VI

Joka vuosi pääsiäisviikolla piti Simon suuret juomapidot seudun väelle.

Paikkakuntalaiset tulivat Formoon kolmantena päivänä messun jälkeen ja

jäivät torstaihin.

Kristiinalla ei ollut koskaan ollut suurtakaan hauskuutta noista

pääsiäispidoista. Simon ja Ramborg virkkoivat kumpikin nauraen, että

mitä enemmän hälyä ja rymyä, sitä parempi. Simon pyysi aina vieraitaan

ottamaan mukaan lapset, palvelijat ja palvelijoiden lapset, kaikki,

jotka kotoa pääsivät. Ensimmäinen päivä kului rauhallisesti; silloin

puhuivat vain vanhimmat ja mahtavimmat, kun taas nuoriso kuunteli ja

täytti vatsaansa; pienemmät lapset pysyttelivät enimmäkseen toisessa

rakennuksessa. Mutta toisena päivänä kulki isäntä jo aamusta alkaen

nuorten, muun joutilaan väen ja lasten keskellä kehoitellen näitä

juomaan ja pitämään hauskaa, ja silloin yltyivät leikinlaskijat ennen

pitkää niin hurjiksi ja vallattomaksi, että naiset ja nuoret neidot

pakenivat nurkkiin ja jäivät sinne seisoskelemaan nauraa tirskuen,

valmiina karkaamaan vielä kauemmaksi; mutta monet arvokkaimmista

rouvista hakeutuivat Ramborgin rouvatupaan, jonne äidit jo olivat

pelastaneet kaikista pienimmät päätuvan mylläkästä.

Leikki, joka erityisesti miellytti miehiä, oli käräjien pito -- he

lukivat haasteita, esiintoivat valituksiaan ja kuuluttivat lakeja ja

oikeussakkoja, kääntäen sanat nurin ja mongertaen takaperoisesti. Audun

Torberginpoika osasi ladella kuningas Haakonin Bergenin kauppiaille

osoittaman käskykirjeen, jossa oli määräyksiä miesten sääryksistä,

naisten kenkien päällysnahasta, neuvoja miekan ja suurten ja pienten

kilpien tekijöille -- mutta hän sotki sanat niin hullunkurisesti,

että siitä syntyi vain kaksimielisiä ja rivoja sukkeluuksia. Tämä

leikki päättyi aina niin, etteivät miehetkään lopuksi iljenneet

kuulla hänen lorujaan. Kristiina muisti lapsuutensa ajoilta, ettei

hänen isänsä ollut kärsinyt leikinlaskua kirkon ja jumalanpalveluksen

kustannuksella; mutta muuten Lauritsasta oli hauska hyppiä kilvan

miesten kanssa pöydillä ja penkeillä, kun huudettiin naurusuulla

kaikenlaisia karkeita ja säädyttömiä kompia.

Simon piti kuitenkin eniten sellaisista leikeistä kuin puukon etsiminen

tuhasta sidotuin silmin tai hunajaleivän kappaleiden onkimisesta

huulilla suuresta olutkulhosta kilvan jonkun toisen kanssa. Toiset

vieraat koettivat tällöin saada heitä nauramaan, niin että olut räiskyi

yli laidan. Taikka semmoisesta leikistä, että oli nostettava sormus

hampailla jauhovakasta. Tupa näytti sen leikin jälkeen sikopahnalta.

Mutta tänä vuonna tuli pääsiäisviikolla aivan merkillisen kaunis

ilma. Keskiviikkona paistoi aurinko aamusta alkaen niin lämpimästi,

että kaikki lähtivät ulkosalle jo päiväaterian jälkeen. Ja muun

mekastuksen sijasta alkoivat nuoret nyt viskata palloa, ampua maaliin

ja vetää kissanhäntää; sitten he kävivät leikkimään hippaa ja

jyskytanssia ja panivat viimein Geirmundin laulamaan ja soittamaan

harppua -- ja silloin tulivat kaikki mukaan, sekä nuoret että vanhat.

Lunta oli vielä maassa, mutta leppämetsä oli ruskeilla urvuilla ja

päivä hellitti täydeltä terältä sulaneille kukkuloille; vieraiden

purkautuessa ulos illallisen jälkeen kuului joka puolelta lintujen

laulua -- ja silloin rakennettiin kokko pajan takaiselle kentälle,

jossa sitten laulettiin ja tanssittiin myöhään yöhön. Seuraavana aamuna

nukkuivat kaikki pitkään ja lähtivät pitotalosta tavallista myöhemmin.

Jørundgaardilaiset olivat tavallisesti viimeiset -- ja Simon sai tällä

kertaa houkutelluksi Erlendin ja Kristiinan jäämään yli toisen päivän

-- Kruken sukulaiset aikoivat jäädä viikon loppuun.

Simon oli ollut saattamassa viimeisiä vieraita valtatielle asti.

Ilta-aurinko paistoi kauniisti hänen kartanolleen rinteen laitaan; hän

oli lämpimissään ja iloinen juhlahumun jälkeen ja kun hän nyt kulki

kujaa pitkin rauhalliseen ja kodikkaaseen yhdessäoloon, joka seuraa

pitojen jälkeen, pienen omaispiirin jäädessä yhteen toisten mentyä, oli

hänen mielensä kevyempi ja iloisempi kuin pitkään aikaan.

Alhaalla pajan luona paloi taas kokko -- siellä olivat Erlendinpojat,

Sigridin vanhimmat lapset ja Simonin tyttäret. Simon jäi hetkeksi aidan

viereen katselemaan heitä. Ulvhildin tulipunainen juhlamekko loisti

auringonpaisteessa -- tyttö riehui ja touhusi ja keräsi risuja tuleen

-- kunnes äkkiä kompastui maahan pitkin pituuttaan! Isä huusi heille

nauraen, mutta lapset eivät kuulleet --.

Pihamaalla istui pari palvelusneitoa pikkulapsia paimentamassa --

nämä istuivat rouvatuvan seinustalla päivää paistattamassa, ja heidän

hiuksensa kiilsivät kuin sulatettu kulta välkkyvää lasiruutua vasten.

Simon nosti pienen Inga Geirmundintyttären korkealle ilmaan ja laski

hänet sitten syliinsä. "Laulapas nyt enolle vähän, Inga-lullikka --"

sanoi hän, mutta tyttösen veli ja Andres vaativat häntä nostamaan

heidätkin ilmaan.

Puhkuen nousi Simon portaita ylistupaan. Päivä paistoi heleästi

huoneeseen -- ovi oli avattu selälleen. Kaikki istuivat kauniisti

sijoillaan. Pöydän päässä olivat Erlend ja Geirmund kumartuneet harpun

ääreen, johon he sovittivat uusia kieliä; heidän vieressään pöydällä

oli simasarvi. Sigrid oli pitkänään sängyllä ja imetti nuorinta

lastaan; Kristiina ja Ramborg istuivat hänen vieressään; jakkaralla

sisarusten välissä oli hopeakulho.

Simon kaatoi oman kullatun pikarinsa kukkuroilleen viiniä, astui sängyn

luokse ja joi Sigridin maljan:

"Tässä ei näy kukaan jäävän janoon paitsi sinä, sisko!"

Sigrid kohosi kyynärpäilleen ja tarttui pikariin. Rintalapsi päästi

vihaisen huudon, kun sitä häirittiin.

Simon istuutui penkille, vihelteli hiljaa ja kuunteli puolella korvalla

toisten pakinaa. Sigrid ja Kristiina puhuivat lapsistaan, Ramborg oli

ääneti leikkien Andreksen tuulimyllyllä. Pöydän luona istuvat miehet

sormeilivat harppua viritellen sitä -- Erlend hyräili hiljaa säkeen

pätkää, Geirmund haki sävelen harpusta ja lauloi seuraavan säkeen --

molemmilla oli hyvin kaunis ääni.

Hetken kuluttua Simon lähti parvensolaan ja jäi seisomaan veistettyä

pilaria vasten katsoen eteensä. Navetasta kuului nytkin nälkäisten

lehmien ammunta. Jos tätä ilmaa kestäisi jonkun aikaa, ei kevätpula

tulisi olemaan varsin pitkä.

Kristiina tuli ulos. Simonin ei tarvinnut katsoa taakseen -- hän tunsi

Kristiinan keveät askeleet. Kristiina astui lähemmä ja jäi hänen

viereensä ilta-auringon hohteeseen.

Simonin mielestä Kristiina ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis ja

vieno. Hänestä tuntui äkkiä aivan kuin hänet olisi kohotettu jollakin

tapaa tuonne iltataivaan hohteeseen. Hän henkäisi pitkään: oli suloisen

helppo elää. Runsas, kultainen onni levisi häneen.

Olihan tämä hänen oma herttainen ystävänsä -- kaikki raskaat ja

katkerat ajatukset, jotka olivat painaneet hänen mieltään, tuntuivat

puoleksi unhoon jääneeltä turhanpäiväsyydeltä. Kunhan vain Kristiina

tulisi iloiseksi jälleen, antaisi hän vaikka koko elämänsä.

Kyllähän hän näki, että Kristiinan viehkeät kasvot olivat vanhenneet

ja kuluneet. Silmien alle oli tullut koko joukko hienoja kurttuja,

ja iho oli kadottanut hempeytensä; se oli käynyt karheammaksi ja

päivettyneeksi, ja päivettymän alta kuulsi kalpeus. Mutta hänen

mielestään Kristiina oli näyttävä aina yhtä kauniilta, sillä nuo suuret

harmaat silmät, tuo hieno, hiljainen suu, pieni, pyöreä leuka ja tyyni,

hillitty olemus olivat kauneinta mitä Simon tiesi.

Ja sitten tuntui hyvältä nähdä hänet taas pukeutuneena korkeasyntyisen

rouvan tavoin. Pieni, ohut silkkiliina peitti vain puolittain

kullanruskeat sankat hiukset -- palmikot olivat sidotut ylös ja

pilkistivät esiin korvien takaa -- joukossa oli jo harmaitakin

säikeitä, mutta se ei tehnyt mitään. Ja hänellä oli yllään upea sininen

samettinen päällyshame, joka oli reunustettu kärpännahkoilla -- se

oli niin syvälle uurrettu rinnalta ja hihansuut olivat niin avarat,

että koko pukua näytti rinnalta ja hartioilta pitävän yllä vain

rintasilojen tapaiset kannattimet -- se oli kaunista. Sisäpuolella oli

jotakin hiekanväristä harsovaatetta, aluspuvun tapainen kappale, joka

mukautui aivan ihoa pitkin ylös kaulakuoppaan ja alas ranteisiin. Se

oli kiinnitetty lukuisilla pienillä kullatuilla napeilla, jotka saivat

hänet oudon liikutuksen valtaan -- ne ilahduttivat Simonin mieltä kuin

enkeliparvi.

