IV

Paavalinmessun jälkeisenä päivänä ratsasti Simon Darre pohjoiseen

Mjøsin taa, kaksi renkiä matkassaan. Oli tullut ankara pakkanen, mutta

hänestä tuntui, ettei hän enää saattanut olla poissa kotoa; rekimatkue

sai seurata perästä, heti kun pakkanen vähän lauhtuisi.

Hamarissa hän tapasi erään tuttavansa, Vigleik Paavalinpojan

Fagabergistä, ja he ratsastivat sitten yhtä matkaa eteenpäin. Tultuaan

Vähään Hamariin he levähtivät jonkin hetken eräässä talossa, missä

myytiin olutta. Heidän istuessaan ja juodessaan karkasivat jotkut

päihtyneet nahkankaupustelijat pystyyn ja alkoivat tapella tuvassa;

lopulta Simon nousi, meni väliin ja erotti heidät, mutta sai sitä

tehdessään puukoniskun oikeaan kyynärvarteensa. Se ei ollut juuri

naarmua pahempi, joten hän ei ollut siitä millänsäkään, mutta olutmuija

tahtoi välttämättä saada sidotuksi rievun sen ympärille. Simon ratsasti

Vigleikin mukana tämän kotiin ja oli siellä yötä. Miehet makasivat

samassa sängyssä, ja aamupuolella Simon heräsi siihen, että toinen

reuhtoi unissaan. Useampaan kertaan Vigleik huusi hänen nimeään, ja

silloin Simon herätti hänet ja kysyi, mikä häntä vaivasi.

Vigleik ei voinut muistaa untaan kunnolleen. "Mutta pahaa se oli,

ja sinä olit siinä mukana. Yhden seikan minä muistan -- Simon

Reidarinpoika seisoi täällä tuvassa ja kutsui sinua mukaansa ulos --

minä näin hänet niin selvästi, että olisin voinut lukea joka pisaman

hänen naamassaan."

"Toivoisinpa, että voisit myydä minulle sen unen", sanoi Simon

puolileikillä ja puolitosissaan. Simon Reidarinpoika oli hänen

serkkunsa, ja he olivat olleet hyvät ystävykset kasvinaikanaan; tämä

Simon oli kuollut kolmetoistavuotiaana.

Kun miehet aamulla ryhtyivät aterioimaan, näki Vigleik, että Simon ei

ollut napittanut kiinni nuttunsa hihaa oikeasta ranteesta. Ranne oli

punainen ja turvonnut aina alas käden selkää myöten. Hän huomautti

siitä, mutta Simon nauroi. Ja kun tuttava vähän myöhemmin kehoitti

häntä jäämään sinne muutamiksi päiviksi ja odottamaan siellä vaimoaan

-- Vigleik ei voinut unohtaa yöllistä untaan -- vastasi Simon miltei

suuttuneena:

"Et liene minusta niin pahaa uneksinut, että laittautuisin sairaaksi

täinpureman vuoksi --?"

Auringonlaskun aikaan he ratsastivat Losnajärven jäällä. Oli ollut mitä

kaunein päivä; nyt hehkuivat korkeat siniset ja valkoiset tunturit

kultaisina ja punaisina iltavalaistuksessa, mutta kuuraiset lehdot

pitkin rantamia uinuivat harmahtavina varjossa. Miehillä oli mainiot

hevoset ja reipas ratsastus edessään pitkän järven yli -- pienet

jäänsirut sinkoilivat kilisten ja kalisten hevosten kavioitten alla.

Puhalsi tuima vastaviima; Simonin oli vilu -- mutta kohta sen jälkeen

virtasi hänen ruumiissaan omituisia kuumanpuuskia pakkasesta huolimatta

-- sitten vilunpuistatuksia, jotka tuntuivat tunkeutuvan ihan ytimiin

asti. Väliin hän tunsi kielensä turpoavan ja käyvän omituisen paksuksi

nielussa. Ennen kuin he vielä olivat ehtineet järven yli, täytyi hänen

seisahtua ja pyytää toista rengeistä avuksi kiinnittääkseen viittansa

niin, että se kannatti oikeaa käsivartta.

Miehet olivat kuulleet Vigleik Paavalinpojan puhelevan unestaan; nyt he

tahtoivat, että isäntä näyttäisi heille haavansa. Mutta Simon sanoi,

ettei se ollut mitään -- sitä kivisti vähän: "-- saan ehkä tyytyä

olemaan vasenkätisenä joitakin päiviä."

Mutta illemmalla, kun kuu oli noussut ja he ratsastivat ylhäällä

harjulla järven pohjoispuolella, ymmärsi Simon itsekin, että hänen

käsivartensa saattoi sittenkin käydä jonkin verran kiusalliseksi.

Kainalossa tuntui särkyä, hevosenselässä nytkyminen tuotti hänelle

kovaa tuskaa -- veri jyskytti kipeässä käsivarressa. Ja päässäkin

jyskytti, ja niskassa ja yli koko ruumiin tuntui kipua. Hänen oli kuuma

ja vilu vuorotellen.

Talvitie kulki ylhäällä rinteellä, milloin metsän läpi, milloin

valkoisten niittyaukeamien poikki. Simon näki kaiken tämän -- täysikuu

loisti kirkkaana kalpeansinisellä taivaalla, kaikki tähdet se oli

karkottanut kauas luotaan, vain joku harva suuri tähti uskalsi

harhailla kaukana taivaanlaella. Valkoiset kentät kimmelsivät ja

välkkyivät; varjot lankesivat lyhyinä ja terävinä lumelle -- metsässä

väikkyi valo epävarmoina pilkkuina ja viiruina lumisten kuusien

välissä. Simon näki kaiken tämän.

-- Mutta samalla kertaa hän näki aivan selvästi kevätauringon

valaiseman, kuloheinän peittämän mättäikkökentän. Joitakin

kuusennäreitä oli hajallaan siellä täällä takalistolla, ne loistivat

vihreinä kuin sametti päivänpaisteessa. Hän tunsi paikan, se oli

kotihaka Dyfrinissä. Lepikko paistoi kentän takana keväisin,

harmaankiiltävin rungoin ja lehvistöt ruskeina kukista -- taempana

kohosivat Raumarikin harjut tuikkivan sinisinä, vielä lumesta

kirjavina. He kulkivat alas lepikkoa kohti, Simon Reidarinpoika ja hän,

kalastusvehkeet ja haukikeihäät mukanaan -- he olivat menossa järvelle,

joka päilyi tummanharmaana, hauraan jään kattamana, kalastamaan

sulapaikoissa. -- Serkku-vainaja käveli hänen rinnallaan; hän näki

leikkitoverinsa kiharatukan, joka pisti tupsuina esiin lakin alta

punertavan kevätauringon paisteessa; saattoi erottaa joka pisaman pojan

kasvoissa. Toinen Simon työnsi alahuulensa hiukan esiin ja puhalsi --

pyh, pyh, kun kaima hänen mielestään puhui pötyä. He hyppivät vesiojien

yli. Pohjassa oli sammalta -- se paisui ja kuohui eloisan viheriänä

alhaalla vedessä.

Vaikka hän olikin täysin selvillä -- näki kaiken aikaa ratsutien kulun

mäkeä ylös ja mäkeä alas metsän läpi valkoisten niittytilkkujen poikki

kimmeltävässä kuutamossa, näki nukkuvien rakennusryhmien kinosmaisine

kattoineen luovan varjoja kentille, näki sumuvyön virran yllä laakson

pohjassa -- ja tiesi, että mies, joka ratsasti ihan hänen takanaan ja

ajoi hänen rinnallaan aukeilla paikoilla, oli Jon -- tuli hän kuitenkin

kutsuneeksi miestä Simoniksi useaan erään. Hän tiesi, että se oli

hullua, mutta ei voinut sille mitään, vaikka näkikin renkien tulevan

säikähtyneen näköisiksi.

"Meidän on koetettava päästä Roaldstadin munkkien luokse tänä yönä,

miehet", sanoi hän kerran selvittyään.

Rengit virkkoivat, että heidän mielestään oli koetettava päästä katon

alle mitä pikimmin -- he mainitsivat lähimmän pappilan. Mutta isäntä

pysyi taipumattomana.

"Se ottaa kyllä hevoset koville, Simon." Rengit vilkaisivat

syrjäsilmällä toisiinsa.

Mutta Simon naurahti. Saivat jaksaa tämän kerran. Hän ajatteli

rasittavia peninkulmia. Tuska viilsi häntä läpi koko ruumiin, kun hän

nytkyi satulassa. Mutta kotiin hän tahtoi. Sillä nyt hän tiesi olevansa

kuolemansairas --.

Vaikka häntä vuoroin vilutti ytimiin asti ja vuoroin poltti tulena

talviyössä, niin hän tunsi samalla lienteän kevätauringon paisteen

kotihaassaan, ja kuollut poikanen ja hän kulkivat kulkemistaan lepikkoa

kohti.

Lyhyiksi hetkiksi harhanäky poistui, ja hänen päänsä tuli selkeäksi,

joskin sitä yhä pakotti hirveästi. Hän pyysi toista rengeistä

leikkaamaan auki hihan kipeän käsivarren kohdalta. Hän kalpeni, ja hiki

norui pitkin hänen kasvojaan, kun Jon Daalk varovasti ratkoi auki nutun

ja paidan ranteesta olkapäähän asti, samalla kun hän itse kannatti

turvonnutta käsivartta vasemmalla kädellään. Se helpotti vähän joksikin

aikaa.

Miehet tuumivat myöhemmin, että Roaldstadista heidän kai olisi

lähetettävä sana etelään Dyfriniin. Mutta Simon esitti vastaväitteitä.

Hän ei tahtonut huolestuttaa vaimoaan sellaisella sanomalla, kun se

ehkä oli tarpeetonta -- ei ollut hyvä lähteä rekimatkalle sellaisessa

räiskyvässä pakkasessa. Kun ehdittäisiin kotiin Formoon, niin

saataisiin nähdä. Hän koetti hymyillä Sigurdille vilkastuttaakseen

nuorta renkiä -- tämä näytti suorastaan säikähtyneeltä ja onnettomalta.

"Mutta te saatte lähettää noutamaan Jørundgaardin Kristiinaa, heti kun

pääsemme perille -- hän on hyvin taitava lääkeniekka." Simon tunsi tätä

sanoessaan kielensä paksuksi ja kankeaksi kuin puu.

Suutele minua, Kristiina, morsiameni! Silloin tämä luulisi hänen

puhuvan houreessa. Ei, Kristiina. Silloin hän hämmästyisi.

Erlend olisi sen ymmärtänyt. Ramborg olisi sen ymmärtänyt. Mutta

Kristiina -- hän hautoi vain suruaan ja huoltaan -- niin vihoissaan ja

katkeroitunut kuin hän nykyään olikin miehensä takia, ei hän nytkään

ajatellut muita kuin tätä. Sinä et ole koskaan välittänyt minusta edes

sen vertaa, Kristiina, rakastettuni, että olisit ajatellut, tuntuiko

minusta raskaalta, kun täytyi olla veljenä sille, joka oli kerran

luvattu vaimokseni --.

-- Eihän hän ollut tiennyt sitä itsekään silloin, kun hän erosi

Kristiinasta luostarinportin edustalla Oslossa -- että hänen täytyisi

näin yhä muistella häntä. Että hänestä lopuksi alkoi tuntua siltä kuin

ei mikään, mitä hän oli saanut elämässään sen jälkeen, olisi täysin

korvannut sitä, minkä hän menetti silloin. Sitä neitoa, joka oli

luvattu minulle nuoruudessani.

Kristiinan tuli se kuulla, ennen kuin hän kuolisi. Kristiinan piti

antaa hänelle suudelma.

-- Minä olen se, joka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan --.

Nämä sanat hän oli kuullut kerran eikä voinut koskaan niitä unohtaa.

Ne olivat Neitsyt Maarian ihmeitten kirjasta, ne kuuluivat tarinaan

nunnasta, joka karkasi luostaristaan ritarin seurassa. Neitsyt Maaria

pelasti lopuksi molemmat ja antoi heille anteeksi heidän syntinsä. Jos

oli synti, että hän sanoi sen vaimonsa sisarelle ennen kuolemaansa,

niin sai Jumalan äiti hankkia hänellekin anteeksiannon siitä. Eihän hän

ollut kovin usein vaivannut häntä pyynnöillään.

-- En luullut itsekään silloin, etten voisi tulla oikein iloiseksi tai

hilpeäksi koskaan enää --

"Ei, Simon, Sokalle käy liian raskaaksi kantaa meitä molempia -- se on

saanut jo tehdä pitkät matkat tänä yönä", sanoi hän sille, joka oli

noussut hänen taaksensa hevosen selkään tukemaan häntä. "Minä näen

kyllä, että se olet sinä, Sigurd, mutta minusta tuntui kuin olisit

ollut toinen --"

* * * * *

He saapuivat pyhiinvaeltajani majataloon aamupuolella, ja ne kaksi

munkkia, jotka sitä pitivät, ottivat sairaan huostaansa. Mutta kun

Simon Andreksenpoika oli jonkin verran virkistynyt heidän hoidossaan

ja kuumehoureet olivat lakanneet, ei hän hellittänyt ennen kuin sai

lainatuksi reen ajaakseen edelleen pohjoiseen.

