VELALLISET

I

Kristiina ei saanut täyttä selvää siitä, mitä Erlendin ja Simonin

välillä oli tapahtunut. Hänen miehensä kertoi hänelle ja Bjørgulfille,

mitä Simon oli sanonut Dyfrininretkestään, sekä että he sen jälkeen

olivat joutuneet sananvaihtoon, joka oli päättynyt epäsopuun. "Enempää

en voi tästä asiasta sanoa."

Erlend oli käynyt kalpeaksi, hänen kasvonsa olivat saaneet lujan ja

päättäväisen ilmeen. Kristiina oli nähnyt ne sellaisina joskus ennenkin

heidän naimisissaolonsa aikana ja tiesi, että tämä oli siis asia, josta

mies ei tahtonut sanoa enempää.

Tuo ilme ei ollut koskaan miellyttänyt häntä. Eihän hän, Herra

nähköön, tahtonut olla muuta kuin yksinkertainen vaimoihminen,

ja hän olisi halunnut olla vapaana kaikesta muusta paitsi lapsia

ja emännän velvollisuutta koskevasta vastuusta. Mutta hänen oli

ollut pakko puuttua moneen asiaan, joka olisi kuulunut miehille --

ja Erlend oli pitänyt aivan luonnollisena, että ne olivat hänen

niskoillaan. Ja silloin ei ollut hauska nähdä hänellä tuota korskeaa

ja luotaantyöntävää ilmettä Kristiinan tahtoessa tietää mitä hän toimi

omin päin -- mikä koski kuitenkin heidän kaikkien hyvinvointia.

Kristiinaan vaikutti syvästi Erlendin ja Simonin välinen epäsopu.

Ramborg oli hänen ainoa sisarensa. Ja nyt vasta ajatellessaan, että

hänen täytyi olla vailla Simonin seuraa, huomasi hän oikein, miten

paljon hän oli ruvennut pitämään tuosta miehestä ja kuinka suuressa

kiitollisuudenvelassa hän oli tälle -- Simonin ystävyys oli ollut hänen

paras tukensa vastoinkäymisissä.

Ja hän tiesi, että tästä nyt alettaisiin puhua koko kulmakunnalla --

että jørundgaardilaiset olivat nyt joutuneet riitaan Formon Simoninkin

kanssa. Simonista ja Ramborgista piti jokainen. Kristiinaan, hänen

mieheensä ja poikiinsa katsottiin enimmäkseen karsain ja epäluuloisin

silmin, sen hän oli huomannut jo pitkän aikaa. Nyt he tulivat jäämään

aivan yksin.

Kristiina oli vaipua maahan surusta ja häpeästä ensimmäisenä pyhänä

tullessaan kirkonmäelle ja nähdessään Simonin seisovan siellä eräässä

miesparvessa. Tämä tervehti häntä ja hänen perhettään päätään

nyökäyttäen, mutta ensi kertaa hän jätti tervehtimättä heitä kädestä

pitäen ja puhelematta heidän kanssaan.

Mutta Ramborg tuli sisarensa luokse ja tarttui hänen käteensä:

"On ikävä, että miehemme ovat joutuneet riitaan -- mutta eihän meidän,

sinun ja minun, silti tarvitse olla epäsovussa", sanoi hän, nousi

varpailleen ja suuteli Kristiinaa, niin että kaikki kirkkomäellä olevat

sen näkivät. Mutta Kristiina tiesi asianlaidan -- hän tunsi, ettei

Ramborg sentään ollut niin kovin pahoillaan. Hän ei ollut koskaan

pitänyt Erlendistä -- Herra tiesi eikö juuri hän ollut kiihottanut

miestään Erlendiä vastaan, tieten tai tietämättään --.

Ramborg tuli kuitenkin sen jälkeenkin aina tervehtimään sisartaan

heidän kohdatessaan toisensa kirkon edustalla. Ulvhild kysyi kovaa,

miksi täti ei enää käynyt heidän luonaan, juoksi sitten Erlendin luo

ja syleili tätä ja heidän vanhimpia poikiaan. Arngjerd seisoi hiljaa

äitipuolensa vieressä, tervehti Kristiinaa kädestä ja oli hämillään.

Simon ja Erlend poikineen väistivät toisiaan tarkoin.

Kristiina kaipasi myös sisarenlapsiaan. Hän oli ruvennut pitämään

noista molemmista tytöistä. Ja eräänä päivänä, kun Ramborg oli tuonut

poikansa messuun, Kristiina suudellessaan sitten kirkkotoimituksen

jälkeen Andresta purskahti itkuun. Tuo pieni, kituvan näköinen poika

oli käynyt niin rakkaaksi hänelle, eikä hän voinut sille mitään, että

hän nyt, kun ei hänellä itsellään enää ollut ihan pieniä lapsia, tunsi

kuin lohdutusta siitä, että sai puuhailla Formon pikkumiehen kanssa ja

hemmotella häntä vanhempien tuodessa hänet Jørundgaardiin.

Gautelta hän kuuli lähemmin asiasta, sillä tämä kertoi miten Erlendin

ja Simonin välinen riita oli syntynyt tuona yönä, jolloin he tapasivat

toisensa Karvanuttu-Gudrunin tuvan ovella. Mitä enemmän Kristiina

asiaa ajatteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, että syy

oli etupäässä Erlendin. Kristiina oli ollut suuttunut Simonille --

olisihan tämän jo pitänyt tuntea lankonsa siksi hyvin, ettei suotta

olisi ruvennut epäilemään Erlendin pettäneen veljeään epäjalolla

tavalla -- vaikka Erlend saattoikin tehdä yhtä ja toista ihmeellistä

ajattelemattomuudessaan ja kiivaudessaan -- huomattuaan sitten, mitä

oli saanut aikaan, käyttäytyi Erlend kuin pillastunut ori, joka on

riuhtonut itsensä irti ohjista ja säikkyy sitten vauhkoksi nähdessään

mitä vetää perässään.

Mutta Erlend ei oppinut ymmärtämään, että toisten joskus täytyi puuttua

korjaamaan vahinkoa, jonka aikaansaamisessa hänellä oli ihmeellinen

taito. Ja silloin Erlend ei tiennyt mitä sanoi tai teki. Kristiina

muisti omasta itsestään ajalta, jolloin hän vielä oli nuori ja

herkkämielinen -- miten hänestä kerta kerran jälkeen oli tuntunut siltä

kuin Erlend olisi tallannut hänet jalkoihinsa mielettömällä menollaan.

Omasta veljestäänkin hän oli tehnyt eron -- Gunnulf oli jo ennen

luostariin menoaan vetäytynyt heistä, ja Kristiina oli ymmärtänyt sen

olleen Erlendin syytä -- Erlend oli loukannut niin monesti hurskasta

ja kunnianarvoisaa veljeään, vaikka Gunnulf ei ollut koskaan tehnyt

Erlendille muuta kuin hyvää hänen tietääkseen. Ja nyt hän oli työntänyt

luotaan Simonin, ja kun Kristiina tahtoi tietää, mikä oli saanut aikaan

epäsovun hänen ja heidän ainoan ystävänsä välillä, nosti Erlend vain

nokkaansa vastaten, ettei hän voi sanoa sitä --.

* * * * *

Naakkvelle hän tuntui sanoneen enemmän.

Äiti tuli hyvin levottomaksi ja häneen koski kipeästi, kun hän huomasi,

että Erlend ja vanhin poika vaikenivat tai käänsivät puheen toisiin

asioihin hänen astuessaan tupaan -- eikä tämä tapahtunut harvoin.

Gaute ja Lauritsa ja Munan liittyivät enemmän äitiinsä kuin Nikulaus

oli liittynyt koskaan, ja Kristiina oli aina puhunut enemmän heidän

kanssaan. Mutta esikoinen oli sittenkin jollakin tapaa lähinnä hänen

sydäntään. Ja hänen jouduttuaan jälleen asumaan Jørundgaardiin olivat

muistot siltä ajalta, jolloin hän oli kantanut tuota ensimmäistään,

elpyneet ihmeellisen eläviksi. Sillä hän joutui huomaamaan monella

tapaa, ettei Silissä ollut unohdettu hänen nuoruudensyntiään. Tuntui

melkein siltä kuin olisi katsottu hänen tahranneen koko kotiseutunsa

kunnian sillä, että hän, sen miehen tytär, jota kaikki pitivät

paikkakunnan johtomiehenä, oli astunut harhapoluille. Sililäiset eivät

olleet antaneet anteeksi sitä, eivätkä sitäkään, että hän oli Erlendin

kanssa, paitsi isälle tuottamaansa surua ja häpeää, tehnyt Lauritsan

pilkanalaiseksi puijaamalla hänet pitämään vietellylle tyttärelleen

komeimmat häät mitä täällä oli nähty miesmuistiin.