Simon kuuli oman sydämensä väkevät, tasaiset lyönnit. Hänestä oli

kirvonnut jotakin -- aivan kuin kahleet. Kaikki ilkeät, vihatut unet

muuttuivat vain öisiksi lumeiksi, ja hän näki rakkautensa Kristiinaan

tämäniltaisessa kirkkaudessa.

"Sinä katsot niin kummasti minuun, Simon -- miksi sinä hymyilet noin

--?"

Mies nauroi hiljaista, hilpeää naurua, mutta ei sanonut mitään. Heidän

edessään uinui ilta-auringon kultaama autereinen laakso, linnut

visersivät ja livertelivät heleästi metsän laidassa -- sitten kuului

laulurastaan täysinäinen, kirkas ääni jostakin metsän keskeltä.

Ja tuossa seisoi Kristiina lämpimässä auringonpaisteessa loistaen

juhlaisassa asussaan -- vapautuneena pimeiden, kylmien seinien

sisältä ja karkeista, raskaista vaatteista, jotka haisivat hieltä ja

arkiraadannalta. Voi Kristiina -- oli niin suloista nähdä sinut jälleen

tuollaisena.

Hän tarttui Kristiinan käteen, joka oli hänen edessään kaidepuulla,

ja kohotti sen ylös: "Tuo sormus on niin kaunis!" sanoi hän, kiersi

sitä hiukan ja laski taas alas Kristiinan käden. Se oli ahavoitunut ja

punainen, ja Simon tunsi mielenkarvautta muistaessaan, miten kaunis tuo

suuri, kapea käsi oli ollut.

"Ne ovat Arngjerd ja Gaute", sanoi Kristiina. "Nyt he taas riitelevät

--"

Parvensolan alta kuului näet vihaisia, huutavia ääniä. Sitten sanoi

tyttö harmista kiljaisten:

"-- Sano, sano vain -- parempi minusta on olla isäni äpärätytär kuin

sinun kunnottoman isäsi poika!"

Kristiina käännähti ja juoksi portaita alas. Simon seurasi perässä ja

kuuli sieltä pari kolme korvatillikkaa. Kristiina seisoi parven alla

rytyyttäen poikaansa hartioista.

Lapset katsoivat maahan punaisina, puhumatta, uhmailevina.

"Kylläpä sinä käyttäydyt kauniisti vieraisilla -- tuotat kunniaa

isällesi ja minulle --"

Gaute katsoi maahan. Hän vastasi hiljaa ja vihaisesti äidilleen:

"Hän sanoi -- en tahdo sanoa sitä uudelleen --"

Simon otti tytärtään leuasta ja pakotti hänet katsomaan silmiin.

Arngjerd tuli yhä punaisemmaksi ja räpytti silmiään isän katseen edessä.

"Niin" -- hän kiskaisi itsensä irti -- "minä sanoin Gautelle, että

hänen isänsä oli pahantekijä ja maankavaltaja -- mutta hän sanoi

ensin teistä, isä -- että te, te, isä, olette kavaltaja ja että te

saatte kiittää Erlendiä siitä, että elätte nyt rauhassa rikkauksienne

keskellä."

"Luulin sinua täysikasvuiseksi -- en olisi luullut, että sinä viitsit

ärtyä lasten puheista, niin että unohdat sekä hyvät tavat että

sukulaissovun." -- Hän työnsi tytön vihaisesti luotaan, kääntyi Gauten

puoleen ja kysyi hyvin kireästi:

"Mitä sinä tarkoitit sillä, ystäväiseni, että minä olen kavaltanut

isäsi? Olen jo ennenkin huomannut, että sinä olet vihainen minulle --

nyt sinun on sanottava, mistä se johtuu?"

"Sen te tiedätte!"

Simon pudisti päätään. Silloin poika huusi vimmoissaan:

"Se kirje, jonka tähden minun isääni kidutettiin, jotta häneltä

saataisiin tietää, ketkä olivat liittäneet sinettinsä siihen -- minä

olen nähnyt sen, minä! Sillä minä olin viemässä sitä ja minä sen poltin

--"

"Pidätkö suusi!" Erlend syöksyi heidän joukkoonsa. Hän oli kalmankalpea

kasvoiltaan, huulet olivat siniset ja silmät paloivat.

"Ei, Erlend -- nyt on parempi, että asiasta tulee selvä. Oliko minun

nimeni mainittu tuossa kirjeessä?"

"Pidä suusi!" Raivostuneena tarttui isä Gautea rintaan ja hartioihin.

"Luotin sinuun -- poikani! Mutta nyt voisin tappaa sinut --"

Kristiina juoksi esiin, samoin Simon. Poika pääsi irti ja pakeni

äitinsä turviin. Aivan silmittömänä hän huusi yhteen menoon, piiloutuen

Kristiinan käsivarren taa:

"Minä aukaisin sen ja katsoin sinettejä ennen kuin poltin sen, isä!

Ajattelin, että kerran ehkä on tuleva päivä, jolloin voisin tehdä

teille palveluksen sillä --"

"Kirottu poika --!" Erlendin ruumista hytkäytti lyhyt, itkuton

nyyhkytys...

Simonkin oli kalvennut ja muuttui sitten tummanpunaiseksi häpeästä

toisen tähden. Hän ei rohjennut katsoa Erlendin taholle -- toisen

nöyryytys oli tukehduttaa hänetkin.

Kristiina seisoi kuin paikalleen jähmettyneenä -- käsivarret yhä

suojelevina poikansa ympärillä. Mutta hänen mielessään liittyi ajatus

ajatukseen salamannopeasti:

Erlendillä oli ollut hallussaan Simonin sinetti vähän aikaa sinä

keväänä -- langokset olivat yhdessä kaupanneet Lauritsan Veøyssa

omistamaa meripalstaa Holmin luostarille. Erlend oli itse sanonut,

että se taisi olla laitonta, mutta asiasta ei syntynyt jälkilaskuja.

Hän oli näyttänyt Kristiinalle sinettiä ja sanonut, että Simonin olisi

kannattanut hankkia uusi, jossa olisi ollut kauniimpi kaiverruskuvio

-- kaikki kolme veljestä olivat laittaneet itselleen isänsä sinetin

jäljennöksen, nimikirjoitus vain oli erilainen. Mutta Gyrdin oli paljon

parempaa työtä, sanoi Erlend.

-- Gyrd Darrelta oli Erlend tuonut terveisiä molemmilla viimeisillä

kerroilla etelästä palattuaan. Kristiina muisti, että häntä oli

ihmetyttänyt, että Erlend kävi Gyrdin luona Dyfrinissä -- he olivat

nähneet toisensa yhden ainoan kerran Ramborgin häissä. Ulf Saksenpoika

oli Gyrdin lanko, Ulf oli kuulunut salaliittolaisiin --.

"Sinä olet nähnyt väärin, Gaute", sanoi Simon matalalla, mutta varmalla

äänellä.

"Simon!" Kristiina tarttui vaistomaisesti miehensä käteen. "Muista,

sinun merkkiäsi käyttävät useammat --"

"Pidä suusi! Joko sinäkin --" Erlend riuhtaisihe irti vaimostaan

tuskaisesti parahtaen ja syöksyi alas tallia kohti. Simon lähti perästä:

"Erlend -- oliko se veljeni --?"

"Lähetä hakemaan poikia -- ja tulkaa sitten perästä", kääntyi Erlend

huutamaan vaimoaan kohti.

Simon saavutti hänet tallin ovessa ja tarttui häntä käsivarteen:

"Erlend -- oliko se Gyrd --?"

Erlend ei vastannut, vaan koetti vääntäytyä irti. Hänen kasvonsa olivat

kummalliset, itsepintaiset ja tuhkanharmaat.

"Erlend -- vastaa minulle -- kuuluiko minun veljeni teidän liittoonne?"

"Ehkä tahdot käydä miekkasille yksin tein --?" Sanat pusertuivat

hampaiden välistä, ja Simon tunsi, että toinen vapisi kauttaaltaan

heidän painiessaan.

"Sitä minä en tahdo, kyllä sinä sen tiedät." Simon päästi hänet ja

vaipui pihtipieltä vasten. "Erlend -- iankaikkisen Jumalan nimessä --

sano, niinkö on asia!"

Erlend talutti pihalle Mustansa, jolloin Simonin täytyi väistyä ovelta.

Muuan palvelusintoinen renki toi satulan ja suitset, Simon otti ne

häneltä ja lähetti miehen pois; sitten Erlend otti ne Simonilta.

"Erlend -- voithan sinä sanoa sen nyt -- minulle!" Hän ei tiennyt

itsekään, miksi hän pyysi ja rukoili kuin henkensä edestä. "Erlend --

vastaa minulle -- Kristuksen kärsimyksen nimessä vaadin minä sinua

vastaamaan -- kuuletko!"

"Voit jäädä entiseen uskoosi", sanoi Erlend hiljaa ja viiltävästi.

"Erlend -- minä en ole uskonut -- mitään --"

"Minä _tiedän_ mitä sinä olet uskonut." Erlend hypähti satulaan. Simon

tarttui hevosen päähän, ja se alkoi tempoa ja heittelehtiä levottomasti.

"Päästä irti -- taikka jäät alle", sanoi Erlend.

"Sitten minä kysyn Gyrdiltä -- ratsastan etelään huomispäivänä --

Jumalauta, Erlend, sinun on sanottava --"

"Kyllä kai sinä saat vastauksen _häneltä_", sanoi Erlend pilkallisesti

ja kannusti hevosensa; Simon hypähti sivuun. Toinen kiiti pois

kartanosta.

Puolitiessä pihaa kohtasi Simon Kristiinan; tällä oli päällysvaippa

yllä. Gaute kulki hänen rinnallaan kantaen heidän vaatepussiaan.

Ramborg saattoi sisarta.

Poika nosti katseensa aran ja hämmästyneen näköisenä. Sitten hän katsoi

toisaanne. Mutta Kristiina kiinnitti suuret silmänsä rävähtämättä

Simoniin -- ne olivat tummat surusta ja vihasta:

"Miten saatoit uskoa, että Erlend olisi voinut pettää sinut näin!"

"Minä en uskonut mitään", sanoi Simon kiivaasti. "Luulin tuon

pojannaskalin loruavan joutavia --"

"Ei, Simon -- en tahdo, että lähdet saattamaan", sanoi Kristiina hiljaa.

Simon huomasi, että Kristiina oli sanomattoman loukkaantuneen ja

surullisen näköinen.

* * * * *

Simonin jäätyä illalla yksin vaimonsa kanssa tupaan, jossa he nyt

riisuutuivat tyttärien nukkuessa toisessa sängyssä, kysyi Ramborg äkkiä:

"Etkö tiennyt mitään tästä, Simon?"

"En --? Tiesitkö sinä?"

Ramborg tuli hänen luokseen, ja pöydällä palava kynttilä valaisi hänet.