Oli hyvä keli, ja he vaihtoivat hevosia matkalla, ajoivat läpi yön ja

saapuivat Formoon seuraavana aamuna päivänkoitteessa. Simon oli maannut

unenhorroksessa kaikkien peitteiden alla, jotka hänen päälleen oli

levitetty. Ne painoivat häntä kovasti -- toisinaan hänestä tuntui kuin

hän makaisi murskattuna raskaiden kalliopaasien alla -- ja päähän koski

ankarasti. Väliin hä ikään kuin pääsi pois. Sitten alkoivat tuskat

jälleen riehua hänessä -- tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi paisunut

paisumistaan, tullut suunnattoman suureksi ja ollut räjähtämäisillään

kappaleiksi. Käsivarressa jyskytti ja jyskytti --.

Simon koetti itse nousta reestä ja mennä sisään -- terve käsivarsi

Jonin hartioilla, Sigurd takaapäin tukemassa. Hän tajusi, että miehet

olivat harmaat ja viiruiset kasvoiltaan väsymyksestä -- he olivat

istuneet satulassa kaksi yötä peräkkäin. Hän tahtoi sanoa heille

jotakin siitä, mutta kieli ei totellut häntä. Hän kompastui kynnykseen

ja syöksähti päistikkaa huoneeseen -- päästäen tuskan mylvinnän, kun

hänen muodottomaksi ajettunut käsivartensa töykkäsi jotakin vastaan.

Hiki norui hänestä, kun hän nieli alas voihkauksia, jotka pyrkivät

tunkemaan esiin, kun häntä riisuttiin ja autettiin sänkyyn.

* * * * *

Jonkin aikaa sen jälkeen hän näki, että Kristiina Lauritsantytär seisoi

uunin luona ja survoi jotakin nuijalla puumaljassa. Kolke tuntui

menevän läpi hänen päänsä. Kristiina kaatoi jotakin pienestä padasta

pikariin ja tiputti siihen pisaroita lasipullosta, jonka hän otti

lippaastaan -- tyhjensi surveet maljasta pataan ja pani tulelle. Hän

oli rauhallinen ja varma liikkeissään.

Nyt hän tuli sängyn luo pikari kädessään. Hän astui hyvin keveästi. Hän

oli yhtä suora ja ryhdikäs kuin tyttönäkin, tuo solakka perheenemäntä

liinapäähineen alta näkyvine laihoine, vakavine kasvoineen. Simonin

niskakin oli ajettunut, siihen koski kipeästi, kun Kristiina työnsi

toisen käsivartensa sen alle ja kohotti häntä. Hän tuki Simonin päätä

rintaansa vasten pitäessään pikaria hänen suunsa edessä vasemmalla

kädellään.

Simon hymyili vähän, ja kun Kristiina antoi varovasti hänen päänsä

painua takaisin tyynyille, hän tarttui terveellä kädellään Kristiinan

käteen. Se ei ollut pehmeä eikä valkoinenkaan enää, tuo hieno,

pitkänkapea naisenkäsi.

"Sinun on kai vaikea ommella silkkiä näillä sormillasi nyt", sanoi

Simon. "Mutta hyvät ja keveät ne ovat -- ja suloisen kylmä sinun kätesi

on, Kristiina!" Hän pani sen otsalleen. Kristiina jäi seisomaan siten

kunnes tunsi kämmenensä lämmenneen, silloin hän vaihtoi ja painoi

pehmeästi toisen kätensä sairaan polttavalle otsalle -- aivan liki

hiusrajaa.

"Käsivartesi on pahana, Simon", sanoi hän. "Mutta Jumalan avulla se

kyllä vielä tulee hyväksi."

"Pelkään, Kristiina, ettet minua voi parantaa, niin taitava lääkäri

kuin oletkin", sanoi Simon. Mutta hänen ilmeensä oli miltei hilpeä.

Juoma alkoi vaikuttaa; hän tunsi paljon vähemmän kipuja. Mutta silmissä

alkoi tuntua niin omituiselta -- ikään kuin hän ei pystyisi niitä

ohjaamaan -- hän luuli niiden katsovan viistoon toinen toiselle, toinen

toiselle suunnalle.

"Eiköpähän minun käyne niinkuin määrätty on", sanoi Simon äskeiseen

tapaan.

Kristiina palasi patojensa luo -- levitti taikinaa liinarievuille,

tuli takaisin ja kääri kuumat siteet käsivarren ympäri sormenpäistä

lähtien, aina selän ympäri ja rinnan yli, missä ajetus näkyi kainalon

alta lähtevinä punaisina juomuina. Se koski ensin, mutta tuotti pian

lievitystä. Kristiina kääri villavaatteen päällimmäiseksi ja pani

pehmeät untuvatyynyt käsivarren alle. Simon kysyi, mitä hän oli pannut

kääreisiin.

"Siinä on montakin lajia -- rohtoraunioyrtin juurta ja silmäruohoa

parhaasta päästä", sanoi Kristiina. "Jos olisi ollut kesä, olisin

voinut ottaa sitä tuoreena yrttitarhastani. Mutta minulla oli runsaasti

-- Jumalan kiitos -- en ole tarvinnut sitä ennen tänä talvena."

"Mitä sinä kerroitkaan kerran silmäruohosta -- olit kuullut sen

abbedissalta luostarissa ollessasi -- sen nimestä --"

"Tarkoitatko sitä, että sitä sanotaan monissa maissa pääskynkukaksi --

aina Kreikanmereltä tänne pohjolanmaille asti?"

"Niin -- sillä se puhkeaa kukkaan kaikissa maissa silloin kun pääskyset

heräävät talviunestaan?" Simon sulki huulensa tiukempaan. Silloin hän

on maannut mullassa jo kauan --.

"Tahdon saada lepopaikkani tämän kirkon viereen", hän sanoi, "jos käy

niin, että minä kuolen nyt, Kristiina. Minä olen nyt niin rikas mies,

että Andres luultavasti tulee olemaan jonkunlaisena mahtimiehenä täällä

Formossa aikoinaan. Mahtaakohan tulla poika siitä lapsesta, jonka

Ramborg saa minusta keväällä --? Olisin mielelläni elänyt niin kauan,

että olisin nähnyt kaksi poikaa talossani --"

Kristiina sanoi lähettäneensä sanan etelään Dyfriniin siitä, että Simon

oli tullut niin sairaaksi. Huomenna Gaute, sananviejä, kai on jo saanut

asian toimitetuksi.

"Et suinkaan lähettänyt sitä lasta yksin matkalle?" kysyi Simon

säikähtyneenä.

Ei ollut ollut saatavilla ketään, jonka hän olisi luullut kykenevän

pysymään Gauten matkassa, kun tämä ratsasti Raudenilla, vastasi

Kristiina. Simon sanoi, että siitä tulisi varmaan paha matka

Ramborgille -- kunhan hän ei vain kiirehtisi enemmän kuin jaksaa.

"Mutta lapsiani tahtoisin kyllä mielelläni nähdä --"

Hetken perästä hän alkoi jälleen puhua lapsistaan. Hän mainitsi

Arngjerdin -- arvellen, oliko ehkä tehnyt väärin, kun ei ollut ottanut

vastaan eikeniläisten tarjousta. Mutta mies tuntui hänestä kovin

vanhalta -- ja hän oli pelännyt sitäkin, että Grunde saattoi olla

hiukan raju tullessaan juovuksiin. Arngjerdin hän olisi tahtonut

asettaa mahdollisimman hyvän turvan taakse. Nyt jäisi Gyrdin ja

Gudmundin tehtäväksi huolehtia hänen naimisiinmenostaan. "Sano

veljilleni, Kristiina, minulta sellaiset terveiset, että heidän on

huolellisesti harkittava tätä asiaa. Jos tahtoisit ottaa hänet luoksesi

Jørundgaardiin joksikin aikaa, niin kiittäisin sinua siellä, missä

makaan. Ja jos Ramborg menee uusiin naimisiin ennen kuin Arngjerd on

miehelässä, niin saat ottaa hänet luoksesi, Kristiina. Ei sinun toki

pidä luulla muuta kuin että Ramborg on ollut kiltti hänelle aina --

mutta jos hänellä tulee olemaan sekä isäpuoli että äitipuoli, niin

pelkään, että häntä tultaisiin pitämään enemmän palveluspiikana kuin

-- muistathan, että olin naimisissa Halfridin kanssa, kun tulin hänen

isäkseen --"

Kristiina laski kätensä lempeästi Simonin kädelle ja lupasi tehdä tytön

hyväksi kaiken mitä voi. Hän muisteli kaikkea näkemäänsä -- vaikea oli

niiden lasten asema, joilla oli mahtimies isänä ja jotka oli siitetty

aviorikoksessa. Orm ja Margret, Ulf Haldorinpoika --. Hän silitteli

hiljalleen Simonin kättä.

"Eihän nyt ole varma sekään, että sinä kuolet tällä kertaa, vävy",

sanoi hän ja hymyili hiukan. Vielä saattoi häivähtää immen suloisen ja

lempeän hymyn heijastus noille laihoille ankarille naisenkasvoille.

Sinä suloinen nuori Kristiina --!

* * * * *

Simon ei tullut niin kovaan kuumeeseen sinä iltana, ja hän sanoi

tuntevansa vähemmän kipuja. Kun Kristiina muutti siteitä käsivarteen,

ei se ollut niin turvoksissa; liha oli pehmeämpi, Kristiinan sormien

jäljet jäivät näkyviin vähäksi aikaa, kun hän varovasti painoi sitä.

Kristiina lähetti palvelusväen nukkumaan. Jon Daalkin, joka välttämättä

tahtoi valvoa isäntänsä luona, hän salli paneutua ovensuupenkille.

Arkkupenkin, jonka selusta oli leikkauksin koristettu, hän siirrätti

sängyn luo ja istui siinä. Simon oli väliin horteessa, väliin unessa

-- kerran hän herättyään näki, että Kristiina oli etsinyt käsiinsä

värttinän. Hän istui siinä pitkänä ja solakkana, oli pistänyt

kuontalolavan villatukkoineen vasempaan kainaloonsa, sormet punoivat

lankaa, värttinä vaipui ja vaipui hänen helmaansa, -- sitten hän kääri

langan karaan, punoi jälleen, värttinä vaipui -- Simon nukkui sen

katselemiseen.

Kun hän jälleen heräsi aamupuolella, istui Kristiina samalla tavalla

kehräämässä. Kynttilä, jonka hän oli asettanut niin, että sängyn

uutimet varjostivat Simonia, loi valoansa suoraan hänen kasvoilleen. Ne

olivat hyvin kalpeat ja rauhalliset; täyteläinen, mehevä suu oli tullut

kapeaksi ja tiukasti sulkeutuneeksi, hän istui silmät alasluotuina ja

kehräsi. Hän ei voinut nähdä, että Simon makasi valveilla ja katseli

häntä vuodeteltan varjosta. Hän näytti niin tuiki surulliselta, että

Simonista tuntui kuin olisi hänen sydämensä vuotanut verta hänen siinä

maatessaan Kristiinaa katsellen.

Kristiina nousi ja meni kohentamaan tulta. Hän kohensi äänettömästi.

Takaisin tultuaan hän kurkisti vuodeteltan sisäpuolelle -- kohtasi

Simonin avoimet, pimeästä häneen tuijottavat silmät.

"Kuinka on laitasi nyt, Simon?" kysyi Kristiina pehmeästi.

"Hyvin -- on laitani nyt."

Mutta Simonista tuntui, että vasemmankin kainalon alla tuntui hellältä

nyt -- ja leuan alla, kun hän liikutti päätään. Ehkei sentään, se kai

oli jonkinlaista luulottelua.

-- Ah, Kristiinasta ei varmaan koskaan tulisi tuntumaan siltä, että hän

oli menettänyt jotakin hylätessään hänen rakkautensa -- sen puolesta

hän saattaisi hyvin puhua hänelle siitä. Se ei voisi mitenkään tehdä

häntä enää murheellisemmaksi. Hän _tahtoi_ sanoa hänelle sen ennen kuin

kuolisi -- _yhden_ ainoan kerran: Olen rakastanut sinua koko näiden

vuosien ajan.

Kuume yltyi jälleen. Ja vasemmassa käsivarressa _tuntui_ todella kipua.

"Sinun pitää koettaa nukkua jälleen, Simon. Ehkä sinä nyt pian

paranet", sanoi Kristiina hiljaa.

"Olen nukkunut paljon tänä yönä." Simon rupesi puhumaan hänelle jälleen

lapsistaan -- niistä kolmesta, jotka hänellä oli ja joista hän piti

niin sydämellisesti -- ja syntymättömästä. Sitten hän vaikeni -- tuskat

palasivat jälleen kovina. "Paneudu nyt nukkumaan vähän, Kristiina.

Jon voi kyllä istua ylhäällä jonkin aikaa, jos arvelet, että jonkun

tarvitsee valvoa."

* * * * *

Aamulla, kun Kristiina irrotti kääreitä, katsoi Simon rauhallisesti

hänen epätoivoisiin kasvoihinsa: "Älä huoli, Kristiina, käsivarressa

oli jo liian paljon särkyä ja pahaa verta -- puistatuksiakin minulla

oli, ennen kuin tulin sinun hoitoosi. Sanoinhan jo, ettet voisi

parantaa minua. Älä nyt ole niin murheissasi siitä, Kristiina!"

"Sinun ei olisi pitänyt kulkea sitä pitkää matkaa", sanoi Kristiina

heikosti.

"Ei yksikään ihminen elä kauempaa kuin hänelle on määrätty", vastasi

Simon entiseen tapaan. "Minä tahdoin päästä kotiin. On yhtä ja toista

puhuttavaa -- siitä, miten asiat minun jälkeeni on järjestettävä."

Hän naurahti:

"Kaikki tulet palavat kerran loppuun."

Kristiina katsoi häneen kyynelistä kimaltavin silmin.

