VIII

Lauritsa oli ratsastanut hevosen vaahtoon, kun hän saapui paikalle,

mistä tiesi polun johtavan ylöspäin niiden louhuisten jyrkänteiden

kautta, jotka kaikkialla seuraavat Sil-joen laakson pohjoislaitaa.

Hänen täytyi päästä aavalle ylängölle, ennen kuin tuli pimeä, sen

hän ymmärsi. Hän ei tuntenut tätä Vaagaan, Silin ja Dovren välistä

tunturiseutua, mutta ruuna oli ollut täällä yhtenä kesänä, ja se oli

vienyt Gauten Haugeniin monta kertaa, vaikkakin eri teitä. Nuori

Lauritsa kurottautui eteenpäin ja taputti hevosen kaulaa:

"Saat nyt etsiä tien Haugeniin, Rauden-poikani. Sinun täytyy viedä

minut isän luo tänä yönä, pikku heppa."

Heti kun hän oli saapunut tunturin otsalle ja istui jälleen satulassa,

tiheni pimeys nopeasti. Hän ratsasti rämeistä notkoa pitkin; pienet

vuorentöyryt seurasivat toisiaan loppumattomiin taivaanrantaa vasten,

joka tummeni tummenemistaan. Laakson laiteilla oli koivikkorinne, ja

rungot hohtivat valkoisina; äkkiarvaamatta pyyhkäisivät märät lehvät

hevosen rintaa ja pojan kasvoja. Kiviä irtautui hevosen kavioitten alla

ja vieri rinnettä alas notkon pohjaan -- sitten polskuttivat hevosen

jalat liejussa. Rauden etsi tiensä pimeässä, ylös ja alas rinnettä,

niin että puron solina kuului lähempää tai heikkeni. Kerran äänsi joku

eläin öisellä tunturilla, mutta Lauritsa ei voinut erottaa, mitä se oli

-- ja tuuli humisi ja soitti, milloin kovemmin milloin heikommin.

Poika piti keihäänsä ojennettuna hevosen kaulan yli, niin että kärki

pisti esiin sen korvien välitse. Tämä laakso oli juuri karhujen seutua.

Hän mietti, milloinkahan se loppuisi. Aivan hiljaa hän alkoi hyräillä

pimeässä. Kyrie Eleison, Kristeleison, Kyrieleison, Kristeleison --.

Rauden polskutti tunturivirrassa olevan matalan paikan poikki.

Taivas tähdittyi laajemmalti hänen ympärillään -- huiput häämöttivät

kauempana yön pimeydessä, ja tuuli lauloi toisenlaista säveltä

aavalla ylängöllä. Poika antoi hevosen kulkea omin valloin ja hyräili

kaikki mitä voi muistaa hymnistä "Jesus Redemptor omnium -- Tu lumen

et splendor patris --" ja väliin Kyrie Eleisonia. Nyt hän ratsasti

melkein suoraan etelään, kuten hän saattoi nähdä tähdistä, mutta hän

ei uskaltanut muuta kuin luottaa hevoseen ja antaa sen määrätä. Nyt

he kulkivat pitkin kallionselänteitä, missä poronjäkälä häämötti

vaaleana alla olevalla paasikamaralla. Rauden seisahtui hetkeksi,

puhalteli ja vainusi yöhön. Lauritsa näki itäisen taivaan vaalenevan;

siellä kohosi pilviä, alareunassaan hopeinen päärme. Hevonen lähti

jälleen liikkeelle, nyt suoraan kohti kuunnousua. Olisi siis noin tunti

keskiyöhön, mikäli poika voi päättää.

Kun kuu kohosi kaukana häämöttävien vuorien yläpuolelle pannen

kukkuloille sataneen uuden lumen kimmeltämään ja valkaisten vuorten

solissa ja huippujen ympärillä uiskentelevat sumuhahtuvat, tunsi

Lauritsa seudun. Hän oli Blaa-vuorten juurella olevilla jäkäläaukeilla.

Pian sen jälkeen hän löysi polun, joka vei laaksoon. Ja kolme tuntia

myöhemmin Rauden pysähtyi Haugenin kuutamoiselle pihalle.

Kun Erlend avasi oven, vaipui poika tajuttomana kuistin lattialle.

Jonkin hetken kuluttua Lauritsa heräsi vuoteessa likaisten,

äikeänhajuisten nahkapeitteiden välissä. Läheiseen seinänrakoon oli

pistetty palava tervastikku. Isä seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja

kostutti hänen kasvojaan jollakin; isä oli vain puolipukeissaan, ja

poika näki soihdun valossa, että hänen tukkansa oli ihan harmaa.

"Äiti --" sanoi nuori Lauritsa nostaen katseensa.

Erlend käännähti niin, ettei poika voinut nähdä hänen kasvojaan.

"Niin", sanoi hän hetken perästä miltei kuulumattomasti. "Onko äitisi

-- onko hän -- onko äitisi -- sairas?"

