III

Päivät vierivät. Ensi alussa Kristiina ei ollut lainkaan peloissaan:

hän ei vaivannut itseään mietiskelemällä, mitä Erlend oikein mahtoi

ajatella, kun karkasi kotoaan tuolla tavalla äkkipäissään yön selkään,

tai kuinka kauan hän aikoi kökötellä metsätilallaan ja rangaista

vaimoaan poissaolollaan. Kristiinaa kiukutti miehensä menettely ylen

määrin ennen kaikkea sen vuoksi, ettei hän voinut kieltää olleensa

itsekin syyllinen epäsopuun ja sanoneensa sanoja, jotka hän nyt olisi

hartaasti halunnut saada lausumattomiksi.

Olihan hänessä itsessään tosin ennenkin ollut syytä, ja usein hän

oli pikaistuksissaan paiskannut ilkeitä ja pistäviä sanoja miehensä

silmille. Mutta katkerimmin loukkasi häntä se, ettei Erlend koskaan

saattanut unohtaa ja antaa anteeksi ilman että hänen vaimonsa täytyi

nöyrtyä pyytelemään sitä kauniisti häneltä. Eikä Kristiina omasta

mielestään ollutkaan kovin usein hairahtunut -- eikö Erlend voinut

muistaa, että useimmiten oli Kristiina kadottanut itsehillintänsä

silloin, kun oli sattunut olemaan lopen väsynyt ja murheiden murtama

ja sittenkin tuskallisesti pyrkinyt kantamaan ristinsä. Sitä olisi

Erlendin hänen mielestään pitänyt ajatella, ja myös että hän oli saanut

surra vuosikaudet poikiensa tulevaisuudesta ja nyt tänä kesänä kahdesti

kokea hirvittävää hätää Naakkven takia. Nyt olivat Kristiinan silmät

auenneet näkemään, että nuoren äidin vaivan ja tuskan jälkeen seuraa

elämässä aina vanhenevalle äidille uudenlaista huolta ja kärsimystä.

-- Miehen huoleton jaarittelu siitä, ettei hän puolestaan ollut

levoton poikien tulevaisuudesta, oli siihen määrään ärsyttänyt häntä,

että hänestä oli tosiaankin tullut kuin mikäkin äkäinen ampiainen --

tai kuin poikuettaan puolustava emäkoira; Erlend sai kernaasti hänen

puolestaan sanoa häntä koiraemoksi, joka haukkua luskuttaa poikiansa

puolustaessaan. Valppaasti ja varovaisesti hän tahtoi aina valvoa

niiden turvallisuutta niin kauan kuin hänessä hengenrahtua riitti.

Ja pitikö miehen sen asian takia unohtaa, että hänen vaimonsa oli

seisonut voimainsa mukaan hänen rinnallaan aina kun tarvittiin, ja että

hän oli ollut järkevä ja oikeamielinen tulistumisestaankin huolimatta

-- silloin kun mies löi häntä ja kun tämä petti hänet yhdessä tuon

inhottavan kevytmielisen Lenvikin rouvan kanssa -- jos miehen teki

mieli, niin unohtakoon vain! Ei edes nytkään Kristiina voinut tuntea

kovin suurta suuttumusta ja katkeruutta Erlendiä kohtaan muistellessaan

tuota suurinta vääryyttä, minkä tämä oli tehnyt häntä vastaan -- kun

hän ehtimiseen oli valittanut tämän asian takia, niin se oli tapahtunut

vain siksi, että hän tiesi miehensä itsensäkin sitä harmittelevan ja

katuvan pahaa tekoaan. Mutta koskaan hän ei ollut ollut niin vihastunut

Erlendiin -- eikä ollut nytkään, ettei muisto tämän lyönneistä ja

uskottomuudesta ja kaikista sen seurauksista olisi surettanut häntä

eniten miehen itsensä takia -- hän oli aina tuntenut, että Erlend oli

näillä hillittömyytensä purkauksilla pikemminkin rikkonut omaa itseään

ja sielunsa autuutta kuin vaimoaan vastaan.

Eniten jäivät Kristiinan mieltä kirvelemään kaikki ne pikku haavat,

joita Erlendin kalsea välinpitämättömyys ja lapsekas kärsimättömyys

oli iskenyt häneen -- eipä mies edes ollut välittänyt hillitä lemmen

osoituksissaankaan loukkaavaa himokkuutta ja ajattelemattomuutta,

vaikka tiesikin todellisesti rakastavansa vaimoaan. Kaikkina niinä

vuosina, jolloin Kristiina oli vielä ollut nuori ja pehmytmielinen,

oli hän tuntenut, ettei hänellä kauankaan riittäisi terveyttä eikä

sielunvoimia, kun hänen oli aina istuttava syli täynnä tuollaisia

turvattomia pikkulapsia, jollei isällä ja aviomiehellä itsellään olisi

kylliksi voimia ja rakkautta suojelemaan häntä ja pienokaisia hänen

sylissään. Niin sanomattoman tuskallista oli ollut tuntea itsensä

heikoksi ruumiiltaan ja yksinkertaiseksi ja kokemattomaksi mieleltään,

kun ei samalla voinut luottaa miehensä viisauteen ja voimaan -- tämä

se oli kerta kaikkiaan iskenyt häneen sydänhaavat, jotka sitten eivät

enää ottaneet parantuakseen. Yksinpä sitäkin makean ilon ja nautinnon

hurmaa, joka tulvehti sydämeen, kun sai nostaa ilmoille imeväisen

lapsen, laskea sen suloisen suun rinnalleen ja tuntea tuon pienen

pehmoisen ja lämpöisen palleron istuvan käsivarrellaan, sitäkin

katkeroitti alituinen pelko ja levottomuus -- niin pieni ja turvaton

sinä olet, eikä isässäsi ole miestä pitämään sinua silmäteränään --.

Ja nyt, kun pikku piltit olivat saaneet housut jalkaansa ja voiman

jäseniinsä, vaikkakaan ei vielä paljoa miehen mieltä -- silloin Erlend

houkutteli ne häneltä. Koko tuo joukko pyöri pois hänen luotaan, isä

ja pojat yhdessä -- tuon ihmeellisen poikamaisen leikinhalun kirmassa,

josta hän oli aina ollut näkevinään pilkahduksen kaikissa kohtaamissaan

miehissä, mutta jota raskaitten surujen painama naisenmieli ei koskaan

jaksa käsittää eikä seurata.

Siksipä oli Kristiina omasta kohdastaan ainoastaan murheellinen ja

ärtynyt Erlendiä ajatellessaan. Mutta hätä ja tuska täytti hänen

sydämensä, kun hän ajatteli, mitä pojat mahtoivat isän poissaolosta

arvella.

Ulf oli käynyt Dovrella kahdella satulahevosella viemässä Erlendille

niitä tavaroita, joita tämä oli halunnut itselleen lähetettäväksi

-- vaatteita ja hyvän joukon aseita, hänen kaikki neljä joustaan,

pussittain nuolenkärkiä ja rautanauloja sekä kolme koiraa. Munan ja

Lauritsa parahtivat parkumaan, kun Ulf vei pois pienen silokarvaisen ja

riippukorvaisen nartun, hienoa ulkomaan rotua, jonka Erlend oli saanut

Holmin apotilta. Jo pelkkä tosiasia, että isä oli sellaisen harvinaisen

rotueläimen omistaja, korotti hänet poikasten silmissä kaikkien muiden

miesten yläpuolelle. Ja isä oli luvannut, että kun narttu ensi kerran

sai pentuja, oli heillä kullakin lupa valita itselleen joukosta

mieleisensä.

Kun Ulf Haldorinpoika palasi matkaltaan, tiedusti Kristiina kautta

rantain, oliko Erlend maininnut mitään kotiintulostaan.

"Ei", sanoi Ulf. "Hän näyttää aikovan asettua sinne oikein olemaan."

Omasta aloitteestaan ei Ulfilla ollut matkastaan paljon kerrottavaa.

Eikä Kristiinalla ollut halua kyselläkään.

* * * * *

Syksyllä, kun uudispirtistä muutettiin vanhaan tupaan, sanoivat

vanhimmat pojat tahtovansa mielellään maata talviajan ylisparvella.

Kristiina salli heidän seurata mielitekoaan ja jäi siten yksin kahden

nuorimpansa kanssa nukkumaan alakertaan. Ensimmäisenä iltana hän sanoi,

että nyt saattoi Lauritsakin muuttaa sänkyyn hänen viereensä.

Poika piehtaroi ja reuhtoi mielensä hyviksi pehmeällä patjalla. Lapsia

oli makuutettu penkeillä oljilla täytetyillä nahkasäkeillä, peitteinään

villavällyt. Mutta sängyissä oli sinipäällyksiset patjat ja vällyjen

lisäksi hienot raanut -- ja vanhemmilta oli valkeat liinapäälliset

pieluksissaan.

"Tässä me kai saamme maata vain siihen asti, kunnes isä tulee kotiin",

kysyi Lauritsa, "ja sitten muuttaa takaisin penkille, vai mitä, äiti?"

"Silloin te voitte nukkua Naakkven ja Bjørgulfin sängyssä", vastasi

äiti. "Jolleivät pojat vain muuta päätään ja tule jälleen tänne alas,

kun ilmat käyvät kylmiksi." Yläkerrassakin oli tosin pieni nurkkaan

muurattu uuni, mutta se antoi enemmän savua kuin lämpöä, ja tuuli

läpäisi pahemmin yläkerran seinistä kuin alhaalla tuvassa.

Mitä pitemmälle syksy joutui, sitä enemmän alkoi Kristiinan mieleen

hiipiä epämääräistä pelkoa; se kasvoi päivä päivältä, ja jännitys

teki hänen elämänsä katkeraksi. Eikä kukaan muukaan tuntunut tahtovan

kysellä Erlendistä.

Pitkinä, pimeinä syysöinä hän makasi valveilla kuunnellen pikkulasten

tasaista hengitystä ja tuulen tohinaa talonnurkissa ja ajatteli

Erlendiä. Kunpa tämä edes ei olisi oleksinut _tuossa_ talossa --!

Kristiinasta oli tuntunut ilkeältä, kun veljekset olivat pitäneet

puhetta Haugenista -- Munan Baardinpoika oli kerran yöpynyt heille

vähän ennen heidän lähtöään Osloon. Munan oli silloin yksin omistanut

tuon talopahasen äitinsä jälkeen. Hän ja Erlend olivat kummatkin

tulleet humalaan ja puhuneet puuta heinää ja Kristiinan tuskaillessa

joutuisivatko he kukaties viimein jaarittelemaan tuosta pahan

onnen paikasta, oli Munan todella saanut päähänsä lahjoittaa sen

Erlendille -- jotta tämä ei olisi vallan osaton Norjan maaperästä.

Tilanvaihto tapahtui leikkiä laskien -- panivatpa he pilkaksi kaikki

kulkupuheetkin, ettei Haugenissa voinut asua, koska siellä muka

kummitteli. Tässä tilaisuudessa tuntui Munan Baardinpoika jo tyyten

unohtaneen, minkä säikähdyksen hänen äitinsä ja tämän miehen kamala

loppu tuossa talossa oli aikoinaan hänelle tuottanut.

