IV

Vähän myöhemmin syksyllä oli Simonilla asiaa veljensä luo Dyfriniin.

Hänen siellä ollessaan ilmestyi kosija Arngjerdille.

Asiaa ei vielä päätetty, ja Simonin mieli oli rauhaton ja epävakaa

hänen ratsastaessaan pohjoiseen. Ehkä hänen olisi pitänyt solmia

kauppa, jotta lapsi olisi ollut turvattu ja hän itse päässyt

huolehtimasta hänen tulevaisuudestaan. Ehkä Gyrd ja Helga olivat

oikeassa -- hän oli ollut järjetön, kun ei ollut tarttunut tarjoukseen

molemmin kourin saadessaan näin hyvän kosijan tyttärelleen. Eiken oli

Formoa isompi kartano, ja Aasmund omisti siitä enemmän kuin kolmannen

osan; hän ei olisi ikinä kosinut pojalleen Arngjerdin kaltaista

halpasyntyistä neitoa, jonka äidinsuku oli vallan tuntematon, ellei

Simonilla olisi ollut panttina puolitoista auranalaa kartanon maata.

Heidän oli täytynyt lainata rahaa sekä Oslon nunnilta että Dyfrinistä,

kun Grunde Aasmundinpoika joutui toista kertaa syypääksi miestappoon.

Grunde oli hurja juovuspäissään -- mutta muuten hän oli oikeamielinen

ja hyväntahtoinen mies, vakuutti Gyrd, ja olisi varmasti taipunut

Arngjerdin tapaisen järkevän ja sävyisän naisen johdettavaksi.

Mutta Grunde ei ollut monta vuotta nuorempi häntä itseään. Ja Arngjerd

oli nuori. Ja Eikenin väki olisi tahtonut häät jo täksi kevääksi.

Simonin mielessä heräsi ilkeä muisto -- hän oli ajattelematta sitä

milloin suinkin vain pääsi ajattelemasta. Mutta Arngjerdin naimisen

jouduttua puheenalaiseksi se sukelsi yhä uudelleen esiin. Iloton mies

hän oli ollut herätessään ensimmäisenä aamuna Ramborgin vieressä. Ei

hän ollut suinkaan ollut villimpi ja kiimaisempi sänkyyn käydessään

kuin sulhasen tuli olla -- vaikka hänen mieltään olikin kiihottanut se,

että hän oli nähnyt Kristiinan morsiusnaisten joukossa -- ja Erlendin,

uuden lankonsa niiden miesten joukossa, jotka saattoivat häntä

ylistupaan. Ja herätessään aamulla ja katsoessaan morsiantaan, joka

vielä nukkui, hän oli tuntenut sydämessään aivan kuin pistävän häpeän

tunteen -- hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut lapsen.

-- Vaikka hän tiesi, ettei hänen tarvinnut syyttää itseään siitä.

_Ramborg_ oli nauranut avatessaan suuret silmänsä.

"Nyt sinä olet _minun_, Simon" -- oli hän sanonut ja nyhkinyt

sormillaan hänen rintaansa. "Minun isäni on sinun isäsi ja minun

sisareni sinun sisaresi." -- Simon oli joutunut kylmän hien valtaan

pelosta, että Ramborg tuntisi hänen sydämensä seisahtuvan näistä

sanoista.

Muuten hän kyllä oli tyytyväinen naimisiinsa, sen hän tunnusti

itselleen. Hänen vaimonsa oli rikas, mainiota sukua, nuori, terve,

kaunis ja hyvä. Hän oli synnyttänyt Simonille tyttären ja pojan -- ja

sille ymmärtää semmoinen mies antaa arvoa, joka on elänyt rikkauksien

keskellä vailla lapsia, jotka olisivat pitäneet pesän koossa vanhempien

kuoltua. Heillä oli kaksi lasta -- ja turvattu toimeentulo -- hän

oli vieläkin niin rikas, että saattoi hommata Arngjerdille hyvän

naimakaupan.

Olisi hän tahtonut vielä toisen pojan -- eikä olisi pannut vastaan,

vaikka Formoon olisi ilmestynyt useampiakin lapsia. Mutta Ramborg oli

hyvillään, kun hänen ei tarvinnut ryhtyä siihen puuhaan. Joten siis

näinkin oli hyvä. Sillä talon viihtyisyyteen vaikutti paljon Ramborgin

mieliala, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja tällä olisi saattanut olla

vähän tasaisempi luonne. Simon ei aina tiennyt miten suhtautua

vaimoonsa. Ja talon hoidossakin, emännän tehtävissä, olisi voinut olla

parempi järjestys. Mutta eihän kukaan voi vaatia kaikkea mitä toivoo.

Näin Simon ajatteli kotiin ratsastaessaan.

Ramborg aikoi lähteä Krukeen Klemensin-messun edellisellä viikolla --

hän virkistyi aina, kun pääsi silloin tällöin pyörähtämään muuanne.

Vaikka Herra tiesi miten asiat menestyisivät siellä tällä kertaa.

Sigridille oli tulossa jo kahdeksas lapsi. Ja Simon oli pelästynyt

käydessään sisaren luona paluumatkalla -- Sigrid ei näyttänyt kestävän

enää liikoja.

Simon oli uhrannut neljä paksua vahakynttilää vanhalle Eyabun Neitsyt

Maarian kuvalle, jota sanottiin erittäin ihmeitätekeväksi, ja luvannut

kirkolle suuria lahjoja, jos Sigrid pääsisi hengissä ja täysin terveenä

synnytyksestään. Sillä hän ei saattanut ajatella, miten Geirmundin ja

kaikkien lasten kävisi, jos äiti kuolisi talosta -- sitä oli aivan

mahdoton ajatella.

Sigrid ja Geirmund elivät hyvin hyvässä sovussa. Sigrid sanoi, ettei

hän ollut kuullut milloinkaan epäystävällistä sanaa miehensä suusta

ja ettei tämä ollut kertaakaan jättänyt tekemättä mitään, minkä tiesi

voivan ilahduttaa häntä. Huomatessaan Sigridin ikävöivän lasta, jonka

hän oli saanut nuoruudessaan Gjavvald Arnenpojalle, oli mies antanut

Simonin noutaa pojan heille, jotta äiti saisi nähdä hänet luonaan vähän

aikaa. Tuo hemmoteltu aikuislapsi oli kuitenkin tuottanut vain surua

ja pettymystä tulollaan taloon. Tämän jälkeen oli Sigrid liittynyt

mieheensä ja tälle synnyttämiinsä lapsiin kuten köyhä sairas syntinen

liittyy pappiin syntejään tunnustaessaan.

Hän oli tavallaan iloinenkin nykyään. Eikä Simon ihmetellyt sitä, sillä

harvan miehen rinnalla saattoi olla niin hyvä elää kuin Geirmundin.

Hänellä oli niin kaunis äänikin, että vaikkei hän olisi puhunut sen

kummemmasta kuin kavionkuivetusta potevasta hevosestaan, se kuului

aivan kuin harpunsoitolta.

Rumat ja oudonnäköiset kasvot oli Geirmund Hersteinin pojalla ollut

aina, mutta hän oli ollut varreltaan vahva ja kaunisrakenteinen ja

oivallinen jousimies, eränkävijä ja taitava asemies. Mutta kolme vuotta

sitten hän oli tullut rammaksi -- hän oli saapunut kerran ryömimällä

laaksoon eräältä pyyntiretkeltä, hinautuen eteenpäin käsineen ja toisen

polven avulla -- toinen jalka oli laahannut murskattuna perässä. Hän

ei voinut nyt kulkea tuvan lattiankaan yli ilman sauvaansa eikä nousta

hevosen selkään tai katsastaa mäkisiä maitaan ilman toisen apua.

Onnettomuus oli seurannut häntä alinomaa, hän oli yksinään pysyvä ja

omituinen eikä ymmärtänyt katsoa kartanonsa menestystä; häntä saattoi

myös puijata kaupoissa ja asioissa niin paljon kuin halusi. Mutta hän

oli kätevä, osasi veistää ja takoa ja puhui viisaasti ja kauniisti. Ja

kun tuo mies sai harpun käsiinsä, täytyi ihmisten itkeä tai nauraa,

sen mukaan mitä Geirmund soitti ja lauloi. Oli melkein kuin olisi

kuunnellut tuota ritaria, josta Geirmund lauloi -- joka oli laulanut

lehdet lehmuksesta ja sarvet lehmikarjan päästä.

Vanhimmat lapset yhtyivät kertosäkeeseen ja lauloivat isänsä kanssa --

ja se kuului kauniimmalta kuin kaikki Hamarin kirkonkellot yhtaikaa

soidessaan. Lähinnä nuorin lapsi Inga, joka osasi kävellä pitämällä

kiinni penkin laidasta, mutta ei vielä tapaillut sanoja, hyräili ja

lauleli päivät päästään, ja tuo pieni ääni oli niin vieno ja heljä kuin

hopeatiuku.

He asuivat yhteen ahtautuneina pienessä vanhassa nokisessa pirtissä

-- isäntäväki, lapset ja palvelijat. Parvi, jonka rakentamisesta

Geirmund oli puhunut monet vuodet, jäisi kai rakentamatta -- hän oli

tuskin saanut pystyyn uuden vajan viime vuonna palaneen sijaan. Mutta

vanhemmat eivät hennoneet erota yhdestäkään lapsestaan. Simon oli joka

kerran Krukessa käydessään tarjoutunut ottamaan kasvatettavakseen

jonkun heistä -- Geirmund ja Sigrid kiittivät, mutta eivät luopuneet

omistaan.

Sigrid oli ehkä sittenkin se hänen sisaruksistaan, jolle oli käynyt

parhaiten maailmassa, ajatteli Simon väliin. Gyrd kertoi tosin Astridin

olevan tyytyväisen uuteen mieheensä -- he asuivat kaukana etelässä

Ryfylken läänissä, eikä Simon ollut nähnyt heitä häiden jälkeen. Mutta

Torgriminpojat riitelivät isäpuolen kanssa, sanoi Gyrd.

Ja Gudmund oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Mutta jos sellainen oli

miehen onnea, kiitti Simon Jumalaa, ettei heidän isänsä ollut sitä

näkemässä. Heti kun sopivaisuus salli Andres Darren kuoleman jälkeen,

oli Gudmund viettänyt häitä tuon leskinaisen kanssa, josta isä ei ollut

tahtonut kuulla puhuttavankaan. Dyfrinin ritari tuumi, että kun hän oli

valinnut kahdelle vanhimmalle pojalleen, Gyrdille ja Simonille, nuoret,

rikkaat, kauniit morsiamet hyvästä, kunniallisesta suvusta, eikä siitä

ollut koitunut näille kehuttavaa onnea, niin sula kurjuus Gudmundia

odottaisi, jos hän saisi tehdä järjettömän mielihalunsa mukaan. Tordis

Bergintytär oli paljon vanhempi kuin Gudmund ja kohtalaisen varakas,

eikä hänellä ollut lapsia ensimmäisestä aviostaan. Mutta myöhemmin

hän oli saanut tytön eräälle Oslosta olevalle Maariankirkon papille,

ja ihmiset sanoivat hänen olleen liian suopean muutamille toisillekin

miehille -- Gudmund Darrelle muiden muassa heti tähän tutustuttuaan.

Tordis oli Simonin mielestä ruma kuin noita, ja lisäksi säädytön ja

karkea -- mutta hän oli sukkelakielinen ja terävä, ymmärtäväinen ja

hyväluontoinen -- hän olisi itsekin voinut pitää Tordiksesta, jollei

tämä olisi joutunut heidän sukuunsa. Mutta Gudmund höystyi niin, että

sitä oli ilkeä nähdä; hän oli pian yhtä iso ja vahva kuin Simon itse

-- eikä se kuulunut Gudmundin luontoon; hän oli ollut hoikka ja kaunis

nuoruudessaan. Hänestä oli tullut niin veltto ja laiska, että Simonin

olisi tehnyt mieli antaa selkään pojalle joka kerran kun näki tämän.

Vihoviimeinen nauta Gudmund oli ollut koko ikänsä, se oli totta -- ja

oli toki onni onnettomuudessa, että lapset saivat äitinsä älyn, joskin

perivät isänsä ulkonäön. Mutta Gudmund oli tyytyväinen elämäänsä --.

Ei hänen siis olisi tarvinnut harmitella tuon veljen takia niin

suuresti. Ja tavallaan oli tarpeetonta sekin, että hän sääli Gyrdiä.

Mutta joka kerran kun hän meni isänkotiinsa ja näki miten siellä asiat

olivat, se jäi vaivaamaan häntä niin, että oikein sydäntä kivisti

talosta palatessa.

Varallisuus kasvoi -- veljen lankomies, Ulf Saksenpoika, oli kuninkaan

armossa ja suosiossa, ja hän veti Gyrd Andreksenpojan mukanaan niiden

miesten piiriin, joilla oli suurin valta ja rikkaus tässä maassa.

Mutta Simon ei pitänyt tuosta miehestä -- tuskinpa Gyrdkään piti.

Vastahakoisesti ja ilottomasti astui Gyrd, Dyfrinin herra, tietä, jolle

hänen vaimonsa ja tämän veli tyrkyttivät -- hän teki sen kotirauhan

vuoksi.

