VII

Sinä syksynä matkusti piispa Halvard tarkastusmatkalla läpi laakson

pohjoiseen päin. Siliin hän saapui Matinmessun edellisenä päivänä. Oli

yli kaksi vuotta siitä, kun piispa oli käynyt näin kaukana pohjoisessa,

joten oli paljon lapsia ripille laskettavana tällä kertaa. Munan

Erlendinpoika oli niiden joukossa; hän oli nyt kahdeksan vuoden vanha.

Kristiina pyysi Ulf Haldorinpoikaa saattamaan lapsen piispan eteen --

hänellä ei nyt ollut kotiseudullaan yhtään ystävää, jota hän olisi

tahtonut pyytää sitä tekemään. Ulf näytti ilahtuvan hänen pyynnöstään.

Kun soitettiin kirkkoon, lähtivät siis nuo kolme, Kristiina, Ulf ja

poikanen kirkolle. Pojat olivat olleet esimessussa, kaikki paitsi

Lauritsa, joka makasi vuoteessa, hän kun oli kuumeessa; he eivät

halunneet lähteä tähän messuun, kun kirkossa tuli olemaan kova tungos.

Kun he menivät isännöitsijäntuvan ohi, näki Kristiina siinä olevan

monta vierasta hevosta ulkopuolella aitaan sidottuna. Vähän matkan

päässä tiellä heidät saavutti Jardtrud, joka tuli ratsastaen suuren

seurueen kanssa ja ajoi heidän ohitseen. Ulf ei ollut näkevinäänkään

vaimoaan ja tämän tuttavia.

Kristiina tiesi, ettei Ulf ollut astunut jalallaan oman kynnyksensä yli

pitkään aikaan -- viimeksi heti uudenvuoden jälkeen. Silloin lienee

hänen ja vaimon välillä sattunut vielä tavallistakin ankarampi kohtaus,

ja sen jälkeen oli Ulf muuttanut vaatekirstunsa ja aseensa ylistupaan

ja asui siellä poikien kanssa. Kerran myöhään keväällä oli Kristiina

maininnut, että oli paha, kun Ulf oli niin huonossa sovussa vaimonsa

kanssa -- silloin Ulf katsoi häneen ja nauroi, niin että hän vaikeni.

Oli päivänpaiste ja kaunis ilma. Pitkin laaksoa kuulsi ilma siintävänä

tunturien välissä. Keltainen lehvistö koivikkorinteillä alkoi

harventua, ja kylässä oli suurin osa viljaa leikattu, mutta vielä

keinui siellä täällä joku ohrapelto kellertävänä talojen luona, ja

niityillä oli äpäre vihreänä ja kasteisena. Kirkon luona oli paljon

väkeä, sieltä kuului oriiden hirnuntaa ja iukuntaa, sillä kirkkotalli

oli täynnä ja monien oli täytynyt sitoa juhtansa ulos.

Kulki kuin hillitty, vastahakoinen levottomuus väkijoukossa kaikkialla,

minne Kristiina seuralaisineen ehti. Eräs nuori mies läimäytti

reiteensä ja nauroi, mutta vanhemmat ihmiset vaiensivat hänet heti

kiivaasti. Kristiina asteli verkkaisin askelin ja jäykkäryhtisenä

kentän poikki kirkkotarhaan. Hän viipyi ensin hetken lapsen haudalla

ja sitten Simon Andreksenpojan haudalla. Laakea, harmaa hautakivi

oli siinä merkkinä -- siihen oli piirretty silmikkokypäriin ja

suomushaarniskaan puetun miehen hahmokuva, joka nojasi käsiään suureen,

kolmikulmaiseen vaakunamerkillä varustettuun kilpeen. Kiven reunaa

kiersi hakattu kirjoitus:

In pace. Simon Armiger. Proles Dom. Andreae Filii Gudmundi Militis

Pater Noster.

Ulf seisoi eteläoven edustalla; hän oli riisunut miekkansa ja laskenut

sen kuistiin.

Silloin astui Jardtrud kirkkopihaan neljän miehen seurassa -- ne olivat

hänen kaksi veljeään ja kaksi vanhaa talonpoikaa; toinen oli Kolbein

Joninpoika, joka oli ollut Lauritsa Bjørgulfinpojan aseenkantajana

monet vuodet. He menivät kuorin eteläsivulla olevaa papinovea kohti.

Ulf Haldorinpoika hypähti alas ja juoksi heidän eteensä. Kristiina

kuuli heidän puhuvan nopeaan ja kiivaasti -- Ulf tahtoi estää vaimoaan

ja tämän seuruetta menemästä etemmäksi. Kirkkotarhassa olevat ihmiset

siirtyivät lähemmäksi; Kristiinakin käveli sinnepäin. Silloin Ulf

hyppäsi kivilatomukselle, jolla kuisti oli, kumartui sisään ja tarttui

ensimmäiseen kirveeseen, joka oli hänen kätensä ulottuvilla, ja samalla

kun toinen Jardtrudin veljistä yritti kiskaista häntä alas, hypähti

Ulf esiin ja huitaisi kirveellään. Isku sattui lankoa olkapäähän,

ja nyt juoksi ihmisiä paikalle käyden käsiksi Ulfiin. Hän tappeli

riistäytyäkseen irti -- Kristiina näki, että hänen kasvonsa olivat

tummanpunaiset, vääntyneet ja epätoivoiset.

Silloin tuli Sira Solmund ja eräs piispan seurueen kirjuri papinovelle.

He vaihtoivat joitakin sanoja talonpoikien kanssa. Heti sen jälkeen

otti kolme piispan valkoisella kilvellä varustettua asemiestä Ulfin

haltuunsa ja talutti hänet ulos kirkkomaalta, sillä välin kun hänen

vaimonsa seuralaisineen meni molempien pappien perässä kirkkoon.

Kristiina astui talonpoikaryhmän luo:

"Mitä tämä on?" kysyi hän tuimasti. "Minkä tähden te otitte kiinni

Ulfin?"