Hän antoi todellakin Erlendille muodollisen luovutuskirjan Haugenin

omistukseen. Kristiina ei ollut voinut salata mielipahaansa siitä, että

hänen miehensä oli tullut tuon kaamean paikan isännäksi. Mutta Erlend

oli lyönyt koko jutun leikiksi:

"Eipä ole luultavaa, että kumpikaan meistä koskaan astuu jalallaan

tuohon taloon -- lienevätkö sen rakennukset enää pystyssäkään. Eikähän

voi kuvitellakaan, että Aashild-täti tai Bjørn-herra tahtoisivat sen

takia vierittää syntisyynsä meidän niskoillemme -- joten se ei kai tule

meitä pahentamaan, vaikka totta olisikin mitä ihmiset puhelevat -- että

he muka siellä kummittelevat."

Kun vuosi kuitenkin kului onnellisesti loppuun ja Kristiinan ajatukset

yhä pyörivät Erlendissä ja tämä olossa Haugenissa, hän kävi niin

juroksi ja harvasanaiseksi, että tuskin puheli mitään lapsilleen

tai palkollisilleen, paitsi mitä vastaili heidän kysymyksiinsä; ja

nämä tottuivat karttamaan puhella äidille ja emännälle enempää kuin

ehdottomasti oli välttämätöntä, sillä Kristiina kävi kärsimättömäksi

ja vastasi tiuskaillen, kun he häiritsivät hänen levotonta ja

jännittynyttä sureksimistaan. Itse hän ei tätä juuri nimeksikään

huomannut, niin että kun hän pani merkille, että molemmat nuorimmat

lapset lakkasivat kyselemästä ja puhelemasta isästä hänen kanssaan,

hän vain huokasi ja ihmetteli, kuinka pian lapset kerkiävät unohtaa

-- mutta siitä hän ei ollut ollenkaan tietoinen, että hän itse oli

ärtyisillä vastauksillaan karkottanut heidät luotaan käskiessään heitä

pysymään hiljaa ja lakkaamaan häntä kiusaamasta.

Vanhempienkin poikien kanssa hän puhui hyvin vähän.

* * * * *

Niin kauan kuin pakkassäitä kesti, voi hän sentään vastata vieraille,

joita sattui tulemaan taloon isäntää kyselemään, että tämä oleskeli

tuntureilla metsästysonneaan kokemassa. Mutta sitten tuli ensimmäisellä

adventtiviikolla suuri lumisade, joka peitti sekä laaksot että tunturit.

Varhain aamulla P. Lucian-aaton päivänä, kun ulkona vielä oli

pilkkopimeä ja tähdet kiiluivat, lähti Kristiina navettaan. Silloin

hän näki lumikinokseen pistetyn päresoihdun valossa, että kolme hänen

pojistaan kiinnitti suksia jalkoihinsa pirtin oven edustalla -- ja

vähän matkan päässä seisoi Gauten kimo lumikengät jalassaan ja satula

selässä. Äiti arvasi, minne pojilla oli matka; mutta juuri sen vuoksi

hän ei rohjennut olla näkevinään enempää kuin sanoi, koska tunsi yhden

lähtijöistä Bjørgulfiksi -- toiset olivat Naakkve ja Gaute --:

"Hiihtelemäänkö sinä lähdet, Bjørgulf -- tänään näyttääkin tulevan

kirkas päivä, poikaseni!"

"Niinkuin näette, äiti."

"Kaipa te sentään tulette kotiin ennen puoltapäivää?" kysyi äiti

neuvottomana. Bjørgulf oli hyvin huono hiihtäjä; hänen kipeät

silmänsä eivät kärsineet lumenkiloa, ja talvisaikaan hän pysyttelikin

enimmäkseen sisällä. Mutta Naakkve vastasi, että he kukaties

viipyisivät muutamia päiviä matkallaan.

Kristiina liikkui kotosalla hyvin levottomana. Kaksoset murjottivat

mieli nyrpeänä, siitä hän huomasi heidänkin pyrkineen matkaan --

vanhemmat pojat eivät olleet ottaneet heitä mukaansa.

Viidentenä päivänä vielä hyvissä ajoin, puolipäivän maissa, saapuivat

nuo kolme matkalaista kotiin. He olivat lähteneet taipaleelle jo hyvin

varhain Bjørgulfin takia, kertoi Naakkve -- joutuakseen kotiin, ennen

kuin päivä alkoi paistaa täydeltä terältä. Molemmat toiset kiipesivät

heti ylisparvelle -- Bjørgulf kantoi pusseja ja satulan pirttiin. Kaksi

kaunista koiranpentua oli hänellä tuotavana pikkupojille -- ja nyt

unohtui näiltä äkisti koko entinen äkeys ja mielipaha. Gaute näytti

olevan hämillään, mutta pyrki voittamaan sen:

"-- Kas tässä", sanoi hän ja purki yhden pusseista; "nämä käski isä

antamaan teille."

Kimpussa oli neljätoista ylen kaunista kärpännahkaa. Äiti otti

ne vastaan, hämillään hänkin -- hän ei saanut sanaakaan suustaan

kiitokseksi. Hänellä olisi ollut paljon kyseltävää; mutta hän

pelkäsi joutuvansa kokonaan tunteittensa valtaan, jos raottaisi edes

vähäisenkään sydäntään -- ja Gaute oli vielä niin nuori. Hän sai vain

sanotuksi:

"Ihan valkoisiahan ne näkyvät olevan -- niin, johan tuo talvi onkin

pitkällä --"

Kun Naakkve tuli alas ja hän ja Gaute kävivät puurovadin kimppuun,

sanoi Kristiina kiireisesti Fridalle, että hän tahtoi itse viedä

ruoan yläkertaan Bjørgulfille. Hänessä oli yht'äkkiä virinnyt toivo,

että tuo harvapuheinen poika, jonka hän aavisti mieleltään paljon

kehittyneemmäksi kuin toiset veljet, kukaties antautuisi pitempiin

puheisiin.

Poika oli paneutunut pitkäkseen vuoteeseen ja piti märkää vaatetukkoa

silmillään. Äiti ripusti vesikattilan uunin hahlaan, ja Bjørgulfin

syödessä kyynärpäähänsä nojautuen äiti keitti hauteen kuivatuista

silmäruohoista ja leiniköistä.

Kristiina otti kulhon pojan kädestä, hauteli hänen verestäviä

ja turvonneita silmiään lääkevedellä ja sitoi niille märän

liinakangaskaistaleen, ja vasta sitten hän rohkaisihe kysymään:

"Eikö isäsi sanonut mitään, milloin hän aikoo palata tänne, meidän

luoksemme?"

"Ei."

"Sinä olet aina niin hidas puhumaan, Bjørgulf", moitti äiti hetken

perästä.

"Se tuntuu olevan sukuvika, äiti hyvä. -- Simonin miehineen me

tapasimme Rostenin pohjoispuolella -- he ajoivat kuormia jonnekin

pohjoiseen päin", jatkoi poika hetken arveltuaan.

"Puhelitteko te keskenänne?" kysyi äiti.

"E-ei --" poikaa nauratti. "Meidän suvussamme tuntuu lankouskin käyvän

työlääksi."

"Syytätkö sinä siitäkin minua!" kivahti äiti. "Ensin sinä valitat

meidän istuvan liiaksi tuppisuina -- ja sitten väität, ettemme jaksa

pitää lankouttakaan voimassa --"

Bjørgulfia taaskin vain nauratti. Sitten hän kohottihe ylemmäksi

kyynärpäänsä varaan, aivan kuin kuunnellakseen äitinsä hengitystä:

"Herran nimessä, äiti, ettehän te vain ruvenne tässä vielä itkemään --.

Minä olen väsyksissä ja apea mieleltäni, kun olen tottumaton suksilla

liikkumaan -- älkää te välittäkö siitä mitä sanoin. Tiedänhän minä sen

kylläkin, ettette te ole mikään turhannärkkijä ja riitasäkki."

Kristiina lähti kohta sen jälkeen pois parvelta. Mutta tämän perästä

hän ei enää olisi mistään hinnasta rohjennut udella tältä pojaltaan,

mitä ajatuksia nuorten mielissä liikkui näistä asioista.

* * * * *

Poikain mentyä ylös parvelle hän makasi sitten joka ilta valveilla

ja kuunteli: puhelivatkohan he ehkä keskenään yksin jäätyään? Kuului

saappaiden kolinaa, kun he viskasivat ne lattialle, tuppivöiden

helinää -- hän kuuli heidän äänensä, mutta ei erottanut sanoja -- he

jauhoivat kilvan suutaan ja kävivät meluaviksi -- se näytti olevan

puoleksi riitaa, puoleksi leikkiä. Toinen kaksosista huusi kovaa --

sitten kiskottiin jotakuta lattiaa pitkin, niin että pölyä lenteli alas

pirtin katosta -- parven ovi lyötiin auki niin kovaa, että rämähti --

ulkoa kuistilta kuului kolinaa ja melua, ja Ivar ja Skule jyrisyttivät

kiinnivedetyn oven takana -- äiti voi erottaa Gauten kimakan ja nauruun

tukahtuvan äänen. Tämä seisoi varmastikin oven sisäpuolella -- nyt

olivat hän ja kaksoset joutuneet jälleen riitaan, ja leikin lopuksi

Gaute viskasi kaksoset ulos. Vihdoin äiti kuuli Naakkven miehevän

rintaäänen, hän rakensi rauhaa -- molemmat ulos karkotetut laskettiin

jälleen sisään. Vielä hyvän rupeaman kuului ylhäältä puhetta ja naurua,

sitten se siirtyi sänkyihin. Viimein taukosivat äänet tykkänään. Vähän

ajan perästä tuli äidin korviin tasaista kuorsausta.

Äitiä nauratti alhaalla pimeässä. Gaute kuorsasi, kun hän oli oikein

väsyksissä. Niin oli hänen ukkovaarinsakin tehnyt. Oli se somaa

tuollainen perintöominaisuus -- ne pojista, jotka ulkonäöltään tulivat

Erlendiin, olivat myös siinä suhteessa hänen tapaisensa, että nukkuivat

äänettömästi kuin linnut. Ja maatessaan ja muistellessaan kaikkia

niitä pikkupiirteitä, joiden voi niin ihmeellisen selvästi huomata

periytyvän monien sukupolvien kautta esi-isistä jälkeläisiin, täytyi

Kristiinan jälleen naurahtaa itsekseen. Kiduttava jännitys äidin

sydämessä hellitti hetkeksi, ja sekava unenhämärä saapui vihdoin ja

hämmensi kaikki ajatuslangat -- nukkujan vaipuessa ensin ruumiilliseen

ja sielulliseen hyvinvointiin ja sitten kaiken unhottamiseen --.