Helga Saksentytär oli noita --. Mutta Gyrdin molemmat pojat ne kai

suurimmaksi osaksi vaikuttivat siihen, että hän näytti niin läpeensä

kiusaantuneelta. Sakse, vanhin, oli kuudentoista korvilla. Melkein joka

ilta täytyi palvelijan auttaa tuo nulikka sänkyyn -- sikahumalassa.

Hän oli varmaan menettänyt järkensä ja terveytensä juopottelemalla --

ihan hän joisi itsensä hengiltä ennen kuin ehtisi miehuusikään. Eikä

tuo tainnut olla suuri vahinko -- Saksella oli huono maine, vaikka hän

oli vasta niin nuori; hänen raakuutensa ja hurjuutensa olivat tunnetut

koko seudulla. Hän oli äidin suosikki; Gyrd piti enemmän nuoremmasta,

Jon nimisestä. Hän olisikin ollut paremmin omiaan tuottamaan

kunniaa suvulleen, ellei hän olisi ollut hiukan korkeahartiainen ja

käyräselkäinen. Ja sitten hänellä oli jokin sisusvika vatsassa -- hän

ei sietänyt muuta kuin velliä ja ohkoleipää.

* * * * *

Yhteistunnosta sukunsa kanssa oli Simon Andreksenpoika aina saanut

salaisesti lohtua, milloin hänen oma elämänsä tuntui hänestä jotenkin

hankalalta. Hänen omat vastuksensa eivät vaivanneet häntä niinkään,

kun hän vain tiesi sisarustensa menestyvän. Ja jos Dyfrinissä olisi

ollut samanlaista kuin isän aikana -- jolloin siellä vallitsi rauha,

tyytyväisyys ja hyvinvointi -- olisi se Simonin mielestä helpottanut

paljon hänen kalvavaa levottomuuttaan. Hänestä tuntui kuin hänen omat

elinjuurensa olisivat olleet kietoutuneet sisarusten juuriin jossakin

syvällä mullan ja pimeyden sisässä. Joka isku, joka kohtasi jotakuta

heistä, paha, joka jäyti jonkun ydintä, tuntui myös toisissa.

Niin oli ollut laita esimerkiksi Gyrdin ja hänen -- ainakin ennen. Nyt

hän ei enää tiennyt, tunsiko Gyrd samaa.

Vanhimmasta veljestä -- ja Sigridistä -- oli hän pitänyt eniten. Hän

muisti miten hän poikavuosinaan oli voinut istua katsellen nuorinta

sisartaan, kunnes oli joutunut sellaisen mielihyvän valtaan, että

hänen oli täytynyt tehdä jotakin sitä osoittaakseen. Ja niin hän oli

törmännyt sisarensa kimppuun, kiusannut ja härnäillyt tätä, vetänyt

tätä tukasta, nipistänyt käsivarteen -- hänestä tuntui näet, ettei

hän voinut ilmaista rakkauttaan toisella tapaa joutumatta hämilleen.

Kiusanteko oli välttämätöntä, muuten hän ei olisi nolostumatta voinut

antaa sisarelleen kätkemiään herkkuja ja kutsua häntä leikkeihinsä

laittaessaan myllyjä puroon, rakentaessaan taloja ja tarhoja ja

vuollessaan pajupillejä tytöille kevääksi.

Kuin poltinraudalla piirrettynä säilyi hänen muistissaan päivä, jolloin

hän oli saanut kuulla sisaren onnettomuudesta. Kaiken talvea hän oli

nähnyt Sigridin surevan menehtyäkseen sulhasvainajaansa -- muuta Simon

ei ollut ymmärtänyt. Kunnes tuli eräs pyhäpäivä kevätpuoleen -- hän oli

seisonut Mandvikin parvensolassa kiukuissaan naisten viipymisestä --

miehet olivat odottaneet jo kauan pihamaalla pidellen kirkkomatkalle

satuloituja hevosia. Viimein hän suuttui ja meni naisten tupaan. Sigrid

oli vielä vuoteessa -- Simon kysyi kummastellen, oliko sisko sairas.

Simonin vaimo istui sängynlaidalla -- tämän lempeillä, kuihtuneilla

kasvoilla kävi hiljainen väristys, kun hän nosti katseensa ja sanoi:

"On hän sairaskin, lapsiraukka, -- mutta vielä enemmän hän pelkää,

luullakseni -- sinua -- ja toisia omaisiaan -- mitä te tulette sanomaan

--".

Sisar oli parahtanut, heittäytynyt suinpäin Halfridin syliin ja

puristautunut tähän kietoen laihat, paljaat käsivarret kälynsä vyölle.

Parahdus oli koskenut Simoniin niin, että hänen sydämensä aukeni ja jäi

verettömäksi. Sisaren suru, sisaren häpeä kaivautui hänen rintaansa

niin, ettei hän ollut tuntea itseään -- sitten tuli pelko, joka sai

hänet hiestymään. Mitä heidän isänsä oli tekevä Sigridille?

Simon oli niin peloissaan rämpiessään Raumarikeen pahimmassa

kelirikossa, että mies, joka oli hänen kanssaan ja jolla ei ollut

paljon ymmärrystä, viimein rupesi laskemaan leikkiä hänen taajoista

toimituksistaan puiden takana. Hän oli ollut jo pitkän aikaa täysi,

nainut mies, mutta pelkäsi nyt niin kauheasti ajatellessaan tulevaa

kohtausta isän kanssa, että hänen täytyi nousta hevosen selästä.

Isä ei ollut sanonut juuri mitään. Mutta hän oli lysähtänyt kokoon kuin

juureen iskettynä. Saattoi vieläkin tapahtua joskus, kun Simonia pyrki

nukuttamaan liian kauan aamulla, että hän näki edessään tuon näyn ja

heräsi samassa täysin selkeäksi. Isä istui kyyryssä pää rintaa vasten

ja Gyrd seisoi käsi istuimen käsipuulla, hiukan tavallista kalpeampana,

maahan luoduin silmin.

"Jumalan kiitos, ettei hän ollut täällä, kun se tuli ilmi. Hyvä, että

hän on sinun ja Halfridin luona", oli Gyrd sanonut heidän jäätyään

kahden kesken.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin Simon oli kuullut Gyrdin kiittävän toista

naista enemmän kuin omaa vaimoaan.

Mutta hän oli nähnyt, miten Gyrd sittenkin aivan kuin kuihtui ja painui

pieneksi jouduttuaan naimisiin Helga Saksentyttären kanssa.

Siihen aikaan kun hän oli ollut sulhasmies -- Gyrd ei itse puhunut

paljon omista asioistaan, mutta Simon oli nähnyt kaiken -- oli hän

ollut niin säteilevän kaunis kasvoiltaan, että Simonista aivan tuntui

oudolta. Gyrd oli kertonut nähneensä Helgan jo aikaisemmin, mutta

sanoi, ettei hän ollut koskaan puhunut tämän kanssa eikä voinut

ajatella, että tämän rikkaat sukulaiset antaisivat niin rikkaan ja

kauniin morsiamen hänelle.

Simon oli tuntenut Gyrd Darren nuoruudenaikaisen erikoisen kauneuden

ikään kuin kunniaksi itselleen. Hän oli kaunis mieltä ilahduttavalla

tavalla -- oli kuin kaikkien olisi pitänyt tuntea, että tuossa hienossa

ja hiljaisessa nuoressa miehessä asui hyvyys, ylevä mieli, rohkea ja

jalo sydän. Niin hän sitten joutui Helga Saksentyttären mieheksi -- ja

siihen hän näytti hupenevan --.

Harvasanainen hän oli ollut ennenkin -- mutta veljekset olivat olleet

aina yhdessä, ja Simon puhui tarpeeksi molempien puolesta. Simon oli

sukkelasuinen, häntä pidettiin hyväpäisenä ja hän oli hyvä juomingeissa

ja leikinlaskussa, metsällä ja kilpa-ajossa. Kaikissa nuorison

huvitteluissa oli Simonilla ystäviä kosolta, kaikki yhtä hyviä ja

läheisiä. Vanhin veli oli muassa -- hän sanoi vähän, mutta hymyili

kaunista, vakavaa hymyään, ja se vähä, minkä hän sanoi, oli ikään kuin

erikoisen painokasta.

Nyt oli Gyrd Andreksenpoika äänetön kuin lukittu arkku.

Sinä kesänä, jolloin Simon oli palannut kotiin ja sanonut isälleen,

että he olivat sopineet Kristiina Lauritsantyttären kanssa siitä, että

heitä koskeva sopimus rikottaisiin, hän oli tuntenut Gyrdin ymmärtäneen

koko asian kulun: että Simon oli pitänyt morsiamestaan, että hänellä

oli jokin syy, jonka tähden hän oli valmis luopumaan oikeudestaan ja

että tuo syy oli senlaatuinen, että se kirveli Simonin mieltä. Gyrd

oli pyytänyt hiljaa isän antamaan asian raueta. Mutta Simonille hän ei

ollut koskaan hiiskunut halaistua sanaa siitä, että hän ymmärsi. Ja

Simon tunsi, että jos oli mahdollista pitää veljestä enemmän kuin hän

jo piti, sai sen aikaan Gyrdin vaitiolo.

Simon _tahtoi_ olla iloinen ja reipas ratsastaessaan kotiin pohjoista

kohti. Tien varrella hän keksi aina jotakin asiaa tuttujen luokse,

joita asui pitkin laakson vartta, ja hän käväisi kartanossa, joi ja

laski leikkiä -- ja ystävät satuloivat hevosensa ja saattoivat häntä

seuraavaan taloon, jossa heidän tovereitaan asui. Oli niin keveää

ratsastaa nyt kuuran aikaan.

Viimeisen taipaleen hän ratsasti hämärässä. Oluthumala oli haihtunut.

Hänen asepalvelijansa olivat vallattomia ja kovaäänisiä -- mutta isäntä

näkyi käyttäneen jo loppuun koko nauru- ja leikinlaskuvarastonsa -- hän

oli kai väsynyt.

Sitten hän tuli kotiin. Andres tallusti jäljestä joka paikkaan minne

isä meni. Ulvhild pyöriskeli satulan ympärillä tutkien, oliko isä

tuonut hänelle tuomisia. Arngjerd kantoi esiin olutta ja ruokaa,

kartanon emäntä istuutui viereen hänen syödessään, tarinoi ja kysyi

uutta. Lasten mentyä levolle otti Simon Ramborgin polvelleen, kertoi

terveiset ja tuttujen ja sukulaisten kuulumiset.

Hänestä olisi ollut häpeällistä ja miehuutonta, jollei hän olisi ollut

tyytyväinen oloihinsa.

* * * * *

Seuraavana päivänä Simonin istuessa Sæmundin tuvassa toi Arngjerd sinne

ruokaa hänelle. Simon ajatteli, että samapa tuo taisi olla vaikka

puhuisi Arngjerdille heti kosijasta, kun he nyt olivat kahden, ja niin

hän kertoi tyttärelleen mitä oli keskusteltu Eikenin miesten kanssa.

Totta on, ettei Arngjerd ole kaunis, ajatteli isä -- hän katsoi

nuoreen tyttöön tämän seisoessa hänen edessään. Arngjerd oli lyhyt ja

leveärakenteinen, ja kasvot olivat matalat, karkeat ja huonoväriset;

likaisenkellertävä tukka oli epätasainen; se riippui kahtena paksuna

palmikkona selkää pitkin, mutta otsalla se hajaantui ja tahtoi työntyä

silmille, ja hänelle oli tullut tavaksi pyyhkiä sitä syrjään alinomaa.

"Käyköön kuten te tahdotte, isä", sanoi hän yksivakaisesti Simonin

puhuttua loppuun.

"Tiedän, että sinä olet hyvä lapsi, mutta mitä itse arvelet asiasta?"

"En arvele sitä enkä tätä omasta puolestani. Päättäkää te, rakas isä."

"Asia on niin, Arngjerd, että mielelläni soisin sinun kulkevan vapaana

vielä jonkun vuoden -- vapaana lapsista ja huolista ja edesvastuusta --

kaikesta tuosta mikä joutuu naisen eteen naimisiin mentyä. Mutta ehkäpä

sinä toivot omille oloillesi ja itsenäiseksi emännäksi --?"

"Minun takiani on turha kiirehtiä", sanoi tyttö vetäen suutaan hymyyn.

"Jos sinä joutuisit Eikeniin vaimoksi, olisivat rikkaat sukulaisesi

aivan vieressäsi -- paljas on veljetön pohja", sanoi Simon ja lisäsi

nopeasti ja hiukan hämillään huomatessaan Arngjerdin silmissä salaisen

pienen rävähdyksen: "Tarkoitin Gyrdiä, setääsi."

"Ymmärrän, ettette tarkoittanut sukulaistani Helgaa", vastasi Arngjerd,

ja sitten molemmat nauroivat.

Simonin mieli lämpeni kiitollisuudesta Jumalaa ja Neitsyt Maariaa ja

Halfridia kohtaan, joka oli saanut hänet tunnustamaan tämän lapsen.

Kun he joutuivat nauramaan yhdessä, kuten nyt, hän ei tarvinnut muuta

todistusta isyydestään.

Simon nousi ja pudisti Arngjerdin hihasta jauhoa, joka oli tarttunut

siihen. "Entäs sulhanen -- mitä hänestä pidät?" kysyi isä.