Kristiina ei tiennyt, oliko Erlend saanut vihiä siitä, että ihmiset

nyt pureksivat uudelleen noita menneitä asioita. Mutta vaikka Erlend

olisikin tiennyt siitä, ei hän olisi piitannut siitä sen enempää. Hän

piti Kristiinan kotilaaksolaisia vain sarkahousuina ja torppareina ja

opetti poikansa ajattelemaan samoin. Kristiinan sydäntä kirveli, kun

hän tiesi noiden ihmisten, jotka olivat hellineet häntä ja suoneet

hänelle niin hyvää siihen aikaan, jolloin hän oli pelkästään Lauritsa

Bjørgulfinpojan tytär ja Pohjoislaakson ruusu, halveksivan Erlendiä

ja tämän vaimoa sekä tuomitsevan heitä ankarasti. Hän ei kerjännyt

heidän suosiotaan, hän ei itkenyt sitä, että oli joutunut vieraantumaan

heistä. Mutta se koski. Ja hänen mielestään näyttivät äkkijyrkät

vuorenseinätkin katsovan häneen ja hänen kotiinsa toisin kuin ennen --

mustina ja uhkaavina ja kivikovia turmanaikeita hautovina.

Kerran hän oli itkenyt katkerasti -- Erlend oli tietänyt siitä, mutta

oli ollut tyly. Huomatessaan Kristiinan kantaneen hänen lastaan

pitkät, yksinäiset kuukaudet pelokkaan suruisan sydämensä alla ei

hän ollut ottanut häntä syliinsä ja lohduttanut häntä lempeillä ja

hellillä sanoilla, vaan ollut kiukkuinen ja häpeissään tietäessään

tulevan päivän, jolloin kävisi ilmi miten kunniattomasti hän oli

tehnyt Lauritsaa kohtaan -- hän ei ollut ajatellut, että paljon

raskaammaltahan tuo päivä oli tuntuva Kristiinasta, kun hänen oli

astuttava häpeissään ylpeän ja rakastavan isänsä eteen.

Eikä Erlend ollut iloinnut suuresti silloinkaan, kun Kristiina vihdoin

antoi elämän pojalleen. Sinä hetkenä, jolloin Kristiina oli päässyt

loputtomasta sieluntuskastaan ja pelostaan ja kivuistaan ja nähnyt

ruman, muodottoman syntitaakkansa saavan papin voimakkaiden rukousten

johdosta hengen ja hyvin kehittyneen, mitä suloisimman lapsen muodon

-- silloin hänestä oli tuntunut kuin hänen sydämensä olisi sulanut

nöyrästä ilosta ja hänen kuuma, uhmaileva verensäkin muuttunut

makeaksi, viattomaksi valkoiseksi maidoksi. "Jumalan avulla minä kai

ihmistyn kerran", oli Erlend sanonut Kristiinan koettaessa saada

miestään iloitsemaan kanssaan kalliista aarteestaan, jota Kristiina

itse tuskin hennoi päästää käsistään siksi aikaa kun apuvaimot

muuttivat sille vaatteita. Eline Ormintyttären kanssa saamistaan

lapsista Erlend piti, sen Kristiina oli nähnyt ja kuullut. Mutta kun

hän laski Naakkven miehensä käsivarrelle, nyrpisti Erlend nenäänsä ja

kysyi, mitä hän teki tuolla kakaralla, joka oli märkä päältä ja alta.

Vuosikaudet oli Erlend katsonut ynseästi ensimmäiseen aviolliseen

poikaansa voimatta unohtaa, että Naakkve oli ilmestynyt maailmaan

sopimattomaan aikaan -- vaikka poika oli niin kaunis ja reipas lapsi,

että jokaisen olisi pitänyt iloita semmoisesta perillisestä.

Ja Naakkve oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti, että sitä oli

oikein kumma nähdä -- pikkuruikkuisesta tenavasta asti. Hänen pienet

kauniit kasvonsa olivat paistaneet kuin päivä isän vetäessä hänet

hetkiseksi polviensa väliin ja puhuessa hänen kanssaan pari sanaa

tai taluttaessa häntä yli pihan. Uupumatta oli Naakkve koettanut

voittaa isän suosiota siihen aikaan kun Erlend piti kaikista muista

lapsistaan enemmän kuin tästä. Bjørgulf oli ollut isän suosikki poikien

pienenä ollessa, ja silloin oli Erlend väliin vienyt nämä mukanaan

ritariparveen, milloin sattui asiaa sinne -- siellä säilytettiin

kaikkia niitä aseita ja varustuksia, joita ei tarvittu jokapäiväisessä

käytössä. Isän jutellessa ja peuhatessa Bjørgulfin kanssa istui Naakkve

hiljaa kuin hiiri arkun reunalla ähkyen hyvästä mielestä, kun sai olla

mukana.

Mutta aikaa myöten, kun huono näkö esti Bjørgulfia olemasta isän

retkillä toisten kanssa ja kun hän sitten kävi sulkeutuneeksi ja

vähäsanaiseksi isää kohtaan, muuttui suhde. Nyt tuntui Erlend

melkein hiukan pelkäävän tuota poikaansa. Kristiina koetti arvailla,

mahtoiko Bjørgulf sydämessään moittia isää siitä, että tämä oli

hävittänyt heidän hyvinvointinsa ja murskannut poikiensa tulevaisuuden

suistuessaan asemastaan -- ja mahtoiko Erlend aavistaa sen. Joka

tapauksessa oli Bjørgulf ainoa Erlendinpojista, joka ei näyttänyt

osoittavan sokeaa rakkautta isäänsä ja rajatonta pojanylpeyttä.

Eräänä päivänä olivat kaksi pienintä huomanneet isän lukevan psalttaria

aamulla ja syövän vettä ja leipää, ikään kuin olisi ollut paasto. He

kysyivät, miksi hän teki niin -- eihän nyt ollut paastopäivä. Erlend

vastasi, että hän teki sen syntiensä tähden. Kristiina tiesi noiden

paastopäivien tarkoittavan sitä parannuksentekoa, joka oli määrätty

Erlendille hänen Sunniva Olavintyttären kanssa tekemänsä aviorikoksen

johdosta, ja vanhimmat pojat tiesivät siitä kyllä. Naakkve ja Gaute

eivät näyttäneet ajattelevan sitä sen enempää, mutta Kristiina sattui

samassa katsomaan Bjørgulfiin: tämä istui paikallaan tirkistäen

likinäköisesti ruokakuppiinsa ja hymyili itsekseen -- Kristiina oli

nähnyt Gunnulfin hymyilevän samalla tapaa silloin, kun Erlend oikein

paljasti itsensä. Hänestä oli tuntunut pahalta --.

Nyt tahtoi Erlend aina Naakkven lähelleen. Ja tuo nuori miehenalku

oli aivan kaikilla juurillaan kiintynyt isään. Naakkve palveli

isäänsä kuten nuori henkivartion huovi herraansa ja päällikköään: hän

tahtoi välttämättä itse hoitaa hänen hevosensa, pitää kunnossa isänsä

ajovehkeet ja aseet, hän kiinnitti kannuksen isänsä jalkaan ja toi

hänen viittansa Erlendin aikoessa ulos. Hän täytti Erlendin pikarin ja

leikkasi hänen ruokansa palasiksi istuessaan isänsä oikealla puolella

pöydässä. Erlend teki hiukan pilkkaa pojan innosta ja säädykkäistä

tavoista, mutta oli mielissään ja otti Naakkven yhä lujemmin omiin

hoteisiinsa.

Kristiina näki Erlendin kokonaan unohtaneen, miten _hän_ oli

pyytänyt ja rukoillut miestään osoittamaan lapselle hiukan enemmän

isänrakkautta. Ja Naakkve oli myös unohtanut ajan, jolloin hän oli

hakenut äitinsä luota apua ja turvaa -- aivan pienenä ollessaan. Hän

oli ollut hellä äidilleen ja oli vieläkin omalla tavallaan, mutta

Kristiina tunsi, että mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä kauemmas hän

joutui äidin luota ja piiristä. Siihen, mikä kuului äidin tehtäviin,

ei Naakkvella ollut yhtään taipumusta. Hän ei pannut vastaan, kun

Kristiina tahtoi häntä johonkin työhön, mutta hän oli omituisen

kömpelö ja saamaton kaikissa talonpojan tehtävissä -- hän teki työnsä

haluttomasti ja innottomasti eikä ollut joutua valmiiksi koskaan. Äiti

ajatteli, että hän oli velipuolensa Ormin kaltainen monessa suhteessa

-- hän oli tämän näköinenkin. Mutta Naakkve oli terve ja voimakas,

reima tanssija ja urheilija, hyvä jousimies ja kohtalaisen taitava

muidenkin aseiden käytössä, varma ratsastaja ja erinomainen suksimies.

Kristiina puhui tästä eräänä päivänä Ulf Haldorinpojalle, Naakkven

kummille. Ulf sanoi:

"Erlendin päättömyys ei ole ollut kenellekään suuremmaksi vahingoksi

kuin tuolle pojalle. Sillä parempaa ritarin ja joukkopäällikön alkua ei

ole koko Norjan maassa tätä nykyä."

Mutta äiti huomasi, ettei Naakkve milloinkaan murehtinut tulevaisuutta,

jonka isä oli riistänyt häneltä.