-- Nuoriahan he vielä ovat, lohdutti hän itseään unipäissään. Eivät he

tietenkään vielä osaa ottaa elämää raskaalta kannalta.

* * * * *

Mutta eräänä päivänä uudenvuoden tienoissa tuli Sira Solmund,

apulaispappi, Kristiinan luo Jørundgaardiin. Ensi kerran hän tuli

sinne kutsumatta, ja Kristiina otti hänet vastaan kuin hyvän vieraan

ainakin, vaikka hän heti aavisteli sydämessään pahaa. Niinpä kävikin

kuin hän oli arvellut -- pappi luuli velvollisuutensa vaativan häntä

ottamaan selkoa, olivatko emäntä ja hänen miehensä omavaltaisesti ja

jumalattomasti katkaisseet avioelämänsä, ja jos niin oli laita, niin

kumpi puolisoista oli edesvastuussa tästä synnistä.

Kristiina tunsi itsekin tulevansa hätääntyneen puheliaaksi,

räpyttelevänsä kiivaasti silmiään ja haastelevansa liikoja

selitellessään papille, kuinka Erlend oli katsonut asiakseen käydä

tarkastamassa Dovrella olevaa taloaan, joka oli ollut ihan rappiolla

ja retuperällä niin monet vuodet, että rakennuksetkin olivat varmasti

jo maaperässä -- heillä kun oli semmoinen lapsijoukko että näiden

vastaista etua tarvitsi pitää silmällä -- ja paljon muuta samanlaista.

Liian laajasti hän selitteli asioita, niin että yksinpä Sira

Solmundinkin, joka muuten ei ollut mikään terävä-älyinen mies, täytyi

huomata hänen epävarmuutensa -- eikös vain hän alkanutkin ladella,

miten innokas eränkävijä Erlend oli -- sen kai pappi itsekin tiesi. Hän

haki esiin ja näytteli kärpännahkoja, jotka oli saanut mieheltään -- ja

ennen kuin edes itsekään tiesi, oli lahjoittanut ne papille --.

Häntä oikein suututti, kun pappi oli lähtenyt talosta. Erlendin

olisi totisesti pitänyt itsensä arvata tämäkin harmi -- että kun

hän viipyi sellaisia aikoja kotoa poissa, niin mokoma pappi, mikä

heillä oli, keksisi tietystikin tulla utelemaan, oliko tässä kukaties

kirkkoripityksen aihetta.

Sira Solmund oli pieni miehen käppyrä; hänen ikäänsä ei ollut helppo

arvata, mutta lienee hän ollut neljänkymmenen korvilla. Hän ei ollut

mikään älypää eikä liioin oppinutkaan mies, mutta hän oli rehellinen,

hurskas ja puhdastapainen pappi. Vanhanpuoleinen sisar -- lapseton

leski ja ilkeä juorukello -- hoiteli hänen pikku pappilaansa.

Hän tahtoi mielellään osoittautua uuraaksi kirkon palvelijaksi, mutta

hänen uurautensa iski enimmäkseen vain pikkuasioihin ja halpasäätyiseen

kansaan -- hän oli liian arka ja pelokas käydäkseen suurtilallisten

kimppuun ja vaikeita asioita selvittelemään; mutta jos hän kerran

oli päässyt siinäkin alkuun, niin tulistui hän pian kiivaaksi ja

itsepäiseksi intoilijaksi.

Kuitenkin hän oli hyvässä huudossa seurakuntalaisten keskuudessa.

Yhtenä syynä oli että ihmiset kunnioittivat hänen hiljaista ja

säädyllistä elämäntapaansa, toisena oli se, ettei hän ollut

lähimainkaan niin rahanahne ja riidanhaluinen tehostaessaan kirkon

oikeuksia ja kansan velvollisuuksia kuin Sira Eirik oli ollut. Tämä

kai johtui etupäässä siitä, ettei hänellä ollut vanhan papin rohkeata

luontoa.

Mutta Sira Eirikiä rakasti ja kunnioitti jokainen täysikasvuinen

ja lapsi koko seudulla. Ihmisiä oli ennen vanhaan monesti

suututtanut, kun pappi oli hellittämättömällä ahneudella pyrkinyt

turvaamaan ja rikastuttamaan niitä lapsia, jotka hän oli siittänyt

haureudessa seuralaisnaisensa kanssa; ensi aikoina hänen täällä

asuessaan oli Sil-laakson kansa saanut tuntea monta tulista tuiskua

hänen kirpaisevasta ankaruudestaan itsekutakin kohtaan, joka oli

vähimmälläkin tavalla rikkonut kirkollista lakia vastaan. Soturi hän

oli ollutkin, ennen kuin oli vihittänyt itsensä papiksi, ja hän oli

seurannut nuoruudessaan merirosvojaarlia, Tornbergin Alf-herraa; sen

kyllä voi havaita hänen käytöksestäänkin.

Mutta vieläpä silloinkin oli tunturilaakson kansa ollut ylpeä

papistaan, sillä hän oli yläpuolella useimpia muita maan pappismiehiä

tietojensa, suuren kokonsa, ruumiinvoimiensa ja ylimyksellisen

käyttäytymisensä puolesta, ja hänellä oli ollut mitä ihanin

lauluääni. Ja vuosien vieriessä ja niiden raskaiden koettelemusten

alla, joilla Jumala näytti tahtovan rangaista tätä palvelijaansa

hänen nuoruudenerhetystensä takia, oli Sira Eirik Kaarenpoika siihen

määrään edistynyt viisaudessa, hurskaudessa ja oikeamielisyydessä,

että hänen nimensä oli nyt rakastettu ja arvossapidetty kautta koko

hiippakunnan. Kun hän lähti pappeinkokoukseen Hamarin kaupunkiin,

kunnioitettiin häntä siellä kaikkien toisten pappien isän tavoin,

puheltiinpa siitäkin, että piispa Halvard olisi mielellään tahtonut

siirtää hänet sellaiseen kirkonvirkaan, jonka mukana olisi seurannut

korkea arvonimi ja sija tuomiokapitulissa. Mutta Sira Eirikin huhuttiin

pyytäneen saada jäädä sinne, missä hän oli -- hän syytteli vanhuuttaan

ja huononäköisyyttään, joka oli vaivannut häntä jo monet vuodet.

Silissä nähtiin valtatien varrella, Formosta vähän eteläänpäin, se

kaunis vuolukivinen risti, jonka Sira Eirik oli omalla kustannuksellaan

pystyttänyt sinne, missä rinteeltä tullut kivivyöry oli surmannut hänen

molemmat nuoret lahjakkaat poikansa jo nelisenkymmentä ajastaikaa

sitten. Vieläkään ei seudun vanhempi väki saattanut kulkea ristin ohi

pysähtymättä sen eteen lukemaan Paternosteria ja Ave Mariaa Alfin ja

Kaaren sielujen puolesta.

Tyttärensä oli pappi naittanut suurin myötäjäisin; hän oli antanut

tämän hyväsukuiselle ja kelvolliselle talollisenpojalle jostakin Vikin

puolelta; kukaan ei ollut osannut ajatella Jon Fisistä muuta kuin

pelkkää hyvää. Kuuden vuoden perästä tuli tytär takaisin isänsä luo,

nälistyneenä, terveys pilalla, rääsyisenä ja ruokkoamattomana, lapsi

kummassakin käsipuolessaan ja kolmas vyössä. Ne Silin asukkaat, jotka

niitä aikoja muistivat, tiesivät hyvin syyn, vaikkeivät sitä koskaan

maininneet: noiden lasten isä oli Oslossa hirtetty varkaana. Jonin

pojistakaan ei ollut tullut kunnon miehiä -- ja nyt he jo makasivat

haudassa kaikki kolme.

Jo tyttärenpoikainsa eläessä oli Sira Eirik uurastanut ahkerasti

kaunistaakseen kirkkoaan uhkeilla lahjoilla. Näiden poikien kuoltua

kirkko sitten joutui perimään suurimman osan hänen omaisuudestaan ja

kallisarvoisista kirjoistaan. Silin uusi P. Olaville ja P. Tuomaalle

pyhitetty kirkko olikin paljon isompi ja muhkeampi kuin entinen poroksi

palanut, ja Sira Eirik oli kustantanut siihen paljon ihania ja kalliita

koristeita. Hän kävi kirkossa joka päivä ja antautui siellä rukouksiin

ja mietiskelyihin, mutta messun hän luki nykyään vain suurina

juhlapäivinä.

Sira Solmund se nyttemmin saikin huolehtia enimmistä kirkollisista

toimituksista. Mutta silloin, kun ihmisillä oli jokin erikoisen

suuri suru kannettavanaan tahi kun heidän sielujansa ahdistelivat

oikein pahat tunnonvaivat, lähtivät he mieluimmin vanhan kirkkoherran

puheille, ja kaikista tuntui kuin olisi käynti Sira Eirikin luona ollut

suuri apu.

* * * * *

Ja eräänä iltana kevätpuoleen lähti Kristiina Lauritsantytär

Romundgaardiin ja koputti Sira Eirikin pirtinovelle. Mutta hän ei

itsekään oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt esittää asiansa;

sen vuoksi hän jäi haastelemaan puoleen ja toiseen jätettyään papille

tuomisensa. Viimein vanhus sanoi hiukan kärsimättömästi:

"Oletko sinä vain tullut tervehtimään minua, Kristiina, ja katsomaan

kuinka minä jaksan? Se on kauniisti tehty, jos niin on laita -- mutta

ehkäpä sinulla on jotain erityistä sydämelläsi, ja jos on, niin haasta

se suoraan äläkä kuluta aikaa joutavalla jaarituksella --"

Kristiina risti kätensä sylissään ja katseli maahan:

"Minun ei ole ollenkaan mieleeni, Sira Eirik, että mieheni asustaa

tuolla ylhäällä Haugenissa."

"Eihän sinne ole pitkä matka", sanoi pappi, "voithan sinä hyvin mennä

puhumaan hänen kanssaan ja pyytää häntä palaamaan heti kotiin. Paljon

ei kai hänellä lienekään tekemistä tuossa pienessä talorähjässä, mikä

vaatisi häntä viipymään siellä enää."

"Minua pelottaa, kun ajattelen, että hän istuu siellä aina yksinään

näinä talvisina öinä", sanoi vaimo, ja häntä puistatti.

"Erlend Nikulauksenpoika lienee kyllin vanha ja virkeä pitääkseen

huolen itsestään."

"Sira Eirik -- sinähän tiedät, mitä kaikkea siellä tapahtui ennen

aikaan?" kuiskasi Kristiina melkein kuulumattomasti.

Pappi käänsi vanhat sumeat silmänsä häntä kohti -- kerran ne olivat

olleet sysimustat ja kiiluvan terävät. Hän pysyi vaiti.

"Olet kai kuullut mitä ihmiset sanovat", jatkoi Kristiina yhtä hiljaa

kuin äsken. "Että niiden -- vainajain -- pitäisi siellä kummitella."