"Kyllä minä pidän hänestä, minkä häntä olen nähnyt -- eihän sitä

tarvitse uskoa kaikkia puheita --. Mutta päättäkää te, isä --"

"Olkoon siis niin kuin minä olen sanonut. Aasmund ja Grunde odottakoot

jonkun aikaa, ja jos he sitten vielä pysyvät tarjouksessaan, kun sinä

olet tullut vähän vanhemmaksi, niin --. Mutta sinun tulee tietää,

tyttäreni, että saat itse päättää naimisestasi, jos vähääkään ymmärrät

omaa parastasi. Ja onhan sinulla ymmärrystä, Arngjerd --"

Simon otti häntä vyötäisiltä. Tytär punastui isän suudellessa häntä --

ja Simon muisti, että taisi olla pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli

tehnyt näin. Muuten hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat pelänneet

pyöräyttää vaimoaan vyötäisistä ja peuhata lastensa kanssa. Mutta

se tapahtui aina kuin leikillä -- ja Arngjerd --. Simon tuli äkkiä

ajatelleeksi, että tämä nuori tytär oli varmaan ainoa ihminen Formossa,

jonka kanssa hän joskus saattoi puhua vakavasti.

* * * * *

Hän nousi, veti tukon pois eteläseinässä olevasta kolosta ja katsoi

tuon pienen aukon kautta laaksoon. Ilmassa tuntui etelätuulen henki, ja

suuria harmaita pilviä vyöryi alhaalta, missä tunturit yhtyivät sulkien

näköpiirin. Kun auringonsäde pääsi niiden läpi, loistivat kaikki värit

sanomattoman kirkkaina. Suojailma oli nuollut pois harmaan kuuran --

maat olivat jälleen ruskeat ja kuusimetsä mustansininen -- ja ylinnä

kukkuloilla, missä paljaiden kallioiden jäkälä ja sammal-alue alkoi,

paistoi valo kullankarvaisena.

Simonista tuntui kuin hän olisi saanut outoa voimaa syystuulen

ja laakson vaihtuvan valon tarkkaamisesta. Jos nyt tuli oikea

Helkamessun-suoja, saataisiin myllyvettä jokiin ainakin jouluun asti.

Ja silloin hän voi lähettää miehet tunturille keräämään sammalta. Oli

ollut niin kuiva syksy -- Laagenin vesi virtasi vähiin kuivuneena ja

matalana keltaisen hiekan ja kalpeiden kivien välissä.

Täällä pohjoislaaksossa oli vain Jørundgaardilla ja pappilalla oma

mylly joessa. Hän ei halunnut jauhattaa heidän myllyissänsä -- sinne

veisi jo muutenkin koko laakso viljansa jauhettavaksi. Sillä Sira Eirik

otti myllyveroa. Ja ihmisten mielestä hän sai liian tarkan selon heidän

viljoistansa -- hän oli hyvin ahne kymmenysten keräämisessä. Lauritsa

oli aina antanut kaikkien jauhaa myllyssään maksuttomasti, ja Kristiina

tahtoi, että tuo tapa säilyisi edelleen.

Kun hänen ajatuksensa vain hipaisivatkin Kristiinaa, alkoi hänen

sydämensä väristä kipeästi ja jännittyneesti.

Oli Simonin- ja Judaksenmessun aattopäivä; silloin hänen oli aina ollut

tapana käydä synnintunnustuksella. Itseään tutkiakseen, paastotakseen

ja rukoillakseen hän nytkin istui tässä Sæmundin-tuvassa, miesten

puidessa viljaa.

Pian hän syntinsä muisti -- hän oli kironnut, valhetellut, kun ihmiset

kysyivät semmoista, joka ei heihin kuulunut, ja ajanut hirveä vielä

kauan sen jälkeen, kun oli nähnyt auringon asemesta lauantaipyhän

alkaneen, sekä metsästellyt sunnuntai-aamuna, kun laakson kansa oli

messussa.

Siitä, mitä oli tapahtunut nyt viimeksi pojan ollessa sairaana,

ei hän uskaltanut mainita. Ensi kertaa elämässään hän nyt, joskin

vastahakoisesti, salasi tietyn synnin rippi-isältään.

Hän oli pohtinut asiaa paljon ja kärsinyt siitä sydämessään. Se taisi

kuulua pääsynteihin -- hän oli harjoittanut noituutta tai suorastaan

houkutellut toisen siihen --.

Ei hän osannut sitä katuakaan -- ajatellessaan, että ilman sitä olisi

hänen poikansa luultavasti maannut maan povessa nyt. Mutta hän oli

peloissaan ja masentunut -- ja koetti saada selville, oliko lapsi

muuttunut siitä. Ei hän ollut voinut huomata mitään erikoista --.

Hän tiesi monille linnuille ja villeille eläimille saattavan käydä

niin, että jos ihmiskäsi oli liikutellut niiden munia tai poikasia,

eivät vanhemmat enää huolineet niitä omikseen, vaan hylkäsivät

jälkeläisensä. Ihminen, joka oli saanut järjen lahjan Jumalalta, ei

voinut tehdä siten ja hänelle oli ennemminkin käynyt niin, että kun hän

nyt koski poikaansa, tuntui hänestä siltä kuin hän ei olisi uskaltanut

laskea tätä enää käsistään, niin araksi hän oli tullut Andreksen

suhteen. Mutta samalla hän tajusi miksi kastamattomat, järjettömät

luontokappaleet tunsivat sellaista kauhua poikasiaan kohtaan, kun niitä

oli liikuteltu. Hänestäkin tuntui siltä kuin hänen lapsensa olisi ollut

jollakin tapaa saastutettu.

Mutta sittenkään hän ei katunut -- eikä toivonut sitä

tapahtumattomaksi. Hän toivoi vain, että sen olisi toimittanut joku

toinen eikä Kristiina.

-- Arngjerd tuli sisään -- hän kysyi erästä avainta: Ramborg luuli sen

jääneen Simonille viime käyttämisen jälkeen.

Talousasiat menivät yhä enemmän sekaisin. Simon muisti, että hän oli

antanut avaimen takaisin vaimolleen; se oli tapahtunut jo ennen hänen

lähtöään etelään. Kaipa minä sitten sen löydän, tuumi Arngjerd.

Hän hymyili niin kauniisti -- ja hänellä oli viisaat silmät -- ei hän

ollut niin rumakaan sentään, ajatteli isä. Ja Arngjerdin tukka oli

kaunis, kun hän levitti sen hajalleen juhlina ja pyhinä; se oli vaalea

ja paksu.

Erlendin äpärätytär oli ollut kaunis -- siitä lähti koko tuosta

kauneudesta pelkkää onnettomuutta.

Mutta Erlendin tyttären äiti oli ollut kaunis ja korkeasukuinen nainen.

Erlend ei varmaan olisi vilkaissutkaan Arngjerdin äidin kaltaiseen

ihmiseen. Erlend oli astunut ylpeänä rataansa maailmassa -- ja ihanat

ylhäiset rouvat ja neidot olivat seisoneet rivissä tarjoten hänelle

lempeä ja seikkailuja.

Hänen oma ainoa tämänlaatuinen syntinsä -- kuninkaan kartanon aikaisia

poikamaisia kepposia hän ei laskenut miksikään -- olisi voinut olla

loistavampi, kun hän kerran oli joutunut loukkaamaan hyvää ja arvokasta

vaimoaan. Ei hän ollut katsonut liikoja koko Jorunnia -- hän ei edes

muistanut, miten hän ensin oli joutunut liian lähelle tätä. Hän oli

liikkunut paljon ystävien ja tuttavien luona sinä talvena, ja kun hän

palasi vaimonsa taloon, istui neito odottamassa ja katsoi, että hän

pääsi sänkyyn tuottamatta tulenvaaraa.

Sen kummempi se seikkailu ei ollut.

-- Eikä hän siis ollut ansainnut edes sitä, että tuosta lapsesta

sukeutui niin hyvätapainen ja että hän oli isälleen niin suuri

ilo. Eikä hänen sopinut lainkaan ajatella tämmöisiä asioita

valmistautuessaan parastaikaa rippiin.

* * * * *

Sataa tuhuutteli, kun Simon tuli pimeässä kotiin päin Romundgaardista.

Hän oikaisi poikki pellon. Päivän viimeisessä kalpeassa valossa

häämötti sänki vaaleana ja märkänä. Vanhan saunan seinän luona loisti

jotakin valkoista maassa. Simon lähti tarkastamaan mitä se oli.

Siinä olivat ranskalaisen vadin palaset, saman joka oli mennyt rikki

keväällä. -- Lapset olivat leikkiessään latoneet palaset kivilaatalle,

joka oli asetettu kahden toisen kiven päälle. Simon töytäisi sitä

kirveellään ja kaasi leikkipöydän --.

Hän katui samassa tekoaan. Mutta hän ei kärsinyt, että mikään johti

hänen mieleensä tuon illan.

Helpottaakseen hiukan tuntoaan salaamansa synnin johdosta hän oli

kertonut Sira Eirikille unistaan. Oli se tapahtunut senkin vuoksi,

että hänen oli täytynyt keventää sydäntään edes _siitä_. Hän oli jo

ollut lähtemäisillään -- kun hän äkkiä tunsi, että hänen täytyi saada

puhua siitä. Tuo vanha puolisokea pappi oli sitäpaitsi ollut hänen

hengellinen isänsä enemmän kuin kaksitoista vuotta. Ja niin hän oli

palannut ovelta ja polvistunut uudelleen Sira Eirikin eteen.

Pappi istui liikkumatta, kunnes Simon oli puhunut puhuttavansa. Sitten

hän sanoi -- ja tuo vanha, voimakas ääni kaikui verhottuna pimeästä

lausuen, ettei se ollut synti. Jokaisen taistelevan kirkon jäsenen

täytyi tulla koetelluksi kamppailussa vihollisen kanssa; siksi sallii

Jumala kiusattavan miestä monenlaisilla kiusauksilla. Siihen asti kun

mies ei heitä aseitaan -- siihen asti kun hän ei petä kuninkaansa

lippua ja tietoisesti suostu näkyihin, joita epäpuhdas henki loihtii

hänen eteensä -- siihen asti eivät synnilliset mielikuvittelut ole

syntiä --.

"En suostu!" Simonia kainostutti, kun hän kuuli oman äänensä.

Suostunut hän ei ollut _koskaan_. Ne kiusasivat, kiusasivat, kiusasivat

häntä. Herätessään noiden synnillisten unien jälkeen tuntui hänestä

kuin hänelle olisi tehty väkivaltaa nukkuessa.

* * * * *

Kaksi vierasta hevosta seisoi aitaan sidottuna pihalla, kun Simon

saapui perille. Ne olivat Erlend Nikulauksenpojan Musta ja Kristiinan

ratsuhevonen. Hän huusi tallirenkiä ja kysyi, miksi niitä ei ollut

viety sisään. Siksi että vieraat olivat sanoneet, ettei se ollut

tarpeellista, vastasi toinen kärttyisästi.

Tuo nuori mies oli tullut Simonin palvelukseen äsken -- hän oli ennen

palvellut Dyfrinissä. Siellä piti kaiken käydä ritaritapaan, sen

oli Helga saanut aikaan. Mutta jos tuo hupsu Sigurd luuli -- siksi

että hän itse mielellään laski leikkiä miestensä kanssa eikä pannut

pahakseen sukkelaa vastausta -- että täällä Formossa uskalletaan

mukista isäntää vastaan, niin hän saisi kyllä tietää --. Simon oli

juuri haukkumaisillaan miehen pataluhaksi -- kun hän äkkiä hillitsi

itsensä; hänhän palasi juuri ripistä. Jon Daalk sai ottaa tuon

tulokkaan opetettavakseen ja hänen tuli selvittää miehelle, että hyvä

talonpoikaistapa oli yhtä vankka kuin Dyfrinin hovikoreus.

Ja niin hän kysyi mukiinmenevän maltillisesti, oliko Sigurd ollut

hölmölässä viime vuonna, ja käski hänen viedä hevoset talliin. Mutta

häntä suututti --.

* * * * *

Ensimmäisenä sattui hänen silmänsä, kun hän astui sisään, Erlendin

nauravaan naamaan -- pöydällä palavan kynttilän valo lankesi suoraan

penkillä istujaan tämän puolustautuessa Ulvhildia vastaan, joka oli

polvillaan hänen vieressään penkillä ja koetti kynsiä Erlendiä, vai

mitä lienee reuhannut -- hän haroi sormillaan Erlendin kasvoja vasten

ja nauroi niin että oli läkähtyä.

Erlend kavahti pystyyn ja koetti hätistää lasta loitommalle, mutta

tämä tarttui hänen hihaansa ja jäi riippumaan käsivarteen Erlendin

astuessa lattian yli suorana ja kepein askelin ja tullessa tervehtimään

lankoansa. Tyttö mankui ja piti ääntä, niin että he tuskin voivat

erottaa toistensa puhetta.

Isä käski hänet palvelusnaisten luokse kotaan -- nämä olivat juuri

saaneet pöydän katetuksi. Kun lapsi nurisi vastaan, tarttui Simon tätä

kovasti käsivarteen ja raastoi hänet erilleen Erlendistä.

"Tuoss' on --?" Tädin mies otti pihkapurun suustaan ja työnsi sen

lapsen suuhun. "Pidä hyvänäsi, Ulvhild umpukka! -- Tästä sinun

tyttärestäsi, lanko", sanoi Erlend nauraen ja seuraten lasta

katseellaan, "ei tulekaan yhtä taipuisa kuin Arngjerdista."

