II

Husabyn pappi oli opettanut Erlendin kolme vanhinta poikaa lukemaan.

Nämä eivät olleet erikoisen ahkeria oppilaita, mutta kaikilla kolmella

oli hyvä pää, ja kun heidän äitinsä, joka oli itse nuorena saanut

samanlaista oppia, valvoi heidän lukujaan, niin oppivat he jokseenkin

hyvin.

Ja sinä vuonna, jolloin Bjørgulf ja Nikulaus olivat olleet Sira Eilivin

kanssa Tautran luostarissa, olivat he oikein tulisin innoin imeneet

tieteiden korkean emon rintoja, niinkuin pappi sanoi. Opetusmestarina

siellä oli hyvin vanha munkki, joka oli kaiken ikänsä uutterasti kuin

mehiläinen imenyt oppia kaikista kirjoista, mitä vain käsiinsä sai,

latinan- ja norjankielisistä. Sira Eiliv oli itsekin kirjaviisauden

ystävä, mutta Husabyssä elellessään oli hänellä ollut vähän tilaisuutta

noudattaa haluaan kirjalliseen askarteluun. Hänelle oli nyt yhdessäolo

Aslak lehtorin kanssa samaa kuin mehukas tunturirehu nälistyneelle

naudalle. Veli Aslakin ja Sira Eilivin ylimpänä ilona oli nyt

ravita oppilaittensa nuoria mieliä kaikkein makeimmalla hunajalla

luostarin kirja-aartehistosta, jota Aslak veli oli lisäillyt monilla

jäljennöksillä ja otteilla mainioimmista tuntemistaan teoksista.

Pian osoittivat pojat sellaista ahkeruutta, että munkin vain harvoin

tarvitsi heille puhuessaan käyttää norjankieltä, ja kun vanhemmat

saapuivat noutamaan heitä kotiin, osasivat molemmat vastata papille

latinaksi sekä sujuvasti että jokseenkin oikein.

Tätä oppiaan pitivät veljekset sitten edelleenkin vireillä.

Jørundgaardissa ei ollut kirjoista puutetta -- viisi oli Lauritsa

aikanaan omistanut, ja niistä oli kaksi perinnönjaossa tullut

Ramborgin osaksi; mutta tämä ei ollut koskaan tahtonut oppia

lukemaan, ja Simonkin oli siksi huonolukuinen, ettei hän koskaan

hauskuudekseen katsellut kirjaa, vaikka saikin selvän kirjoitetusta

ja taisi itsekin kyhätä kirjoitusta kokoon. Senvuoksi hän pyysikin

Kristiinaa säilyttämään kirjat luonaan, kunnes hänen lapsensa

varttuisivat aikuisemmiksi. Kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet

Erlendin vanhemmille, antoi tämä Kristiinalle kohta heidän naimisiin

mentyään, ja vielä yhden kirjan oli Kristiina saanut lahjaksi Gunnulf

Nikulauksenpojalta; tämä oli itse antanut kopioida siihen kälyänsä

varten otteita kirjasta, jossa puhuttiin Olavi pyhästä ja tämän

ennustuksista, eräitä muita pyhimystaruja sekä sen kirjoituksen,

jonka Oslon harmaat veljet olivat lähettäneet paaville veli Edvin

Rikardinpojasta saadakseen tämän julistetuksi pyhimykseksi. Ja

vihdoin oli Naakkve saanut kirjan Sira Eiliviltä tästä erotessaan.

Naakkve lueskeli ahkerasti veljilleen -- hän luki sujuvasti ja

kauniisti, hiukan laulavalla nuotilla, niinkuin veli Aslak oli häntä

opettanut, sekä omasta rukouskirjastaan että eräästä toisesta, joka

oli kuulunut Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Suurimmassa arvossa hän

piti kuitenkin erästä ylen kauniisti kirjoitettua kirjaa, joka oli

kulkenut perintökaluna suvussa sen kuuluisan kantaisän, piispa Nikulaus

Arnenpojan ajoilta lähtien.

Kristiina olisi mielellään tahtonut antaa nuoremmillekin pojillensa

sen verran oppia kuin heidän arvoisillaan miehenaluilla tuli olla.

Mutta vaikea oli saada näille opettajaa: Sira Eirik oli käynyt

liian vanhaksi, ja Sira Solmund pystyi vain lukemaan sisältä niistä

kirjoista, joita hän käytti jumalanpalveluksessa; suurin osa siitä,

mitä hän paukutti kuuluviin, jäi hänelle itselleen käsittämättömäksi.

Lauritsaa voi joskus iltaisin huvittaa istua Naakkve vierellä ja

antaa veljen opettaa häntä tuntemaan kirjaimia vahataulusta --

mutta muilla kolmella veljeksellä ei sitten ollut vähääkään halua

sellaiseen lukutaitoon. Kerran otti Kristiina norjankielisen kirjan

käsille ja pyysi Gautea koettamaan, vieläkö tämä muistaisi vähääkään

siitä mitä oli lapsuudessaan oppinut Sira Eiliviltä, mutta Gaute ei

kyennyt tavailemaan edes kolmea sanaa pitemmälle, ja kun vastaan tuli

ensimmäinen lyhennysmerkki, joka piti muuttaa useammaksi kirjaimeksi,

hän löi nauraen kirjan kiinni ja sanoi, että sitä leikkiä hän ei

viitsinyt leikkiä.

Mutta tämäpä oli syynä siihen, että Sira Solmund eräänä syyskesän

iltana tuli Jørundgaardiin ja pyysi Nikulausta pistäytymään hänen

luonaan. Muuan ulkomaan ritari, joka oli tullut Olavinjuhlilta

Nidarosista, oli majoittunut Romundgaardiin, mutta ei hän eivätkä

hänen asemiehensä eikä renkinsä kyenneet puhumaan norjaa; opas, joka

oli tuonut heidät tänne, pystyi vain vaivoin ymmärtämään jonkun sanan

heidän puheestaan, Sira Eirik makasi sairaana -- eikö Naakkve saisi

lähteä mukaan haastamaan vieraan kanssa latinaa?

Naakkvea ei oikein tuntunut miellyttävän, että häntä siten tahdottiin

tulkin tehtäviin, mutta ei hän pannut vastaankaan, vaan lähti

papin mukaan. Hän palasi kotiin hyvin myöhään, ja silloin hän oli

jokseenkin humalassa ja leperteli puuta heinää -- hänelle oli juotettu

viiniä, jota vieraalla oli matkassaan ja jota tämä oli tarjoillut

kukkuramitalla papille, lukkarille ja Naakkvellekin. Hänen nimensä

oli jotain sentapaista kuin Alland tai Allart Bekelarin herra,

hän oli kotoisin Flanderista ja oli ollut pyhiinvaellusmatkalla

kaikkiin pohjolan pyhättöihin. Hän oli ollut oikein reilua miestä ja

puhua pajattanut ihan mielentiestä. Ja sitten vasta muisti Naakkve

kertoa varsinaisen asiansa. Täältä aikoi ritari lähteä Osloon ja

sitten Tanskan ja Saksanmaan pyhiinvaelluspaikkoihin, ja hän tahtoi

väenväkisin, että Nikulaus lähtisi hänen mukaansa ja olisi hänellä

tulkkina ainakin niin kauan kuin hän matkusteli tässä maassa. Muuten

Allart herra oli kyllä lujasti uhkaillut, että jos Nikulaus seuraisi

häntä kauemmaksi maailmalle, niin olisi hänessä miestä takomaan

nuorukaisen onni -- siinä maassa, mistä ritari oli kotoisin, tuntuivat

kultaiset kaulakäädyt ja ritarikannukset, raskaat rahakukkarot ja

uljaat asetamineet vain odottelevan, että sellainen reilu nuorukainen

kuin Nikulaus Erlendinpoika kumartuisi ja nostaisi ne maasta omikseen.