"Tarkoitatko sinä, ettet niiden takia uskalla etsiä miestäsi sieltä --

tai että pelkäät peikkojen vääntävän niskat nurin häneltä? Jolleivät

ne vielä ole tehneet sitä, Kristiinaiseni, niin antanevat ne hänen

edelleenkin olla rauhassa ja --" pappi naurahti tuimasti. "Hullua

jaaritusta se kaikki on -- kerettiläistä ja taikauskoista ämmäinlorua

koko tuo puhe peikoista ja kummittelevista vainajista. Siellä on

ankarat portinvahdit, pelkään minä, sillä -- missä Bjørn-herraa ja

Aashild-rouvaa pidetään nyt."

"Sira Eirik", kuiskasi vaimo vapisten, "uskotko sinä, ettei noille

sieluparoille ole mikään pelastus mahdollinen --"

"Jumala varjelkoon, että minä rohkenisin käydä päättelemään Hänen

armonsa rajoista. Mutta enhän saata myöskään ajatella mahdolliseksi,

että heidän omat voimansa olisivat riittäneet sovittamaan heidän

syntejään siksi pian -- vielä ei kaikkia heidän velkataulujaan ole

keritty ottaa esiin -- vielä ovat kantajina ne rouva-vainajan lapset,

jotka hän otti hengiltä -- ja ne kaksi, jotka kävivät opissa noidan

luona. Ja jos luulisin, että jotain voisi sillä auttaa, että eräitä

hänen tihutöistään saataisiin sovitetuksi, niin --. Mutta koska kerran

Erlend on jäänyt sinne asumaan, niin ei kaiketi Jumala näe olevan

mitään hyötyä siitä, että hänen tätivainajansa ilmestyisi hänelle

varotukseksi. Sillä sen me tiedämme, että Herramme laupeudesta ja

Jumal'äidin säälistä ja kirkon esirukouksista saattaa joskus tapahtua,

että sieluparka saa palata kiirastulesta tähän entiseen kotiinsa, kun

hänen syntinsä on sellaista laatua, että se voidaan sovittaa elävien

ihmisten avulla ja hänen piina-aikaansa siten lyhentää -- niinkuin

kävi sen onnettoman sieluparan, joka oli siirtänyt rajakiven Hovin

ja Jarpstadin kartanoiden väliltä, ja sen Musudalin talollisen,

joka oli tuonut esiin väärät kirjat myllykosken kaupasta. Mutta ei

sieluja päästetä kiirastulesta pois ilman että niillä on laillista

asiaa -- jaaritusta on enin osa kaikesta siitä, mitä ihmiset puhuvat

peikoista ja kummituksista ja perkeleen ilveistä, jotka katoavat kuin

savu tuuleen, kun itsesi turvaat ristinmerkillä ja Jumalan nimeä

mainitsemalla --"

"Mutta entä autuaat, jotka istuvat Jumalan luona, Sira Eirik?" kysyi

Kristiina jälleen hiljaa.

"Niistä pyhistä ihmisistä, jotka saavat olla hänen tykönään, tietänet

hyvin, että Jumala voi lähettää heitä asioilleen kuljettamaan

paratiisista hyviä lahjoja ja sanomia."

"Minä mainitsin sinulle kerran nähneeni unessa veli Edvin

Rikardinpojan", sanoi Kristiina entiseen sävyyn.

"Niin, joko se oli uni -- ja sellaisen oli sinulle voinut lähettää

Jumala itse tai suojelusenkelisi -- tai oli tuo munkki pyhimys."

Kristiina kuiskasi väristen:

"Minun isävainajani --. Sira Eirik, minä olen rukoillut niin hartaasti,

että minun sallittaisiin nähdä hänet silmilläni edes yhden ainokaisen

kerran. Minä ikävöin niin suunnattomasti saada nähdä häntä, Sira Eirik

-- ja ehkä minä silloin saisin tietää hänen näöstään, mitä hän toivoisi

minun tekevän. Jospa vain voisin saada neuvon isältäni --" Hänen

täytyi purra huuliaan yhteen, ja hän pyyhkäisi röijynsä helmalla pois

kyyneleet, joita väkisin pyrki silmiin.

Pappi pudisti päätään.

"Rukoile sinä vain hänen sielunsa puolesta, Kristiina -- vaikka

uskonkin varmasti, että Lauritsa ja äitisi ovat jo kauan sitten

löytäneet lohdun niiden luona, joilta he etsivät lohtua kaikkiin

suruihinsa maan päällä eläessään. Ja totisesti pysyy Lauritsa sielläkin

uskollisena rakkaudessaan sinuun ja -- mutta sinun rukouksesi ja

meidän messumme hänen sielunrauhansa puolesta solmivat siteen hänen

ja sinun sekä meidän kaikkien välille. Millä tavoin se tapahtuu --

kas se on niitä salaperäisiä asioita, joita meidän on vaikea ymmärtää

-- mutta älä epäilekään, etteikö se tapa ole parempi kuin että häntä

häirittäisiin ikuisessa rauhassaan anomalla häntä tulemaan tänne ja

ilmestymään sinulle --."

Kristiinan piti istua vähän aikaa ennen kuin hän jaksoi hillitä

mielenliikutustaan sen verran, että uskalsi puhua. Mutta sitten hän

kertoi papille kaikki tyynni, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlendin

välillä tuona iltana keittiötuvassa istuttaessa, ja toisti tarkoin

muistamansa mukaan joka sanan, mikä silloin oli tullut lausutuksi.

Pappi istui kauan vaiti hänen lopetettuaan. Silloin Kristiina löi

kätensä kiihkeästi yhteen ja huusi:

"Sira Eirik! Tuntuuko sinusta, että minä tein suuremman vääryyden?

Olinko minä sinun mielestäsi niin pahasti väärässä, ettei Erlendille

lueta synniksi, kun hän tuolla tapaa karkaa minun ja meidän poikiemme

luota? Onko sinusta oikein, että hän vaatii minua lähtemään luokseen

ja polvistumaan eteensä ja nielaisemaan kurkustani takaisin kaikki ne

silloiset pahat sanat -- sillä sen minä _tiedän_, että ennen hän ei

palaa meidän luoksemme!"

"Onko sinun mielestäsi tarvis huutaa tänne Lauritsaa hänen toisesta

kodistaan saadaksesi häneltä neuvoa tässä asiassa?" Pappi nousi pystyyn

ja laski kätensä vaimon olkapäälle: "Ensi kerran kun sinut näin,

Kristiina, olit vain tuollainen pikkutyttö -- Lauritsa otti sinut

polviensa väliin, asetti pienet kätösesi ristiin rinnallesi ja käski

sinun lukemaan Pater nosterin minun kuulteni -- selvästi ja kauniisti

sinä sen taisitkin, vaikket tajunnut siitä ainuttakaan sanaa -- sitten

sinä opit ymmärtämään jok'ainoan meidänkielisen rukouksen sisällön --

olet tainnut ne unohtaa jo --?

"Oletko unohtanut, että isäsi opetti sinua ja piti sinua kunniassa ja

rakasti sinua -- että hän myös piti kunniassa tätä samaa miestä, jonka

edessä sinä nyt arkailet nöyristyä -- ja oletko unohtanut, minkälaisen

kauniin kunnialahjan hän valmisti teille molemmille? Tarvitsiko teidän

silloin varkain tavoin ratsastaa pois hänen talostaan -- veittekö te

varkain mennessänne Lauritsa Bjørgulfinpojan huoneen arvon ja kunnian?"

Itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä.

"Voitko vielä muistaa, Kristiina, vaatiko hän teitä molempia

polvistumaan eteensä, ennen kuin hänen mielestään kannatti nostaa

teidät ylös hänen isänsyliinsä ja -rakkauteensa? Tuntuuko sinusta liian

kovalta, jos sinun pitää notkistaa pääsi ihmisen edessä, jota vastaan

ehkä et olekaan rikkonut niin paljon kuin olet rikkonut omaa isääsi

vastaan --"

"Jeesus!" Kristiina itki hillittömästi, "Jeesus -- armahda minua --"

"Muistat sinä sentään hänen nimensä, huomaan minä", sanoi pappi

-- "hänen, jota isäsi opetti sinua opetuslapsena seuraamaan

ja urhoollisena ritarina palvelemaan." Hän kosketti pientä

ristiinnaulitunkuvaa, joka riippui heidän yläpuolellaan. "Synnittä

kuoli Jumalan poika ristillä sovittaakseen kaiken sen, mitä me olimme

rikkoneet häntä itseään vastaan --"

"Lähde nyt kotiisi, Kristiina, ja punnitse mielessäsi, mitä olen

sinulle sanonut", sanoi Sira Eirik, kun vaimo oli itkulla hiukan

huojentanut mieltään.

* * * * *

Mutta sitä seuraavina päivinä puhalsi etelätuuli tuoden mukanaan

myrskyä, lumiräntää ja roiskuvaa sadetta -- välistä sitä tuli niin

roimasti, että ihmiset tuskin pääsivät liikkumaan omalla kartanollaan,

myrsky kun oli lennättää heidät pois koko maankamaralta. Tiet kävivät

joka paikassa ihan kulkemattomiksi. Sitten tuli kevättulvia niin

vuolaita ja ankaroita, että alavimmilla paikoilla asuvien täytyi

kaikota kotoaan. Kristiina muutti enimpine tavaroineen uudispirtin

parvelle, ja karja oli siirrettävä Sira Eirikin kevätnavettaan --

Jørundgaardin oma kevätnavetta kun sijaitsi virran toisella puolella.

Se oli hirvittävä urakka tuon rajuilman vallitessa -- ahoilla oli lumi

pehmeä kuin sula voi -- ja eläimet olivat ylen kurjassa tilassa mokoman

kovan talven jäljiltä. Kahdelta parhaalta hieholta katkesi matkalla

jalka -- ne olivat hauraat kuin heinänkorret.

Samana päivänä, jolloin karjaa muutettiin, tulla tupsahti tiellä äkkiä

vastaan Simon Darre neljän renkinsä kera. Nämä ryhtyivät auttamaan.

Olipa siinä tosiaan urakkaa, kun oli kuljetettava moisessa tuulessa ja

ryöppysateessa lehmiä, joita täytyi kannatella kummaltakin puolelta, ja

lampaita ja karitsoita, joita täytyi kanniskella sylissä -- ei ollut

sukulaisilla rauhaa eikä tilaisuutta edes puhelemaankaan keskenään.

Mutta kun illalla oltiin kotiuduttu Jørundgaardiin ja Kristiina oli

saanut lankonsa miehineen istutetuksi pöydän ääreen -- sillä kaikki

touhussa olleet tarvitsivat nyt lämpimän olutkeiton virkistyksekseen

-- pääsi Simon hiukan puheisiin hänen kanssaan. Hän pyysi kälyään

lähtemään naisväkensä ja lastensa kanssa Formoon, -- itse hän jäisi

kahden miehensä kera tänne auttamaan Ulfia ja renkejä. Kristiina

kiitti, mutta sanoi tahtovansa pysyä kotona; pojista olivat Lauritsa ja

Munan yhä vielä Ulvsvoldin mäkiniityllä, ja Jardtrud oli lähtenyt Sira

Solmundin luo -- hänestä oli tullut hyvä ystävä papin sisaren kanssa.