"Teidän täytyy tulla kotiin heti, isä, ja pelastaa hänet -- ne

syyttävät nyt häntä pahimmasta, mitä on -- ne ovat vanginneet Ulfin ja

hänet ja veljet, isä!"

Erlend tunnusteli pojan kuumia kasvoja ja käsiä: "Mitä sinä puhut,

poika!" Mutta Lauritsa nousi istualleen ja kertoi jokseenkin

yhtenäisesti kaiken, mitä kotona oli tapahtunut edellisenä päivänä. Isä

kuunteli äänettömänä, mutta pojan päästyä jonkin matkaa kertomuksessaan

hän alkoi pukeutua valmiiksi; hän veti saappaat jalkaansa ja kiinnitti

niihin kannukset. Sitten hän nouti vähän maitoa ja ruokaa ja vei

lapselle.

"Mutta sinä et voi olla yksinäsi täällä, poikaseni -- minun on

saatettava sinut Brekkeniin Aslaugin luo onnen kuin ratsastan

Jørundgaardiin."

"Isä --" Lauritsa tarttui hänen käsivarteensa, "ei -- minä tahdon

lähteä teidän kanssanne kotiin --"

"Sinähän olet sairas, poika pieni", sanoi Erlend, eikä Lauritsa

muistanut koskaan kuulleensa niin hellää sointua isän äänessä.

"Ei, isä -- mutta minä tahdon palata teidän kanssanne kotiin äidin luo

-- minä tahdon päästä kotiin äidin luo --" Nyt hän itki kuin pikkulapsi.

"Raudenhan ontuu, poika --" Erlend otti pojan syliinsä, mutta hän ei

saanut lasta viihdytetyksi. "Ja sinä olet niin väsyksissä --. No niin,

niin", sanoi hän lopuksi, "Musta jaksaa kai kantaa meidät molemmat --"

"Otapas sinä huoleksesi", sanoi hän talutettuaan oman ratsunsa ulos,

pantuaan Raudenin talliin ja annettuaan sille hoitoa, "että joku tulee

tänne korjaamaan hevosesi -- ja minun tavarani."

"Jäättekö kotiin nyt, isä?" kysyi Lauritsa iloisena.

Erlend katsoi eteensä ajatuksissaan.

"En tiedä -- mutta minusta tuntuu, etten enää palaa tänne."

"Eikö teidän pidä olla vahvemmin aseistautunut, isä?" kysyi poika

taas, sillä Erlend oli paitsi miekkaa ottanut vain jokseenkin kevyen

ja pienen kirveen ja aikoi nyt lähteä ulos tuvasta. "Ettekö ota edes

kilpeä?"

Erlend katsoi kilpeään. Härännahka oli niin naarmuinen ja viiltoinen,

että punainen leijona valkoisella pohjalla oli miltei kulunut pois. Hän

pani sen takaisin ja levitti peitteen jälleen päälle.

"Olen aseistautunut tarpeeksi hyvin ajaakseni rahvaanmoukat talostani",

sanoi hän. Hän meni ulos, lukitsi tuvanoven, nousi ratsaille ja auttoi

pojan taakseen istumaan.

Taivas meni yhä enemmän pilveen; tultuaan vähän alemmaksi rinnettä,

missä metsä oli tiheätä, he ratsastivat pimeässä. Erlend huomasi pojan

olevan niin väsyksissä, että tämä tuskin jaksoi pidellä kiinni; silloin

hän istutti Lauritsan eteensä ja otti hänet käsivartensa varaan.

Nuori vaaleatukkainen pojanpää nojasi hänen rintaansa -- Lauritsa oli

kaikista lapsista eniten äidin näköinen. Erlend suuteli häntä päälaelle

korjatessaan hänen kaulushattuaan.

"Suriko äiti paljon, kun se pikkulapsi kuoli tässä kesällä?" kysyi hän

kerran aivan hiljaa.

Nuori Lauritsa vastasi:

"Ei hän itkenyt sitten kun se oli kuollut. Mutta hän on käynyt

hautausmaan veräjällä joka yö. Gauten ja Naakkven oli tapana seurata

häntä, kun hän meni ulos, mutta he eivät uskaltaneet puhutella häntä,

eivätkä he uskaltaneet ilmaista äidille vartioivansa häntä --"

Erlend sanoi hetken kuluttua:

"Eikö hän itkenyt --? Minä muistan sen ajan, jolloin äitisi oli nuori,

silloin hän itki niin helposti kuin kaste tippuu raidanlehdiltä puron

rannalla. Hän oli niin lempeä ja herkkä, kun hän oli sellaisten

joukossa, joiden hän uskoi suovan hänelle hyvää. Sen jälkeen hänen

täytyi oppia tulemaan kovemmaksi -- ja useimmiten se kai oli minun

syytäni."