"Näit kai itsekin, että hän löi miestä kirkkotarhassa", vastasi eräs

miehistä samaan sävyyn. Kaikki väistyivät kauas Kristiinasta, niin että

hän jäi seisomaan yksin poikineen kirkon ovelle.

Kristiina luuli ymmärtävänsä -- Ulfin vaimo aikoi valittaa miehestään

piispalle. Ja menettäessään malttinsa ja rikkoessaan kirkkorauhan oli

Ulf saattanut itsensä vaikeaan asemaan. Kun eräs vieras teini tuli

ovelle ja katsoi ulos, meni Kristiina tämän luo, mainitsi nimensä ja

kysyi, voisiko hän päästä piispan puheille.

Kirkon sisällä oli kaikki kalleudet jo asetettu esille, mutta

kynttilöitä ei ollut vielä sytytetty alttarilla. Vähän päivänpaistetta

pääsi sisään korkealla olevista pyöreistä seinäluukuista virraten

alas tummanruskeiden pilarien välitse. Joukko rahvasta oli jo tullut

sisälle isoonlaivaan ja istui seinänvierustaa pitkin kulkevalla

matalalla penkillä. Kuorissa seisoi äskeinen pieni ryhmä, Jardtrud

Herbrandintytär ja hänen kaksi veljeään -- Geirulv käsivarsi siteessä

-- Kolbein Joninpoika, Sigurd Geitung ja Tore Borghildinpoika piispan

istuimen edessä. Tuon veistokoristeisen tuolin takana ja ympärillä

seisoi kaksi nuorta pappia Hamarista, joitakin muita miehiä piispan

seurueesta ynnä Sira Solmund.

Kaikki he tuijottivat rävähtämättä, kun Jørundgaardin emäntä astui

esiin ja kumarsi syvään piispalle.

Halvard-herra oli suuri ja täyteläinen mies, ulkonäöltään tavattoman

kunnioitustaherättävä. Punaisen silkkipäähineen alta hohti tukka

lumivalkeana ohimoilta, ja hänen soikean-pyöreät, täyteläiset kasvonsa

punoittivat suurina ja verevinä; hänellä oli voimakas kyömynenä, raskas

leuka, ja suu, kapea kuin rako, piirtyi melkein huuletonna kasvojen

alaosan tiheän, lyhyeksi ajellun ja harmaanvalkoisen parransängen

poikki -- mutta tuuheat kulmakarvat kaartuivat vielä tummina hänen

säkenöivien, sysimustien silmiensä yläpuolella.

"Jumala olkoon kanssasi, Kristiina Lauritsantytär", lausui

Halvard-herra. Hän katsoi tutkivasti naiseen paksujen kulmakarvojensa

alta. Hänen toinen suuri ja valkoinen vanhuksen-kätensä piteli rinnalla

olevaa kultaristiä, toisessa, tumman sinipunervan kaavun helmassa

lepäävässä kädessä hänellä oli vahataulu.

"Mikä saa sinut etsimään minua täältä, vaimo Kristiina?" kysyi piispa

jälleen. "Eikö olisi mielestäsi ollut soveliaampaa odottaa iltapäivään

ja tulla luokseni Romundgaardiin sanomaan sitä, mikä on sydämelläsi?"

"Jardtrud Herbrandintytär on etsinyt, teitä täältä, kunnianarvoisa

isä", vastasi Kristiina. "Nyt on Ulf Haldorinpoika ollut mieheni

seuralaisena viisineljättä vuotta; aina hän on ollut meille uskollinen

ystävä ja auttaja ja hyvä sukulainen -- minä ajattelin, että voisin

ehkä auttaa häntä jollakin tavalla --"

Jardtrud päästi matalan ivan tai harmin huudahduksen -- kaikki

muut tuijottivat Kristiinaan, kyläläiset katkerina, piispan seurue

jännittyneenä ja uteliaana. Halvard-herra katsahti terävästi

ympärilleen, sitten hän sanoi Kristiinalle:

"Onko niin, että sinä luulet voivasi saada aikaan Ulf Haldorinpojan

armahduksen? Sinä ehkä tiedät --", sanoi piispa nopeasti ja kohotti

kättään, kun Kristiina aikoi vastata: "Ei kenelläkään ole oikeutta

kysyä sinun lausuntoasi tässä asiassa -- paitsi miehelläsi -- jollei

sinun omatuntosi vaadi sinulta sitä. Ajattele ensin --"

"Ajattelin etusijassa sitä, herra piispa, että Ulf menetti

mielenmalttinsa ja tarttui aseeseen kirkon luona -- jos voisin

hyödyttää häntä tässä asiassa tarjoamalla takuuta. Tai", jatkoi hän

hyvin vaivalloisesti, "mieheni tekee varmaan tässä asiassa kaiken mitä

hänen vallassaan on auttaakseen ystäväänsä ja sukulaistaan --"

Piispa kääntyi kärsimättömänä ympärillä olijoihin päin, jotka näyttivät

kaikki olevan voimakkaan liikutuksen vallassa:

"Tuon naisen ei tarvitse jäädä tänne. Hänen edusmiehensä voivat hyvin

odottaa ulkona isossalaivassa -- menkää sinne kaikki te, siksi aikaa

kun puhun emännän kanssa -- ja antakaa väen mennä ulos niin kauaksi, --

ja Jardtrud Herbrandintyttären heidän mukanaan."

Toinen nuorista papeista oli puuhaillut piispan juhla-asun

esilleottamisessa. Nyt hän laski varovasti kultaristisen hiipan

kuorikaavun levitetyille laskoksille, meni alas ja puhutteli vähän

isossalaivassa olevaa rahvasta. Ryhmä seurasi sinne hänen jäljessään.

Rahvas ja Jardtrud sen mukana menivät ulos, ja kirkonpalvelija sulki

ovet.

"Sinä mainitsit miehesi", sanoi piispa katsoen Kristiinaan samoin kuin

äsken. "Onko totta, että viime kesänä koetit sopia hänen kanssaan?"

"On, herra."

"Mutta te ette sopineet?"