Simon sanoi:

"Näyttääpä ihmisistä tosiaan kummalliselta, Kristiina, kun te

sisarukset ette ole koskaan yksissä. Ramborgin mieli ei tule iloiseksi,

jos palaan kotiin ilman sinua."

"Taitaahan se näyttää kummalliselta", vastasi käly, "mutta vielä

kummallisemmalta saattaisi tuntua, jos me nyt lähtisimme sisareni luo

kyläilemään, kun ei tämän talon isäntäkään ole kotosalla -- ja ihmiset

tietävät sinun ja hänen olevan riitaisissa väleissä."

Simon ei virkkanut sen enempää, ja pian hän lähti miehineen matkoihinsa.

Arentilaisten päivätyöviikko meni hirveän sään humussa, ja tiistaina

tiedettiin laakson pohjanpuoleisissa taloissa kertoa, että nyt

oli tulva jo särkenyt Rostenin sillan -- jonka yli ihmisten oli

täytynyt kulkea päästäkseen Høvringin säteriniitylle. Jopa ruvettiin

pelkäilemään, kuinka kirkon etelänpuoleisen ison sillan tulisi

käymään. Tämä oli rakennettu ylen vahvaksi kaikkein järeimmistä

hirsistä ja keskeltä korkeakaariseksi, alhaalta se oli tuettu

virran pohjaan juntatuilla jykevillä paaluilla; mutta nyt lainehti

tulvavesi sillanpäiden yli rantaäyräiden tasalla ja siltakaaren alle

ruuhkautui kaikenlaista rojua, mitä virta kuljetti mukanaan pohjan

puolelta. Tulvalieju huuhteli kummankin rannan matalia mäentöyräitä,

ja Jørundgaardin mailla oli vettä kokoontunut erääseen kohtaan oikein

lahdelmaksi, melkein huoneiden nurkkiin asti -- siinä kohden oli niitty

notkelmana, ja pajan katto ja puiden latvat pistivät vedestä näkyviin

kuin mitkäkin pikkusaaret. Saarilla olevat ulkoladot oli tulva vienyt

mennessään.

Virran idänpuoleisista taloista oli vain hyvin vähäsen miehiä

kokoontunut kirkolle. He pelkäsivät, että tulva yht'äkkiä pyyhkäisisi

sillankin menemään, joten he eivät pääsisi enää takaisin kotiin.

Mutta ylhäällä toisella rannalla, Laugarbrun ladon alla olevalla

mäellä, missä oli hiukan suojaa myrskyltä, kihisi lumipyryn takana

ihmisrykelmä. Sira Eirikin sanottiin luvanneen kantaa sillan yli pyhän

ristin ja pystyttää sen itäiselle rantapenkereelle, vaikkei ainoakaan

mies rohkenisi seurata häntä.

Vihainen lumikuuro viuhui vasten silmiä, kun juhlasaattue astui

ulos kirkosta. Hiutaleet putosivat pitkinä suorina viivoina alas

taivaalta -- eteensä ei erottanut paljon nenäänsä pitemmälle -- vähän

päästä pyyhkivät mustan veden pintaa ja rantavieriä ja metsänkärkiä

isot pilvenvonkaleet, jotka olivat imeneet lisäkosteutta tunturien

lumiharjoilta. Ilma oli täynnä nousevaa ja laskevaa koskenkohua, metsän

suhinaa ja tuulen ulinaa -- vähän väliä mylvähti kumeasti myrskyn

pauhu tunturisolissa ja nuoskeain lumiröykkiöiden vyöryminen paljaita

rinteitä alas.

Tuohukset sammuivat heti, kun oli tultu kirkonkuistista ulkosalle.

Täysikasvuiset nuoret miehet olivat saaneet tänään kantaakseen

kuoripoikien valkoisia paitoja -- tuuli kiskoi ja repeli niitä. He

kulkivat tiheänä ryhmänä ja kantoivat kirkkolippua pidellen käsillään

kiinni sen reunoista, jotta myrsky ei pääsisi siihen käsiksi, ja

päät kumarassa lähti saattue sitten ponnistelemaan ärjyilman halki

mäkeä kohti. Mutta yli myrskyn ulinan kuului ajoittain kajahduksia

Sira Eirikin mahtavasta äänestä, kun hän vanhuuttaan tutisevana pyrki

eteenpäin laulaen:

Venite: revertamur ad Dominum; quia ipse cepit & sanabit nos: percutiet

& curabit nos, & vivemus in conspectu ejus. Sciemus sequemurque, ut

cognoscamus Dominum. Alleluia. [Tulkaat jo palatkaamme Herran tykö;

sillä Hän on meidät repinyt ja Hän myös parantaa meidät, Hän on meitä

lyönyt ja Hän myös sitoo meidät. Tuntekaamme ja ahkeroikaamme tuntea

Herraa. (Hosea. 6:1,3.)]

Kristiina pysähtyi, hän niinkuin kaikki muutkin naiset, kun saattue

tuli sille kohdalle, missä vesi oli vallannut tien, mutta valkopukuiset

nuorukaiset, teinit ja papit olivat joutuneet jo sillalle asti, ja

miehet seurasivat perästä melkein kaikki, vaikka vesi nousikin polviin

asti.

Silta heilui ja rytisi, ja äkkiä näkivät naiset kokonaisen rakennuksen

tulevan virran mukana pohjoisesta päin ja ajelehtivan siltaa kohti.

Virta painoi ja pyöritteli sitä; se oli puoliksi hajallaan ja sen

hirret murskautuivat, mutta sittenkin se pysyi koossa. Ulvsvoldin

säterimajan emäntä likistyi kiinni Kristiina Lauritsantyttäreen

ja huusi ääneen -- hänen miehensä kaksi puolikasvuista veljeä oli

kuoripoikain joukossa. Kristiina huusi sanattoman rukouksen Neitsyt

Maarialle ja tuijotti jäykin silmin keskellä siltaa seisovaan joukkoon,

josta hän voi erottaa Naakkven valkoisen hahmon lippua piteleväin

miesten välistä. Vaikka myrsky ja kohina tekikin miltei kuuroksi,

luulivat naiset kuitenkin kuulevansa Sira Eirikin äänen.

Pappi seisoi sillan harjalla ja piteli ristiä korkealla käsissään, kun

haaksirikkoinen rakennus törmäsi siltaa vastaan. Tämä ryski ja ritisi

ja antoi perään -- molemmilla rannoilla seisovista ihmisistä se näytti

taipuvan vähän etelään päin. Saattue jatkoi matkaansa, katosi hetkeksi

siltakaaren taa -- ja tuli sitten jälleen näkyviin toisella rannalla.

Rakennusraunio oli tarttunut muiden hylkypuiden ruuhkaan ja tarrautunut

kiinni silta-arkkuihin.

Sitten -- äkkiarvaamatta kuin tunnustähden ilmautuminen -- valautui

hopeaista valoa tuulen repelemäin pilviröykkiöiden lomista -- paisuneen

virran kalvo kävi kauttaaltaan himmeän kirkkaaksi niinkuin sulatettu

lyijy. Usvat ja pilvet hajosivat -- aurinko puhkaisihe näkymään, ja kun

saattue palasi takaisin sillan yli, kimaltelivat sen säteet ristillä;

papin märällä valkoisella alballa loistivat stolan ristiinpannut vyöt

purppuransinisinä. Laakso hohteli päivän kultaamana ja kasteesta

kimmeltävänä kuin sinervänmustan luolan pohjalta kiiluva vedenkalvo,

sillä tunturien harjoja pimittivät auringonsäteitten karkottamat mustat

pilvet, usvat pakenivat kuin säikähtyneet haukat kukkulain väliin ja

Formon iso vuorenkeila, jonka kiireellä oli vastasatanutta lunta,

loisteli välkkyvän valkoisena tummaa taivasta vasten.

Kristiina oli nähnyt Naakkven käyvän ohitse. Likomärät kuoripaidat

olivat imeytyneet kiinni poikien vartaloihin, mutta he lauloivat

täydestä sydämestään kohti voittavaa aurinkoa:

Salvator mundi, salva nos omnes. Kyrie, eleison, Christe, eleison,

Christe, audi nos --. [Maailman vapahtaja, pelasta meidät kaikki. Herra

armahda, Kristus armahda, Kristus kuule meitä!]

Papit, risti, kaikki oli käynyt ohitse, ihmisjoukko seurasi perästä

liettyneissä, raskaissa vaatteissaan, mutta he katselivat ihmeissään ja

loistavin silmin seestyvää ilmaa ympärillään ja yhtyivät rukoukseen --

Kyrie eleison!

Silloin näki Kristiina -- eikä hän ollut uskoa silmiään, ja nyt hänen

täytyi likistyä kiinni naapurinemäntään pystyssä pysyäkseen. Erlendhän

se kulki mukana tuolla saattueessa; hänellä oli tiukkuvan märkä

peurannahkapeski, jonka hilkka oli vedetty pään yli -- mutta hän se

vain sittenkin oli; hänellä oli suu puoleksi auki ja hän huuteli Kyrie

eleisonia niinkuin toisetkin -- Kristiina ei osannut oikein arvata

hänen kasvojensa ilmettä; sehän kuvasti melkein kuin hymyä --.

Yhdessä toisten naisten kanssa hän liittyi saattueeseen sen kulkiessa

kirkkomäkeä ylös, huusi toisten kera nuorukaisten mukana, jotka

lauloivat litaniaa. Hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä rajut

lyönnit.

Messun aikana hän vain kerran näki pienen vilahduksen miehestään.

Itse hän ei rohjennut seisoa tavallisella paikallaan kirkossa, vaan

kätkeytyi pohjoissivulaivan pimentoon.

Kohta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, hän riensi ulos. Hän juoksi

päästäkseen eroon piioistaan, jotka olivat olleet mukana kirkossa.

Ulkona höyrysi kostea maa päivänpaisteessa. Kristiina kiiruhti

yhtäpäätä kotiin huomaamatta edes sitäkään, että tien sijalla oli

pohjaton rapakko.

Hän kattoi pöydän ja asetti kukkuratäyden simasarven isännänistuimen

kohdalle, ennen kuin edes kerkisi vaihtamaan märät vaatteensa

pyhäpukuun -- tummansiniseen kirjohameeseen, hopeavyöhön, solkikenkiin

ja sinipäärmeiseen röijyyn. Sitten hän lankesi polvilleen pienessä

rukoussuojassaan. Hän ei jaksanut ajatella, ei itse keksiä sellaisia

sanoja, joita hän olisi mieluimmin tahtonut käyttää -- yhä uudelleen

hän hoki Ave Mariaa -- autuain rouvamme, rakas Herra, Neitsyen poika --

tiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan --

Kestipä sitä odottaa. Piioiltaan hän kuuli, että miehet olivat kai

menneet jälleen sillalle -- kirveillä ja kekseillä he yrittivät

hajottaa ajopuiden ruuhkaa, joka oli pureutunut kiinni silta-arkkuihin

-- sillan kohtalosta siellä kamppailtiin. Papitkin olivat menneet sinne

riisuttuaan ensin messupuvut yltään.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun miehet viimein tulivat kotiin. Pojat,

Ulf Haldorinpoika ja kolme renkiä -- yksi oli jo vanha mies ja toiset

poikasia -- jotka nykyisin olivat talossa palveluksessa.