"Gunhild ja Frida sanovat, että koko sen ajan, jonka nuorin veljemme

eli", sanoi Lauritsa, "hän itki joka aika ja hetki, kun hän luuli,

ettei kukaan nähnyt."

"Jumala auttakoon minua", virkkoi Erlend hiljaa. "Minä olen ollut

älytön mies."

He ratsastivat laaksonpohjassa, ja virranviima puhalsi heidän

selkäänsä. Erlend kietoi pojan ympärille viittansa niin hyvin

kuin taisi. Lauritsa torkkui ja oli vaipumaisillaan uneen -- hän

tajusi, että isästä lemahti samanlainen haju kuin jostakin köyhästä

ryysymekosta. Epäselvästi hän muisti aikaisemmasta lapsuudestaan,

Husabyn ajoilta, kuinka isä lauantaisin saunasta tultuaan otti esiin

joitakin pieniä pallosia, joita hän käsitteli. Ne tuoksuivat niin

hyvältä, ja tuo hieno, suloinen haju pysyi hänen kämmenissään ja

vaatteissaan koko pyhäajan.

Erlend ratsasti tasaisesti ja ripeästi; täällä alhaalla kankailla

oli aivan pimeä. Sitä itse ollenkaan ajattelematta hän tiesi joka

hetki missä oli -- hän tunsi virrankohinan vaihtelevasta sävystä,

milloin Laagenissa oli virtapaikka ja milloin koskipaikka. Kuljettiin

laakakallion yli, kun kipinöitä sinkosi hevosen kavioista. Musta astui

varmasti ja kevyesti mutkaisten honganjuurien välitse, kun polku kulki

hirsimetsässä; se loskutti ja toussutti pehmeästi, kun mentiin pienten

ruoholampareiden poikki, joiden yli tihkui vuorelta valuva vesinoro.

Päivänkoitteessa oltaisiin kotona -- ja se saattoi sopiakin --.

-- Koko ajan hän tosin muisti sitä etäistä, kuutamosinistä pakkasyötä,

jolloin hän oli ajanut reessä tätä laaksoa alas -- Bjørn Gunnarinpoika

istui takana ja piti kuollutta naista käsivarrellaan. Mutta tuo muisto

oli kalpea ja kaukainen, ja kaukaista ja epätodellista oli kaikki

sekin, mitä lapsi oli kertonut -- se, mitä kylässä kuului tapahtuneen,

ja nuo mielettömät puheet Kristiinasta. Hän ikään kuin ei voinut saada

sitä päähänsä. Kun hän tulisi perille, ehtisi hän kyllä ajatella,

mitä hänen oli tehtävä. Todellista ei ollut mikään paitsi jännitys ja

levottomuus -- nyt hän pian kohtaisi Kristiinan.

Hän oli odottamistaan odottanut tätä niin hartaasti. Eikä hän koskaan

ollut epäillyt, etteikö hän lopulta tulisi. Aina siihen saakka, kun hän

kuuli, minkä nimen Kristiina oli pannut lapselle.

* * * * *

Aamuhämärissä palasivat kirkosta ihmiset, jotka olivat olleet

kuuntelemassa hamarilais-papin lukemaa varhaismessua. Ne, jotka ensiksi

tulivat ulos, näkivät Erlend Nikulauksenpojan ratsastavan ohi kotiinsa

päin, ja he sanoivat sen toisille. Syntyi hiukan levottomuutta ja

paljon juttua; ihmiset kulkeutuivat alaspäin ja seisoskelivat ryhmissä

Jørundgaardin tienhaarassa.

* * * * *

Erlend ratsasti pihalle, kun alakuu painui taivaanrannan ja

tunturiharjan väliin valjuna päivänkoitossa.

Voudintuvan edustalla seisoi ryhmä -- Jardtrudin sukulaiset ja jotkut

hänen ystävänsä, jotka olivat olleet yötä hänen luonaan. Ja kuullessaan

kavioitten töminän pihalta tulivat ne miehet ulos, jotka olivat

istuneet vartioimassa ison rakennuksen alatuvassa.

Erlend pysähdytti hevosensa. Hän loi katseen talonpoikiin, sitten hän

lausui ääneen ja ivallisesti:

"Onko täällä minun talossani pidot -- enkä minä tiedä siitä mitään

-- vai miksi te kaikki hyvät ihmiset olette kokoontuneet tänne

aamupuhteella?"

Vihaisia ja synkkiä katseita oli vastassa joka taholla. Erlend istui

ylväänä ja soleana korkeajalkaisella ulkomaalaisella oriillaan.

