasi siinä ja sulatti hänen jäätyneitä jalkojaan.

-- Hän ei nähnyt Naakkvea seuraavana aamuna ennen kuin aamiaispöydässä.

Silloin Naakkve tuli sisään ja istuutui kunniatuoliin; se oli ollut

hänen paikkansa isän kuoleman jälkeen.

Hän ei lausunut sanaakaan aterian aikana, ja hänellä oli tummat renkaat

silmien alla. Äiti seurasi häntä, kun hän lähti jälleen ulos.

"Miten Bjørgulfin laita on nyt?" kysyi hän hiljaa.

Naakkve karttoi edelleenkin hänen katsettaan, mutta vastasi yhtä

hiljaa, että Bjørgulf nukkui nyt.

"Onko -- onko hän ollut sellainen ennen?" kuiskasi Kristiina

pelokkaasti.

Naakkve nyökkäsi, kääntyi poispäin hänestä ja palasi ylös veljen luo.

Naakkve paimensi Bjørgulfia myöhään ja varhain ja pysytti äitiä poissa

tämän luota niin paljon kuin kykeni. Mutta Kristiina ymmärsi, että

noilla kahdella nuorella oli monta kireätä hetkeä keskenään.

Nikulaus Erlendinpojan olisi nyt ollut oltava isäntänä Jørundgaardissa,

mutta hän ei ehtinyt vähääkään pitämään silmällä talonhoitoa. Hänellä

ei näyttänyt olevan siihen halua ja kykyäkään paljoa, samoin kuin hänen

isälläänkään ei ollut ollut. Kristiina ja Gaute saivat siis vastata

koko talosta, sillä tänä kesänä jätti myös Ulf Haldorinpoika heidät.

Niiden onnettomien tapausten jälkeen, jotka päättyivät Erlend

Nikulauksenpojan surmaan, oli Ulfin vaimo mennyt veljensä mukana

kotiinsa. Ulf jäi Jørundgaardiin -- hän sanoi tahtovansa näyttää

ihmisille, ettei hän ollut ajettavissa pois juoruilla ja valheilla.

Mutta hän vihjaisi kuitenkin, että nyt hän oli kai ollut täällä jo

riittävän kauan; hän ajatteli ehkä muuttaa pohjanpuoleen omaan taloonsa

Skauniin, kun siksi pitkä aika oli kulunut, ettei kukaan voisi sanoa

hänen lähteneen juoruja pakoon.

Mutta sitten otti piispan edusmies tutkiakseen, oliko Ulf Haldorinpoika

luvattomasti hylännyt vaimonsa. Ulf suoriutui silloin lähtöön, nouti

Jardtrudin ja aikoi matkustaa pohjoiseen, ennen kuin syysilmat

tekivät tien tunturin yli vaikeaksi kulkea. Gautelle hän sanoi

aikovansa ruveta yksiin puuhiin sisarpuolensa miehen kanssa, joka

oli aseseppänä Nidarosissa, ja asua siellä, mutta laittaa Jardtrudin

Skjoldvirkstadiin, jota veljenpoika edelleen hoitaisi hänen puolestaan.

Viimeisenä iltana joi Kristiina hänen terveydekseen siitä kullatusta

hopeapikarista, jonka hänen isänsä oli saanut isoisältään, herra Ketil

Svenskeltä. Hän pyysi Ulfia ottamaan pikarin ja säilyttämään sen hänen

muistonaan, sitten hän pani entisen Erlendin kultasormuksen hänen

sormeensa; sitä hänen oli pidettävä sukulaisensa muistoksi.

Ulf suuteli häntä kiitokseksi. "Sekin kuuluu sukulaisuuteen", sanoi hän

hymyillen. "Et tainnut luulla, Kristiina, kun ensi kerran tutustuimme

toisiimme, kun palvelijana noudin sinut ja saatoin sinut herrani

luokse, -- että eroaisimme tällä tavoin?"

Kristiina tuli hehkuvan punaiseksi, sillä Ulf hymyili hänelle entistä

pilkallista hymyään, mutta hän luuli näkevänsä miehen silmistä, että

tämä oli alakuloinen. Sitten hän virkkoi:

"Etkö sinä, Ulf, kuitenkin kaipaa takaisin Trøndelageniin, kun olet

syntynyt ja kasvanut siellä pohjoisessa? Minä kaipaan sinne vuonolle

useinkin, vaikka olen elänyt siellä vain muutamia vuosia." Ulf nauroi

samoin kuin äsken; silloin Kristiina sanoi hiljaa: "Jos olen loukannut

sinua joskus nuoruudessani, ylpeydellä tai -- enhän tiennyt, että sinä

ja Erlend olitte lähisukulaisia -- niin se täytyy sinun nyt antaa

minulle anteeksi!"

"Et ole -- eikä Erlend puolestaan suinkaan tahtonut olla tunnustamatta

sukulaisuutta. Mutta minä olin niin karski nuoruudessani -- jos isäni

oli sysännyt minut pois suvustaan, niin en tahtonut kerjätä --"

Ulf nousi äkkiä ylös ja meni Bjørgulfin luo, joka istui penkillä.

"Ymmärrätkö, Bjørgulf kasvattini, -- isäsi -- ja Gunnulf -- he

osoittivat minulle sukulaismieltä heti siitä pitäen, kun kohtasimme

toisemme poika-pahasina -- päinvastoin kuin veljeni ja sisareni

Hestnæsissä. Sen jälkeen -- en esiintynyt koskaan Erlendin sukulaisena,

paitsi jos näin, että niin voisin paremmin palvella häntä -- ja

hänen vaimoaan -- ja teitä kasvattipoikiani. Ymmärrätkö?" sanoi hän

kiivaasti, laskien kätensä Bjørgulfin kasvoille ja peittäen sammuneet

silmät.

"Ymmärrän." Bjørgulfin vastaus tuli puoleksi tukahtuneena toisen

sormien takaa; hän nyökäytti Ulfin käteen.

"Me ymmärrämme, kasvatusisä", Nikulaus laski kätensä raskaasti Ulfin

olalle, ja Gaute meni lähemmäksi ryhmää.

Kristiinalle tuli omituinen tunne -- oli kuin toiset olisivat puhuneet

asioista, joita hän ei tuntenut. Sitten hänkin lähestyi miehiä sanoen:

"Luota siihen, Ulf-sukulaiseni, me ymmärrämme sen kaikki -- ei ole

Erlendillä eikä meillä kellään ollut niin uskollista ystävää kuin sinä.