Naakkve oli jo asettunut paikalleen pöytään, isännänistuimen oikealle

puolelle. Sitten hän kavahti äkkiä pystyyn ja lähti ovea kohti.

Kristiina huusi hiljaa häntä nimeltä.

Poika palasi ja istuutui uudestaan paikalleen. Veri nousi ja laski

hänen nuorilla kasvoillaan, hän katseli jäykästi maahan, eikä

aikaakaan, kun hänen täytyi purra tiukasti huultaan. Äiti näki hänen

kamppailevan ankarasti säilyttääkseen itsehillintänsä -- mutta kovalle

se otti.

Vihdoin päästiin sekin ateria toki loppuun. Seinän viereisellä penkillä

istuneet pojat nousivat pöydästä, kiersivät tyhjän isännänistuimen

editse, kohensivat vanhasta tottumuksesta vöitään työnnettyään puukon

tuppeen ja lähtivät ulos.

Kun kaikki olivat poistuneet, seurasi Kristiina perästä.

Päivänpaisteessa lorisi vesi alas kaikista räystäistä. Kartanolla

ei näkynyt ketään muita kuin Ulf -- tämä seisoi pirttinsä oven

kivikynnyksellä.

Hänen kasvoilleen tuli ihmeellisen avuton ilme, kun emäntä läheni häntä

pihan poikki. Hän ei virkkanut mitään ennen kuin toinen kysyi hiljaa:

"Puhelitko hänen kanssaan?"

"En montakaan sanaa. Naakkve ja hän ne haastelivat, niin että minä --"

Vähän ajan perästä hän alkoi uudelleen:

"Häntä vähän pelotti -- teidän kaikkien takia -- kun tuli tällainen

tulva. Sen vuoksi hän sitten sai päähänsä tulla kotipuoleen

katsastamaan, miltä täällä näyttäisi. Naakkve kertoi hänelle, mitä sinä

olit täällä toimitellut.

"En arvaa mistä hän oli saanut sen kuulla, että sinä olit antanut pois

ne nahat, jotka hän syksyllä lähetti sinulle Gauten myötä. Siitä

hän oli hyvin vihoissaan. Ja siitä, kun sai kuulla, että sinä olit

pujahtanut kotiin kohta messun päätyttyä -- hän oli odottanut, että

jäisit puhelemaan hänen kanssaan --"

Kristiina ei vastannut; hän pyörähti ympäri ja meni sisään.

* * * * *

Tänä kesänä oli alituista toraa ja epäsopua Ulf Haldorinpojan ja tämän

vaimon välillä. Ulfin velipuolen poika, Haldor Joninpoika, oli keväällä

tullut sukulaisensa luo vaimonsa kera; hän oli vasta edellisenä

vuonna mennyt naimisiin. Tarkoitus oli, että Haldor nyt rupeaisi

asumaan sitä Ulfin taloa, jonka tämä omisti Skaunissa, ja muuttaisi

sinne lähtöpäiviltä; mutta Jardtrud kiukutteli siitä, että Ulf oli

hänen mielestään luovuttanut talonpidon nepaimelleen liian huokeilla

ehdoilla, ja hän arvaili miesten ajatuksena olevan, että Haldor saisi

jossain muodossa periäkin tuon talon setänsä jälkeen.

Haldor oli ollut Kristiinan lähettipoikana Husabyssä, ja Kristiina

piti paljon tuosta nuoresta miehestä ja hänen vaimostaan, joka oli

hiljainen ja miellyttävä nuorikko. Vähän jälkeen juhannuksen sai nuori

pari pojan, ja Kristiina antoi äidin asua kutomatuvassa, jossa tämän

talon emäntien oli ollut itsensäkin tapana viettää lapsivuodeviikkonsa

-- mutta Jardtrudia suututti, että Kristiina auttoi synnyttäjää

ylimmäisenä apuvaimona, vaikkakin Jardtrud itse oli vielä aivan nuori

ja kokematon eikä olisi kyennyt auttamaan synnyttäjää eikä hoitamaan

vastasyntynyttä.

Kristiina oli pojan kummina, ja Ulf toimitti ristiäispidot, mutta

Jardtrudin mielestä hän oli tuhlannut niihin liikoja ja laskenut liian

suuret lahjat sekä lapsen kehtoon että äidin sänkyyn. Lepytteeksi

Ulf lahjoitti vaimolleen juhlallisesti paljon kalleuksia irtaimesta

omaisuudestaan: kullatun rintaristin ketjuineen, turkisvuorisen

viitan, jossa oli iso hopeasolki, kultasormuksen ja rintaneulan. Mutta

vaimo vihoitteli, kun mies ei tahtonut antaa hänelle edes sarkaakaan

omistamastaan maasta, lukuun ottamatta häiden aikana annettua

aviolahjaa -- kaiken muun piti mennä hänen velipuolilleen, jollei

hän itse saanut lapsia. Ja nyt ruikutteli Jardtrud sitä, että hänen

esikoisensa oli kuolleena syntynyt, eikä näyttänyt siltä, että hän enää

saisi toisiakaan -- hän joutuisi koko laakson nauruksi, varsinkin kun

oli itse laajasti puhellut tästä kaikille ihmisille.

Ulfin täytyi pyytää Kristiinalta, että Haldor ja Audhild saisivat asua

keittiötuvassa sitten kun nuorikko oli kirkotettu. Siihen Kristiina

mielellään suostui. Haldoria hän väitteli, koska tämän näkeminen

toi hänen mieleensä niin paljon sellaista, mikä nyt oli kipeätä

muistaa. Mutta Audhildin kanssa hän puheli paljon, tämä kun tahtoi

väkisin palvella häntä niin paljon kuin osasi. Ja kun lapsi viimein

kesällä kääntyi kipeäksi, otti Kristiina sen hoitoonsa nuorelta ja

kokemattomalta äidiltä.

Kun nuori pari sitten syksyllä muutti pohjan puoleen, hän kaipasi heitä

paljon, mutta eniten kuitenkin pienokaista. Vaikka hän itse tiesikin

sen surun järjettömäksi, oli hän kaikkina näinä vuosina tuntenut

jonkinlaista tuskaa huomattuaan käyneensä hedelmättömäksi -- eikä hän

kuitenkaan vielä ollut ikäloppu vaimo, ei vielä nelikymmenvuotiaskaan.

Hänen kamppailussaan kaikkien ikävien muistojen karkottamiseksi oli

ollut suureksi huojennukseksi tilaisuus saada hoidella ja auttaa tuota

lapsellista nuorikkoa ja tämän pienokaista. Ja vaikka oli ollutkin

raskasta nähdä, ettei Ulf Haldorinpojalla ollut sen parempaa siunausta

avioliitossaan kuin hänellä itselläänkään, niin oli voutituvan

perheasiain sovitteleminen kuitenkin auttanut häntä haihduttamaan

raskaita ajatuksiaan.

Sillä Erlendin käyttäytyminen tuona suurena tulvapäivänä oli

aiheuttanut, ettei hän enää rohjennut arvaillakaan, minkä lopun hänen

oma aviollinen onnettomuutensa saisi. Mies oli kaiken kansan nähden

tullut kotiseudulle ja kirkkoon ja sitten jälleen pyyhältänyt tiehensä

pohjan puoleen sanomatta vaimolleen sanaakaan tervehdykseksi -- se

tuntui Kristiinasta niin sydämettömältä käytökseltä, että hän luuli

lopulta käyvänsä yhtä välinpitämättömäksi Erlendistä kuin tämä hänestä.

* * * * *

Simon Andreksenpojan kanssa hän ei ollut vaihtanut halaistua sanaakaan

kevättulvan aikaisen kohtaamisen jälkeen, jolloin lanko oli tullut

auttamaan häntä. Hän kyllä tervehti Simonia ja puheli usein sisarensa

kanssa heidän kohdatessaan toisensa kirkolla. Mutta mitä he ajattelivat

hänen kotoisista asioistaan ja Erlendin äkkimatkasta Dovrelle, siitä

hänellä ei ollut aavistustakaan.

Mutta Pärttylinmessun edellisenä sunnuntaina oli Dyfrinin Gyrd-herra

ollut formolaisten mukana kirkossa. Simon oli näyttänyt ylen iloiselta

astuessaan messuun veljensä rinnalla. Ja Ramborg oli tullut Kristiinan

puheille jumalanpalveluksen jälkeen ja kuiskannut innokkaasti, että hän

oli jälleen raskaana ja odotteli lasta keväälliseksi Marianpäiväksi.

"Kristiina, siskoseni, etkö voi tulla tänään meille juhlimaan meidän

kanssamme?"

Kristiina oli pudistanut surullisesti päätänsä, taputtanut nuoren

vaimon kalpeata poskea ja rukoillut Jumalaa kääntämään tämän asian

iloksi molemmille vanhemmille. Mutta Formoon hän ei voinut lähteä, oli

hän sanonut.

Riitaannuttuaan lankonsa kanssa oli Simon uskotellut itselleen, että

näin olikin ehkä parempi. Hän oli itse sellaisessa asemassa, ettei

hänen tarvinnut välittää siitä mitä ihmiset sanoivat hänestä ja hänen

elämästään; hän oli auttanut Erlendiä ja Kristiinaa silloin kun apua

oli tarvittu, ja se vähä, millä hän kykeni heitä täällä ollessa

auttamaan, ei ollut sen arvoista, että hänen olisi kannattanut tuon

asian takia hapattaa omaa elämäänsä.

Mutta kuultuaan, että Erlend oli poistunut seudulta, ei Simon saanut

säilytetyksi sitä raskasmielistä rauhallisuutta, jota hän oli

väenväkisin pyrkinyt vakiinnuttamaan. Turhaan hän sanoi itselleen,

ettei oikeastaan kukaan kunnolleen tiennyt noita Erlendin poissaolon

syitä -- ihmiset pitivät niin paljon suukopua, vaikkeivät tienneet

juuri mitään. Hän ei kuitenkaan voinut missään tapauksessa sekaantua

tähän. Siitä huolimatta pysyi hänen mielensä levottomana. Välistä

hän mietiskeli, eikö hänen olisi lähdettävä Erlendin luo Haugeniin

ja pyydettävä anteeksi heidän erotessaan sanomiaan pahoja sanoja --

sittenpähän näkisi, eikö hän jollakin keinoin saisi lankonsa ja kälynsä

asioita jälleen oikealle ladulle. Mutta pelkkään pohtimiseen tämä

Simonilta kuitenkin aina jäi.