Hän oli paitahihasillaan ja alushameisillaan; kiharaiset hiukset olivat

hajallaan.

"Tiesin -- tiesin yhtä ja toista. Helga oli niin omituinen", --

Ramborgin kasvot vääntyivät hymyn irveeseen, ja hän oli viluisen

näköinen. "Hän puhui, että nyt oli tuleva toiset ajat Norjassa.

Valtaherrat saisivat samanlaisen vallan kuin muissa maissa" -- Ramborg

hymyili vetäen suutaan väärään. "Ja heitä kutsuttaisiin jälleen

ritareiksi -- ja paroneiksi --

"-- Kun sitten näin sinun ryhtyvän ajamaan heidän asioitaan niin

innokkaasti ja olit poissa melkein koko vuoden -- etkä katsonut

joutavasi käydä minun luonani Ringheimissä, jossa minä asuin vieraiden

luona odottaen sinun lastasi -- niin ajattelin, että sinä kenties

tiesit siinä olleen tiukalla muidenkin kuin Erlendin --"

"Heh! Vai ritareiksi ja paroneiksi!" Simon naurahti lyhyesti ja

vihaisesti.

"Kristiinan tähdenkö sinä sitten sen vain teit?"

Simon näki vaimonsa kasvojen olevan kuin hallanpanemat; oli mahdotonta

tekeytyä kuin ei olisi ymmärtänyt Ramborgin tarkoitusta. Epätoivon

uhman vallassa hän sanoi:

"Niin."

Sitten hänestä tuntui, että Ramborg oli hullu -- ja hän itse hullu.

Erlend oli hullu -- kaikki olivat menettäneet järkensä tänään. Mutta

nyt siitä tehdään loppu.

"Tein sen sinun sisaresi tähden, se on totta", sanoi Simon

maltillisesti, "sekä niiden lasten tähden, joilla ei ollut läheisempää

miestä suvussa suojanaan kuin minä. Tein sen myös Erlendin tähden,

koska meidän tuli olla toisillemme uskolliset kuin veljet. -- Älä nyt

rupea mielettömäksi, sillä minä olen nähnyt mielettömyyttä enemmän kuin

tarpeeksi tänä päivänä", sanoi hän kuohahtaen ja lennätti jalastaan

irrottamansa kengän toiseen seinään.

Ramborg meni sitä hakemaan ja katsoi hirttä, johon se oli osunut:

"On häpeä, ettei Torbjørg keksinyt itse pestä nokea pois seinästä

pitoja valmisteltaessa -- minä unohdin sanoa siitä." Hän puhdisti

kengän. -- Tämä oli Simonin paras pari, niissä oli pitkä suippeneva

kärki ja punaiset kantapäät -- hän otti sitten toisenkin kengän ja

pisti molemmat hänen vaatearkkuunsa. Mutta Simon näki, että hänen

kätensä vapisivat kauheasti hänen sitä tehdessään.

Silloin Simon meni Ramborgin luokse ja kietoi käsivartensa hänen

ympärilleen. Toinen likistäytyi häneen kiinni hennoilla jäsenillään

hytkien pidätetystä itkusta ja kuiskaten miehelleen olevansa hyvin

väsynyt --.

* * * * *

Seitsemäntenä päivänä ratsasti Simon miehineen Kvamin kautta pohjoiseen

vievälle tielle. He ponnistelivat eteenpäin tuiskussa, joka tuprutteli

suuria, märkiä lumihiutaleita. Puolenpäivän aikaan he saapuivat pieneen

maantien varrella olevaan taloon, jossa pidettiin majalaa.

Vaimo tuli ulos ja käski Simonia heidän omalle puolelleen -- majalan

puolella oli vain pikkueläjiä. Hän kiskoi Simonin yltä tämän likomärät

päällysvaatteet, ripusti ne kuivumaan nuoralle lieden ääreen ja

siunaili ilmaa: tämmöinen sohjo -- oli sääli hevosia -- Simonin oli kai

täytynyt ratsastaa kiertotietä -- ei kai nyt päässyt Mjøsin yli?"

"Kyllä sentään, kun on sisua --"

Vaimo ja hänen ympärillään seisovat lapset hörähtivät nauramaan.

Isommat keksivät kaikenlaista asiaa tupaan, kantoivat sinne puita ja

olutta; pienet kerääntyivät yhteen kasaan oven luo. Simon antoi heille

tavallisesti jonkun lantin ollessaan yötä talossa, ja jos hän oli

tuonut lapsilleen Hämärin kaupungista jotakin suuhun pantavaa, hän

jakoi siitä osan heidänkin suihinsa. Mutta tänään hän ei ollut heitä

huomaavinaan.

Hän istui penkillä kumarassa, kädet veltosti polvilla ja tuijotti

lieteen, vastaten harvakseen vaimon sanatulvaan. Silloin vaimo sattui

kertomaan Erlend Nikulauksepojan olleen tänään Granheimissa --

vanhojen tilallisten piti tänään saada ensimmäinen erä kauppasummaa

väliomistajilta. Jos Simon tahtoi, hän saattaisi lähettää lapset lankoa

hakemaan, jotta he voisivat ratsastaa yhdessä kotiin.

"Ei ole väliä", vastasi Simon. Mutta syödä hän vähän halusi ja sitten

käydä hetkeksi pitkälleen.

-- Kyllä hän kerkesi tavata Erlendin sittenkin. Sen, mitä hänellä oli

sanottavana, tahtoi hän sanoa niin, että Gaute kuuli. Mutta hän ei

välittänyt puhua asiasta muuta kuin yhden kerran.

* * * * *

Saattomies, Sigurd, oli asettunut kotaan, jossa vaimo varusti ruokaa.

Oli se ollut aika tarpomista -- ja isäntä oli ollut kuin raivostunut

sonni melkein koko matkan, juttusi hän. Muulloin kuunteli Simon

Andreksenpoika mielellään laakson uutisia, joita hänen miehensä olivat

saaneet ongituksi matkan varrelta käydessään Dyfrinissä. Simonilla

oli tavallisesti joku, välistä useampikin raumarikiläinen leivässään:

miehet pyrkivät mielellään hänen palvelukseensa hänen ollessaan kotona,

sillä hän oli tunnettu hyvänsuovaksi ja avarakätiseksi, iloiseksi

mieheksi, joka ei ollut kopea palvelijoitaan kohtaan. Mutta "pidä

suusi" oli tällä matkalla ollut melkein ainoa vastaus, jonka Sigurd oli

kuullut hänen suustaan.

Hän oli joutunut vihoihin veljiensä kanssa -- ei ollut jäänyt

edes yöksi Dyfriniin; he olivat olleet yötä eräässä vuokratalossa

etempänä laaksossa. Herra Gyrd -- niin, sillä kuningas oli lyönyt

hänen isäntänsä veljen ritariksi jouluna -- oli tullut ulos pihalle

ja pyytänyt niin kauniisti Simonia jäämään -- mutta Simon oli

vastannut veljelleen tylysti. Ja ylistuvan herrat olivat huutaneet ja

melunneet ja räiskineet niin kauheasti -- Ulf Saksenpoika ja Gudmund

Andreksenpoika olivat olleet kartanossa -- että ihan ihmisiä pelotti.

Jumala tiesi, mistä he olivat niin riitaantuneet --.

Simon kulki kodan oven ohitse, seisahtui tuokioksi ja kurkisti sisään.

Sigurd puhui silloin kiireesti, että jos hän saisi naskalin ja soljen,

niin hän korjaisi satulan ratkeaman.

"Onko tässä talossa sellaisia tavaroita kodassa?" sinkautti Simon

hänelle ja meni sitten pois. Sigurd pudisti päätään ja iski silmää

vaimolle Simonin kadottua näkyvistä.

* * * * *

Simon työnsi luotaan ruokavadin ja jäi paikalleen istumaan. Hän oli

niin väsynyt, että tuskin jaksoi nousta. Sitten hän kuitenkin nousi ja

viskautui sängylle saappaineen ja kannuksineen -- mutta sääli sentään

sänkyäkin: se oli puhdas ja mukava näin pieniin oloihin nähden. Hän

kohosi istualleen ja veti pois jalkineensa. Kun hän oli näin väsynyt

ja kangistunut, saisi hän kai kiinni unestakin -- hän oli läpimärkä ja

värisi vilusta, mutta kasvoja poltti vielä pitkä ratsastus rajuilmassa.

Hän kömpi peitteen alle ja käänteli ja koetteli patjoja -- ne haisivat

niin kummasti kalalle. Sitten hän jäi makaamaan puoleksi kyynärpään

varassa.

Ajatukset alkoivat taas kiertää. Ne olivat kiertäneet näinä päivinä

kuten eläin kiertää kammitsaan sidottuna.

-- Vaikkakin Erling Vidkuninpoika olisi tiennyt, että Gyrd ja Gudmund

Darrelle saattoi myös käydä hullusti, jos Erlend Nikulauksenpoika

olisi taipunut puhumaan -- ei asia voinut pahentua siitä, että hän oli

koettanut kaikkia keinoja voittaakseen Bjarkøn ritarin puolelleen.

Pikemmin päinvastoin -- täytyihän miehen vetää yhtä köyttä veljensä

kanssa, kuolemaan asti, jos siksi tuli. Mutta hän olisi toivonut

tietävänsä, oliko Erling perillä asiasta. Simon punnitsi asiaa puoleen

ja toiseen. Se oli kerrassaan mahdotonta, ettei hän olisi tiennyt

mitään koko kapinahankkeista. Mutta mitä oli Erling tiennyt --? Gyrd

ja Ulf eivät ainakaan näyttäneet tietävän, tiesikö tuo mies heidän

olleen osallisina niissä. Mutta Simon muisti Erlingin maininneen

Haftorinpoikain nimen ja neuvoneen häntä pyytämään apua heiltä, sillä

heidän ystävänsä olivat ennemminkin eniten vaarassa --. Haftorinpojat

olivat Ulf Saksenpojan ja Helgan sisarenlapsia. Oma suu on lähinnä

pussin suuta --!

Mutta vaikka Erling Vidkuninpoika olisi uskonut, että hän ajatteli

omia veljiäänkin, ei hänen tekonsa pahennut siitä. Erlingin olisi myös

pitänyt huomata, että hän oli tietämätön veljiä uhkaavasta vaarasta.

Sitäpaitsihan hän oli itse sanonut -- hän muisti sanoneensa sen

Stigille -- ettei hän uskonut, että Erlend saataisiin kiduttamalla

puhumaan.

Olihan näillä tosin syytä pelätä Erlendin suuta. Joskin hän oli

vaiennut kidutuksissa ja vankeudessa, hän saattoi ilmaista asiat

huomaamattaan perästäpäin.