Naakkve oli vastannut olevansa vielä alaikäinen ja tarvitsevansa luvan

isältään -- mutta Allart herra oli kuitenkin tyrkyttämällä tyrkyttänyt

hänelle lahjan, joka ei miestä vielä mihinkään lupaukseen sitoisi,

kuten hän nimenomaan sanoi -- puolipitkän luumunvärisen silkkitakin,

jonka hihakaistaleet oli koristettu hopeatiu'uilla.

Erlend kuunteli pojan rupattelua vaiteliaana, mutta katse terästyneenä.

Naakkven päästyä puheensa loppuun lähetti isä Gauten noutamaan

kirjoituslipasta ja rupesi samalta istumalta kokoonpanemaan

latinankielistä kirjettä -- Bjørgulf sai auttaa häntä siinä urakassa,

sillä Naakkvesta ei tuossa tilassa ollut hiukkaakaan apua, ja isä

lähetti hänet suoraa tietä sänkyyn. Kirjeessä mainittiin, että Erlend

kutsui ritarin vieraaksi luokseen seuraavaksi päiväksi aamurupeamalta,

jotta voitaisiin lähemmin puhella herra Allartin tarjouksesta pestata

jalosukuinen nuori mies Nikulaus Erlendinpoika ritarin aseenkantajaksi.

Ritarin lahjan hän lähetti monin kohteliain anteeksipyynnöin takaisin

anoen Allart herraa säilyttämään sitä huostassaan, kunnes Nikulaus

olisi isänsä suostumuksella pestautunut muukalaisen palvelukseen

sellaisin ehdoin kuin kaikkien maiden ritariston tapa edellytti.

Erlend sulatti vähäisen nokareen vahaa kirjeen alareunaan ja painoi

siihen sormuksessaan olevan pienen sinettinsä. Sitten hän lähetti

rengin kohta paikalla viemään kirjettä ja silkkitakkia Romundgaardiin.

"Mies -- ethän vain suinkaan aikone lähettää nuorta poikaasi vieraaseen

maahan tuon oudon muukalaisen matkassa?" sanoi Kristiina koko ruumis

väristen.

"Saammepa nähdä" -- Erlend hymyili omituisesti. "-- Mutta enpä

luulisi tästä lähtöä tulevan", hän lisäsi nähdessään vaimonsa

mielenliikutuksen; hän hymyili vielä leveämmin ja silitti Kristiinan

poskea.

Erlendin kehotuksesta oli Kristiina kylvänyt ylispirtin lattialle

kukkia ja katajanhavuja, levittänyt parhaat patjat penkeille ja

pöydille hienot pellavaliinat ja latonut niille herkulliset ruoat

ja juomat parhaissa pöytäastioissa ja harvoin esille otetuissa

hopeahelaisissa juomasarvissa, jotka olivat Lauritsan perua. Erlend oli

ajellut leukansa sileäksi, kähertänyt tukkansa ja pukeutunut ulkomaan

verasta leikattuun, runsaasti koristettuun mustaan kauhtanaan. Hän

meni vierasta vastaan veräjälle saakka, ja kun he vierekkäin astelivat

kartanopihan poikki, ei Kristiina voinut olla ajattelematta, että

hänen miehensä paremminkin muistutti niitä uljaita ulkomaalaisia

ritareita, joista laulajat kertoivat, kuin tuo lihava vaaleaverinen

muukalainen koreankirjavissa sametti- ja sarssihetaleissaan. Itse

hän seisoi ylisparven portaiden päässä parhaissa vaatteissaan ja

silkkihilkassaan; flaamilainen suuteli hänen kättään, kun hän toivotti

tämän tervetulleeksi "bien venu", ja sen enempää eivät he sanoja

vaihtaneet keskenään koko vierailun aikana. Kristiina ei ymmärtänyt

mitään herrojen haastelusta, enempää kuin Sira Solmundkaan, joka oli

seurannut vierastaan. Mutta pappi kerskaili emännälle, että hän sitä

nyt oli perustanut Nikulauksen koko elämän onnen. Siihen ei emäntä

vastannut myöntäen eikä kieltäen.

Erlend osasi vähän ranskaa ja puhui aika sujuvasti sellaista saksaa

kuin palkkasoturien oli tapana, joten puhe hänen ja vieraan ritarin

välillä luisti liukkaasti ja kohteliaasti. Mutta Kristiina teki

sen huomion, että flaamilainen ei ajan pitkään näyttänyt kovinkaan

tyytyväiseltä, vaikka koettelikin salata pettymystään. Poikiensa

oli Erlend käskenyt vartomaan uuden pirtin parvella, kunnes heitä

lähetettäisiin kutsumaan -- mutta kutsuapa ei kuulunutkaan.

Erlend seurasi emäntänsä kera ritaria ja pappia veräjälle saakka. Kun

vieraat loittonivat peltovierille, nyhjäisi Erlend kyynärpäällään

vaimoaan kylkeen ja sanoi -- hymyillen tavalla, josta Kristiina ei

pitänyt:

"Sen miehen matkaan minä en laittaisi Naakkvea Breidiniinkään asti."

Ulf Haldorinpoika tuli heitä vastaan. Hän ja Erlend haastelivat

keskenään jotain, jota Kristiina ei erottanut, mutta Ulf kiroili

ja syljeskeli tuimasti. Erlend nauraa hohotti ja läimäytti toista

hartioille:

"Niin, jospa minä olisin ollut samanlainen ummikko kuin täkäläiset

maalaismoukat -- mutta olen minä sentään nähnyt maailmaa sen verran,

etten myy koreita haukanpoikasiani pois käsistäni tuollaisen ahmatin

valtaan. Sira Solmund ei ollut hoksannut asiassa mitään kieroa, se

hurskas pässinpää --"

Kristiina seisoi käsivarret hervottomina, ja väri vaihteli rajusti

hänen kasvoillaan. Pelko ja häpeä valtasivat hänet niin kokonaan, että

häntä rupesi pyörryttämään; jalat oikein horjuivat hänen allaan. Olihan

hän joskus aavistellut jotain tuollaista olevaksi -- jonain hyvin

kaukaisena, sellaisena, mikä ei tulisi heitä koskaan tapaamaan -- mutta

nyt mokoma saastaisuus rohkeni tulla hipomaan hänen omia kotiportaitaan

--! Hänestä tuntui siltä kuin olisi vastaan kohahtanut ihan viimeinen

ärjyaalto uhaten kaataa hänen elämänsä vaappuvan, myrskyjen kolhiman

purren. Pyhä Jumalan emonen, pitikö hänen vielä saada pelätä yksin

moistakin vaaraa poikiensa sielujen hukaksi --!

Erlend hymyili yhä samaa ilkeää hymyään:

"Johan minä eilisillasta alkaen jotain tällaista aavistelin -- Naakkven

puheista päätellen oli Allart herra ollut vähän liiaksi liehakko.

Sillä tiedänhän minä, ettei missään maailmassa ole ritaristapana

pestata nuorukaista palvelukseen suunannolla, halauksella ja kalliilla

lahjoilla, ennen kuin tämän kuntoa on tarpeeksi koeteltu --"

Vapisten kiireestä kantapäähän kuohahti Kristiina:

"Minkä vuoksi sinä sitten vaaditkaan minua sirottelemaan ruusuja

lattialle ja panemaan pöydälle parhaat liinat mokomalle --" ja hän

viskasi suustaan kehnoimman nimityksen minkä tiesi.