Simon ei ollut malttanut olla kertomatta vaimolleen, kuinka

kauniisti Arngjerd oli taipunut hänen naimaehdotukseensa. Mutta ei

hän ollut tarkoittanut sitä jørundgaardilaisten kuultavaksi. Ei se

ollut Ramborgin tapaistakaan -- Simon tiesi, ettei Ramborg pitänyt

Erlendistä. Häntä ei miellyttänyt se, että vaimo oli kertonut asiasta

eikä myöskään se, että Ulvhild näytti pitävän paljon Erlendistä -- hän,

kuten kaikki naisenpuolet.

Hän meni tervehtimään Kristiinaa; tämä istui uunin vierusnurkassa

Andres sylissään. Poika oli ruvennut pitämään tädistään tämän hoitaessa

häntä toipumisaikana syksyisen taudin jälkeen.

Simon käsitti, että heillä oli asiaa hänelle, koska Erlend oli mukana

näin aivan odottamatta. Hän ei kuluttanut liioin Formon kynnyksiä.

Simonin täytyi tunnustaa Erlendin suoriutuvan ihmeteltävän hyvin

vaikeasta asemastaan -- kun heidän välinsä olivat semmoiset kuin

olivat. Erlend väisti häntä niin paljon kuin suinkin, mutta he kävivät

toisissaan silloin tällöin, jottei olisi päästy juoruamaan sukulaisten

välisestä epäsovusta, ja he esiintyivät silloin mitä parhaina ystävinä;

Erlend oli hiljainen ja pidättyvä heidän tavatessaan, mutta osasi

sentään olla luonteva ja vapaa.

Kun ruoka oli kannettu pöytään ja olut tuotu esiin, ilmoitti Erlend

asiansa:

"Taidat ihmetellä asiaani, Simon -- olemme tulleet kutsumaan sinua ja

Ramborgia häihin --"

"Nyt sinä lasket leikkiä? Eihän sinun talossasi ole ketään

naimaikäistä?"

"Miten asian ottaa. Ulf Haldorinpoika aikoo naida --"

Simon läimäytti reisiään:

"No johan tässä nyt taitavat vetohärätkin ruveta poikimaan!"

"Älä sano Ulfia vetohäräksi", sanoi Erlend nauraen. "Sehän siinä on

paha, että mies on ollut liian kuumaverinen --"

Simon vihelsi. Erlend nauroi jälleen ja sanoi:

"En minä ollut uskoa silmiäni, kun Herbrandinpojat Medalheimistä tänään

ilmestyivät taloon ja vaativat Ulfia naimaan heidän sisarensa."

"Herbrand Rembas --? Mutta nehän ovat aivan nuoria poikia -- eihän

heidän sisarensa saata olla niin vanha, että Ulf --?"

"Hän on kahdenkymmenen vanha. Ja Ulf viidenkymmenen korvissa. Niin."

Erlend oli tullut vakavaksi. "Ymmärräthän sinä, Simon -- ettei tämä

heistä ole kovin häävi naimakauppa; mutta kahdesta pahasta on pienempi

se paha, että Jardtrud joutuu naimisiin Ulfin kanssa. Ja onhan Ulf

ritarin poika ja varakas mies -- ei hänen tarvitse hakea leipäänsä

toisen miehen kartanosta. Meitä hän seurasi tänne siitä syystä,

että mieluummin elää sukulaisten parissa kuin istuu yksin omassa

kartanossaan Skaunissa -- sen jälkeen mitä on tapahtunut --."

Erlend vaikeni. Hänen kasvoilleen levisi kaunis, herkkä ilme. Sitten

hän jatkoi:

"Nyt me olemme aikoneet Kristiinan kanssa viettää nuo häät aivan kuin

hän olisi oma veljemme. Lähdemme Ulfin kanssa etelään Musudaliin

nousevalla viikolla ja teemme naimatarjouksen Medalheimissä. Näön

vuoksi, ymmärräthän. Mutta minulla olisi ollut sinulle pieni pyyntö,

lanko. Olen sinulle kiitollisuuden velassa. Mutta Ulfista ei pidetä

näillä seuduin. Ja harvat ovat niin suuressa arvossa kuin sinä -- ja

minä itse taas --" Hän kohautti olkaansa ja naurahti. "Tahtoisitko

sinä olla niin hyvä, Simon, että ratsastaisit kolmantena mukaan ja

rupeaisit Ulfin puhemieheksi? -- Ulf ja minä olemme kulkeneet yksissä

poikavuosista asti", sanoi Erlend pyytelevästi.

"Tuohon käteen, lanko!" Simon oli punastunut -- hän tunsi itsensä niin

kumman ujoksi ja avuttomaksi Erlendin avosydämisten sanojen johdosta.

"Teen mielelläni kaiken mitä voin Ulf Haldorinpojan hyväksi."

Kristiina oli istunut tuvan perällä pitäen Andresta sylissään -- poika

vaati välttämättä tätiä riisumaan hänet. Hän astui nyt valoon -- lapsi

istui puolialastomana hänen käsivarrellaan, kädet tätinsä kaulassa.

"Se on kauniisti tehty, Simon!" sanoi Kristiina hiljaa ojentaen

kätensä. "Kiitos meidän kaikkien puolesta."

Simon tarttui hänen käteensä keveästi ja virkkoi:

"Älähän nyt, Kristiina. Minä olen aina pitänyt Ulfista -- teen tämän

mielelläni." Hän tahtoi ottaa pojan Kristiinalta, mutta poika oli

olevinaan ja potki isää pienillä paljailla jaloillaan nauraen ja

puristautuen tätiinsä.

Simon kuunteli noiden kahden lepertelyä istuessaan puhellen Erlendin

kanssa Ulfin raha-asioista. Poika herahti nauramaan vähän väliä --

Kristiina osasi niin paljon lasten loruja ja leikkejä ja nauroi hänkin

hyrisevää, pehmeää kurkkunaurua. Kerran, kun Simon vilkaisi sinne, hän

oli tehnyt sormistaan jonkunlaiset kieruportaat, ja Andreksen sormet

olivat ihmisiä, jotka kiipesivät niitä ylös. Viimeinkin hän sai pojan

kätkyeen ja istuutui Ramborgin viereen. Sisaret puhelivat keskenään

kuiskaillen.

* * * * *

Totta se oli, tuumi Simon makuulle mentyään, hän oli aina pitänyt

Ulfista. Ja tuon Oslossa vietetyn talven jälkeen, jolloin he olivat

yhdessä taistelleet Kristiinan auttamiseksi, hän oli tuntenut

jonkinlaisen ystävyydentunteen sitovan häntä tuohon mieheen. Hän ei

ollut milloinkaan pitänyt Ulfia muuna kuin vertaisenaan, ritarin

poikana -- ja tämän oikeudeton asema isänsä suvussa siitä syystä, että

hän oli siitetty huoruudessa, sai aikaan vain sen, että Simon oli

sitäkin hellävaraisempi seurustellessaan hänen kanssaan -- jossakin

hänen oman sydämensä sopukassa eli alati rukous Arngjerdin menestyksen

puolesta. Mutta muuten tämä ei ollut mikään kaunis juttu -- tuo

puolivanha mies ja toisaalta kokematon lapsi. -- Vaikka eihän se häneen

kuulunut, että Jardtrud Herbrandintytär oli erehtynyt käydessään

käräjillä kesällä -- Simon ei ollut sukua heille, ja Ulf oli hänen

lankonsa lähisukulainen.

Ramborg oli pyytämättä tarjoutunut auttamaan Kristiinaa ruokapöydässä

häissä. Se oli Simonista hyvin tehty. Tarpeen vaatiessa osoitti Ramborg

aina minkälaisen kodin tytär hän oli. Hyvä hän oli, ei siitä päässyt

mihinkään.

V

Päivää jälkeen Katrinmessun piti Erlend Nikulauksenpoika sukulaisensa

häät erittäin komeasti. Paljon arvokasta väkeä oli koolla. -- Simon

Darre oli huolehtinut siitä; hän ja hänen vaimonsa olivat hyvin

suositut kaikkialla. Molemmat Olavinkirkon papit olivat siellä, ja Sira

Eirik siunasi talon ja aviovuoteen -- tätä pidettiin suurena kunniana,

sillä Sira Eirikin ei enää ollut tapana suorittaa muuta kuin messut

suurina pyhinä ja joskus muita toimituksia vanhimmille rippilapsilleen.

Simon Darre luki ääneen Ulfin hää- ja huomenlahjasopimuksen, Erlend

piti kauniin pöytäpuheen sukulaisilleen ja Ramborg Lauritsantytär

toimi apuna tarjoilussa yhdessä sisarensa kanssa ja oli myös pukemassa

morsianta ylistuvassa.

Sittenkään ei syntynyt oikeata iloa näissä häissä. Morsian oli

vanhaa arvossapidettyä ja tunnettua sukua; hänen sukulaisensa ja

kulmakuntalaisensa eivät voineet katsoa hänen saaneen vertaistaan;

olihan hän joutunut ulkokuntalaiselle ja lisäksi miehelle, joka palveli

toisen, joskin sukulaisensa kartanossa. Ulfin syntyperä -- ritarin ja

rikkaan miehen äpäräpoikana -- ei enempää kuin hänen sukulaisuutensa

Erlend Nikulauksenpoikaan ollut Herbrandinpojista kovin kunniakas.

Ei morsian itsekään ollut tyytyväinen asiain tilaan. Kristiina oli

aivan onnettoman näköinen puhuessaan tästä Simonille tämän käväistessä

asialla Jørundgaardissa muutamia viikkoja häiden jälkeen. Jardtrud

pyyteli lakkaamatta, että Ulf suostuisi muuttamaan tilalleen Skauniin

-- hän oli sanonut itkien Kristiinan kuullen ettei hän tiennyt mitään

sen kamalampaa kuin että hänen lapsensa syntyisi rengin poikana. Ulf ei

ollut vastannut tähän mitään. Vastanaineet asuivat siinä rakennuksessa,

jota kutsuttiin neuvosmiehen tuvaksi Jon Einarinpojan mukaan, joka oli

asunut siinä ennen kuin Lauritsa osti koko Laugarbrun ja muutti hänet

sinne. Mutta tuo nimi ei ollut Jardtrudin mieleen. Ja häntä harmitti,

että hänen lehmiensä täytyi olla Kristiinan navetassa --. hän pelkäsi

sitäkin, ettei vain kukaan luulisi häntä Kristiinan palveluspiiaksi.

Eihän se ollut kovin ihmeellistä, tuumi Kristiina -- heidän täytyi

rakennuttaa eri navetta neuvosmiehentuvan viereen, ellei Ulf lähtenyt

vaimonsa kanssa Skauniin. Mikä olisi kenties ollut parasta -- hän

ei ollut enää niin nuori, että olisi voinut vaikeuksitta muuttaa

elintapaansa; ehkä hänen elämänsä kävisi helpommaksi uudessa paikassa.

Simon ajatteli, ettei Kristiina tainnut olla aivan väärässä. Eikä

Ulfista pidetty koko laaksossa. Hän pilkkasi kaikkea täkäläistä.

Hän oli oivallinen ja aikaansaapa tilanhoitaja, mutta tottumaton

moniin tämän seudun oloihin -- muun muassa hän jätti syksyllä eloon

suuremman karjan kuin minkä tämän puolen elannolla jaksoi elättää

talven yli -- ja kun lehmät kuolivat tai hänen sittenkin täytyi tappaa

osa nääntynyttä karjaa, hän oli suutuksissaan ja sanoi, ettei hän

ollut tottunut sellaisiin töllintapoihin, että eläimiä täytyi ruokkia

kaarnalla jo Paavalinmessusta asti.

Ja vielä toinen seikka: Trøndelaagenissa oli isännän ja vuokralaisen

suhde vähitellen kääntynyt sellaiseksi, että isäntä vaati maavuokran

eniten tarvitseminaan tavaroina -- heininä, nahkoina, jauhoina,

voina tai villoina -- vaikka olisi ollut sovittu määrätavarasta tai

rahamaksusta. Ja tilan isäntä tai tämän asiamiehet myös arvioivat

maksujen määrän tavaran vaihtuessa usein hyvin mielivaltaisesti. Mutta

kun Ulf yritti sovittaa näitä vaatimuksia Kristiinan verollisiin

täällä, sanoivat ihmiset sitä vääryydeksi ja laittomuudeksi -- mitä se

olikin -- ja vuokralaiset valittivat asiasta Kristiinalle. Tämä nuhteli

Ulfia heti asiasta kuultuaan, mutta Simon tiesi, etteivät ihmiset

moittineet ainoastaan Ulfia, vaan myös Kristiina Lauritsantytärtä.

Simon oli koettanut selittää kaikkialla, missä asiasta tuli puhe,

ettei kartanon emäntä ollut tiennyt Ulfin vaatimuksista ja että miehen

kotipuolessa oli sellaiset tavat. Mutta Simon pelkäsi, ettei tästä

ollut suurta apua -- vaikkakaan kukaan ei sanonut julkisesti häntä

vastaan.

Simon ei siis tiennyt, toivoisiko hän Ulfin menevän vai jäävän. Miten

Kristiina oli selviävä ilman tuota uutteraa ja uskollista apulaista,

oli vaikea käsittää. Erlendistä ei ollut mihinkään isännän toimessa, ja

heidän poikansa olivat liian nuoret. Mutta Ulf oli jo kääntänyt koko

seudun Kristiinaa vastaan -- ja nyt sattui vielä lisäksi tuo, että mies

oli vietellyt nuoren neidon, jonka suku oli tämän laakson parhaita.