Jumala siunatkoon sinua!"

Seuraavana päivänä lähti Ulf Haldorinpoika matkalle pohjoiseen.

* * * * *

Talven mittaan Bjørgulf rauhoittui, mikäli Kristiina saattoi nähdä. Hän

tuli jälleen ruokapöytään muun talonväen kanssa, kävi heidän mukanaan

messussa ja otti suopeasti ja ystävällisesti vastaan sen avun ja ne

palvelukset, joita äiti niin mielellään tahtoi hänelle osoittaa.

Ja sitä mukaa kuin aika kului eikä Kristiina koskaan kuullut

poikien mainitsevan luostaria, hän itse tunsi, kuinka sanomattoman

vastenmielisesti hän antoi vanhimman poikansa munkkielämään.

Hän oli tosin vakuuttunut siitä, että luostari oli varmasti paras

paikka Bjørgulfille. Mutta hän ei käsittänyt, miten hän saattaisi

kestää Naakkven menettämisen sillä tavalla. Niin kai lienee sittenkin

ollut, että esikoinen oli jollakin tavoin sidottu äidin sydämeen vielä

kiinteämmin kuin toiset pojat.

Ei hän myöskään voinut ymmärtää, että Naakkve olisi sovelias munkiksi.

Hänellä oli tosin erinomainen kyky kirjaviisauden oppimiseen ja

mieltymys hartaudenharjoituksiin; mutta kuitenkaan ei äidistä näyttänyt

hänellä olevan erikoista hengellistä taipumusta. Paikkakunnan kirkossa

hän ei käynyt mitenkään erikoisen hartaasti, hän löi usein laimin

jumalanpalveluksen mitättömistä syistä, ja Kristiina tiesi, ettei

hän eikä Bjørgulf ripittäneet kirkkoherralleen muuta kuin yleisen

synnintunnustuksen. Uusi pappi, Sira Dag Rolfinpoika, oli Blakarsarvin

Rolfin poika, joka oli ollut naimisissa Ragnfrid Ivarintyttären orpanan

kanssa, minkä vuoksi hän kävi usein sukulaisnaisen talossa; hän oli

nuori mies, noin kolmenkymmenen ikäinen, oppinut ja hyvä pappi; mutta

molemmat vanhimmat pojat pysyivät kylminä hänelle. Gaute ja pappi sitä

vastoin ystävystyivät pian keskenään.

Gaute oli ainoa Erlendinpojista, joka oli saanut ystäviä sililäisistä.

Mutta ei kukaan toisista ollut pysynyt niin vieraana paikkakunnalla

kuin Nikulaus. Häh ei liittynyt koskaan toisten nuorten joukkoon

-- jos hän meni sinne, mihin nuoret kokoontuivat tanssimaan tai

seurustelemaan, niin hän seisoi enimmäkseen kisakentän laidassa

ja katseli -- sen näköisenä kuin olisi pitänyt itseään liian

hyvänä olemaan mukana. Mutta jos hän sattui sille päälle, tuli hän

pyytämättä mukaan leikkiin -- ja silloin sanottiin hänen tekevän sen

rehennelläkseen: hän oli rivakka, voimakas ja ketterä, helppo yllyttää

tappeluun -- ja sen jälkeen, kun hän oli voittanut pari kolme seudun

mainituinta urhoa, täytyi ihmisten sietää hänen olemustaan. Ja jos

häntä miellytti tanssia jonkun neidon kanssa, niin ei hän välittänyt

tämän veljistä eikä omaisista, vaan tanssi ja meni istumaan kahden

kesken tytön kanssa -- eikä tapahtunut, että nainen olisi vastannut

kieltäen, kun Nikulaus Erlendinpoika tarjosi hänelle seuraansa. Se ei

tehnyt häntä suositummaksi.

Veljen tultua sokeaksi poistui Naakkve harvoin hänen luotaan, mutta

jos hän jonakin iltana meni ulos, ei hän ollut erilainen kuin

ennenkään. Pitkät metsästysretkensäkin hän oli nyt miltei kokonaan

lopettanut. Hän osti kuitenkin juuri tänä syksynä itselleen tavattoman

kalliin, valkoisen haukan kesyttäjältä ja harjoitti yhä innokkaasti

jousella-ampumista ja urheilua. Bjørgulf oli opetellut pelaamaan

shakkia sokkona, ja veljekset viettivät usein koko päivän pelilaudan

ääressä, he olivat kumpikin mitä innokkaimpia pelaajia.

Sitten sai Kristiina kuulla ihmisten puhuvan Naakkvesta ja eräästä

nuoresta neidosta, Tordis Gunnarintyttärestä, Skjennen talosta.

Seuraavana kesänä oli tyttö karjamajalla. Silloin oli Naakkve useita

kertoja poissa kotoa yöllä. Kristiina sai kuulla hänen olleen Tordiksen

luona.

Äidin sydän vapisi ja lepatti sinne tänne niinkuin haavanlehti

varressaan. Tordis oli vanhaa ja kunniallista sukua, itse hän oli hyvä,

viaton lapsi; ei Naakkve toki hennoisi häväistä häntä. Jos nuoret

unohtivat itsensä, täytyi Naakkven ottaa tyttö vaimokseen. Kipeänä

huolesta ja häpeästä tunsi Kristiina tunnossaan, ettei hän varmaankaan

tulisi kovin paljon murehtimaan, jos niin kävisi. Vain kaksi vuotta

sitten ei hän olisi suvainnut kuulla puhuttavankaan sellaista, että

Tordis Gunnarintytär tulisi emännäksi Jørundgaardiin hänen jälkeensä.

Neidon isoisä eli ja asui talossa neljän naimisissa olevan pojan

kanssa, tytöllä itsellään oli paljon sisaruksia; hänestä tulisi köyhä

morsian. Ja jokainen nainen siinä suvussa sai ainakin yhden älyttömän

lapsen. Hiidenväki vaihtoi lapset tai sumensi ne, --. niin hartaasti

kuin koetettiinkin turvata lapsivuodenaisia, ei näyttänyt olevan

apua kasteesta eikä vihkimyksistä. Skjennessä oli nyt kaksi vanhaa

miestä, joiden Sira Eirik oli ilmoittanut olevan vaihdokkaita, kaksi

kuuromykkää lasta -- ja Tordiksen vanhimman veljen oli metsän neito

tuhonnut, kun hän oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. Muuten oli

Skjennen suku kaunista ihmislajia, karjaonni ja menestys seurasivat

heitä, mutta heitä oli liian paljon, jotta suvulle olisi voinut kertyä

rikkautta.

