VI

Pojille hän sanoi, että isän täytyi järjestää yhtä ja toista

Haugenissa, ennen kuin hän muuttaisi kotiin. Hän kai tulisi vasta

syyspuolella.

Hän liikkui kotonaan nuorena, punoittavin poskin ja lempein kasvoin,

ripeämpänä työpuuhissaan -- mutta hän ei saanut aikaan niin paljon kuin

ennen hiljaisella ja tasaisella tavallaan. Hän ei nuhdellut poikia

tuikeasti, niinkuin hänen tapansa oli ollut, kun he hairahtuivat

tai eivät oikein olleet hänelle mieliksi. Nyt hän puhui heille

leikillisesti tai sivuutti asian sanomatta mitään.

Lauritsa tahtoi nyt nukkua isojen veljien kanssa ylistuvassa.

"No, sinut kai täytyy lukea nyt jo isojen poikien joukkoon, poikani."

Hän pujotti sormensa pojan tiheään, kullanruskeaan tukkaan ja veti

hänet luokseen -- poika ylettyi häntä jo rinnan puoliväliin. "Sinä,

Munan, siedätkö vielä vähän aikaa, että äitisi pitää sinua lapsena?" --

Iltaisin, kun poikanen oli mennyt vuoteeseen alatuvassa, oli hänestä

kyllä mieluista, että äiti istui sängynlaidalla ja lellitteli häntä

vähän; hän makasi pää äidin helmassa ja jutteli lapsellisemmin kuin

päivällä, jolloin veljet olivat kuulemassa. He puhuivat siitä, milloin

isä tulisi kotiin.

Sitten hän siirtyi seinän puolelle, ja äiti peitteli hänet. Kristiina

sytytti kynttilän, otti esille poikien korjattavat vaatteet ja istui

ompelemaan.

Hän irrotti soljen rinnaltaan, tunnusteli kädellään rintojaan. Ne

olivat pyöreät ja kiinteät kuin ihan nuorella naisella. Hän työnsi

hihan ylös aina olkapäähän asti ja katseli alastonta käsivarttaan

valossa. Se oli tullut valkeammaksi, täyteläisemmäksi. Sitten hän

nousi ylös ja käveli -- tunsi kuinka pehmeästi hän astui pehmeissä

sisäkengissään -- siveli solakoita lanteitaan: ne eivät enää olleet

terävät ja kuivat kuin miehen. Veri kävi hänen ruumiissaan kuin mahla

puissa keväällä. Nuoruus versoi hänessä.

* * * * *

Hän meni kotaan Fridan kanssa ja ammensi haaleaa vettä

joulumallas-ohrille. Frida oli unohtanut huolehtia niistä ajoissa, ne

olivat turpuneet aivan kuiville. Mutta Kristiina ei soimannut tyttöä --

hiukan hymyillen hän hääri ja kuunteli toisen puolusteluja. Ensi kerran

oli sattunut Kristiinalle, että hän oli unohtanut huolehtia niistä itse.

Jouluna olisi Erlend kotona. Kun hän lähettäisi miehelleen tämän

sanoman, niin täytyihän tämän silloin tulla heti. Niin hullu ei mies

toki suinkaan ollut, ettei antaisi perään nyt -- täytyihän hänen

ymmärtää, ettei Kristiina mitenkään voisi muuttaa ylös Haugeniin.

kun ei hän ollut yksin. Mutta hän odottaisi vielä vähän ennen kuin

lähettäisi tämän sanoman -- vaikka asia oli kylläkin varma -- ehkä

aina siihen asti kunnes tuntisi eloa --. Toisena syksynä heidän

Jørundgaardissa asuessaan oli hänen, Kristiinan, täytynyt antaa tietä

kuten sanotaan. Silloin hän oli lohduttautunut varsin pian. Hän ei

pelännyt käyvän siten tällä kertaa -- se oli mahdotonta. Kuitenkin --

Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen taivuttaa koko olemuksensa suojaksi

tuon pienoisen, hennon elämän ympärille, jota hän kantoi sydämensä alla

-- niinkuin käsi koukistetaan suojaksi pienen, vasta sytytetyn liekin

ympärille --.

* * * * *

Eräänä päivänä loppusyksyllä tulivat Ivar ja Skule ja sanoivat, että he

tahtoivat ratsastaa isän luo -- tunturilla oli kaunista; he pyysivät

lupaa jäädä häneen luokseen metsästelemään nyt routahallan ajaksi.

Naakkve ja Bjørgulf istuivat shakkilaudan ääressä; he pysähtyivät

kuuntelemaan.

