"Hän laitatti vaimollaan eväät itselleen, kun hänen oli mentävä
metsään tai niin poispäin." Naakkven ilme kävi hiukan epävarmaksi.
"Siitä oli hiukan vastusta -- äiti tuumi, että hänen oli paras ruveta
taas yksiin ruokiin meidän kanssamme, niinkuin hän oli ollut ennen
naimisiinmenoaan. Ulf ei sitä halunnut, sillä hän sanoi, että siitä
syntyisi niin paljon puhetta, jos he nyt muuttaisivat sitä sopimusta,
jonka hän ja isä olivat tehneet silloin, kun hän perusti oman kodin;
niistä tavaroista, mitä hän tulisi saamaan kartanosta omaan talouteensa
-- ja hänen mielestään oli väärin, että äiti ottaisi hänet jälleen
ruokamiehekseen ilman vähennystä noista saatavista. Mutta äiti sai
tahtonsa läpi, niin että Ulf sai ruokansa yhdessä meidän kanssa -- ja
muusta sovittaisiin sitten myöhemmin."
"Hm. Äidilläsi on muuten sellainen maine, että hän pitää tarkkaa huolta
tavarastaan ja on hyvin toimellinen ja säästäväinen nainen --"
"Ei ruokaan nähden", sanoi Naakkve innokkaasti. "Sen voi jokainen
todistaa, jokainen mies tai nainen, joka on palvellut talossamme --
että ruokaan nähden äiti on mitä aulein ihminen. Siinä suhteessa hän on
samanlainen nyt kuin meidän ollessamme rikkaita -- hän ei ole koskaan
iloisempi kuin voidessaan kantaa jonkun herkkuruoan pöytäänsä -- ja
hän laskee niin runsaalla mitalla, että jokainen palkkalainen aina
sikopaimeneen ja ruotivaivaiseen asti saa osansa makupaloista."
"Hm." Piispa istui ajatuksissaan. "Mainitsit aikovasi noutaa isäsi?"
"Niin, herra. Muu olisi kai luonnotonta?" Piispa ei vastannut,
ja silloin Naakkve jatkoi: "Me puhuimme isän kanssa talvella,
Gaute-veljeni ja minä -- puhuimme myös siitä, että äiti kantoi lasta.
Mutta me emme nähneet merkkiäkään emmekä kuulleet hänen suustaan
sanaakaan, jonka olisi voinut selittää niin, että hän olisi epäillyt
äidin täyttä uskollisuutta tai että hän olisi kummastellut. Mutta
isä ei ole koskaan pitänyt olostaan Silissä, hän tahtoi asua omassa
talossaan Dovressa, ja äiti oli siellä jonkin aikaa viime kesänä. Isä
oli pahoillaan, kun äiti ei suostunut jäämään sinne hänen talouttaan
hoitamaan, -- isä tahtoi, että äiti olisi antanut Gauten ja minun
hoitaa Jørundgaardia ja muuttanut itse Haugeniin --"
Piispa Halvard hieroskeli parransänkeään ja katsoi nuoreen mieheen.
-- Millainen mies nyt Erlend Nikulauksenpoika lie ollutkin -- niin
ei hän sentään niin viheliäinen voinut olla, että syyttäisi vaimoaan
huoruudesta heidän nuorten poikainsa edessä.
Niin moni seikka kuin näyttikin puhuvan Kristiina Lauritsantytärtä
vastaan, ei piispa kuitenkaan sitä uskonut. Hänestä näytti, että nainen
oli ollut rehellinen kieltäessään tietäneensä, että häntä epäiltiin
suhteista Ulf Haldorinpoikaan. Vaikka hän muistikin, että tämä nainen
oli ennen ollut heikko lihan himon houkutuksille -- häijyillä juonilla
he olivat pakottaneet Lauritsan antamaan suostumuksensa, tämä nainen ja
tuo mies, jonka kanssa hän nyt eli epäsovussa --.
Kun tuli puhe lapsen kuolemasta, näki piispa heti, että omatunto
soimasi häntä. Mutta jos hän olikin hoitanut huonosti lastaan, niin ei
häntä siitä syystä voitu vetää inhimillisen oikeuden eteen. Sen hän
sai sovittaa Jumalalle rippi-isänsä määräyksen mukaan. Ja lapsihan
voisi olla aviomiehen, vaikka nainen olisikin hoitanut sitä huonosti.