Mustalla oli ollut pystyharja, mutta nyt se oli takkuinen ja

leikkaamaton, itse hevonen oli jokseenkin huonossa ruokossa ja

sillä oli harmaita karvoja päässä, mutta sen silmissä oli levoton

välke ja se kuopi ja liikehti rauhattomasti, luimisti korviaan ja

viskeli pientä, siroa päätään niin että vaahtopärskeet räiskyivät sen

rinnalle ja lavoille ja ratsastajan päälle. Suitset olivat joskus

aikoinaan olleet punaiset ja satula kullalla painettu; nyt se oli

kulunut ja repeytynyt ja parsittu. Ja mies oli puvultaan melkein kuin

kerjäläinen: yksinkertaisen, mustan villahatun alta pursuva tukka

oli valkoisenharmaa, harmaa parransänki peitti kalpeita, uurteisia,

isonenäisiä kasvoja. Mutta hän istui pystynä ja hymyili ylpeästi

talonpoikajoukolle; nuorelta hän näytti kaikesta huolimatta ja

päällikkömäiseltä -- ja viha läikehti kuumana tuota vierasta miestä

vastaan, joka viipyi siinä pystypäisenä ja masentumattomana -- kaiken

sen surun ja häpeän ja kurjuuden jälkeen, jota hän oli tuottanut

niille, jotka tämä kylänväki luki omiksi päämiehikseen.

Maltillisesti puhui kuitenkin talonpoika, joka ensiksi vastasi

Erlendille:

"Näen, että olet tavannut poikasi, Erlend -- silloin arvelen sinun

tietävän, ettemme ole kokoontuneet tänne pitoihin -- ja omituista on,

että tahdot laskea leikkiä sellaisesta asiasta."

Erlend katsoi lapseen, joka nukkui vielä -- hänen äänensä muuttui

pehmeämmäksi:

"Poika on sairas, näette kai sen. Ne sanomat, joita hän toi minulle

täältä kylästä, tuntuivat minusta niin uskomattomilta, että luulin

melkein hänen puhuvan kuumehoureissa. -- Jonkin verran niissä kai

onkin perätöntä, huomaan minä --"

Erlend katsoi kulmat rypyssä tallin oveen päin. Ulf Haldorinpoika ja

pari muuta miestä, niiden joukossa toinen hänen langoistaan, talutti

juuri ulos joitakin hevosia.

Ulf päästi irti hevosen ja lähestyi nopeasti isäntäänsä:

"Tuletko vihdoinkin, Erlend -- ja siinä on poikakin -- ylistetty olkoon

Kristus ja Neitsyt Maaria! Hänen äitinsä ei tiedäkään, että hän on

ollut poissa. Meidän piti juuri lähteä häntä etsimään -- piispa päästi

minut vapaalle jalalle valaani vastaan, kun hän kuuli lapsen lähteneen

yksin ratsastamaan Vaagaahon -- miten on Lauritsan laita?" kysyi hän

huolestuneena.

"Jumalalle olkoon kiitos, että olette löytäneet pojan", sanoi Jardtrud

itkien; hän oli tullut ulos pihalle.

"Vai olet sinä siinä, Jardtrud", sanoi Erlend. "Ensimmäiseksi

tehtäväkseni tulee nyt laittaa niin, että sinä menet pois talostani --

sinä ja sinun joukkiosi. Tämän juoruakan me ensiksi ajamme matkaansa --

ja sitten saa jokainen, joka on valehdellut minun vaimostani, maksaa --"

"Ei sovi sillä tavalla, Erlend", sanoi Ulf Haldorinpoika. "Jardtrud

on minun aviovaimoni. Luulen, ettei hänellä ja minulla ole suurta

halua pysyä yhdessä, mutta minun talostani hän ei ole lähtevä ennen

kuin olen antanut lankojeni käsiin hänen myötäjäisensä, häälahjansa ja

huomenlahjansa --"

"Olenko minä tämän talon isäntä?" kysyi Erlend raivoissaan.

"Sitä saat kysyä Kristiina Lauritsantyttäreltä", sanoi Ulf. "Tuolla hän

tulee."

Talon emäntä seisoi ylhäällä uudentuvan parvella. Nyt hän laskeutui

hitaasti alas portaita. Hajamielisesti hän veti päähineensä

eteenpäin päälaen yli -- se oli solunut takaraivolle -- ja silitti

kirkkohamettaan, joka vielä eiliseltä oli hänen yllään. Mutta hänen

kasvonsa olivat liikkumattomat kuin kivi.

Erlend ratsasti häntä vastaan, jalka jalalta -- hiukan eteenpäin

nojautuneena hän tuijotti hätääntyneen epätoivoisena vaimon harmaisiin,

elottomiin kasvoihin.

"Kristiina", rukoili hän, "oma Kristiinani -- minä olen palannut kotiin

sinun luoksesi."

Vaimo ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän. Silloin Lauritsa, joka

oli istunut isän sylissä ja herännyt vähitellen, solahdutti itsensä

maahan. Joutuessaan ruohikolle poika lysähti kasaan ja jäi makaamaan

hervottomana.

Äidin kasvoilla kävi värähdys. Hän kumartui alas ja nosti ison pojan

syliinsä, pani hänen päänsä kaulaansa vasten niinkuin hän olisi ollut

pieni lapsi -- mutta pojan pitkät sääret riippuivat velttoina alas

hänen helmaansa pitkin.