-- Jumala tietää, voisiko Naakkve luopua aikeestaan tekemättä syntiä,

jos hän jo oli lupautunut Neitsyt Maarian palvelijaksi. Mutta munkiksi

aikovan oli sentään aina kokeiltava vuoden verran alokkaana luostarissa

ennen kuin sai vihkimyksen -- hän saattoi silloin itse peräytyä,

jos tunsi, ettei ollut aiottu palvelemaan Jumalaa sillä tavalla. Ja

Kristiina oli kuullut, että se italialainen kreivitär, joka oli suuren

jumaluusoppineen ja saarnaveljen Tuomas Akvinolaisen äiti, oli sulkenut

poikansa huoneeseen yhdessä kauniin ja siveettömän naisen kanssa

horjuttaakseen hänet aikomuksestaan, kun hän tahtoi jättää maailman.

Kristiinasta tuntui, että se oli inhottavinta mitä hän oli kuullut --

mutta tuo nainen kuoli kuitenkin Jumalan kanssa sovintoon päässeenä.

Silloin ei kai voinut olla niin kauhean syntistä, jos hän ajattelikin,

että hän ottaisi nyt avosylin vastaan Skjennen Tordiksen poikansa

vaimona.

Syksyllä tuli Jammælt Halvardinpoika Formoon, ja hän vahvisti ne

suuria uutisia koskevat huhut, jotka olivat jo ehtineet tähänkin

laaksoon. Yksissä neuvoin kirkon korkeimpien oppi-isien ynnä Norjan

valtakunnanneuvoston ritarien ja aseenkantajien kanssa oli herra

Maunu Eerikinpoika päättänyt jakaa valtakuntansa niiden kahden pojan

kesken, jotka hän oli saanut kuningattarensa Blanka-rouvan kanssa.

Herrainpäivillä Vardbergissä hän oli nimittänyt nuoremman, junkkeri

Haakonin, Norjan kuninkaaksi; sekä oppineet että maallikkoherrat

olivat vannoneet kaiken pyhän nimessä puolustavansa maata hänen

hyväkseen. Kolmivuotiasta Haakonia mainittiin miellyttäväksi ja

lupaavaksi lapseksi, ja hänet oli kasvatettava tässä maassa, neljä

etevintä norjalaista ritarinrouvaa kasvatusäiteinä ja kaksi hengellistä

ja kaksi maallista ylimystä kasvatusisinä, kun Maunu-kuningas ja

Blanka-kuningatar olivat Ruotsissa. Sanottiin, että herra Erling

Vidkuninpoika ynnä Bergenin ja Oslon piispat olivat luoneet tämän

kuninkaanvaali-ajatuksen, ja Bjarne Erlinginpoika oli eniten

edistänyt asiaa kuninkaan luona; hän rakasti Bjarnea eniten kaikista

norjalaisista alamaisistaan. Ja kaikki odottivat mitä suurinta hyötyä

Norjan vallalle siitä, että norjalaiset nyt saisivat jälleen kuninkaan,

joka eläisi ja asuisi heidän keskuudessaan ja tahtoisi suojella

lakia ja oikeutta ja maan etua, sen sijaan että kuluttaisi aikaansa,

voimiansa ja valtakunnan varallisuutta yrityksiin muissa maissa.

Kristiina oli kuullut kuninkaanvaalista, samoin kuin hän oli kuullut

kahakasta saksalaisten kauppiaiden kanssa Bergenissä ja kuninkaan

sodista Ruotsissa ja Tanskassa. Mutta se oli liikuttanut häntä niin

vähän. -- niinkuin jyrinän kaiku tunturien välissä, kun ukkosilma

kulkee kaukana olevien seutujen yli. Hänen poikansa olivat kyllä

puhuneet näistä asioista keskenään. Jammaæltin kertomus sai Erlendin

pojat valtavaan mielenkuohuun. Bjørgulf istui käsi otsalla, peittäen

sokeat silmänsä, Gaute kuunteli huulet raollaan, puristaen kourassaan

tikarinkahvaa, Lauritsa hengitti kiivaasti ja kuuluvasti ja katsahti

tuon tuostakin tätinsä miehestä isännäntuolilla istuvaan Naakkveen.

Vanhin veli oli kalpea ja hänen silmänsä hehkuivat.

"On ollut _monen miehen_ kohtalo", sanoi Naakkve, "että ne, jotka

hänen eläessään ovat kiivaimmin häntä vastustaneet, ovat päätyneet

menestykseen sillä tiellä, jonka hän heille osoitti -- sitten kun

ensin ovat laittaneet hänet matojen ruoaksi. Kun hän on saanut suunsa

täyteen multaa, eivät hänen kavaltajansa enää haikaile vahvistaa hänen

sanojaan."

"Voipa kyllä olla niin, lanko", sanoi Jammælt hillitsevästi, "että

noissa sanoissasi on jonkin verran perää; isäsi ensinnä kaikista

ajatteli tätä keinoa ryteiköstä pääsemiseksi -- kaksi veljestä

kuninkaanistuimilla täällä ja Ruotsissa. Syväajatuksinen, viisas ja

ylevämielinen herra oli Erlend Nikulauksenpoika, sen ymmärrän. Mutta

varo kuitenkin, mitä sanot, Nikulaus; et suinkaan sinä toivo, että

sinusta kerrotaan sellaista, mikä voi vahingoittaa Skulea --"

"Skule ei pyytänyt minulta lupaa siihen", sanoi Naakkve tuimasti.

"Kas hän ei tainnut muistaa, että sinä nyt olet täysi-ikäinen", vastasi

Jammælt äskeiseen tapaan, "enkä minä itsekään tullut sitä ajatelleeksi

-- niin että minun suostumuksellani ja kehoituksestani hän vannoi käsi

Bjarnen miekalla --"

"Luulen hänen kyllä muistaneen sen -- mutta se pojannulkki tiesi, että

minä en olisi ikinä suostunut siihen. Ja gisleläiset tarvitsivat kai

tätä voidetta kipeälle omalletunnolleen --"

-- Skule Erlendinpoika oli nyt ruvennut Bjarne Erlinginpojan

palvelukseen. Hän oli tavannut tuon nuoren ylimyksen ollessaan jouluna

vierailemassa tätinsä luona Ælinissa, ja Bjarne oli antanut pojan

ymmärtää, että oli ensi sijassa Erling-herran ja hänen välityksensä

ansiota, että Erlend aikanaan oli saanut armahduksen -- ilman heidän

tukeaan ei Simon Andreksenpoika olisi koskaan saanut toimitetuksi

asiaansa Maunu-kuninkaan luona. -- Ivar oli vielä Inge Flugan luona.