Iloiseksi hän ei millään muotoa voinut tulla joutuessaan jälleen
huolehtimaan pienestä lapsesta, kun oli jo niin vanha, miehensä
jättämä, ja kun hänellä jo oli seitsemän poikaa ennestään huollettavana
paljon niukemmissa oloissa kuin mihin he olivat syntyneet. Olisi
luonnotonta odottaa, että hän olisi rakastanut tätä lasta erikoisen
paljon.
Piispa ei uskonut, että Kristiina oli uskoton vaimo. Vaikka Jumala
yksin tietää, mitä hän oli kuullut ja kokenut niinä neljänäkymmenenä
vuonna, jotka hän oli ollut pappina ja kuullut rippitunnustuksia. Mutta
hän uskoi tuota naista.
Erlend Nikulauksenpojan menettelyä tässä asiassa hän ei voinut selittää
muuten kuin yhdellä tavalla. Ei ollut hän välittänyt vaimostaan silloin
kun tämä kantoi lasta, ei silloin kun se syntyi, eikä silloin kun se
kuoli. Hän ei varmaankaan uskonut olevansa lapsen isä --.
Jäi silloin kysyttäväksi, miten mies toimisi. Nousisiko hän suojelemaan
vaimoaan kaikesta huolimatta heidän seitsemän poikansa vuoksi --
siten menettelisi kunnian mies. Vai nostaisiko hän, kun tällaista nyt
julkisesti puhuttiin, kanteen vaimoaan vastaan. Siitä päästäen mitä
piispa oli kuullut Husabyn Erlendistä, ei hänestä näyttänyt olevan
syytä luottaa siihen, ettei mies voisi tehdä sellaista.
"Kutka ovat äitisi lähimmät sukulaiset ja langot?" kysyi hän jälleen.
"Jammælt Halvardinpoika Ælinissa on naimisissa hänen sisarensa, Simon
Darren lesken kanssa Formosta. Sitten on hänellä kaksi sedänlasta,
Ketil Aasmundinpoika Skogissa ja hänen sisarensa Ragna, joka on vaimona
Sigurd Kyrningillä. Ivar Gjesling Ringheimissä ja hänen veljensä
Haavard Trondinpoika ovat hänen enonsa poikia. Mutta he asuvat kaikki
niin kaukana --"
"Mutta herra Sigurd Eldjarn Sundbussa -- äitisi ja hän ovat sisarusten
lapsia. Sellaisessa asiassa täytyy ritarin astua esiin suojelemaan
sukulaisnaistaan, Nikulaus! Sinä saat ratsastaa hänen luokseen vielä
tänä päivänä ja antaa hänelle tiedon tästä, ystäväni!"
Naakkve vastasi viivytellen:
"Arvoisa herra -- ystävyys hänen ja meidän välillämme on ollut
heikonlaista. Enkä minä usko, että äidin asiaa auttaisi, jos se mies
astuisi puolustamaan häntä. Erlend Eldjarnin suku ei ole suosittu
näillä seuduin. Ei mikään vahingoittanut isääni ihmisten arvostelussa
enemmän kuin se, että Gjeslingit olivat liittyneet häneen siinä
yrityksessä, joka maksoi meille Husabyn ja jossa he menettivät Sundbun."
"Niin, Erlend Eldjarn", piispa naurahti. "Hänellä olikin tapana joutua
epäsopuun ihmisten kanssa -- kaikkien täällä pohjoisessa olevain
lankojensakin kanssa hän riitaantui. Äidinisäsi, joka oli hurskas mies
eikä pelännyt taipumista, jos rauha ja sopu sukulaisten kesken siitä
vahvistui -- hänkään ei selvinnyt hänestä, vaan tuli hänestä ja Erlend
Eldjarnista katkerimmat vihamiehet."
"Niin", Naakkve tuli naurahtaneeksi. "Eikä se johtunut suuristakaan
asioista -- kahdesta pitsiliinasta ja yhdestä siniompeleisesta
käsiliinasta; ne oli arvioitu kahteen markkaan rahassa koko hökötys.