Aina oli Simonilla ollut niin paljon sananlaskuja suussaan. Hän katsoi

Simonin punalaikullisiin kasvoihin. Raskaat posket ja leuan aliset

poimut olivat kuin painuneet, syville uurteille laskeutuneet. Silmät

näyttivät samalla tylsiltä ja kiiltäviltä -- sitten oli kuin selkeys

ja taju olisivat palanneet niihin jälleen: Simon katsoi häneen sillä

kiinteällä, tutkivalla katseella, joka useimmiten oli ollut noissa

pienissä, teräksenharmaissa ja terävissä silmissä.

Täyden päivänvalon tultua huoneeseen Kristiina näki, että Simon oli

laihtunut nenän tienoilta -- valkoinen viiru kulki molemmin puolin alas

suupieliin.

Hän poistui pienen ikkunaruudun ääreen, seisoi siinä ja nieli itkua.

Ikkunan paksu kuurapeite kimmelsi ja loisti kullanvihertävältä. Ulkona

oli varmaan yhtä kaunis talvipäivä kuin oli ollut koko viikon.

-- Se oli kuoleman merkki, tiesi hän.

Hän tuli takaisin, pujotti kätensä peitteen alle -- Simonin nilkat ja

sääret olivat pöhöttyneet.

"Tahdotko -- tahdotko, että lähetämme nyt hakemaan Sira Eirikiä", sanoi

Kristiina hiljaa.

"Kyllä, illalla", vastasi Simon.

Hänen täytyi puhua siitä, ennen kuin ripittäytyi ja otti viimeisen

voitelun. Jälkeenpäin hän sai sitten koettaa kääntää mieltään toiselle

suunnalle.

"Ihmeellistä on, että sinä varmaan tulet ruumiini arkkuunlaittajaksi",

sanoi Simon. "-- Ja mikään kaunis ruumis ei minusta tule, pelkään mä."

Kristiina nielaisi nyyhkytyksen. Hän meni pois ja laittoi jälleen

virvoitusjuoman. Mutta Simon vastasi:

"Minä en pidä näistä sinun juomistasi, Kristiina -- ajatukset tulevat

niistä niin sekaviksi."

Hetken perästä hän pyysi, että Kristiina antaisi hänelle kuitenkin

vähän juotavaa. "Mutta älä pane siihen paljon huumaavaa. Minun on

puhuttava sinun kanssasi eräästä asiasta."

Hän joi ja makasi odottaen, että tuskat helpottaisivat sen verran, että

hän jaksaisi puhua selvästi ja rauhallisesti Kristiinan kanssa.

"Etkö halua, että noudamme Sira Eirikin luoksesi -- jotta hän voisi

puhua sinulle sellaisia sanoja, jotka nyt voivat tuottaa sinulle

lohdutusta?"

"Kyllä pian. Mutta on semmoista, minkä tahtoisin saada sanotuksi

sinulle ensin."

Hän naurahti. Sitten hän virkkoi:

"Sano Erlend Nikulauksenpojalle, että niitä sanoja, jotka lausuin

hänelle viimeksi erotessamme, olen katunut joka päivä sen jälkeen.

Käyttäydyin miehuuttomasti ja pikkumaisesti lankoani kohtaan sinä yönä

--. Sano hänelle terveiseni ja pyydä häntä antamaan minulle anteeksi."

Kristiina istui pää kumarassa -- Simon näki, että hän tuli hehkuvan

punaiseksi liinansa alla.

"Viethän tämän sanan miehellesi?" kysyi Simon.

Kristiina nyökäytti hiukan. Silloin virkkoi Simon jälleen:

"Jos Erlend ei tule hautajaisiini, niin saat etsiä hänet käsiisi,

Kristiina, ja sanoa hänelle sen."

Kristiina istui mykkänä ja kasvot tummanpunaisina.

"Ethän kieltäydy tekemästä hyväkseni sitä, mitä pyydän sinulta nyt, kun

kuolen?" kysyi Simon Andreksenpoika.

"En", kuiskasi Kristiina. "Minä tahdon -- tehdä sen --"

"On paha pojillesi, Kristiina, että heidän isänsä ja äitinsä välillä on

epäsopua", alkoi Simon jälleen puhua. "Tahtoisin tietää, oletko nähnyt,

kuinka kovasti se heitä vaivaa. Kiusallista on noille reippaille

pojille tietää, että heidän vanhempansa ovat kyläkunnan puheenaiheena."

Kristiina vastasi jäykästi ja matalasti:

"Erlend se lähti pois poikiemme luota -- en minä. Ensin menettivät

poikani jalansijan niillä seuduilla, missä he syntyivät suureen sukuun

ja korkeaan kotiin. Kärsikööt nyt, että kylänjuorut kiertävät heidän

kotiaan täällä minun kotilaaksossanikin -- minä en ole sitä saanut

aikaan."

Simon naurahti ja oli vaiti. Sitten hän lausui:

"Minä en unohda sitä, Kristiina -- monesta asiasta on sinulla oikeus

valittaa -- huonoon asemaan on Erlend saattanut omaisensa. Mutta sinun

on muistettava -- jos tuo yritys olisi onnistunut, silloin olisivat

hänen poikansa nyt hyvissä varoissa ja hän itse tämän valtakunnan

mahtavimpia ritareita. Kuninkaanpettäjäksi nimitetään miestä joka

epäonnistuu sellaisessa asiassa -- mutta jos hän saa sen menestymään,

silloin puhuvat ihmiset aivan toisin. Puoli Norjaa ajatteli silloin

samoin kuin Erlend -- että meille oli hyvin vähän edullista pitää

yhteistä kuningasta ruotsalaisten kanssa ja että Knut Porsen pojassa

oli varmaankin toisenlaista malmia kuin tuossa liehakossa -- jospa

olisimme voineet saada Haakon-junkkerin itsellemme hänen nuorella

iällään. Monet kannattivat Erlendiä siihen aikaan ja vetivät yhtä

köyttä hänen kanssaan -- he heittivät irti ja puikkivat piiloon, kun

asia tuli julki -- niin tekivät minun omat veljeni ja monet muut, joita

nyt pidetään kelpo ritareina ja aseenkantajina. Erlendin yksin täytyi

kaatua. -- Ja siihen aikaan, Kristiina, osoitti miehesi olevansa reipas

ja rohkea mies -- olkoonpa vain, että hän onkin käyttäytynyt sekä niin

että näin ennen ja jälkeen --"

Kristiina istui ääneti ja vapisten.

"Tarkoitan, Kristiina, että jos sinä tuon asian vuoksi olet sanonut

miehellesi katkeria sanoja, niin saat niellä ne takaisin sisääsi. Sinun

pitäisi toki voida tehdä se, Kristiina -- kerranhan pidit kylläkin

lujasti Erlendin puolta -- et sietänyt kuulla totuuden sanaa hänen

käyttäytymisestään sinua kohtaan, kun hän oli menetellyt niin, etten

olisi ikinä uskonut kunnian miehen, saatikka korkeasyntyisen herran ja

hienon henkivartijan -- muistatko, miten tapasin teidät Oslossa? Sen

sinä saatoit antaa anteeksi Erlendille sekä silloin että myöhemmin --"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Olin heittänyt arpani yhteen hänen kanssaan silloin -- mihin olisin

joutunut sen jälkeen, jos olisin asettunut eri puolelle kuin Erlend?"

"Katso minuun, Kristiina", sanoi Simon Darre, "ja vastaa minulle

totuudessa pysyen. Jos olisin pitänyt kiinni isäsi antamasta sanasta

-- tahtonut ottaa sinut sellaisena kuin olit -- jos olisin sanonut

sinulle, ettet koskaan saisi kuulla minun muistuttavan sinulle

häpeääsi, mutta irti en sinua päästäisi -- mitä olisit tehnyt silloin?"

"En tiedä."

Simon nauroi koleasti:

"Jos olisin pannut määräkseni saada juoda häitä kanssasi -- suopeasti

olisit tuskin ottanut minua syliisi, Kristiina, ihanaiseni --"

Nyt oli Kristiina käynyt valkeaksi kasvoiltaan. Hän istui katsoen

maahan eikä vastannut. Simon nauroi samoin kuin äsken:

"En luule, että olisit minulle hellyyttä tuhlannut, kun olisin astunut

luoksesi morsiussänkyyn --"

"Luulen, että olisin ottanut puukon mukaani sänkyyn", kuiskasi

Kristiina puolitukahtuneesti.

"Huomaan, että tunnet laulun Borgin Knutista" -- Simon hymyili

mahtavasti. "En ole koskaan kuullut, että sellaista olisi tapahtunut

ihmisten kesken. Mutta Jumala tietää, etkö sinä sittenkin olisi tehnyt

niin, sinä!"

Vähän ajan perästä hän virkkoi jälleen:

"Ennen kuulumatontahan on kristittyjen ihmisten kesken sekin, että

aviopuolisot omin päinsä tekevät asumuseron, niinkuin te olette tehneet

-- ilman laillista syytä ja piispan lupaa. Ettekö te häpeä -- kaikki

te raastoitte maahan ja kaikkea te uhmailitte päästäksenne yhteen;

siihen aikaan, kun Erlend oli hengenvaarassa, et sinä ajatellut muuta

kuin hänen pelastamistaan, ja hän ajatteli paljon enemmän sinua kuin

seitsemää poikaansa ja mainettaan ja tavaraansa. Mutta kohta kun voitte

omistaa toisenne turvassa ja levossa, niin ette jaksa pitää sopua ja

rauhaa -- epäsopu ja tyytymättömyys vallitsi välillänne Husabyssäkin,

sen näin itse, Kristiina --

"Minä sanon sinulle, että poikiesi tähden sinun on pyrittävä

sovintoon miehesi kanssa. Jos sinun puolellasi on pienempi vääryys,

niin lienee sinun myös helpompi ojentaa Erlendille kätesi", sanoi hän

leppeämmin.

"Se on helpompi sinulle kuin Erlend Nikulauksenpojalle, joka asuu

ylhäällä Haugenissa köyhyydessä", virkkoi Simon jälleen.

"Ei se ole helppoa minulle", kuiskasi Kristiina. "Näyttää siltä, että

olen osoittanut voivani tehdä kovin vähän lasteni hyväksi. -- Olen

reuhtonut ja raatanut heidän hyväkseen --"

"Se on totta", sanoi Simon. Sitten hän kysyi: "Muistatko sitä päivää,

jolloin kohtasimme toisemme tiellä Nidarosin lähellä? Sinä istuit

ruohikossa ja annoit Naakkvelle rintaa --"

Kristiina nyökkäsi.

"Olisit voinut tehdä rinnoillasi olevalle lapselle niinkuin minun

sisareni teki omalle pojalleen -- luovuttaa hänet luotasi niille, jotka

paremmin kykenivät turvaamaan häntä?"

Kristiina pudisti päätään.

"Mutta pyytää hänen isäänsä unohtamaan, mitä ehkä olet sanonut hänelle

vihoissasi -- luuletko voivasi tehdä sen hänen ja kuuden muun kauniin

poikasi hyväksi -- sanoa miehellesi, että noiden nuorten miesten takia

tulee hänen palata heidän luokseen ja kotikartanoonsa?"

"Minä teen niinkuin sinä tahdot, Simon", sanoi Kristiina hiljaa.

"Kovilla sanoilla sinä olet tämän minulle sanonut", virkkoi hän hetken

perästä. "Ennenkin olet sinä kurittanut minua ankarammin kuin yksikään

muu maallikko --"

"Mutta nyt voinkin luvata sinulle, että tämä on viimeinen kerta" --

Simonin ääni sai muinoisen hilpeän, kiusoittelevan sävynsä. "Ei, älä

toki itke noin, Kristiina -- mutta muista, sisareni, että olet luvannut

tämän kuolevalle miehelle."

Vielä kerran tuli hänen silmiinsä vanha veitikkamainen välke:

"Tiedäthän, Kristiina -- olen joskus ennenkin saanut kokea, ettei

sinuun ollut luottamista?"

"Ole hiljaa nyt, rakas", pyysi hän hetken kuluttua, kuunneltuaan

Kristiinan katkonaista, katkeraa itkua: "Muistan, että olet ollut

meille hyvä, uskollinen sisar, sen voit uskoa. Ystäväthän meistä

sittenkin tuli loppujen lopuksi, Kristiinaiseni --"

Iltapuolella Simon pyysi noutamaan pappia. Sira Eirik saapui, ripitti

hänet ja antoi hänelle viimeisen voitelun ja ehtoollisen. Hän otti

hyvästit palvelusväeltään ja Erlendinpojilta, niiltä viideltä, jotka

olivat kotona -- Naakkven oli Kristiina lähettänyt Krukeen --; Simon

oli pyytänyt saada nähdä Kristiinan lapsia ja sanoa heille hyvästit.

Kristiina valvoi tämänkin yön kuolevan luona. Aamupuolella hän nukahti

hetkiseksi. Hän heräsi omituiseen ääneen -- Simon vaikeroi hiljaa

maatessaan. Tämä liikutti häntä niin valtavasti -- kuulla _hänen_

valittavan, hiljaa ja kipeästi kuin onneton, hylätty lapsi, nyt kun hän

kai luuli ettei kukaan sitä kuullut. Hän kumartui ja suuteli moneen

kertaan Simonin kasvoja. Hän tunsi tukahuttavan kalman hajun lehahtavan

jo hänen hengityksestään ja hänen ruumiistaan. Mutta kun päivä valkeni,

hän näki hänen silmiensä olevan yhtä elävät ja kirkkaat ja selkeät.

Kristiina näki, että hän kärsi kauheita tuskia, kun Jon ja Sigurd

nostivat hänet ylös lakanalla siksi aikaa kun hän korjasi hänen

vuodettaan ja laittoi sen niin pehmeäksi ja hyväksi kuin osasi. Ruokaa

ei hän ollut huolinut nyt vuorokauteen, mutta häntä janotti kovasti.