Vaikka -- Simonista tuntui kuin se olisi ollut ainoa asia, jossa hän

saattoi uskoa Erlendin pitävän suunsa kiinni. Erlend oli äänetön

kuin muuri joka kerran kun keskustelu soljahti sille alalle, juuri

siksi, että hän pelkäsi joutuvansa ilmaisemaan asian. Simon näki

Erlendin tässä suhteessa elävän rajattoman, lapsellisen pelon vallassa

-- lapsellisen, sillä sitä, että hän oli ilmaissut koko hankkeen

jalkavaimolleen, ei hän näyttänyt pitävän kovinkaan vaarallisena

kunnialleen. Siihen asti kun hän itse pysyi vaiti, hän katsoi kilpensä

säilyvän tahrattomana ja uskollisuutensa rikkumattomana -- ja Simon oli

huomannut Erlendin araksi kunniastaan tai siitä, mitä hän itse tällä

sanalla tarkoitti. Hän oli joutunut aivan suunniltaan epätoivosta ja

suuttumuksesta ajatellessaan sellaista mahdollisuuttakin, että joku

hänen rikostovereistaan joutuisi ilmi -- nyt, vielä niin pitkän ajan

jälkeen ja syystä, joka ei vaikuttanut sitä eikä tätä niiden miesten

kohtaloon, joita hän oli suojellut hengellään -- kuten myös kunniallaan

ja omaisuudellaan -- nimittäin lapsen loruilusta henkilölle, joka oli

noiden miesten lähin sukulainen --.

-- Erlend oli vannonut käsi ristillä, kaikkien liittolaisten edessä,

hoitavansa asian niin, että jos se epäonnistuisi, vastaisi hän kaikkien

puolesta. Mutta sitä Simon ihmetteli, että vakaat ikämiehet olivat

luottaneet sellaiseen valaan. Nyt, kun Simon tunsi koko salaliiton,

oli se hänestä hulluinta mitä ajatella saattoi. Erlend olisi antanut

rääkätä itsensä kuoliaaksi jäsen jäseneltä pitääkseen valansa

kirjaimellisesti. Samalla aikaa oli salaisuus kymmenvuotisen pojan

hartioilla -- Erlend oli itse järjestänyt asian niin. Eikä sekään ollut

Erlendin ansio, ettei Sunniva Olavintytär joutunut tietämään enemmän

kuin mitä hän tiesi --. Voiko kukaan ymmärtää sellaista miestä!

Jos hän siis hetken verran oli luullut -- no niin, se mitä Erlend ja

hänen vaimonsa luulivat hänen uskoneen -- oli, kautta taivaan, ollut

lähin mahdollinen johtopäätös Gauten hölpötyksestä, että hän oli nähnyt

Simonin sinetin kavalluskirjeen alla. Ja noiden kahden olisi pitänyt

muistaa, että hän tiesi Erlend Nikulauksenpojasta yhtä ja toista, joten

hänellä oli vähemmän kuin monella muulla syytä uskoa tästä veitikasta

pelkkää hyvää. Mutta nämä olivat kai unohtaneet aikaa sitten sen

seikan, miten hän kerran oli yllättänyt heidät ja nähnyt koko heidän

häpeämättömyytensä --.

Eikä hänellä siis ollut lainkaan syytä maata tässä häveten kuin koira

sitä, että oli tehnyt Erlendille vääryyttä ajatuksissaan. Herra nähköön

-- ei se ollut tapahtunut siksi, että hän olisi tahtonut uskoa pahaa

langostaan -- hänhän oli tullut surulliseksi siitä. Mutta hän tiesi

itsekin, että se oli järjettömän tyhmä epäluulo -- hänen olisi pitänyt

ymmärtää Kristiinan sanomatta, ettei asia voinut olla niin. Yhtä pian

kuin epäluulo, että Erlend oli käyttänyt hänen sinettiään, oli hänessä

herännyt myös tunto siitä, ettei Erlend ollut mitenkään voinut tehdä

sitä. Erlend ei ollut koko elämässään tehnyt kunniatonta tekoa, joka

olisi ollut edeltäkäsin harkittu -- tai jossa olisi ollut jotakin

järkeä --.

Simon pyörähti toiselle kyljelle ja ähkyi. Hänet oli melkein tehty

höynäksi kaikella tällä sotkulla. Häntä kiusasi se, että Gaute oli

uskonut vuosikausia hänestä sellaista, vaikka oli hulluutta antaa sen

painaa mieltä. Joskin hän piti tästä pojasta ja kaikista Kristiinan

pojista -- nämähän olivat vasta lapsia; mitä hän siis viitsi välittää

siitä, mitä he ajattelivat hänestä!

Ja kuitenkin hän joutui niin leimuavan vihan valtaan ajatellessaan

niitä miehiä, jotka olivat laskeneet kätensä Erlendin miekankahvalle

ja vannoneet seuraavansa johtajaansa. Mutta jos nämä olivat olleet

sellaisia lampaita, että olivat voineet antaa Erlendin sanahelinän ja

rohkean olemuksen häikäistä itsensä ja luulla, että siinä miehessä oli

päällikönverta, niin olikin aivan luonnollista, että he käyttäytyivät

kuin lampaat koko yrityksen mennessä myttyyn. Hänen silmissään punersi

vieläkin, kun hän muisti mitä kaikkea hän oli kuullut Dyfrinissä --

että niin useat miehet olivat uskaltaneet jättää maan rauhan ja oman

menestyksensä Erlendin -- ja Haftor Olavinpojan ja Borgar Trondinpojan

käsiin --! Eikä _yhdelläkään_ ollut ollut rohkeutta astua kuninkaan

eteen pyytämään, että tämä tekisi Erlendin kanssa kunniakkaan sovinnon

ja antaisi hänen pitää perintökartanonsa. Heitähän oli niin monta, että

he olisivat voineet vaikka pakottaa hänet siihen. Norjan herroilla oli

siis vähemmän älyä ja miehuutta kuin hän oli luullut.

Siitäkin hän oli suutuksissaan, että hänet itsensä oli jätetty kokonaan

noiden tuumien ulkopuolelle. Eipä siksi, että _hänet_ olisi saatu

yhtymään tuollaiseen päättömään hankkeeseen. Mutta Erlend ja Gyrd

olivat toimineet hänen selkänsä takana salaten häneltä aikeensa. Olihan

hän yhtä hyvä aatelismies kuin muutkin eikä ollut arvonantoa vailla

siellä, missä hänet tunnettiin.

Tavallaan hän myönsi Gyrdin olleen oikeassa. Häpäistyään niin pahasti

päällikönarvonsa ei Erlend voinut vaatia, että hänen liittokumppaninsa

olisivat astuneet esiin puoltamaan häntä. Simon tiesi, että jos hän

olisi tavannut Gyrdin yksin, ei hän olisi joutunut eroamaan veljistään

tällä tapaa. Mutta siellä oli ritari Ulf ojennellut pitkiä jalkojaan

selitellen Erlendin tyhmyyttä -- perästäpäin! Ja sitten oli Gudmund

puuttunut puheeseen. Gyrd ja Simon eivät olleet milloinkaan ennen

antaneet nuorimman veljensä vastustaa heitä, mutta mentyään naimisiin

papin jalkavaimon kanssa oli poika niin paisunut ja ylpistynyt ja

tullut niin itsekylläiseksi, että Simon oli katsonut häneen aivan

vimmoissaan -- toinen oli puhunut hyvin koppavasti, ja hänen pyöreä

naamansa oli punoittanut kuin kukon heltta, minkä vuoksi Simonin oli

tehnyt mieli lyödä häntä korvalle. Hän oli lopulta tuskin tiennyt mitä

puhui.

-- Nyt hän siis oli rikkonut välinsä veljiensä kanssa. Hänestä tuntui

kuin hänen verensä olisi juossut kuiviin, kun hän muisti sen -- kuin

hän olisi katkaissut liha- ja verisiteet. Hänestä tuntui tyhjältä sen

jälkeen. Paljas on veljetön pohja.

Mutta olipa miten oli -- kesken kiivainta sanasotaa hän oli yhtäkkiä

huomannut, miten lienee huomannut, Gyrdin sammuneen, saamattoman

ilmeen, eikä se johtunut yksinomaan siitä, että hän kaipasi kipeästi

suurempaa kotirauhaa. Gyrd piti vieläkin Helgasta, sen hän oli

nähnyt paikalla; se se teki veljen niin kummallisen sidotuksi ja

voimattomaksi. Ja jollakin käsittämättömällä, salaisella tavalla

herätti se hänen raivoaan, koko -- koko elämää kohtaan.

-- Simon kätki kasvot käsiinsä. Niin, he olivat olleet hyviä,

kuuliaisia poikia. He olivat kumpikin, Gyrd ja hän itse, kiintyneet

kiltisti morsiamiin, jotka isä ilmoitti valinneensa heille. Vanhus

oli puhunut heille eräänä iltana niin kauniisti, että he lopulta

olivat istuneet aivan hämillään, -- naimisista ja ystävyydestä ja

uskollisuudesta, jonka tuli vallita kunniallisten, säädykkäiden

aviopuolisoiden välillä, ja oli viimeksi maininnut myös rukouksen,

esirukouksen ja messujen tärkeydestä. Oli paha, ettei heidän isänsä

ollut neuvonut heitä unohtamaankin -- sitten kun ystävyys on

katkennut, kunnia mennyttä, uskollisuus synti ja jäytävä, häpeää

herättävä kärsimys ja jolloin koko siteestä ei ole jäljellä muuta kuin

vertavuotava haava, jota ei voi lääkitä --

Erlendin päästyä vapaaksi oli hänet vallannut eräänlainen rauha -- vain

siksi, ettei mies jaksa kärsiä enempää kuin hän oli kärsinyt tuona

aikana Oslossa. Joko tapahtuu jotakin -- tai paranee asia itsestään.

Ei ollut Simonin mieleen, että Kristiina oli muuttanut Jørundgaardiin

miehineen ja kaikkine lapsineen ja että hänen oli täytynyt kohdata

heitä sekä pysyttää yllä ystävyyttä ja sukulaisuutta. Mutta vielä

paljon pahempi oli ollut -- lohdutteli hän itseään -- asua Kristiinan

kanssa saman katon alla tavalla, joka käy sietämättömäksi miehelle, kun

mies rakastaa naista, joka ei ole hänen vaimonsa eikä mikään tavallinen

sukulaisvaimo. Ja sen, mitä oli tapahtunut Erlendin ja hänen välillä

tuona iltana, jolloin he juhlivat langon pääsyä vankilasta -- hän

pyyhkäisi pois ajatuksistaan: Erlend oli kai ymmärtänyt asian vain

puoleksi eikä vaivannut sillä päätään sen jälkeen. Erlendillä oli niin

ihmeellinen unohtamisen lahja. Ja hänellä itsellään oli kartanonsa ja

vaimonsa, josta hän piti, ja lapset.