Mutta äidinäiti oli teroittanut miehelleen, että nämä esineet tämän
oli välttämättä hankittava itselleen jaossa, ja Gudrun Ivarintytär oli
myös puhunut niistä miehelleen. Erlend otti ne viimein ja kätki ne
matkareppuunsa, mutta Lauritsa otti ne takaisin -- hän oli mielestään
oikeammassa, sillä Ragnfrid oli tehnyt nämä työt ollessaan tyttönä
kotonaan Sundbussa. Mutta sen huomattuaan Erlend löi äidinisää
kasvoihin, ja silloin otti äidinisä ja väänsi hänet kolmasti lattiaan
ja ravisteli häntä kuin nahkaa. Sen jälkeen he eivät koskaan enää
puhuneet toisilleen -- ja kaikki johtui noista pahaisista rääsyistä --
äidillä on ne arkussaan kotona --."
Piispa nauroi sydämestään. Hän tunsi hyvin tämän jutun, jonka
kustannuksella oli pidetty paljon hauskaa siihen aikaan, kun se
tapahtui -- Ivarintytärten miehet olivat niin innokkaat tekemään
vaimojensa mieliksi. Mutta hän oli saavuttanut sen mitä tahtoikin --
nuorukaisen kasvonjuonteet olivat sulaneet hymyyn, valpas, huolestunut
katse oli hetkeksi väistynyt hänen kauniista, sinisenharmaista
silmistään. Sitten Halvard-herra nauroi vielä kovemmin:
"Puhuivat, Nikulaus, he puhuivat toisilleen vielä kerran sen
jälkeenkin, ja minä olin silloin läsnä. Se tapahtui Oslossa,
joulupidoissa vuotta ennen kuningatar Eufemian kuolemaa. Autuas
herramme kuningas Haakon puhui Lauritsan kanssa -- tämä oli tullut
etelään tervehtiäkseen valtiastaan ja osoittaakseen hänelle uskollista
mieltään -- kuningas puhui Lauritsalle siitä, että oli epäkristillistä
ja pikkumaista tuollainen vihamielisyys sisarusten miesten kesken.
Lauritsa meni Erlendin luo -- tämä seisoi useiden muiden miesten kanssa
-- pyysi häntä sydämellisesti antamaan anteeksi hänen tulistumisensa ja
lupasi lähettää tavarat Gudrun-rouvalle sydämellisin terveisin hänen
veljeltään ja sisareltaan. Erlend vastasi suostuvansa sovintoon, jos
Lauritsa tunnustaisi läsnä olevien miesten kuullen menetelleensä kuin
rosvo ja ryöväri heidän appi-isänsä perinnön jaossa. Lauritsa kääntyi
ympäri kantapäillään ja meni pois -- ja tämä oli luullakseni viimeinen
kerta, jolloin Ivar Gjeslingin vävyt kohtasivat toisensa maan päällä",
lopetti piispa ääneen nauraen.
"Mutta kuule nyt minua, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi hän laskien
kätensä yhteen. "En tiedä, onko viisasta pitää niin kiirettä isäsi
hakemisella tänne -- tai tuon Ulf Haldorinpojan vapaaksi päästämisellä.
Äitisi on mielestäni puhdistauduttava -- niin julkisesti kun on puhuttu
siitä, että hän on muka rikkonut. Mutta niinkuin asiat nyt ovat,
luuletko Kristiinan helposti löytävän niitä vaimoja, jotka tahtovat
mennä valalle hänen kanssaan?"
Nikulaus nosti katseensa piispaan -- hänen silmänsä kävivät
epävarmoiksi ja pelästyneiksi.
"Odota joitakin päiviä, Nikulaus! Isäsi ja Ulf ovat ulkoseutulaisia
ja vähän suosittuja -- Kristiina ja Jardtrud ovat molemmat täältä
laaksosta -- mutta Jardtrudhan on kauempaa etelästä, äitisi taas on
tämän paikkakunnan lapsia. Ja minä olen huomannut, että kansa ei ole
unohtanut Lauritsa Bjørgulfinpoikaa. Näyttää melkein siltä kuin ihmiset
olisivat tahtoneet rangaista äitiäsi, koska hän on heidän mielestään
ollut huono tytär -- mutta nyt jo huomaan monen oivaltavan, että he
tekivät huonon palveluksen isälle levittämällä sellaista mainetta hänen
tyttärestään -- he katuvat ja harmittelevat, ja pian he eivät toivo
mitään niin hartaasti kuin että Kristiinan onnistuisi puhdistautua
syytöksistä. Ja ehkäpä käy niin, että tuolla Jardtrudilla on varsin
vähän tukea takanaan, kunhan saamme hänen pussinsa pengotuksi. Toinen
asia on se, onko hänen miehensä kuljettava täällä ärsyttämässä ihmisiä
vastaansa --"
"Arvoisa herra", sanoi Naakkve katsoen piispaan: "Suokaa anteeksi, että
sanon sen, mutta minulle se ei ole ollenkaan mieleen. Ettemme saisi
tehdä mitään kasvatusisämme hyväksi ja ettemme saisi noutaa isääni
seisomaan äidin rinnalla nyt --"
"Sittenkin pyydän sinua, poikani", sanoi piispa Halvard, "noudattamaan
neuvoani. Älä hätiköi lähtemällä hakemaan Erlend Nikulauksenpoikaa
tänne. Mutta minä annan kirjoittaa Sundbun Sigurd-herralle, että hän
heti matkustaa tapaamaan minua -- mitä tämä on?" Hän nousi ja meni
parvelle.