Kristiina tiesi, että se, mitä Bjarne Erlinginpoika oli sanonut,

ei ollut aivan perätöntä -- se sopi varsin hyvin yhteen Simonin

oman kertomuksen kanssa hänen Tunsbergin-matkastaan. Kuitenkin oli

Kristiina kaikkina näinä vuosina ajatellut hyvin katkerin tuntein

Erling Vidkuninpoikaa; hänen mielestään tämä olisi voinut auttaa hänen

miestään saamaan paremmat ehdot, jos olisi tahtonut. Bjarne ei kai

pystynyt suuria toimittamaan silloin, aivan nuori kun oli. Kuitenkaan

ei Kristiina oikein pitänyt siitä, että Skule oli liittynyt tuohon

mieheen -- ja lisäksi salpasi hänen henkeään niin omituisesti se, että

kaksoset toimivat aivan omin päin ja olivat siten lähteneet väljille

vesille -- he olivat iältään aivan lapsia äidin mielestä.

Tämän Jammæltin käynnin jälkeen kasvoi hänen mielensä rauhattomuus

niin, että hän tuskin jaksoi ajatella. Jos nyt, kuten ihmiset

arvelivat, se seikka, että tuo poikapiltti Tunsbergin linnassa oli

nimeltään Norjan kuningas, lisäsi niin sanomattoman paljon maakansan

menestymistä ja turvallisuutta, niin olisi kansa voinut nauttia tätä

hyvyyttä kohta kymmenen vuotta, jos ei Erlend olisi --. Ei! Hän ei

tahtonut ajatella sitä, kun hän ajatteli vainajaa. Mutta hän ei

voinut olla sitä tekemättä juuri siksi, että hän näki isän seisovan

poikien silmissä ihanana ja täydellisenä, maan uljaimpana sankarina

ja päällikkönä, moitteettomana ja virheettömänä. Ja hän itsekin oli

ollut sitä mieltä koko ajan näinä vuosina, että Erlendin vertaiset

ja rikkaat sukulaiset olivat pettäneet hänet; suurta vääryyttä oli

hänen miehensä kärsinyt -- mutta Naakkve kävi asiaan käsiksi liian

jyrkästi sanoessaan, että he olivat laittaneet Erlendin matojen

ruoaksi. Oli hänelläkin, Kristiinalla, oma raskas syynsä -- mutta

etupäässä oli kuitenkin Erlendin turhamaisuus ja hänen epätoivoinen

itsepintaisuutensa syynä hänen kurjaan kuolemaansa.

Mutta ei -- sittenkään hän ei pitänyt siitä, että Skule nyt oli Bjarne

Erlinginpojan luona.

Eikö hän koskaan saisi elää sitä päivää, jolloin hän pääsisi kitumasta

tuskassa ja levottomuudessa lakkaamatta? Oi Jeesus, muista sitä tuskaa

ja huolta, jota autuas äitisi kärsi sinun tähtesi, sääli minua, äitiä,

ja lohduta minua --!

* * * * *

Gautenkin takia hänellä oli huolia. Siinä pojassa oli mitä

kunnollisimman talonisännän ainesta, mutta hän oli kovin hätäinen

innossaan suvun varallisuuden kohottamiseksi. Naakkve antoi hänelle

vapaat kädet -- ja Gautella oli kädet täynnä mitä moninaisimpia puuhia.

Nyt hän oli yhdessä joidenkin muiden kyläläisten kanssa pannut jälleen

käyntiin vanhat rautasulatot tunturilla. Ja hän möi liian paljon, ei

ainoastaan maaverotuotteita, vaan kartanon omia varastojakin. Kristiina

oli kaiken ikänsä tottunut näkemään aitat täynnä talossaan, ja hän

suuttui aika lailla, kun Gaute nyrpisti nenäänsä härskiytyneelle voille

tai virnisteli kymmenen vuoden vanhalle silavalle, joka riippui hänen

aitassaan. Mutta Kristiina tahtoi tietää, ettei hänen talossaan tulisi

koskaan puutetta ruoasta; ei yhdenkään köyhän tarvinnut lähteä apua

vailla hänen luotaan, jos katovuosi kohtasi seutua. Eikä puutosta

saanut olla talossa, jos tuli sellainen aika, että häitä ja ristiäisiä

ja vieraspitoja pidettäisiin jälleen vanhassa kartanossa.

Hänen kunnianhimoiset toiveensa poikiin nähden kutistuivat. Hän

olisi ollut tyytyväinen, jos he olisivat tahtoneet asettua rauhassa

asumaan tänne hänen kotiseudulleen. Hän saattaisi koota ja vaihtaa

maaomaisuutensa siten, että kolme poikaa tulisi asumaan omissa

taloissaan. Ja Jørundgaard ynnä joen tämänpuolinen osa Laugarbruta

saattoivat elättää kolmet asukkaat. Jos ei siitä tulisikaan suurta

herraskomeutta -- niin köyhiä ei heistä sentään vielä sittenkään

tulisi. Tässä laaksossa vallitsi rauha -- kaikki maan mahtimiesten

kesken vallitseva levottomuus ei tänne paljon kuulunut. Jos kohta

sitä voitaisiinkin selittää suvun mahdin ja arvon alenemiseksi --

niin olihan Jumalalla voimaa saattaa heidän jälkeläisensä pitemmälle,

jos hän näki sen olevan heille hyväksi. Mutta turhaan kai hän toivoi

saavansa heidät kootuksi ympärilleen sillä tavalla -- he eivät

varmaankaan asettuisi rauhaan niin helposti, nämä hänen poikansa,

joilla oli isänä Erlend Nikulauksenpoika.

* * * * *

Tähän aikaa hän alkoi löytää sielulleen rauhaa ja lievitystä antaessaan

ajatustensa askarrella niiden kahden pienen pojan parissa, jotka hän

oli kätkenyt kirkkomaan multaan.

Joka päivä näinä vuosina oli hän tosin ajatellut heitä -- arvellut,

nähdessään muiden samanikäisten lasten kasvavan ja varttuvan --

millaisiahan mahtaisivat hänen lapsensa nyt olla --.