Hän koetti tyytyä oloihin. Ei hän mahtanut sille mitään, että rakasti

vaimonsa sisarta. Tämä oli ollut hänen morsiamensa kerran -- Simon

ei ollut pettänyt häntä. Siihen aikaan, jolloin hän oli mielistynyt

Kristiina Lauritsantyttäreen, oli se ollut hänen velvollisuutensakin,

koska hän piti tätä tulevana aviovaimonaan. Se, että hän sai tämän

sisaren, oli Ramborgin hommaa -- ja Lauritsan. Lauritsa, joka oli niin

viisas mies muuten, ei ollut keksinyt kysyä, oliko hän unohtanut. Tosin

hän ei olisi kärsinyt kuulla edes Lauritsan kysyvän _sitä_.

Hän ei osannut unohtaa. Hän ei voinut sille mitään. Eikä hän ollut

sanonut yhtään sanaa, jota ei olisi saanut sanoa. Hän ei voinut mitään

perkeleen viekoitteluille ja unille, jotka loukkasivat veren siteitä

-- omasta tahdostaan hän ei ollut milloinkaan antautunut synnillisten

lemmenajatusten valtaan. Ja hän oli toiminut kuin uskollinen veli

Kristiinaa ja hänen omaisiaan kohtaan. Sen hän tiesi.

Lopulta hän oli oppinut tyytymään koko hyvin osaansa.

Niin kauan kuin hän oli tiennyt palvelevansa noita kahta -- Kristiinaa

ja miestä, jonka tämä oli valinnut hänen sijastaan. Näiden oli aina

täytynyt ottaa vastaan hänen tukeaan.

Nyt oli asian laita muuttunut. Kristiina oli uskaltanut henkensä ja

sielunsa autuuden hänen poikansa elämän puolesta. Oli kuin kaikki

vanhat haavat olisivat auenneet, kun hän, Simon, oli antanut tämän

tapahtua.

-- Ja sitten hän oli joutunut kiitollisuudenvelkaan Erlendille

hengestään -- vasten tahtoaan, ainoastaan ajatuksissaan -- mutta

sittenkin!

"-- et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos dimittibus debitoribus

nostris." Omituista, ettei Vapahtaja ole opettanut meitä rukoilemaan

"sicut et nos dimittibus creditoribus nostris", ajatteli hän. Lieneekö

se ollut hyvää latinaa -- hän ei ollut milloinkaan ollut taitava siinä

kielessä. Mutta hän tiesi, että velallisilleen hän oli aina antanut

anteeksi arvelematta. _Hänestä_ oli paljon vaikeampaa antaa anteeksi

sille, joka oli köyttänyt velkataakan _hänen_ niskaansa.

Ja nyt, kun he olivat kuitit -- hän ja nuo kaksi -- tunsi hän virkoavan

eloon kaiken sen kaunan, jota hän oli polkenut maahan vuosikausia.

Hän ei voinut enää karkottaa ajatuksistaan Erlendiä -- tuota

vähämielistä miestä, joka ei osannut nähdä mitään, oppia mitään eikä

ajatella mitään. Tämä vaivasi nyt hänen mieltään juuri sentähden, ettei

kukaan tiennyt _mitä_ Erlend näki ja ajatteli ja muisti -- hän oli

aivan arvaamaton.

-- Moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa --.

Se on totta se.

Hän oli pitänyt nuoresta morsiamestaan. Jos hän olisi saanut hänet,

hän olisi ollut onnellinen; he olisivat varmasti eläneet rauhassa ja

rakkaudessa. Ja Kristiina olisi jäänyt siksi, mikä hän oli heidän

tutustuessaan toisiinsa: lempeäksi ja siveäksi ja ymmärtäväiseksi

naiseksi, jolta mies olisi voinut kysyä neuvoa tärkeimmissäkin

asioissa; hieman itsepäinen Kristiina olisi saattanut olla

pikkuasioissa, mutta muuten nöyrä, sillä olihan hän tottunut isänsä

johtoon ja suojelukseen. Mutta sitten sai tuo mies hänet valtoihinsa

-- mies, joka ei osannut hallita itseäänkään ja joka ei koskaan ollut

suojellut ketään. Tämä oli haaskannut Kristiinan hempeän neitsyyden,

murtanut hänen ylevän levollisuutensa, rikkonut tuon naissielun

ja pakottanut sen joka suhteessa pinnistämään viimeiset voimansa.

_Kristiinan_ oli täytynyt astua puolustamaan rakastettuaan samoin kuin

pikkulintu puolustaa pesäänsä kirkuen ja pieni ruumis vavisten, kun

pesää lähestytään. Hänen eloisa, hoikka ruumiinsa oli ollut Simonin

mielestä luotu käsillä kannettavaksi ja hellästi hoivattavaksi -- nyt

hän oli nähnyt sen hurjan tahdon jännittämänä, ja tuo sydän sai takoa

rohkeutta ja pelkoa ja taisteluhalua hänen taistellessaan miehensä

ja lastensa puolesta; kyyhkynenkin voi hurjistua ja unohtaa pelkonsa

varjellessaan poikasiaan.

Jos hän itse olisi ollut Kristiinan mies, jos tämä olisi elänyt

hänen kanssaan kunniallisessa sovinnossa viisitoista vuotta, olisi

Kristiina noussut samoin puolustamaan häntä, jos häntä olisi kohdannut

jokin turma. Tämän Simon tiesi. Rohkeasti ja viisaasti olisi hän

tukenut miestään silloinkin. Mutta hän ei olisi milloinkaan nähnyt

niitä kivikovia kasvoja, jotka olivat olleet suunnatut häneen tuona

iltana Oslossa, jolloin Kristiina kertoi olleensa siinä talossa

ennenkin. Simon ei ollut koskaan kuullut hänen huutavan hänen nimeään

sellaisen villin hädän ja tuskan vallassa. Eikä siihen ollut vastannut

hänen nuoruutensa rehellinen ja suora rakkaus. Se herätti hänessä

samankaltaisen viileyden -- hän ei olisi tullut milloinkaan tietämään

omassa mielessään piilevän sellaista, jos hän olisi astunut Kristiinan

kanssa isien määräämää tasaista latua.

Ja entä Kristiinan kasvot hänen kulkiessaan Simonin ohi yöhön hakemaan

apua tämän lapselle -- Kristiina ei olisi uskaltanut astua sille

tielle, ellei hänen olisi täytynyt oppia Erlendin vaimona toimimaan

pelottomasti, vaikka sydän vapisi pelosta. Kristiinan kyyneleinen hymy

hänen herättäessään Simonin ja sanoessaan pojan huutavan isäänsä oli

niin ahdistavan suloinen siksi, että hän tiesi mitä merkitsee voitto ja

tappio taistelussa.

Simon rakasti Erlendin vaimoa -- nytkin. Mutta kai se oli synti, ja

kai hänen siis täytyi kestää osansa ja olla onneton. Sillä hän oli

niin onneton, että hän väliin tunsi vain suurta ihmetystä, että juuri

hänelle oli käynyt näin ja että hän ei keksinyt mitään pelastusta

onnettomuudestaan.

-- Unohtaessaan kaiken hävyn ja oman aatelisen arvonsa ja

muistuttaessaan Erling Vidkuninpojalle asioista, joista kunniallinen

mies ei olisi saanut olla tietävinään, hän oli tehnyt sen ainoastaan

Kristiinan tähden -- ei veljiensä eikä muiden omaisiensa. Ainoastaan

hänen tähtensä hän oli voinut rukoilla tuota miestä kuten

spitaalitautinen rukoilee ja kerjää kirkon ovella kaupungissa näytellen

pahannäköisiä kasvojaan --.

Hän oli ajatellut, että kerran saisi Kristiina tietää sen. Ei kaikkea,

ei sitä kuinka syvästi hän oli nöyrtynyt. Mutta kun he molemmat kerran

olisivat vanhoja, hän tahtoisi sanoa Kristiinalle: Koetin auttaa sinua

taitoni mukaan, sillä en ollut unohtanut, miten täydestä sydämestä

olisin suonut sinulle hyvää ollessani sulhasesi.

Erästä seikkaa hän ei tohtinut päästää ajatuksiinsa. Sitä, oliko Erlend

sanonut jotakin Kristiinalle. -- Hän oli ajatellut, että Kristiina

kerran saisi kuulla sen hänen omasta suustaan --. "En ole unohtanut,

että pidin sinusta nuorena ollessamme." Mutta jos Kristiina tiesi sen

ja jos hän oli saanut kuulla sen mieheltään -- silloin hän ei enää

tiennyt, miten hän jaksaisi kestää.

Kristiinalle yksin oli hän aikonut sen sanoa -- joskus, pitkien aikojen

perästä. Hän oli ajatellut hetkeä, jolloin hän itse toisi sen esiin --

mutta Erlend oli joutunut tietämään asian, jonka hän luuli kätketyksi

mitä syvimmälle sydämeensä. Ja Ramborgkin tiesi sen -- Simon ei

käsittänyt, mistä tämä oli voinut sen huomata -- hänen oma vaimonsa

-- ja Kristiinan mies -- kumpainenkin -- Simon parahti tuskaisesti ja

hurjasti ja viskautui sängyn toiseen laitaan.

-- Auta, hyvä Jumala! Nyt hän itse makasi tässä ilkialasti, väkivallan

uhrina, vertavuotavana, kidutuksen raatelemana, häpeästä värisevänä.

* * * * *

Vaimo raotti ovea ja kohtasi vuoteesta Simonin palavat, kuivat,

kuumeiset silmät: "Ettekö nukkunutkaan?" -- Erlend Nikulauksenpoika

ratsasti juuri ohi -- hänellä oli muassaan kaksi poikaansa. Simon

mumisi vihaisesti jotakin käsittämätöntä.

Hän tahtoi päästää heidät edelle. Muuten oli jo pian aika tuumia

paluumatkaa.

-- Aina kun hän astui sisään ja riisui päällysvaatteensa, tahtoi Andres

heti ottaa isän karvalakin ja painaa sen omaan päähänsä. Pojan istuessa

penkillä hajasäärin ja ratsastaessa Dyfriniin sedän luokse oli raskas

lakki milloin milläkin korvallisella, milloin niskassa kauniilla,

keltaisilla kiharoilla. Mutta ei ollut apua sellaisen muistelemisesta

-- milloin pääsisikään poika nyt Dyfriniin sedän luokse.

Sen sijaan hän johtui muistelemaan toista poikaansa -- Halfridin lasta,

Erlingiä, jota hän ei muistanut kovinkaan usein. Poika oli ollut pieni

kelmeä vainaja -- Erlingin elonpäivinä ei hän ollut nähnyt poikaansa

juuri ollenkaan, kun hänen oli täytynyt istua sen kuolevan äidin luona.