"Herra -- suokaa anteeksi, että sanon sen -- mutta minä en ole

esittänyt valitusta miehestäni. Minä etsin teitä puhuakseni Ulf

Haldorinpojan asiasta --"

"Tiesikö miehesi siitä, että sinä kannoit lasta?" kysyi Halvard-herra;

hän näytti olevan vihoissaan toisen huomautuksesta.

"Kyllä, herra", sanoi Kristiina hyvin hiljaa.

"Miten Erlend Nikulauksenpoika sitten sen asian otti?" kysyi piispa.

Kristiina seisoi ja vatvoi alasriippuvan pääliinansa nipukkaa sormiensa

välissä -- hän katsoi lattiaan.

"Eikö hän tahtonut sopia kanssasi, kun hän kuuli sen?"

"Herra -- suokaa anteeksi --" Kristiina oli käynyt hyvin punaiseksi.

"Olkoon Erlend-herrani ollut minua kohtaan sellainen tai tällainen --

jos hänen tulonsa tänne voi jotenkuten auttaa Ulfin asiaa, niin olen

varma, että Erlend rientää tänne hänen luokseen."

Piispa rypisti kulmiaan katsoessaan Kristiinaan:

"Tarkoitatko, että ystävyys tuohon Ulfiin -- tai kun asia nyt on tullut

julki -- - tahtooko Erlend sittenkin tunnustaa omakseen sen lapsen,

jonka synnytit keväällä?"

Kristiina kohotti päänsä -- hän tuijotti piispaan silmät selällään ja

suu puoleksi avoinna. Oli kuin hän vasta vähitellen olisi käsittänyt,

mitä piispan sanat merkitsivät. Halvard-herra katsoi häneen vakavasti:

"Tosin on niin, ettei kukaan, paitsi sinun aviopuolisosi, ole

oikeutettu vetämään sinua tästä lain eteen. Mutta käsitäthän kai, että

niin hyvin hän kuin sinä teette raskaan synnin, jos hän ottaa itselleen

isyyden toisen miehen lapseen suojatakseen Ulfia. On parempi teille

kaikille, jos olette syntiä tehneet, että synti tulee ripitetyksi ja

sovitetuksi."

Väri vaihtui Kristiinan kasvoilla:

"Onko joku sanonut, ettei mieheni -- ettei se ollut hänen lapsensa?"

Piispa kysyi hitaasti:

"Tahdotko, Kristiina, uskotella minulle, ettet ole edes tiennytkään,

mitä ihmiset puhuvat sinusta ja isännöitsijästäsi --?"

"En ole", Kristiina suoristautui, seisoi pää hiukan taaksepäin

heitettynä, kasvot valkeina aaltoilevan emännänpäähineen olla. "Nyt

minä pyydän teitä, kunnianarvoisa herra ja isä -- jos joku on kantanut

pahoja puheita minusta selkäni takana, niin käskekää heidän toistamaan

ne minun kuulteni!"

"Nimiä ei ole mainittu", vastasi piispa. "Se on vastoin lakia. Mutta

Jardtrud Herbrandintytär on anonut lupaa jättää miehensä ja seurata

sukulaistensa mukana kotiin, koska hän syyttää miestään siitä, että

tämä on pitänyt yhteyttä toisen, naimisissa olevan naisen kanssa ja

siittänyt lapsen hänen kanssaan."

Hetken olivat molemmat vaiti. Sitten sanoi Kristiina jälleen:

"Herra -- minä pyydän teitä osoittamaan minulle sen armon, että

vaaditte näitä miehiä sanomaan minun kuulteni -- että _minä_ olen tuo

nainen."

Piispa Halvard katsoi terävästi ja tutkivasti Kristiinaan. Sitten hän

viittasi -- seurue isostalaivasta tuli ja seisahtui hänen tuolinsa

eteen. Halvard-herra lausui:

"Te hyvät Silin miehet olette tänään kääntyneet puoleeni sopimattomaan

aikaan ja esittäneet minulle kanteen, joka oikeastaan olisi ollut

ensin esitettävä minun asiamiehelleni. Minä mukauduin siihen, koska

tiesin, että te tuskin voitte olla niin täysin perillä laista. Mutta

tässä on tämä nainen, vaimo Kristiina Lauritsantytär Jørundgaardista,

tullut luokseni esittäen omituisen pyynnön -- hän pyytää minua

kysymään teiltä, rohkenetteko sanoa vasten hänen silmiään, että

kylässä on kierrellyt sellainen puhe, ettei hänen miehensä, Erlend

Nikulauksenpoika, olisi sen lapsen isä, jonka hän sai keväällä?"

Sira Solmund vastasi:

"Sitä on puhuttu joka talossa ja töllissä tällä seudulla, että tuo

lapsi oli siitetty huoruudessa ja sukurutsauksessa emännän ja hänen

isännöitsijänsä välillä. Ja meistä näyttää vähän uskottavalta, ettei

tämä nainen itsekin tietäisi sellaisen puheen olleen liikkeellä."

Piispa yritti puhua, mutta Kristiina lausui ääneen ja lujasti:

"Niin totta kuin Jumala kaikkivaltias, Neitsyt Maaria ja Pyhä Olavi ja

Pyhä Tuomas arkkipiispa minua auttakoot -- minä en ole ikinä tiennyt,

että tätä valhetta on meistä puhuttu."

"Sitä ei ole helppo ymmärtää -- minkä tähden sinun sitten mielestäsi

tarvitsi salata niin tarkoin, että kannoit lasta?" kysyi pappi. "Sinä

pysyttelit piilossa ihmisiltä ja tulit tuskin ulos huoneestasi koko

talvena."

"Siitä on kauan, kun minulla on ollut ystäviä tämän seudun talollisten

joukossa -- vähän olen minä seurustellut täkäläisten ihmisten kanssa

viime vuosina. Kuitenkaan en ole tiennyt ennen kuin nyt, että kaikki

näyttävät olevan vihamiehiäni. Mutta minä kävin kirkossa joka

messupäivä", sanoi nainen.