"En tiedä", sanoi Kristiina. Sitä hän ei ollut ennen tullut

ajatelleeksi -- kenen hän lähettäisi viemään sanaa. Hän katsoi

molempiin puolikasvuisiin poikiin. Tyhmältä se tuntui hänestä

itsestäänkin, mutta hän ei saanut sanotuksi sitä heille. Hän saattaisi

sanoa, että ottaisivat Lauritsankin mukaan, ja käskeä tätä kertomaan

isälle kahden kesken. Hän oli niin nuori, ettei osaisi ihmetellä.

Kuitenkin --

"Isännehän tulee pian tänne", sanoi äiti. "Teidän matkanne voisi

helposti estää häntä. Muuten aion minä itsekin piakkoin lähettää sanan

hänelle."

Kaksoset nurisivat. Naakkve nosti katseensa pelipöydästä ja sanoi

lyhyesti: "Tehkää niinkuin äiti sanoo, pojat."

* * * * *

Joulun alla Kristiina lähetti Naakkven pohjoiseen Erlendin luo. "--

Saat sanoa hänelle, että nyt alan minä jo kaivata kovasti -- ja niin

tehnette myös te kaikki!" Hän ei maininnut sitä uutta syytä, joka

oli tullut entisten lisäksi -- mahdottomalta tuntui, ettei tuo iso

nuorukainen olisi sitä älynnyt; hän sai päättää itse, ilmoittaisiko

siitä isälle.

Naakkve palasi takaisin tapaamatta isäänsä. Erlend oli matkustanut

Raumsdaliin, hän oli kai saanut sanan, että hänen tyttärensä miehineen

nyt muuttaisi Bergeniin ja että Margret mielellään tapaisi isäänsä

Veøyssa.

Se oli käsitettävää --. Kristiina makasi valveilla öisin -- sipaisi

väliin vieressään nukkuvan Munanin kasvoja. Hän suri sitä, ettei Erlend

tullut kotiin jouluksi. Mutta olihan käsitettävää, että hän tahtoi

nähdä tytärtään, kun tarjoutui siihen tilaisuus. Kristiina kuivasi

kyyneleensä sitä mukaa kuin ne vierivät poskelle. Hän oli tullut

jälleen yhtä herkäksi itkemään kuin oli ollut nuorena.

* * * * *

Juuri joulun jälkeen kuoli Sira Eirik. Kristiina oli käynyt hänen

luonaan Romundgaardissa pari kertaa syksyllä kirkkoherran ollessa jo

vuoteen omana, ja hän meni hänen hautajaisiinsakin. Muuten hän ei nyt

koskaan liikkunut ihmisten joukossa. Hän tunsi suurta kaipausta, että

heidän vanha kirkkoherransa oli poissa.

Hautajaisissa hän kuuli, että joku oli tavannut Erlendin pohjanpuolella

Lesjassa; hän oli silloin ollut paluumatkalla kotiinsa. Siis hän tulisi

pian --.

Sitä seuraavina päivinä hän istui penkillä pienen ikkunan alla,

hengitti käsipeiliinsä, jonka oli hakenut esiin, hankasi sen

kiiltäväksi ja tarkasteli kasvojaan.

Hän oli ollut päivettynyt kuin talonpoikaisnainen viime vuosina,

mutta kaikki jäljetkin siitä olivat nyt hävinneet. Hänen hipiänsä

oli valkoinen, poskilla oli pyöreät, hehkeänpunaiset ruusut kuin

maalatulla kuvalla. Niin kaunis kasvoiltaan ei hän ollut ollut sitten

neitsyyspäiviensä. Kristiina istui ja pidätti henkeään ihmettelevästä

onnesta.

Siis he saisivat nyt vihdoinkin sen tyttären, jota Erlend oli toivonut

itselleen niin kovin -- jos viisaitten eukkojen sanat pitivät

paikkansa. Magnhildin. Heidän oli tällä kertaa poikettava tavasta ja

annettava ensiksi Erlendin äidin nimi.

Hänen mieleensä muistui eräs satu, jonka hän kerran oli kuullut.

Seitsemästä pojasta, jotka ajettiin lainsuojattomina autioille

tuntureille syntymättömän pienen siskon vuoksi. Sitten hän naurahti

itsekseen -- kuinka hän oli tullut tuota ajatelleeksi, ei hän

ymmärtänyt.

Hän otti ompelutuolistaan sen hienoimmasta valkeasta liinasta tehdyn

paidan, jota hän ompeli yksin ollessaan. Hän nyhti pois lankoja

helmuksesta ja ompeli lintuja ja eläimiä läpinäkyvälle ristikkopohjalle

-- siitä oli vuodet pitkät, kun hän oli tehnyt sellaista hienoa työtä.

-- Kunpa Erlend tulisi nyt -- kun hän vielä oli vain kaunis, nuori ja

solakka, heleä ja kukoistava.

* * * * *

Heti Yrjönmessun jälkeen tuli niin kaunis sää, että oli ihan keväistä.