Jos tuo lapsi olisi jäänyt eloon taikka elänyt kauemmin kuin äitinsä

-- olisi hän saanut pitää Mandvikin. Silloin hän kai olisi solminut

uuden naimaliiton jonkun etelänpuoleisen kanssa. Jonkun kerran hän

olisi sitten käynyt katsomassa pohjoista kartanoaan. Silloin hän -- ei

tosin olisi _unohtanut_ Kristiinaa -- tämä oli johdattanut hänet niin

omituiseen pyörteeseen, ettei häntä olisi voinut unohtaa. Piru vieköön

-- täytyihän miehellä olla oikeus muistella ihmeellisenä seikkailuna

sitä, että hänen oli täytynyt hakea porttolasta, toisen miehen sängystä

morsiamensa, korkeasukuinen neito, joka oli kasvatettu siveydessä ja

kristillisessä hengessä. Mutta silloin hän ei luultavasti kuitenkaan

olisi muistellut häntä niin, että se olisi käynyt vaivaksi ja vienyt

kaiken viehätyksen elämän muilta antimilta.

Erling olisi nyt ollut neljäntoista vuoden vanha. Kun Andres kerran

joutuisi niin lähelle miehuusikää, oli hän itse oleva vanha ja

loppuunelänyt.

Niin, niin, -- et sinä Halfrid ollut liian onnellinen minun rinnallani.

Eikä minun osani siis ole aivan ansaitsematon --.

Erlend Nikulauksenpoika olisi oikeastaan saanut maksaa hengellään

kevytmielisyytensä. Silloin Kristiina olisi istunut leskenä

Jørundgaardissa.

Mutta silloin hän olisi ehkä harmitellut, että oli nainut mies. Hän

saattoi nykyään kuvitella vaikka mitä mielettömyyksiä.

* * * * *

Tuuli oli tyyntynyt, mutta sateli vielä suuria märkiä lumihiutaleita

Simonin ratsastaessa majatalosta. Kevätillassa alkoi kuulua linnun

laulua ja liverryksiä viidakon puolelta, lumisateesta huolimatta.

Kuten umpeen mennyt ihohaava revähtää auki äkkiliikkeestä ja

aiheuttaa kipua, koski häneenkin muuan vähäpätöinen muisto. Viime

pääsiäispidoissa oli eräs vierasryhmä paistatellut keskipäivän

auringossa. Korkealla koivun latvassa heidän päänsä päällä istui

punarintasatakieli hujautellen huiluääniään kirkkaassa ilmassa.

Geirmund tuli samassa ontuen nurkan takaa kainalosauvansa varassa,

käsi vanhimman poikansa olalla. Hän katsoi ilmaan, seisahtui ja matki

lintua. Poika suipisti huulensa ja alkoi viheltää. He osasivat matkia

melkein kaikkia linnunääniä. Kristiina seisoi vähän matkan päässä parin

naisen kanssa. Hän hymyili niin kauniisti kuunnellessaan.

Auringonlaskun puolella ohenivat lännen pilvet -- ne vaelsivat

kultaisina valkoisten tunturikylkien ohi ja täyttivät halkeamat ja

pikku laaksot harmaan usvan tavoin. Joki välkkyi himmeän messingin

värisenä -- se kuohui jäästä vapaana, mustana virrasta kohoavien kivien

ympärillä, ja joka kiven peitteenä oli pieni valkoinen lumihattu.

Väsyneet hevoset astelivat raskaasti huonolla tiellä. Oli

maidonvalkoinen yö, täysikuu kumotti ajelehtivien pilvien ja

sumutukkojen takaa Simonin ratsastaessa Ulajoen rannalla kasvavan

pensaikon läpi. Hänen päästyään sillalle ja sen jälkeen tasaiselle

mäntykankaalle, jonka keskitse talvitie kulki, pinnistivät hevoset

voimiaan -- ne tiesivät pääsevänsä pian talliin. Simon taputti

Diberbeinin höyryävää kaulaa. Hän oli iloinen, että tämä retki oli pian

päättyvä. Ramborg oli kai jo täydessä unessa.

Tien äkkikäänteessä metsän laidassa oli pieni tupa. Simon ajoi aivan

lähelle ennen kuin huomasi oven edustalla ratsumiehiä. Hän tunsi

Erlendin äänen tämän huutaessa:

"Sinä tulet siis varmasti ensimmäisenä päivänä pyhien jälkeen -- jotta

minä voin sanoa vaimolleni --?"

Simon huusi hyvän päivän. Olisi ollut liian omituisen näköistä, jos hän

olisi ajanut edelleen eikä olisi liittynyt heidän seuraansa; mutta hän

käski Sigurdin jatkaa matkaa. Sitten hän ratsasti toisten luo: pojat

olivat Naakkve ja Gaute. Erlend ilmestyi samassa ovelle.

Toiset vastasivat tervehdykseen hiukan väkinäisesti. Hän näki heidän

kasvonsa, joskaan ei aivan selvästi, yön harsomaisessa valossa --

Simon oli huomaavinaan heidän ilmeissään epävarmuutta, jännitystä ja

nyreyttä. Silloin hän sanoi muitta mutkitta:

"Minä tulen Dyfrinistä, lanko."

"Ehdin jo kuulla, että olit lähtenyt etelään." Erlend seisoi nojaten

satulankaareen ja katsoi maahan. "Sinä olet ajanut lujasti", hän lisäsi

aivan kuin hiljaisuuden kiusaamana.

"Odottakaa vähän", sanoi Simon nuorille pojille, jotka aikoivat

lähteä. "Teidän on myös kuultava mitä minulla on sanomista. Sinä näit

minun veljeni sinetin kirjeessä, Gaute. Ja minä ymmärsin, että hän ja

nuo isäsi liittolaiset -- hän ja muut herrat, jotka olivat antaneet

sinettinsä junkkeri Haakonin kirjeeseen, jonka sinun isäsi aikoi viedä

Tanskaan -- ovat sinun mielestäsi pitäneet huonosti isällesi tekemän

uskollisuudenvalan --"

Poika katsoi maahan ja oli vaiti. Erlend virkkoi:

"Yhtä seikkaa sinä et varmaankaan muistanut ratsastaessasi veljesi luo.

Sitä, että minä ostin kalliilla hinnalla Gyrdin ja toisten kumppanieni

turvallisuuden -- annoin siitä kaiken mitä minulla oli kunniallisen ja

sanassaan pysyvän miehen nimen lisäksi. Nyt ei Gyrd voi luulla muuta

kuin etten minä ole säilyttänyt sitäkään --"

Simon taivutti häpeissään päänsä. Tuota hän ei ollut ajatellut.

"Olisit voinut sanoa sen, Erlend, kun kuulit minun aikovan lähteä

Dyfriniin --"

"Näithän sinä minun olevan niin raivoissani, etten osannut puhua enkä

ajatella ratsastaessani sinun pihaltasi --"

"En minäkään ollut aivan tolkussani, Erlend --"

"Et, mutta minusta sinun olisi pitänyt ehtiä miettiä asiaa pitkän

matkan varrella. Enkähän minä olisi voinut pyytää sitäkään, ettet sinä

olisi lähtenyt Dyfriniin veljesi puheille ilmaisematta seikkoja, joista

olin tehnyt vaitiolovalan --"

Simon jäi miettimään -- ensi hetkessä hänestä toinen oli oikeassa.

Mutta sitten hänelle äkkiä selkeni, että nyt oli Erlend aivan

järjiltään. Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä ja antaa Kristiinan ja

tämän poikien luulla niin huonoa hänestä? Hän kysyi tätä Erlendiltä

kiihtyen.

"Minä en ole hiiskunut sanaakaan tätä ennen, en äidille enkä

veljilleni, Simon", sanoi Gaute kääntäen kauniit, valoisat kasvonsa

tätinsä miestä kohti.

"Mutta viimein he saivat sen kuitenkin tietää", vastasi Simon jäyhästi.

"Minusta meidän on selvitettävä se, mikä tuona päivänä tuli ilmi. Enkä

minä ymmärrä, että se on isällesi niin aivan odottamatonta -- ethän

sinä ole juuri muuta kuin lapsi, Gaute, ja sinä olit aivan pieni, kun

sinut sotkettiin näihin -- salahankkeisiin."

"Täytyihän minun voida luottaa omaan poikaani", sanoi Erlend kiivaasti.

"Eikä minulla ollut muuta valittavaa kuin joko jättää kirje Gauten

käsiin tai antaa lääninherran löytää se luotani --"

Simonista tuntui turhalta jatkaa puhetta. Mutta hän ei voinut pidättyä

sanomasta:

"Ei se ollut minusta hauskaa, kun kuulin mitä poika on ajatellut

minusta neljän vuoden ajan. Minä olen aina pitänyt sinusta, Gaute."

Poika ajoi hevosensa pari askelta eteenpäin, ojensi kätensä Simonille;

ja Simon näki hänen kasvojensa tummuvan aivan kuin niille olisi

levinnyt punastus:

"Antakaa anteeksi, Simon!"

Simon puristi lapsen kättä. Väliin oli Gaute niin isoisänsä näköinen,

että Simonista tuntui oikein oudolta. Hän oli hieman länkisäärinen ja

vähäisen näköinen kävellessään, mutta mainio ratsastaja, ja hevosen

selässä hän oli niin uljas ja komea kuin nuorukainen saattoi olla.

He ratsastivat kaikki neljä pohjoista kohti, pojat edellä, ja näiden

jouduttua siksi kauas, etteivät enää voineet kuulla puhetta, ryhtyi

Simon puhumaan:

"Näetkös, Erlend, sitä minä en voi mitenkään tunnustaa sinun

kohtuudella voivan vaatia, etten minä olisi saanut käydä veljeni luona

kuulemassa totuutta tässä asiassa. Mutta tiedän, että teillä, sinulla

ja Kristiinalla, muuten oli syytä olla vihoissanne. Sillä paikalla

kun nämä" -- hän jäi tapailemaan sanoja -- "omituiset seikat tulivat

ilmi -- tuo, mitä Gaute sanoi minun sinetistäni -- en voi kieltää,

etten olisi ajatellut -- ymmärrän teidän uskoneen minun luulleen --

sellaista, mikä minun järkeni olisi pitänyt käsittää mahdottomaksi.

Minä siis kyllä ymmärrän teillä olleen suuttumuksen syytä", hän koetti

selittää.

Hevosten kaviot läiskivät lumisohjossa. Kesti kotvan aikaa ennen kuin

Erlend vastasi, ja hänen äänensä kuului silloin hyvin lempeältä ja

nöyrältä:

"Mitä muuta sinä olisit voinutkaan ajatella. Tuntuihan se

luonnollisimmalta --"

"Ei, minun olisi pitänyt tietää, että se oli mahdotonta", keskeytti

Simon hänen puheensa kiusaantuneena. Hetken kuluttua hän kysyi:

"Oletko sinä luullut minun tienneen veljieni hommista? Ja että minä

heidän tähtensä koetin auttaa sinua?"