"Kyllä -- ja verhosit itsesi paksuihin kaapuihin ja pu'it itsesi niin,

ettei voitaisi nähdä sinun käyvän paksuksi vyötäröltä --"

"En kummemmin kuin jokainen nainen tekee -- itsekukin haluaa näyttää

miellyttävältä ihmisten joukossa", vastasi Kristiina lyhyeen.

Pappi lausui jälleen:

"Jos lapsi olisi ollut miehesi, kuten sanot -- silloin et kai

olisi pitänyt sitä niin huonosti, että sait sen kuolemaan huonolla

hoidollasi."

Toinen nuorista Hamarin papeista astui esiin ja tarttui nopeasti

Kristiinaan. Silmänräpäystä myöhemmin seisoi tämä jälleen kuten

ennenkin, kalpeana ja suorana -- kiittäen pappia kumarruksella.

Sira Solmund puhui jälleen kiivaasti:

"Sen sanoivat Jørundgaardin palvelustytöt -- sisareni, joka kävi

talossa, näki sen myös -- tämä nainen kulki siellä ja maito tiukkui

hänen rinnoistaan niin että hänen röijynsä oli läpimärkä -- mutta

jokainen nainen, joka on nähnyt lapsen ruumiin, voi todistaa, että se

kuoli nälkään --"

Piispa Halvard huiskautti kättään:

"Tämä riittää, Sira Solmund. Meidän on pysyttävä siinä asiassa,

joka on käsillä, ja se on, eikö Jardtrud Herbrandintyttärellä ollut

muuta esiintuotavana syyttäessään miestään kuin että hän oli kuullut

kulkupuheita, joita tämä emäntä sanoo valheiksi -- ja voiko Kristiina

kumota nämä kulkupuheet. -- Ei kai kukaan sano, että hän on tehnyt

väkivaltaa lapselleen --"

Mutta Kristiina seisoi kalpeana eikä sanonut enempää.

Piispa lausui kirkkoherralle:

"Mutta sinä, Sira Solmund, sinä olisit ollut velvollinen puhumaan tälle

naiselle ja ilmoittamaan hänelle mitä puhuttiin. Etkö ole tehnyt sitä?"

Pappi tuli punaiseksi:

"Minä olen sydämestäni rukoillut tämän naisen puolesta, että hän

omasta tahdostaan luopuisi uppiniskaisuudestaan, kääntyisi katumukseen

ja parannukseen. -- Ei hänen isänsä ollut minun ystäväni", sanoi

pappi kiivaasti. "Mutta kuitenkin tiedän sen, että Jørundgaardin

Lauritsa oli oikeamielinen mies ja vahva uskossa. Parempaa hän kai

olisi ansainnut -- mutta tämä hänen tyttärensä on sälyttänyt hänelle

häpeän toisensa jälkeen. Tuskin hän oli täysikasvuinen neito, kun hän

kevytmielisyydellään aiheutti sen, että kaksi kelpo nuorukaista tästä

kylästä sai surmansa. Sitten hän petti sanansa ja rikkoi kihlauksensa

erään kunnollisen ja oivallisen ritarin pojan kanssa, jonka hänen

isänsä oli valinnut hänen miehekseen, ajoi kunniattomalla tavalla

tahtonsa läpi ja sai miehen, joka, kuten te, herra, hyvin tiedätte,

tuomittiin maankavaltajaksi ja ruhtinaanpetturiksi. Mutta minä

ajattelin, että kai se viimeinkin pehmittäisi hänen sydämensä, kun hän

näki olevansa vihattuna ja ylenkatsottuna kaikkien omaistensa kanssa

ja mitä huonoimman maineen tahraamana Jørundgaardissa -- missä hänen

isänsä ja Ragnfrid Ivarintytär elivät joka miehen kunnioittamina ja

rakastamina --.

"Mutta se oli jo liikaa, kun hän nyt tuli tänne tuomaan poikaansa

ripille laskettavaksi -- ja sen miehen tuli taluttaa poika

teidän eteenne, jonka kanssa koko kylä on tiennyt hänen elävän

kaksinkertaisessa huoruudessa ja sukurutsauksessa --"

Piispa antoi toiselle merkin, että hän vaikenisi. "Kuinka läheistä

sukua Ulf Haldorinpoika on miehellesi?" kysyi hän Kristiinalta.

"Ulfin oikea isä oli herra Baard Pietarinpoika Hestnæsista. Hän oli

samaa äitiä Skogheimin Gaute Erlendinpojan, Erlend Nikulauksenpojan

äidinisän kanssa."

Halvard-herra kääntyi kärsimättömänä Sira Solmundiin päin:

"Sukurutsausta se ei ole -- naisen anoppi ja Ulf ovat serkukset --

se on sukulaishäväistys ja raskas synti, jos se on totta -- sinun ei

tarvitse tehdä sitä pahemmaksi."

"Ulf Haldorinpoika on tämän naisen vanhimman pojan kummi", sanoi Sira

Solmund.

Piispa katsoi Kristiinaan, ja tämä vastasi:

"Niin on, herra."

Halvard-herra istui hetkisen ääneti.

"Jumala auttakoon sinua, Kristiina Lauritsantytär", lausui hän

surullisesti. "Minä tunsin isäsi ennen muinoin -- olin hänen vieraanaan

Jørundgaardissa nuorena ollessani. Muistan sinut, kun olit kaunis,

viaton lapsi. Jos Lauritsa Bjørgulfinpoika olisi elänyt, ei tätä

olisi tapahtunut. Muista isääsi, Kristiina -- hänen tähtensä on sinun

poistettava päältäsi tämä häpeä ja puhdistauduttava, jos voit --"

Niinkuin salamanväläyksessä muistui Kristiinan mieleen -- hän tunsi

piispan. Talvipäivä auringonlaskun aikaan -- punainen, pystyyn hyppivä

nuori ori pihalla ja pappi, jonka hehkuvanpunaisia kasvoja kehysti

musta hiuskiehkura; riimunvarressa riippuen, vaahtopärskeitten

tahraamana hän koetti hallita nuorta, vilkasta eläintä ja päästä sen

selkään ilman satulaa. Juopuneita, nauravia jouluvieraita parveili

ympärillä, isä niiden joukossa, kasvot punoittaen juonnista ja

pakkasesta, huudellen raisusti ja hilpeästi.