"Kristiina, rakkahin ystäväni", rukoili Erlend epätoivoissaan, "oi

Kristiina, minä tiedän, että liian myöhään tulen luoksesi --"

Jälleen vavahtivat naisen kasvot:

"Liian myöhäistä se ei ole", virkkoi hän matalasti ja jäykästi. Hän

tuijotti sylissään tajuttomana viruvaan poikaan. "Viimeinen lapsemme

makaa jo mullassa -- ja nyt on Lauritsan vuoro. Gaute on tullut

kironalaiseksi -- ja muut poikamme -- vielä on meillä kahdella paljon

tuhottavaa, Erlend!"

Hän kääntyi poispäin miehestään ja alkoi kävellä pihan yli lasta

kantaen. Erlend ratsasti perässä pysytellen hänen vieressään:

"Kristiina -- Herra Jeesus, mitä minun on tehtävä sinun puolestasi --

Kristiina, etkö tahdokaan, että jään tänne sinun luoksesi nyt?"

"Nyt ei ole enää tarpeen sinun tehdä mitään minun puolestani", sanoi

vaimo samoin kuin äsken. "Minua et voi auttaa, jäätpä sitten tänne tai

hyppäät Laageniin --"

Erlendin pojat olivat tulleet ison ylistuvan parvelle; nyt juoksi Gaute

alas, riensi äitiään vastaan ja tahtoi pysäyttää hänet.

"Äiti", pyysi Hän. Silloin Kristiina katsoi häneen, ja hän jäi

seisomaan tyrmistyneenä.

Parvenportaiden juurella seisoi muutamia talonpoikia.

"Menkää pois siitä, miehet", sanoi Kristiina aikoen mennä ohi

kantamuksineen.

Musta viskeli päätään ja tepasteli levottomana, Erlend käänsi sen

puoleksi ympäri, ja Kolbein Joninpoika tarttui sitä suitsiin. Kristiina

ei ollut oikein nähnyt -- nyt hän kääntyi vähän ja virkkoi olkansa yli:

"Päästä irti hevonen, Kolbein -- jos hän tahtoo mennä, niin menköön --"

"Et ymmärrä, Kristiina, että nyt on aika isännän jäädä taloonsa. Muuten

pitäisi sinunkin ymmärtää se", sanoi hän Erlendille.

Mutta Erlend sivalsi häntä kynsille ja kannusti oritta eteenpäin, niin

että vanhus kompastui. Pari miestä juoksi paikalle. Erlend huusi:

"Menkää pois täältä! Teillä ei ole mitään tekemistä minun ja vaimoni

asioissa -- enkä minä ole talonpoika, että antaisin sitoa itseni

tarhaan kuin nauta seimeen. Jos en minä omista tätä taloa, niin ei

talokaan omista minua --!"

Kristiina kääntyi kokonaan mieheensä ja kirkui:

"Mene sitten! Mene, mene hornan haltuun, johon olet ajanut minutkin ja

viskannut kaiken, mitä olet omistanut ja saanut käsiisi --"

Mitä sitten tapahtui, kävi niin nopeasti, ettei kukaan oikein tajunnut

tai voinut ehkäistä. Tore Borghildinpoika ja muuan talonpoika

tarttuivat Kristiinaa käsivarsiin:

"Kristiina, älä puhu noin miehellesi nyt --"

Erlend ratsasti heitä kohti:

"Uskallatteko te koskea minun vaimooni --" Hän heilautti kirvestään

ja iski Tore Borghildinpoikaa. Isku sattui lapaluiden väliin, ja mies

suistui maahan. Erlend kohotti uudelleen kirveensä, mutta juuri kun

hän kohottautui jalustimissaan, syöksi muuan mies keihäänsä häneen: se

sattui häntä nivuksiin. Iskijä oli Tore Borghildinpojan poika.

Musta kavahti pystyyn ja kuopi etujaloillaan. Erlend puristi polvensa

sen kylkiin ja kumartui hiukan eteenpäin, samalla kun kiristi ohjakset

vasemman kätensä ympäri ja kohotti uudelleen kirveensä. Mutta hän

menetti melkein heti toisen jalustimensa, ja veri huppelehti koskena

hänen vasenta reittään pitkin. Joitakin nuolia ja heittokeihäitä viuhui

pihan yli -- Ulf ja pojat juoksivat rykelmään kirveet koholla ja miekat

paljaina -- silloin muuan mies keihästi oriin Erlendin alta, ja se

lysähti polvilleen hirnuen hurjasti ja kimakasti, niin että hevoset

tallissa vastasivat.

Erlend nousi seisomaan hajasäärin eläimen yli. Hän otti kiinni

Bjørgulfin olkapäästä ja astui syrjään. Gaute tuli luo ja tarttui

isäänsä toisesta kainalosta.