"En!" äännähti Erlend ihmetellen. "Kyllähän minä ymmärsin, ettet

sinä mitenkään voinut tietää siitä. Minä en ollut ilmaissut mitään,

tiesinhän minä sen. Ja uskoinhan toki, etteivät sinun veljesi puhuisi

ajattelemattomasti", nauroi Erlend hiljaa. Sitten hän kävi vakavaksi.

"Kyllähän minä arvasin, että sinä teit sen appiukkomme tähden -- ja

siksi, että olet hyvä", sanoi hän pehmeästi.

Simon ratsasti hetken aikaa mitään puhumatta.

"Kun minä maltoin ajatella asiaa -- huomasin, ettet sinä mitenkään

voinut uskoa muuta --"

"Entä Kristiina, ajatteliko hän samoin?" kysyi Simon vielä hiljemmin.

"Hän --!" Erlend nauroi jälleen. "Tiedäthän sinä, ettei hän kärsi

kenenkään huomauttavan mitään minusta -- paitsi milloin hän tekee sen

itse. Hän arvelee kai sen riittävän ojennukseksi. Samoin on lasten

laita. Herra varjele, jos minä moitin heitä sanallakaan! Mutta tietysti

minä selitin hänelle --"

"Teitkö sen todella --"

"Tein -- aikaa myöten olen saava hänet ymmärtämään. Katsohan, Kristiina

on sellainen, että kun hän ehtii miettiä asiaa, on hän muistava, ettei

meillä ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin sinä ja --"

Simon tunsi sydämensä väräjän jännittyneesti ja kiihkeästi. Hänestä

oli sietämätöntä, että tuo toinen näytti tarkoittavan, että asia nyt

saattoi painua unohduksiin. Hänen kasvonsa näyttivät sanomattoman

hyvänsuovilta kuutamossa. Simonin ääni vapisi mielenliikutuksesta hänen

alkaessaan puhua:

"Anna anteeksi, Erlend, en ymmärrä miten saatoin uskoa --"

"Kuulithan jo", keskeytti toinen hiukan kärsimättömästi, "että minä

ymmärrän sen erinomaisen hyvin. Ethän sinä voinut muuta uskoa --"

"Kunpa nuo järjettömät kakarat eivät olisi puhuneet mitään", sanoi

Simon kiivaasti.

"Niin --. Gaute ei ole ikinä saanut semmoista selkäsaunaa kuin silloin.

Ja kaikki johtui siitä, että he kiistelivät esi-isistään -- Reidar

Birkebeinistä ja kuningas Skulesta ja piispa Nikolaksesta." Erlend

pudisti päätään. "Mutta älä nyt enää ajattele koko asiaa, lanko -- on

parasta, että unohdamme sen niin pian kuin suinkin --"

"Minä en _voi_ unohtaa!"

"Olehan nyt, Simon!" Erlend lausui sen kuin moittien, lempeän

ihmettelevästi. "Eihän sitä kannata ottaa niin raskaasti --!"

"Mutta minä en voi, etkö kuule! Minä en ole yhtä hyvä kuin sinä!"

Erlend katsoi häneen hölmistyneenä.

"Nyt minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat?"

"Minä en ole niin hyvä kuin sinä! Minä en voi yhtä helposti unohtaa

niitä, joille olen tehnyt vääryyttä."

"En ymmärrä mitä sinä tarkoitat", sanoi toinen kuten äsken.

"Tarkoitan --" Simonin kasvot olivat aivan tuskan ja epätoivon

vääristämät; hän puhui matalalla äänellä, aivan kuin olisi tukahuttanut

halunsa huutaa. "Tarkoitan --. Olen kuullut sinun puhuvan niin

kauniisti laamanni Sigurdista, Steigenin herrasta, tuosta vanhasta

miehestä, jolta sinä ryöstit vaimon. Olen nähnyt ja ymmärtänyt sinun

rakastaneen Lauritsaa täydellä pojan rakkaudella. Enkä ole milloinkaan

huomannut sinun kantavan kaunaa minua kohtaan siksi, että --

houkuttelit minulta morsiameni --. Minä en ole niin jaloluontoinen kuin

sinä -- minä -- _minä_ kannan kaunaa sitä miestä kohtaan, jolle _minä_

olen tehnyt vääryyttä --"

Kasvot jännityksestä kalpeankirjavina hän tuijotti toista silmiin.

Erlend oli kuunnellut häntä suu auki.

"Tätä en ole tiennyt vielä milloinkaan. _Vihaatko_ sinä minua, Simon?"

kuiskasi hän äärimmäisen ihmetyksen vallassa.

"Etkö katso minulla olevan syytä siihen?"

Vaistomaisesti olivat molemmat miehet pysähdyttäneet hevosensa. He

tuijottivat toisiinsa: Simonin pienet silmät välkkyivät kuin rauta.

Yön usvaisessa valossa hän näki Erlendin kapeiden kasvojen juonteissa

tavatonta eloisuutta, aivan kuin jokin olisi pyrkinyt esiin ja

herännyt. Hän nosti katseensa puoleksi suljettujen luomien alta ja puri

väräjävää alahuultaan.

"Minä en kärsi enää kohdata sinua!"

"Mies! -- Siitähän on kaksikymmentä vuotta", pääsi Erlendin suusta; hän

oli aivan ymmällä.

"Niin. Eikö hän -- sinun mielestäsi -- ole sen arvoinen, että häntä

kannattaa muistella kaksikymmentä vuotta?"

Erlend ojensihe satulassa -- ja katsoi kiinteästi Simoniin. Kuun valo

sytytti sinivihreän sakenen hänen suurissa vaaleissa silmissään.

"On. Jumala -- Jumala siunatkoon häntä!"

Silmänräpäyksen hän istui näin. Sitten hän kannusti hevostaan ja

kiiti halki sohjon niin että vesi pärskyi hänen ympärillään. Simon

pidätti Digerbeiniä -- hän oli vähällä lentää satulasta, niin äkkiä

hän seisautti hevosensa. Hän jäi odottamaan metsänlaitaan ja antoi

kärsimättömän eläimen tempoilla, kunnes oli kuullut kavioiden läiskeen

vaikenevan.

Katumus valtasi hänet heti kun hän oli sanonut sanansa. Hän katui ja

hän häpesi aivan kuin olisi lyönyt järjettömässä vihassa turvatonta

lasta tai hentoa, lauhkeaa, ymmärtämätöntä eläintä. Hänen vihansa oli

kuin murtunut keihäs -- hän oli itsekin murtunut hyökätessään tuon

miehen käsittämätöntä viattomuutta vastaan -- Erlend Nikulauksenpoika,

tuo turmanlintu, ymmärsi niin vähän maailmanmenosta, että hän oli vain

pelkkää avuttomuutta ja tolkuttomuutta koko mies.

Simon noitui ja kiroili ratsastaessaan. Tolkuton mies, joka oli jo

hyvän joukon viidennelläkymmenellä -- johan hänen nyt alkoi olla aika

ymmärtää miesten puhetta. Joskin Simon oli haavoittanut, oli sekin

sentään, piru vieköön, hyvä asia, että hän kerran oli saanut Erlendin

hereille.

Nyt tämä ratsasti kotiin Kristiinan luo -- Jumala siunatkoon häntä,

matki Simon. Sitten oli tuo vihoviimeinen sisarusrakkaus viimeinkin

loppuva -- he kaksi ja hän ja hänen joukkonsa joutivat eroamaan. Ja hän

pääsi tapaamasta Kristiina Lauritsantytärtä --.

-- Tuo ajatus oli tukehduttaa hänet. Mutta välipä sillä, piru vieköön

--! Jos sinun silmäsi pahentaa sinua, niin heitä se pois, sanovat

papit. Hän oli tehnyt tämän etupäässä siksi, todisteli hän itselleen,

että hän pääsisi tuosta sisaren- ja veljenrakkaudesta -- hän ei

kestänyt enää.

Yksi ainoa toive hänellä vielä oli -- ettei Ramborg heräisi hänen

palatessaan.

Mutta saavuttuaan kujaan hän erotti tumman hahmon haapojen alla.

Ramborgin huntu hohti kuutamossa.

* * * * *

Hän kertoi kävelleensä ulkona odottaen siitä asti, kun Sigurd oli

tullut kotiin. Palvelusneidot nukkuivat jo, ja Ramborg otti itse puuroa

padasta, joka oli pantu uuninsuuhun, jotta se pysyisi lämpimänä, kantoi

pöydälle läskiä ja leipää ja laski tuoppiin vasta valmistettua olutta.

"Etkö jo mene nukkumaan, Ramborg?" kysyi mies syödessään.

Ramborg ei vastannut mitään. Hän meni kangaspuittensa ääreen ja alkoi

viskellä pieniä kirjavia käämejään loimien läpi. Hän oli pannut alulle

kuvakudoksen aikoen saada sen valmiiksi jouluksi, mutta ei ollut vielä

päässyt pitkälle työssään.

"Erlend ratsasti pohjoiseen vähän aikaa sitten", sanoi vaimo

kääntymättä päin. "Luulin teidän tulevan yhdessä, Sigurdin puheiden

mukaan."

"Emme -- ei sattunut soveltumaan?-"

"Erlend taisi kaivata sänkyynsä enemmän kuin sinä?" Ramborg naurahti.

Kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän: "Hän kaipaa kai aina

Kristiinan luo oltuaan poissa vähäsen aikaa --"

Simon oli vaiti kauan ennen kuin vastasi: "Erlend ja minä emme eronneet

sovussa." Ramborg kääntyi äkkiä ympäri -- ja silloin Simon kertoi mitä

hän oli kuullut Dyfrinissä sekä ensi osan keskustelustaan Erlendin ja

poikien kanssa.

"Minusta oli turhaa, että te viitsitte joutua vihoihin semmoisesta --

kun olette osanneet pysyttää ystävyyden tähän asti."

"Ehkä kyllä -- mutta niin nyt kävi. Siitä paisuu muuten liian pitkä

puheenaihe täksi illaksi."

Ramborg kääntyi taas kankaaseensa ja alkoi puuhailla lankoineen.

"Simon" -- kysyi hän äkkiä. "Vieläkö sinä muistat sadun, jonka Sira

Eirik kerran luki meille -- Raamatusta -- eräästä neidosta, jonka nimi

oli Abisag Sunnamiittilainen?"

"En."

"Siihen aikaan kun kuningas Daavid alkoi vanheta ja hänen elinvoimansa

ja miehuutensa kuivua", alkoi vaimo, mutta mies keskeytti hänet:

"Ramborg kulta, on liian myöhä; ei ole satujenkertomisaika. -- Muistan

minäkin nyt, mitä tuosta neidosta kerrottiin --"

Ramborg piukkasi pirralla ja oli hetken ääneti. Sitten hän taas puhui:

"Muistatko sitten sitä satua, jonka minun isäni osasi -- Tristan

mustasta ja vaaleasta Isoldesta?"