Hän kääntyi Kolbein Joninpoikaan päin:

"Kolbein! Sinä, joka olet tuntenut minut siitä saakka kun kuljin

lapsenkoltussa -- sinä, joka tunsit minut ja sisarukseni kotona isän ja

äidin luona -- minä tiedän, että sinä pidit isästäni niin paljon, että

--. Kolbein -- uskotko sinä tätä minusta?"

Kolbein katsoi häneen kylmästi ja surullisesti: "Pidimme isästäsi,

sanot. Niin, me hänen talonväkensä, köyhät palkkalaiset ja

rahvaanmiehet, jotka rakastimme Jørungaardin Lauritsaa ja olimme sitä

mieltä, että hän oli juuri sellainen kuin Jumala tahtoo päämiehen

olevan --

"Älä kysy meiltä, Kristiina Lauritsantytär, jotka näimme kuinka sinun

isäsi rakasti sinua ja kuinka sinä palkitsit hänen rakkautensa -- mitä

me luulemme sinut liian hyväksi tekemään!"

Kristiina taivutti päänsä rintaansa vasten. Piispa ei saanut häneltä

enää sanaakaan -- Kristiina ei vastannut enää hänen kysymyksiinsä.

Silloin nousi Halvard-herra seisomaan. Pääalttarin vieressä oli

pieni ovi kuorin takana kulkevan eteiskäytävän lukittuun osaan. Yhtä

osaa siitä käytettiin säilytyshuoneena, ja toinen osa oli varustettu

pienillä luukuilla, joista spitaaliset voivat saada ehtoollisleivän

ollessaan ulkona messua kuuntelemassa erillään muusta kirkkoväestä.

Mutta nyt ei seurakunnassa ollut useampiin vuosiin ollut yhtään

lepratautia sairastavaa.

"Ehkä on parasta, että odotat tuolla, Kristiina, kunnes kansa on tullut

sisälle jumalanpalvelukseen. Minä tahdon puhua kanssasi sitten -- mutta

nyt saat mennä kotiisi."

Kristiina niiasi piispalle.

"Menisin mieluummin kotiin nyt heti, arvoisa herra, jos sallitte sen."

"Niinkuin tahdot, Kristiina Lauritsantytär. Jumala olkoon turvanasi,

vaimo -- jos olet viaton, niin he kyllä pelastavat sinut, Jumala itse

ja hänen kärsimystodistajansa, tämän kirkon suojeluspyhät, Pyhä Olavi

ja Pyhä Tuomas, jotka kuolivat oikeuden puolesta."

Kristiina niiasi jälleen piispalle. Sitten hän meni papinovesta ulos

kirkkomaalle.

Pieni poikanen uudessa punaisessa mekossaan seisoi siellä aivan yksin,

jäykkänä ja suorana. Munan käänsi kalpeat lapsenkasvonsa hetkeksi ylös

äitiään kohti, hänen silmänsä olivat suuret ja pelästyneet.

Pojat -- Kristiina ei ollut muistanut heitä ennen. Niinkuin

salamanväläyksessä hän näki poikaparvensa -- sellaisena kuin he olivat

seisoskelleet hänen elämänsä ulkolaiteilla tänä viime vuonna, liki

toisiaan painautuneina kuin hevoslauma ukkosilmalla, pälyilevinä,

arkoina -- kaukana hänestä, sillä välin kun hän taisteli rakkautensa

viimeisissä kuolemankouristuksissa. Mitä he olivat ymmärtäneet, mitä he

olivat ajatelleet, mitä he olivat kärsineet, sillä aikaa kun hän riehui

nurjamielisyydessään --? Miten heidän nyt kävisi --?

Hän piti Munanin pientä sierettynyttä nyrkkiä kädessään. Lapsi tuijotti

suoraan eteensä -- hänen suunsa seuduilla värähteli hieman, mutta hän

pysyttelihe jäykkänä.

Käsi kädessä pojan kanssa asteli Kristiina Lauritsantytär hautuumaan

poikki kirkkomäelle. Hän ajatteli poikiaan, ja hänestä tuntui kuin

hänen täytyisi murtua kasaan ja kaatua maahan. Väkijoukko kulkeutui

kirkon ovia kohti kellonsoiton kajahtaessa tapulista.

Hän oli kerran kuullut tarinan surmatusta miehestä, joka ei voinut

kaatua maahan, niin monta keihästä oli isketty häneen. Hänkään ei

voinut kaatua siinä astellessaan, kaikki nuo silmät, jotka tunkivat

hänen lävitseen, pitivät häntä pystyssä.

* * * * *

Äiti ja lapsi astuivat ylistupaan. Pojat seisoivat ryhmässä Bjørgulfin

ympärillä, joka istui pöydän ääressä. Naakkve kohosi veljiensä yli,

toinen käsi puolisokean pojan olkapäällä. Kristiina näki esikoisensa

kapeat, tummat ja sinisilmäiset kasvot, hänen punaista suutaan

kehystävän pehmeän, tumman parranuntuvan.

"Tiedättekö sen?" kysyi Kristiina tyynesti ja lähestyi poikaryhmää.

"Tiedämme." Naakkve vastasi kaikkien puolesta. "Gunhild oli kirkolla."

Kristiina oli hetkisen liikkumatta. Poika oli jälleen kääntynyt

vanhimpaan veljeensä päin. Kunnes äiti virkkoi:

"Onko joku teistä tiennyt, että sellaista puhuttiin kylällä -- Ulfista

ja minusta?"

Silloin käännähti Ivar Erlendinpoika äkisti häneen päin:

"Luuletteko, äiti, ettette te olisi silloin kuullut mitään meidän

toimistamme? Minä en ainakaan olisi istunut hiljaa ja antanut haukkua

äitiäni huoraämmäksi -- en vaikka olisin tiennyt varmasti hänen

_olevankin_!"