Rakennuksen seinää vasten seisoivat Gaute ja Bjørgulf Erlendinpojat,
ja useat piispanmiehet kävivät asein heitä vastaan. Bjørgulf löi yhden
miehen maahan tapparan iskulla juuri kun piispa ja Naakkve tulivat
ulos. Gaute puolustautui miekalla. Jotkut talonpojat pitivät kiinni
Ivaria ja Skulea samalla kun toiset kantoivat pois haavoittunutta
miestä. Sira Solmund seisoi vähän syrjemmällä, ja verta vuoti hänen
suustaan ja nenästään.
"Lopettakaa, te miehet", huusi Halvard-herra. "Heittäkää pois aseenne,
te Erlendinpojat!" Hän meni alas pihalle ja lähestyi nuorukaisia, jotka
olivat heti totelleet. "Mitä tämä on?"
Sira Solmund astui esiin, kumarsi ja sanoi:
"Asia on niin, arvoisa isä, että Gaute Erlendinpoika on rikkonut
rauhanpyhyyden ja lyönyt minua, kirkkoherraansa, niinkuin näette!"
Silloin astui eräs keski-ikäinen talonpoika esiin, tervehti piispaa ja
lausui:
"Arvoisa herra, poikaa ärsytettiin pahasti. Pappi puhui hänen äidistään
sellaista, että saattoi tuskin odottaa, että Gaute olisi kärsinyt
kuulla sitä rauhallisena."
"Ole vaiti, sinä Sira -- minä en voi kuulla useampaa kuin yhtä
teistä kerrallaan", sanoi Halvard-herra kärsimättömästi. "Puhu, Olav
Trondinpoika."
Olav Trondinpoika lausui:
"Pappi koetti ärsyttää Erlendinpoikia, mutta Bjørgulf ja Gaute
vastasivat puolestaan hyvinkin malttavasti. Gaute sanoi myös sen, minkä
me kaikki tiedämme todeksi, että Kristiina oli miehensä luona Dovrella
jonkin aikaa viime kesänä, ja silloin se luotiin se poloinen, josta
kaikki tämä kohina on saanut alkunsa. Mutta silloin sanoo pappi, että
jørundgaardilaiset ovat aina olleet niin kirjaviisaita -- Kristiina
tunsi arvatenkin tarinan kuningas Daavidista ja Batseba-rouvasta --
mutta Erlend Nikulauksenpoika onkin ehkä ollut yhtä ovela kuin Uurian
ritari."
Piispa tuli kasvoiltaan niin sinisenpunaiseksi kuin hänen oma kaapunsa;
hänen mustat silmänsä säkenöivät. Hän katsoi vähän Sira Solmundiin.
Mutta hän ei kohdistanut sanojaan tälle:
"Sinä tiedät kai, Gaute Erlendinpoika, että tällä teollasi olet tehnyt
itsesi kironalaiseksi?" sanoi hän. Sitten hän käski viedä Erlendinpojat
kotiinsa Jørundgaardiin; kaksi omista miehistään ja neljä talonpoikaa,
jotka piispa valitsi arvokkaimpien ja ymmärtäväisimpien joukosta, hän
lähetti mukaan vartioimaan heitä.
"Sinäkin saat seurata mukana, Nikulaus", sanoi hän Naakkvelle, "ja
pysyä rauhassa. Veljesi eivät ole parantaneet äitinne asiaa, mutta
ymmärrän, että heitä on pahasti ärsytetty."