Lumi suli ja hohti kuin hopea; oli jo paljaita ruskeita päiviä

päivänpuoleisilla rinteillä, ja tunturit peittyivät siniseen usvaan.

Gaute seisoi eräänä päivänä pihalla ja askarteli rikkiajettua rekeä

korjaillen. Naakkve seisoi halkovajan seinään nojaten ja katseli

veljensä puuhaa. Silloin tuli Kristiina kodasta kantaen molemmilla

käsivarsillaan suurta kaukaloa vastaleivottuja vehnäpötkyjä.

Gaute seurasi äitiä katseellaan. Sitten hän pani kirveen ja kairan

rekeen, juoksi hänen jäljestään ja otti häneltä kaukalon, kantaen sen

pihan yli aittaan.

Kristiina oli jäänyt seisomaan posket punaisina. Gauten palattua hän

meni poikien luo:

"Te saisitte ratsastaa isän luo näinä päivinä -- sanoa, että nyt

on hyvin tärkeä hänen palata kotiin ja ottaa minulta talon johto.

Minä jaksan nyt niin vähän -- ja on luultavaa, että minun on

kevätkiireidenkin aikana maattava sisällä --"

Nuorukaiset kuuntelivat häntä; hekin punastuivat, mutta Kristiina näki

heidän tulevan hyvin iloiseksi. Naakkve sanoi välinpitämättömyyttä

teeskennellen:

"Voisimmehan yhtä hyvin lähteä vaikka tänään -- iltapäivällä -- mitä

arvelet, veli?"

* * * * *

Jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä kuuli Kristiina ratsastajien

saapuvan pihaan. Hän meni ulos -- siellä olivat Naakkve ja Gaute, he

olivat yksin. He seisoivat hevostensa luona, katsoivat maahan eivätkä

sanoneet mitään.

"Mitä isä vastasi?" kysyi äiti.

Gaute seisoi ja nojasi keihääseensä, hän ei nostanut katsettaan maasta.

Silloin Naakkve lausui:

"Isä käski meidän sanoa sinulle, että hän odotti sinua luokseen joka

päivä talvella. Ja hän sanoi, ettet sinä olisi vähemmin tervetullut

kuin viimeksi siellä käydessäsi."

Väri vaihtui Kristiinan kasvoilla:

"Ettekö sitten maininneet isälle -- että minun laitani on niin -- ei

ole pitkiä aikoja siihen, kun minä saan taas lapsen --"

Gaute vastasi nostamatta katsettaan:

"Isä ei tuntunut pitävän _sitä_ minään syynä -- ettet voisi muuttaa

Haugeniin sen asian vuoksi."

Kristiina seisoi hetkisen:

"Mitä hän sanoi?" kysyi hän matalaan ja terävästi.

Naakkve aikoi vastata. Gaute kohotti kättään, katsoi nopeaan ja

pyytävästi veljeensä. Mutta vanhin poika sanoi siitä huolimatta:

"Isä käski meidän sanoa tämän: sinä tiesit sitä lasta siitettäessä,

kuinka rikas mies hän oli. Ja jollei hän ole tullut senjälkeen

rikkaammaksi, niin ei hän ole myöskään tullut köyhemmäksi."

Kristiina kääntyi pois poikien luota ja meni hitaasti tuparakennukseen.

Raskaasti ja väsyneesti hän istuutui penkille ikkunan alle, josta

kevätaurinko oli jo sulattanut pois jään ja kuuran.

-- Tosin _oli_ niin. Hän oli kerjännyt mieheltään saada nukkua tämän

sylissä -- ensin. Mutta Erlend ei tehnyt kauniisti muistuttaessaan

hänelle siitä nyt. Hänen mielestään Erlend ei tehnyt kauniisti

lähettäessään hänelle tämän vastauksen heidän poikiensa mukana --.

* * * * *

Kevätsää jatkui yhtä mittaa. Tuli etelätuuli ja puhalsi viikon ajan --

virta paisui, tuli suureksi ja kohisevaksi. Rinteillä suli ja solisi,

tuntureilla tapahtui lumenvieremiä. Sitten tuli jälleen päivänpaistetta.

Kristiina seisoi ulkona rakennusten takana sinertävän harmaassa

illassa. Metsikkö vainion alalaidassa oli täynnään linnunlaulua. Gaute

ja kaksoset olivat lähteneet ylös karjamajalle -- aikoivat teeriä

ampumaan. Lintujen kisailun melu kuului taloon asti kaikilta rinteiltä

aamuisin.

Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Nyt oli enää vain lyhyt aika --

hänen täytyi kestää se loppuun kärsivällisesti. Hän oli kai usein ollut

tuikea ja hankala elämänkumppani hänkin --. Kohtuuton huolehtimisessaan

lasten vuoksi -- ruikuttava, kuten Erlend oli sanonut. Kuitenkin

hänestä tuntui, että Erlend oli nyt tyly. Mutta nyt oli pian se aika,

jolloin Erlendin täytyi tulla hänen luokseen -- sen tiesi tämä itsekin.

Päivänpaiste ja sadekuurot vuorottelivat. Eräänä iltapäivänä huusivat

pojat häntä. He seisoivat pihalla kaikki seitsemän ynnä koko

palveluskunta. Laakson poikki kaartui kolme sateenkaarta, sisimmän

toinen pää oli juuri Formon rakennusten kohdalla; se oli aivan

kokonainen ja loistavan värikäs; molemmat ulommaiset olivat heikompia

ja häipyivät ylinnä olemattomiin --.

Vielä heidän seisoessaan tuota ihmeellisen kaunista ilmiötä

tähystelemässä harmaantui ja tummui ilta. Etelästä läheni tupruava

lumipyry. Se syyti lunta niin että koko maailma tuli valkoiseksi

lyhyessä hetkessä.

Kristiina istui illalla kertoen Munanille kuningas Snjosta ja hänen

ihanasta valkeasta tyttärestään, Mjøll-nimisestä, ynnä kuningas Harald

Luvasta, joka kasvatettiin Dovre jättiläisen luona vuoressa täällä

pohjoisessa Dovren tunturilla. Hän muisti suruisin ja katuvin mielin,

että oli vierinyt vuosia siitä, kun hän oli näin istunut kertomassa

lapsilleen -- oli sääli Lauritsaa ja Munania, hän oli niin vähän

ilahduttanut heitä tällaisella. Ja nyt he olivat pian suuria poikia.

Kun toiset olivat pieniä heidän asuessaan Husabyssä, silloin hän oli

kertonut heille satuja iltaisin -- usein, hyvin usein.

Hän näki isojen poikien istuvan ja kuuntelevan -- hän tuli hehkuvan

punaiseksi ja lopetti. Munan pyysi häntä kertomaan lisää. Naakkve nousi

ja siirtyi lähemmäksi.

"Muistatteko, äiti, satua Torstein Uksafotista ja Høilandin metsän

peikoista -- kertokaapa meille se!"

Kertoessaan Kristiina muisti. He makasivat levähtämässä koivulehdossa

virran rannalla ja söivät välipalaa, hänen isänsä ja tämän

heinäväki, miehet ja naiset. Isä makasi vatsallaan; Kristiina istui

kahdareisin hänen selkänsä taipeessa ja puristi kantapäillään hänen

lanteitaan -- oli kuuma päivä ja senvuoksi hän oli saanut luvan olla

avojaloin, samoin kuin aikuiset naisetkin. Isä lasketteli Høilandin

peikkojen sukuluetteloa: Jernskjoldilla oli Skjoldvor, heillä oli

tyttäret Skjolddis ja Skjoldgjerd, jonka Torstein Uksafot tappoi.

Skjoldgjerdillä oli ollut miehenä Skjoldketil, heidän poikansa

olivat Skjoldbjørn ja Skjoldhedin ja Valskjold, jolla oli vaimona

Skjoldskjessa, he siittivät Skjoldulfin ja Skjoldormin; Skjoldulf sai

Skjoldkatlan, siitti hänen kanssaan Skjoldin ja Skjoldketilin --

Sen nimenhän hän oli jo sanonut, huudahti Kolbjørn hymyillen. Sillä

Lauritsa oli kehunut opettavansa heille kaksi tusinaa peikonnimiä,

mutta ei ollut saanut täyteen ensimmäistäkään tusinaa. Lauritsakin

nauroi: "Niinpä niin, mutta ymmärrättehän, että peikotkin antavat

lapsilleen edesmenneitten esi-isiensä nimiä!" Mutta työväki ei antanut

perään; hänet tuomittiin maksamaan heille sakkona simajuomaa. No

saakoot sitten -- illalla kotiin tultua, sanoi isäntä. Mutta väki

tahtoi saada sen heti -- ja lopuksi lähetettiinkin Tordis simaa

noutamaan.

He nousivat seisomaan ja asettuivat piiriin, ja iso juomasarvi kiersi.

Sitten he ottivat viikatteensa ja haravansa ja lähtivät jälleen

heinäntekoon. Kristiina lähetettiin kotiin tyhjä sarvi mukanaan. Hän

piti sitä edessään kaksin käsin juostessaan avojaloin päivänpaisteessa

vihreää polkua pitkin taloon päin. Väliin hän seisahtui, kun sarven

pohjaan oli kertynyt tilkka simaa -- sitten hän kallisti sen pikku

kasvoilleen ja nuoli kullatun reunan sisä- ja ulkopuolelta sekä omista

sormistaan makean nesteen.