"Tappakaa se", sanoi hän hevosesta, joka oli nyt kierähtänyt

kyljelleen, makasi kaula pitkällä, verivaahtoa suupielissä, ja kuopi

valtavilla kavioillaan. Ulf Haldorinpoika lopetti sen.

Talonpojat olivat väistyneet syrjään. Kaksi miestä kantoi Tore

Borghildinpoikaa isännöitsijäntupaan päin, ja toinen piispan

asemiehistä talutti pois toveriaan, joka oli haavoittunut.

Kristiina oli laskenut alas Lauritsan, joka oli nyt tullut tajuihinsa.

He seisoivat pitäen kiinni toisistaan. Kristiina ei näyttänyt

käsittävän mitä oli tapahtunut -- se olikin käynyt niin nopeasti.

Pojat aikoivat taluttaa isän isoon rakennukseen päin, mutta silloin

sanoi Erlend:

"Minä en tahdo sinne -- en tahdo kuolla siellä missä Lauritsa kuoli --"

Kristiina juoksi esiin ja heitti käsivartensa miehensä kaulaan. Hänen

jäätyneet kasvonsa murtuivat itkuun, vääntyen niinkuin jää särkyy

kivenheitosta: "Erlend, Erlend!"

Erlend taivutti päätään, niin että hänen poskensa siveli Kristiinan

poskea, ja seisoi tuokion verran.

"Auttakaa minut vanhaan tupaan, pojat", sanoi Erlend. "Tahdon maata

siellä --"

Hätäpikaa saivat äiti ja pojat vuoteen laitetuksi kuntoon vanhaan

ylistupaan ja Erlendin riisutuksi. Kristiina sitoi hänen haavansa. Veri

pulppusi sysäyksittäin nivuksessa olevasta keihäänhaavasta, ja hän oli

saanut nuolenampuman alhaalle rinnan vasemmalle puolelle, mutta siitä

ei juossut paljon verta.

Erlend hiveli kädellään vaimonsa päätä:

"Minua sinä et taida voida parantaa, Kristiina-kultani --"

Kristiina nosti katseensa epätoivoisena -- syvä väristys karmi koko

hänen ruumistaan. Hän muisti, että samoin oli Simonkin sanonut -- ja

hänestä tuntui pahimmalta enteeltä, että Erlend nyt lausui samat sanat.

Erlend makasi sängyssä, tyynyillä ja pieluksilla korkealle tuettuna

ja vasen jalka ylös koukistettuna verenvuodon pysäyttämiseksi

nivushaavasta. Kristiina istui hänen ylitseen kumartuneena; silloin

Erlend tarttui hänen käteensä:

"Muistatko ensimmäistä yötä, jolloin nukuimme yhdessä tässä sängyssä,

kultaseni --? Minä en tiennyt, että sinä jo kannoit salaista surua,

jonka minä olin sinulle tuottanut. Eikä se ollut ensimmäinen suru, jota

sinun täytyi kantaa minun tähteni, Kristiina --"

Vaimo otti miehen käden molempiin omiinsa. Iho oli halkeillut, ja

piintynyttä mustaa oli kapeitten, uurteisten kynsien ympärillä ja

pitkien sormien joka nivelen poimuissa. Kristiina kohotti sen rintaansa

ja huuliaan vasten; hänen kyyneleensä kumpusivat sille.

"Miten kuumat sinun huulesi ovat", sanoi Erlend hiljaa. "Minä odotin ja

odotin sinua. Minä kaipasin niin kovasti. Viimein ajattelin, että minun

on taivuttava, tultava tänne sinun luoksesi, mutta sitten kuulin --.

Ajattelin, kun kuulin hänen kuolleen, että nyt oli kai liian myöhäistä

minun tulla luoksesi --"

Kristiina vastasi nyyhkyttäen:

"Minä odotin sinua vielä sittenkin, Erlend. Ajattelin, että kerran

täytyisi sinun toki tulla pojan haudalle."

"Silloin sinä et kai olisi ottanut minua vastaan ystävänäsi", sanoi

Erlend. "Ja Jumala tietää, ettei sinulla ollut syytäkään siihen. --

Sinä olit niin suloinen ja hempeä, Kristiina-kulta", kuiskasi hän ja

ummisti silmänsä.

Kristiina nyyhki hiljaa vaikeroiden.

"Nyt ei ole enää muuta", jatkoi mies äskeiseen tapaan, "kuin että

koetamme antaa anteeksi toisillemme kristittyjen aviopuolisoiden lailla

-- jos vain voit --"

"Erlend, Erlend --" Vaimo laskeutui miehen yli ja suuteli hänen

valkoisia kasvojaan. "Sinun ei pidä puhua niin paljon, Erlend-kulta --"

"Minun täytynee kiirehtiä sanoakseni mitä on sanottavaa", vastasi mies.

"Missä on Naakkve?" kysyi hän levottomana.