Mutta Kristiina raatoi jo kyllin ankarasti nytkin.

Jørundgaardilaisten asema ei ollut kovin helppo muutenkaan. Erlendistä

ei pidetty enempää kuin Ulfistakaan. Erlendin apulaista ja sukulaista

pidettiin ylpeänä ja hävyttömänä, mutta isäntä itse oli lempeällä,

hieman veltolla tavallaan vielä vaativampi. Erlend Nikulauksenpoika

ei varmaan huomannut, että hän nostatti ihmiset vastaansa -- hän ei

näyttänyt huomaavan muuta kuin että hän oli mikä oli aina ollut,

olipa hän rikas tahi köyhä, eikä aavistanut, että kukaan _siitä_

syystä voisi sanoa häntä ylpeäksi. Hän oli ollut kapinahankkeissa

kuningastaan vastaan, mutta oli Maunu-kuninkaan sukulainen, lääninherra

ja aatelismies ja oli itse ajanut karille nuo hankkeet järjettömällä

kevytmielisyydellään -- hän ei varmaan olisi keksinyt edes ajatella,

että moisten peikkojen vuoksi saattaisi joutua konnan kirjoihin

kenenkään silmissä. Simon ei yleensäkään ollut huomannut Erlendin

ajattelevan paljon.

Hänestä ei ollut helppo päästä perille: kun hänen kanssaan keskusteli,

ei hän ollut suinkaan tyhmä, mutta oli kuin ei hän koskaan olisi

sovittanut itseensä niitä viisaita ja kauniita ajatuksia, joista hän

usein puhui. Oli aivan mahdotonta ajatella, että tuo mies oli jo

pian vanha -- hänellä olisi voinut olla isoja lapsenlapsia jo aikaa

sitten. Kun häntä katsoi tarkemmin, huomasi hänen kasvoissaan olevan

vakoja ja tukassa harmaita hiuksia -- ja sittenkin hän näytti poikansa

Nikulauksen vierellä pikemmin veljeltä kuin isältä. Hän oli yhtä

suoraselkäinen ja notkea kuin Simonin nähdessä hänet ensi kertaa,

hänen äänensä oli yhtä nuorekas ja sointuva. Hän liikkui ihmisten

parissa yhtä huolettomasti ja varmasti kuin ennen, omituinen viehkeys

olemuksessaan. Hän oli ennenkin ollut vierasten parissa hiljainen

ja pidättyvä -- antanut toisten hakea hänen seuraansa enemmän kuin

itse hakenut heitä, niin myötä- kuin vastamäessä. Mutta hän ei

näyttänyt huomaavan, ettei nyt kukaan hakenut sitä. Ja seudun herrat

ja mahtavimmat talonpojat laakson ylä- ja alavarsilla, jotka olivat

kaikki toisilleen sukua naimisten kautta, olivat kimmastuneet tuolle

trøndiläispöpölle, jonka onnettomuus oli viskannut heidän keskuuteensa,

mutta joka piti itseään liian ylhäisenä ja mahtavana pyrkimään heidän

seuraansa.

Eniten pahaa verta oli herättänyt Erlend Nikulauksenpoikaa kohtaan

kuitenkin se seikka, että hän oli vetänyt Sundbun miehet kerallaan

onnettomuuteen. Guttorm ja Borgar Trondinpojat oli ajettu maanpakoon,

ja heidän osansa laajoista Gjeslingien tiloista ynnä puolet

perintökartanosta joutui kruunun haltuun. Sundbun Ivarin täytyi

maksaa sovintorahoja Maunu-kuninkaalle. Kun Maunu-kuningas sitten

antoi kruunulle luovutetut maat -- sanottiin, ettei se tapahdu

korvauksetta -- ritari Sigurd Erlendinpoika Eldjarnille, myivät Ivar

ja Haavard, nuorin Trondinpojista, joka ei ollut tiennyt veljensä

kavallushankkeista, omat osansa Vaage-tiloista herra Sigurdille,

joka oli heidän ja Lauritsantyttärien serkku: hänen äitinsä, Gudrun

Ivarintytär oli Trond Gjeslingin ja Jørundgaardin Ragnfridin sisar.

Ivar Gjesling muutti Ringheimin kartanoon Toteniin, jonka hän oli

saanut vaimonsa kautta, hänen lapsensa saivat kasvaa äitinsä suku- ja

perintökartanossa. Haavardilla oli vielä suuret alat maata, mutta ne

olivat enimmäkseen Valdresin puolella, ja nyt hän oli naimakaupallaan

saanut suuria tiloja Borgen läänissä. Mutta vaagelaisten ja

norddølilaisten mielestä oli peräti onnetonta, että tuon ikivanhan

suvun oli täytynyt luopua Sundbusta, jossa se oli ollut ja elänyt niin

kauan kuin muistettiin.

-- Lyhyen aikaa oli Sundbu ollut kuningas Haakon Haakoninpojan

uskollisen kannattajan, Erlend Eldjarnin, Godalandin herran käsissä

-- Gjeslingit eivät olleet koskaan olleet Sverre-kuninkaan ja hänen

sukunsa lämpimiä kannattajia, ja he siirtyivät Skule-herttuan puolelle,

kun tämä nousi kapinaan Haakon kuningasta vastaan. Mutta Ivar nuorempi

oli saanut Sundbun takaisin Erlend Eldjarnilta tilanvaihdon avulla ja

naittanut tälle vanhimman tyttärensä Gudrunin. Ivarin poika Trond ei

ollut missään suhteessa tuottanut kunniaa suvulleen, mutta hänen neljä

poikaansa olivat reippaita, hyväluontoisia ja rohkeita miehiä, ja

ihmisiä säälitti, että he olivat joutuneet menettämään isiensä kartanon.

Ja ennen kuin Ivar lähti laaksosta, tapahtui siellä onnettomuus, joka

järkytti ihmisiä vielä enemmän ja lisäsi heidän sääliään Gjeslingejä

kohtaan. Guttorm oli naimaton, mutta Borgarin nuori vaimo eli

Sundbussa. Dagny Bjarnentytär oli aina ollut hiukan heikkoälyinen

ja osoittanut julkisesti rakastavansa miestään rajattomasti

-- Borgar Trondinpoika oli kaunis, mutta löyhätapainen. Hänen

maanpakonsa jälkeisenä talvena hukuttautui Dagny Vaagen railoon.

Sitä sanottiin onnettomuustapaukseksi, mutta kaikki ymmärsivät surun

ja kaipauksen vieneen Dagnyltä viimeisenkin järjen kipinän, ja

jokainen surkutteli sydämestään tuon yksinkertaisen, hyvän ja kauniin

nuoren naisen surkeata loppua. Suuttumus suuntautui silloin Erlend

Nikulauksenpoikaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet seudun

parhaimmille. Ja nyt joutui sekin puheeksi, miten hän oli käyttäytynyt

sulhasaikanaan Lauritsa Laamanninpojan tytärtä kohtaan -- olihan

Lauritsakin Gjeslingejä äidin puolelta.

Uusi Sundbun isäntä ei saavuttanut suosiota, vaikka kukaan ei

oikeastaan voinut sanoa mitään pahaa Sigurdista itsestään. Mutta hänen

isänsä, Erlend Eldjarn, oli suututtanut tällä puolen maata jokaisen,

jolla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Kristiina ja Ramborg eivät

olleet tavanneet milloinkaan tätä serkkuansa. Simon tunsi herra

Sigurdin Raumariken ajalta -- hän oli läheistä sukua Haftorinpojille,

ja nämä olivat Gyrd Darren vaimon lähimpiä omaisia. Mutta vaikka nämä

asiat olivat niin monimutkaisia, vältti Simon niin paljon kuin suinkin

herra Sigurdia. Hänen ei tehnyt enää mieli Sundbuhun; Trondinpojat

olivat olleet hänen rakkaita ystäviään, Ramborg oli käynyt joka vuosi

Ivarin ja Borgarin vaimoja tervehtimässä, ja nämä häntä. Herra Sigurd

Erlendinpoika oli sitä paitsi paljon vanhempi Simon Andreksenpoikaa --

hän oli noin kuusissakymmenissä.

Kun kaikki asiat olivat sotkeutuneet niin pahoin siitä, että Erlend ja

Kristiina asuivat Jørundgaardissa, tuntui nyt Simonista siltä, että

vaikka Ulfin, heidän voutinsa, naiminen ei itsessään ollut mikään

suuri tapaus, oli se omiaan kuitenkin yhä lisäämään sekasotkua.

Hän ei tavallisesti valitellut nuorelle vaimolleen vaikeuksiaan ja

vastoinkäymisiään. Mutta nyt hän ei voinut olla kertomatta Ramborgille

hiukan näistä asioista. Ja hän tuli sekä hyvilleen että ihmeisiinsä

nähdessään, miten ymmärtävästi Ramborg osasi keskustella niistä ja

miten kauniisti hän koetti tehdä kaiken voitavansa asiain auttamiseksi.

Ramborg kävi Jørundgaardissa sisarensa luona paljon useammin kuin ennen

ja luopui kokonaan töykeästä käytöksestään Erlendiä kohtaan; kun he

joulupäivänä kohtasivat kirkkomäellä, ei Ramborg suudellut ainoastaan

sisartaan, vaan myös lankoaan. Ennen hän oli aina ivaillut kirpeästi

Erlendin ulkomaalaisia elkeitä -- esimerkiksi sitä, että tämä suuteli

anoppiaan tervehtiessä, ja sen sellaista.

Simonin mieleen juolahti, kun hän näki Ramborgin laskevan kätensä

Erlendin kaulalle, että hänkin saattoi tehdä samoin vaimonsa sisarelle.

Mutta hän tunsi, ettei hän kuitenkaan voinut. Eihän hänen tapanaan

ollut muutenkaan ollut suudella sukulaisvaimoja -- äiti ja sisaret

olivat nauraneet hänelle vasten silmiä hänen koetettuaan tuota konstia

siihen aikaan, jolloin hän oli palannut kotiin hovipalveluksesta.

Formon joulukesteissä asetti Ramborg Ulf Haldorinpojan nuoren vaimon

istumaan kunniakkaalle paikalle pöydän yläpäähän ja osoitti sekä

Ulfille että tämän vaimolle morsiusparille kuuluvaa kunnioitusta. Ja

kun Jardtrud sai lapsen, hän lähti tämän avuksi Jørundgaardiin.

Se tapahtui kuukausi joulun jälkeen -- kaksi kuukautta ennen

määräaikaa, ja poika syntyi kuolleena. Silloin Jardtrud puhui rumia

sanoja -- jos hän olisi arvannut käyvän tällä lailla, ei hän olisi

ollenkaan mennyt naimisiin Ulfin kanssa. Mutta tehtyä ei saanut

tekemättömäksi.

Ulf Haldorinpojan mieltä ei tiennyt kukaan -- hän oli aivan vaiti.

* * * * *

Puolipaaston edellisellä viikolla ratsastivat Erlend Nikulauksenpoika

ja Simon Andreksenpoika yhdessä Kvamiin. Muutamia vuosia ennen

kuolemaansa oli Lauritsa yhdessä parin muun isännän kanssa ostanut

sieltä pienehkön kartanon; suku tahtoi nyt lunastaa sen takaisin

itselleen, mutta oli kysymyksenalaista, oliko myynti aikoinaan

tapahtunut oikealla tavalla ja kaikkien lain määräysten mukaan.

Lauritsan perintöä jaettaessa oli tämä ynnä pari pienempää tilaa,

joiden omistuksesta saattoi syntyä käräjäasia, jätetty koskematta, ja

sisaret olivat tasanneet niistä karttuvat tulot. Siksi lähtivät nyt

Lauritsan molemmat vävyt ajamaan asiaa vaimojensa puolesta.

Oli tullut sangen paljon väkeä koolle, ja koska tilanhaltijan vaimo

ja lapset makasivat sairaana tuvassa, täytyi miesten tyytyä pitämään

kokoustaan vanhassa vajassa, joka oli kartanon laidassa. Se oli hyvin

ränsistynyt ja laho, eivätkä miehet riisuneet nahkavaippojaan yltään.

Jokaisella oli aseensa aivan käden ulottuvilla ja miekka vyöllä --

kenenkään ei tehnyt mieli jäädä taloon kauemmaksi aikaa kuin oli pakko.

Mutta jotakin haukattavaa heidän kuitenkin täytyi saada ennen lähtöään,

ja puolipäivän aikaan, kun asia oli saatu ajetuksi loppuun, miehet

ottivat esiin eväänsä ja istuivat penkille eväsreppu sylissään tai

edessään lattialla -- vajassa ei ollut pöytää.

Kvamin seurakuntapapin puolesta puhui hänen poikansa Holmgeir

Moiseksenpoika. Tämä oli huolimaton ja epäluotettava nuori mies, josta

ei pidetty. Mutta hänen isänsä oli erittäin kunnioitettu ja hänen

äitinsä oli ollut hyvin hyväsukuinen; Holmgeir oli sitä paitsi iso,

vankkarakenteinen mies, kiivas ja riidanhaluinen; siksi kukaan ei

tahtonut joutua suukopuun tämän papinpojan kanssa -- vaikka hän monien

mielestä oli hupaisa ja sukkelasanainen.

