III

Vuorokaudet kuluivat, ja Andres oli vuoteessa ilman että muutosta näkyi

parempaan tai pahempaan. Pahinta oli, ettei hän voinut juuri ollenkaan

nukkua; hän makasi tilallaan silmät puoliummessa näyttämättä tuntevan

ketään; yskä ja hengenahdistus vaivasivat tuota pientä laihaa ruumista,

ja kuume oli häilyvä. Eräänä iltana oli Kristiina antanut hänelle

rauhoitusjuoman -- poika vaipui horrokseen, mutta tuokion kuluttua näki

Kristiina hänen käyvän sinertävän kalpeaksi ja iho muuttui kylmäksi

ja nahkeaksi. Silloin hän juotti sukkelaan lapselle lämmintä maitoa

ja pani kuumennettuja kiviä jalkapohjien alle eikä sen perästä enää

uskaltanut antaa unijuomaa -- hän ymmärsi pojan olevan liian pienen

sitä kestämään.

Sira Solmund toi kirkosta pyhät esineet pojan vuoteen ääreen; Simon

ja Ramborg lupasivat rukoilla, paastota ja jakaa almuja, jos Jumala

kuulisi heitä ja antaisi Pojan jäädä eloon.

Erlend kävi kartanossa kerran; hän ei tahtonut nousta hevosen selästä

ja mennä sisään, minkä vuoksi Kristiina ja Simon tulivat pihalle

puhelemaan hänen kanssaan. Hän katsoi heihin hyvin säälivästi. Mutta

tuo ilme oli aina herättänyt Kristiinassa oudon närkästyksen tunteen.

Kyllähän Erlendistä tuntui pahalta, kun hän näki jonkun sairaana

tai surullisena, mutta se sai hänet ikään kuin jollakin tavoin

hämilleen ja noloksi -- hän oli niin sanomattoman neuvottoman näköinen

surkutellessaan toisia.

Sen jälkeen kävi joko Naakkve tai kaksoset joka päivä Formossa

kysymässä Andreksen vointia.

* * * * *

Ei seitsemäs yökään tuonut muutosta -- mutta päivemmällä näytti poika

vähän terveemmältä -- hänen ihonsa ei ollut niin polttavan kuuma. Simon

ja Kristiina istuivat kahden hänen luonaan päivällisen aikaan.

Lapsen isä veti esiin kullatun bullan, jota hän kantoi nauhassa

vaatteittensa alla. Hän kumartui pojan yli ja heilutti sitä hänen

edessään, pisti sen lapsen kouraan ja puristi pienet sormet sen

ympärille -- mutta Andres ei näyttänyt tajuavan mitään.

Tuon bullan oli Simon itse saanut lapsena ja hän oli kantanut sitä aina

sen jälkeen -- hänen isänsä oli tuonut sen mukanaan Ranskasta. Se oli

pyhitetty eräässä luostarissa, jonka nimi oli Pyhän Miikaelin vuori, ja

siinä oli Pyhä Miikael-enkelin kuva; Andreksesta oli aina ollut niin

hauska katsoa sitä, kertoi Simon hyvin hiljaa. Mutta pienokainen luuli

sitä kukoksi; hän kutsui enkelien päällikköä kukoksi. Suuren vaivan

jälkeen oli Simon vihdoin saanut lapsen sanomaan enkeli. Mutta kerran,

kun he olivat seisoneet pihamaalla, näki Andres kukon höyhentävän kanaa

ja sanoi: "enkeli vihainen, isä".

Kristiina katsoi Simoniin rukoilevasti -- hänen sydämeensä koski se,

mitä Simon puhui pojastaan, vaikka toinen puhui niin tyynesti. Hän oli

niin väsynyt valvomisesta, ettei hänen ollut hyvä ruveta itkemään.

Simon työnsi bullan takaisin paidankauluksen alle:

"Niinpä kyllä. Olen valmis antamaan kirkolle kolmivuotisen härän joka

vuosi Pyhän Mikaelin iltana niin kauan kuin elän, jos hän jaksaa

odottaa tätä sielua vähän aikaa. Hänhän olisi keveä kuin kynitty

kananpoika taivaan vaa'assa, pikku Andres raukka", sanoi Simon. Mutta

ääni särähti, kun hän koki nauraa.

"Simon, Simon!" pyysi toinen.

"Niin käy kuin on säädetty, Kristiina. Jumala parhaiten tiennee --."

Enempää hän ei puhunut, vaan jäi seisomaan katsoen poikaansa.