Kun Kristiina oli laittanut hänet vuoteeseen, pyysi Simon, että hän

tekisi hänen ylitseen ristinmerkin: "Nyt en voi liikuttaa vasempaakaan

käsivarttani enää."

-- Mutta kun siunaamme ristinmerkillä itseämme tai jotakin, jota

tahdomme ristillä suojata, silloin on meidän johdettava mieleemme,

kuinka risti tuli pyhitetyksi ja mitä se merkitsee, ja muistettava,

että Vapahtajan piinan ja kuoleman kautta sai tämä merkki kunnian ja

voiman --

Simon muisti kuulleensa joskus jonkun lukevan nämä sanat. Hänellä ei

tosin ollut ollut tapana ajatella paljon tehdessään ristinmerkkiä

rintansa tai talonsa ja tavaransa yli. -- Hän tunsi itsensä

keskeneräiseksi ja huonosti varustautuneeksi eroamaan tästä maailmasta

-- sai lohduttautua sillä, että oli valmistautunut niin hyvin kuin

ehti ripittäytymällä, ja viimeisen voitelun hän oli saanut. Ramborg --

mutta hän oli niin nuori, ehkäpä hän tulisi paljon iloisemmaksi toisen

miehen kanssa. Hänen lapsensa, ne sai Jumala ottaa turviinsa -- ja Gyrd

pitäisi uskollisesti ja ymmärtäväisesti huolta heidän parhaastaan. Ja

hänen itsensä oli sitten luotettava Jumalaan, joka ei tuomitse ihmistä

hänen arvonsa, vaan oman armonsa mukaan.

Päivällä saapuivat Sigrid Andreksentytär ja Geirmund Krukesta. Simon

tahtoi silloin, että Kristiina menisi lepäämään, hän kun oli nyt

valvonut ja hoitanut häntä niin kauan. "Ja pian käy kiusalliseksi olla

minun läheisyydessäni", sanoi hän hymyillen hiukan. Silloin Kristiina

puhkesi hetkeksi äänekkäisiin nyyhkytyksiin -- sitten hän kumartui ja

suuteli jälleen tuota kurjaa ruumista, joka oli jo alkanut hajota.

Simon makasi hiljaa. Kuume ja tuskat olivat nyt paljon lievemmät. Hän

makasi ja ajatteli, että kovin kauan ei kai enää kestäisi, ennen kuin

hän saisi vapautuksen.

Hän ihmetteli itsekseen, että oli puhunut Kristiinalle sillä tavoin. Ei

hän ollut aikonut sanoa hänelle sitä. Mutta hän ei ollut osannut puhua

toisin. Väliin se häntä oikein harmitti.

Mutta nyt ehtisivät kylmänvihat kai pian sydämeen asti. Ihmisen sydän

se on, joka ensiksi herää eloon äidin kohdussa ja viimeksi hiljenee

hänessä. Mutta nyt kai se varmaan jo pian hiljenisi hänessä --

* * * * *

Illalla hän oli houreissa. Pari kertaa hän vaikeroi ääneen, niin että

sitä oli kamala kuunnella. Mutta toisin vuoroin hän makasi hiljaa

naurellen ja mainiten omaa nimeään, kuten Kristiina luuli -- mutta

Sigrid, joka istui kumartuneena Simonin yli, kuiskasi hänelle, että

veli varmaan puhui eräästä pojasta, heidän serkustaan, jonka kanssa hän

oli ollut hyvä ystävä lapsuudessa. Keskiyön aikaan Simon rauhoittui

ja näytti nukkuvan. Silloin sai Sigrid houkutelluksi Kristiinan

heittäytymään vähän pitkäkseen huoneen toiseen sänkyyn.

Kristiina heräsi huoneessa vallitsevaan levottomuuteen -- se oli vähän

ennen päivänkoittoa -- silloin hän kuuli kuolinkamppailun alkaneen.

Simon oli menettänyt puhekyvyn, mutta vielä hän tunsi Kristiinan,

sen tämä saattoi nähdä hänen silmistään. Sitten oli ikään kuin jokin

teräs olisi murtunut niissä -- ne kierähtivät ylös luomien alle. Mutta

vielä makasi Simon jonkin hetken koristen elossa. Pappi oli tullut,

hän luki rukoukset kuolevan puolesta, ja molemmat naiset istuivat

vuoteen vieressä, ja koko talonväki oli huoneessa. Tuntia ennen

puolipäivänsoittoa hän vihdoin veti viimeisen henkäyksensä.

Seuraavana päivänä saapui Gyrd Darre ratsastaen Formon pihaan. Hän oli

ajanut yhden hevosen pilalle matkalla. Breidinissä ollessaan hän oli jo

kuullut veljensä kuoleman, joten hän oli alussa jokseenkin tyyni. Mutta

kun sisar heittäytyi itkien hänen kaulaansa, hän veti hänet itseään

vasten ja puhkesi hänkin itkemään kuin lapsi.

Ramborg Lauritsantytär makasi Dyfrinissä vastasyntynyt poika

rinnallaan, kertoi hän. Kun Gaute Erlendinpoika tuli ja toi sanan,

oli hän heti huutanut ääneen, että hän tiesi sen tulevan Simonin

kuolemaksi. Sitten hän kaatui lattialle kouristusten vallassa. Lapsi

oli syntynyt kuusi viikkoa ennen aikaansa, mutta sen toivottiin sentään

jäävän eloon.

Simon Andreksenpojalle pidettiin komeat hautajaiset, ja hänet

haudattiin aivan Olavinkirkon kuorin viereen. Kyläläisille oli mieleen

se, että hän oli valinnut tämän paikan leposijakseen. Vanha Formon

suku, joka loppui Simon Sæmundinpoikaan miehenpuolelta, oli ollut

mahtava ja kunniakas; Astrid Simonintytär oli tullut rikkaisiin

naimisiin, hänen pojillaan oli ritarinimet ja he istuivat kuninkaan

neuvostossa, mutta he kävivät harvoin äitinsä sukutalossa. Kun hänen

pojanpoikansa asettui asumaan taloon, tuntui ihmisistä melkein kuin

vanha suku olisi jälleen herännyt eloon; pian he unohtivat lukea Simon

Andreksenpoikaa ulkoseutulaiseksi, ja he surivat paljon sitä, että

hänen täytyi kuolla niin nuorena, sillä hän eli vain neljänkymmenen

kahden vuoden vanhaksi.

V

Viikko viikon jälkeen kului, ja Kristiina valmistautui sydämessään

viemään vainajan sanomaa Erlendille. Hän tahtoi sen kyllä tehdä --

mutta se tuntui hänestä vaikealta. Sillä välin oli paljon toimitettavaa

kotona talossa. Hän kulki ja tinki itseltään lykkäystä.

Helluntain tienoissa tuli Ramborg Lauritsantytär Formoon. Lapsensa

hän oli jättänyt Dyfriniin. He voivat hyvin, vastasi hän, kun

Kristiina kyseli heistä. Molemmat tytöt olivat itkeneet katkerasti ja

surreet isäänsä. Andres oli liian nuori ymmärtääkseen. Pienin, Simon

Simoninpoika, vaurastui, ja he toivoivat hänen kasvavan suureksi ja

vahvaksi.

Ramborg kävi kirkolla ja miehensä haudalla pari kertaa; muutoin hän

ei liikkunut mihinkään talostaan. Mutta Kristiina kävi hänen luonaan

niin usein kuin saattoi. Hän toivoi nyt hartaasti, että olisi tuntenut

paremmin nuoren sisarensa. Leski näytti suorastaan lapselliselta

surupuvussaan -- hennolta ja keskenkasvuiselta näytti hänen vartensa

raskaassa, tummansinisessä hameessa, pienet kolmikulmaiset kasvot

olivat keltaiset ja laihat liinakääreissään mustan villaisen hunnun

alla, joka laskeutui jäykästi poimuteltuna päälaelta melkein

hameenhelmaan asti. Ja hänellä oli tummat renkaat suurten silmiensä

alla, joiden terät nyt aina tuijottivat sysimustina ja suurina.

Heinäaikana oli yksi viikko, jolloin Kristiina ei voinut käydä

sisartaan tapaamassa. Heinäväeltään hän kuuli, että Ramborgin luona

Formossa oli vieras -- Jammælt Halvardinpoika. Kristiina muisti Simonin

maininneen tuosta miehestä; hänellä oli hyvin iso talo jokseenkin

lähellä Dyfriniä, ja hän ja Simon olivat olleet hyvät ystävät

lapsuudesta asti.

Kun heinäaikaa oli kestänyt viikon, tuli sadeilmoja; Kristiina ratsasti

silloin sisarensa luo. Kristiina istui ja puheli huonosta ilmasta ja

heinänteosta, kyseli miten Formossa asiat sujuivat -- silloin sanoo

Ramborg yhtäkkiä:

"Jon saa nyt hoitaa kodin täällä -- minä lähden etelään muutaman päivän

perästä, Kristiina."

"Niin, sinä kai kaipaat lapsiasi, poloinen", arveli Kristiina.

Ramborg nousi ja käveli lattialla.

"Sinä saat tietää jotain, joka hämmästyttää sinua", sanoi nuorempi

hetken perästä: "Sinä ja poikasi saatte pian kutsun kihlajaisiin

Dyfriniin. Annoin Jammæltille suostumukseni ennen kuin hän lähti

täältä, ja Gyrd kihlaa minut hänelle."

Kristiina istui äänettömänä. Sisar seisoi ja tuijotti häneen täyttä

terää, mustasilmäisenä ja kalpeana. Vihdoin vastasi vanhempi:

"Sinä et siis tule pitämään kauan leskeyttä Simonin jälkeen, ymmärrän

minä. -- Luulin sinun surreen häntä niin syvästi. -- Mutta sinullahan

on nyt oma valtasi --"

Ramborg ei vastannut. Silloin kysyi Kristiina hetken perästä:

"Tietääkö Gyrd Darre, että sinä aiot mennä uusiin naimisiin niin pian?"

"Tietää." Ramborg käveli taasen. "Helgakin kehoittaa -- Jammælt on

rikas." Hän nauroi. "Ja Gyrd on älykäs mies, hän on ymmärtänyt kyllä jo

aikoja sitten, että meidän yhteiselämämme oli kurjaa, Simonin ja minun."

"Mitä sinä sanotkaan! -- Ei kukaan muu ole varmaankaan otaksunut,

että teidän yhteiselämänne oli kurjaa", virkkoi Kristiina hetken

perästä. "Minä en tiedä kenenkään nähneen muuta kuin ystävyyttä ja

hyvänsuopuutta teidän välillänne. Simon mukautui sinun tahtoosi

kaikessa, antoi sinulle kaikkea, mitä toivoit itsellesi, aina hän

muisti sinun nuoruuttasi ja piti huolta siitä, että saisit nauttia

siitä ja säästyä vaivasta ja raadannasta. Lapsiaan hän rakasti

ja osoitti sinulle joka päivä kiittävänsä sinua siitä, että olit

synnyttänyt hänelle ne molemmat --"

Ramborg hymyili ivallisesti.

Kristiina vastasi kiivaasti:

"No jos niin on, että sinulla on tosiaankin aihetta sanoa, ettei teidän

yhteiselämänne ollut hyvää, niin varmasti ei syy siihen ole Simonin --"

"Ei", sanoi Ramborg. "Minä otan sen syykseni -- jos et _sinä_ uskalla."

Kristiina istui tyrmistyneenä.

"Luulen, että et itse tiedä, mitä puhut, sisko", sanoi hän viimein.

"Tiedän kyllä", vastasi Ramborg. "Mutta uskon mielelläni, ettet

sinä tiedä sitä. Niin vähän sinä olet ajatellut Simonia, että uskon

kernaasti tämän olevan uutta sinulle. Sinä katsoit kyllä, että oli hyvä

turvata häneen, kun tarvitsit auttajaa, joka mielellään olisi kantanut

vaikka tulista rautaa sinun tähtesi -- milloinkaan ei sinulta liiennyt

niin monta ajatusta sinne, missä Simon Andreksenpoika seisoi, että

olisit kysynyt mitä se hänelle maksoi --. Sain nauttia nuoruudestani,

ihan niin -- iloisena ja laupiaana nosti Simon minut satulaan ja

lähetti minut pois luotaan pitoihin tai huveihin, yhtä iloisena ja

laupiaana hän otti minut vastaan kotiin palatessani -- taputti minua

kuten taputti koiraansa ja hevostansa -- ei kaivannut minua, kuljinpa

missä hyvänsä --."

Kristiina oli noussut pystyyn -- hän seisoi äänettömänä pöydän

vieressä. Ramborg väänteli käsiään niin että nivelet naksuivat ja

käveli lattialla kävelemistään:

"Jammælt --" sanoi hän vähän rauhallisemmin. "-- Olen ymmärtänyt jo

vuodet pitkät, mitä hän ajatteli minusta. Näin sen jo silloin, kun

hänen vaimonsa vielä eli. Ei silti, että hän tietäisi ilmaisseensa

itsensä sanoillaan tai käytöksellään -- älä luulekaan! Hän suri

Simonia itsekin niin kovasti -- tuli minun luokseni tämän tästäkin ja

koetti lohduttaa minua -- se on tosi, se! Helga se sanoi sitten meille

molemmille, että hänen mielestään soveltuisi nyt, jos me --

"Enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi odottaa. En tule milloinkaan sen

enemmän tai vähemmän lohdutetuksi kuin olen --. Nyt haluan koettaa,

millaista on elää sellaisen miehen kanssa, joka on kulkenut vaiti ja

ajatellut minua vuodet pitkät. Tiedän liiankin hyvin, millaista on elää

sellaisen kanssa, joka kulkee vaiti ja ajattelee toista --"

Kristiina seisoi yhä liikkumatta. Ramborg seisahtui hänen eteensä

silmät säkenöiden:

"Sinä tiedät, että se on totta, mitä olen sanonut!"