"Muistan." Simon työnsi luotaan ruokavadin, pyyhki kämmensyrjällä

suutaan ja nousi. Hän asettui uunin eteen; jalka uunin syrjällä,

kyynärpää polvella ja leuka kättä vasten hän jäi katsomaan tuleen, joka

oli palamaisillaan loppuun muurin aukossa. Sopesta kankaan luota kuului

Ramborgin arka, särkymäisillään oleva ääni:

"Minä ajattelin aina kuunnellessani noita satuja, että sellaiset

miehet kuin Daavid ja herra Tristan -- olivat -- en ymmärtänyt heitä

-- minusta oli julmaa, etteivät he rakastaneet nuoria vaimojaan, jotka

antoivat heille impeytensä ja sydämensä lempeän ja siveän rakkauden,

enemmän kuin Batseban ja Isolde vaalean kaltaisia naisia, jotka olivat

hukanneet neitsyytensä muiden miesten syliin. Ajattelin, että jos minä

olisin mies, olisin ollut ylpeämpi -- enkä niin sydämetön" -- hän

vaikeni järkyttyneenä. "Minusta oli kauhea sellainen kohtalo, joka tuli

Abisagin ja Bretlandin Isolde poloisen osaksi." Hän kääntyi kiivaasti,

tuli nopeasti lattian yli ja seisahtui miehensä eteen.

"Mikä sinua vaivaa, Ramborg?" Simon puhui hiljaa ja haluttomasti. "En

ymmärrä mitä tarkoitat tuolla --"

"Ymmärrät kyllä", sanoi vaimo kiihkeästi. "Sinä olet samanlainen kuin

tuo Tristan --"

"Sitä minä en voi uskoa", Simon koetti nauraa -- "että minä olisin

sellainen kuin Tristan. Ja nuo kaksi vaimoa, joista kerroit -- elivät

ja kuolivat muistaakseni neitoina heidän miestensä koskematta heihin

--." Hän katsoi vaimoonsa: tämän pienet kolmikulmaiset kasvot olivat

valkoiset, ja hän puraisi huultaan.

Simon laski maahan jalkansa, kohosi suoraksi ja pani molemmat kädet

vaimonsa olkapäille.

"Ramborg kulta, meillähän on kaksi lasta", sanoi hän hiljaa.

Toinen ei vastannut.

"Minä olen koettanut osoittaa sinulle, että olen kiitollinen siitä

lahjasta. Luulin -- olen koettanut olla hyvä aviomies --"

Kun ei Ramborg vieläkään sanonut mitään, päästi hän hänet irti, meni

pois ja kävi istumaan penkille. Ramborg tuli perästä, jäi Simonin

eteen ja katsoi mieheensä, tämän leveitä, märkien, savisten säärysten

peittämiä reisiä, raskasta ruumista ja jäyhiä, punaisenruskeita

kasvoja. Hän irvisti vastenmielisyyden puuskassa:

"Sinusta on tullut niin rumakin vuosien kuluessa, Simon."

"En minä ole milloinkaan luullut olevani kaunis", sanoi Simon

suutuksissaan.

"Mutta minä olen nuori ja kaunis --." Ramborg istahti Simonin syliin,

ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, kun hän otti miehensä pään

käsiensä väliin ja sanoi: "Simon -- katso minuun -- miksi sinä et voi

olla kiitollinen siitä -- en minä ole antanut kenenkään muun omistaa

itseäni kuin sinun --. ajattelin pikku tytöstä asti, että sellainen

kuin sinä olit, tulisi minunkin mieheni olla. -- Muistatko, miten me

molemmat, Ulvhild ja minä, kilpailimme sinusta -- sinun piti lähteä

isän kanssa katsomaan hänen varsojaan -- sinä nostit Ulvhildin puron

yli, ja isä aikoi nostaa minut, mutta silloin minä huusin, että sinun

piti kantaa minutkin. Muistatko?"

Simon nyökkäsi. Hän muisti hyvin, miten hän oli hoivaellut Ulvhildiä,

siksi että hän oli säälinyt niin sydämestään tuota viehkeää rampaa

lasta. Nuorimmasta hän ei muistanut muuta kuin että sellainenkin oli

olemassa.

"Sinulla oli niin kaunis tukka?-." Ramborg työnsi sormensa

vaaleanruskean, laineisen tukan sisään, joka oli painunut otsalle.

"Sinulla ei ole vielä ainoatakaan harmaata haiventa --. Erlendillä on

pian yhtä paljon valkoista kuin mustaa päässään. -- Ja sitten minua

miellyttivät sinun syvät poskikuoppasi, jotka ilmestyivät näkyviin

hymyillessäsi -- ja se, että sinä olit niin iloluontoinen --"

"Taisinhan minä olla siihen aikaan hiukan kauniimpi kuin nyt --"

"Ei", kuiskasi vaimo kiihkeästi -- "silloin kun sinä katsot lempeästi

minuun --. Muistatko sen kerran, jolloin minä nukuin ensi kertaa sinun

vieressäsi?

"Hammastani kolotti, ja minä makasin vaikeroiden tilallani -- isä ja

äiti olivat nukkuneet, parvessa oli pimeä, silloin sinä tulit penkin

ääreen, jossa minä nukuin Ulvhildin kanssa ja kysyit mitä minä itkin.

Käskit minun olla hiljaa ja varoa herättämästä toisia, ja sitten

sinä nostit minut käsivarsillesi; ja silloin sinä niistit kynttilän

sydäntä, vuolit tikun ja pistit sillä kipeää hammasta, kunnes siitä

juoksi veri. Sitten sinä luit parannustaian, ja sitten sitä ei enää

pakottanut, ja sitten minä sain maata sinun sängyssäsi, ja sinä otit

minut syliisi --" Simon laski kätensä hänen päälaelleen ja painoi

hänen päänsä olkapäätään vasten. Nyt, kun Ramborg muistutti tuosta

tapauksesta, muisti hänkin sen: se oli tapahtunut silloin, kun hän

oli Jørundgaardissa ilmoittamassa Lauritsalle siitä, että Kristiina

ja hän itse olivat katsoneet olevan parasta, että heitä koskeva

sopimus purettaisiin. Hän ei ollut nukkunut paljon sinä yönä -- ja nyt

hän muisti nousseensa vuoteesta katsomaan Ramborgia, joka itkeskeli

hammassäryssä.

"Olenko minä milloinkaan ollut semmoinen sinua kohtaan, Ramborg-kulta

-- että sinulla on mielestäsi oikeus sanoa, etten minä pidä sinusta --?"

"Simon -- enkö minä ole mielestäsi sen arvoinen, että sinä voisit pitää

minusta enemmän kuin Kristiinasta? Hän oli paha ja kavala sinua kohtaan

-- minä olen kulkenut sinun perässäsi kuin pieni sylikoira koko ajan."

Simon siirsi hänet polveltaan, nousi ja otti hänen kätensä omiensa

väliin:

"Älä puhu enää sisarestasi -- sillä tapaa. Ymmärrätköhän sinä itsekään

mitä sanot? Etkö usko minun pelkäävän Jumalaa -- voitko luulla, etten

minä tahtoisi pysyä erilläni häpeästä ja pahimmasta synnistä tai etten

muistaisi lapsiani ja sukuani ynnä ystäviäni? Minähän olen miehesi,

Ramborg -- älä unohda sitä äläkä siis puhu minulle noin --"

"Tiedän, ettet sinä ole loukannut Jumalan lakeja tai kunnian

vaatimuksia --"

"En ole milloinkaan puhunut sisarellesi yhtään sellaista sanaa tai

koskenut häneen kädelläni tavalla, josta en voisi vastata viimeisenä

päivänä -- sen minä vannon Jumalan ja Pyhän Simon Pietarin kautta --"

Ramborg nyökkäsi ääneti.

"Luuletko sinä, että sisaresi olisi kohdellut minua niin kuin hän on

kohdellut, jos hän olisi ajatellut minun rakastavan häntä syntisin

himoin? Et silloin tunne Kristiinaa."

"Hän ei ole milloinkaan ajatellut himoitseeko häntä joku toinenkin kuin

Erlend. Hän muistaa tuskin, että me olemme lihaa ja verta mekin --"

"Siinä sinä sanoit totuuden, Ramborg", vastasi Simon rauhallisesti.

"Mutta silloinhan sinä ymmärrät itsekin, miten mieletöntä sinun on

kiusata minua mustasukkaisuudella."

Ramborg veti pois kätensä.

"En tarkoittanut oikein sitäkään, Simon. Mutta sinä et ole koskaan

pitänyt minusta sillä lailla kuin hänestä. Sinä muistelet häntä yhä --

minua et muista usein, milloin minä en ole edessäsi."

"En mahda sille mitään, Ramborg, että miehen sydän on luotu

sellaiseksi, että se, mikä on kirjoitettu siihen sen nuorena ollessa,

jättää syvemmän arven kuin kaikki myöhemmät piirrot --"

"Etkö ole kuullut sitä sananpartta, että miehen sydän liikahtaa ensiksi

äidin kohdussa ja kuolee viimeksi hänen rinnassaan?" sanoi Ramborg

hiljaa.

"En --. Onko sellainen sananparsi --? Voi se olla tottakin." Simon

siveli keveästi Ramborgin poskea. "Mutta jos me aiomme nukkua tänä

yönä, on meidän mentävä sänkyyn heti", sanoi hän väsyneesti.

* * * * *

Ramborg nukkui hetken kuluttua, ja Simon veti hiljaa käsivartensa

hänen niskansa alta, siirsihe sängyn ulommalle laidalle ja veti taljan

leukaansa asti. Hänen paitansa oli aivan märkä hartian kohdalta

Ramborgin kyyneleistä. Simon sääli vaimoaan sydämestään -- ja samalla

hän tunsi uudelleen sydämessään heräävän epätoivoa siitä, ettei hän

enää voisi jatkaa yhdyselämäänsä kohtelemalla Ramborgia kuin sokeaa,

kokematonta lasta. Hänen täytyi tottua tietämään, että Ramborg oli

varttunut nainen.

Ikkunan takana alkoi jo valjeta -- toukokuun yö oli loppumaisillaan.

Simon oli äärettömän väsynyt -- ja huomenna oli messupäivä. Mutta ei

hän mene kirkkoon huomenna -- vaikka siitä voisi olla siunausta. Hän

oli luvannut Lauritsalle kerran, ettei hän milloinkaan laiminlöisi

messua muuta kuin pätevästä syystä -- mutta ei siitä ollut ollut

hänelle suurtakaan apua, että hän oli pitänyt tuon lupauksen vuodesta

toiseen, mietti hän katkerasti. Huomenna hän ei ratsasta messuun --.