Erlend rypisti kulmiaan. Hän oli ottanut maasta kiven ja tähtäsi sillä

Munanin punaista kissaa, joka maha maata hipoen hiipi seinäviertä

pitkin korkean heinikon suojassa tallin oven edustalla terhenteleviä

kananpoikasia kohti. Hiuu -- viuhahti kivi; katti pyyhkäisi viivana

nurkan taa, ja kanaparvi puski kaakattaen sinne ja tänne. Hän käännähti

vaimoonsa päin:

"-- Minusta tuntui, että pitihän toki saada nähdä miestä, jotta näkisi

olisiko tämä luotettava ihminen -- mutta joka tapauksessa täytyi

minun osoittaa kohteliaisuutta -- enkähän minä ole Allart-herran

rippi-isä. Ja kuulithan itsekin hänen olevan matkalla Osloon." Erlend

naurahti jälleen. "Ja voihan sattua, että joku minun entispäiväin

ystävistäni ja rakkaista heimolaisistani saa kuulla, ettemme mekään

täällä Jørundgaardissa vain istu tappamassa täitä ryysyistämme ja täytä

maaruamme sillillä ja kaurapuurolla --."

* * * * *

Bjørgulf poti päänsärkyä ja makasi vuoteessaan, kun Kristiina

illallisen aikaan tuli luhtiin poikien luo, ja Naakkve haikaili, ettei

hänessä ollut miestä lähtemään pirttiin illallispöytään.

"Näytätpä minusta vähän nololta tänä iltana, poikaseni", sanoi äiti

hänelle.

"Hoo, luuletteko te minusta semmoista, äiti?" -- Naakkve hymähti

uhitellen. "Jos näytänkin suuremmalta pässinpäältä kuin toiset ja annan

helpommin sokaista silmäni, niin kannattaako tuosta nolostuakaan --"

"Älä sure sen takia", sanoi isä, kun he istuivat pöydässä ja Naakkve

yhä murjotteli ääntä päästämättä. "Joudut sinäkin vielä kerran onneasi

koettelemaan --"

"Se riippuu siitä, isä", vastasi Naakkve hyvin hiljaa, jotta vain

Erlend kuulisi sen, "saako Bjørgulf lähteä minun kanssani." Sitten hän

nauroi hiljaa. "Mutta puhukaapas Ivarille ja Skulelle siitä mistä juuri

mainitsitte -- ne vain vartovat sitä hetkeä, jolloin heidän siipensä

kantavat lähteä lentoon --"

Kristiina nousi pöydästä ja otti pussihilkan päähänsä. Hän aikoi

lähteä sen mierolais-ukon luo, joka asui Ingebjørgskottetissa, sanoi

hän toisille selitykseksi. Kaksoset pyrkivät hänen mukaansa almusäkkiä

kantamaan, mutta hän sanoi tahtovansa käydä yksin.

* * * * *

Illat olivat jo jokseenkin pimeät, ja kirkon pohjoispuolelta lähtien

kävi tie metsän halki Hammeraas-harjun pimennossa. Siellä tuulahteli

aina kylmästi, ja jymisevä virta viuhtoi ilmaan ainaista kosteutta.

Isoja valkoisia yöperhosia parveili tiheänä usmana metsän siimeksessä

-- toisinaan niitä pyrähteli kulkevaa vaimoa kohti; tämän kasvoja

ja hartioita peittävä valkoinen liinahilkka näytti kiehtovan niitä

pimeästä puoleensa. Kristiina viuhtoi niitä pois kädellään pyrkiessään

tietänsä eteenpäin, hänen jalkansa luiskahti liukkailla havunneulasilla

ja iski kipeästi kiemuraisiin puunjuuriin, joita koukerteli polun

poikki.

-- Muuan painajaisuni oli kiusannut Kristiinaa jo monen vuoden ajan.

Ensi kerran hän oli sen nähnyt sen päivän edellisenä yönä, jolloin

Gaute oli syntynyt, mutta monesti perästäpäinkin oli sattunut, että hän

oli herännyt hiestä likomärkänä, sydän pamppaillen ihan kuin se olisi

tahtonut puhkaista rintakehän, ja uneksinut sitten yhä uudelleen saman

unikuvan.

Hän näki edessään kukkaniityn -- jyrkän mäenrinteen kuusimetsän

sisässä, joka tummana ja tiheänä kolmelta taholta piiritti niityn,

kun taas rinteen juurella pieni lampi kuvasteli pinnallaan synkkää

metsää ja sen keskellä aukeavaa viheriäistä, kukkeaa päivänsaloa.

Ilta-aurinko kumotti metsän takaa -- ylhäällä harjunlaella puhkaisivat

sen viimeiset säteet puitten tumman pimennon ja pyyhkivät pitkinä

kultaisina väräjävinä viiruina aukean kuvetta alaspäin, ja alhaalla

lammen pinnalla uiskenteli heleitä auringon kultaamia pilvenhattaroita

ulpukanlehtien lomassa.

Keskellä mäenrinnettä näki Kristiina lapsensa seisomassa

koreiden mäkitervakoiden ja voikukkien ja viheriänvivahteisten

sorsanputkisarjain nietoksessa. Naakkvesta lienee hän tätä ensi

kerran uneksinut -- silloinhan hänellä oli ollut lapsia vain kaksi,

ja Bjørgulf makasi vielä kätkyessä. Myöhemmin hän ei enää koskaan

varmasti tiennyt, mistä lapsestaan hän sellaista uneksi -- nuo

reunoilta leikatun kullanruskean tukan alta paistavat pienet pyöreät

ja päivettyneet kasvot näyttivät hänestä muistuttavan milloin

mitäkin hänen pienokaisistaan, mutta aina oli hänen näkemänsä

lapsi pari- kolmevuotias poikanen ja puettuna samanlaiseen pieneen

ruskeanpunaiseen kolttuun, jollaisia hän ompeli pikkuisilleen

arkipuvuiksi kotonakehrätystä villasta ja jotka oli värjätty mataralla

ja reunustettu punaisilla nauhoilla.

Itse hän oli välistä seisovinaan lammen toisella rannalla. Tai hän

ei ollut lainkaan sillä paikalla, missä kaikki tuo hänen uneksimansa

sattui, mutta näki kuitenkin kaikki tyynni hyvin --.

Hän näki pikku poikansa kuljeskelevan sinne ja tänne ja hieroskelevan

kasvojaan haistellessaan kukkia. Ja vaikka hänen sydäntään viilsikin

tympeä tuska, aavistus jostakin tulevaisesta pahasta, niin alkoi tämä

uni kuitenkin aina voimakkaalla, värjyvällä onnentunteella, kun hän

näki pienoisen pilttinsä leikittelevän korealla kukkanurmella.

Sitten hän äkisti huomaa, kuinka ylhäältä metsänreunan pimennosta

irtautuu jokin elävä, karvainen möhkäle. Se liikkuu äänettömästi, sen

pienet ilkeät silmät välkehtivät. Karhu tulee aivan niitynreunaan,

seisoo etukumarassa ja huojuttaa päätään ja hartioitaan. Sitten se

ottaa vauhtia. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt elävää karhua, mutta

sen hän tiesi, etteivät ne tuolla tapaa juokse; mikään oikea karhu ei

tämä ollut. Se juoksee kuin kissa ja vaalenee sitten ihan silmissä

-- kuin mikäkin hallava, takkuinen jättiläiskissa se liukuu pitkää,

pehmeää, viettävää rinnettä alas.