Kristiina meni ulos huoneesta, ääneti, pää painuksissa. Hänen

seisoessaan sateessa pihalla odottaen, että renki taluttaisi esiin

hänen hevosensa, tuli Ramborg tuvan ovelle -- hän tuijotti vanhempaan

sisareensa mustin, vihaisin silmin.

* * * * *

Vasta toisena päivänä Kristiina muisti, mitä hän oli luvannut

Simonille, jos Ramborg menisi uusiin naimisiin. Hän ratsasti silloin

uudelleen Formoon. Se ei tuntunut hänestä helpolta. Ja pahinta oli

tietoisuus siitä, ettei hän kykenisi sanomaan mitään, mikä voisi olla

nuoremmalle sisarelle avuksi tai lohduksi. Tämä naimiskauppa Ælinin

Jammæltin kanssa tuntui hänestä harkitsemattomalta -- kun Ramborg oli

sellaisessa mielentilassa kuin oli. Mutta Kristiina ymmärsi, ettei nyt

hyödyttäisi hänen puhua vastaan.

Ramborg oli ynseä ja tyly ja tuskin vastasi toiselle. Hän ei tahtonut

millään muotoa suostua siihen, että tytärpuoli tulisi Jørundgaardiin.

"Ei suinkaan talossasi ole sellaista, että näyttäisi mielestäni hyvältä

lähettää nuorta tyttöä sinne." Kristiina vastasi sävyisästi, että

siinä saattoi Ramborg olla oikeassa. Mutta hän oli luvannut Simonille

tarjoutua tähän.

"No jollei Simon kuumehoureissaan ymmärtänyt loukkaavansa minua, kun

hän sitä pyysi, niin pitäisi sinun toki ymmärtää, että loukkaat minua

sanomalla sen", vastasi Ramborg, ja Kristiinan täytyi palata kotiin

tyhjin toimin.

Seuraava aamu lupasi poutaa. Mutta kun pojat tulivat sisään

aamiaiselle, sanoi Kristiina, että he saivat tehdä heinän ilman häntä;

hän aikoi lähteä matkalle ja viipyisi ehkä poissa muutamia päiviä.

"Ajattelen lähteä pohjoiseen Dovrelle tapaamaan isäänne", sanoi hän.

"On tarkoitukseni pyytää häntä unohtamaan välillämme olleen epäsovun --

kysyä, milloin hän tahtoo tulla kotiin meidän luoksemme."

Pojat punastuivat; he tuskin uskalsivat nostaa katsettaan, mutta äiti

huomasi hyvin, kuinka iloisiksi he tulivat. Hän veti Munanin luokseen

ja kumartui hänen ylitseen:

"Sinä kai tuskin muistatkaan isääsi, pienokainen?"

Poika nyökkäsi, ääneti, säteilevin silmin. Toinen toisensa jälkeen

katsoivat toisetkin pojat äitiin; tämä oli niin nuorekas kasvoiltaan ja

niin kaunis, etteivät he olleet nähneet häntä sellaisena moniin vuosiin.

* * * * *

Kristiina tuli pihalle vähän myöhemmin pukeutuneena matkaa varten

kirkkovaatteisiinsa: mustaan villahameeseen, jossa oli sinisiä ja

hopeisia ompeleita kauluksessa ja hihoissa, sekä mustaan hihattomaan

hilkkakaapuunsa, koska oli keskikesä. Naakkve ja Gaute olivat

satuloineet hänen hevosensa ja omansa myös; he aikoivat saattaa äitiä.

Hän ei sanonut mitään vastaan. Mutta hän ei puhellut juuri paljoa

pojilleen heidän ratsastaessaan pohjoiseen Rostenin yli Dovreen. Hän

oli enimmäkseen vaiti ja mietteissään, ja jos hän puhui pojilleen, niin

puhui hän muusta kuin asiastaan.

Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että näkivät mäkien lomitse ja

saattoivat erottaa Haugenin katot taivaanrantaa vasten, käski Kristiina

poikien kääntyä takaisin.

"Ymmärrättehän kai, että isällänne ja minulla on puhuttavana paljon

sellaista, minkä mieluimmin sanomme kahden kesken."

Veljekset nyökkäsivät; he hyvästelivät äitiään ja käänsivät ratsunsa

ympäri.

* * * * *

Tunturituuli puhalsi viileänä ja raikkaana Kristiinan kuumia poskia

vasten, kun hän pääsi viimeisen mutkan sivu. Aurinko valoi kultaisen

hohteen pienille harmaille rakennuksille, jotka loivat pitkiä varjoja

pihan yli. Ohra oli juuri tähkälle tulossa täällä ylhäällä -- se seisoi

kauniina pienillä saroillaan, loisti ja keinui tuulessa. Kaikilla

kiviraunioilla ja kumpujen huipuilla punoittivat korkeat, kukkivat

horsmat, ja paikoin oli heinä koottu suoviin. Mutta ei mitään eloa

ollut huomattavissa pihalla -- ei edes koiraa, joka olisi tullut

vastaan ja ilmoittanut vieraan.

Kristiina riisui satulan ja talutti hevosen vesiruuhen luo. Hän ei

halunnut päästää sitä irralleen täällä kartanolla -- siksi hän vei

sen talliin. Päivä paistoi sisään katossa olevasta suuresta reiästä

-- turve riippui riekaleina kattohirsien välistä. Eikä paikalla ollut

merkkiäkään siitä, että hevosta olisi ollut siellä ammoisiin aikoihin.

Kristiina hoiti hevosen ja palasi jälleen pihalle.

Hän kurkisti läävään. Se oli pimeä ja autio -- hän tunsi hajusta, että

sen oli täytynyt olla jo kauan autiona.

Joitakin metsäeläinten nahkoja oli ripustettu kuivumaan tuparakennuksen

seinälle -- parvi sinisiä kärpäsiä surahti ilmaan, kun hän läheni.

Pohjoispäähän oli luotu leveälti multaa ja turvetta, niin että laudan

reikä oli aivan peitossa. Sen oli Erlend varmaan tehnyt suojaksi

tuulelta.

Kristiina odotti, että tupa olisi ollut lukossa, mutta ovi aukeni, kun

hän tarttui ripaan. Erlend ei ollut edes sulkenut talonsa ovea.

Sietämättömän tympeä ilma kohtasi häntä, kun hän astui sisään -- väkevä

ja kirpeä nahan ja tallin haju. Ensimmäinen tunne, mikä hänet valtasi

hänen seisoessaan Erlendin tuvassa, oli viiltävä katumus ja surku. Tämä

asumus näytti hänestä enemmän metsäeläimen pesältä.

Ah niin, niin, Simon -- sinä olit oikeassa!

Tupa oli pieni, mutta se oli ollut hieno ja siisti. Olipa uunissa

muurattu savupiippukin, jottei se savuttaisi huoneeseen, kuten tuvan

uunit kotona. Mutta kun hän ryhtyi aukaisemaan peltiä saadakseen

huonon ilman vähän parantumaan, hän näki, että piippu oli tukittu

kivilohkareilla. Kuistille antavan ikkunan lasiruutu oli rikki ja

rievulla tukittu. Ja puulattia, joka ulottui yli koko tuvan, oli niin

likainen, että lankkuja tuskin saattoi erottaa. Ei ollut ainoatakaan

pielusta penkeillä, mutta aseita, taljoja ja vanhoja vaatteita ajelehti

ympäriinsä; likaisella pöydällä virui joitakin ruoanjätteitä. Ja

kärpäsiä surisi kaikkialla.

Hän säpsähti -- seisoi väristen -- henki salpautuneena mutta sydän

tykyttäen. Perimmäisessä sängyssä -- siinä sängyssä, missä _se_

oli maannut hänen viimeksi täällä käydessään -- makasi jotakin

sarkavaatteella peitettynä. Hän ei tiennyt itsekään, mitä hän luuli --.

Sitten hän puri hampaansa yhteen, pakottautui menemään sängyn luo ja

kohottamaan vaatetta. Siinä oli Erlendin haarniska, kypärä ja kilpi. Ne

viruivat paljaalla sängynpohjalla, vaatteella peitettyinä.

Hän katsahti toiseen sänkyyn. Se se oli, josta he olivat löytäneet

Bjørnin ja Aashildin. Siinä nukkui nyt Erlend. Hän itsekin nukkuisi kai

siinä ensi yönä.

Mutta millaiselta oli Erlendistä mahtanut tuntua asua tässä talossa,

nukkua täällä --? Jälleen hukkuivat kaikki Kristiinan muut tunteet

sääliin. Hän meni vuoteen luo -- sitä ei varmaan ollut kohennettu

pitkiin aikoihin. Heinät nahka-alustan alla oli maattu ihan koviksi.

Siinä ei ollut muuta kuin joku lampaantalja ja pari sarkapäällyksistä

päänalusta, niin likaisia että haisivat. Tomua ja roskaa pölähti

liikkeelle, kun hän tarttui vuodevaatteisiin. Erlendillä ei ole

parempaa vuodetta kuin jollakin hevospaimenella tallissaan.

Erlendillä, joka ei milloinkaan voinut saada kylliksi komeutta

ympärilleen. Erlendillä, joka pukeutui silkkipaitaan, samettiin ja

hienoihin turkiksiin, kun vain sai vähänkään tekosyytä siihen --

joka harmitteli sitä, että Kristiina antoi hänen lastensa kulkea

kotikutoisessa sarassa arkipäivinä ja joka ei ollut koskaan voinut

pitää siitä, että hän imetti ne itse ja kulki piikojensa kanssa

talontyössä kuten torpparinvaimo muka --.

Hyvä Luoja, mutta itsehän Erlend oli saattanut asiat tälle kannalle --!

-- Ei, minä en sano sanaakaan -- minä otan takaisin sisääni kaiken mitä

olen sanonut, Simon. Sinä olit oikeassa, -- täällä hän ei saa asua,

minun poikaini isä. Minä tarjoan hänelle käteni ja suuni ja pyydän

häntä antamaan anteeksi.

Se ei ole helppoa, Simon. Mutta sinä olit oikeassa --. Kristiina muisti

nuo terävät, harmaat silmät -- katse yhtä kiinteä melkein loppuun asti.

Tuossa kurjassa ruumiissa, joka oli jo alkanut hajota, loisti hänen

silmistään puhdas ja kirkas äly, kunnes sielu tempaistiin pois niinkuin

miekka työnnetään takaisin. Kristiina tiesi, että asia oli niinkuin

Ramborg oli sanonut. Simon oli rakastanut häntä kaikki nuo vuodet

läpeensä.

Joka ainoa päivä näinä Simonin kuoleman jälkeisinä kuukausina oli

hänen täytynyt ajatella häntä, ja nyt hänestä tuntui, että hän oli

ymmärtänyt sen jo ennen kuin Ramborg puhui. Hän oli häätynyt ottamaan

tänä aikana uudelleen esiin jokaisen muiston, mitä hänellä oli Simon

Darresta niin kauan kuin hän oli tämän tuntenut. Kaikkina näinä

vuosina hän oli säilyttänyt vääriä muistoja entisestä sulhasestaan;

hän oli väärentänyt noita muistoja niinkuin huono hallitsija väärentää

rahoja ja sekoittaa halpaa metallia hopeaan. Kun Simon vapautti hänet

ja otti kantaakseen syyn sopimuksen rikkomisesta -- oli hän sanonut

itselleen ja uskonutkin, että Simon Andreksenpoika kääntyi halveksien

pois hänen luotaan heti kun ymmärsi hänen olevan häväistyn. Kristiina

oli unohtanut, että kun Simon antoi hänelle vapauden siellä luostarin

tarhassa -- silloin hän varmasti ei vielä ajatellut, ettei hän olisi

puhdas ja viaton. Mutta Simon oli valmis kantamaan häpeän hänen

huikentelevaisuudestaan ja tottelemattomuudestaan ja vaatinut vain,

että hänen isänsä oli saatava tietää, ettei hän, Simon, ollut sanansa

pettäjä --.

Ja _senkin_ Kristiina nyt tiesi. Saatuaan tietää hänestä pahimman

oli Simon noussut pelastamaan hänelle edes kunnian kuorta maailman

silmissä. Jos Kristiina olisi voinut kääntää mielensä hänen puoleensa

silloin -- niin olisi Simon vielä ottanut hänet vaimokseen kirkon

ovella ja koettanut elää hänen kanssaan niin, ettei Kristiinan olisi

koskaan tarvinnut tuntea tämän kantavan mielessään muistoa hänen

häpeästään.

Ja sittenkin Kristiina tiesi kaikesta huolimatta, ettei hän olisi

voinut rakastaa Simonia. Ei koskaan hän olisi voinut rakastaa Simon

Andreksenpoikaa --. Vaikkakin Simonissa oli kaikkea sitä, minkä puute

Erlendissä oli saanut hänet ärtymään. Mutta silloin hän itse oli

viheliäinen nainen, joka valitti ja ruikutti --.

Simon oli antanut, loputtomasti vain antanut sille jota rakasti. Niin

oli kai hänkin, Kristiina, luullut tekevänsä.