Kristiina Lauritsantytär istui hiljaa ja katsoi eteensä. Isä! Hän

muisti tämän kasvojen värin synkän vaihtumisen, joka muistutti

metsärinteen kalpenemista myrskynpuuskan vääntäessä puiden lehvistöjä,

-- hänen äänensä kylmän ja terävän ivallisen soinnahduksen, hänen

harmaiden silmiensä välkähdyksen, joka muistutti puoleksi esiinvedetyn

miekan välähdystä. Vain silmänräpäys, sitten se hävisi -- iloiseen,

hyväntahtoiseen leikinlaskuun hänen nuorena ollessaan, yhä useammin

hiljaiseen, hiukan raskasmieliseen lempeyteen sitä mukaa kuin hän

vanheni. Hänen isänsä mielessä oli ollut muutakin kuin tuo syvä, hellä

lempeys. Kristiina oli oppinut ymmärtämään vuosien varrella, ettei isän

ihmeellinen lempeys johtunut siitä, ettei hän olisi nähnyt ihmisten

vikoja ja viheliäisyyttä kyllin selkeästi, vaan siitä, että hän aina

tutki omaa sydäntään Jumalan edessä ja musersi sen katumuksessa omien

vikojensa tähden.

Ei, isä, minä en saa olla kärsimätön. Minäkin olen paljon rikkonut

miestäni vastaan --.

* * * * *

Ristinmessunpäivän iltana istui Kristiina aterioimassa talonväen kanssa

ja oli niinkuin muulloinkin. Mutta kun pojat olivat menneet nukkumaan

ylistupaan, hän kutsui hiljaa Ulf Haldorinpojan luokseen. Hän pyysi

tätä menemään karjatalolle Isridin luo ja käskemään hänen tulla emännän

luo vanhaan kutomatupaan.

Ulf sanoi: "Sinun on lähetettävä hakemaan Ulvsvoldenin Ranveigiä ja

Haldisia, papinsisarta, Kristiina -- kaikkein soveliainta olisi,

jos voisit haettaa Astridin ja Ingebjørgin Loptsgaardista hoitamaan

tuvanpuolta --"

"Ei ole aikaa siihen", sanoi Kristiina. "Tunsin ensimmäiset poltot jo

vähän jälkeen puolenpäivän. Tee niinkuin sanon, Ulf -- minä en tahdo

luokseni muita kuin omat piikani ja Isridin."

"Kristiina", sanoi Ulf vakavasti, "etkö käsitä, että siitä voi syntyä

paljon pahaa puhetta, jos ryömit piiloon tänä yönä --"

Kristiina antoi käsivartensa pudota raskaasti pöydälle. Hän sulki

silmänsä.

"Puhukoot sitten ne, jotka tahtovat puhua! Minä en jaksa nähdä noita

vieraita vaimoja ympärilläni tänä yönä --"

* * * * *

Seuraavana aamuna istuivat isot pojat hiljaa ja ääneti, istuivat ja

katsoivat alas, kun Munan jutteli heille juttelemistaan pikku veljestä,

jonka hän oli nähnyt äidin käsivarrella kutomatuvassa. Viimein sanoi

Bjørgulf, ettei pojan enää tarvinnut puhua _siitä_.

Kristiina vain makasi ja kuulosti -- hänestä tuntui, ettei hän koskaan

nukkunut niin sikeästi, ettei olisi kuulostanut ja odottanut.

Hän nousi vuoteesta kahdeksantena päivänä, mutta naiset, jotka olivat

hänen luonaan, ymmärsivät, ettei hän voinut hyvin. Häntä vilutti ja

toisin vuoroin hänellä oli kuuma; yhtenä päivänä hersyi maitoa hänen

rinnoistaan niin että vaatteet tulivat läpimäriksi; seuraavana päivänä

ei hänellä ollut riittävästi lapsellekaan. Mutta hän ei tahtonut

paneutua uudelleen makuulle. Lasta hän ei luovuttanut sylistään --

hän ei pannut sitä koskaan kehtoon, vaan piti sen yölläkin vieressään

sängyssä; päivän hän kanniskeli sitä, istui lapsineen lieden luona,

siirtyi istumaan vuoteelleen, kuulosti ja odotti ja tuijotti siihen,

vaikka hän ei toisinaan näyttänyt näkevänkään sitä eikä kuulevan,

että se itki. Sitten oli kuin hän olisi herännyt -- hän nosti pojan

käsivarsilleen, käveli kävelemistään lapsi sylissään lattialla; poski

taivutettuna lapsen poskea vasten hän hyräili sille aivan hiljaa,

istuutui ja laittoi sen rinnalle, istui jälleen ja tuijotti niinkuin

ennenkin, kasvot jäykkinä kuin kivi --.