Äiti kärsii kuolemankauhua eikä kuitenkaan kykene liikahtamaan

paikaltaan pienokaistaan pelastamaan; hän ei edes saa ääntä kurkustaan

varottaakseen tätä. Silloin lapsi viimein älyää, että jotain on

tulossa; se kääntyy puolittain ja katselee taaksensa kaltaalle.

Päästäen pienen hirvittävän kirkaisun se yrittää karata alaspäin,

nostelee pikkulasten tavoin jalkojaan korkealle ruohikossa, ja

äiti kuulee tarkasti mehukkaiden putkien naksahtelevan, kun ne

lapsen jaloissa menevät poikki. Sitten pojan jalka tarttuu johonkin

nurmikossa, lapsi kuukahtaa suinpäin kasvoilleen, ja seuraavassa

silmänräpäyksessä on peto sen kimpussa selkä kumarassa ja kuono

alhaalla etukäpälien välissä. Silloin äiti herää --.

Joka kerta hän jäi makaamaan valveilla tuntikausiksi ennen kuin kykeni

rauhoittumaan -- untahan tuo kaikki vain olikin! Pienimmän lapsensa,

joka makasi hänen ja seinän välissä, hän puristi kiihkeästi povelleen

-- ajatellen, että jos tuo kauhea olisi todellisuudessa tapahtunut,

niin olisihan hän voinut tehdä vaikka mitä pelastaakseen pienokaisensa

-- pelottaa petoa huutamalla ja seivästä heristämällä -- ja olihan

hänellä vyössään sitä paitsi aina pitkä, terävä puukko.

Ja juuri kun hän oli tuollaisella lepertelyllä viihdyttänyt mielensä

lepoon, tulla tulvahti koko tuo sanomaton tuska uudestaan hänen

sieluunsa -- jälleen hän seisoi unessa avuttomana ja näki pikku raukan

poloiset turhat ponnistelut päästä irti armottomasta jalka-ansasta

ja väkevästä, hirvittävästä pedosta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen

verensä ihan ruvennut kiehumaan ja polttamaan, niin että hänen

ruumiinsa oli raueta sen kuumuudesta ja sydämensä pakahtua, kun se ei

jaksanut kestää niin valtaista veriaaltoa --.

* * * * *

Ingebjørgskottet sijaitsi ylhäällä Hammeraas-harjun rinteellä, hiukan

sen tunturipolun alapuolella, joka vei metsästä harjun laelle. Maja oli

seistä törröttänyt siinä jo monta monituista vuotta, ja maa oli annettu

vuokralle eräälle miehelle, joka oli saanut raivata itselleen vähän

halmetta tuvan ympärille. Muuan mierolais-äijä, joka kerjuumatkoillaan

oli uupunut kesken ja jäänyt sinne virumaan, oli nyt majan asujaimena.

Kristiina lähetti ruokaa ja vaatetta ja lääkettä miehelle kuultuaan

tämän kurjasta tilasta, mutta itsellään ei hänellä ollut tähän asti

ollut aikaa käydä sairasta katsomassa.

Kristiina näki, että miesparka teki loppuaan. Hän antoi tuomisensa

mierolaisvaimolle, joka oli jäänyt hoitamaan vanhusta, autteli sairasta

sen vähän minkä voi, ja kuultuaan, että pappia oli lähetetty hakemaan,

hän pesi sairaan kasvot, kädet ja jalat, jotta ne olisivat puhtaat

viimeistä voitelua vastaanottamaan.

Kurjassa mökkirähjässä oli aivan sakealta savua ja hirvittävän

tympäisevää köyhänlöyhkää. Kun kaksi naista tuli uutisraivaajan

puolelta sairaan luo, pyysi Kristiina heitä noutamaan Jørundgaardista

kaikkea mitä tarvittiin, sanoi sitten hyvästit ja lähti. Häntä oli

ruvennut ihmeellisesti pelottamaan tavata täällä pappi Corpus Dominin

kera ja senvuoksi hän kohta poikkesi ensimmäiselle vastaantulevalle

syrjätielle.

Se oli vain lampaiden polku, kuten hän heti kohta huomasi, ja se vei

hänet suoraan ryteikköön. Tuulen kaatamat kelopuut ilmassa törröttävine

juurikkoineen näyttivät ihan kammottavilta; hänen oli pakko kiipeillä

niiden ylitse, missä ei päässyt vieritse välttämään. Näljäinen sammal

livetti hänen jalkainsa alla, kun hän yritti kavuta isojen paasien

lomitse. Hämähäkinseittiä tahmautui hänen kasvoihinsa, ja oksat löivät

häntä ja repivät hänen vaatteitaan. Yrittäessään puronuoman poikki

tai tullessaan jyrkästi viettävään metsän aukeamaan oli hänellä tuska

ja työ löytää tietä tiheän ja limaskaisen lepikon läpi. Ja ilkeitä

valkoisia yöperhosia liiteli vastaan joka paikassa, parveili pimennossa

puitten alla ja lehahti suurina untuvapilvinä ilmaan kanervamättäiltä,

kohta kun hän painoi niitä jalallaan.

Mutta vihdoin viimein hän pääsi Laagen-järveä kohti viettäville

tasaisille kallioille. Siellä kasvoi pientä käkkyrämäntyä, ja puiden

oli pakko pystyssä pysyäkseen kurottaa juurensa ilmaan ja kietoa ne

yhteen, sillä maaperä oli miltei paljas, vain kuivan, vaaleanharmaan

jäkälän peittämä, joka ratisi jalkojen alla -- paikka paikoin paistoi

välillä mustunut kanervikkomätäs. Havunneulasten pihkainen haju oli

kuumempi ja kirpeämpi ja kuivempi kuin ylempänä vuorella -- täältäpäin

paistoi männikkö alas aina keltaiselta ja kuivaksi paahtuneelta jo

alkukeväästäkin. Valkoiset yökköperhoset seurasivat häntä hellittämättä.

Koskenkohina viekoitteli häntä puoleensa. Hän astahti aivan jyrkänteen

reunalle ja katseli alas. Syvyydessä suihkusi ja kiehui vesi valkoisina

vaahtopäinä syöksyessään pohjapaasien yli suvannosta suvantoon.

Koskien yksitoikkoinen pauhina uuvutti hänen muutenkin väsynyttä

sieluaan ja ruumistaan. Se muistutti muistuttamistaan jostakin --

jostakin, mikä oli tapahtunut ennen muinoin ja mistä pitäen hän

oli alkanut tuntea, ettei hän jaksanut kantaa sitä kohtaloa, jonka

hän omin tahdoin oli valinnut osakseen. Hempeän, hellien suojatun

neitsyytensä hän oli antanut alttiiksi raatelevalle aistilemmelle --

tuhannessa tuskassa hän oli saanut elää siitä pitäen, orjanaisena aina

ensimmäisestä äitiydestään lähtien. Maailman omaksi hän oli kokonaan

antautunut nuoruusvuosina, ja mitä kovemmin hän rimpuili ja reuhtoi

maailman ansassa, sitä tiukemmin sitein maailma piteli häntä vankinaan.

Poikiaan hän pyrki varjelemaan siivin, joita kahlehti maallisten

huolien orjankahle. Hätänsä ja tuskansa ja sanomattoman heikkoutensa

hän oli koettanut salata kaikilta ihmisiltä, käynyt tietänsä selkä

suorana ja levollisin katsein, ollut vaiti suruistaan ja taistellut

lastensa ajallisen menestyksen hyväksi kaikin mahdollisin keinoin.