* * * * *

Kahdeksantena yönä valvoi Simon erään palvelusneidon kanssa Kristiinan

torkkuessa kotvan aikaa penkillä. Hänen herätessään nukkui tyttö. Simon

istui, kuten oli istunut useimpina öinä, penkillä vuoteen pääpuolessa;

hän istui kumarassa, kasvot lapseen päin kääntyneinä.

"Nukkuuko hän?" kuiskasi Kristiina astuen hiljaa vuoteen luokse. Simon

pyyhkäisi kädellään kasvojaan; Kristiina näki, että hänen poskensa

olivat märät, mutta hän vastasi hiljaa ja tasaisesti:

"En luule Andreksen nukkuvan ennen kuin hän makaa turpeen alla

vihityssä maassa --. Siltä se näyttää, Kristiina --"

Kristiina jäi paikalleen seisomaan -- oli kuin hän olisi jähmettynyt.

Hitaasti pakeni veri hänen päivettyneiltä kasvoiltaan, ja hänen

huulensakin menettivät värinsä.

Sitten hän meni huoneen nurkkaan ja haki päällysvaatteensa.

"Toimita niin --" hän puhui aivan kuin hänen suutaan olisi kuivannut,

"että olet yksin täällä kun minä palaan. Istu hänen luonaan -- ja kun

näet minun astuvan sisään, älä virka sanaakaan äläkä hiisku asiasta

kenellekään sen jälkeen, älä minulle äläkä muille. Älä edes papillesi

--"

Simon nousi ja tuli hitaasti häntä vastaan. Hänkin oli kalvennut.

"Kristiina --!" Hänen äänensä tuskin kuului. "Minä -- en uskalla --

antaa sinun astua sille tielle --"

Toinen puki ylleen vaipan, otti nurkassa olevasta arkusta

aivinavaatteen, käänsi sen kokoon ja kätki poveensa.

"Minä uskallan. Tiedäthän -- ettei kukaan sitten saa tulla lähellemme

eikä puhutella meitä ennen kuin hän herää ja itse ensin puhuu --"

"Mitä sinun isäsi olisi sanonut tästä!" sanoi Simon kuiskaten yhtä

heikosti kuin äsken. "Kristiina -- älä tee tätä --"

"Olen minä tehnyt ennenkin sellaista, joka isäni mielestä oli väärää --

ja silloin vain oman haluni tyydytykseksi. Andres on hänen lihaansa ja

vertansa -- minun lihaani ja vertani, Simon -- ainoan sisareni poika --"

Simon hengitti raskaasti ja huohottaen; hän katsoi alas.

"Mutta jollet tahdo, että ryhdyn tähän viimeiseen keinoon, niin --."

Simon seisoi entisessä asennossa, kumarassa ja mitään puhumatta.

Silloin Kristiina otti liinan poveltaan tietämättä, että hänen

kalpeille huulilleen ilmestyi omituinen, melkein pilkallinen hymyn

häive:

"Etkö tahdo, että menen?"

Simon käänsi päänsä pois, ja Kristiina kulki hänen ohitseen, astui

kuulumattomasti ovesta ulos ja sulki sen hiljaa jälkeensä.

Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja etelästä kävi pieniä tuulen tohahduksia,

niin että kaikki tähdet välkkyivät ja tuikuttivat rauhattomasti. Hän

ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin aitojen väliseen kujaan, vaikka oli

mielestään kulkenut jo iankaikkisuuden. Hänen edessään ja takanaan

tuntui olevan loputon taival; hänestä tuntui kuin hän ei koskaan voisi

kääntyä siltä tieltä, jolle hän nyt tänä yönä oli astunut --.

Itse pimeyskin oli kuin voima, jota vastaan hän painiskeli. Hän astui

niljaista maata -- tie oli huonossa kunnossa syysajojen jälkeen ja

sulanut suojasäällä. Joka askeleella täytyi hänen ikään kuin tempautua

irti yön ja raa'an kosteuden vallasta, joka takertui hänen jalkoihinsa,

imeytyi ylemmäksi ja painoi hänen helmoissansa. Väliin varisi joku

kuivunut lehti hänen vieritseen maahan -- se kosketti häntä kuin

elollinen olento kehottaen lempeästi, varmana ylivallastaan: käänny

takaisin, hullu --

Hänen saavuttuaan ajotielle oli helpompi kulkea: se oli ruohoinen,

eivätkä hänen jalkansa enää uponneet lokaan. Hän tunsi kasvojensa

jäykistyneen kivikoviksi, koko ruumiinsa käyvän jäykäksi ja

jännittyneeksi -- joka askel vei hänet auttamattomasti lähemmä

metsikköä, jonka läpi hänen oli kulkeminen. Hän joutui kuin sisäisen

herpaannuksen valtaan -- hän ei mitenkään uskaltanut mennä pikimustan

metsän läpi; mutta jalat veivät hänet edelleen, eikä hän voinut

kääntyä. Hänen ruumiinsa tuntui vieraalta, hän kulki eteenpäin aivan

kuin unessa. Hän astui varmasti kivien ja juurien ja vesilätäköiden

yli, varoen vaistomaisesti kompastumista, joutumista pois tasaisesta

astuntatahdistaan ja jättäytymistä pelon valtaan.