Kun poika oli noin kuuden viikon vanha -- eikä äiti ollut vielä astunut

jalkaansa kutomahuoneen kynnyksen yli -- tulivat Ulf Haldorinpoika ja

Skule eräänä päivänä sinne. He olivat matka-asussa.

"No nyt me lähdemme Haugeniin, Kristiina", sanoi Ulf. "Näistä asioista

täytyy kerrankin tulla loppu --"

Kristiina istui mykkänä ja jäykkänä poika polvellaan. Ensin hän ei

näyttänyt käsittävän. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn tiukkuvan punaisena

kasvoiltaan:

"Tee niinkuin tahdot. Jos kaipaat oikeaa isäntääsi, niin en tahdo

pidättää sinua. Parasta, että otat palkkasi -- niin ei sinun tarvitse

sitten enää vaivautua tänne meidän luoksemme sen koommin."

Ulf päästi kamalan kirouksen. Sitten hän katsoi vaimoon, joka seisoi

siinä lapsi painettuna rintaansa vasten. Hän puristi huulensa yhteen ja

vaikeni.

Mutta Skule astahti askeleen eteenpäin:

"Niin, äiti -- minä lähden nyt isän luo -- jos te unohdatte, että

Ulf on ollut kasvatusisänä kaikille meille veljeksille, niin saatte

kuitenkin muistaa, että minua ette voi käskeä ja hallita niinkuin

olisin palkkalainen tai sylilapsi --"

"Vai en?" Äiti löi häntä korvalle, niin että poika hoiperteli: "Minäpä

luulisin saavani käskeä ja hallita teitä kaikkia niin kauan kuin ruokin

ja vaatetan teidät. Mene ulos!" huusi hän ja polki jalkaa.

Skule oli vimmoissaan. Mutta Ulf sanoi hiljaa:

"On parempi näin, poika -- että hän on tolkuton ja riehuu, kuin

nähdä hänen istuvan ja tuijottavan niinkuin olisi murehtinut itsensä

järjiltään --"

Gunhild, sisäkkö, juoksi heidän jälkeensä. Heidän oli heti tultava

kutomatupaan emännän luo -- hän tahtoi puhua heidän ja kaikkien poikien

kanssa. Kristiina käski lyhyeen ja terävästi Ulfin ratsastaa Breidiniin

puhumaan erään miehen kanssa, joka oli vuokrannut häneltä kaksi lehmää;

kaksoset saisivat lähteä hänen mukaansa, eikä heidän tarvinnut palata

kotiin ennen kuin huomenna. Naakkven ja Gauten hän lähetti karjamajalle

-- hän käski heidän katsoa Illmanddalenin hevoslaitumelle, miten siellä

asiat olivat -- ja paluumatkalla he saisivat poiketa tervanpolttaja

Bjørnin, Isridin pojan, luo ja käskeä hänen tulla tänne tänä iltana. Ei

hyödyttänyt heidän väittää vastaan, huomennahan oli messupäivä.

Seuraavana aamuna, kun kelloja soitettiin, lähti Jørundgaardin emäntä

ulos, mukanaan Bjørn ja Isrid, joka kantoi lasta. Hän oli antanut

heille vaatteet, hyvät ja soveliaat, mutta kirkoteltava nainen itse oli

niin koristautunut kullalla, että kaikki saattoivat nähdä, että hän oli

emäntä ja toiset hänen palvelusväkeään.

Uhmaten ja ylpeänä hän kohtasi ihmettelyn, jonka tunsi lehahtavan

vastaansa kirkonmäellä olevasta väkijoukosta. Niinpä niin, ennen

oli hän tehnyt kirkottelumatkansa toisin -- mahtavimpien emäntien

saattamana. Sira Solmund katsoi häneen kalsein silmin, kun hän seisoi

kirkon ovella kynttilä kädessä -- mutta otti hänet kuitenkin vastaan

tavalliseen tapaan.

Isrid oli nyt jo vähän lapsehtava eikä ymmärtänyt paljoa; Bjørn oli

omituinen ja harvapuheinen mies, joka ei koskaan välittänyt toisten

asioista. Nämä kaksi olivat kummeina.

Isrid mainitsi papille lapsen nimen. Pappi hätkähti -- hän viivytteli

hiukan -- sitten hän toisti sen, niin että se kajahti aina päälaivassa

olevan kansan korviin asti:

"Erlend -- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen --"

Kävi kuin pisto läpi koko kirkkorahvaan. Kristiina tunsi hurjaa,

kostonhaluista riemua sen johdosta.