Nyt hänen liikkuessaan jokapäiväisissä askareissaan yhtä säntillisenä

ja ahkerana, mutta sulkeutuneena ja mietteliäänä, olivat kuolleet

lapset aina hänen luonaan; hänen unelmissaan he kasvoivat ja

varttuivat, ja he luontuivat kaikissa suhteissa sellaisiksi kuin hän

toivoi: Munan oli yhtä uskollinen omaisilleen kuin Naakkve, mutta hän

oli äitiään kohtaan yhtä iloinen ja avomielinen kuin Gaute eikä koskaan

huolestuttanut häntä epävakaisilla päähänpistoilla, hän oli säyseä ja

ajattelevainen kuin Lauritsa, mutta kaikesta kauniista, mitä Munan

itsekseen mietiskeli, hän puheli äitinsä kanssa. Hän oli viisas kuin

Bjørgulf, mutta mikään kova onni ei pimentänyt hänen tietään elämän

läpi, ja siten oli hänen terävä-älyisyytensä vailla katkeruutta; hän

oli omintakeinen, voimakas ja rohkea kuin kaksoset, mutta ei niin

hillitön eikä omavaltainen --.

Ja kaikki somat, hilpeät muistot lastensa rakastettavasta sulosta

heidän pieninä ollessaan, ne hän muisti nyt jälleen ajatellessaan

pikku Erlendiä. Piltti seisoi hänen helmassaan puettavana: hän piti

käsiään pojan alastoman, palleroisen ruumiin ympärillä, ja pienokainen

kurottautui kätösillään ja ylöspäin kääntyneillä kasvoillaan ja koko

kalliilla ruumiillaan äidin kasvoja ja hänen hyväilyjään kohti. Äiti

opetti häntä kävelemään -- oli pannut kokoontaitetun vaatteen pojan

rinnan poikki ja kainaloiden alitse -- näissä valjaissa poika riippui,

raskaana kuin säkki, ja reutoi niin herttaisen kömpelösti jaloillaan,

nauraen itsekin, kunnes kiemurteli naurusta kuin mato. Äiti kantoi

häntä käsivarrellaan karjapihaan vasikoita ja lampaita katsomaan,

poika huusi ilosta nähdessään emakon kaikkine porsaineen, taivutti

niskojaan taaksepäin katsellessaan tallinlakalla olevia kyyhkysiä. Hän

juoksi äidin ympärillä korkeassa ruohikossa kiviraunioiden luona, huusi

joka marjalle ja söi niitä hänen kädestään niin ahmimalla, että hänen

kämmenensä tuli ihan märäksi pojan ahnaasta pikku suusta.

Kaikki ilonsa lapsistaan hän muisti ja eli uudelleen unelmissaan noiden

kahden pienokaisen kanssa, ja kaikki surut unohtuivat --.

* * * * *

Oli kolmas kevät siitä kun Erlend oli laskettu hautaan. Kristiina ei

kuullut enää sanaakaan Tordiksesta ja Naakkvesta. Mutta hän ei kuullut

enää mainittavan myöskään luostaria. Ja hänen toivonsa kasvoi -- hän

ei voinut sille mitään: hänen oli niin vaikea uhrata vanhin poikansa

luostarille.

Juuri juhannuksen edellä tuli Ivar Erlendinpoika kotiin Jørundgaardiin.

Kaksoset olivat olleet kasvavia kuusitoistavuotiaita kotoa lähtiessään.

Nyt oli Ivar kasvanut, hän oli lähes kahdeksantoista vuoden vanha, ja

äidin mielestä hän oli tullut niin kauniiksi ja miehekkääksi, ettei hän

voinut kyllikseen katsella häntä.

Ensimmäisenä aamuna äiti vei aamiaisen Ivarille tämän maatessa vielä

vuoteessaan. Hunajaanleivottua vehnäleipää, lehikäisrieskaa ja olutta,

jota hän oli laskenut viimeisestä jouluksi pannusta tynnyristä. Hän

istui sängynreunalla pojan syödessä ja juodessa, hymyili kaikelle, mitä

tämä sanoi, nousi katselemaan hänen vaatteitaan, käänsi ja hypisteli

jokaista pukukappaletta, penkoi hänen matkasäkkiään, punnitsi hänen

uutta solkeaan kapeassa punaisenruskeassa kädessään, veti hänen

tikarinsa tupesta, kehui sitä ja kaikkia pojan kapistuksia. Sitten hän

istuutui uudelleen vuoteelle, katseli poikaa ja kuunteli hymysuin ja

-silmin kaikkea, mitä nuori mies kertoi.

Silloin sanoi Ivar:

"Samantekevä, äiti, vaikka sanon teille asiani, joka toi minut kotiin

-- tulin saamaan Naakkven suostumusta naimisiinmenooni."

Hämmästyksissään Kristiina löi kätensä yhteen:

"Ivar-kulta! Noin nuorena -- et suinkaan liene tehnyt mitään

mielettömyyksiä!"

Ivar pyysi äitiään kuulemaan. Se oli eräs nuorehko leski, Signe

Gamalintytär Rognheimin talosta Fauskarista. Talo oli kuuden veromarkan

kokoinen ja suurimmaksi osaksi hänen yksityistä omaisuuttaan; hän oli

perinyt ainoan lapsensa. Mutta hän joutui oikeudenkäyntiin miehen

sukulaisten kanssa, ja Inge Fluga oli koettanut hankkia itselleen

kaikenlaista laitonta etua siitä, että auttoi leskeä saamaan

oikeutensa. Ivar oli siitä suuttunut, oli ottanut naisen asiat

huoltaakseen ja seurannut häntä itse piispan luo, sillä Halvard-herra

oli aina osoittanut Ivarille isällistä suopeutta, milloin oli tätä

tavannut. Inge Munaninpojan menettely asiassa ei sietänyt tarkkaa

tutkimusta -- mutta hän oli osannut pysyä ystävyydessä seudun

isoisten kanssa ja säikyttää rahvaan pelkäämään häntä -- ja piispan

hän oli häikäissyt suurella taitavuudella; Munanin tähden ei kai

Halvard-herrakaan halunnut olla erittäin ankara. Mutta nyt ei asia

luontunut hänelle hyväksi -- joten pikkuserkukset olivat eronneet

täydessä vihollisuudessa, kun Ivar otti hevosensa ja lähti pois Inge

Flugan talosta. Sitten oli hänen mieleensä kuitenkin johtunut tehdä

vierailu Rognheimiin, ennen kuin hän poistuisi seudulta. Se tapahtui

pääsiäisen aikaan, ja siitä saakka hän oli ollut Signen luona --

auttanut tätä kevätaikana talontoimissa -- ja nyt he olivat sopineet

siitä, että Ivar naisi hänet. Hänen mielestään Ivar Erlendinpoika

ei ollut liian nuori hänen miehekseen ja etujensa puoltajaksi. Ja

piispa oli hänelle suosiollinen, kuten sanottu, -- vielä hän oli tosin

liian nuori ja oppimaton, jotta Halvard-herra voisi uskoa hänelle

mitään asioita, mutta Ivar arveli kyllä selviytyvänsä hyvin, jos hän

naimiskaupan kautta tulisi Rognheimin isännäksi.