Mutta alati kalvoi ja jäyti mieltä tuo salainen, henkeä salpaava tuska

-- jos heidän käy pahoin, niin en jaksa sitä kestää. Ja syvimmällä

sydämensä pohjalla hän kapinoi isänsä ja äitinsä muistoa vastaan. Niin

olivat nämäkin eläneet tuskassa ja huolessa lastensa takia, päivä

päivältä kuolemaa kohti astellessaan, mutta he olivat jaksaneet kantaa

kuormansa -- ei siksi, että olisivat rakastaneet lapsiaan vähemmän,

vaan siksi että olivat rakastaneet heitä paremmalla rakkaudella --.

Ja pitikö hänen nyt nähdä kamppailunsa loppuvan tähän päätökseen!

-- Oliko hän kantanut kohdussaan parven levottomia haukanpoikasia,

jotka istuivat pesänsä reunalla ja odottelivat kärsimättömästi sitä

hetkeä, jolloin heidän siipensä kantaisivat heidät kauas sinertävien

tuntureiden yli. Ja heidän isänsä läjäytti vain kämmeniään yhteen ja

nauroi -- lentäkää, lentäkää, haukanpoikaseni --!

Verisiä riekaleita hänen sydänjuuristaan he kiskoisivat mukaansa

lentäessään pois, ja siitä he eivät tietäisi mitään. Ja sitten hän

jäisi istumaan jälleen ypö yksin, ja kaikki sydänjuuret, jotka kerran

olivat solmineet hänet kiinni vanhaan lapsuudenkotiin, hän oli itse

ratkonut irti. -- Sellaiseksi tulisi hänen elämänsä sitten, ettei se

ole elävän eikä kuolleen ihmisen oloa --.

* * * * *

Hän kompastelihe, syöksähteli suinpäin eteenpäin valjun hallavalla,

rutikuivalla poronjäkäläpohjalla, viitta kietaistuna tiiviisti

korville, sillä mieltä etoi, kun se tarrautui kiinni mäntyjen

käppyräoksiin. Vihdoin viimein hän pääsi niille pienille

niittysaroille, joita aukeni pitäjäntuvan ja kirkon pohjoispuolella.

Hoiperrellessaan liejuista niittyä pitkin, hän erotti edessään

ihmishahmon. "Sinäkö se olet, Kristiina?" Hän tunsi huutajan miehekseen.

"Kauanpa sinä viivyitkin", sanoi Erlend. "On jo yötinen aika,

Kristiina. Minä rupesin pelkäämään sinun puolestasi."

"Rupesiko sinua pelottamaan minun takiani?" Kristiinan ääni soinnahti

kalseammalta ja tylymmältä kuin hän tahtoikaan.

"Eipä juuri pelottamaankaan. Mutta pistipä vain päähäni, että lähtisin

hakemaan sinua."

He eivät vaihtaneet monta sanaa astuessaan kahden etelään päin. Oli

aivan hiljaista heidän kartanolle tullessaan. Jotkin kotona olevista

hevosista syödä narskuttivat nurmea seinävierillä, mutta kaikki väki

oli jo nukkumatiloillaan.

Erlend meni suoraan ylisparvea kohti, mutta Kristiina poikkesi kodalle

päin. "Vilkaisenpahan sinne", vastasi hän miehensä kysymykseen.

Mies seisoi ylistuvan parvekkeella nojaten kaiteeseen ja odotellen

vaimoaan, jonka näki tulevan kodasta palava päre kädessä ja menevän

keittiöön. Mies odotteli aikansa -- sitten hän juoksi alas ja meni

vaimonsa perästä keittiöön.

Tämä oli sytyttänyt kynttilän ja asettanut sen pöydälle. Erlend tunsi

merkillisen pelon puistatuksen ruumiissaan nähdessään Kristiinan

seisovan tyhjässä tuvassa yksinäisen valotuikun ääressä -- tuvassa oli

vain kiinteät seinäpenkit, ja kynttilän loimossa paistoivat kuluneet

laudat paljailta ja säröisiltä. Liesi oli kylmillään ja puhtaaksi

lakaistu, päreen karsi vain ritisi ja lekotteli vielä sillä. Tämä

tupa ei ollut Erlendillä ja Kristiinalla käytössä, ja ainakin puoli

vuotta oli siitä, kun sitä viimeksi oli lämmitetty. Ilma siellä oli

niin ihmeellisen ummehtunutta; täältä puuttui tykkänään asutun suojan

moninaiset elävät hajut, räppänää ja ovea ei varmaankaan ollut aukaistu

koko aikana -- ja sitten löyhkäsi siellä villalta ja nahalta; moniaita

kokoonkäärittyjä vuotakasoja ja villasäkkejä, jotka Kristiina oli

erotellut aitassa säilytetyistä tavaroista, oli pinottu siihen tyhjään

sänkyyn, jossa Lauritsa ja Ragnfrid aikoinaan olivat maanneet.

Pöydällä oli koko joukko pieniä lankavyyhtiä -- pellavaista neuletta ja

villalankaa, jotka Kristiina oli pannut syrjään lankoja värjätessään.

Niitä hän siinä hypisteli ja järjesteli sormillaan.

Erlend istahti isännäntuolille pöydän päähän. Iso tuoli näytti niin

merkillisen tyhjältä tuon hoikan miehen istua, kun siitä oli riistetty

kaikki entiset pielukset ja päällisvaate. Molemmat Olavin-ritarit

ristinkuvin merkittyine kypärineen ja kiipineen, joiden kuvat Lauritsa

oli veistellyt tuolin kädensijoiksi, irvistelivät happamennäköisinä ja

pahantuulisina Erlendin pienien ruskeitten nyrkkien alta. Niin hyvästi

kuin Lauritsa ei kukaan ollut kyennyt veistelemään lehtikoristeita

ja eläinkuvioita, mutta ihmisen hahmoa ei hän ollut oikein saanut

syntymään.

Kauan oli hiljaista aviopuolisoiden kesken, eikä muuta ääntä kuulunut

yön autiudessa kuin nurmea syöväin hevosten narskutus.

"Etkö joudu kohta vuoteeseen, Kristiina?" kysyi Erlend viimein.

"Entä itse?"

"Ajattelin odotella sinua", sanoi mies.

"Minun ei tee mieli käydä parvelle -- en saa kuitenkaan nukutuksi --"

"Mikä sinun mieltäsi nyt oikein painaakaan, Kristiina, kun et luule

saavasi nukutuksi?" kysyi mies hetken perästä.

Kristiina oikaisi selkänsä. Hän seisoi ja hypisteli sormiensa välissä

kanervanvihreätä villalankavyyhteä.

"Mitä sinä puhelitkaan tänään Naakkven kanssa --?" Hänen täytyi

nielaista pari kertaa, kun hänen kurkkuaan niin kuivi. "Semmoisen

neuvon tunnuit antavan, joka ei hänelle kelvannut -- te haastelitte

jotain Ivarista ja Skulesta --"

"Ohoo -- senkös sinä panitkin merkille!" Erlendiä nauratti hiukan.

"Sanoinhan vain pojalle, että onhan minulla vävykin, kun oikein

muistan. -- Vaikka tuskinpa Gerlak enää olisi yhtä nöyrää miestä kuin

ennen aikaan, jolloin hän suuteli kättäni ja kantoi viittaani ja

miekkaani. Mutta hänellä on laivoja merellä -- ja rikkaita sukulaisia

sekä Bremenissä että Englannissa. Se mies ehkä oivaltaa nyt, että hänen

asiansa on auttaa vaimonsa veljiä eteenpäin maailmassa -- en sitä

minäkään säästellyt tavaraani, kun olin rikas ja naitoin tyttäreni

Gerlak Tiedekeninpojalle."