* * * * *

Lapsi oli syntyessään näyttänyt varsin voimakkaalta. Mutta kohta ensi

viikosta lähtien oli Kristiina ollut huomaavinaan, ettei se tahtonut

ruveta oikein vaurastumaan. Itse hän oli tuntenut sillä hetkellä,

jona lapsi syntyi, että nyt raukeni hänen sydämensä kokoon kuin

loppuunpalanut kekäle. Ja kun Isrid näytti hänelle vastasyntynyttä,

kuvitteli hän, että elonkipinä oli epävarman näköinen tässä lapsessa.

Mutta hän karkotti tuon vaikutelman -- olihan hän niin lukemattoman

monet kerrat tuntenut kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Ja lapsi oli

varsin iso eikä näyttänyt heikolta.

Mutta hänen levottomuutensa pienokaisen vuoksi kasvoi päivä päivältä.

Lapsi oli kitisevä ja sillä oli huono ruokahalu -- Kristiina sai

kiistellä pitkän aikaa, ennen kuin sai lapsen ottamaan rintaa. Ja kun

hän vihdoinkin oli saanut lapsen houkutelluksi imemään, nukkui tämä

melkein heti. -- Kristiina ei voinut nähdä sen kasvavan.

Sanomaton oli hänen ahdistuksensa ja sydämentuskansa, kun hän luuli

huomaavansa, että siitä päivästä lähtien, jolloin lapsi oli ollut

kasteella ja saanut isänsä nimen, pikku Erlend kuihtui nopeammin.

Ei yhtään, niin, ei ainoatakaan lapsistaan hän ollut rakastanut

niin kuin tätä pientä kovan onnen lasta. Yksikään ei ollut siinnyt

niin suloisessa ja hurjassa onnessa, ei yhtään hän ollut kantanut

niin onnellisen odotuksen vallassa. Hän muisteli kuluneita yhdeksää

kuukautta; lopulta hän oli vain taistellut henkensä puolesta

säilyttääkseen toivonsa ja uskonsa. Hän ei jaksanut menettää tätä lasta

-- eikä hän jaksanut pelastaa sitä --.

Kaikkivaltias Jumala, Säälin ruhtinatar, Pyhä Olavi -- hän tunsi itse,

että tällä kertaa ei hyödyttänyt mitään, että hän heittäytyi maahan ja

kerjäsi lapsensa elämää --.

Anna meille anteeksi velkamme, niinkuin mekin annamme anteeksi

velallisillemme --.

Hän meni kirkkoon joka messupäivä, niinkuin hänen tapansa oli. Hän

suuteli ovenpieltä, pirskotti ylleen vihkivettä, kumarsi kuoriholvin

yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa. Vapahtaja katsoi alas

surullisena ja lempeänä kuolemantuskassaan. Kristus kuoli pelastaakseen

murhaajansa. Pyhä Olavi seisoo hänen kasvojensa edessä loppumattomissa

esirukouksissa sen kansan puolesta, joka ajoi hänet maanpakoon ja

surmasi hänet.

Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme --.

Autuas Maaria -- lapseni kuolee! Etkö tiedä, Kristiina, että mieluummin

olisin tahtonut kantaa poikani ristin ja kärsiä hänen kuolemansa, kuin

seisonut hänen ristinsä alla ja nähnyt hänen kuolevan --. Mutta koska

tiesin, että sen täytyi tapahtua syntisten pelastukseksi, myönsin

sen sydämessäni -- myönnyin, kun poikani rukoili: Isä, anna heille

anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät --.

-- Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme --.

Rukoukseksi ei tule se, mitä sydämessäsi huudat, ennen kuin olet

rukoillut paternosterisi vilpittömästi.

Anna meille anteeksi velkamme --. Muistatko, kuinka monta kertaa

sinun velkasi annettiin anteeksi? -- Katso poikiasi tuolla miesten

puolella. Katso häntä, joka seisoo etumaisena näyttäen tuon

kauniin nuorukaisparven päälliköltä. Sinun syntisi hedelmä -- pian

kahdenkymmenen vuoden ajan olet nähnyt Jumalan lisäävän hänen

kauneuttaan, mieltään ja miehuuttaan. Katso sääliä -- missä on sinun

säälisi nuorinta, kotona olevaa poikaa kohtaan --.

Muistatko isääsi, muistatko Simon Darrea?

-- Mutta sisimmällä sydämessään hän ei tuntenut antaneensa anteeksi

Erlendille. Hän ei voinut sitä tehdä, sillä hän ei tahtonut sitä.

Hän piti kiinni rakkautensa maljasta, ei tahtonut luovuttaa sitä

käsistään nytkään, kun se sisälsi enää vain karvaat pohjasakat. Sinä

hetkenä, jolloin hän saattoi antaa anteeksi Erlendille, tai edes olla

ajattelematta häntä tämä kalvava katkeruus mielessään -- silloin oli

kaikki ohi, mitä oli ollut heidän välillään.