* * * * *

Näihin aikoihin oli Norjassa jälleen levottomuutta, ja laaksoja pitkin

kulki erilaisia huhuja, toiset uskottavia, toiset aivan mahdottomia.

Etelä- ja länsi-Norjan sekä Ylämaankin herrat olivat tyytymättömiä

Maunu-kuninkaan hallitustoimiin -- he olivat uhkailleet tarttua

aseisiin, nostattaa rahvaan ja pakottaa herra Maunu Eirikinpojan

hallitsemaan heidän tahtonsa mukaan, muussa tapauksessa he huutaisivat

kuninkaaksi hänen tätinsä pojan, nuoren Jon Haftorinpojan, Sudrheimin

herran -- tämän äiti, Agnes-rouva, oli autuaasti nukkuneen kuningas

Haakon Haaleggin tytär. Jonista itsestään ei kuulunut paljoa, mutta

tämän veljen Sigurdin sanottiin olevan koko yrityksen takana, ja

Bjarne, Erling Vidkuninpojan nuorin poika, kuului myös siihen --

huhuiltiin Sigurdin luvanneen, että jos Jon tulisi kuninkaaksi, ottaisi

hän jonkun Bjarnin sisarista kuningattareksi, sillä Gisken neidotkin

polveutuivat entisistä Norjan kuninkaista. Herra Ivar Ogmundinpoika,

joka oli ollut Maunu-kuninkaan paras tuki, kuului nyt menneen noiden

nuorten päällikköjen puolelle, kuten monet muutkin maan rikkaimmista

ja korkeasukuisimmista miehistä -- Erling Vidkuninpojan ja Bergenin

piispan sanottiin tukevan yritystä takaapäin.

Kristiina ei kuunnellut paljon noita huhuja; hän ajatteli katkerana,

että hehän olivat nyt vähäistä väkeä eivätkä valtakunnan asiat

enää koskeneet heitä. Jonkun sanan hän sentään oli kuullut Simon

Andreksenpojalta edellisenä syksynä ja tiesi tämän myös puhuneen

Erlendille. Mutta hän oli huomannut, ettei Simon puhunut mielellään

näistä asioista -- osaksi siksi, ettei hän pitänyt siitä, että hänen

veljensä sekaantuivat noihin vaarallisiin asioihin -- kulkihan ainakin

Gyrd vaimonsa omaisten talutusnuorassa. Sitä paitsi hän pelkäsi, ettei

Erlendistä saattanut olla mieleistä kuulla puhuttavan näistä asioista,

koska hän oli syntynyt istumaan Norjan hallitusmiesten paikalla, vaikka

onnettomuus oli sysännyt hänet pois vertaistensa piiristä.

Kristiina huomasi kuitenkin Erlendin puhelevan poikiensa kanssa näistä

uutisista. Ja eräänä päivänä hän kuuli Naakkven sanovan:

"Mutta jos nuo herrat masentavat Maunu-kuninkaan, niin eiväthän he

saata olla niin kehnoja, isä, etteivät ottaisi esille teidän asiaanne

ja pakottaisi kuningasta korvaamaan teille tekemäänsä vääryyttä."

Erlend nauroi; silloin poika jatkoi:

"Te näytitte noille herroille tien ja muistutitte heitä siitä, ettei

Norjan herrojen ollut tapana entiseen aikaan istua rauhassa tiloillaan

sietäen kuninkaittensa mielivaltaa. Se maksoi perintötilanne ja

lääninherran-virkanne -- kun taas ne miehet, jotka olivat olleet teidän

liitossanne, pääsivät ehjin nahoin asiasta -- te jouduitte yksin

maksamaan kaikesta --"

"Sittenhän heillä on vielä enemmän syytä unohtaa minut", sanoi Erlend

nauraen. "Ja arkkipiispanistuin on saanut Husabyn pantiksi. En minä

usko neuvoston herrojen viitsivän ahdistaa tuota köyhää Maunu-kuningas

raukkaa lunastamaan sitä takaisin --"

"Kuningas on teidän sukulaisenne, samoin Sigurd Haftorinpoika ja

useimmat muut", vastasi Naakkve kiivaasti. "Miten he saattaisivat

häpeämättä pettää sen Norjan herroihin kuuluvan miehen, joka kantoi

kilpeään kunnialla pohjoisissa rajaseuduissa puhdistaen Lapin ja

Vienanmeren rannat kuninkaan ja Jumalan vihollisista -- kyllä he

olisivat kunnottomia, jos sen tekisivät --"

Erlend vihelsi.

"Poikani -- minä voin sanoa sinulle erään seikan. En tiedä miten

Haftorinpoikain seikkailu on päättyvä, mutta panen pääni pantiksi

siitä, etteivät he uskalla välkyttää Maunu-kuninkaan edessä

paljastettua norjalaista miekkaa. Suukopuun ja sovinnonhieromiseen se

jää, eikä yksikään nuoli tule lentämään. Eivätkä nuo miehet ole astuva

valjaisiin minun tähteni, sillä he tuntevat minut ja tietävät, etten

minä rävähdä hiottua rautaa, kuten eräät toiset --

"Sukulaisia, sanot -- niin, ovathan Maunu ja Haftorinpojat

sinun orpanoitasi. Muistan heidät siltä ajalta, jolloin palvelin

Haakon-kuninkaan kartanossa -- oli Agnes-rouvan onni, että hän oli

kuninkaantytär -- hän olisi kai saanut muuten tyytyä kauppaamaan kaloja

laiturilla, jos ei joku sinun äitisi kaltainen rouva olisi armahtanut

häntä hurskaudessaan ja ottanut häntä navettapiiakseen. Monta kertaa

minä sain niistää noiden Haftorinpoikien nenän heidän ollessaan

menossa isoisänsä eteen ja juostessaan saliin niin rähmäisinä kuin

olisivat tulleet suoraan äitinsä kohdusta -- ja jos minä sitten sulasta

sukulaisrakkaudesta löylyytin heitä hiukan opettaakseni heille ihmisten

tapoja, kirkuivat nämä kuin sianporsaat. Olen kuullut noista Sudrheimin

pojanvesoista myöhemmin varttuneen oikeita miehiä. Mutta yhtä turha

sinun on odottaa apua sieltä kuin etsiä sitä koiran hännästä --"

Kristiina sanoi Erlendille vähän myöhemmin:

"Naakkve on niin nuori, rakas mieheni?-. eikö sinusta ole varomatonta

puhua hänelle noin avoimesti sellaisista asioista."

"Ja sinä olet niin lempeäkielinen, rakas vaimoni", sanoi Erlend

hymyillen, "että ymmärrän sinun tahtovan nuhdella minua. Kun minä

olin Naakkven iässä, tein ensimmäisen Vargøyn-matkani. -- Jos

Ingebjørg-rouva olisi pysynyt suopeana ja uskollisena", puhkesi Erlend

kiihkeästi puhumaan, "olisin lähettänyt hänen palvelukseensa Naakkven

ja Gauten -- Tanskassa olisi kaksi asetaitoista uskalikkoa voinut

päästä eteenpäin --"

"En minä luullut", sanoi Kristiina katkerasti, "synnyttäessäni sinulle

poikasi, että heidän täytyisi hakea leipänsä vieraasta maasta."

"En minäkään luullut", sanoi Erlend. "Mutta ihminen päättää, Jumala

säätää, sanotaan --"

* * * * *

Nähdessään Erlendin ja poikien, näiden varttuessa, käyttäytyvän aivan

kuin heidän puheensa olisivat olleet yläpuolella naisen käsityskyvyn,

Kristiina huomasi, ettei se ainoastaan loukannut hänen sydäntään. Hän

oli myös huolissaan Erlendin varomattomista puheista -- Erlend ei

muistanut koskaan, että pojat olivat vielä melkein lapsia.

Ja sitten noilla pojilla, vaikka he olivat niin nuoria -- Nikulaus

oli seitsentoistavuotias, Bjørgulf täytti kuusitoista ja Gaute

oli viisitoista syksyllä -- oli kaikilla kolmella sellainen

tapa seurustella naisväen kanssa, että se herätti mitä suurinta

levottomuutta.

Ei ollut tosin tapahtunut mitään erikoista, johon olisi voinut iskeä

kiinni. Pojat eivät juosseet naisten jäljissä, eivät olleet milloinkaan

raakoja eivätkä säädyttömiä suustaan, eikä heitä miellyttänyt

palvelijoiden karkea leikinlasku tai näiden kuulemat likaiset juorut.

Siinä suhteessa oli tosin Erlendkin aina ollut säädykäs ja siivo --

Kristiina oli nähnyt hänen häpeävän puhetta, jolle hänen isänsä ja

Simon saattoivat nauraa sydämellisesti. Mutta Kristiina oli silloin

hämärästi tuntenut, että nuo kaksi nauroivat sillä lailla kuin

talonpojat nauravat tarinoille tyhmästä paholaisesta -- jollaisista

tarinoista oppineet miehet, jotka tuntevat paremmin tämän kavalat

juonet, eivät pidä.