Hän ei uskonut, että kukaan olisi voinut hänestä huomata hänen

sisäistä levottomuuttaan. Hän eli niinkuin ennenkin, hoiti taloaan

ja tiluksiaan, oli hilpeä ja joi rohkeasti tuttavaseurassa, makasi

tuntureilla nahkasilla, kun hänellä oli aikaa sellaiseen, hemmotteli

lapsensa piloille kotona ollessaan eikä vaihtanut koskaan nurjaa

sanaa vaimonsa kanssa. Kotiväestä saattoi melkein näyttää siltä

kuin olisivat hänen ja Ramborgin välit nyt paremmat kuin koskaan

ennen, koska vaimokin oli tullut paljon tasaisemmaksi ja tyynemmäksi

luonteeltaan eikä enää koskaan näyttänyt noita oikullisuuden ja

lapsellisen tulistumisen puuskia joutavien pikkuasiain vuoksi. Mutta

sydämessään tunsi Simon arkailua ja epävarmuutta ollessaan vaimonsa

parissa -- hän ei enää saattanut kohdella tätä puolittain lapsena, jota

voi kiusoitella ja hemmotella. Nyt hän ei oikein tiennyt miten hänen

kanssaan olla.

Eikä hän myöskään tiennyt, miltä kannalta hän asian ottaisi, kun vaimo

eräänä iltana kertoi hänelle olevansa jälleen raskaana.

"Sinä et kai ole oikein iloinen siitä, vai mitä?" sanoi hän lopuksi ja

silitteli Ramborgin kättä.

"_Sinä_ kai ainakin olet iloinen, tiedän mä?" Ramborg likistyi häneen

kiinni, itkun ja naurun vaiheilla ollen, ja mies naurahti hiukan

hämillään puristaessaan vaimoaan povelleen.

"Minä aion olla järkevä tällä kertaa, Simon, enkä enää käyttäydy kuten

ennen. Mutta sinun täytyy pysyä minun luonani -- kuuletkos -- vaikka

kaikki sinun lankosi ja veljesi talutettaisiin riviin sidottuina

hirsipuuhun, niin sinä et saa karata minun luotani!"

Simon hymähti surumielisesti:

"Minnekäpä minä menisinkään, Ramborg kulta --. Geirmund, se poloinen

vätys, ei ainakaan sekaannu mihinkään uhkahankkeisiin -- ja hän on

ainoa sukulaisistani ja langoistani, jonka kanssa en tätänykyä ole

riidoissa."

"Ohoo --" Ramborg nauroi nyt, vaikka kyyneleet tiukkuivat poskia

pitkin. "Se epäsopu kestää vain siihen saakka kunnes he jälleen

sattuvat tarvitsemaan auttajaa ja sinä silloin olet mielestäsi siihen

velkapää. Kyllä minä sinut nyt jo tunnen, ukkoseni --"

* * * * *

Kaksi viikkoa tämän jälkeen saapui Gyrd Andreksenpoika aivan

odottamatta vieraaksi. Dyfrinin ritarilla oli yksi ainoa asemies

mukanaan.

Veljesten kohdatessa toisensa ei montakaan sanaa vaihdettu. Gyrd-herra

antoi tietää, ettei hän ollut monituisiin vuosiin nähnyt Krukessa

asuvaa sisartaan ja tämän miestä ja että hän oli matkalla heitä

katsomaan; ja kun hän nyt kerran oli joutunut tänne laaksoon asti, niin

oli Sigrid ollut sitä mieltä, että hän voi hyvin poiketa Formoonkin,

"ja siksi minä nyt arvelen, velimies, ettet sinä enää ole vihoissasi

minulle, vaan suot minulle ja miehelleni ruokaa ja kattoa huomisaamuun

saakka."

"Saathan tietää ajatukseni", sanoi Simon -- ja hän katseli maahan,

kasvoiltaan ihan mustanpuhuvana. "Teit kauniisti, Gyrd, kun tulit

katsomaan minua."

Ruokaa saatuaan veljekset lähtivät yhdessä ulos jaloittelemaan. Ohra

rupesi kellertämään virtaan viettävillä päivärintaisilla mäkipelloilla.

Ilma oli ihmeen kaunis -- Laagenin pinta kimmelteli pienin hohtavin

kilvin leppärantojen välistä. Isoja valkoisia pilvenhattaroita ajelehti

kesätaivaalla -- päivänpaiste täytti koko maljamaisen laakson, ja

vastapäätä törröttävä tunturi päilyi iloisen sinisenä ja vihertävänä

kesälämmön värinässä ja pilvien liikkuvissa varjoissa.

Haassa heidän selkänsä takana kumisi kuiva aho hevosten polkiessa --

koko lauma tulla vilisti lepikon halki. Simon nojautui aidan yli: "Hei

varsoja -- pikku heppoja -! Sinun raudikollesi alkaa ikää karttua",

hän sanoi, kun Gyrdin ratsu työnsi kaulaansa aidaspuun yli ja nuuski

isäntänsä olkapäitä.

"Kahdeksantoista talvea" -- Gyrd hyväili hevosta. "Minusta tuntui, veli

-- tarkoitan tuota juttua -- ikävä olisi jos se saisi sekoittaa meidän

välimme", hän vastasi katsomatta veljeensä.

"On se minuakin kiusannut jok'ikinen päivä", sanoi Simon hiljaa. "Ja

kiitos siitä että tulit, Gyrd."

He kulkivat aidan viertä eteenpäin, Gyrd edellä, Simon perässä

astuen. Vihdoin he istahtivat pienen keltaiseksi palaneen kivisen

niityn laitaan. Nenään tuli väkevä ja imelä lemu heinäru'oista, joita

seisoskeli harvakseen siellä täällä, missä jäkkäheinää oli kasvanut

kukkiensekaisina mättäinä kiviraunioiden keskellä. Gyrd kertoi

sopimuksesta, joka oli tehty Maunu-kuninkaan ja Haftorinpoikain ynnä

näiden puoluelaisten välillä. Simon kysyi hetken päästä:

"Etkö luulisi mahdolliseksi, että joku noista Erlend Nikulauksenpojan

sukulaisista tahtoisi auttaa häntä täyteen sovintoon ja kuninkaan

arvoon?"

"_Minä_ en saa paljoakaan aikaan", vastasi Gyrd Darre. "Ja ne, joilla

siihen valtaa olisi, eivät katsele häntä lempein silmin, Simon. Niin --

eipä minulla olisi juuri haluakaan haastella siitä nyt --. Minusta hän

oli rohkea ja mieleni mukainen mies, mutta toisten mielestä hän laittoi

hyvin huonon lopun yritykselleen. Mutta mieluimmin olen tästä kokonaan

vaiti -- tiedänhän sinun pitävän paljon lankomiehestäsi --"

Simon istui ja tirkisteli mäen alla kasvavain leppien

hopeanvivahteisten latvusten ja virran kimaltelevan kalvon yli.

Mietiskellen hän kuunteli toisen puhetta -- ja tavallaanhan Gyrd tuntui

olevan oikeassakin.

"Muuten me tätänykyä elämmekin vihoissa, Erlend ja minä", hän sanoi.

"On jo aikaa siitä kun viimeksi oltiin puheissa."

"Minusta sinä tunnutkin vanhetessasi käyneen hirveäksi riitapukariksi",

sanoi Gyrd ja veti suutansa hymyyn.

"Eikö sinun päähäsi ole milloinkaan tullut", kysyi hän hetken päästä,

"muuttaa pois koko näiltä seuduilta? Meillä heimolaismiehillähän voisi

olla enemmän tukea toisistamme, jos asuisimme paremmin yksissä."

"Kuinka sinä semmoista voit ajatella --? Formohan on minun

perintötilani."

"Eikenin Aasmund omistaa siitä osansa perintöosuutenaan. Hän ei

luullakseni ole haluton vaihtamaan perintötilaa toiseen samanlaiseen --

eikä hän ole vieläkään luopunut siitä ajatuksesta, että jos hän saisi

sinun Arngjerdisi Grunde-pojalleen mainitsemillaan ehdoilla, niin --"

Simon pudisti päätään.

"Meidän isoäitimme suku on hallinnut tätä taloa aina pakanuuden ajoilta

asti. Ja Andres-poikaani olen ajatellut tänne isännäksi minun jälkeeni.

Et taida olla oikein järjissäsi, velimies -- pitäisikö minun luopua

Formosta!"

"Ei -- oikeassahan sinä oletkin." Gyrd rupesi vähän punoittamaan.

"Minä vain ajattelin -- että kukaties --. Raumarikissähän asuvat

enimmät sukulaisesi -- ja nuoruudenystäväsi -- jos kukaties katsoisit

viihtyväsi siellä paremmin."

"Minä viihdyn _täällä_." Simonkin oli käynyt punaiseksi. "Tämä on se

paikka, jossa voin pojalleni hankkia varman aseman." Hän katsahti

Gyrdiin, ja veljen hienot, ryppyiset kasvot saivat silloin hämillisen

ilmeen. Gyrdin tukka oli jo miltei valkoinen, mutta hän oli silti

vielä yhtä hoikka ja notkea ruumiiltaan kuin nuoruudessaan. Hän

liikahti hiukan levottomana -- joitakin kiviä irtautui raunioista hänen

jaloistaan ja vieri rinnettä alas ohrapeltoon.

"Ajatteletko sinä vierittää koko raunion minun halmeeseeni", kysyi

Simon hymyillen ja pani leikillään äänensä äkeäksi. Gyrd kavahti

pystyyn keveästi ja joustavasti ja kurotti kätensä avuksi veljelleen,

joka oli kankeampi liikkeiltään.

Simon piteli veljensä kättä vähän aikaa omassaan ylös noustuaankin.

Sitten hän laski oman kätensä veljen olkapäälle. Silloin teki Gyrd

samoin; kädet höllästi toistensa kaulalla lähtivät veljekset astelemaan

verkalleen mäkien poikki taloon päin.

* * * * *

He istuivat illalla yhdessä Sæmundin pirtissä -- Simonin oli määrä

maata veljensä vieressä. Iltarukoukset oli luettu, mutta he tahtoivat

ennen maatapanoaan tyhjentää olutkipon.

"Benedictus tu in muliebris -- mulieribus -- muistatkos sitä?" naurahti

Simon yht'äkkiä.

"Kylläpä vain -- maksoi minulle toisenkin selkäsaunan, ennen kuin

Sira Magnus sai päästäni lähtemään mummoni harhaopit" -- Simoniakin

nauratti, kun hän muisteli sitä. "Kovakourainen hän olikin kuin itse

pääjehu. Muistatkos, veli, kerran kun hän kynsi syyhyisiä pohkeitaan

ja oli nostanut kaapunsa helmat polvien yli, niin sinä kuiskasit

minulle, että jos olisit ollut yhtä vaivainen pohkeistasi kuin Magnus

Ketilinpoika, niin olisit tahtonut ruveta papiksi sinäkin ja kantanut

ikäsi pitkää kauhtanaa?"