Kristiina ei virkkanut mitään. Viimein sanoi Erlend hiukan kiukkuisesti:

"Hyvä isä sentään, Kristiina, älähän nyt seiso ja tuijota siinä kuin

olisit kivipatsas --"

"Enpä minä vain osannut ajatella, kun me molemmat ensin yhteen tulimme,

että meidän lastemme täytyisi käydä mieroa ja anella leipäänsä

vierasten taloista."

"En sitä, saakeli soikoon, minäkään ajattele! Mutta jos heidän pitää

lappaa ruokaa sisäänsä seitsemään mieheen näillä sinun tiloillasi, niin

moukiksi he siitä ravinnosta kasvavat, Kristiinaiseni -- ja luulisinpä

minä sentään poikani pystyvän johonkin parempaankin. Aika rasavillejä

näyttää Ivarista ja Skulesta varttuvan -- mutta sellaisillepa pojille

maailma taritsee niin vehnästä kuin hunajakakkuakin; niistä tulee

miehiä, jotka leikkaavat leipänsä miekallaan."

"Palkkasotureitako sinä aiot pojistasi tehdä --?"

"Palkkasoturi olin itsekin, kun olin nuori ja seurasin Jaakko-kreivin

matkassa. Jumala hänelle rauhan antakoon, sanon minä -- silloin sain

toki oppia vähin sellaista, mitä mies ei muuten opi tässä maassa --

istuipa sitten öykkärinä pöytänsä päässä hopeavyö mahallaan ja olutta

maaruunsa särpien tahi nuokkui auransa kurjessa ja haisteli kaakkiensa

takaperiä. Reilusti ja riuskasti minä silloin elelin kreivin pestissä

-- sen sanon, vaikka olinkin saanut tämän jalkavammani jo Naakkven

ikäisenä ollessani. -- Sainpa toki ainakin nauttia nuoruudestani

silloin --"

"Vaikene!" Kristiinan silmissä musteni. "Eikö sinusta olisi suurin

synti ja häpeä, jos pojistani tulisi samanlaisen onnettomuuden orjia

--?"

"Olisi kylläkin; Jumala varjelkoon heitä lankeamasta samaan kuoppaan

-- mutta eipä heidän tarvitse matkia kaikkia isänsä typeryyksiä. Voi

sitä olla ritarikin, Kristiina, ilman että silti on pakko saada moista

syntitaakkaa hartioilleen --"

"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, niin sanotaan sanassa,

Erlend!"

"Hm, tuota olen kyllä kuullut, kultaseni. Ja kuitenkin kuolivat

useimmat sekä sinun että minun esi-isistäni kristillisesti vuoteissaan

ja saivat osakseen viimeisen voitelun ja sielunavun, Kristiina. Eihän

sinun tarvitse mennä kauemmas kuin omaan isääsi -- olipahan hän

nuoruudessaan näyttänyt olevansa kelpo miekkanies hänkin --"

"Hänen piti palvella kuninkaan sotajoukoissa, ja kuninkaan käskystä

hän, kuten muutkin, tarttui aseisiin puolustaakseen kotinurkkia. Ja

kuitenkin isä itse sanoi, ettei Jumalan tahto ole, että me kastetut,

kristityt miehet kannamme asetta toisiamme vastaan --"

"Ehei, sen tiedän. Mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen

millaiseksi se tuli, kun Aatami ja Eeva söivät siitä puusta -- ja se

sattui ennen minun aikaani; enhän minä sille mitään mahda, että me

synnissä siitetyt ja syntyneet olemme?-"

"Jumalattomasti sinä nyt puhelet --!"

Erlend keskeytti hänet kiivaasti:

"Kristiina -- sinä tiedät hyvin sen -- en ole ikinä ollut hidas

katumaan ja sovittamaan syntejäni mikäli vain olen kyennyt. Mikään

hurskas mies minä en ole, se on totta. Olen saanut nähdä liian paljon

jo lapsuusvuosistani ja poikaiästäni alkaen. Isäni oli parasta poikaa

kapitulin mahtiherrojen kanssa -- näitä juoksenteli kuin pieniä

porsaita alituisesti hänen luonaan -- Eiliv herra siihen aikaan,

kun hän vielä oli pappi, ja herra Sigvat Lande ja koko muu joukko,

eivätkä he tuoneet mukanaan paljoakaan muuta kuin iänikuista riitaa

ja toraa -- uppiniskaisesti ja kelvottomasti käyttäytyivät omaa

arkkipiispaansa vastaan -- siitä he eivät käyneet yhtään pyhemmiksi ja

rauhaa rakastavammiksi, että joka päivä pitelivät kaikkein pyhimpiä

pyhimyskaluja käsissään ja kohottivat ilmaan Herramme itsensä leivän ja

viinin muodossa --"

"Emme me ole kelvolliset pappeja tuomitsemaan -- isä sanoi aina, että

meidän velvollisuutemme on notkistaa polvemme heidän pappeudelleen ja

olla heille kuuliaiset, mutta että heidän luonnollinen ihmisensä on

yksistään kaikkivaltiaan Jumalan tuomion alainen --"

"Johoo, niinpä kyllä!" Erlend venytteli vähän sanojaan. "Tiedänhän

minä hänen sellaista sanoneen, ja olet sinä siitä ennenkin puhunut.

Ja tiedän senkin, että sinä olet hurskasluontoisempi ihminen kuin

mitä minä jaksan olla -- ja sittenkin, Kristiina, on minun vaikea

saada päähäni, että oikein ja Jumalan sanan mukaista olisi, että

sinä aina haudot noita menneitä mielessäsi etkä koskaan saata niitä

unohtaa. Kauhean pitkämuistinen oli sinun isäsikin, Lauritsa-vainaja

-- ei silti, että sanoisin isästäsi mitään muuta kuin että hän oli

hurskas ja ylhäisen hyvä ihminen, ja sellainen olet sinäkin, sen minä

tiedän -- mutta monesti, kun sinä puhelet niin lempeästi ja kauniisti,

kuin olisi suussasi pelkkää hunajaa, niin minua pelottaa, että sinä

samalla kuitenkin vatvot sydämessäsi vanhoja vääriä tekoja, ja Jumala

tuomitkoon, oletko sinä yhtä hurskas mieleltäsi kuin kieleltäsi --"

Yhtäkkiä kuukahti Kristiina etunojoon, kaatui rinta pöytää vasten

kätkien päänsä käsivarsien väliin ja alkoi parkua. Erlend kavahti

pystyyn -- vaimo huusi ja itki ankarin, puistattavin nyyhkytyksin, niin

että selkä tärähteli. Erlend tarttui häntä hartioihin:

"Kristiina, mikä sinun on --? Mikä sinun on?" toisteli hän, istahti

vaimonsa viereen penkille ja koetteli nostaa hänen päätänsä pystyyn.

"Kristiinaiseni -- älähän huoli noin hirveästi itkeä -- ihanhan minä

pelkään sinun kadottaneen järkesi --"

"Minua pelottaa!" Kristiina oikaisi itsensä pystyyn ja puristi kätensä

nyrkkiin sylissään. "Minua niin pelottaa -- oi laupias Maaria-emonen,

auta meitä poloisia -- minua niin pelottaa, mitä kaikista pojistani

tuleekaan --"

"Niin, Kristiinaiseni -- mutta sinä saat tottua siihen -- sinä et

_voi_ enää kauankaan pidellä heitä hameittesi turvissa -- kohta tulee

heistä miehiä, kaikista meidän pojistamme. Ja sinä olet niinkuin imisä

narttu --" Erlend nosti toisen jalan toisen yli, piti käsiään ristissä

polvella ja katseli hiukan väsyneenä vaimoaan -- "sinä irvistät

hampaitasi silmittömästi sekä tutuille että vieraille, kohta kun tulee

puhe poikueestasi."