Kuuset humisivat yhä lähempänä yössä. Hän astui niiden keskelle yhtä

unenomaisen varmasti. Hän kuuli joka äänen eikä uskaltanut räpäyttää

silmiään pimeyden tähden. Joki kohisi, hongat huokailivat, puro lirisi

kivien yli edessäpäin, hän joutui sen kohdalle ja sitten ohi. Kerran

vyörähti ylhäällä louhikossa kivi aivan kuin joku olisi liikkunut

siellä -- hiki kihosi koko hänen ruumiistaan, mutta hän ei uskaltanut

hidastuttaa kulkuaan eikä kiiruhtaakaan.

Kristiinan silmät olivat jo niin tottuneet pimeään, että kun hän tuli

ulos metsästä, hän erotti veden välkkeen joessa ja soissa. Vainiot

piirtyivät esiin pimeydestä, taloryhmät näyttivät kuin pimeyden

pesiltä. Taivaskin tuntui alkavan valjeta korkealla -- hän aavisti

sen, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan mustia jyrkkiä vuorensyrjiä

kohti. Hän tiesi pian olevan ajan, jolloin kuu nousee vuorien takaa.

Hän koetti ajatella, että neljän tunnin kuluttua on päivä: ihmiset

ryhtyvät päivän töihin kaikissa laakson kartanoissa -- ilma alkaa

kajastaa, vuorenkupurat valkenevat. Eihän tie ole pitkä -- päiväsaikaan

ei Formosta ole pitkä matka kirkkoon. Ja silloin hän on jo ollut kauan

kotona. Mutta hänestä tuntui, että silloin hän oli oleva toinen kuin

oli ulos lähtiessään --.

Hän tiesi, että jos asia olisi koskenut jotakin hänen omaa lastaan,

ei hän olisi uskaltanut ryhtyä tähän viimeiseen keinoon. Kääntämään

Jumalan kättä, kun tämä oli ojentanut sen elävää sielua kohti.

Istuessaan omien sairastavien pikkulastensa vieressä, ollessaan nuori

ja sydämen tuskassa hän oli koettanut sanella väristen: Herra, sinä

rakastat heitä enemmän kuin minä -- tapahtukoon sinun tahtosi --.

Mutta nyt hän kulki tässä uhmaten omaa pelkoaan. Tuon lapsen, joka ei

ollut hänen omansa, hän tahtoi pelastaa, odottipa tässä elämässä mikä

tahansa --.

-- Sillä sinäkin, Simon Darre, suostuit, kun oli kysymys

rakkaimmastasi, suostuit enempään kuin mihin täysin kunniakas ihminen

saisi suostua.

-- Etkö tahdo, että menen --? Hänessä ei ollut ollut miestä kieltämään.

Syvimmässä sydämessään Kristiina kyllä tiesi, että jos lapsi kuolisi,

jaksaisi Simon kantaa senkin. Mutta hän oli iskenyt Simoniin juuri

sillä hetkellä, jolloin hän näki tämän olevan murtumaisillaan. Ja se

salaisuus heidän välillään oli tästäperin oleva, että Simon tiesi hänen

nähneen hänetkin kerran sellaisella hetkellä, jolloin mies oli horjunut.

Sillä Simon oli saanut tietää hänestä liian paljon. Kristiina oli

turvautunut hylkäämänsä miehen apuun joka kerran, kun hän itse oli

hädässä valittunsa puolesta. Hän oli kääntynyt hylkimänsä kosijan

puoleen aina, kun hän tarvitsi jotakuta suojelemaan rakkauttaan.

Eikä hän ollut vielä milloinkaan pyytänyt turhaan -- kerta kerran

jälkeen oli Simon astunut hänen eteensä suojaamaan häntä voimallaan ja

hyvyydellään.

-- Tämmöinen kulku oli nyt osaltaan sen velkataakan korvausta, jota hän

tähän hetkeen saakka ei ollut tuntenut niin musertavan raskaaksi.