Kristiina istui ja sormeili avainkimppua helmassaan. Tuohan oli

järkevää puhetta. Ja Inge Fluga ei tietysti ollut ansainnut parempaa.

Mutta häntä ajattelutti, mitä vanha poloinen Munan Baardinpoika siitä

sanoisi.

Morsiamesta sai äiti tietää, että Signe oli kolmenkymmenen vuoden

vanha, halpaa ja köyhää sukua, mutta hänen ensimmäinen miehensä oli

päässyt varallisuuteen, joten leski eli nyt vauraissa oloissa, ja itse

hän oli kunniallinen, siivo ja kelpo nainen.

Nikulaus ja Gaute lähtivät Ivarin mukana etelään katsomaan leskeä,

mutta Kristiina tahtoi jäädä kotiin Bjørgulfin luo. Kun pojat

palasivat kotiin, saattoi Naakkve ilmoittaa äidilleen, että nyt oli

Ivar kihlannut Signe Gamalintyttären. Häät pidettäisiin Rognheimissä

syksyllä.

* * * * *

Jonkin aikaa kotiinpaluunsa jälkeen tuli Naakkve äitinsä luo

eräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ompelemassa. Hän veti

salvan kiinni perässään. Sitten hän sanoi, että nyt kun Gaute oli

kahdenkymmenen vuoden vanha ja Ivarkin naimisiin mennessään tuli

täysivaltaiseksi, aikoivat hän ja Bjørgulf jo syksyllä lähteä

pohjoiseen pyytääkseen päästä alokkaina luostariin. Kristiina ei

vastannut erikoisempaa, ja he puhuivat sitten vain siitä, millä tavoin

järjestettäisiin se, mitä vanhimmat veljet nyt tahtoisivat erottaa

pesästä.

Mutta pari päivää myöhemmin kävivät kutsujat Jørundgaardissa --

Skjennen Aasmund pitäisi pojantyttärensä Tordiksen kihlajaiset erään

kunnollisen dovrelaisen talokkaanpojan kanssa.

Naakkve tuli äitinsä luo kutomatupaan sinäkin iltana, ja jälleen hän

salpasi oven jälkeensä. Hän istuutui lieden reunalle ja kaiveli oksalla

hiillosta -- Kristiina oli virittänyt pienen tulen, sillä yöt olivat

kylmiä sinä kesänä.

"Ei muuta kuin pitoja ja juhlimista, äiti", sanoi hän naurahtaen.

"Kihlajaiset Rognheimissä ja kihlajaiset Skjennessä, ja sitten tulee

Ivarin häät -- kun Tordis ratsastaa morsiussaatossa, en minä taida olla

mukana -- silloin olen kai jo pukenut ylleni luostarivaatteet --"

Kristiina ei vastannut heti. Mutta sitten hän lausui nostamatta

katsettaan ompeluksestaan -- se oli Ivarille tuleva juhlanuttu:

"Monet olivat kai luulleet, että siitä tulisi Tordis Gunnarintyttärelle

suru, jos sinä rupeat munkiksi."

"Niin luulin minäkin kerran", virkkoi Naakkve.

Kristiina antoi ompeluksen vaipua helmaansa. Hän katsoi poikaan --

tämän kasvot olivat sulkeutuneet ja tyynet. Ja hän oli niin kaunis

-- tumma tukka su'ittu taaksepäin valkealta otsalta, se kihartui

niin pehmeästi korvien takana ja kaulan solakan, ruskean varren

ympärillä. Hänellä oli säännöllisemmät piirteet kuin isällä -- kasvot

olivat leveämmät ja lujemmat, nenä ei ollut niin iso eikä suu niin

pieni, kirkkaat siniset silmät sijaitsivat kauniisti suorien, mustien

kulmakarvain alla -- eikä hän kuitenkaan _näyttänyt_ niin kauniilta

kuin Erlend oli ollut. Isän eläimenkaltaista pehmeyttä ja laiskaa

suloa, kulumattoman nuoruuden lumoa ei Naakkvella ollut.

Äiti otti jälleen työn käsiinsä, mutta ei ommellut. Hetken perästä hän

virkkoi, katsoen alas ja silittäen vaatteen reunaa poimulle neulalla:

"Huomaa, Naakkve, etten vielä ole sanallakaan vastustanut teidän

hurskasta aiettanne. Mutta sinä olet nuori -- ja kaiketi tiedät sinä,

joka olet paljon oppineempi kuin minä -- että jossain pyhän kirjan

paikassa on kirjoitettuna, että ei sovi miehen kääntyä ja katsoa

taakseen, kun hän kerran on kätensä auraan laskenut."

Ei ilmekään liikahtanut pojan kasvoilla.

"Tiedän, että teillä on ollut mielessä tämä jo hyvin kauan", jatkoi

äiti. "Aina lapsesta saakka. Silloin te ette itse ymmärtäneet, mistä

tulisitte kieltäytymään. Nyt, kun olet tullut miehen ikään -- etkö

luule suotavaksi, että koettelisitte vähän kauemmin, onko teillä

kutsumusta. _Sinä_ olet syntynyt ottamaan haltuusi tämän talon ja

tulemaan suvun pääksi --"

"Te rohkenette neuvoa minua nyt?" Naakkve hengähti raskaasti pari

kertaa. Hän nousi seisomaan -- yhtäkkiä hän tarttui kiivaasti

rintaansa, repäisi auki nutun ja paidan, niin että äiti näki hänen

paljaan rintansa, missä syntymämerkit, viisi pientä veripunaista tulen

pilkkua, häämöttivät mustassa karvakiherteessä:

"Te luulitte kai, että minä olin liian pieni ymmärtääkseni mitä te

huokailitte itkien ja valittaen, kun suutelitte minua tähän silloin,

kun olin pieni piltti --. Minä en ymmärtänyt sitä silloin, mutta niitä

sanoja, jotka lausuitte, en voinut koskaan unohtaa --.