Sydämessään arveli Hamarin piispa, että pojat tuskin olivat ainakaan
vahingoittaneet Kristiinan asiaa. Hän oli nähnyt, että monet
ajattelivat nyt jo toisin Jørundgaardin emännästä kuin he olivat
ajatelleet aamulla, kun tämä sai maljan vuotamaan ylitse tulemalla
kirkolle Ulf Haldorinpojan kanssa, jotta tämä olisi hänen poikansa
kummina. Yksi näistä oli Kolbein Joninpoika -- ja siksi Halvard-herra
pani hänet vahtijoukon päälliköksi.
* * * * *
Naakkve meni ensin ylistupaan, missä Kristiina istui sängyn laidalla
Lauritsan luona, Munan sylissään. Hän kertoi äidille, mitä oli
tapahtunut, mutta pani paljon painoa siihen, että piispa piti häntä
syyttömänä ja että hän arveli nuorempia veljiä kovasti ärsytetyn
väkivaltaiseen menettelyynsä. Hän neuvoi äitiä olemaan menemättä itse
piispan puheille.
Neljä veljestä tuotiin nyt sisään. Äiti katsoi heihin; hän oli kalpea
ja hänen silmänsä olivat oudot. Keskellä syvää epätoivoa ja huolta
paisutti hänen sydäntään jälleen merkillisesti. Kuitenkin hän sanoi
levollisesti Gautelle: "Pahaan asemaan sinä olet nyt saattanut itsesi,
poikani -- eikä ollut suureksi kunniaksi Lauritsa Bjørgulfinpojan
miekalle, että paljastit sen talonpoikajoukkoa vastaan, joka märehti
juoruja --"
"Ensinhän paljastin sen piispan asemiehiä vastaan", sanoi Gaute
närkästyneenä. "Mutta totta kyllä ei ollut äidinisällemme suureksi
kunniaksi, että meidän tarvitsi ase kädessä käydä ihmisiä vastaan
sellaisen asian vuoksi --"
Kristiina katsoi poikaansa. Sitten hänen täytyi kääntyä poispäin. Niin
kipeästi kuin pojan sanat koskivatkin häneen, täytyi hänen hymyillä
samalla -- niinkuin silloin, kun lapsi puraisee maitohampaillaan äidin
nänniä, ajatteli hän.
"Äiti", sanoi Naakkve, "minun mielestäni on nyt parasta, että te
menette ja otatte Munanin mukaanne. -- Te ette saa antaa hänen olla
yksin hetkeäkään ennen kuin hänen laitansa on paremmin", sanoi hän
hiljaa. "Pitäkää hänet huoneessa, niin ettei hän näe, että hänen
veljiään vartioidaan."
Kristiina nousi:
"Poikani -- jos arvelette, etten minä ole siihen arvoton, niin
pyytäisin, että suutelette minua ennen kuin lähden täältä."
Naakkve, Bjørgulf, Ivar ja Skule tulivat ja suutelivat häntä.
Kironalainen katsoi surumielisenä äitiin -- kun äiti ojensi hänelle
kätensä, hän tarttui hänen hihansa poimuun ja suuteli sitä. Kaikki
nämä viisi, Gautea lukuunottamatta, olivat nyt pitempiä kuin hän, näki
Kristiina. Hän korjasi vähän Lauritsan vuodetta, ja sitten hän meni
ulos Munan mukanaan.
* * * * *
Jørundgaardissa oli viisi luhtirakennusta: isotupa, uusitupa, joka oli
ollut kesähuoneena Kristiinan lapsuudessa, ennen kuin Lauritsa sai
valmiiksi ison rakennuksen, vanhatupa ja suola-aitta, jonka yläpuolella
oli luhti; siellä nukkuivat naispalvelijat kesäisin.
Kristiina meni uudentuvan ylishuoneeseen Munanin kanssa; he olivat
nukkuneet siellä sitten pikku lapsen kuoleman. Siellä hän käveli
edestakaisin lattialla, kun Frida ja Gunhild tulivat tuomaan
iltapuuroa. Kristiina käski Fridan pitää huolta, että vartijat saisivat
olutta ja ruokaa. Tyttö vastasi, että hän oli tehnyt sen -- Naakkven
käskystä -- mutta miehet olivat sanoneet, etteivät he tahtoneet ottaa
mitään emännältä, kun olivat hänen talossaan sellaisella asialla. He
olivat saaneet ruokaa ja juomaa muualta.