Ei Erlendkään voinut syyttää itseään siitä, että hän olisi

juoksennellut naisten jäljissä -- vain ne, jotka eivät tunteneet

häntä, saattoivat sanoa häntä höllätapaiseksi siinä mielessä, että

hän olisi houkutellut naisia luokseen ja ehdoin tahdoin vietellyt

heidät. Mitä häneen, Kristiinaan tuli, ei hän ollut milloinkaan voinut

väittää Erlendin saaneen tahtoaan läpi käyttämällä viekoituskeinoja,

petosta tai väkivaltaa. Ja hän oli varma siitä, ettei Erlendin ollut

tarvinnut viekoitella noita kahta muutakaan naista, joiden kanssa

hän oli harjoittanut syntiä. Mutta kun kevytmieliset naiset tekivät

hänelle vallattomia, vietteleviä eleitään, kävi Erlend aivan kuin

uteliaaksi koiranpenikaksi -- koko mies oli silloin salatun holtittoman

kevytmielisyyden vallassa.

Ja surukseen hän oli nyt huomaavinaan, että Erlendin pojat olivat

tässä asiassa isänsä kaltaiset -- he unohtivat aina ottaa lukuun sen,

mitä ihmiset tulisivat sanomaan, ennen kuin jo toimivat -- jälkeenpäin

se kiusasi heitä kovastikin. Ja kun naiset hymyilivät heille ja

osoittivat heille suopeutta, eivät he käyneet aroiksi tai jäykiksi,

kuten useimmat siinä iässä olevat pojat, vaan hymyilivät vastaan

ja juttelivat ja käyttäytyivät niin vapaasti kuin olisivat olleet

kuninkaan kartanossa ja oppineet hovitapoja. Kristiina pelkäsi heidän

vielä joutuvan onnettomuuksiin ja vaikeuksiin pelkästä viattomuudesta

-- rikkaat kartanonemännät ja -tyttäret ja köyhät palvelusnaiset

olivat kaikki Kristiinan mielestä liian hemmottelevia noita kauniita

nuorukaisia kohtaan. -- Mutta jos joku perästäpäin kiusasi heitä jonkun

naisen nimellä, he julmistuivat samoin kuin muutkin heidän ikäisensä.

Pahin kiusoittelija oli Frida Styrkaarintytär -- tämä oli aika

letukka iästään huolimatta, hän ei ollut näet monta vuotta nuorempi

itse kartanonrouvaa -- ja hänellä oli ollut kaksi äpärälasta, joista

viimeiselle oli ollut vaikea löytää isää. Mutta Kristiina oli säälinyt

tuota raukkaa, ja koska hän oli hoitanut hellästi ja hyvin sekä

Bjørgulfia että Skulea näiden ollessa pieniä, oli Kristiina koettanut

olla anteeksiantavainen -- joskin häntä harmitti, että tuo vanha

ihminen aina puhui pojille nuorista neidoista.

Kristiina ajatteli siis, että oli parasta saada pojat naitetuksi

nuorella iällä. Mutta hän tiesi, ettei se ollut helppoa -- ne miehet,

joiden tyttäret olisivat olleet Naakkven ja Bjørgulfin vertaisia

suvultaan ja syntyperältään, eivät olisi pitäneet heitä kyllin

rikkaina. Ja heidän isänsä kärsimä tuomio ja kuninkaan epäsuosio

oli oleva esteenä, jos pojat yrittäisivät parantaa asemaansa jonkun

valtaherran palveluksessa. Hän muisteli katkerana aikoja, jolloin

Erlend ja Erling Vidkuninpoika olivat suunnitelleet Nikulauksen ja

jonkun drotsin tyttären välistä naimaliittoa.

Tosin hän tiesi joitakin kasvuiässä olevia neitoja, jotka olisivat

voineet sopia -- rikkautensa ja sukunsa puolesta -- mutta heidän

isänsä olivat pysyneet poissa henkivartiopalveluksesta ja maatuneet

tiloilleen. Hän ei voinut kärsiä ajatusta, että hän ja Erlend

saattaisivat saada epäävän vastauksen tehdessään naimatarjouksen noille

maalaispohatoille. Simon Darre olisi ollut hyvä puhemies -- nyt oli

kuitenkin Erlend karkottanut tuon auttajan.

Kirkon palvelukseen hän ei luullut yhdelläkään pojallaan olevan halua

-- ellei Gautella kenties tai Lauritsalla. Mutta Lauritsa oli vielä

kovin pieni. Ja Gaute oli ainoa hänen pojistaan, josta oli hiukan apua

kartanon töissä.

* * * * *

Lumi ja myrskyt olivat runnelleet aitoja tänä vuonna, ja ristinmessun

aikaan satanut lumi myöhästytti töitä, joten täytyi pitää kovaa

kiirettä, jos mieli saada kaikki valmiiksi aikanaan. Sentähden lähetti

Kristiina eräänä päivänä Naakkven ja Bjørgulfin korjaamaan maantien

laidassa olevan pellon viereistä aitaa.

Puolenpäivän aikaan lähti äiti katsomaan, miten pojat selviäisivät

tuosta tavattomasta työstä. Bjørgulf teki työtä kartanon puolella --

Kristiina seisahtui hetkeksi puhelemaan hänen kanssaan. Sitten hän meni

edelleen pellon pohjoislaitaa kohti. Silloin hän näki Naakkven seisovan

puhelemassa naisen kanssa, joka oli ratsun selässä aivan aidan ääressä.

Naakkve taputti hevosta, tarttui sitten tyttöä nilkkaan ja antoi sitten

aivan, kuin huomaamatta, kätensä liukua ylemmäksi tytön säärtä pitkin

hameen alla.

Neito näki ensiksi kartanonrouvan; hän punastui ja sanoi jotakin

Naakkvelle. Tämä veti kiireesti kätensä pois ja oli hiukan hämmentyneen

näköinen. Tyttö aikoi nyt ratsastaa edelleen, mutta Kristiina

tervehti häntä ja puhui sitten jonkun sanan hänen kanssaan kysyen

sukulaisvaimonsa vointia -- tämä oli Ulvsvoldin emännän sisarentytär ja

oli äskettäin tullut vieraisille taloon. Kristiina oli olevinaan aivan

kuin hän ei olisi huomannut mitään ja jäi sitten puhumaan Naakkven

kanssa aidanteosta, neidon ajettua pois.

Ei kulunut paljoakaan aikaa ennen kuin Kristiina joutui Ulvsvoldiin

kahdeksi viikoksi emännän maatessa lapsivuoteessa, jonka jälkeen hän

oli hyvin sairas. Kristiina oli naapurivaimo, ja hänet kutsuttiin

sinne, koska hänet tunnettiin seudun taitavimmaksi lääkenaiseksi.

Silloin Naakkve kävi useasti äitinsä luona, milloin milläkin asialla,

ja tuo sisarentytär, Eyvor Haakonintytär, keksi silloin aina jotakin

syytä päästä tapaamaan Naakkvea ja puhelemaan tämän kanssa. Se ei ollut

Kristiinan mieleen -- hän ei pitänyt tytöstä eikä voinut pitää Eyvoria

kauniinakaan, kuten hän oli kuullut useimpien miesten pitävän. Hän oli

iloinen kuullessaan Eyvorin palanneen kotiinsa Raumsdaliin.

Mutta hän ei luullut Naakkven välittäneen Eyvorista, varsinkin

kun hän kuuli Fridan hölpöttävän Loptsgaardin tyttärestä, Aasta

Audunintyttärestä, ja kiusoittelevan Naakkvea tällä.

Ollessaan kerran panimotuvassa keittämässä katajavettä Kristiina kuuli

Fridan taas vatkuttavan samaa. Naakkve seisoi Gauten ja isän kanssa

takapihalla; he veistivät venettä, jonka aikoivat kalaveneekseen

tunturilammelle -- Erlend oli jotakuinkin hyvä veneentekijä. Naakkve

suuttui, mutta sitten alkoi Gautekin kiusoitella -- Aasta ei ollut

hullumpi naimakauppa, sanoi hän.

"Ota itse hänet, jos hän on sinusta niin sopiva", virkkoi veli

kiivaasti.

"En minä huoli hänestä", vastasi Gaute, "sillä olen kuullut, että

punainen tukka ja petäjämetsä viihtyvät laihassa maassa -- mutta

sinustahan punainen tukka on kaunis --"

"Ei tuo sananparsi sovellu naisiin nähden, poikani", sanoi Erlend

nauraen. "Punatukkaiset naiset ovat usein valkeapintaiset ja pehmeät

käsitellä --"

Isä nauroi hillittömästi, mutta Kristiina vihastui; tuo oli hänen

mielestään kevytmielistä puhetta moisten nulikkani kuultavaksi. Hän

muisti myös samassa Sunniva Olavintyttärellä olleen punaisen tukan,

vaikka hänen ystävänsä kutsuivat sitä kullankarvaiseksi. Silloin

virkkoi Gaute:

"Ole iloinen, etten minä sano, etten uskalla synnin tähden.