Kristiina sanoi surullisesti:

"Mitähän te, minun poikani, olettekaan ajatelleet kaikesta siitä, mitä

täällä on tapahtunut viime vuonna!" Pojat seisoivat ääneti. Silloin

Bjørgulf kohotti kasvonsa ja katsoi äitiin kipeillä silmillään:

"Jeesus Kristus, äiti -- mitä meidän oli ajateltava -- tänä vuonna --

ja kaikkina sitä edellisinä vuosina! Luuletteko, että meidän oli helppo

tietää, mitä meidän oli ajateltava!"

Naakkve sanoi:

"Niin, äiti -- minun olisi kai pitänyt puhua teille -- mutta te olitte

sellainen, ettemme voineet. Ja kun annoitte kastaa nuorimman veljemme

niinkuin olisitte tahtonut julistaa isämme kuolleeksi mieheksi --" Hän

keskeytti voimakkaan liikutuksen valtaamana.

Bjørgulf puhkesi jälleen puhumaan:

"Mitään muuta te ette ajatelleet, isä ja sinä, kuin tuota keskinäistä

taisteluanne. Ette ajatelleet, että meistä kasvoi miehiä sillä välin.

Koskaan te ette pitäneet lukua siitä, kuka joutui aseittenne väliin ja

haavoittui verille --"

Hän oli hypähtänyt pystyyn. Naakkve laski kätensä hänen olallensa.

Kristiina näki sen olevan totta -- nuo kaksi olivat täysiä miehiä. Oli

kuin hän olisi seisonut alasti heidän edessään, itse hän oli häpeämättä

paljastanut itsensä lastensa edessä.

Se oli erikoisesti pistänyt heidän silmäänsä heidän kasvuaikanaan, että

heidän vanhempansa olivat tulleet vanhoiksi, nuorekkuus sopi heille

huonosti -- mutta he eivät olleet voineet vanhentua kunniallisesti ja

arvokkaasti.

Silloin kimahti lapsen ääni läpi hiljaisuuden. Munan parahti surkeassa

hädässä:

"Äiti -- tulevatko ne nyt ottamaan sinut vangiksi, äiti? Tulevatko ne

viemään äidin pois meiltä nyt --?"

Hän pusersi käsivartensa äidin ympärille ja kaivoi päänsä hänen povensa

alle. Kristiina veti hänet itseään vasten, vaipui penkille ja kahmaisi

itkevän pojan syliinsä; hän koetti viihdyttää tätä:

"Poikaseni, poikaseni, älä itke noin --"

"Ei kukaan voi viedä äitiä meiltä." Gaute lähestyi ja tarttui pikku

veikkoon. "Älä itke noin -- eivät ne voi tehdä hänelle mitään. Rauhoitu

nyt, Munan -- tiedäthän hyvin, että me suojelemme äitiämme, poju!"

Kristiina istui painaen lasta itseään vasten -- oli kuin pienokainen

olisi pelastanut hänet kyynelillään.

Silloin virkkoi Lauritsa -- hän oli noussut istualleen kuumeenhehku

poskillaan:

"Niin -- mitä aiotte tehdä, veljet?"

"Kun messu on lopussa", sanoi Naakkve, "niin menemme pappilaan ja

tarjoamme takuun kasvatusisämme puolesta. Se on ensimmäinen tehtävämme

-- ettekö ole samaa mieltä, pojat?"

Bjørgulf, Gaute, Ivar ja Skule vastasivat myöntäen. Kristiina sanoi:

"Ulf on käynyt ase kädessä miestä vastaan kirkkotarhassa. Ja jotain on

minun tehtävä vapauttaakseni hänet ja itseni noista parjauksista. Nämä

ovat niin vakavia kuulumisia, pojat, että teidän nuorten miesten on kai

neuvoteltava jonkun kanssa siitä, mihin on ryhdyttävä."

"Keneltä meidän mielestäsi olisi pyydettävä neuvoa?" kysyi Naakkve

hiukan pilkallisesti.

"Sundbun Sigurd-herra on minun tätini poika", vastasi äiti viivytellen.

"Koska hän ei ole muistanut sitä ennen", sanoi nuori mies äskeiseen

tapaan, "niin ei minusta näytä sopivalta, että me Erlendinpojat

kerjäämme häneltä, nyt kun olemme hädässä. Mitä te sanotte, veljet?

Jollemme olekaan täysi-ikäisiä, niin olemme kuitenkin asekuntoisia, me

viisi --"

"Pojat", sanoi Kristiina. "Te ette pääse mihinkään aseilla tässä

asiassa."

"Saatte antaa meidän toimia omin päin, äiti", vastasi Naakkve lyhyesti.

"Mutta nyt, äiti, olen sitä mieltä, että teidän on annettava meille

ruokaa. Ja asettukaa pöytään tavalliselle paikallenne -- talonväen

tähden", sanoi hän ikään kuin olisi ollut äidin käskijä.

Kristiina sai tuskin ollenkaan syödyksi. Hän istui ja ajatteli --

hän ei uskaltanut kysyä, aikoivatko he nyt lähettää sanan isälle. Ja

hän ajatteli, miten tämä asia edelleen kehittyisi. Hän ei tiennyt

paljon laista tällaisissa asioissa -- hänen täytyi kai torjua huhut

puhdistusvalalla tai kahdentoistavalalla. Silloin se kai tapahtuisi

pääkirkolla Vaagaan Ullinsynissä. Siellä hänellä oli sukulaisia

äidin puolelta melkein jokaisessa suurtalossa. Ja jos hänen valansa

menisi vikaan -- ja hän seisoisi heidän silmiensä edessä voimatta

puhdistautua häpeällisestä syytöksestä. Häpäisisi isänsä --. Isä

oli ollut vierasseutulainen täällä laaksossa. Hän oli voinut itse

puolustaa itseään, häntä olivat kaikki kunnioittaneet. Milloin

Lauritsa Bjørgulfinpoika ryhtyi ajamaan jotakin asiaa käräjillä tai

kokouksessa, hän oli aina saanut täyden kannatuksen. Mutta Kristiina

tiesi, että hänen häpeänsä kohdistuisi isään. Hän näki nyt yhtäkkiä,

miten yksinään hänen isänsä oli ollut -- kaikesta huolimatta yksinään

ja muukalaisena täkäläisen kansan joukossa aina kun hän oli sälyttänyt

hänen kannettavakseen uuden taakan surua ja häpeää ja ylenkatsetta.