Mutta kun hän otti vastaan Simonin lahjat ajattelemattomana ja

kiittämättömänä, oli Simon hymyillyt. Nyt Kristiina ymmärsi, että Simon

oli usein ollut raskaalla mielellä heidän ollessaan yksissä. Nyt hän

tiesi, että murhe oli piillyt tuon omituisen, liikkumattoman ilmeen

takana -- sitten Simon oli viskannut jonkun sattuvan leikillisyyden --

sysännyt sen syrjään ja ollut yhtä valmis suojelemaan ja auttamaan ja

antamaan --.

Kristiina itse oli vihoitellut, tallettanut ja hautonut jokaista tuskaa

-- kun hän ojensi lahjojaan eikä Erlend nähnyt sitä --.

Täällä, tässä huoneessa, hän oli seisonut ja lausunut niin rohkeita

sanoja: "Itse lähdin harhateille enkä tule koskaan syyttämään Erlendiä,

jos tie vie umpeen." Hän oli lausunut tämän sille naiselle, jonka hän

ajoi kuolemaan saadakseen sijaa rakkaudelleen.

Kristiina voihkaisi ääneen, löi kädet yhteen rinnoilleen ja seisoi

huojutellen ruumistaan. Niin -- hän oli luvannut ylpeästi olla

syyttämättä Erlend Nikulauksenpoikaa, jos tämä kyllästyisi häneen,

pettäisi häntä, vaikkapa lähtisi poiskin hänen luotaan.

Niin -- mutta jos Erlend olisi tehnyt _sen_ -- niin Kristiinasta

tuntui, olisi hän voinut pitää sanansa. Jos Erlend olisi pettänyt

hänet _yhden_ kerran -- ja se olisi loppunut siihen. Mutta hän ei

ollut pettänyt -- oli vain horjunut ja horjunut ja tehnyt hänen

elämänsä yhdeksi ainoaksi huoleksi ja epävarmuudeksi -- ei, pettänyt ei

Erlend ollut häntä milloinkaan, turvannut ei hän myöskään ollut häntä

milloinkaan -- eikä Kristiina nähnyt tämän kaiken loppua vieläkään.

Tässä hän seisoi nyt kerjäämässä miestään tulemaan takaisin, jotta

tämä voisi tarjota hänelle joka päivä täyden maljan epävarmuutta ja

levottomuutta, turhia odotuksia, kaipauksia ja pelkoa ja toivoa, joka

särkyy --.

Ja hänestä tuntui, että Erlend oli nyt kuluttanut hänet loppuun.

Hänellä ei ollut enää nuoruutta eikä rohkeutta elää Erlendin kanssa

-- eikä hän varmaan tulisi koskaan niin vanhaksi, ettei Erlend

voisi leikkiä hänen mielensä kanssa. Ei kyllin nuori jaksaakseen

elää Erlendin kanssa, ei kyllin vanha jaksaakseen säilyttää

kärsivällisyytensä hänen kanssaan. Nureksija oli hänestä tullut -- hän

oli ehkä aina ollut sellainen. Simon oli oikeassa --.

Simon -- ja isä. He olivat kestäneet uskollisessa rakkaudessa häneen

kaiken sen, mitä hän oli sälyttänyt heidän kannettavakseen tämän miehen

tähden, jonka kanssa hän itse ei nyt enää jaksanut kestää.

Ah Simon, minä tiedän, ettet sinä ole toivonut kostoa minulle

milloinkaan. Mahtanetko, Simon, siellä haudassasi tietää, että minua

nyt on kyllä kohdannut kosto.

* * * * *

Mutta nyt ei Kristiina enää jaksanut, hänen täytyi ryhtyä johonkin.

Hän korjasi vuoteen, etsi pesintä ja luutaa, mutta sellaista ei

huoneesta näyttänyt löytyvän. Hän katsoi komeroon -- nyt hän ymmärsi,

miksi täällä haisi niin tallilta. Erlend oli laittanut sinne sijan

hevoselleen. Mutta siellä oli siistittyä ja puhdasta. Satula ja

valjaat, jotka riippuivat seinällä, olivat hyvin hoidetut ja voidellut,

ja rikkeimet korjatut.

Jälleen karkotti sääli kaikki muut ajatukset. Pitikö hän Mustaa tuolla

sisällä siksi, ettei jaksanut olla ihan yksin --?

* * * * *

Kristiina kuuli liikettä kuistilta. Hän meni ikkunan luo -- se oli

täynnä tomua ja lukinverkkoja, mutta hän oli erottavinaan jonkun. Hän

veti pois rievun ja kurkisti. Siellä oli nainen, joka laski kuistille

maitosangon ja pienen juuston. Hän oli ikäpuoli, ontuva, ruma ja

köyhästi vaatetettu. Kristiina tiesi tuskin itsekään, kuinka paljon

helpommin hän hengitti.

Hän siisti tuvan niin hyvin kuin voi. Hän löysi kirjoituksen, jonka

Bjørn Gunnarinpoika oli laatinut erääseen sivuseinän hirteen -- se oli

latinaa, minkä vuoksi hän ei kyennyt selvittämään sitä kokonaan, mutta

kirjoittaja käytti itsestään nimityksiä Dominus ja Miles, ja Kristiina

luki siitä hänen Elvesysselissä olevan sukukartanonsa nimen, jonka hän

oli menettänyt Aashild Gautentyttären tähden. Kunniatuolin hienojen

leikkauskoristeiden joukossa oli Bjørnin kilpivaakuna yksisarvisineen

ja merililjanlehtineen.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua Kristiina oli kuulevinaan hevosen liikettä ulkoa.

Hän meni eteiseen ja kurkisti.

Talon yläpuolella olevasta lehtimetsästä tuli korkea musta ori vetäen

halkokuormaa. Erlend käveli vieressä ja ajoi. Kuormalla istui koira, ja

toisia juoksenteli ympärillä.

Musta, kastilialaisratsu, uurasti valjaissa ja veti halkoreen perille

pihanurmea pitkin. Muuan koirista hyökkäsi haukkuen pihan poikki.

Erlend, joka oli alkanut riisua valjaita, huomasi nyt koirien

käytöksestä, että jotakin erikoista täytyi olla käsillä. Hän otti

halkokirveen kuormalta ja alkoi astella tuparakennusta kohti.

Kristiina pakeni jälleen sisään ja päästi salvan alas jälkeensä. Hän

hiipi uuninmuurin viereen, seisoi vavisten ja odotti.

Erlend astui sisään, tukkikirves kädessä ja koirat loikkien hänen

edellään ja jäljessään kynnyksen yli. Ne löysivät heti vieraan ja

haukkuivat vimmatusti.

Ensimmäinen, minkä Kristiina näki, oli Erlendin kasvoille läikähtävä

veriaalto, nuorekas ja punainen. Eloisa värähtely hänen hienon ja

herkän suunsa ympärillä, suuret silmät kulmien varjossa --

Tuo näky salpasi Kristiinan hengityksen. Hän näki kyllä Erlendin

kasvojen alaosaa peittävän vanhan parransängen, näki, että hänen

takkuinen tukkansa oli raudanharmaa -- mutta väri, joka lehahti hänen

poskilleen ja heti taas katosi nopein vaihtein, oli ihan niinkuin ennen

niiden ollessa vuosiltaan nuoremmat -- hän oli niin nuori ja kaunis,

oli kuin ei mikään olisi voinut saada häntä lannistumaan --.

Hän oli kurjissa vaatteissa -- sininen paita likainen ja ryysyinen; sen

päällä oli hänellä nahkaiset nyöriliivit, naarmuiset ja hankautuneet ja

nyörinreiät repeytyneet, mutta ne mukautuivat tiiviisti ja pehmeästi

ruumiin miellyttävien ja voimakkaitten liikkeitten mukaan. Tiukat

nahkahousut olivat rikki toisesta polvesta ja ratkenneet ompeleestaan

toisen säären takaa. Eikä hän sittenkään ollut koskaan näyttänyt

enemmän päälliköitten ja mahtimiesten jälkeläiseltä kuin nyt. Kuinka

levollisen kaunis oli hänen pitkän, solakan, leveähartiaisen ja hieman

etukumaran vartalonsa ja pitkien, hoikkien jäseniensä ryhti hänen

seisoessaan siinä hiukan toisen jalkansa varassa, toinen käsi pidellen

kapeilla uumilla olevasta vyöstä, toinen, kirvestä kannattava, sivulla

riippuen.

Hän oli kutsunut koirat luokseen, seisoi ja katsoi Kristiinaan,

punastui ja kalpeni eikä virkkanut mitään. Pitkän tuokion olivat

molemmat vaiti. Vihdoin mies virkkoi hiukan epävarmalla äänellä:

"Oletko sinä tullut tänne, Kristiina?"

"Mieleni teki nähdä, millaista sinulla on täällä", vastasi vaimo.

"No, sen olet nyt nähnyt." Mies loi katseen yli tuvan. "Näet, että

minulla on täällä mukiinmenevää -- oli hyvä, että satuit tulemaan

sellaisena päivänä, jolloin täällä on siistiä ja hienoa --" Hän huomasi

kuin hymyn varjon Kristiinan kasvoilla. "-- Tai ehkä sinä oletkin

siistinyt täällä", lisäsi hän ja nauroi hiljaa.

Erlend laski kirveen pois kädestään ja istuutui lattiapenkille nojaten

selkänsä pöytään. Yhtäkkiä hän tuli vakavaksi:

"Sinä seisot niin -- eihän lie vain mitään hullusti kotona --

Jørundgaardissa tarkoitan -- poikien suhteen?"

"Ei." Nyt oli Kristiinalla tilaisuus esittää sanottavansa: "Pojat

vaurastuvat hyvin ja luontuvat kunnollisiksi. Mutta he ikävöivät

kovasti sinua, Erlend. Se minulla oli asiana -- olen tullut tänne,

mieheni, pyytääkseni sinua palaamaan kotiin meidän luoksemme. Me

kaipaamme sinua kaikki?-" Hän loi katseensa alas.

"Sinä olet hyvännäköinen, Kristiina --" Erlend katsoi häneen hiukan

hymyillen.

Punaisena, kuin olisi Erlend lyönyt häntä korvalle, seisoi Kristiina.

"Ei sen vuoksi --"

"Tiedän kyllä, ettet ole tullut sen vuoksi, että pitäisit itsesi liian

nuorena ja reippaana leskenpäiviä viettämään", puuttui Erlend toisen

lauseeseen tämän pysähdyttyä. "En luule siitä koituvan mitään hyvää,

jos palaisin kotiin, Kristiina", sanoi hän vakavammin. "Sinun käsissäsi

menestyy kaikki Jørundgaardissa, minä tiedän sen -- sinulla on hyvä

onni toimissasi. Ja minä olen varsin tyytyväinen tähän olooni."

"Pojat eivät viihdy, kun me olemme epäsovussa", vastasi Kristiina

hiljaa.

"Noo --" Erlend venytti pitkään. "He ovat niin nuoria, en usko sen

niin painavan heitä, etteivät he unohtaisi sitä, kun heidän aikansa

tulee miehistyä. Ja voinhan minä muuten sanoakin sinulle", lisäsi hän

hymähtäen. "Minä tapaan heitä silloin tällöin --"

Kristiina tiesi sen, -- mutta hän tunsi sen ikään kuin nöyryytykseksi

ja ikään kuin toinen olisi sen siksi tarkoittanutkin -- tämä kun luuli,

ettei hän sitä tiennyt. Pojat eivät koskaan olleet sitä tienneet. Mutta

hän vastasi vakavana:

"Silloin tiedät myös, että moni asia on Jørundgaardissa toisin kuin

olla pitäisi --"

"Me emme koskaan puhu sellaisista", sanoi Erlend hymyillen äskeiseen

tapaan. "Me metsästelemme yksissä -- mutta sinun on varmaan nälkä

ja jano" -- hän hypähti ylös. "Ja sinä seisot -- istu toki tähän

selkätuoliin, Kristiina -- istu nyt, rakkaani! En minä tahdo tehdä

sijaasi siinä ahtaaksi --"

Erlend nouti huoneeseen maidon ja juuston, haki esiin leipää,

voita ja kuivattua lihaa. Kristiinan oli nälkä ja varsinkin jano;

kuitenkin hänen oli vaikea saada ruokaa alas. Erlend söi nopeaan ja

huolimattomasti, kuten hänen tapansa oli ollut aina, kun hän ei ollut

vieraiden joukossa -- mutta hän lopetti pian.

Hän puheli sillä välin itsestään. Tuolla alempana mäellä asuvat ihmiset

viljelivät hänen maataan ja toivat hänelle maitoa ja vähän ruokaa --

muuten hän eleli kauempana riistaa pyytäen ja kalastellen. Mutta nyt

hänellä oli aikomuksena lähteä ulkomaille, mainitsi hän äkkiä. Koettaa

päästä jonkun ulkomaalaisen sotapäällikön palvelukseen --.

"Eihän toki, Erlend!"

Erlend katsahti häneen nopeaan ja tutkivasti. Mutta Kristiina ei

sanonut enempää. Tuvassa alkoi hämärtää -- Kristiinan kasvot ja

pääliina hohtivat valkoisilta tummaa seinää vasten. Erlend nousi ja

teki tulen uuniin. Sitten hän istahti kahdareisin lattiapenkille,

vaimoonsa päin kääntyneenä; punainen tulenloimu väikehti hänen yllään.

Kuinka hän saattoi sellaista ajatellakaan! Hänhän oli melkein yhtä

vanha kuin Kristiinan isä oli ollut kuollessaan. Ja saattoi kuitenkin

hyvin uskoa, että hän tekisi sen jonakin päivänä -- lähtisi tuollaisen

päähänpiston ajamana maailmalle etsimään uusia seikkailuja.

"Eikö mielestäsi se riitä", sanoi vaimo kiivaasti, "eikö se riitä, että

karkasit pois kylästä poikiesi ja minun luotani -- etkö nyt voi enää

olla samassa maassakaan!"