Vastattiin, että heti eilen illalla, kun Naakkve kuuli nuoren veljensä

lähteneen ratsastamaan Sundbuhun, oli hän lähtenyt jäljestä niin kovaa

kuin hevosen jaloista lähti. Hän kai oli nyt aivan poissa suunniltaan,

kun ei ollut löytänyt poikaa. Erlend huokasi ja siirteli rauhattomana

käsiään peitteellä.

Kotona olevat kuusi poikaa astuivat hänen vuoteensa viereen.

"Niin, minä en laittanut teille hyviä oloja, poikani", lausui isä.

Häntä alkoi ry'ittää, hän yski harvaan ja varovasti -- veristä

vaahtoa tihkui hänen huulilleen yskiessä. Kristiina pyyhki sen pois

pääliinallaan. Erlend makasi hetkisen hiljaa:

"Sen te saatte nyt antaa minulle anteeksi, jos mielestänne voitte sen

tehdä. Älkää koskaan unohtako, hyvät pojat, että äitinne on taistellut

teidän puolestanne joka päivä kaikkina vuosina, jotka hän ja minä

olemme olleet yhdessä -- ei ole välillämme ollut koskaan muuta epäsopua

kuin minun aiheuttamaani, kun katsoin liian vähän teidän etuanne --

mutta hän rakasti teitä enemmän kuin omaa henkeänsä --"

"Me emme unohda", vastasi Gaute itkien, "että te, isä, olette meidän

silmissämme aina ollut kaikkein urhein mies ja uljain päällikkö.

Ylpeitä olemme olleet siitä, että olemme teidän poikianne, yhtä hyvin

kovan onnen kohdatessa teitä kuin menestyksenne päivinä."

"Sinä puhut ymmärryksesi mukaan", vastasi Erlend; hän naurahti pientä,

haurasta, yskäistä naurua, "älkääkä tehkö äidillenne sitä surua, että

tulette minuun -- hänellä on ollut tarpeeksi kiusaa siitä pitäen kun

hän sai minut --"

"Erlend, Erlend", nyyhkytti Kristiina.

Pojat suutelivat isäänsä kädelle ja poskelle, menivät itkien pois ja

istuutuivat seinän viereen. Gaute otti Munania olkapäästä ja veti

hänet itseään vasten; kaksoset istuivat käsikkäin. Erlend pani jälleen

kätensä Kristiinan käteen. Hänen kätensä oli kylmä; silloin Kristiina

veti peitteet aivan hänen leukaansa asti, mutta piti Erlendin kättä

omassaan yhä edelleen peitteen alla.

"Erlend", sanoi hän itkien, "Jumala armahtakoon meitä -- me saamme nyt

lähettää noutamaan sinulle pappia --"

"Niin", sanoi Erlend heikosti. "Joku saa ratsastaa Dovreen noutamaan

Sira Guttormia, minun omaa kirkkoherraani --"

"Erlend -- hän ei ehdi tulla ajoissa", sanoi Kristiina kauhistuneena.

"Ehtii", lausui Erlend kiivaasti. "Jos Jumala vain tahtoo suoda minulle

-- sillä minä en tahdo ottaa viimeistä palvelusta tuolta papilta, joka

on levittänyt juorua sinusta --"

"Erlend -- Jeesuksen tähden -- sinä et saa puhua noin --"

Ulf Haldorinpoika astui esiin ja kumartui kuolevan yli:

"Minä, Erlend, ratsastan Dovreen --"

"Muistatko, Ulf", sanoi Erlend; hänen äänensä alkoi nyt käydä heikoksi

ja epäselväksi, "sitä aikaa, kun lähdimme Hestnæsistä, sinä ja minä

--" Hän naurahti. "Minähän lupasin seisoa aina rinnallasi täysin

uskollisena sukulaisenasi. Jumala paratkoon, sukulaiseni, -- useimmiten

en minä, vaan sinä, olet osoittanut sukulaisuskollisuutta, Ulf-ystäväni

-- meistä kahdesta. Sinä saat -- ottaa kiitokseni -- ystävä --"

Ulf kumartui ja suuteli toisen verisiä huulia:

"Itsellesi kiitokset, Erlend Nikulauksenpoika --"

Hän sytytti kynttilän, asetti sen kuolevan vuoteen lähelle ja meni ulos.

Erlendin silmät olivat jälleen painuneet kiinni. Kristiina istui

tuijottaen hänen valkoisiin kasvoihinsa -- hän siveli niitä silloin

tällöin. Hänestä näytti, että Erlend alkoi painua kuolemaa kohti.