Vaimo nousi äkisti seisomaan, oli ääneti kotvan aikaa ja väänteli

käsiään. Sitten hän rupesi kiivaasti astelemaan edestakaisin lattialla.

Hän ei vieläkään virkkanut mitään, ja Erlend istui ja katseli häntä

vaiti.

"Skule --" Kristiina pysähtyi miehensä eteen. "Onnettomuutta ennustavan

nimen sinä annoit sille pojallesi. Mutta sinä tahdoit sitä väkisin

-- sinä _tahdoit_, että herttuan muisto nousisi jälleen eloon siinä

lapsessa --"

"Siinä nimessä ei ole mitään vikaa, Kristiina. Onnettomuuttako -- sitä

sattuu monenlaista. Minä muistin, kun kohotin isoäitini isän muiston

eloon pojassani, että onni petti tämän, mutta kuningas hän sittenkin

oli totisesti ja paremmalla oikeudella kuin se harjantekijän sikiö --"

"Olittepa te kuitenkin aika mahtavia siitä hyvästä, sinä ja Munan

Baardinpoika, että olitte Haakon-kuninkaan sukulaismiehiä."

"Niin, tiedäthän, että Sverren suku sai kuningasverta suoniinsa isäni

tädistä, Margret Skulentyttärestä --"

Pitkän siunaaman tuijottivat mies ja vaimo toisiaan silmiin.

"Tiedänpä kyllä, mitä sinä ajattelet, emäntäiseni armas." Erlend

nousi ja kävi jälleen isännänistuimelle. Nojaten käsillään molempiin

veistokuvan kypäripäihin hän kumartui hiukan etunojoon ja hymyili

kylmästi ja ärsyttävästi. "Mutta näethän hyvin, Kristiinaiseni, etten

minä ole maahan sortunut, vaikka minusta tulikin köyhä ja hyljeksitty

mies. Saat sen kernaasti tietää -- minä en sitä pelkää, että isieni

suku on minun mukanani iäksi kaikeksi suistunut vallasta ja kunniasta.

Minutkin onnetar petti -- mutta jos uhkayritykseni olisi vienyt

perille, niin istuisin nyt poikieni kanssa kuninkaan oikealla kädellä,

mihin meillä hänen veriheimolaisinaan olisikin synnynnäinen oikeus.

Minun kohdaltani on leikki lopussa, kuten sanoin -- mutta kun katselen

poikasiani, Kristiina, niin näen heidän osakseen tulevan sellaisen

kohtalon, johon he sukuperänsä nojalla ovatkin oikeutettuja. Sinun ei

tarvitse vaikeroida niin surkeasti heidän takiaan, etkä sinä saa pyrkiä

kahlehtimaan heitä ikuisesti tänne syrjäiseen loukkoon -- anna sinä

heidän vapaasti koetella siipiään, ja silloin ehkä saat nähdä, ennen

kuin kuolema ummistaa silmäsi, että he ovat jälleen saaneet kiinteän

jalansijan isänsä aatelisperinnössä --"

"Kylläpä sinä jaksatkin lörpötellä!" Katkeran kuumia vihankyyneleitä

pyrki nousemaan vaimon silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne rystysillään ja

nauroi irvistellen:

"Sinä näytät olevan vielä lapsellisempi kuin omat poikasi, Erlend!

Tuollaista sinä viitsit jaaritella -- ja nyt on vielä sama päivä,

jolloin Naakkve oli vähällä saada osakseen sellaisen kunnian, jota

kristityn suu ei kehtaa edes nimittääkään, jollei Jumala laupeudessaan

olisi varjellut meitä --"

"Minunpa siinä sitten sallittiin olla Jumalan välikappaleena sillä

kertaa" -- Erlend kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän sanoi hyvin

totisesti:

"Sellaista sinun ei tarvitse pelätä, Kristiina-rukkani -- tämäkö se on

säikyttänyt sinut ihan järjiltäsi, vaimo poloiseni!" Hän loi katseensa

maahan ja sanoi melkein hämillään: "Sinun pitää muistaa, Kristiina --

sinun autuas isävainajasi rukoili meidän lastemme puolesta, niinkuin

hän rukoili meidän kaikkien puolesta alituisesti. Ja minä uskon

lujasti, että niin hyvän miehen esirukoukset auttavat monestakin

pulasta ja vaarasta -- kaikkein pahimmastakin --" Vaimo näki hänen

salaa tekevän ristinmerkin peukalollaan rintansa yli.

Mutta Kristiina oli niin suunniltaan katkeruudesta, että tuokin vain

ärsytti häntä yhä enemmän:

"Sillä sinä siis lohdutat itseäsi röhöttäessäsi siinä isäni

isäntätuolilla, että poikasi pelastautuvat hänen rukouksillaan,

niinkuin heitä ruokitaan hänen perinnöllään --"

Erlend kalpeni:

"Tarkoitatko sinä, Kristiina -- että minä olen arvoton istumaan

Lauritsa Bjørgulfinpojan istuimella?"

Vaimo liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan kuuluviin. Erlend

nousi pystyyn ja kumartui häntä kohti:

"Sitäkö sinä tarkoitat -- sillä jos niin teet, niin en Jumal'avita

koskaan enää istu siinä."

"Vastaa", sanoi hän jälleen, kun vaimo pysyi äänettömänä. Kristiinan

ruumiin läpi kävi pitkä puistatus.

"Hän oli -- parempi isäntä ja aviomies --. hän, joka istui siinä --

ennen sinua", sai hän vihdoin töin tuskin sanotuksi.

"Varjele kieltäsi, Kristiina!" Erlend astui pari askelta lähemmäksi

vaimoaan. Tämä suoristautui äkisti:

"Niin, lyö vain minua -- olen sen kestänyt ennenkin, joten jaksan sen

nytkin kestää."

"Lyödäkö sinua -- sitä en ajatellut." Erlend seisoi ja painoi

nyrkkiään pöytään; jälleen he tuijottivat toisiinsa, ja jälleen oli

miehen kasvoilla tuo merkillinen outo levollisuus, jonka vaimo oli

joskus ennenkin ihmeekseen niillä nähnyt. Nyt se ärsytti hänet aivan

hurjuuteen saakka. Hän tiesi olevansa itse täysin oikeassa, Erlendin

jaaritus oli vallan järjetöntä, edesvastuutonta -- mutta tuo Erlendin

kasvojen ilme sai hänet tuntemaan kuin olisi koko vääryys ollut hänen

omalla puolellaan.

Hän katseli miestään silmiin, ja vaikka hän itse ihan vapisi pelosta

sitä sanoessaan, sanoi hän kuitenkin:

"Minä pelkään, ettei minun poikaini osana tule olemaan kohottaa sinun

sukuasi jälleen kunniaan siellä Trønden puolella."

Erlend valahti veripunaiseksi:

"Et siis malttanut olla muistuttamatta minulle Sunniva Olavintyttärestä

--"

"Enhän minä hänen nimeään maininnut, vaan sinä itse."