Simon ei tuntenut häntä paljoa eikä pitänyt hänen näöstään. --

Holmgeirillä oli pitkulaiset, kalpeat, kesakkoiset kasvot ja lyhyt

ylähuuli, joten hänen suuret keltaiset etuhampaansa kiiluivat kuin

rotalla. Mutta Sira Moises oli ollut Lauritsan ystävä, ja ennen kuin

hänen isänsä otti hänet lapsekseen, oli poika ollut kasvatettavana

Jørundgaardissa, puoleksi palvelijana, puoleksi ottopoikana. Siksi

Simon oli aina kohdellut Holmgeir Moiseksenpoikaa ystävällisesti.

Holmgeir oli nyt vierittänyt pölkyn lieden ääreen ja istui pistellen

evästä -- rastaspaistin ja läskin kappaleita -- tikarinsa kärkeen,

lämmitellen niitä tulella. Hän oli ollut sairas ja saanut kahden

viikon paastovapauden, kertoi hän toisille, jotka pureksivat leipää ja

kuivattua kalaa Holmgeirin ruoan hajun kutkuttaessa heidän nenäänsä.

Simon oli huonolla tuulella -- hän ei osannut olla oikein

vihoissaankaan, mutta oli jollakin tapaa nolo ja myrryksissä. Koko

omaisuusjuttu oli sekava, ja sopimuskirjat, jotka hän oli saanut

haltuunsa appiukon kuoltua, harmillisen huonosti kirjoitetut; kotoa

lähtiessään hän oli kuitenkin uskonut päässeensä niistä tolkulle

vertaamalla niitä toisiin samanlaisiin. Mutta kuullessaan nyt tässä

kokouksessa toisten todistelut ja nähdessään muutkin sopimuskirjat

hän huomasi, ettei hänen kantansa pitänyt paikkaansa. Mutta toisista

miehistä ei myöskään kukaan saanut parempaa selvää asiasta -- ei edes

lääninherran lääninvouti, joka myös oli läsnä. Alettiin arvella,

että asia oli vietävä käräjille. Silloin Erlend odottamatta puuttui

puheeseen ja pyysi saada nähdä sopimuskirjat.

Hän oli siihen asti istunut kuunnellen, melkein syrjäisen tavoin. Nyt

hän luki tarkasti läpi jokaisen kirjoituksen, muutamat moneen kertaan.

Sitten hän teki selkoa asian laidasta, lyhyesti ja selvästi -- niin

ja niin kuuluivat lakikirjan sanat ja siten ne selitettiin; kirjojen

kömpelöt ja epäselvät käänteet tarkoittivat sitä ja sitä; jos asia

joutuisi käräjille, se saisi sellaisen tai sellaisen ratkaisun. Tämän

jälkeen hän ehdotti ratkaisua, johon entiset omistajat saattoivat olla

tyytyväiset, mutta joka ei ollut varsin epäedullinen nykyisillekään

isännille.

Hän nousi seisomaan puhuessaan, vasen käsi keveästi miekankahvalla ja

sopimuskirjapakka huolettomasti oikeassa. Hän esiintyi niin kuin olisi

ollut kokouksen johtaja -- mutta Simon huomasi, ettei hän tiennyt

sitä itse. Näin hän oli tottunut seisomaan ja puhumaan pitäessään

lääninkäräjiä alueellaan -- ja kun hän kääntyi toisten puoleen kysyen,

olivatko he ymmärtäneet hänen selityksensä ja eivätkö he olleet samaa

mieltä, se tapahtui aivan kuin todistajia kuulusteltaessa -- ei

epäkohteliaasti, mutta kuitenkin siten kuin hänen asiansa olisi ollut

kysyä ja toisten vastata. Lopetettuaan puheensa hän ojensi kirjoitukset

lääninvoudille, ikään kuin tämä olisi ollut hänen palvelijansa, ja

istuutui; toisten sitten neuvotellessa ja Simoninkin sanottua sanansa

asiasta Erlend kyllä kuunteli, mutta aivan kuin hän itse olisi ollut

ulkopuolella asian. Hän vastasi lyhyesti, selvästi ja osuvasti, kun

joku kääntyi hänen puoleensa -- raapien samalla kynnellään pois

rasvatahroja, joita oli tullut hänen rintamukseensa, oikaisten vyötään,

vedellen hansikkaitaan käsiensä välissä ja näyttäen odottavan hiukan

kärsimättömästi neuvottelun loppumista.

Toiset suostuivat Erlendin ehdottamaan sopimukseen, johon Simon saattoi

olla jotakuinkin tyytyväinen; hän olisi tuskin voittanut mitään asian

viemisellä käräjiin.

Mutta hän oli tullut huonolle tuulelle. Hänestä oli itsestäänkin

lapsellista harmitella sitä, että lanko oli ymmärtänyt asian, mutta

hän ei. Olihan luonnollista, että Erlend tunsi paremmin lain ja

osasi selittää epäselvät paikat, kun hän oli vuosikausia saanut

virkansa puolesta tutkia ja selvitellä ihmisten riita-asioita: eilen

illalla Jørundgaardissa puhuessaan Simonin ja Kristiinan kanssa tästä

kokouksesta ei Erlend ollut ilmaissut mitään kantaa -- hän oli varmaan

kuunnellut vain toisella korvalla. Erlendin täytyi olla laintuntevampi

kuin tavalliset talonpojat, niin oli laita -- mutta oli kuin ei

laki olisi ollenkaan koskenut häntä itseään hänen istuessaan siinä

ohjaamassa toisia välinpitämättömän ystävällisesti -- Simonilla oli

se tunne, ettei Erlend ollut milloinkaan pitänyt lakia ojennusnuorana

omassa elämässään.

Ja sitten oli niin outoa, että hän saattoi tuolla tapaa nousta puhumaan

yhtäkkiä ollenkaan hämmentymättä. Täytyihän hänen tuntea, että se

johtaisi kaikkien ajatukset siihen, kuka ja mikä hän oli ollut ennen ja

mikä hänen asemansa oli nyt. Simon tunsi kaikkien ajattelevan sitä, --

useita kai närkästytti koko mies, joka ei ollut milloinkaan välittänyt

ottaa selvää siitä mitä ihmiset ajattelivat hänestä.

Mutta kukaan ei sanonut mitään. Ja kun kylmästä värjöttävä kirkonmies,

joka oli tullut lääninvoudin mukana, oli istuutunut penkille ja

ottanut kirjoitusvehkeet polvelleen, hän kysyi vähän väliä Erlendin

neuvoa, ja Erlend saneli hänelle nyplien oljenkortta, jonka hän oli

nostanut lattialta ja jota hän nyt punoi pitkien ruskeiden sormiensa

ympärille palmikoiden siitä sormusta. Kun kirkonmies oli saanut

valmiiksi sepustuksen, hän ojensi vasikannahan Erlendille; tämä heitti

olkisormuksen tuleen, otti kirjoituksen ja luki puoliääneen:

"Jokaiselle, joka tämän kirjoituksen näkee tai kuulee, lähetämme

me Simon Andreksenpoika, Formon herra, Erlend Nikulauksenpoika,

Jørundgaardin herra, Vidar Steininpoika, Klaufastadin herra, Ingemund

ja Toraide Bjørninpojat, Bjørn Ingemundinpoika, Lundarin herra, Alf

Einarinpoika ja Holmgeir Moiseksenpoika tervehdyksen Herrassa ja --.

Onko vaha valmiina?" kysyi hän kirkonmieheltä sormiaan puhallellen.

"Olkoon täten tiedoksiannettu, että vuonna tuhat ja kolmesataa

ja kolmekymmentäkahdeksan jälkeen Herramme Kristuksen syntymän,

perjantaina ennen puolipaaston sunnuntaita, päätimme me Granheimissa,

Kvamin seurakunnassa..."

-- Voimme ottaa pöydäksi arkun, joka on ulkona porstuassa, Alf,

kääntyi hän sanomaan lääninvoudille ja ojensi kirjeen takaisin

kirjoittajalle.

Simon muisti millainen Erlend oli ollut liikkuessaan vertaistensa

parissa pohjoisessa. Varma ja kursailematon, kuten hän oli nytkin --

vallaton ja suorasuinen -- mutta hänessä oli ollut lisäksi jotakin

mairittelevaa: hän ei ollut silloin välinpitämätön siitä, mitä ne,

joita hän piti säätyisinään ja sukulaisinaan, ajattelivat hänestä.

Hän oli päinvastoin oikein koettelemalla koettanut saavuttaa suosiota

siellä.

Simon tunsi äkkiä kylmänkatkerin mielin yhteenkuuluvaisuutensa näihin

laakson talonpoikiin, joita Erlend ei pitänyt senkään vertaa arvossa,

että olisi viitsinyt ottaa selvää, mitä he ajattelivat hänestä.

Erlendin tähden oli hänestäkin tullut talonpoika -- hänen tähtensä

hän oli eronnut rikkaiden ja mahtavien parista. Kelpasihan hänen

olla Formon rikas isäntä -- mutta hän ei voinut unohtaa, että hän

oli jättänyt vertaisensa, heimonsa ja nuoruudenystävänsä siksi, että

hänen oli täytynyt kiertää kerjuulla näiden joukossa ja ettei hän

sen vuoksi iljennyt enää näyttäytyä heidän parissaan -- ei, hän ei

tahtonut ajatella sitä. Tämän lankonsa vuoksi hän oli melkein luopunut

kuninkaastaan ja henkivartion piiristä. Hän oli ilmaissut itsensä

Erlendille niin, että sitä oli kuolemaa katkerampi muistella. Ja Erlend

oli häntä kohtaan sellainen kuin ei hän olisi ymmärtänyt mitään eikä

muistanut mitään. Tuo mies vähätteli sitä, että oli tuhonnut toisen

miehen elämän.

Erlend puhutteli häntä samassa.

"Meidän on aika lähteä matkaan, Simon, jos mieli kotiin tänä iltana

-- minä käyn katsomassa hevosia." -- Simon nosti silmänsä, ja hänessä

heräsi outo, ilkeä vastenmielisyyden tunne, kun hän katsoi toisen

pitkää, komeaa vartta. Viitanhupun alla oli Erlendillä pieni musta

päänmuotoinen silkkilakki, joka sidottiin leuan alta -- nuo kapeat,

tummat kasvot vaaleansinisine, syvällä otsan varjossa piilevine suurine

silmineen näyttivät vieläkin nuoremmilta ja hienommilta sen sisällä.

"-- Sido sinä kiinni minun reppuni sillä aikaa", sanoi hän ovelta ulos

lähtiessään.

Toiset miehet jatkoivat puhetta kokousasiasta. Oli outoa, että Lauritsa

oli jättänyt tämän asian näin huonolle selvitykselle, tuumi joku; se

mies tiesi tavallisesti mitä teki -- hän oli kokenein kaikista laakson

miehistä maan ostoa ja myyntiä koskevissa kysymyksissä.

"Minun isäni siihen on syynä", lausui Holmgeir Papinpoika. "Hän sanoi

itse aamulla, että jos hän olisi kuunnellut Lauritsaa, olisi kaikki

nyt ollut selvä kuin päivä. Mutta tiedättehän te millainen Lauritsa

oli tämmöisissä asioissa -- hän oli aina pappeja kohtaan myöntyisä ja

lauhkea kuin lammas."

"Mutta oman etunsa oli Lauritsa sentään tavallisesti osannut katsoa",

virkahti joku.

"Niin hän kai luulikin tekevänsä kuullessaan papin neuvoa", sanoi

Holmgeir nauraen, "saattaa se olla viisasta ajallisissakin asioissa --

jollei vilkuile palaa, johon kirkko on iskenyt silmänsä."

Kumman hurskas Lauritsa vain oli ollut, arveli Vidar -- ei hän ollut

koskaan säälinyt maata eikä karjaa, kun oli kysymys kirkosta ja

vaivaisista.

"Aivan niin", sanoi Holmgeir mietteissään. "Jos minä olisin ollut yhtä

rikas, olisin kai minäkin uhrannut jonkin verran sieluni pelastukseksi.

Mutta en minä olisi viitsinyt hajottaa omaisuuttani molemmin käsin,

kuten hän teki, ja palata kuitenkin aina silmät punaisina ja posket

valkoisina papin luota synnintunnustukselta -- vaikka Lauritsa ripitti

itsensä kerran kuukaudessa --."

"Katumuksen kyyneleet ovat pyhän hengen kaunis armolahja, Holmgeir",

sanoi vanha Ingemund Bjørninpoika, "autuas se, joka osaa itkeä

syntejään tässä elämässä, sillä hän pääsee helpommalla tulevassa --"

"Silloin on Lauritsa ollut taivaassa jo aikaa sitten", vastasi

Holmgeir. "Muistan miten hän paastosi ja kidutti lihaansa --

pitkänäperjantaina hän kuuluu sulkeutuneen parveen ja suomineen itseään

ruoskalla --"

"Pidä suusi", sanoi Simon Andreksenpoika vihasta vapisten; hän oli

tulipunainen. Ei hän tiennyt, oliko Holmgeirin puheessa perää, mutta

penkoessaan vaimonsa isän kätköjä hän oli löytänyt kirja-arkun pohjalta

pienen kapean puisen lippaan, ja siinä oli ollut sellainen ruoska,

jota luostarissa kutsutaan ojennusnuoraksi; sen yhteenpunotuissa

nahkahihnoissa oli tummia täpliä; se saattoi olla verta. Simon

oli polttanut sen -- haikean kunnioituksen tuntein: hän ymmärsi

tunkeutuneensa sellaiselle alalle toisen ihmisen elämässä, joka ei

ollut aiottu kenenkään kuolevaisen tietoon.