Pääsiäisen jälkeisenä valvontasunnuntaina sinä istuit Aastan kanssa

kymmenysaitassa koko ajan, kun me tanssimme kirkkomäellä -- tottahan

sinä siis pidät hänestä --"

Naakkve oli juuri lentämäisillään veljensä niskaan, kun Kristiina tuli

ulos. Gauten mentyä kysyi äiti toiselta pojaltaan:

"Mitä se Gaute sanoi sinusta ja Aasta Audunintyttärestä?"

"Taisittehan te kuulla joka sanan", vastasi poika; hän punastui ja

rypisti vihaisesti kulmiaan.

Kristiina sanoi närkästyneenä:

"On sekin laitaa, ettette te osaa viettää yhtään valvontayötä

tanssimatta ja juoksentelematta jumalanpalvelusten välillä. Emme me

tehneet niin minun nuorena ollessani --"

"Mutta tehän olette itse sanonut, äiti, että silloin kun te olitte

neito, oli isoisäni tapana laulaa toisten tanssiessa kirkkomäellä --"

"Eivät ne olleet sellaisia lauluja eikä se ollut sellaista hurjaa

tanssia kuin nykyään", sanoi äiti, "ja me nuoret pysyimme kauniisti

vanhempiemme parissa -- emme me istuneet parittain aitoissa --"

Naakkve aikoi vastata vihaisesti. Mutta silloin sattui Kristiina

katsomaan Erlendiin. Tämä hymyili niin tarkoittavasti tähdätessään

toisella silmällä laudan syrjää, jota hän juuri tasoitteli, että

Kristiina katosi vihoissaan takaisin panimotupaan.

-- Mutta hän jäi pohtimaan kuulemaansa. Aasta Audunintytär ei ollut

mikään huono naimakauppa -- Lopstgaard oli varakas talo, ja siellä oli

vain kolme tytärtä eikä ainoatakaan poikaa, ja Ingebjørg, Aastan äiti,

oli hyvin hyvää sukua.

Ei hän ollut tosin ajatellut, että jørundgaardilaisten tarvitsisi

koskaan kutsua Audun Torberginpoikaa apekseen, mutta Audunilla oli

ollut halvaus talvella, eikä hänen luultu elävän kauan. Ja tyttö oli

sievä ja miellyttävätapainen ja kuului olevan myös pystyvä töihin.

Jos Naakkve piti tytöstä, ei kannattanut vastustaa tätä naimakauppaa.

Heidän täytyi odottaa häitä vielä parisen vuotta -- Aasta ja Naakkve

olivat vielä molemmat niin nuoria -- mutta sitten hän hyväksyisi

ilomielin Aastan miniäkseen.

* * * * *

Mutta eräänä päivänä kesken kauneinta kesää tuli Sira Solmundin sisar

lainaamaan jotakin Kristiinalta. Naiset seisoivat aitan ulkopuolella

hyvästelemässä, kun papin sisar sanoo: Mutta oletko kuullut Eyvor

Haakonintyttärestä! Hänen isänsä on ajanut hänet kartanostaan, sillä

tyttö oli raskaana -- ja nyt hän oli palannut ulvsvoldilaisten turviin.

Naakkve oli ollut asialla aitanparvessa -- hän pysähtyi alimmalle

portaalle. Nähdessään hänen kasvonsa tuli äiti itse niin voimattomaksi,

että jalat tuskin kantoivat häntä. Poika oli korvalehtiä myöten

punainen kulkiessaan kartanorakennusta kohti.

Mutta Kristiina sai toisen puheesta sen käsityksen, että Eyvorin

asioiden oli täytynyt olla sillä kannalla kauan ennen hänen

tuloaan seudulle kesällä. Viaton poika parkani, ajatteli Kristiina

helpotuksesta huokaisten -- tämä oli kai häpeissään siitä, että oli

uskonut tytöstä hyvää.

Parin päivän kuluttua nukkui Kristiina yksin yöllä, sillä Erlend oli

lähtenyt kalaan. Hän luuli Naakkven ja Gauten olevan mukana. Mutta

sitten hän heräsi siihen, että Naakkve nykäisi häntä ja kuiskasi

tahtovansa puhua hänen kanssaan. Poika kiipesi sänkyyn ja jäi istumaan

jalkopäähän.

"Äiti -- minä olen ollut puhumassa tuon Eyvor-paran kanssa nyt yöllä

-- minä tiesin, että ihmiset puhuvat valhetta -- tiesin sen niin

varmasti, että olisin voinut vannoa vaikka palava rauta kädessä, että

tuo Romundgaardin harakka valehteli --"

Äiti makasi hiljaa odottaen jatkoa. Naakkve koetti puhua rauhallisella

äänellä, mutta vähän väliä tahtoi ääni sortua kiihkosta ja

liikutuksesta.

"Eyvor oli aikonut mennä loppiaismessuun -- hän oli ollut yksin ja

heidän kartanostaan johtava tie kulkee pitkän matkaa läpi metsän.

Silloin hän oli kohdannut kaksi miestä tiellä -- oli vielä pimeä,

eikä hän tiennyt, keitä he olivat, kenties tunturin kuljeksijoita --.

Viimein hän ei ollut jaksanut enää pitää puoliaan, tyttöpoloinen.

Eikä hän uskaltanut valittaa kellekään hätäänsä -- ja kun äiti ja isä

huomasivat hänen onnettomuutensa, he ajoivat hänet kotoa lyöden ja

tukistaen ja toruen häntä. Hän itki niin katkerasti, äiti, kertoessaan

minulle tämän, että se olisi sulattanut kivenkin." Naakkve vaikeni

äkkiä ja huokasi raskaasti.

Kristiina sanoi, että oli paha, että nuo ilkityöntekijät olivat

päässeet pakoon. Hän toivoi Jumalan käden kohtaavan heitä niin että he

saisivat maksaa teostaan mestauspölkyllä.

Silloin alkoi Naakkve kertoa Eyvorin isästä, miten rikas tämä oli ja

miten hänelle oli velkaa se ja se tunnettu suku. Lapsen aikoi Eyvor

lähettää kasvatettavaksi toiselle seudulle. Gudmund Darren vaimolla oli

ollut äpärälapsi, jonka isä oli pappi -- ja Sigrid Andreksentytär eli

Krukessa kaikkien kunnioittamana. Se mies oli varmaan kovasydäminen

ja ilkeä, joka tuomitsi Eyvorin katalaksi siksi, että hänen vasten

tahtoaan oli täytynyt kestää sellainen häpeä ja onnettomuus -- kyllä

hän saattoi kelvata kunnon miehen vaimoksi silti.

Kristiina surkutteli tyttöä ja kirosi väkivallan tekijöitä -- sekä

kiitti ja ylisti mielessään luojaansa siitä, että Naakkve tuli

täysi-ikäiseksi vasta kolmen vuoden perästä. Sitten hän pyysi lempeästi

poikaansa muistamaan, että hänen nyt tuli punnita tarkoin askeleensa,

ei käydä Eyvorin luhdissa myöhään illalla, kuten nyt tänä yönä, eikä

näyttäytyä Ulvsvoldissa, jollei hänellä ollut asiaa isäntäväelle,

muuten hän vasten tahtoaan saattoi antaa aihetta siihen, että ihmiset

alkaisivat puhua vielä pahempaa tuosta lapsiraukasta. Oli tosin helppo

sanoa niille, jotka eivät uskoneet Eyvorin puhetta eivätkä hänen

syyttömyyttään onnettomuuteen, että kavahtakoot Naakkven käsivarsia

-- mutta tuolle tyttöparalle saattoi sittenkin koitua vielä enemmän

vahinkoa ihmisten juoruista.

Kolmen viikon kuluttua tuli Eyvorin isä hakemaan tytärtään

kihlajaisiin ja häihin. Sulhanen oli muuan kelpo talonpojanpoika

hänen kotiseudultaan; ensin olivat molemmat isät vastustaneet heidän

naimistaan siksi että ukot olivat riidassa maanomistuksesta. Talvella

he olivat sopineet, ja nuoret aiottiin kihlata toisilleen -- kun Eyvor

yhtäkkiä ei tahtonutkaan -- hän sanoi mielistyneensä toiseen. Myöhemmin

hän huomasi hyljänneensä liian myöhään aikaisemman ystävänsä. Hän tuli

sitten tätinsä luokse Siliin ja oli kai arvellut saavansa täältä apua

onnettomuutensa salaamiseksi, sillä hän olisi välttämättä tahtonut tuon

uuden miehen. Mutta kun Ulvsvoldin Hillebjørg näki, miten asiat olivat,

hän lähetti tytön takaisin vanhempien luokse. Tytön isä oli raivostunut

ja pieksänyt tytärtään useamman kerran, ja tämä oli sitten paennut

takaisin -- se oli kyllä totta. Mutta nyt oli Eyvorin isä päässyt

yksimielisyyteen aikaisemman kosijan kanssa -- ja nyt sai Eyvor tyytyä

häneen, olipa hän miten nyreissään tahansa.

Kristiina näki tämän koskevan kipeästi Naakkveen. Monta päivää poika

kulki puhumatta sanaakaan, ja äidin kävi niin sääli häntä, että hän

uskalsi tuskin vilkaista sille suunnallekaan, missä poika oli -- sillä

jos poika sattui kohtaamaan äidin katseen, tuli hän niin punaiseksi ja

näytti niin nololta, että se viilsi Kristiinan sydäntä.