"Äiti, äiti -- oletteko unohtanut, että isä kuoli kurjan kuoleman ilman

rippiä ja pappia! -- Ja te uskallatte neuvoa meitä luopumaan!

"Luullakseni me veljekset tiedämme, mistä kieltäydymme --. Minusta

ei näytä suurelta uhrilta, jos minun on menetettävä tämä talo ja

avioliitto -- ja sellainen rauha ja onni, jota te ja isä yhdessä täällä

nautitte niin kauan kuin voin muistaa --"

Kristiina pudotti ompeluksensa alas. Kaikki, mitä hän ja Erlend

olivat eläneet -- pahat niinkuin hyvätkin -- koko muistojen rikkaus

tulvahti hänen mieleensä. Niin vähän siis tiesi tämä lapsi siitä, mistä

hän sanoutui irti. Kaikkine nuoruuden tappeluineen, uhkapeleineen,

ajattelemattomine kauppoineen ja lemmenleikkeineen -- ei hän ollut

muuta kuin viaton lapsi.

Naakkve näki kyynelten nousevan äidin silmiin ja huusi:

"Quid mihi et tibi est, mulier --" ["Vaimo, mitä minun on sinun

kanssasi!" Joh. 2, 4.] Kristiina säpsähti, mutta poika jatkoi kiihkeän

liikutuksen vallassa: "Jumala ei kai lausunut noita sanoja siksi, että

hän olisi halveksinut äitiänsä. Mutta hän opetti itse äitiään, puhdasta

ja virheetöntä helmeä, kun tämä tahtoi neuvoa hänelle, miten hänen oli

käytettävä sitä voimaa, jonka hän oli saanut taivaalliselta isältään

eikä lihalliselta äidiltään. -- Äiti, te ette saa neuvoa minua tässä --

älkää rohjetko tehdä sitä --"

Kristiina painoi kasvonsa alas rintaansa vasten.

Hetken perästä Naakkve sanoi hyvin hiljaa:

"Oletteko unohtanut, että ajoitte minut pois luotanne --" Hän vaikeni,

ikään kuin ei olisi luottanut omaan ääneensä. Mutta sitten hän jatkoi

jälleen: "Minä tahdoin polvistua viereenne isän kuolinvuoteen ääreen

-- mutta te käskitte minun mennä pois. Ettekö ymmärrä, että sydämeni

vaikeroi rinnassa aina kun sitä muistan?"

Kristiina kuiskasi miltei kuulumattomasti:

"Senkö vuoksi sinä olet ollut niin -- kylmä -- minulle koko ajan näinä

vuosina, sen jälkeen kun tulin leskeksi?"

Poika oli vaiti.

"Minä alan ymmärtää -- sitä et sinä ole antanut minulle koskaan

anteeksi, Naakkve --"

Naakkve katsoi syrjään.

"Toisinaan -- olen kyllä antanut anteeksi", virkkoi hän heikosti.

"Usein se ei ole varmaankaan tapahtunut --? Naakkve, Naakkve", huusi

äiti katkerasti valittaen, "-- luuletko, että minä rakastin Bjørgulfia

vähemmän kuin sinä -- olenhan minä hänen äitinsä -- olenhan teidän

molempien äiti! Julma sinä olit, kun suljit oven aina hänen ja minun

väliltäni --!"

Naakkven kalpeat kasvot tulivat yhä valkeammiksi:

"Niin, äiti, minä suljin oven edestäsi. -- Julmaa, sanot sinä --.

Jeesus lohduttakoon sinua, sinä et tiedä --" Hänen äänensä vaipui

kuiskaukseksi, ikään kuin pojan voimat olisivat loppuneet: "Minä

luulin, ettet sinä voisi -- että meidän täytyisi säästää sinua --"

Hän käännähti äkkiä, meni ovelle ja veti pois salvan. Mutta sitten hän

jäi seisomaan ovelle, selin Kristiinaan. Vihdoin äiti kutsui häntä

hiljaa nimeltä. Silloin hän palasi takaisin ja seisoi äitinsä edessä

pää kumarassa:

"Äiti --. Minä ymmärrän kyllä, ettei tämä ole -- helppoa -- teille --"

Äiti laski kätensä pojan olkapäille. Poika kätki kasvonsa hänen

katseeltaan, mutta taivutti päänsä alas ja suuteli äitinsä toista

rannetta. Kristiina muisti, että samoin oli Naakkven isä tehnyt kerran

-- hän ei muistanut milloin --.

Äiti silitti poikansa hihaa. Silloin poika kohotti kätensä ja taputti

häntä poskelle. Sitten he istuutuivat ja olivat vähän aikaa vaiti.

"Äiti", sanoi Naakkve hetken kuluttua, tasaisesti ja hiljaa. "Onko

teillä vielä se risti, jonka Orm-veljeni jätti teille?"

"On", sanoi Kristiina, "hän jätti sen pyytäen, etten koskaan eroaisi

siitä."

"Luulen, että jos Orm olisi tiennyt tämän, niin hän olisi suostunut

siihen, että minä saisin sen hänen jälkeensä. Minäkin tulen nyt jäämään

ilman perintöä ja sukua --"

Kristiina otti esiin paitansa alta pienen hopearistin. Naakkve otti

sen vastaan; se oli lämmin äidin rinnasta. Hän suuteli kunnioittavasti

ristin keskellä olevaa pyhäinjäännössäiliötä ja kiinnitti ohuen ketjun

kaulansa ympäri pistäen korun vaatteittensa alle.

"Muistatko Orm-veljeäsi?" kysyi äiti.

"En tiedä. Minusta tuntuu -- mutta ehkä se johtuu vain siitä, että te

puhuitte minulle niin paljon hänestä minun pienenä ollessani --"

Naakkve istui vielä jonkin hetken äitiänsä vastapäätä. Sitten hän nousi:

"Hyvää yötä, äiti!"

"Jumala siunatkoon sinua, Naakkve, hyvää yötä!"

Naakkve meni. Kristiina pani kokoon Ivarin sulhasmekon ja

ompelutarpeensa ja sammutti tulen liedeltä.

"Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua, Naakkve-kulta --".

Sitten hän puhalsi valon sammuksiin ja poistui vanhasta rakennuksesta.