"Kuitenkin saanette viedä heille ainakin olutnassakan", sanoi Kristiina.
Gunhild, nuori palvelustyttö, oli aivan itkettynyt.
"Ei meistä talonväestäsi kukaan usko sitä sinusta, Kristiina
Lauritsantytär, sen sinä voit tietää -- aina me sanoimme, että me
uskoimme sen valheeksi."
"Te olette siis kuulleet noista juoruista", sanoi emäntä. "Parempi
olisi ollut, että olisitte maininneet siitä minulle --"
"Me emme uskaltaneet Ulfin vuoksi", sanoi Frida, ja Gunhild kertoi
itkien:
"Hän varotti uhaten meitä kertomasta siitä sinulle -- minä ajattelin
usein tehdä sen ja pyytää sinua olemaan paremmin varuillasi -- kun sinä
jäit istumaan ja juttelemaan Ulfin kanssa myöhään yöhön."
"Ulf -- hän on siis tiennyt sen?" kysyi Kristiina hiljaa.
"Jardtrud on syyttänyt häntä siitä jo kauan -- sen vuoksi kai Ulf
pieksikin häntä. Ja eräänä iltana joulun tienoissa, siihen aikaan,
kun sinä aloit tulla paksuksi -- me istuimme juomassa heidän luonaan
isännöitsijäntuvassa -- Solveig ja Øivind olivat siellä ja joitakin
eteläkulman ihmisiä -- silloin Jardtrud sanoi Ulfille, että se oli
hänen tekoaan. Ulf löi häntä vyöllään, niin että solki sai hänet
verille. Mutta jälkeenpäin on Jardtrud vakuutellut ihmisille, ettei Ulf
kieltänyt sanallakaan --"
"Ja sittenkö siitä on puhuttu kylällä?" kysyi emäntä.
"Niin. Mutta me talonväkesi olemme aina väittäneet vastaan", sanoi
Gunhild itkien.
Jotta poika rauhoittuisi, täytyi Kristiinan paneutua vuoteeseen hänen
kanssaan ja ottaa hänet syliinsä, mutta hän ei riisuutunut, eikä hän
saanut ollenkaan unta sinä yönä.
* * * * *
Sillä välin oli isossa ylistuvassa tapahtunut, että nuori Lauritsa
oli noussut ja pukenut vaatteet ylleen. Ja iltapuolella, kun Naakkve
oli mennyt alas auttamaan navetan puolella, lähti poika ulos ja meni
talliin. Hän satuloi punaisen ruunan, joka oli Gauten oma; se oli paras
hevonen oriin jälkeen, jolla hän ei uskaltanut ratsastaa.
Jotkut taloa vartioivista miehistä tulivat ulos ja kysyivät pojalta,
minne hän aikoi lähteä.
"Enpä ole kuullut, että minä olisin teidän vankinne", vastasi nuori
Lauritsa. "Mutta en minä välitä salata sitä teiltä -- ette suinkaan
voi kieltää minua ratsastamasta Sundbuhun ja noutamasta ritaria tänne
suojelemaan sukulaisnaistaan --"
"Tulee pian pimeä", sanoi Kolbein Joninpoika. "Emme voi antaa tälle
lapselle lupaa lähteä ratsastamaan Vaagen harjujen yli öiseen aikaan.
Meidän on puhuttava äidille."
"Ei. älkää tehkö sitä", sanoi Lauritsa. Hänen suunsa seuduilla
nytkähteli hiukan. "Minä ratsastan sellaisella asialla, että luotan
Jumalaan ja Neitsyt Maariaan, he valvovat kulkuani, jos äiti on syytön.
Ja muuten lienee samantekevä --", hän keskeytti ollen puhkeamaisillaan
itkuun.
Mies tuumi vähän. Kolbein katsoi kaunista, valkotukkaista poikaa:
"Mene sitten -- ja Jumala olkoon kanssasi, Lauritsa Erlendinpoika",
sanoi hän yrittäen auttaa poikaa satulaan.
Mutta Lauritsa talutti hevosen eteenpäin, niin että miesten täytyi
väistyä. Pihaveräjän vieressä olevalle suurelle kivelle hän nousi ja
heilautti itsensä siitä Raudenin selkään, sitten hän ratsastaa karautti
länteen päin Vaagaan tielle.