Kun Jørundgaardin palvelusväki tahtoi puhua näistä tapauksista, sanoi

emäntä terävästi, että heidän oli tukittava suunsa -- tuota likaista

juttua ja huonoa naista ei tarvinnut mainita hänen talossaan. Frida

oli ällistyksissään: olihan hän kuullut Kristiina Lauritsantyttären

monta kertaa tuomitsevan lempeästi ja auttavan molemmin käsin samaan

onnettomuuteen joutuneita neitoja -- Frida oli itsekin kahdesti saanut

nauttia emäntänsä armahtavaisuutta. Mutta se vähä, minkä Kristiina nyt

sanoi Eyvor Haakonintyttärestä, oli niin pahaa, ettei nainen voi sanoa

pahempaa toisesta naisesta.

* * * * *

Erlend nauroi, kun Kristiina kertoi hänelle, miten pahasti Naakkve

oli pettynyt. Tämä tapahtui eräänä iltana -- Kristiina istui pihalla

kehräämässä, ja Erlend tuli hänen luokseen viskautuen pitkäkseen

heinikkoon hänen viereensä.

"Se ei ole mikään vahinko", sanoi isä, "minun mielestäni on poika

pikemminkin oppinut helpolla hinnalla ettei naisten puheisiin ole

uskomista --"

"Niinkö arvelet", virkahti vaimo; hänen äänensä vapisi hillitystä

vihasta.

"Niin --" Erlend hymyili. "Luulin sinuakin ensi kertaa tavatessamme

niin vienoksi ja lempeäksi, että tuskin uskalsit haukata

juustonkappaleesta. Pehmeäksi kuin silkkinauha ja lempeäksi kuin

kyyhkynen -- mutta petyinpä aika lailla, Kristiina --"

"Miten sinä luulisit meille käyneen", sanoi toinen, "jos minä olisin

ollut niin pehmeä ja siloinen?"

"Älähän huoli --" Erlend tarttui hänen käsiinsä, niin että hänen täytyi

keskeyttää työnsä; ja Kristiina hymyili säihkyvän iloisesti hänelle.

Sitten hän laski päänsä Kristiinan syliin. "En minä arvannut kuinka

suuren onnen Jumala minulle antoi johtaessaan sinut minun luokseni --

Kristiina!"

* * * * *

Mutta kun Kristiinan oli aina pakko hillitä itseään peittääkseen

epätoivonsa Erlendin ymmärtämättömän huolettomuuden tähden, saattoi

sattua, että hänen vihansa kuohui yli äyräiden hänen rangaistessaan

poikiaan näiden pahoista töistä: hän oli silloin kovakätinen ja kiivas.

Varsinkin Ivar ja Skule saivat tuntea tätä.

Nämä olivat nyt pahimmassa iässä, kolmannellatoista, ja niin

vallattomia ja itsepäisiä, että Kristiina ajatteli usein aivan

onnettomana, mahtoiko Norjassa olla toista äitiä, jonka täytyi

koettaa kasvattaa ihmisiksi kahta tuollaista hurjimusta. Soreita

hekin olivat, kuten kaikki hänen lapsensa, heillä oli silkinhieno,

musta kihara tukka, siniset silmät, mustat kulmakarvat ja kapeat,

hienopiirteiset kasvot. He olivat hyvin pitkiä ikäisikseen, mutta

toistaiseksi kapeahartiaisia ja laihoja -- nivelet työntyivät esiin

kuin oljen solmupaikat. He olivat niin yhdennäköiset, ettei kukaan,

kotiväkeä lukuunottamatta, erottanut heitä toisistaan, ja heitä

kutsuttiin yleisesti vain Jørundgaardin miekkamiehiksi -- sitä ei

tarkoitettu miksikään lempinimeksi. Simon oli ensin antanut heille

leikillä tuon nimen, sillä Erlend oli lahjoittanut kummallekin pienen

miekan, jota he eivät laskeneet käsistään milloinkaan muulloin kuin

kirkossa käydessään. Kristiina ei pitänyt siitä, että heillä oli nuo

miekat, eikä myöskään siitä, että he aina liikkuivat tappara tai keihäs

taikka jousipyssy matkassaan; hän pelkäsi, että nuo kuumaveriset

pojat saisivat aikaan jonkin onnettomuuden niillä. Mutta Erlend sanoi

lyhyesti, että he olivat kyllin vanhoja tottuakseen kantamaan aseita.

Kristiina oli alituisesti peloissaan noiden kaksostensa vuoksi.

Ellei hän tiennyt, missä he olivat, hän väänteli hiljaisuudessa

käsiään ja rukoili Neitsyt Maariaa ja Pyhää Olavia tuomaan

heidät takaisin elävinä ja vahingoittumattomina. Pojat vaelsivat

tunturilla, lumikentillä ja rotkoissa, joissa ei kukaan ollut ennen

ollut, ryöstivät kotkanpesiä ja toivat kotiin mekkonsa alla julman

näköisiä, keltasilmäisiä, sähiseviä poikasia, he kiipeilivät Laagenin

pohjoisjuoksun takaisilla kallioilla, jossa joki vyöryy putouksesta

toiseen, ja kerran oli Ivar tullut puolikuolleena kotiin yritettyään

ratsastaa opettamattomalla orivarsalla, jonka selkään he, taivas tiesi

millä keinoin, olivat saaneet satulan ja joka sitten oli pudistanut

hänet selästään, niin että poika oli jäänyt riippumaan jalustimeen.

Ilman minkäänlaista asiaa, pelkästä uteliaisuudesta, he olivat

uskaltautuneet Toldstadskogenin lappalaiskotaan -- he olivat oppineet

isältään muutamia lapinkielisiä sanoja, ja heidän tervehdittyään niillä

lappalaisnoitaa oli tämä kestinnyt heitä ruoalla ja juomalla ja pojat

olivat syöneet ihan haljetakseen, vaikka oli paastopäivä. Kristiina oli

aina vaatinut ankarasti lapsia syömään vähän ja sellaista ruokaa, josta

he eivät pitäneet, silloin kun aikuiset paastosivat -- sillä niin oli

häntä itseäänkin kasvatettu pienenä. Ihmeen vuoksi tarttui Erlendkin

kerran vakavasti asiaan, otti pojiltaan pois lappalaisakan evääksi

antamat herkut, poltti ne ja kielsi heitä enää milloinkaan menemästä

niin kauas, missä lappalaiset asuivat. Mutta kuitenkin häntä huvitti

kuulla poikien seikkailusta, ja hän kertoi tämän jälkeen usein Ivarille

ja Skulelle omista retkistään pohjoiseen sekä mitä kaikkea hän oli

nähnyt siellä tuon kansan keskuudessa; ja hän puhui heille lappalaisten

rumaa ja pakanallista mongerrusta.

Mutta muuten ei Erlend juuri milloinkaan nuhdellut lapsiaan, löipähän

vielä leikiksi senkin, kun Kristiina moitti poikien raisuutta. Kotona

ollessaan pojat tekivät lakkaamatta pahojaan, vaikka osasivat olla

hyödyksikin, kun vaadittiin -- eivät he olleet saamattomia, kuten

Naakkve. Mutta saattoi käydä niinkin, että kun äiti oli pannut heidät

työhön ja tullut katsomaan, miten se sujui, olivat työkalut maassa ja

pojat seisoivat isän vieressä tämän näyttäessä heille miten merimiehet

tekivät solmun tai jotakin muuta samantapaista turhuutta.

Lauritsa Bjørgulfinpoika oli tehdessään tervalla ristin navetan

ja muiden ulkohuoneiden oveen tavallisesti tuhrinut pensselillä

jonkinlaisia koukeroita sen ympäri -- pyöreän renkaan tai muun

sivauksen joka ristin haaraan. Eräänä päivänä keksivät kaksoset

ampumataulukseen erään noista vanhoista risteistä. Kristiina joutui

epätoivon ja vihan valtaan sellaisesta jumalattomasta menosta, mutta

Erlend ryhtyi puolustamaan lapsia -- nämähän olivat niin nuoria,

sanoi hän, ettei heidän voinut odottaa muistavan ristin pyhyyttä

joka kerran kun näkivät sen navetan ovessa tai lehmän selässä. Pojat

saivat mennä kirkon vieressä olevaa ristiä suutelemaan, polvistumaan

sen eteen ja lukemaan viisi Paternosteria ja viisitoista Avea, sillä

hyvä -- ei tänne tarvinnut kutsuttaa Sira Solmundia sitä varten. Mutta

tällä kertaa äiti sai kannatusta Bjørgulfilta ja Naakkvelta, pappi

noudettiin, ja hän pirskotti vihkivettä seinälle ja otti nuo kaksi

nuorta syntistä ankarasti ojennettaviksi.