"Jos olisin ymmärtänyt mitä ajattelet minusta, Kristiina", sanoi Erlend

vakavasti, "niin olisin lähtenyt sinun talostasi jo ennemmin! Mutta

minä ymmärrän nyt, että sinun on täytynyt kärsiä minun takiani _paljon_

--"

"Tiedäthän toki sen, Erlend -- sinä puhut _minun_ talostani, mutta

sinulla on isännyysoikeus kaikkeen mitä minulla on." Kristiina kuuli

itsekin, kuinka heikoksi hänen puheensa kävi.

"Niin", vastasi Erlend. "Mutta minä tiedän itsekin, että olin oman

osuuteni huono isäntä." Hän oli vaiti hetkisen. "Naakkve -- muistan,

kun hän oli vielä syntymätön -- sinä puhuit kantamastasi lapsesta, joka

nousisi kunniaistuimelleni minun jälkeeni. Minä ymmärrän nyt, Kristiina

-- se oli kovaa sinulle -- parasta on, että asiat jäävät nykyiselleen.

Ja minä viihdyn hyvin tässä olossani --"

Kristiina katsoi väristen ympärilleen pimenevässä tuvassa -- nyt

täyttivät varjot joka loukon, ja tulenloimu tanssi --.

"En minä ymmärrä", sanoi hän valmiina lysähtämään kokoon, "miten sinä

jaksat olla tässä talossa. Sinulla ei ole mitään askartelua, ei ketään

ole lähelläsi -- hankkisit itsellesi edes työmiehen --"

"Tarkoitat, että minun olisi itse hoidettava taloa --" Erlend nauroi.

"Ei toki, Kristiina, tiedäthän sen, ettei minusta ole paljoa talon

isännäksi. Minä en voi pysyä rauhassa paikoillani --"

"Rauhassa --. Täällä sinä kyllä olet hyvinkin rauhassa -- koko pitkän

talven --"

Erlend hymyili itsekseen, katse omituisena, kauas tähyävänä:

"Niin siinä mielessä --. Kun minun ei tarvitse ajatella muuta kuin

mitä mielessäni väikkyy -- voin mennä ja tulla mieleni mukaan. Niin,

tiedäthän -- minä olen aina ollut sellainen, että kun ei ole mitään,

minkä vuoksi on valvottava, niin minä voin nukkua -- minä nukun kuin

karhu pesässään, kun ilma on sellainen, ettei voi kuljeksia tunturilla

--"

"Eikö sinua koskaan pelota olla yksin täällä?" kuiskasi Kristiina.

"Siksikö, että täällä sanotaan kummittelevan? En ole koskaan

huomannut mitään. Toisinaan olen toivonut, että sukulaiseni Bjørn

tulisi tervehtimään minua. Muistatko, kuinka hän kerran sanoi

minulle luulevansa, että minulla ei olisi luontoa tuntea miekanterää

kurkullani. Tekisi mieleni vastata nyt tuolle ritarille, etten

paljoakaan säikähtänyt, kun tunsin köyden henkitorveni ympärillä."

Kävi pitkä väristys naisen ruumiin läpi. Hän istui äänettömänä.

Erlend nousi seisomaan.

"On kai aika meidän mennä jo nukkumaan, Kristiina."

Jäykistyneenä ja kylmänä näki Kristiina Erlendin ottavan peitteen

varustuksensa päältä, levittävän sen vuoteelle ja sullovan sen

likaisten päänalusten yli. "Se on paras mitä minulla on", sanoi mies.

"Erlend!" Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Hän etsi jotakin

sanottavaa saadakseen vielä vähän lykkäystä -- häntä pelotti niin.

Silloin hän muisti asian, joka hänen piti toimittaa.

"Erlend -- minulla on sinulle sanoma. Simon pyysi minua kuolinvuoteella

maatessaan viemään sinulle häneltä sellaiset terveiset, että hän oli

katunut joka päivä niitä sanoja, jotka hän sinulle lausui viimeksi

erotessanne. Miehuuttomiksi hän itse niitä sanoi -- ja hän pyysi sinua

antamaan ne hänelle anteeksi."

"Simon." Erlend seisoi pitäen toisella kädellään sängynpatsaasta ja

katsoen lattiaan. "Hän on se mies, josta vähimmin haluan itselleni

muistutettavan."

"Enhän minä tiedä, mitä teidän välillänne on ollut", sanoi Kristiina.

Hänestä tuntui, että nuo Erlendin sanat olivat kummallisen

sydämettömät. "Mutta merkillistä olisi eikä lainkaan Simonin tapaista,

jos olisi niinkuin hän itse sanoi, että hän on kohdellut sinua

epäjalosti. Ei liene kaikki syy ollut hänen, jos niin oli --"

Erlend pudisti päätään: "Hän puolusti ja auttoi minua kuin veli, kun

sitä tarvitsin", sanoi hän matalasti. "Ja minä otin vastaan hänen

apunsa ja ystävyytensä, enkä ymmärtänyt, että hänen on aina ollut

vaikea sietää minua.

"Minusta tuntuu, että olisi ollut helpompi elää entisaikaan, jolloin

kaksi sellaista miestä kuin hän ja minä menivät kaksintaisteluun --

kohtasivat toisensa saarella ja antoivat aseonnen ratkaista, kumpi

heistä saisi omistaa vaalean neidon --"

Hän otti vanhan viitan penkiltä ja heitti sen käsivarrelleen:

"Ehkä tahdot koirat luoksesi huoneeseen yöksi?" Kristiina oli noussut

seisomaan:

"Mihin sinä lähdet, Erlend?"

"Riiheen nukkumaan --"

"Älä --!" Erlend pysähtyi, jäi seisomaan solakkana ja suorana ja

nuorteana uunin raukenevan hiilloksen himmeässä punahohteessa. "Minä en

uskalla maata yksin tässä huoneessa -- en uskalla --"

"Uskallatko sitten maata minun sylissäni?" Kristiina erotti hämärässä

hymyn miehensä kasvoilla, ja hän voipui siitä. "Etkö pelkää, että

rutistan sinut kuoliaaksi, Kristiina?"

"Kunpa tekisitkin sen --" Kristiina vaipui miehensä syliin.

* * * * *

Herätessään hän näki ikkunaruudusta, että ulkona mahtoi olla päivä.

Hänen rintaansa painoi ahdistavasti -- Erlend nukkui pää hänen

olallaan, hän oli ojentanut toisen käsivartensa hänen ylitseen ja piti

kädellään hänen vasemmasta olkavarrestaan.

Vaimo katsoi miehensä raudanharmaata tukkaa. Hän näki omat kutistuneet

rintansa -- niiden ylä- ja alapuolella kuulsivat kylkiluiden korkeat

kaaret ohuen ihopeitteen alla. Hänet valtasi jonkinlainen kauhu, kun

viime yön muistot toinen toisensa jälkeen johtuivat hänen mieleensä.

Tässä huoneessa -- he molemmat siinä iässä --. Vastenmielisyys ja

häpeä valtasivat hänet, kun hän näki verestävät pilkut kuluneissa

äidin-käsivarsissaan, kuivuneessa povessaan. Kiivaasti hän tarttui

taljaan tahtoen peittää itsensä.

Erlend heräsi, kavahti kyynärpäänsä varaan ja tuijotti vaimonsa

kasvoihin -- hänen silmänsä olivat sysimustat unen jäljiltä:

"Luulin --", hän heittäytyi jälleen vaimonsa viereen; tämän koko

olemusta värisytti syvään ja rajusti, kun hän kuuli miehensä äänen

riemukkaan ja huolekkaan soinnin -- "luulin nähneeni jälleen unta --"

Vaimo avasi huulensa hänen suutaan kohti ja kietoi käsivartensa hänen

kaulaansa. Ei koskaan, koskaan ollut tuntunut niin siunatulta --.

Iltapäivällä, päivänpaisteen jo kellertäessä ja varjojen venyessä

pitkinä vihreällä pihalla, he lähtivät noutamaan vettä purosta.

Erlend kantoi molempia isoja sankoja. Kristiina käveli hänen

rinnallaan nuorteana, solakkana ja norjana. Pääliina oli valahtanut

alas ja virui hänen hartioiltaan; hänen tukkansa loisti ruskeana ja

paljaana päivänpaisteessa. Hän tunsi itsekin sulkiessaan silmänsä

ja kohottaessaan kasvonsa valoa kohti -- että hän oli tullut

punaposkiseksi, että hänen kasvonpiirteensä olivat pehmenneet. Joka

kerta vilkaistessaan mieheensä hän loi liikuttuneena katseensa maahan

-- nähdessään Erlendistä, kuinka nuori hän itse oli.

Erlendin mieleen johtui, että hänen piti pestä itsensä. Sillä aikaa kun

hän meni hiukan alemmaksi puron vartta, istui Kristiina ruohoturpeelle

ja nojasi selkäänsä kiveen. Tunturipuro solisi ja loiskutti hänet

puoliuneen -- silloin tällöin, kun sääsket ja kärpäset koskettivat

hänen ihoaan, hän avasi vähän silmiään ja huitaisi kädellään. Alhaalla

puronpoukamaa reunustavien pajupensaitten välissä hän näki Erlendin

valkoisen ruumiin häämöttävän -- hän seisoi jalka kivelle nostettuna

ja hankasi itseään ruohotukoilla. Kristiina sulki silmänsä jälleen ja

hymyili väsyneen onnellisena. Hän oli yhtä voimaton Erlendiä vastaan

vieläkin --.

Mies tuli ja heittäytyi ruohikolle hänen eteensä -- tukka märkänä,

vedenviileys punaisilla huulillaan, kun hän painoi ne Kristiinan

käteen. Hän oli ajanut partansa ja hakenut ylleen paremman paidan

-- mutta kovin erinomainen ei sekään ollut. Hymyillen hän kouraisi

kainaloaan, mistä paita oli rikki:

"Olisitpa voinut tuoda minulle paidan, kun vihdoinkin tulit tänne."

"Otan ommellakseni sinulle paidan heti kun tulen kotiin, Erlend",

vastasi Kristiina hymyillen ja sivusi kädellään miehensä otsaa. Mies

tarttui siihen kiinni:

"Et koskaan enää lähde nyt täältä, Kristiinaiseni --"

Vaimo vain hymyili eikä vastannut. Erlend työntyi hiukan eteenpäin,

niin että tuli makaamaan vatsallaan. Pensaiden alla kosteassa varjossa

kasvoi ryhmä pieniä valkoisia tähtikukkia. Niiden lehdet olivat

sinerväsuonisia kuin naisen povet, jokaisen kukan keskellä oli pieni

ruskeansininen nuppu. Erlend poimi ne jok'ainoan:

"Sinä, Kristiina, joka olet niin viisas sellaisissa, tiedät kai näiden

nimen?"

"Ne ovat Friggjan-yrttejä -- ei, Erlend --" Hän punastui ja työnsi pois

miehen käden, kun tämä tahtoi pistää kukat hänen povelleen.

Erlend nauroi ja puraisi hiukan jokaista valkoista terälehteä

yksitellen. Sitten hän pani kukat Kristiinan avoimeen käteen ja sulki

hänen sormensa niiden ympärille:

"Muistatko, kun kävelimme yrttitarhassa Hofvinin sairaalan luona --

sinä annoit minulle ruusun?"

Kristiina pudisti verkalleen päätään ja hymyili hiukan:

"Enpäs. Sinä otit ruusun minun kädestäni."

"Ja sinä annoit minun ottaa. Ja samoin annoit minun ottaa itsesikin,

Kristiina -- niin lempeänä ja lauhkeana kuin ruusu -- sitten pistelit

sinä minut verille toisinaan, herttaiseni." Hän heittäytyi Kristiinan

helmaan ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen: "Eilen illalla,

Kristiina -- silloin se ei auttanutkaan -- sinä et päässytkään sillä,

että istuit säyseästi odottaen --"

Kristiina kallisti kasvonsa alas ja kätki ne hänen olkapäätään vasten.

* * * * *

Neljäntenä päivänä he olivat paenneet koivikkoon talon yläpuolella

oleville kummuille. Sillä sinä päivänä vuokraaja korjasi heinää. Ja

Kristiina ja Erlend olivat keskenään yhtä mieltä siitä, vaikkeivät

olleet siitä puhuneet, ettei kenenkään tarvinnut tietää Kristiinan

olevan miehensä luona. Erlend kävi alhaalla rakennusten luona pari

kertaa noutamassa ruokaa ja juomaa, mutta Kristiina jäi istumaan

kummulle pikkukoivujen väliseen kanervikkoon. Siltä paikalta missä

istuivat he saattoivat nähdä miehen ja vaimon uurastavan ja kantavan

heinätaakkoja kotiin selässään.

"Muistatko", kysyi Erlend, "sitä kertaa, jolloin lupasit, että kun

minä eläisin sulkeutuneena tuntureilla olevaan erakkotaloon, niin sinä

tulisit pitämään minulle taloutta? Sinä tahdot kai tänne kaksi lehmää

ja pientä karjaa --?"

Kristiina naurahti ja vatvoi hänen tukkaansa.

"Mitä luulisit poikien pitävän siitä, Erlend -- että heidän äitinsä

lähtisi ja jättäisi heidät sillä tavalla --?"

"Luulen, että heistä olisi mieleen saada itse isännöidä

Jørundgaardissa", sanoi Erlend hymyillen. "Heillä on siihen kyllä

tarpeeksi ikää. Gautehan on jo täysi isäntä nuoruudestaan huolimatta.

Ja Naakkve on jo melkein mies."