"-- Ei hän puhunut siitä ainakaan palvelijoilleen", sanoi Simon

hillittyään mielensä sen verran, että uskalsi jatkaa.

"Voi se olla ihmisten keksintöäkin", vastasi Holmgeir sopuisasti. "Ei

suinkaan hänellä ollut sellaisia syntejä, että hänen olisi tarvinnut

--." Mies virnaili vähän ja jatkoi: -- "Jos minä olisin elänyt yhtä

siveellisesti ja kristillisesti kuin Lauritsa Bjørgulfinpoika -- ja

ollut tuon nyrpeän Rangfrid Ivarintyttären mies -- olisin ennen itkenyt

tekemättä jättämiäni syntejä --"

Simon hyppäsi paikaltaan ja löi Holmgeiriä vasten suuta niin että tämä

tuupertui taapäin tulisijaa vasten. Tikari putosi Holmgeirin kädestä

-- seuraavalla hetkellä hän tapaa sen käteensä ja ryntää Simonia

kohti. Simon suojelee itseään viittansa peittämällä kädellä, tarttuu

Holmgeiriä ranteeseen ja koettaa vääntää hänen kädestään tikaria --

jolla aikaa papinpoika ehtii antaa hänelle pari nyrkiniskua kasvoihin.

Simon käy kiinni pojan molempiin käsivarsiin, mutta silloin tämä iskee

hampaansa hänen käteensä.

"Vai puret sinä, koira --!" Simon päästää hänen kätensä, juoksee jonkin

askeleen takaperin ja tempaa miekkansa huotrasta. Hän hyökkää päin

Holmgeiriä, niin että tuo nuori ruumis notkistuu kaarelle, ja miekka

tunkeutuu hänen rintaansa parin tuuman pituudelta. Heti tämän jälkeen

irtautuu Holmgeirin ruumis miekanterästä ja vaipuu raskaasti puolittain

lieden tuleen.

Simon viskaa pois miekkansa ja tahtoo auttaa Holmgeiriä pois tulen

luota -- mutta samassa hän näkee Vidarin kirveen aivan päänsä päällä.

Hän väistää ja kumartuu alas, saa jälleen miekan käteensä ja ehtii

lyödä tieltään Alf Einarinpojan, lääninvoudin miekan -- pyörähtää

sitten ympäri suojaten itseään Vidarin kirvestä vastaan -- ja näkee

samassa silmäkulmallaan Bjørninpoikien ja Bjørnin, Lunden herran,

tähtäävän häneen keihäänsä kärjellä tuolta puolen lieden. Hän ajaa

silloin Alfia edellään vastaista seinää kohti, mutta huomaa Vidarin

lähestyvän häntä selästäpäin -- Vidar oli raahannut Holmgeirin lieden

laidalta, he olivat serkkuja -- ja Lunden miehet olivat tulemassa

toiselta suunnalta. Hän oli saarrettu joka puolelta -- ja kesken

henkensä puolustusta liikahtaa hänessä arka, onneton ihmetys, että he

kaikki saattavat olla hänen ainoan kimpussa.

Samassa silmänräpäyksessä välkähtää Erlendin miekka Lunden miesten

ja Simonin välissä. Toralde horjahtaa tieltä ja nojaa seinään.

Salamannopeasti vaihtaa Erlend miekan vasempaan käteensä ja lyö miekan

Alfin kädestä, niin että se lentää kilisten lattiaa pitkin, ja tarttuu

samassa oikealla kädellään Bjørnin keihääseen taivuttaen sen alas.

"Mene ulos", sanoo hän huohottaen Simonille suojellen lankoaan Vidaria

vastaan. Simon puree hampaansa yhteen ja juoksee keskelle tupaa

ottelemaan Bjørnin ja Ingemundin kanssa. Erlend seisoo hänen sivullaan

ja huutaa melun ja aseenkalinan keskeltä: "Mene ulos, senkin -- nauta!

Pyri ovelle -- meidän täytyy päästä ulos!"

Älyttyään Erlendin tarkoittavan, että he kumpikin yrittäisivät ulos,

hän vetäytyi selkä edeltä, kaiken aikaa taistellen, vajan ovea kohti.

He juoksivat porstuan läpi ja olivat pihalla -- Simon pari askelta

etempänä talosta, Erlend vielä oven edessä, miekkaa pitelevä käsi

koholla ja kasvot miehiä kohti, jotka ryntäsivät ulos perästä.

Silmänräpäykseksi Simon aivan kuin sokeni -- talvipäivä oli niin

häikäisevän kirkas ja pistävä -- sinisen taivaan alla paistoi valkoinen

tunturi painuvan auringon kultaamana, ja metsä oli aivan lumen ja

kuuran peitossa. Lumiset kentät säihkyivät ja kimmelsivät kuin kalliit

kivet.

Hän kuuli Erlendin sanovan:

"Ei se paranna onnettomuutta, että täällä tapahtuu useampia tappoja.

Käyttäkäämme järkeämme, miehet, ettei synny enempää verenvuodatusta.

Johan se riittää, että minun lankoni on miehentappaja --."

Simon astui Erlendin rinnalle.

"Turhan tähden sinä tapoit sisareni pojan, Simon Andreksenpoika", sanoi

Vidar, Klaufastadin herra, joka seisoi ensimmäisenä oviaukossa.

"Eipä niin aivan turhankaan tähden. Mutta minä en karkaa, sen sinä

tiedät, Vidar -- enkä jätä maksamatta sakkorahoja. Tiedätte jokainen

mistä minut löydätte."

Erlend puhui vielä hiukan miesten kanssa: "Miten Alfin kävi?" hän kysyi

ja seurasi miehiä sisään.

Simon jäi seisomaan paikalleen merkillisen saamattomana. Erlend

ilmestyi ulos hetken kuluttua: "Ja nyt hevosen selkään", sanoi hän

astuen edelleen tallia kohden.

"Onko hän kuollut?" kysyi Simon.

"On. Ja Alf ja Toralde ja Vidar ovat kaikki haavoittuneet -- mutta

eivät kovin pahasti luullakseni. Holmgeirin hiukset ovat palaneet

takaa." Erlend oli puhunut hyvin vakavasti -- mutta nyt hän purskahti

yhtäkkiä nauruun: "Kyllä nyt vajassa haisee paistetulta räkärastaalta!

Hitto vieköön -- miten te saatoitte joutua tuommoiseen riitaan niin

lyhyessä ajassa?" kysyi hän ällistyksissään.

Puolikasvuinen poika piteli heidän hevosiaan -- langoksilla ei ollut

kummallakaan mukanaan saattomiehiä.

Molemmat seisoivat vielä miekka kädessä. Erlend otti lumesta heinätukon

ja kuivasi sillä veren omastaan. Simon teki samoin. -- Kun hän oli

saanut pyyhityksi pois enimmän veren, hän työnsi miekan takaisin

huotraan. Erlend puhdisti omansa hyvin huolellisesti ja hieroi sen

lopulta hyvin kiiltäväksi mekkonsa helmalla. Sitten hän teki sillä pari

pientä leikittelevää hyökkäystä ilmassa -- hymyili samalla kuin jotakin

muistellen -- viskasi sen korkealle ilmaan ja tavoitti sen kiinni

kahvasta; sitten hän työnsi sen tuppeen.

"Entäs sinun haavasi -- mennään takaisin tupaan niin minä sidon ne

siellä --." Mutta Simon sanoi, ettei niistä kannattanut puhua.

"Olethan sinäkin veressä, Erlend!"

"Se ei tee mitään! Minun nahkani on hyvä paranemaan. Minä olen

huomannut, että lihavien haavat ovat aina hitaammat menemään umpeen.

Ja nyt on lisäksi tämmöinen pakkanenkin -- ja meillä on pitkä matka

edessä."

Erlend sai talon isännältä voidetta ja riepuja ja sitoi huolellisesti

toisen haavat -- Simonilla oli kaksi lihashaavaa aivan toistensa

vieressä vasemmalla puolen rintaa, niistä vuoti ensin paljon verta,

mutta vaarallisia ne eivät olleet. Erlend oli saanut naarmun reiteensä

Bjørnin keihäästä -- se mahtoi olla paha ratsastaessa, tuumi Simon;

mutta lanko vain nauroi: tuskinhan koko isku oli mennyt nahkahousujen

läpi. Hän tuhri siihen vähän voidetta ja pani sen päälle kääreitä

yökylmää vastaan.

Oli räiskyvä pakkanen. Ennen kuin he olivat ehtineet töyryn alle, jolla

kartano oli, olivat hevoset kuurassa ja miesten vaippojen nahkareunus

valkoinen.

"Huu-uu!" Erlendiä värisytti. "Kunpa olisimme jo kotona. Meidän täytyy

ratsastaa tuohon kartanoon ja ilmoittaa taposta."

"Onko se välttämätöntä?" kysyi Simon, "Sanoinhan minä Vidarille, ja he

--"

"On yhtä hyvä, jos sen teet itse", sanoi Erlend. "Ilmoita asian täällä,

ettei heille jää mitään muistuttamista."

Aurinko oli jo harjun takana, ilta oli harmaansävyinen, mutta ei ollut

vielä pimeä. He ratsastivat puron reunaa, läpi koivulehdon, joka oli

vielä pörhöisempi kuurasta kuin muu metsä, ilmassa oli niin raaka

kylmän usva täällä alempana laaksossa, että aivan henkeä salpasi.

Erlend valitti kärsimättömästi pitkiä pakkasia ja kylmyyttä, jossa

heidän nyt täytyi ratsastaa kotiin.

"Ethän sinä vain ole palelluttanut kasvojasi, lanko?" hän kurkisti

huolestuneesti Simonin hupun sisään. Simon hieroi kasvojaan -- ei hän

ollut palelluttanut niitä, mutta hiukan kalpea hän oli istuessaan

ratsunsa selässä. Se ei kaunistanut häntä, sillä hänen isot, lihavahkot

kasvonsa olivat hyvin ahavoituneet ja punertavat, ja kalpeus levisi

harmaina läiskinä pitkin ihoa, tehden sen ikään kuin likaisen väriseksi.

"Oletko nähnyt ennen miehen luovan lantaa miekalla", sanoi Erlend --

hän purskahti nauruun, kurottautui etukumaraan satulassa ja matki Alfin

liikkeitä. "Näin Alf tekee -- on siinäkin lääninvouti! Sinun olisi

pitänyt nähdä Ulfin leikkivän miekalla, Simon -- Herra varjele!"

Leikkivän -- nyt hän oli nähnyt Erlend Nikulauksenpojan siinä

leikissä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän näki itsensä ja toiset miehet

miekkasilla lieden luona; se oli käynyt niin nopeaan kuin puiden hakkuu

ja heinän viskaus talonpojalta -- hän näki Erlendin joustavan, nuolena

suihkavan hahmon toisten keskellä, hänen tarkan katseensa, varman

kätensä, hänen hyppynsä ja väistönsä puoleen ja toiseen, hänen nopsan

ja harjaantuneen ruumiinsa liikkeet.

Siitä oli enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän itse oli kuulunut

parhaisiin aseenkäyttäjiin henkivartion nuorten miesten joukossa näiden

harjoitellessa leikkikentällä. Mutta sen jälkeen hänellä ei ollut ollut

tilaisuutta käyttää ritaritaitoaan.

Ja tässä hän nyt ratsasti tunnonvaivoissa, kun oli tullut tappaneeksi

miehen -- hän näki yhä edessään Holmgeirin ruumiin, joka oli

irtaantunut hänen miekastaan ja kaatunut tuleen, kuuli korvissaan

hänen lyhyen korisevan kuolonhuutonsa ja muisteli yhä uudelleen

lyhyen, tuiman ottelun menoa, joka oli seurannut sen jälkeen. Hän

tunsi mielensä apeaksi, masentuneeksi ja hämmentyneeksi -- he olivat

hyökänneet hänen niskaansa yhdellä haavaa, kaikki nuo miehet, juuri kun

hän oli tuntenut kuuluvansa heidän joukkoonsa -- ja sitten oli Erlend

suojannut häntä.

Pelkuriksi hän ei ollut koskaan uskonut itseään. Hän oli pyytänyt kuusi

karhua näinä vuosina, jolloin hän oli asunut Formossa -- ja kaksi

kertaa hän oli ollut hiuskarvan varassa. Vain ohut puunrunko itsensä ja

raivoisan, haavoittuneen naaraskarhun välissä, vailla muita aseita kuin

keihäänkärki ja kämmenenlevyinen varrenpätkä -- niin hän oli otellut,

eikä leikin herättämä jännitys ollut häirinnyt hänen ajatustensa,

liikkeittensä ja aistiensa varmuutta. Mutta nyt tuolla vajassa ei hän

tiennyt, oliko se ollut pelkoa -- hän oli ollut hämmentynyt, ei ollut

osannut käyttää ajatustaan --.