Simon oli pakottanut hänet viimein huomaamaan, että hän oli

voimakkaampi kahdesta -- voimakkaampi Kristiinaa itseään ja

voimakkaampi sitä miestä, jonka käsiin Kristiina oli itsensä uskonut.

Kristiina oli ymmärtänyt sen oikeastaan jo sillä hetkellä, jolloin

he kolme kohtasivat toisensa silmästä silmään tuossa häpeän paikassa

Oslossa, -- vaikka hän ei ollut tahtonut sitä nähdä -- että tuo

pyöreäposkinen, pyylevä lörppösuinen pojannulkki oli väkevämpi

kuin -- --

Ja niin hän nyt kulki öistä tietään rohkenematta lausua kenenkään hyvän

pyhimyksen nimeä ja ottaen tunnolleen tämän synnin -- kostaakseenko

-- vai minkä tähden -- siksi, että hänen oli täytynyt tunnustaa Simon

jaloluontoisemmaksi kuin he kaksi --.

Mutta nyt sinä myös ymmärrät, Simon -- että kun on kysymyksessä se,

jota ihminen rakastaa enemmän kuin omaa henkeään -- tarttuu hän vaikka

mihin --.

Kuu oli kiivennyt tunturiharjan takaa Kristiinan noustessa kirkonmäkeä.

Jälleen hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt sukeltaa uuden

kauhunaallon halki -- kuunpaiste peitti kuin tiheä hämähäkinverkko

kirkon tervatun seinän; kirkko itse seisoi kammottavana ja uhkaavan

mustana tuon ohuen harson alla. Ensi kerran hän näki nurmikummulla

kirkon vieressä olevan ristin, mutta ei uskaltanut mennä sen luokse

tervehtimään tuota siunattua puuta. Hän kömpi aidan yli siltä

kohden, missä tiesi turpeen peittämän kiviaidan matalimmaksi ja

helppopääsyisimmäksi.

Siellä täällä kiilsi joku hautakivi veden lailla pitkässä, kasteisessa

ruohossa. Kristiina kulki suoraan tarhan läpi köyhien hautoja kohti

eteläisen aidan kupeessa.

Hän meni sinne, missä muuan köyhä paikkakunnalle muuttanut

vierasseutulainen lepäsi.

Tämä oli paleltunut tunturille eräänä talvena; hänen kaksi äiditöntä

tytärtään joutuivat kulkemaan huudolla talosta taloon, kunnes Lauritsa

Bjørgulfinpoika otti heidät luokseen Kristuksen laupeuden tähden ja

opetti heidät töihin. Kun nämä tulivat täysikasvuisiksi ja olivat

muuten siivoja tavoiltaan, oli Lauritsa valinnut heille kummallekin

kunnollisen, ahkeran miehen ja antanut heille naittajaisiksi lehmän,

vasikan ja lampaita, ja Ragnfrid antoi sängyn sänkyvaatteineen ynnä

rautapadan -- nämä elivät nyt toimeentulevina vaimoina säätynsä

mukaisissa oloissa. Toinen oli ollut Ramborgin palvelusneitona, ja

Ramborg oli hänen lapsensa sylikummi.

Anna siis minun ottaa kappale katostasi, Bjarne, Ramborgin pojalle. Hän

paneutui polvilleen ja veti tikarin tupestaan.

Jääkylmä hiki pusertui hänen otsaltaan ja ylähuulestaan kun hän kaivoi

sormensa kostean turpeen sisään. Se ei tahtonut irtaantua -- juuret

pitelivät kiinni -- hän katkaisi ne tikarillaan.

Vastalahjaksi täytyy manan hengen saada kolmen sukupolven kautta

perittyä kultaa taikka hopeaa. Kristiina veti sormestaan pienen

rubiineilla koristetun kultasormuksen, joka oli ollut hänen isoäitinsä

kihlasormus -- lapsi on isäni jälkeläinen, hän ajatteli. Hän työnsi

sormuksen niin syvälle multaan kuin saattoi, kääri turvekappaleen

aivinaliinaan ja peitti paikan sammaleilla ja lehdillä.

Kun hän nousi seisomaan, vapisutti hänen jalkojaan niin että hänen

täytyi jäädä hetkeksi paikalleen ennen kuin hän saattoi kääntyä. Jos

hän nyt katsoisi kyynärpäänsä alle, näkisi hän heidät --.

Ja hän tunsi katseensa pyrkivän ihan väkisin sinne, aivan kuin kuolleet

olisivat tahtoneet pakottaa häntä tekemään niin. Kaikki nuo vainajat,

jotka hän oli tuntenut ennen. Sinäkö, Kristiina Lauritsantytär, liikut

täällä sellaisilla asioilla --? Arne Gyrdinpoika lepäsi läntisen portin

suussa. Niin, Arne, kai sinä ihmettelet -- minä en ollut sellainen

siihen aikaan, kun me kaksi tunsimme toisemme --.