Hän ei ollut uskonut voivansa enää tuntea sellaista -- aina ja aina

uudelleen oli hänestä tuntunut kuin täytyisi hänen sydämensä haljeta

vertavuotaviin haavoihin -? jälleen tuntui kuin se halkeaisi.

Gaute meni ulos parvelle ja katsoi pohjoiseen:

"Nyt ihmiset lähtevät kirkosta", sanoi hän. "Odotammeko, kunnes he ovat

ehtineet vähän matkaa tielle?"

"Ei", vastasi Naakkve. "He saavat kernaasti nähdä, että Erlendinpojat

ovat liikkeellä. Meidän on nyt varustauduttava, pojat. Ei ole haitaksi,

jos pannaan teräslakit päähän."

Ainoastaan Naakkvella oli täysi asevarustus. Haarniskan hän jätti,

mutta sitoi päähänsä kypärän, otti kilven, miekan ja pitkän säilän.

Bjørgulf ja Gaute panivat päähänsä vanhat rautahatut, joita pojat

käyttivät harjoitellessaan aseidenkäyttöä, mutta Ivarin ja Skulen

täytyi tyytyä pieniin teräslakkeihin, jommoisia soturit vielä

käyttivät. Äiti katseli heidän varustautumistaan. Hänen rintaansa

paisutti niin kummasti:

"Minusta ei ole soveliasta, pojat, että aseistaudutte tuolla tavoin

lähtiessänne pappilaan", hän sanoi huolissaan. "Teidän ei pidä unohtaa

pyhärauhaa ja piispan läsnäoloa."

Naakkve vastasi:

"Kunnia on käynyt kalliiksi täällä Jørundgaardissa nyt, äiti -- meidän

on hankittava sitä sellaiseen hintaan kuin voimme."

"Älä sinä, Bjørgulf", pyysi äiti tuskaisesti, sillä heikkonäköinen

poika oli ottanut ison sotakirveen. "Muista, että sinä et näe hyvin!"

"Hoo, kyllä minä aina niin pitkälle näen kuin tämä ulottuu", vastasi

Bjørgulf ja punnitsi tapparaa kädessään.

Gaute meni nuoren Lauritsan sängyn luo ja otti alas äidinisän suuren

lyömämiekan, jonka poika aina tahtoi pitää riippumassa seinällä

vuoteensa kohdalla. Hän veti sen ulos huotrasta ja katseli sitä:

"Saat lainata minulle miekkaasi, veikko -- äidinisämme olisi

luultavasti hyvillään siitä, että se saa olla mukana tällä matkalla."

Kristiina istui ja puristeli käsiään. Oli niinkuin hänen täytyisi

huutaa -- tuskasta ja äärimmäisestä kauhusta, mutta myös voimasta,

joka oli vahvempi sekä tuskaa että pelkoa -- niinkuin hän oli huutanut

silloin, kun hän synnytti nämä miehet. Haavoja, haavoja, haavoja

lukemattomiin hän oli saanut elämässä, mutta hän tiesi nyt, että ne

olivat parantuneet umpeen kaikki -- arvet olivat hellät kuin veresliha

-- mutta kuiviin hän ei voinut vuodattaa vertaan, sen hän tiesi -- ei

koskaan hän ollut elänyt niinkuin nyt --!

Kukat ja lehdet oli häneltä riistetty, mutta häntä ei ollut karsittu

eikä kaadettu. Ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli saanut Erlend

Nikulauksenpojan lapsen, hän unohti kokonaan isän ja näki vain hänen

poikansa.

Mutta pojat eivät katsoneet äitiin, joka istui valkeana, jännittynein,

suuriksi avautunein silmin. Munan makasi vielä hänen helmassaan -- äiti

ei ollut päästänyt häntä käsistään koko tänä aikana. Viisi isompaa

poikaa meni ulos ylistuvasta.

Kristiina nousi ja meni parvelle. Nyt he tulivat esiin rakennusten

välistä ja kulkivat peräkkäin polkua pitkin Romundgaardiin päin

vaaleiden, nuokkuvien ohrapeltojen välitse. Teräslakit ja rautakypärät

kiilsivät himmeästi, mutta aurinko välkkyi Naakkven säilästä ja

kaksosten keihäänkärjistä. Kristiina jäi seisomaan ja seuraamaan

katseellaan noita viittä nuorukaista. Hän oli heidän kaikkien äiti.

Palattuaan huoneeseen hän vaipui kokoon arkun eteen, jonka yläpuolella

Maarian kuva oli. Itkunnyyhkytykset olivat pakahduttaa hänet. Munan

alkoi parkua mukana ja painautui itkien äitiin kiinni, Lauritsa

hyppäsi ulos sängystä ja heittäytyi äidin toiselle puolen. Äiti kietoi

käsivartensa molempien nuorimpien poikiensa ympäri.

Pienokaisen kuoltua hän ei ollut tiennyt, mitä enää rukoilisi. Kovana,

kylmänä, raskaana kuin kivi hän oli tuntenut putoavansa helvetin

ammottavaa kitaa kohti. Nyt purkautui hänen huuliltaan rukouksia

hänen voimatta sille mitään -- ilman hänen tietoista tahtoaan tulvi

hänen sielustaan tuskan ja kiitoksen ja ylistyksen huutoja Maarialle,

neitsyt-äidille, taivaan ja maan kuningattarelle -- Maaria, Maaria,

minä omistan niin paljon, vielä on minulla loppumattomat aarteet

riistettävinä. -- Armeliaisuuden äiti, ota ne varjelukseesi --!

* * * * *

Oli paljon väkeä Romundgaardin pihalla. Kun Erlendinpojat saapuivat,

kysyivät jotkut talonpojat, mitä he tahtoivat.