Istuessaan kotonaan karhunpyynnin jälkeen, vaatteet riepuina, käsi

kääreessä, kuumeisena, ruhjoutuneena, olkapää revittynä hän oli

tuntenut ainoastaan ylpeää iloa -- pahemminkin olisi saattanut käydä

-- miten, sitä hän ei ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi ajatella

lakkaamatta, miten hänen olisi käynyt, ellei Erlend olisi tullut avuksi

juuri sillä hetkellä. Hän oli -- ei se ollut suinkaan pelkoa -- mutta

hänestä oli tuntunut niin oudolta nähdä toisten miesten ilmeet -- ja

Holmgeirin kuoleva ruumis --.

Hän ei ollut tätä ennen tappanut ketään.

Paitsi tuon ruotsalaisen ratsastajan, jonka hän oli lyönyt

maahan. Se tapahtui sinä vuonna, jolloin kuningas Haakon lähti

sotajoukkoineen Ruotsiin kostamaan herttuoiden murhaa. Hänet oli

lähetetty tiedusteluretkelle -- hän oli saanut mukaansa kolme miestä,

joiden päällikkö hän oli --. hän oli siitä kauhean itsetietoinen

ja ollakseen. Simon muisti, miten hänen miekkansa oli tarttunut

ratsastajan rautalakkiin, niin että hänen täytyi tempoa ja vääntää

se irti; tarkastaessaan sitä aamulla hän huomasi, että terään oli

tullut sälö. Hän ei ollut milloinkaan muistellut tuota tapausta muuten

kuin mielihyvin -- heitä vastassa oli ollut kahdeksan ruotsalaista,

-- ainakin hän oli päässyt taistelun makuun; sellaista ei sattunut

joka miehen osalle, joka palveli sinä vuonna henkivartiossa. Kun tuli

valoisaa, hän näki panssaripaidalleen räiskyneen verta ja aivoainetta

-- hän oli koettanut olla vaatimattoman näköinen pestessään sitä

puhtaaksi.

Mutta tuon ratsastajaraukan muistelemisesta ei nyt ollut mitään hyötyä.

Ei, se ei ollut sama asia. Hän ei päässyt vapaaksi ahdistavasta

rauhattomuuden tunteesta ajatellessaan Holmgeir Moiseksenpoikaa.

Ja sitten hän sai kiittää Erlendiä hengestään. Hän ei vielä tiennyt

mitä siihen sisältyi. Mutta hänestä tuntui, että kaiken täytyi muuttua,

kun hän ja Erlend olivat kuitit.

-- Siinä suhteessa he nyt olivat tasassa.

Langokset olivat ratsastaneet melkein vaiti. Kerran virkahti Erlend:

"Olit sinä aika hupsu, Simon, kun et ensiksi ajatellut pyrkiä ulos

ovesta --"

"Kuinka niin?" kysyi Simon lyhyeen. "Siksikö, että sinä olit ulkona --?"

"Ei --" Erlendiä nauratti. "Ja vaikka siksikin -- en nyt ajatellut

sitä. Mutta tuosta ahtaasta ovesta he eivät olisi päässeet tulemaan

kuin yksi kerrallaan sinua vastaan. Ja toiseksi on sula ihme nähdä,

miten pian miehet saavat takaisin järkensä joutuessaan paljaan taivaan

alle. Minusta on ilmoinen ihme, ettei tapahtunut enempää hengenhukkaa."

Hän kysyi pariin kertaa Simonin haavoja. Toinen vastasi, etteivät ne

vaivanneet häntä sanottavasti -- vaikka niitä kirveli aika lailla.

He saapuivat Formoon illalla, ja Erlend seurasi lankoaan sisään. Hän

oli neuvonut tätä lähettämään lääninherralle kirjelmän tapauksen

menosta jo huomispäivänä, jotta asiat saataisiin kuntoon mitä pikimmin.

Erlend tarjoutui laatimaan Simonille kirjeen vielä samana iltana --

rinnassa olevien haavain vuoksi oli kai Simonin vaikea käyttää kättään:

"ja huomenna sinun pitää pysyä kauniisti sängyn pohjalla, sillä kyllä

siitä nousee pieni haavakuume --"

Ramborg ja Arngjerd istuivat odottamassa. Kylmän tähden he olivat

kömpineet uuninvieruspenkille ja vetäneet jalat alleen -- heillä oli

keskellään pelilauta ja he näyttivät aivan lapsilta.

Simon ei ollut ehtinyt sanoa montakaan sanaa nuoren vaimon lennähtäessä

hänen luokseen ja kietoessa kätensä hänen kaulaansa. Hän veti Simonin

kasvot alas ja painoi poskensa tämän poskeen -- ja puristi Erlendin

käsiä niin lujaa, että tämä sanoi nauraen, ettei hän ollut tiennyt

Ramborgilla olevan niin hyvät käsivoimat.

Ramborg vaati välttämättä miestään makaamaan yön tuvassa, jotta hän

itse saisi valvoa hänen luonaan. Hän pyysi ja rukoili itku kurkussa --

silloin Erlend tarjoutui jäämään taloon ja makaamaan Simonin kanssa,

jos Ramborg lähettäisi sananviejän Jørundgaardiin -- oli aika myöhä

ratsastaa kotiin: "ja on sääli Kristiinaa, joka istuu odottamassa tässä

kylmässä -- hänkin odottaa minua aina itse; hyvät vaimot te olette, te

molemmat Lauritsantyttäret --"

Miesten syödessä ja juodessa istui Ramborg miehensä vieressä painautuen

tätä vasten. Simon taputti hänen käsivarttaan ja kättään -- hän oli

sekä nolo että liikuttunut Ramborgin osoittamasta suuresta rakkaudesta.

Simon makasi Sæmundintuvassa pitkänpaaston ajan, ja kun miehet menivät

sinne, seurasi Ramborg itse perästä ja asetti suuren hunajaolutkattilan

tulelle lämpiämään.

Sæmundintupa oli ikivanha pieni pirtti, lämmin ja tiheäseinäinen --

hirret olivat niin paksut, että niitä meni vain neljä joka seinään. Nyt

siellä oli kylmä, mutta Simon viskasi valtavan halkosylyksen tuleen

ja ajoi koiran sänkyynsä -- se sai lämmittää heidän sänkynsä. Sitten

he vetivät pahkatuolin ja panimopenkin lieden ääreen ja asettuivat

lämmittelemään, sillä he olivat läpeensä kontassa matkan jälkeen ja

paatuvassa nautittu ateria oli pehmittänyt heidät vain puolittain.

Erlend kirjoitti Simonin kirjeen. Sitten he alkoivat riisua vaatteitaan

-- kun Simonin haavat taas alkoivat vuotaa hänen liikutellessaan

käsivarsiaan, veti lanko päällysmekon hänen päänsä yli ja saappaat

hänen jalastaan. Erlend laahasi itsekin jalkaansa -- se oli

jäykänlainen ja heltynyt ratsastuksen jälkeen, mutta ei se ollut

sen vaarallisempaa. Sitten he taas kävivät istumaan tulen ääreen,

puolipukeissa -- sisällä oli nyt lämmin ja hyvä olla, ja kattilassa oli

vielä aimo annos olutta.

"Sinä otat asian liian raskaasti, huomaan minä", sanoi Erlend heidän

siinä istuessaan. He olivat torkkuneet paikoillaan tuijottaen tuleen.

"Ei tuosta Holmgeirista ollut suurtakaan hukkaa --"

"Ei Sira Moises sano niin", vastasi Simon hiljaa. "Hän on vanha mies ja

hyvä pappi --"

Erlend nyökkäsi vakavana.

"On ikävä, että minun piti joutua semmoisen miehen vihoihin. Varsinkin

kun hän asuu niin lähellä. Ja minulla on usein asiaa sille taholle --"

"Noo -- mutta saattaahan sellaista tapahtua -- jokaiselle meistä. Sinä

joudut kai maksamaan pari kolme mittaa kultaa. Ja Halvard-piispa on

myös ankara herra ripittäessään väkivallantekijöitä -- ja pojan isä on

hänen pappejansa. Mutta selviäähän sinun varoillasi kummastakin --"

Simon ei virkkanut mitään. Erlend ryhtyi taas puhumaan:

"Minä saan kai maksaa haavasakkoja" -- hän hymyili -- "enkä minä omista

enempää Norjan maata kuin tuon kartanon Dovrella --"

"Miten suuri on oikeastaan Haugen?" kysyi Simon.

"En muista tarkalleen -- se seisoo kauppakirjassa. Mutta ne, jotka

nykyään hoitavat sen maita, maksavat vain pienen veron heinässä.

Kukaan ei tahdo asua siellä -- rakennuksethan kuuluvat olevan

luhistumaisillaan tiedäthän, että ihmiset väittävät tätini ja herra

Bjørnin kummittelevan siellä -- Muuten tiedän, että tämänpäiväisestä

työstäni saan kuulla kiitosta vaimoltani. Kristiina pitää sinusta,

lanko, kuin veljestään."

Simon hymyili melkein huomaamattomasti istuessaan pimennossa. Hän oli

työntänyt pahkatuolin kauemmaksi ja suojasi kasvojaan kuumuudelta.

Mutta Erlend viihtyi lämpimässä kuin kissa -- hän istui aivan tulen

luona, panimopenkin kulmaan nojautuneena, käsi selkänojan ympärillä ja

haavoittunut jalka toisen käsinojan päällä.

"Hän sanoi siitä kerran kauniit sanat tässä syksyllä", virkahti Simon

tuokion kuluttua; hänen äänessään oli ivallinen väre. "Hän osoitti

myös syksyllä poikamme sairastaessa olevansa uskollinen sisar"; tämän

hän lausui vakavasti -- mutta sitten uusiintui taas äskeinen pieni

ilvehtivä väre: "Nyt, Erlend, olemme me olleet uskolliset toisillemme,

kuten vannoimme laskiessamme kätemme Lauritsan käteen ja luvatessamme

auttaa toisiamme veljien tavoin --"

"Niin", sanoi Erlend viattomasti. "Minäkin iloitsen tämän päivän

työstä, lanko." Kotvan aikaa he istuivat kumpikin vaiti. Sitten Erlend

ojensi aivan kuin kokeillen kätensä Simonia kohti. Simon tarttui

siihen, he pudistivat toinen toistensa kättä voimakkaasti, päästivät

kätensä sitten irti ja vetäytyivät kumpikin taas omaan nurkkaansa

hiukan häveliäinä.

Lopulta Erlend keskeytti hiljaisuuden. Hän oli istunut kauan leuka

käden varassa tuijottaen lieden tuleen, jossa loimahti vain silloin

tällöin enää pieni liekki syttyen ja häilähdellen vähän aikaa

hiiltyneiden puiden keskellä, jotka tuhahtivat kasaan hiljaa huoahtaen.

Pian ei koko roihusta ollut jäljellä muuta kuin mustia hiiliä ja kuumaa

tuhkaa.

Erlend sanoi aivan hiljaa:

"Harva mies olisi ollut niin ylevä minua kohtaan, Simon Darre, kuin

sinä olet ollut. Minä -- minä en ole unohtanut --"

"Vaikene! -- Sinä et tiedä, Erlend --."

"Taivaan Jumala yksin tietää", kuiskasi Simon arasti ja kiusaantuneesti,

"-- mitä kaikkea miehen mielessä voi piillä --"

"Niinpä kyllä on", sanoi Erlend yhtä hiljaa ja totisesti. "Emmeköhän me

jokainen liene hänen armonsa tarpeessa --. Mutta miestä on arvosteltava

hänen _tekojensa_ mukaan. Ja minä -- minä --. Jumala siunatkoon sinua,

lanko!"

Tämän jälkeen he istuivat äännähtämättä -- he eivät tohtineet

hievahtaa, jotteivät olisi ilmaisseet hämiään.

Kunnes Erlend viimein antoi kätensä vaipua polvelle -- hänen

sormuksessaan oleva sininen kivi välähti kirkkaasti oikean käden

etusormessa. Simon tiesi hänen saaneen sen Kristiinalta palattuaan

vankeudesta.

"Mutta vanha sananparsi sanoo, Simon, että moni mies saa toisen osan,

kukaan ei saa toisen kohtaloa."

Simon kohotti äkkiä päänsä. Hänen kasvoilleen levisi hitaasti tumma

puna -- ohimoissa olevat suonet pullistuivat esiin kuin tummat,

koukeroiset jänteet.

Erlend katsoi häneen tuokion -- ja käänsi katseensa nopeasti pois.

Sitten hänkin punastui -- tummalle pinnalle kohosi hänelle ominainen,

vieno, tyttömäinen puna. Hän istui hiljaa, arkana ja avuttomana, suu

hiukan lapsellisesti raollaan.

Simon nousi kiivaasti ja astui sängyn luokse:

"Sinä haluat kai maata ulommaisena" -- hän koetti puhua kiihkottomasti,

mutta hänen äänensä vapisi.

"Miten vain itse tahdot", sanoi Erlend hervottomasti. Hän nousi

paikaltaan. "Entä tuli?" kysyi hän hölmistyneesti. "Hoidanko minä sen

--" ja hän ryhtyi toimeen.

"Hoida, hoida -- ja tule sitten maata", sanoi Simon kuten äsken. Hänen

sydämensä jyski niin että hän tuskin kykeni puhumaan.

Erlend hiipi ääneti kuin varjo pimeässä nahkojen alle aivan sängyn

laitaan ja paneutui pitkäkseen hiljaa kuin metsän eläin. Simonista

tuntui kuin hän tukehtuisi, kun hänen oli pakko kärsiä toista

sängyssään.