Simon myhäili -- hänelle nousi äkkiä mieleen kuva, millaiselta veli

oli näyttänyt kasvuvuosinaan -- aina pakahtumaisillaan pidätetystä

naurunhalusta ja silmät aina surkean kipeinä; pieniä heiveröisiä

vekaroita he silloin olivatkin olleet, ja Sira Magnus oli _tosiaan_

ollut kovakourainen kurittaessaan heitä.

Mikään älypää ei Gyrd ollut heidän lapsuudessaan. Eikä Simon nytkään

rakastanut Gyrdiä viisauden takia. Mutta hänen mielensä pulpahti

täyteen kiitollisuutta ja hellyyttä veljeä kohtaan sellaisena kuin tämä

nyt istui hänen vierellään -- joka päivästä, minkä heidän veljeyttään

oli kestänyt nyt kohta neljänkymmenen vuoden ajan -- sillä kaikkine

vikoineenkin oli Gyrd uskollisin ja rehellisin kaikista miehistä.

* * * * *

Ja nyt, kun hän oli saanut takaisin Gyrd-veljensä, tuntui Simonista

kuin hän olisi saanut lujan jalansijan ainakin toisen jalkansa alle.

Sillä tähän asti oli hänen elämänsä ollut ihan hirveästi sotkeuksissa

ja rempallaan.

Lämmin aalto valahti hänen mieleensä joka kerran, kun hän muisti,

kuinka Gyrd oli tullut hänen luokseen sovittamaan jälleen hyväksi sitä

minkä hän itse oli rikkonut -- ratsastaessaan pois veljensä talosta

vihapäin ja kirpein kirouksin. Yltäkylläinen kiitollisuus kuohahti

hänessä -- hänen täytyi kiittää tästä korkeampiakin valtoja.

Otetaanpa esimerkiksi sellainen mies kuin Lauritsa -- Simon tiesi

hyvin, kuinka tämä olisi käyttäytynyt samanlaisessa tilanteessa. Hän

saattoi seurata appensa esimerkkiä niin pitkälle kuin hänessä oli

miestä -- osoittaa kiitollisuuttaan almujen antamisella ja muulla

semmoisella. Mutta sellaiseen kuin mielenmurtumiseen ja Herran kasvojen

näkemiseen ei hän, Simon, pystynyt, ei ainakaan jollei tirkistellyt

silmiään sokeiksi ristiinnaulitunkuvaan -- ja sellaista mielenmuutosta

ei Lauritsa ollut tarkoittanut. Katumuksen kuumia kyyneleitä hän

ei saanut puserretuksi esiin -- eihän hän ollut itkenytkään muuta

kuin pari kolme kertaa sen jälkeen kun lapsenkengistään pääsi, eikä

silloinkaan sellaisissa tilanteissa, jolloin hänellä olisi ollut

oikeaa syytä -- jolloin hän oli langennut suuriin synnin kuoppiin --

niinkuin langettuaan naineena miehenä haureuteen Arngjerdin äidin

kanssa ja viime vuonna miehen tapettuaan. Olihan hän silloinkin katunut

katkerasti -- hän katui mielestään aina hartaasti syntejään, tunnusti

ne ripissä huolellisesti ja teki tarkoin papin määräämät sovitustyöt.

Hän luki aina ahkerasti rukouksensa, ei koskaan laiminlyönyt runsaiden

kymmenysten ja almujen antamista -- aina oli hänen kätensä erikoisen

aulis osoittaessaan kunniaa P. Simon apostolille, P. Olaville, P.

Mikaelille ja Neitsyt Maarialle. Muuten hän tyytyi uskomaan mitä Sira

Eirik opetti, että ristissä yksin oli pelastus ja että oli Jumalan

vallassa, eikä miehen itsensä, kuinka hän muuten jaksoi taistella

sielunvihollista vastaan.

Mutta nyt hän tunsi halua osoittaa kiitollisuuttaan pyhimyksille

jollakin erikoisen hurskaalla tavalla. Hänenhän piti olla syntynyt

itsensä Neitsyt Maarian syntymäpäivänä, niin oli äitivainaja kertonut

-- ja hänelle tuli mieleen osoittaa Jumal'emolle kunnioitustaan

rukouksella, jota hän ei muulloin arkipäiväisessä hartaudessaan

käyttänyt. Hän oli näet siihen aikaan, kun oli palvellut kuninkaan

hovissa, kirjoittanut itselleen erikoisen kauniin rukouksen, jonka hän

nyt yht'äkkiä keksi muistinsa komeroista.

Mutta nyt perästäpäin hän pelkäsi, että enemmän lienee aiheena ollut

Haakon-kuninkaan miellyttäminen kuin Jumalan ja Neitsyt Maarian

kunnioittaminen, että hän kuninkaanväessä palvellessaan oli hankkinut

tuollaisia pieniä rukouskirjasia ja opetellut niitä ulkoa. Kaikki

nuoret miehet olivat tehneet niin, sillä kuninkaan tapana oli ollut

kysellä hovipojiltaan moista hyödyllistä oppia, kun hän iltaisin

makaili kauan valveilla unta saamatta.

Jaa-a -- olipa siitäkin jo kulunut aikaa. Kuninkaan makuukammio

Oslon hovin kivirakennuksessa. Pienellä pöydällä sängyn vieressä

tuikutti yksinäinen kynttilä -- sen loimu lankesi hienopiirteiselle,

kuihtuneelle ja vanhenneelle miehenpäälle, joka lepäsi korkealla

pystyssä punaisilla silkkipieluksilla. Kun pappi oli päättänyt

ääneenlukemisensa ja poistunut, tarttui kuningas usein itse kirjaan

ja luki maatessaan, raskas nide nojallaan pystyyn nostettuja polvia

vastaan. Kahdella lavitsalla ison muuratun lieden vierellä istuivat

hovipojat. -- Itse hän sai melkein aina pitää vartiota yhdessä

Gunstein Inganpojan kanssa. Kammiossa oli hyvin rattoisaa -- valkea

paloi uunissa kirkkaasti ja lämmitti savua sisään työntämättä,

ristiholvikattoinen huone huokui rauhaa ja seinillä oli aina

kangasverhot. Mutta nukuttamaan tuo istuminen ja nuokkuminen aina pani

-- annapa kuunnella ensin papin luvut päästä päähän ja sitten odotella

kuninkaan nukahtamista; tämä sitten ani harvoin sattuikaan ennen puolta

yötä. Hänen nukkuessaan oli pojilla lupa vuorotellen istua vartiossa ja

lepäillä karsinapenkillä, joka sijaitsi uunin ja vastaanottosalin oven

välissä. Sitä hetkeä he sitten odottelivat ikävissään ja haukotustaan

tukahduttaen.

Välistä kuningas saattoi heretä juttusille heidän kanssaan -- usein

sellaista ei tapahtunut, mutta silloin hän oli kerrassaan ystävällinen

ja lumoava. Tai hän luki kirjastaan ääneen jonkin lauseen tai

runovärssyn, jonka kuulemisesta hän arveli nuorukaisille olevan hyötyä

ja sielunlääkettä.

Eräänä yönä oli Simon itse herännyt siihen, että oli kuullut

Haakon-kuninkaan huutelevan häntä -- sysipimeässä; kynttilä oli palanut

loppuun. Häpeästä tutisten hän oli saanut puhalletuksi kekäleet uunissa

hehkumaan ja sytyttänyt uuden kynttilän. Kuningas hymyili makuultaan

veitikkamaisesti:

"Kuorsaako tuo Gunstein aina noin kauheasti?"

"Kuorsaa, herra!"

"Sinähän taidat olla hänen vuodetoverinaan yömajassa, eikö niin?

Voisitpa melkein kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan vaatia itsellesi

makuutoveriksi jonkun, joka nukkuessaan pitää vähän pienempää rähinää."

"Kiitoksia, herra -- mutta ei se minua häiritse, herra kuningas!"

"Etköhän sinä vain havahtuisi, Simon, kun tuo rokkapata jyrisyttää

suoraan korvaasi -- vai mitä?"

"Kyllä, teidän armonne, mutta minäpä jysäytän häntä kylkeen ja käännän

häntä vähäisen."

Kuningasta nauratti.

"Tokkohan te nuorukaiset käsitätte, mikä suuri jumalanlahja sellainen

hyväunisuus on. Kun tulet minun ikääni, Simon, niin ehkä silloin

muistat nämä minun sanani."

Kaikki tuo oli niin määrättömän kaukana -- hyvin selvänä tosin, mutta

ei siten, että hän, joka nyt istui tässä, olisi ollut sama henkilö kuin

tuo nuori hovipoika kerran --.

Eräänä päivänä adventtiviikon alussa, kun Kristiina oli melkein

yksinään kotona -- pojat olivat ajamassa kotiin halkoja ja sammalia --

hän näki suureksi hämmästyksekseen Simon Darren ratsastavan kartanolle.

Tällä oli asiana pyytää häntä ja hänen poikiaan heille vieraisille

jouluna.

"Käsität sinä kaiketi, Simon, ettemme voi sitä tehdä", vastasi Kristiina

totisesti. "Voimmehan me silti olla ystäviä sydämissämme, sinä ja

Ramborg ja minä -- mutta eihän ihmisellä ole aina itsellään valtaa

päättää mitä hänen on tekeminen, sen kyllä tiedät."

"Et kai tahdo ajaa tuota oppiasi niin pitkälle, että kieltäydyt

lähtemästä ainokaisen sisaresi luo, kun tämä laskeutuu lapsivuoteeseen."

Kristiina sanoi rukoilevansa, että asia suoriutuisi hyvin ja

heille molemmille iloksi, "mutta en kuitenkaan voi vastata sinulle

lopullisesti, voinko tulla vai en."

"Kylläpä tuo tulee näyttämään aika kummalliselta ihmisten silmissä",

kiivastui Simon. "Sinulla on se maine, että olet paras naapuri ja

lähimmäinen mitä on lähimailla -- ja hän on sisaresi -- ja molemmat

olette emäntiä suurimmissa kartanoissa, mitä täällä pohjan puolella on!"

"Onhan sitä viime vuosina syntynyt sangen paljon lapsia tämän puolen

suurtiloissa, eikä minua silti ole pyydetty auttajaksi. Ei ole tapana

täällä enää, Simon, että synnyttäjältä katsottaisiin jotain puuttuvan

kun ei Jørundgaardin emäntä ole talossa." Nähdessään Simonin tästä

kovin pahastuvan hän lisäsi: "Vie terveisiä Ramborgille ja sano, että

minä kyllä tulen häntä auttamaan, kun hänen aikansa tulee -- mutta

joulujuhliin en voi lupautua, Simon."

Loppiaispäivänä Kristiina tapasi Simonin, kun tämä saapui messuun ilman

Ramborgia. Hyvinhän tämä jaksaa, sanoi Simon, mutta hänen pitää nyt

levätä ja koota voimia, sillä huomenna he lähtevät Dyfriniin lapsineen

-- on niin kaunis rekikeli, ja kun Gyrdkin on pyytänyt heitä ja

Ramborgin tekee niin mieli päästä ajelemaan, niin --