* * * * *

Jonkin aikaa myöhemmin Kristiina kohtasi Tordiksen eräässä talossa

kylällä. Talonväki oli sairaana, joten he eivät olleet voineet korjata

heinäänsä, ja nyt tulivat Olavinkillan veljet ja sisaret auttamaan

heitä yhteisvoimin. Illalla lyöttäytyi Kristiina tytön kanssa yhteen

matkaan. Hän käveli hitaasti ja leppoisasti puhellen yhtä ja toista,

ja jonkin ajan kuluttua hän sai puheen sovitetuksi niin, että Tordis

omasta ehdostaan kertoi Naakkven äidille kaiken, mitä pojan ja hänen

välillä oli ollut.

Hän oli kohdannut Naakkvea heidän kotihaassaan, ja viime kesänä, kun

hän oli heidän karjamajallaan, oli Naakkve ollut hänen luonaan useita

kertoja öisin. Mutta tämä ei ollut milloinkaan yrittänyt olla liian

rohkea häntä kohtaan. Tyttö tiesi hyvin, mitä ihmiset muuten puhuivat

Naakkvesta -- häntä ei Naakkve ollut koskaan loukannut, ei sanoilla

eikä käytöksellään. Mutta hän oli maannut tytön vieressä peitteellä

joitakin kertoja, ja he olivat puhelleet keskenään --. Tyttö oli

kysynyt häneltä kerran, aikoiko hän kosia häntä. Silloin Naakkve

vastasi, ettei hän voinut sitä tehdä; hän oli lupautunut Neitsyt

Maarian palvelijaksi. Samaa sanoi Naakkve hänelle tässä keväällä,

kerran kun he puhuttelivat toisiaan. Silloin ei tyttö tahtonut kauempaa

vastustaa isoisänsä ja isänsä tahtoa.

"Pahaksi se olisi koitunut teille molemmille, jos hän olisi rikkonut

lupauksensa ja sinä uhmannut omaisiasi", sanoi Kristiina. Hän seisoi

haravaansa nojaten ja katsoi nuorta neitoa -- lempeät ja kauniit,

pyöreät kasvot tuolla lapsella oli, ja raskas vaalea palmikko mitä

kauneinta tukkaa. "Jumala on varmaan suova sinulle onnea. Tordis-kulta

-- uljas, kelpo mies hän tuntuu olevan, tuo sinun sulhasesi."

"Minä pidän paljon Haavardista", sanoi tyttö -- ja puhkesi sitten

katkeraan itkuun.

Kristiina lohdutti häntä sellaisin sanoin, jotka sopivat vanhan ja

ymmärtäväisen naisen suuhun. Hänen sisässään vaikeroi kaipaus -- hän

olisi niin kernaasti halunnut kutsua tuota hyvää, raikasta lasta

tyttärekseen.

* * * * *

Ivarin häiden jälkeen Kristiina viipyi jonkin aikaa Rognheimissä.

Signe Gamalintytär ei ollut kaunis ja näytti varsin vanhalta ja

kuluneelta, mutta hän oli lempeä ja miellyttävä. Hän näytti rakastavan

nuorta aviomiestään kaikesta sydämestään, ja miehensä äitiä ja

veljiä hän piti hyvänä, ikään kuin olisi katsonut heidän olevan niin

paljon hänen yläpuolellaan, ettei hän mitenkään voinut kunnioittaa

ja palvella heitä kylliksi. Kristiinalle oli aivan uutta, että joku

näki vaivaa täyttääkseen hänen toivomuksiaan ja tehdäkseen hänen

olonsa mieluisaksi. Ei edes silloin, kun hän oli rikkaana rouvana

Husabyssä ja hänellä oli joukoittain palvelijoita käskettävänään,

ollut kukaan palvellut häntä sillä tavalla, että olisi ajatellut

perheenemännän mukavuutta tai hyvinvointia. Hän ei ollut koskaan

säästänyt itseään ohjatessaan kaikkia töitä koko huonekunnan eduksi,

eikä kukaan muukaan ollut tullut ajatelleeksi, että häntä pitäisi

säästää. Signen palvelushaluinen huolenpito anopin viihtymyksestä

koko hänen Rognheimissä olonsa aikana teki Kristiinalle oikein hyvää;

hän mielistyi pian Signeen niin suuresti, että melkein yhtä hartaasti

kuin rukoili Jumalaa suomaan onnea Ivarille hänen avioliitossaan hän

rukoili myös, ettei Signelle koskaan tulisi syytä katua sitä, että oli

lahjoittanut itsensä ja kaiken omaisuutensa niin nuorelle aviomiehelle.

Kohta Mikonmessun jälkeen lähtivät sitten Naakkve ja Bjørgulf

pohjoiseen Trøndelageniin. Muuta ei Kristiina ollut heistä senjälkeen

kuullut kuin että he olivat saapuneet Nidarosiin terveinä ja että

heidät oli otettu alokkaina Tautran veljeskuntaan.

* * * * *

Ja nyt oli Kristiina ollut pian vuoden Jørundgaardissa ainoastaan kaksi

poikaansa luonaan. Mutta hän ihmetteli mielessään, ettei siitä ollut

kauempaa. Sillä sinä päivänä viime syksynä, jona hän ratsastaen palasi

kirkon ohi ja katsoi notkelmaan, missä maat olivat kylmän usvavaipan

verhoamina, niin ettei hän voinut erottaa oman kartanonsa rakennuksia

-- hän oli ollut saattamassa molempia poikiaan Dovrelle -- silloin hän

ajatteli, että sellaiselta mahtoi tuntua siitä, joka ratsastaa kotiaan

kohti ja tietää, että siellä on pihassa vain tuhkaa ja kylmiä hiiliä --.

-- Nyt, kun hän lähti astelemaan vanhaa polkua kotiin päin pajanpaikan

ohi -- tänä vuonna se oli kasvanut melkein umpeen, ja keltamatarat,

kissankellot ja hiirenvirnat pursuivat sille viereiseltä rehevältä

niityltä, -- silloin hänestä tuntui melkein, kuin hän olisi nähnyt

siinä oman elämänsä kuvan: säänpurema ja nokinen vanha liesi, johon ei

koskaan enää sytytettäisi tulta; tanner ympärillä oli täynnään pientä

hiilen murskaa, mutta hienoa, lyhyttä ja kiiltävää ruohoa siirotti

kaikkialla yli palopaikan. Ja vanhan ahjon halkeamissa rehottivat

horsmat, jotka kylväytyvät joka paikkaan kasvattaakseen pitkät

kauniinpunaiset kukkatöyhtönsä.