"Erlend", pyysi hän hiljaa. "Jeesuksen tähden -- anna meidän noutaa

Sira Solmund luoksesi. Jumala on Jumala, mikä pappi hänet tuokin

luoksemme --"

"Ei!" Mies nousi istumaan vuoteessaan, niin että peitteet valahtivat

alas hänen paljaalta, keltaiselta ruumiiltaan. Rinnalla ja vatsalla

olevat siteet värjäytyivät uudelleen helakanpunaisiin läikkiin

esiin pursuavasta tuoreesta verestä. "Syntinen mies minä olen --

Jumala olkoon minulle armollinen laupeudessaan, niin paljon kuin hän

tahtoo suoda minulle, mutta minä tunnen --" Hän hervahti taaksepäin

pieluksille ja kuiskasi miltei kuulumattomasti: "En elä kyllin kauan

tullakseni -- niin vanhaksi -- ja niin hurskaaksi -- että voisin olla

rauhallisena -- samassa huoneessa sen kanssa, joka on valehdellut

sinusta --"

"Erlend, Erlend --. ajattele sieluasi!"

Mies pudisti päätään pieluksilla. Hänen silmäluomensa olivat jälleen

painuneet kiinni.

"Erlend!" Kristiina löi kätensä yhteen parahtaen tuskaisesti ankarassa

hädässä. "Erlend -- etkö sitten käsitä, että kun sinä kohtelit minua

niin, täytyi sellaisia puheita syntyä!"

Erlend aukaisi suuret silmänsä. Hänen huulensa olivat sinisen kalpeat

-- mutta heijastus hänen nuorekkaasta hymystään häivähti riutuneille

kasvoille:

"Suutele minua, Kristiina", kuiskasi hän. Hänen äänessään oli naurun

häive. "On kai ollut liian paljon muuta sinun ja minun välillä -- kuin

kristillisyyttä ja avioliittoa -- että voisimme helposti -- antaa

anteeksi toisillemme -- niinkuin kristityt aviokumppanit --"

Kristiina huusi huutamistaan miehensä nimeä, mutta Erlend makasi

silmät ummessa, kalpeana kuin vastahalkaistu puu harmaiden hiuksiensa

peitossa. Vähän verta norui suupielistä, Kristiina pyyhki sen pois

ja rukoili häntä kuiskaten -- liikkuessaan hän tunsi vaatteittensa

takertuvan kiinni kylminä ja märkinä verestä, johon hän oli tahrautunut

taluttaessaan Erlendiä sisään ja laittaessaan häntä vuoteeseen.

Väliin korisi hiukan Erlendin rinnassa, ja hänen näytti olevan vaikea

hengittää -- mutta hän ei kuullut enää eikä varmaan tajunnutkaan mitään

vaipuessaan tasaisesti ja varmasti kuolemanhorrokseen --.

* * * * *

Ylistuvan ovi avautui äkkiä; Naakkve juoksi sisään, heittäytyi maahan

vuoteen eteen, tarttui isän käteen kutsuen häntä ääneen --

Häntä seurasi pitkä ja tukeva, matkaviittaan pukeutunut herra. Hän

kumarsi Kristiinalle:

"Jos olisin tiennyt, sukulaisnaiseni, että te tarvitsitte apua

sukulaisiltanne --" Hän keskeytti nähdessään, että mies teki kuolemaa,

teki ristinmerkin ja poistui huoneen etäisimpään soppeen. Hiljaa alkoi

Sundbun ritari lukea rukousta kuolevan puolesta, mutta Kristiina ei

näyttänyt edes huomanneen Sigurd-herran tuloa.

Naakkve oli polvillaan vuoteen yli kumartuneena:

"Isä! Isä! Etkö tunne minua enää, isä!" Hän siirsi kasvonsa sille

Erlendin kädelle, jota Kristiina piti; nuorukaisen kyyneleet ja

suudelmat satoivat molempien vanhempien käsille.

Kristiina sysäsi hiukan pojan päätä -- ikään kuin puoleksi heräten:

"Sinä häiritset meitä", sanoi hän kärsimättömästi, "mene pois tästä --"

Naakkve kohottautui pystyyn polvillaan:

"Poisko --? Äiti?"

"Niin -- istu tuonne veljiesi luo --"

Naakkve kohotti nuoret kasvonsa -- itkusta märät, surusta vääntyneet --

mutta äidin silmät eivät nähneet mitään. Silloin hän meni penkin luo,

missä muut kuusi veljeä jo istuivat. Kristiina ei sitä huomannut -- hän

tuijotti vain suurin, hämmentynein silmin Erlendin kasvoihin, jotka nyt

loistivat lumivalkoisina kynttilänvalossa.

Hetken kuluttua avautui ovi jälleen. Kynttilöiden ja kilisevien

hopeatiu'uin seurasi pari teiniä ja pappi Halvard-piispaa huoneeseen.

Ulf Haldorinpoika tuli sisään viimeisenä. Erlendin pojat ja

Sigurd-herra nousivat ja lankesivat polvilleen Herran ruumiin edessä.

Mutta Kristiina kohotti vain vähän päätään -- hän käänsi tuokioksi

tulijoihin päin itkettyneet silmänsä, jotka eivät nähneet mitään.

Sitten hän laskeutui jälleen, niinkuin oli ollutkin, suulleen Erlendin

ruumiin yli.