-- Toisinaan kaksoset taas syöttivät härille ja pukeille käärmeenpäitä,

jotta nämä tulisivat oikein hurjiksi ja alkaisivat puskea. Tai

härnäsivät Munania siksi, että tämä vielä kulki äidin helmoissa;

ja Gauten kanssa he olivat alituiseen pienessä nahinassa -- toiset

Erlendinpojat elivätkin mitä kauneimmassa veljessovussa. Mutta väliin

Gaute läksytti heitä, jos he yltyivät liian hävyttömiksi. Puhuminen

auttoi yhtä vähän kuin jos olisi puhunut seinille -- ja jos äiti

kiivastui, he seisoivat hänen edessään jäykkinä, kädet nyrkissä,

mulkoillen häneen kulmiensa alta, tulipunaisina vihasta. Kristiina

muisti, mitä Gunnulf oli kertonut Erlendistä --? että tämä oli monta

kertaa lapsena ollessaan viskannut puukon isäänsä vasten ja rynnännyt

hänen kimppuunsa. Silloin hän löi kaksosiaan ja löi heitä kovasti,

sillä häntä alkoi pelottaa, mitä heistä tulisikaan, ellei heitä saisi

kesytetyksi ajoissa.

Simon Darre oli ainoa, jolla oli ollut jonkin verran valtaa noihin

villivarsoihin --. nämä rakastivat häntä ja lauhtuivat heti, kun tämä

nuhteli heitä hyväntahtoisesti ja tyynesti. Mutta nyt, kun he eivät

enää nähneet Simonia, ei äiti voinut huomata heidän kaipaavankaan

häntä. Lapsen mieli on uskoton, ajatteli Kristiina murhemielin.

Ja kuitenkin hän tunsi sydämessään olevansa eniten ylpeä juuri noista

pojistaan. Kun hän vain olisi saanut murretuksi tuon ilkeän uhman

ja hurjuuden, ei veljessarjassa olisi ollut toisia niin lupaavia

miehenalkuja kuin he. Heillä oli vankka terveys ja hyvät ruumiinvoimat,

he olivat pelottomia, totuuttarakastavia, anteliaita ja hyviä köyhille,

ja he olivat jo useamman kerran osoittaneet niin suurta neuvokkuutta

ja nopeata päättäväisyyttä, että se Kristiinan mielestä oli aivan

tavatonta heidän iässään.

Eräänä iltana heinänteon aikaan Kristiina puuhaili myöhään kodassa.

Silloin ryntäsi Munan sisään huutaen, että vanha vuohikarsina oli

tulessa. Kartanolla ei ollut ketään miehiä -- kuka oli pajassa hiomassa

viikatettaan, kuka oli lähtenyt pohjoissillalle, jonne nuorison oli

tapana kokoontua kesäiltoina. Kristiina tempasi pari sankoa ja juoksi

hätään huutaen naispalvelijoilleen, että nämä tulisivat perässä.

Vuohikarsina oli pikkuinen vanha suoja, jonka katto oli aivan maan

tasalla, ja se sijaitsi kartanopihan ja karjapihan välisessä ahtaassa

kujassa vastapäätä tallin pitkääseinää, kylki kyljessä toisten

ulkorakennusten kanssa. Kristiina juoksi pirtin porstuaan, josta tapasi

käsiinsä kirveen ja palohaan, mutta päästyään tallin nurkan taakse

ei hän nähnyt tulta, vaan ainoastaan savua, jota tuprusi sakeanaan

vuohikarsinan katossa olevasta aukosta. Ivar istui harjahirrellä

hakaten alas kattoa, Skule ja Lauritsa olivat karsinan sisällä kiskoen

irti suuria pärekaistaleita ja tukahuttaen leimahtavia liekkejä ja

kipinöitä. Nyt tulivat paikalle myös Erlend, Ulf sekä miehet, jotka

olivat olleet pajassa -- Munan oli juossut sinne ilmoittamaan asiasta,

ja sitten ei enää ollut asia eikä mikään saada tulta sammumaan.

Mutta siitä olisi voinut paisua vaikka minkälainen onnettomuus --

ilta oli hyvin tyyni ja hauteinen, silloin tällöin tuntui etelästä

käyvä tuulenhenki; jos tuli olisi päässyt puhkeamaan ilmiliekkiin

vuohikarsinassa, olisivat kaikki pohjoispuolella pihaa olevat

rakennukset, talli, aitat ja kartanorakennukset palaneet nekin.

Ivar ja Skule olivat olleet tallin katolla -- he olivat pyydystäneet

haukan ja aikoivat nyt ripustaa sen harjalautaan -- kun tunsivat

palaneen katkua ja näkivät alla olevasta katosta kohoavan savua. He

hyppäsivät katolle ja alkoivat hakata rikki palavaa turvetta pienillä

kirveillään sekä lähettivät Lauritsan ja Munanin, jotka leikkivät

vähän matkan päässä, toisen hakaa noutamaan, toisen äidin luokse.

Onneksi olivat kartanon laudat ja hirret hyvin mädät, mutta selvää

oli kumminkin, että kaksoset tällä kertaa olivat pelastaneet äitinsä

kartanon käymällä kiinni palavaan kattoon, hukkaamatta aikaa aikuisten

koollekutsumiseen.

Ei ollut helppo arvata, miten tuli oli päässyt irti, ellei se ollut

johtunut siitä, että Gaute noin tunti sitten oli vienyt pajaan tulisia

hiiliä, varsinkin kun poika myönsi, ettei kansi ollut ollut kiinni --

ja niin oli kai joku kipinä lentänyt turvekattoon.

Mutta siitä puhuttiin vähemmän kuin kaksosten ja Lauritsan

neuvokkuudesta, kun koko talon palveluskunta jäi pitämään yöllä seuraa

Ulfin määräämälle palovahdille, ja Kristiina piti heidät simassa

ja väkevässä oluessa. Kaikkien kolmen pojan käsissä ja jaloissa

oli palohaavoja, ja heidän kenkänsä olivat paahtuneet niin pahoin,

että murtuivat kappaleiksi. Pikku Lauritsa oli vain yhdeksän vuoden

vanha, ja hänen oli vaikea olla valittamatta kipujaan ajanpitkään,

mutta alussa hän oli ylpein kaikista kävellessään edestakaisin kädet

sidottuina ja kuunnellessaan talon väen puolelta tulevaa kiittelyä.

Sinä yönä veti Erlend vaimonsa rinnalleen heidän pantuaan maata.

"Kristiina, Kristiina, -- älähän nyt sure niin kauheasti lastesi tähden

-- etkö näe, herttaiseni, mikä luonto noissa pojissa on! Sinä olet aina

niin levoton noista kahdesta reippaasta pojasta kuin pelkäisit heidän

päättävän päivänsä joko hirsipuussa tai mestauspölkyllä. Nyt sinun

pitäisi minun mielestäni voida iloita kaiken vaivannäkösi ja huoltesi

ja tuskiesi jälkeen noista vuosista, jolloin sinulla oli lapsi vyösi

alla, lapsi rinnalla ja lapsi käsipuolessa taukoamatta --; silloin sinä

et puhunut mistään muusta kuin noista pienistä sottapekoista, ja nyt,

kun heille on karttunut ikää ja viisautta, kuljet heidän parissaan kuin

sokea ja kuuro ja huomaat tuskin, kun he puhuttelevat sinua. Totisesti

näyttää melkein siltä kuin sinä rakastaisit heitä vähemmän nyt, kun

ei sinun tarvitse kärsiä vaivaa heidän tähtensä ja kun nuo reippaat,

kauniit poikamme tuottavat sinulle iloa ja hyötyä --"

Kristiina ei uskaltanut vastata sanaakaan.

Mutta hän makasi paikallaan voimatta vaipua uneen. Ja aamupuoleen

yötä hän kiipesi hiljaa nukkuvan miehensä yli ja meni paljain jaloin

ikkunaluukun ääreen, jonka hän aukaisi.

Taivas oli sakeanharmaa ja ilma viileä -- kaukana etelässä, missä

tunturit yhtyivät sulkien laakson, kulki sadepilvi lakean yli.

Kartanonrouva katsoi vähän aikaa ulos -- uudenaitan parvessa, jossa

he nukkuivat kesällä, tuli aina niin tukahduttavan kuuma öisin. Ilman

kosteuden myötä tunki voimakas, makea heinän tuoksu parveen. Kesäyössä

äännähteli silloin tällöin uninen lintu.

Kristiina etsi käsiinsä tulukset ja sytytti kynttilänpätkän. Hän hiipi

penkin luo, jossa Ivar ja Skule nukkuivat -- valaisi heitä kynttilällä

ja kosketti kädellään heidän poskiaan -- heillä tuntui olevan hiukan

kuuma. Hän luki hiljaa Ave Marian ja teki ristinmerkin heidän ylitseen.

Hirsipuu ja mestauspölkky -- miten Erlend saattoikaan laskea leikkiä

sellaisesta -- hän, joka itse oli ollut vähällä --.

Lauritsa itkeä tuhrusti ja mumisi unissaan. Äiti seisoi hetken aikaa

kumartuneena molempien nuorimpien ääreen, joiden tila oli lyhyellä

lavitsalla vanhempien sängyn jalkopäähän takana. Lauritsa oli

kuumissaan ja punainen ja heittelehti rauhattomasti, mutta ei herännyt

äidin koskettaessa häntä.