"Teille emme tahdo mitään -- vielä", vastasi Naakkve hymyillen

ärsyttävästi. "Meillä on asiaa piispalle tänään, Magnus. Sen jälkeen

voi meillä veljeksillä kukaties mielestämme olla vähän puhuttavaa

teidänkin kanssanne. Mutta tänään ei teidän tarvitse pelätä meitä."

Syntyi vähän huutelua ja levottomuutta. Sira Solmund tuli ulos ja

tahtoi kieltää näitä poikia olemasta siellä, mutta nyt avasivat jotkut

talonpojat suunsa ja arvelivat, että heillä täytyi toki olla lupa

tiedustaa äitiään vastaan tehdystä syytöksestä. Piispan palvelijatkin

tulivat ulos ja sanoivat Erlendinpojille, että nyt he saivat lähteä,

täällä ruvettaisiin aterialle eikä kellään ollut aikaa kuunnella heitä

nyt. Mutta tämä ei ollut talonpoikain mieleen.

"Mitä tämä on, hyvät ihmiset?" kysyi voimakas ääni heidän

yläpuoleltaan. Kukaan ei ollut huomannut, että Halvard-herra itse oli

tullut ylisparvelle. Nyt hän seisoi siellä punasinervässä kaavussaan,

punainen silkkimyssy valkohapsillaan, suurena ja valtavana ja

käskevänä. "Keitä ovat nämä nuoret miehet?"

Hänelle vastattiin heidän olevan Jørundgaardin Kristiinan poikia.

"Oletko sinä vanhin?" kysyi piispa Naakkvelta. "Siispä tahdon puhua

kanssasi. Nämä muut saavat odottaa täällä pihalla sen aikaa."

Naakkve nousi ylös ylistuvan portaita ja seurasi piispaa huoneeseen.

Halvard-herra istuutui kunniatuoliin ja katsoi nuorukaista, joka seisoi

hänen edessään nojaten suureen säiläänsä.

"Mikä on nimesi?"

"Nikulaus Erlendinpoika, herra."

"Arveletko, että sinun tarvitsee olla noin hyvin aseistautunut,

Nikulaus Erlendinpoika", sanoi toinen hiukan hymyillen, "lähtiessäsi

piispaasi puhuttelemaan?"

Nikulaus punastui kovasti. Hän meni nurkkaan, pani pois aseensa ja

viittansa ja palasi takaisin. Hän seisoi piispan edessä paljain

hiuksin, pää kumarassa, toinen käsi toisen ranteesta pidellen,

sulavassa ja vapaassa, säädyllisessä ja kunnioittavassa asennossa.

Halvard-herra ajatteli, että tämä nuori mies oli oppinut kohteliaita

ja hienoja tapoja. Hän ei ollut voinutkaan olla enää pikkulapsi

silloin, kun hänen isänsä sortui rikkaudesta ja kunniasta -- hän muisti

varmaankin sen ajan, jolloin hän oli ollut perintötilallisen poika

Husabyssä. Kaunis mies hän myös oli -- piispan mielestä oli hyvin sääli

häntä.

"Olivatko ne veljiäsi kaikki, jotka olivat seurassasi? Kuinka monta

teitä Erlendinpoikia on?"

"Meitä on seitsemän elossa, herra."

-- Niin monta nuorta elämää tähän sekautuneena. Piispalta pääsi

tahtomattaankin huokaus.

"Istu, Nikulaus -- sinä tahdot varmaan puhua kanssani niistä pahoista

huhuista, joita on liikkeellä äidistäsi ja hänen isännöitsijästään?"

"Kiitos, arvoisa herra, minä seison mieluummin teidän edessänne."

Piispa katsoi miettivästi nuorukaiseen. Sitten hän lausui verkkaan:

"Asia on niin, Nikulaus, että minusta on vaikeata uskoa todeksi sitä,

mitä puhutaan Kristiina Lauritsantyttärestä. Ja oikeutta syyttää häntä

haureudesta ei ole kellään muulla kuin hän miehellään. Mutta tässä

tulee lisäksi sukulaisuus sinun isäsi ja tämän Ulfin välillä, ynnä se,

että hän on sinun kummisi. Ja Jardtrud on esittänyt syytteensä niin,

että moni seikka on tulkittava äitisi häpeäksi. -- Tiedätkö, onko niin

kuin hän sanoo, että mies on usein lyönyt häntä ja karttanut hänen

vuodettaan pian vuoden ajan?"

"Ulf ja Jardtrud eivät eläneet sovussa keskenään -- kasvatusisämme ei

ollut nuori mennessään naimisiin, ja jonkin verran kovaluontoinen ja

kiivas hän saattaa olla. Meitä veljeksiä ja meidän vanhempiamme kohtaan

hän on aina ollut mitä uskollisin sukulainen ja ystävä. Ensimmäinen

pyyntö, minkä olin aikonut esittää teille, rakas herra, onkin se, että

jos jotakin keinoa siihen on, niin päästäisitte Ulfin vapaalle jalalle

takuuta vastaan."

"Sinä et kai ole vielä täysi-ikäinen?" kysyi piispa.

"En, herra. Mutta äitimme suostuu tarjoamaan minkä takuun vain

vaatinette."

Piispa pudisti päätään.

"Mutta isämme tahtoo samaa, sen tiedän varmasti. Minun aikomukseni

on ratsastaa täältä suoraan hänen luokseen ja ilmoittaa mitä on

tapahtunut. Jos te sitten tahdotte suoda hänelle keskustelun huomenna

--"

Piispa tarttui kädellään leukaansa, istui ja hieroi hiukan peukalollaan

parransänkeä niin että kuului heikko rahina.

"Istu, Nikulaus", sanoi hän, "niin on parempi puhella." Naakkve

kumarsi kiittäen ja istuutui. "-- Mutta onko sitten totta, että Ulf on

kieltäytynyt yhdyselämästä vaimonsa kanssa?" kysyi piispa ikään kuin

olisi tämä asia nyt jälleen johtunut hänen mieleensä.

"On, herra. Mikäli minä tiedän --" Piispa tuli hymyilleeksi, ja silloin

hymyili nuorukainenkin hiukan. "Ulf on nukkunut ylisillä meidän

veljesten kanssa viime joulusta lähtien."