Näin hän seisoi messun ajan tietäen, ettei se häntä hyödyttänyt. Hän

koetti rukoilla: Pyhä Olavi, auta minua, tee ihme minun mielelleni,

niin että voin lausua rukoukseni vilpittömästi -- ajatella Erlendiä

hurskas rauha sielussani. Mutta hän tiesi, ettei hän itsekään toivonut

tämän rukouksen kuulemista. Silloin hän tunsi itse, että oli hyödytöntä

rukoilla, että saisi pitää lapsen. Pieni Erlend oli laina Jumalalta

-- vain yhdellä ehdolla hän saisi sen pitää, ja siihen ehtoon hän ei

taipunut. Ja Pyhälle Olaville ei kannattanut valehdella --.

* * * * *

Niin hän istui sairaan lapsen ääressä. Hänen kyyneleensä virtasivat

virtaamistaan; hän itki ilman äännähdystäkään ja ilmeen värettäkään,

hänen kasvonsa olivat harmaat ja kivikovat; ainoastaan silmien

valkuaiset ja silmäluomet tulivat veripunaisiksi jälkeenpäin. Jos joku

tuli huoneeseen, hän kuivasi nopeasti kasvonsa ja istui vain mykkänä ja

jäykkänä.

-- Kuitenkin riitti perin vähäinen seikka sulattamaan hänet. Jos

joku isoista pojista tuli sisään, loi katseen kituvaan lapseen ja

virkkoi sille jonkun lempeän, säälivän sanan, niin kykeni äiti tuskin

pidättämään itsensä puhkeamasta äänekkäisiin nyyhkytyksiin. Jos hän

olisi voinut puhua isojen poikien kanssa tuskastaan pienokaisen vuoksi,

niin hänen sydämensä olisi varmaan sulanut, sen hän tiesi. Mutta pojat

olivat alkaneet kaihtaa häntä nyt. Siitä päivästä lähtien, jolloin he

olivat tulleet kotiin ja saaneet kuulla, minkä nimen hän oli antanut

nuorimmalle veljelle, näyttivät pojat liittyneen vielä lähemmin

toisiinsa ja seisovan ikään kuin hyvin kaukana hänestä. Mutta eräänä

päivänä seisoessaan ja katsellessaan lasta virkkoi Naakkve:

"Äiti, anna minun mennä tapaamaan isää ja sanomaan hänelle, miten tämän

lapsen laita on --"

"Ei se nyt enää mitään hyödytä", vastasi äiti toivottomasti.

Munan ei sitä ymmärtänyt. Hän kantoi lelujaan pikkuveikolle, oli

ihastuksissaan, kun sai pidellä tätä ja luuli saaneensa lapsen

hymyilemään. Munan puheli siitä, milloin isä tulisi kotiin, ja arvaili,

mitä hän mahtaisi pitää uudesta pojasta. Kristiina istui vaiti harmaana

kasvoiltaan ja antoi pojan puheiden raadella sieluaan.

Pienokainen oli nyt laiha ja ryppyinen kuin vanha mies; sen silmät

olivat luonnottoman suuret ja kirkkaat. Kuitenkin se oli alkanut

hymyillä äidille -- tämä vaikeroi hiljaa nähdessään sen. Kristiina

hyväili sen laihoja pikku jäseniä, otti sen jalat käteensä -- koskaan

ei tämä varmaankaan tulisi maatessaan tavoittelemaan ihmeissään noita

somia, vaaleanpunaisia, ihmeellisiä kapineita, jotka rapistelivat

ilmassa hänen yläpuolellaan ja joita hän ei ymmärtänyt omiksi

jaloikseen. Koskaan eivät nämä pienet jalat tulisi astelemaan maassa.

* * * * *

Kun Kristiina näin oli istunut kaikki vaivalloiset viikon arkipäivät

loppuun ja katsellut kuolevaa lasta, silloin hän ajatteli

kirkkomatkalle pukeutuessaan, että nyt hän kai toki oli kyllin

pehmennyt. Hän oli antanut anteeksi Erlendille -- tämä oli hänelle

samantekevä. Kunhan hän vain sai pitää suloisimman, kalleimman

omaisuutensa, niin voisi hän helposti antaa anteeksi tuolle miehelle.

Mutta kun hän ristin edessä kuiski paternosteriaan ja tuli sanoihin:

"sicut et nos dimittimus debitoribus nostris", niin tunsi hän sydämensä

kovettuvan niinkuin nyrkkiin puristuvan käden. Ei!

Toivottomana ja sielultaan sairaana hän itki, sillä hän ei jaksanut

_tahtoa_ sitä.

Ja niin kuoli Erlend Erlendinpoika päivää ennen Maria Magdaleenan

juhlaa, vähän vaille kolmen kuukauden vanhana.