Erlend punastui vielä enemmän:

"Etkö sinä ole tullut koskaan ajatelleeksi, Kristiina -- ettet sinäkään

ollut vallan syytön siihen -- onnettomuuteen --

"Muistatko sitä iltaa siellä Nidarosissa -- kun minä tulin sinun

vuoteesi viereen. Kovin onneton olin silloin ja suruissani, että olin

rikkonut sinua vastaan, emäntäiseni -- minä tulin pyytämään sinulta

anteeksi -- väärintekoani. Sinä vastasit minulle käskemällä palaamaan

sinne, missä olin maannut edellisenkin yön --"

"Voinko minä silloin tietää, että olit maannut sukulaisesi vaimon

vieressä --"

Erlend seisoi hetkisen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan vaihteli

väri. Sitten hän käännähti kannoillaan ja lähti pirtistä sanaakaan

sanomatta.

Vaimo ei liikahtanutkaan -- kauan hän seisoi hievahtamatta alallaan

kynttilään tuijottaen, yhteen puristetut nyrkit leuan alla.

Vihdoin hän viskasi niskojaan ja hengähti syvään. Kerran sieti mies

saada kuullakin tuosta asiasta --.

* * * * *

Sitten hän havahtui kuullessaan hevosenkavioiden kapsetta kartanolta

-- hän erotti kapseesta miehen taluttavan hevosta. Hän hiipi ovelle ja

kynnyksen yli kuistille, piilottautui kannatinpylvään taa ja kurkisti

pihalle.

Yö alkoi jo hämärtyä aamuksi. Ulkona kartanolla seisoivat Erlend ja Ulf

Haldorinpoika. Erlend piteli hevostaan, ja vaimo näki sen satuloiduksi

ja miehen matkaan sonnustautuneeksi. Miehet puhelivat keskenään kotvan

aikaa, mutta hän ei voinut erottaa sanoja. Sitten hypähti Erlend

satulaan ja lähti ratsastamaan käyntijalkaa pohjoiselle veräjälle; hän

ei katsahtanut taakseen, mutta näytti yhä puhelevan Ulfin kanssa, joka

astui hevosen rinnalla.

Miesten jouduttua kujaan kyyristyi Kristiina kaiteen yli kuuntelemaan,

riensi sitten niin äänettömästi veräjälle kuin taisi, seisahtui sinne

tultuaan ja kuulosteli jälleen -- nyt hän voi kuulla, kuinka Erlend

pani Mustan ravaamaan valtatietä pitkin.

Vähän ajan perästä palasi Ulf takaisin. Hän seisahtui ällistyneenä

nähdessään emännän veräjällä. Siunaaman ajan he tuijottivat toisiaan

harmaassa hämärässä. Ulf oli paljain säärin töppösissään ja viitta

pelkän paidan yllä.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi emäntä kiivaasti.

"Sen kai itse tiedät -- minä en sitä arvaa."

"Minne hän lähti ratsastamaan?" kysyi Kristiina jälleen.

"Haugeniin." Ulf vaikeni hetkeksi. "Erlend tuli herättämään minut --

sanoi tahtovansa ratsastaa sinne jo yötä myöten -- kiire hänellä näytti

olevan; oli joitakin asioita täällä talossa, joita hän pyysi minun

toimittamaan hänen poissa ollessaan."

Kristiina oli kauan ääneti.

"Oliko hän silloin vihoissaan?"

"Rauhallinen hän oli." Hetken perästä sanoi Ulf hiljaa: "Minä pelkään

vähän, Kristiina -- etköhän sinä liene sanonut hänelle semmoista, mikä

olisi ollut paras jättää sanomatta?"

"Sietäköön Erlendkin kerran, että hänelle puhutaan kuten järkevälle

miehelle", vastasi emäntä kiivaasti.

He kävelivät verkalleen pihan yli. Ulf kääntyi omalle pirtilleen, mutta

Kristiina seurasi häntä:

"Ulf, kuoma", puheli hän hätäisesti, "ennen vanhaan sinä pyytelit

alituisesti, että minä poikaini takia pysyisin kovana ja puhuisin

järkeä Erlendille."

"Niin, minä olen viisastunut iän mukana, Kristiina, mutta sinä et ole

sitä tehnyt", vastasi toinen samaan sävyyn kuin ennen.

"Hyvinpä sinä osaatkin minua lohduttaa", sanoi emäntä katkerasti.

Mies laski kätensä raskaasti naisen olkapäälle, mutta ei aluksi

virkkanut mitään. He seisoivat äänettöminä -- ympärillä oli niin

hiljaista, että molemmat voivat erottaa kosken ikuisen kohinan, jota he

muulloin eivät panneet merkille. Etäämpänä kylillä kiekuivat kukot, ja

Kristiinan kartanokukko vastasi kaikuvasti tallista.

"Niin, Kristiina, minä olen saanut oppia säästelemään lohdutuksiani

-- sitä tavaraa onkin vahvasti tarvittu tässä talossa elellessä -- ja

nytkin meidän täytyy säästellä sitä, sillä eihän tiedä kuinka kauan

sitä vielä tarvitaan --"

Kristiina riistäytyi irti hänen kätensä alta; purren hampaansa tiukasti

alahuuleen hän käänsi kasvonsa syrjään ja pakeni sitten juoksujalkaa

kartanoa alas tyhjään keittiötupaan.

Aamu oli jäätävän kylmä; hän kietoi viittansa tiiviisti ympärilleen ja

veti hilkan huppuun päänsä yli. Kokoon lysähtäneenä, yökasteesta märät

jalat hameen alle vedettyinä ja ristiin pannut käsivarret polvillaan

hän istui kylmän lieden reunalla mietteisiinsä painuneena. Tavan takaa

värähtelivät hänen kasvonsa, mutta itkua ei tullut.

* * * * *

Hän lienee nukahtanut ja havahtui sitten äkisti pystyyn selkä kipeänä,

kylmästä kohmettunein ja kankein jäsenin. Ovi oli raollaan -- hän näki

täyden päivän paistavan kartanolle.

Kristiina meni kuistiin -- aurinko oli jo korkealla, alhaalta

tarhahaasta hän kuuli sen hevosen tiu'un helinän, joka äskettäin

oli käynyt rammaksi. Hän katseli uutispirtille päin. Siellä hän

näki pikku Munanin seisovan ylisparvekkeella ja kurkistelevan ulos

kannatinpilarien välistä.

Pojat -- ajatus näistä kuohahti hänen sydämensä läpi. Mitähän he

olivatkaan arvelleet, kun herätessään olivat nähneet vanhempien vuoteen

ihan koskemattomaksi!

Hän juoksi kiireesti pihan poikki lapsen luo -- Munan oli paljaassa

paidassaan. Kohta kun äiti saavutti pojan, tämä pisti kätensä hänen

käteensä aivan kuin olisi ollut peloissaan.

Ylispirtissä ei kukaan pojista ollut vielä täysissä pukeissaan -- he

eivät arvatenkaan olleet heränneet yöllisestä pihalla liikkumisesta.

Kaikki he katsahtivat äitiin tämän tullessa sisään ja sitten jälleen

alas eteensä. Hän pani sukat Munanin jalkaan ja tahtoi auttaa häntä

vetämään niitä sääriin.

"Missä isä on?" ihmetteli Lauritsa.

"Isäsi lähti ratsastamaan pohjoista kohti Haugeniin jo aamuhämärissä",

vastasi äiti. Isommat lapset näkyivät heristävän korviaan, kun hän

jatkoi: "Tiedäthän sinä hänen jo kauan puhelleen siitä, että hänen

pitäisi lähteä katsastamaan, minkälaisessa kunnossa se hänen talonsa

oikein on."

Molemmat pienimmät tuijottivat äidin kasvoihin suurin ihmettelevin

silmin, mutta viisi vanhinta veljestä salasi häneltä katseensa

mennessään ulos.