"Ei toki." Äiti hymyili hiljaa. "Kyllä kai hän itse niin arvelee --

taitavat arvella niin kaikki viisi -- mutta kyllä kai siihen jotakin

tarvitaan vielä, ennen kuin hänellä on miehen mieltä --"

"Jos hän isäänsä tulee, niin voi sattua, että hän saa sen myöhään tai

ei koskaan", vastasi Erlend. Hän hymyili ovelasti: "Sinä luulet voivasi

piilottaa kaikki lapsesi vielä viittasi liepeiden alle, Kristiina.

Naakkve tuli poikalapsen isäksi tässä kesällä -- et taida sitä tietää

--?"

"Eihän --!" Kristiina istui punaisena ja kauhistuneena.

"No, se oli kuolleena syntynyt -- ja poika varoo nyt varmaan tulemasta

sinne enää -- se oli Paavalin pojan leski täällä Haugsbrekkenissä;

nainen sanoi sen olleen Naakkven, ja aivan syytön hän tuskin oli,

kuinka koko juttu muutoin lienee ollutkin. Niin -- niin vanhaa väkeä me

nyt olemme, sinä ja minä --"

"Voitko puhua tuolla tavoin siitä, että poikasi on hankkinut itselleen

häpeää ja harmia!" Kristiinan sydäntä leikkasi, että mies saattoi puhua

noin kevytmielisesti -- ja että tätä näytti huvittavan, ettei Kristiina

ollut tiennyt asiasta mitään.

"No mitä sitten toivot minun sanovan?" kysyi Erlend entiseen sävyyn.

"Poika on kahdeksantoista vuoden vanha. Nyt näet itsekin, ettei

hyödytä suuria sinun kulkea ja paimentaa poikiasi niinkuin he olisivat

lapsia. Kun muutat tänne minun luokseni, voimme neuvotella hänen

naittamisestaan --"

"Luuletko käyvän helpoksi meille saada Naakkve tasavertaisiin naimisiin

--! Ei, mieheni, tämän jälkeen arvelen sinun itsekin ymmärtävän,

että sinun on seurattava minua kotiin auttamaan minua poikien

hallitsemisessa."

Erlend kohottausi kiivaasti kyynärpäänsä varaan:

"Sitä minä en tee, Kristiina. Muukalaisena minä olen ja pysyn sinun

kotipaikallasi -- siellä ei yksikään ihminen muista minusta muuta

kuin että minut tuomittiin kuninkaanpettäjäksi ja maankavaltajaksi.

Etkö koskaan ajatellut minun Jørundgaardissa ollessani, että oloni

siellä oli epämieluista -- olin tottunut kotona Skaunissa olemaan

toisenlaisessa arvossa ihmisten joukossa. Siihenkin aikaan --

nuoruudessani -- kun puheet liikkuivat minun huonosta elämästäni ja

minä olin kirkonkirouksessa -- olin kuitenkin Erlend Nikulauksenpoika

Husabyn herra! Sitten tuli se aika, Kristiina, jolloin minulla

oli onni näyttää noille pohjanpuolen ihmisille, että aivan isieni

suvusta huonontunut en sentään ollut -- Ei, sanon minä! Täällä, tässä

piskuisessa talossa minä olen vapaa mies -- kukaan ei tähyile eikä

juoruile selkäni takana. -- Kuuletko, Kristiina, ainoa rakkaani -- jää

luokseni! Koskaan et ole saava syytä katua sitä. Täällä on parempi

asua kuin oli Husabyssä konsanaan. En tiedä mistä johtui, Kristiina

-- minä en ollut koskaan iloinen enkä huoleton mieleltäni siellä, en

lapsena enkä myöhemminkään. Helvettiä oli oloni silloin kun Eline

oli siellä luonani, emmekä sinä ja minäkään olleet koskaan oikein

vilpittömästi iloisia siellä. Jumala kaikkivaltias tietää kuitenkin,

että minä olen pitänyt sinusta joka päivä ja joka hetki niin kauan kuin

olen sinut tuntenut. Noiduttu lienee se talo ollut -- äiti kiusaantui

siellä kuoliaaksi, ja isäni oli aina iloton mies. Täällä on hyvä olla,

Kristiina -- jos sinä vain tahdot olla luonani. Kristiina -- niin totta

kuin Jumala on kuollut ristillä puolestamme, olet sinä minulle tänään

yhtä rakas kuin sinä iltana, jolloin nukuit viittaani kääriytyneenä --

Marketanmessun jälkeisenä yönä -- minä istuin ja katselin sinua, sinä

olit niin puhdas ja raikas ja nuori ja taittamaton kukkanen!"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Muistatko, Erlend, sinä yönä sinä lupasit, ettei minun tarvitsisi

koskaan itkeä yhtään kyyneltä sinun tähtesi --"

"Niin -- ja sen tietää Jumala ja kaikki taivaan pyhät että tarkoitin

totta! Toisin kävi kyllä -- kai täytyi käydä -- niin kaiketi käynee

aina niin kauan kuin ihminen elää tässä maailmassa. Mutta minä rakastin

sinua sekä silloin, kun kohtelin sinua pahoin, että silloin kun

kohtelin sinua hyvin. Jää tänne, Kristiina --!"

"Etkö ole koskaan ajatellut sitä", kysyi Kristiina hiljaa kuten

äskenkin. "Että pojillesi mahtaa olla vaikeaa, kun heidän isästään

puhutaan sillä tavalla kuin sanoit. Eiväthän he sentään voi karata

tuntureille kylänjuoruilta kaikki seitsemän --"

Erlend katsoi maahan:

"He ovat nuoria", sanoi hän; "uljaita ja kelpo poikia. He selviytyvät

kyllä. Mutta meillä, Kristiina, meillä ei ole kovin monta vuotta

jäljellä ennen kuin meistä tulee vanhoja -- tahdotko tuhlata sen ajan,

jolloin olet vielä kaunis ja terve ja kykenet iloitsemaan elämästä.

Kristiina --?"

Vaimo loi silmänsä alas miehen silmien hurjan välkkeen edestä. Hetken

perästä hän sanoi:

"Oletko unohtanut, Erlend, että pojistamme on kaksi vielä pikku lapsia?

Minkä arvoisena pitäisit minua, jos jättäisin Lauritsan ja Munanin?"

"No voithan ottaa heidät mukaasi tänne tuntureille -- jollei Lauritsa

mieluummin jää veljiensä luokse. Eihän hänkään ole mikään pikkupoika.

-- Onko Munan vielä yhtä sievä?" kysyi isä hymyillen.

"On", sanoi äiti, "hän on kaunis lapsi."

Sitten he istuivat kauan hiljaa. Ja kun he jälleen alkoivat puhella, he

puhuivat muista asioista.

* * * * *

Kristiina heräsi seuraavana aamuna päivän valjetessa, niinkuin oli

herännyt joka aamu täällä tuntureilla -- hän makasi ja kuunteli

hevosten töminää tuvan seinän takaa. Erlendin pää oli miltei hänen

sylissään. Muina aamuina herätessään varhaishetken haaleaan puolivaloon

hän oli tuntenut samaa ahdistusta ja häpeää kuin ensi kerrallakin

-- hän oli taistellut vaimentaakseen sitä. Olivathan he epäsopuisa

aviopari, joka oli nyt tehnyt sovinnon; eihän voinut mitään parempaa

tapahtua heidän lapsilleen kuin että heidän vanhempansa tulivat jälleen

ystäviksi.

Mutta tänä aamuhetkenä hän taisteli muistaakseen poikiaan. Sillä hän

oli kuin vuorennielemä -- suoraan Gerdarudin metsästä, missä Erlend oli

ensi kerran ottanut hänet syleilyynsä, oli tämä kantanut hänet mukanaan

tänne tuntureille. He olivat niin nuoria, ettei voinut olla todellista,

että hän oli jo synnyttänyt tälle miehelle seitsemän poikaa ja että hän

oli pitkien, täysikasvuisten miesten äiti. Mutta oli niinkuin hän olisi

maannut täällä Erlendin sylissä ja nähnyt vain unta niistä pitkistä

vuosista, jotka he olivat eläneet miehenä ja vaimona Husabyssä. Kaikki

Erlendin kevytmieliset sanat houkuttelivat ja soivat hänen mielessään

-- hänellä oli huimaavan pelokas tunne, ikään kuin Erlend olisi

pyyhkäissyt pois hänen hartioiltaan seitsenkertaisen vastuun taakan

-- sellaiselta mahtoi tuntua nuoresta tammasta, kun se seisoo satula

riisuttuna tunturilaitumella -- kuorma ja satula ja päitset ovat otetut

pois, ja sitä vastaan puhaltaa avaruuden ilmakas tuuli, se on vapaa

käymään laitumella hienoa tunturiruohoa syöden, vapaa kiitämään niin

kauas kuin tahtoo yli avaruuksien --.

Ja samalla aikaa hän jo kaipasi suloisesti ikävöiden kantamaan uutta

kuormaa. Hän kaipasi jo pientä hellää huimausta tuntien sitä olentoa,

joka nyt tulisi asumaan lähinnä hänen sydäntään yhdeksän pitkän

kuukauden ajan. Hän oli tuntenut sen itsessään varmaksi jo heti ensi

aamusta, jolloin hän heräsi täällä tuntureilla Erlendin sylissä.

Yhdessä hänen mielensä kovan ja kuivan, huohottavan kuumuuden kanssa

oli taakattomuus kaikonnut häneltä. Hänellä oli povensa kätkössä

Erlendin lapsi, ja omituisella lempeällä kärsimättömyydellä kurottui

hänen sielunsa jo sitä hetkeä kohti, jolloin se tulisi päivänvaloon.

Minun isot poikani eivät tarvitse minua, ajatteli hän. Heistä tuntuu

vain, että minä olen vastuksellinen ja kiusaan heitä. Me tulemme

olemaan vain heidän tiellään, pienokainen ja minä. Ei, minä en voi

lähteä täältä -- meidän on jäätävä tänne Erlendin luo. Minä en voi

lähteä --.

Mutta kun he istuivat yhdessä aamiaisella, hän yhtäkaikki huomautti,

että nyt hänen täytyi lähteä kotiin lasten luo.

Hän ajatteli Lauritsaa ja Munania. He olivat siksi isoja, että häntä

hävetti ajatella heidän oleskelevan täällä tunturilla Erlendin ja hänen

luonaan ja kenties katselevan ihmettelevin silmin vanhempiaan, jotka

olivat niin nuortuneet. Mutta ilman häntä eivät nämä kaksi voineet olla.

Erlend istui ja tuijotti häneen hänen puhuessaan kotiinpaluustaan.

Lopulta hän hymyili ohimennen:

"No -- jos tahdot, niin saathan lähteä!"

Erlend tahtoi saattaa häntä matkalle. Ja hän ratsasti mukana aina

läpi Rostenin, Siliin saakka, kunnes kirkonkatto alkoi pilkottaa

kuustenlatvojen yli. Silloin hän sanoi hyvästi. Hän hymyili viimeiseen

asti ovelan luottavaisesti:

"Tiedäthän sen, Kristiina -- joko tulet yöllä tai päivällä -- joko

minun on odotettava sinua vähän tai kauan aikaa -- minä otan sinut

vastaan iloiten kuin olisit Taivaan kuningatar, joka astuu pilvistä

alas asumukseeni --"

Kristiina nauroi:

"Noin suurta en minä uskalla tavoitella. Mutta ymmärrät kai hyvin nyt,

ystäväni, että suuri ilo syntyy kotonasi sinä päivänä, jolloin isäntä

palaa taloonsa."

Erlend pudisti päätään ja naurahti. Hymyillen he hyvästelivät,

hymyillen kallistui Erlend hänen puoleensa heidän istuessaan rinnakkain

pysäytettyjen ratsujensa selässä ja suuteli häntä moneen kertaan, ja

joka suutelon välissä hän katsoi vaimoon hymyilevillä silmillään:

"Saamme siis nähdä", virkkoi hän viimein, "kumpi meistä on

itsepäisempi, suloinen Kristiinani. Ei tämä tule olemaan viimeinen

kerta, kun tapaamme -- sen me tiedämme kumpikin!" Kun Kristiina

ratsasti kirkon ohi, hän tunsi pientä väristystä. Oli kuin hän olisi

palannut kotiin vuoresta. Kuin olisi Erlend itse vuorenhaltija, joka ei

voinut tulla kummulla olevan kirkon ja ristin ohi.

Hän kiristi ohjaksia -- hänen teki mieli kääntää ympäri ja ratsastaa

Erlendin jälkeen.

Sitten hän loi katseensa vihreiden nurmikenttien yli kauniiseen

taloonsa ja sen niittyihin ja peltoihin ja laakson pohjassa

suikertavaan virtaan. Tunturit kohosivat sinisessä autereessa --

taivas oli täynnä hattaraisia kesäpilviä. Se oli hulluutta. Tuolla,

heidän poikainsa luona, oli Erlendin koti. Hän ei ollut mikään

keijukaisritari, vaan kristitty mies, vaikkakin ihan täynnä hulluja

oikkuja ja mielettömiä päähänpistoja. Hänen aviomiehensä, jonka kanssa

hän oli puhunut sekä pahat että hyvät -- rakas, rakas, niin pahoin kuin

hän olikin kiusannut häntä arvaamattomilla mielijohteillaan. Hänen oli

siedettävä tuota miestä; kun hän kerran ei voinut elää ilman tätä, niin

oli hänen ponnisteltava ja koeteltava kantaa huoli ja epävarmuus niin

hyvin kuin taisi. Kauan ei hän luullut kestävän, ennen kuin mies tulisi

perässä -- nyt kun he olivat jälleen olleet yhdessä.