Gaute makasi maidonvalkeat käsivarret niskan alla, pitkän

pellavankeltaisen tukan peitossa -- hän oli potkinut kaikki

sänkyvaatteet yltään. Hän oli niin lämminverinen, että tahtoi aina

nukkua alasti, ja hänellä oli hohtavan valkoinen pinta; kasvojen,

kaulan ja käsien päivetys erottui selvästi muun ruumin väristä. Äiti

veti peitteen hänen vyötäisiinsä asti.

-- Hänen oli niin vaikea vihastua Gautelle -- poika muistutti niin

elävästi hänen isäänsä. Kristiina ei ollut puhunut hänelle monta sanaa

onnettomuudesta, jonka poika oli ollut vähällä aiheuttaa heille. Tuo

poika oli niin viisas ja ymmärtäväinen, että Kristiina uskoi hänen

itsestäänkin ottavan oppia tapauksesta eikä unohtavan sitä.

Naakkvella ja Bjørgulfilla oli toinen parven sängyistä. Äiti seisoi

kauimman aikaa noiden kahden nuoren miehen luona valaisten heitä

kynttilällä. Tumma haiven peitti jo heidän lapsellisen punaisia,

pehmytilmeisiä huuliaan. Naakkven jalka pisti esiin peitteen alta; se

oli kapea, korkearintainen, korkeakaarteinen jalkapohjan alta -- mutta

ei aivan puhdas. Ja kuitenkin tuntui äidistä siltä kuin hän olisi aivan

vastikään pitänyt tuota miehenalkua kourassaan, painanut sitä poveaan

vasten ja nostanut sen huulilleen sekä puraissut hiljaa jokaista pientä

pyöreätä varvasta, sillä ne olivat niin vaaleanpunaiset ja herttaiset

kuin mustikanvarren kellokukat.

-- Asia oli kai niin, ettei hän ymmärtänyt oikein antaa arvoa Jumalan

hänelle suomille lahjoille. Muisto ajasta, jolloin hän oli kantanut

Naakkvea, ja kauhunkuvista, joiden alle hän oli ollut sortua, herätti

hänen mielessään polttavan tuskan: hän oli saanut vapahduksen,

kuten ihminen, joka herää öisistä kauhun unista ja painajaisen

ahdistavan taakan alta päivän siunattuun valoon. Moni muu nainen oli

havahtunut onnettomille päiville, jotka olivat pahemmat kaikkia heidän

uneksimiaan. Nähdessään vaivaisen tai ramman saattoi hän vieläkin

joutua ahdistuksen valtaan muistaessaan, miten hän oli pelännyt oman

syntymättömän lapsensa puolesta. Silloin hän polvistui Jumalan ja Pyhän

Olavin eteen palavan hartaasti, hänelle tuli kiire tehdä hyviä töitä,

ja hän koetti rukoillessaan pakottaa silmistään totisen katumuksen

kyyneleitä. Mutta hän tunsi sittenkin aina sielussaan tuon sulamattoman

epätyydytyksen tunteen, ja into kylmeni ja itku valui hänen sielunsa

läpi kuten sade yli hiekan. Silloin hän alistui: hänellä ei sittenkään

ollut sitä hurskauden lahjaa, jonka hän oli uskonut isänperinnökseen.

Hän oli kova ja syntinen, mutta ei kai hän ollut huonompi useimpia

muitakaan ihmisiä, ja hänen täytyi siis kestää kuten noiden useimpien

muiden se polttava tuli kuoleman jälkeen, jota tarvittiin, jotta hänen

sielunsa sulaisi ja puhdistuisi.

Joskus hän olisi kuitenkin kaikesta sydämestään tahtonut olla

toisenlainen. Kun hän esimerkiksi katsoi seitsemää kaunista poikaansa,

jotka istuivat hänen pöytänsä ympärillä tai kun hän nousi messupäivän

aamuna kirkon mäkeä -- kellojen soidessa ja toivottaessa niin lempeästi

Jumalan rauhaa ja iloa -- ja näki nuo ryhdikkäät, komeapukuiset nuoret

pojat, hänen poikansa, edellään mäen rinteessä. Lieneekö kellään muulla

äidillä ollut niin monta poikaa, joista ei ollut tarvinnut kadottaa

ainoatakaan --. Nämä olivat kaikki terveitä ja kauniita, vailla ruumiin

tai sielun vammaa -- ainoastaan Bjørgulf oli hiukan likinäköinen.

Silloin hän toivoi, että hän olisi voinut unohtaa surunsa, muuttua

lempeäksi ja kiitolliseksi, pelätä ja rakastaa Jumalaa, kuten

hänen isänsä oli tehnyt -- hänen isänsä oli sanonut, että sen,

joka nöyrin mielin muistelee syntejään ja taipuu Vapahtajan ristin

alle, ei tarvitse milloinkaan taivuttaa niskaansa minkään ajallisen

onnettomuuden tai vääryyden edessä.

Kristiina puhalsi kynttilän sammuksiin, niisti sydämen ja piilotti

kynttilän paikalleen ylimmän seinähirren rakoon. Hän meni uudelleen

luukun luokse -- ulkona oli jo aivan valoisa, mutta kaikki näytti

harmaalta ja kylmältä -- matalimmilla katoilla, joiden yli hän näki,

keinui likainen, päivänpaahtama heinä hiljaa tuulessa, ja vastapäätä

olevan ylistuparakennuksen takaisten koivujen lehdissä kuului heikkoa

ritinää.

Kristiina katsoi käsiään, jotka pitelivät luukun reunasta. Ne olivat

sierettyneet ja kuluneet, käsivarret olivat ruskeat kyynärpäihin

asti ja lihakset pullistuneet ja kovat kuin puu. Hänen ollessaan

nuori olivat lapset imeneet veren ja maidon hänen ruumiistaan, kunnes

kaikki neitseellinen sileys ja raikas pyöreys oli huvennut pois. Nyt

vei arkinen aherrus päivä päivältä osan sen kauneuden rippeistä,

joka oli ollut hänen korkean syntynsä merkki neitona, vaimona ja

aatelisveristen poikiensa äitinä, kävi kiinni kapeisiin, valkoisiin

käsiin, hohtaviin, pehmoisiin käsivarsiin, hempeään ihonväriin,

jota hän oli ennen varjellut huolellisesti päivetykseltä ja pitänyt

vetreänä taidokkaasti valmistetuilla vesillä. Nyt hänestä oli jo

pitkät ajat ollut yhdentekevää, paistoiko aurinko suoraan hänen työstä

hikisille kasvoilleen ja poltti ne yhtä ruskeiksi kuin köyhimmän

talonpoikaisvaimon kasvot.

Tukka oli ainoa muuttumaton osa hänen tyttöpäiviensä kauneudesta. Se

oli yhtä tuuhea ja ruskea, vaikka hänelle jäi harvoin aikaa pestä ja

hoidella sitä. Paksu sotkuinen palmikko, joka riippui hänen selkäänsä

pitkin, oli ollut avaamatta kolme vuorokautta.

Kristiina heilautti sen rinnalleen olkansa yli, levitti sen hajalleen

ja pudisteli sitä -- yhä vielä peitti se hänet kuin vaippa ja ulottui

polvien alle. Hän haki suan tavara-arkustaan ja alkoi selvitellä

varovasti sotkeentuneita suortuvamääriään -- väristen silloin tällöin

istuessaan paitasillaan luukun ääressä, josta aamunviileys henki

huoneeseen.

Saatuaan suorituksi tukkansa ja palmikoituaan sen jälleen tiukaksi,

raskaaksi köydeksi hän tunsi olonsa hiukan helpommaksi. Sitten hän

nosti nukkuvan Munanin hellävaroen syliinsä, laski hänet seinän

vierustalle aviosänkyyn ja pujahti itse hänen ja miehensä keskeen. Hän

kietoi käsivartensa pienimmän poikansa ympärille, asetti hänen päänsä

olkapäätään vasten ja vaipui uneen.

* * * * *

Seuraavana aamuna hän nukkui yli tavallisen ajan; Erlend ja pojat

olivat jo ylhäällä, kun hän heräsi. "Sinä taidat vielä imeä äitisi

rintaa, kun ei kukaan huomaa", sanoi Erlend nähtyään Munanin äitinsä

vieressä. Poika suuttui, juoksi ulos ja nousi erään parvensolaa

kannattavan hirren päähän -- osoittaen siten miehuuttaan. "Hyppää!"

huusi Naakkve alhaalta pihamaalta ja otti sitten vastaan pikkuveljen,

käänsi hänet ylösalaisin ja heitti hänet Bjørgulfille -- ja nuo

aikamiespojat telmivät hänen kanssaan niin että hän lopulta sekä itki

että nauroi.

Mutta kun Munan seuraavana päivänä itkeskeli siksi, että jousenjänne

oli kimmahtanut hänen sormilleen, käärivät kaksoset hänet vaatteeseen

ja kantoivat hänet sillä tavoin äidin sänkyyn; suun he tukkivat niin

paksulla leipämällillä, että poika oli vähällä tukehtua.