Sitten hän kapusi taas muurin yli ja alkoi laskeutua rinnettä alas.

Kuu paistoi yli seudun. Jørundgaard kohosi aukealta -- kaste välkkyi

kaikilla katoilla. Hän tuijotti sinne melkein tajuttomasti. Oli kuin

hän olisi ollut kuollut siltä kodilta ja kaikilta sen asujaimilta --

kuin sen ovi olisi iäksi sulkeutunut häneltä, joka nyt kulki näitä

yöllisiä teitä.

Tie kulki melkein koko matkan tunturin varjossa. Oli alkanut tuulla

navakammin -- häntä vastaan puski tuulenpuuska toisensa jälkeen. Ne

lennättivät kuihtuneita lehtiä hänen päälleen tahtoen osoittaa hänelle

tietä takaisin sinne, mistä hän oli tullut viimeksi.

Eikä hän suinkaan kulkenut yksin. Hänen takaansa tieltä kuului vähän

väliä hiiviskelevää tassutusta. Sinäkö se olet, Arne --? Katso

taaksesi, Kristiina, koetti se houkutella, katso kyynärpääsi alle --!

Eikä hän kuitenkaan enää oikeastaan pelännyt. Hän oli vain kylmissään

ja tylsä ja olisi tahtonut vaipua maahan. Tämän yön jälkeen hän ei

varmaankaan pelkäisi mitään maailmassa --.

* * * * *

Simon istui tavallisella paikallaan sängyn pääpuolessa lapsen

yli kumartuneena Kristiinan aukaistessa oven ja astuessa sisään.

Silmänräpäykseksi hän kohotti katseensa -- Kristiina ajatteli, mahtoiko

hän itsekin olla yhtä kuluneen ja kurjan ja vanhan näköinen tällä

hetkellä. Sitten Simon painoi kasvonsa vielä alemma ja kätki ne hihaa

vasten.

Hän horjahti noustessaan paikaltaan ja käänsi kasvonsa toisaalle

kulkiessaan Kristiinan ohi ovea kohti, niska ja hartiat kyyryssä.

Kristiina sytytti kaksi kynttilää ja asetti ne pöydälle. Poika avasi

silmänsä kumman tiedottomasti, irvisti vähän ja koetti kääntää päänsä

pois valosta. Kun Kristiina oikaisi hänen ruumiinsa niin kuin kuolleen

jäsenet oikaistaan, ei hän yrittänyt muuttaa asentoa -- hän näytti

olevan liian heikko liikahtamaan.

Sitten Kristiina peitti hänen kasvonsa ja rintansa aivinaliinalla ja

pani turvekaistaleen poikittain sen päälle.

Silloin pelko taas tulvahti häneen kuin meren laine.

Hänen täytyi istuutua sängyn viereen. Ikkuna oli aivan penkin

yläpuolella. Hän ei uskaltanut istua selin siihen -- paras katsoa

saattajia silmiin, jos niitä seisoi ikkunan takana. Hän veti

selkätuolin sängyn ääreen ja kävi istumaan kasvot ikkunaan päin --

yö pakkautui sysimustana ruutua vasten, toinen kynttilöistä kuvastui

lasissa. Kristiina tuijotti siihen jäykin silmin, puristi tuolin

nojapuita niin että nivelet valkenivat, ja hänen käsivarsiaan värisytti

vähän väliä. Hänen jalkansa olivat aivan kuin kuolleet kylmästä ja

kosteudesta -- hänen hampaansa kalisivat kauhusta ja vilusta, ja hiki

valui kuin jäinen vesi kasvoja ja selkää pitkin. Hän istui liikkumatta

-- vilkaisi vain silloin tällöin salamannopeasti liinaan, joka kohosi

ja laski hiljaa lapsen hengityksen mukaan.

Vihdoinkin alkoi ruutu vaaleta. Kuului kukon kiekahdus. Sitten hän

kuuli ulkoa miesten ääniä, kun nämä menivät talliin.

Hän retkahti veltosti selkänojaa vasten, vapisi kuin kouristuksen

vallassa ja koetti päästä sellaiseen asentoon, etteivät hänen jalkansa

olisi nytkähdelleet niin kovasti. Silloin liikahti liina voimakkaammin

-- Andres riuhtaisi sen silmiltään ja alkoi marista -- hän oli jonkin

verran tajuissaan, sillä hän äyskähti vihaisesti Kristiinalle, kun tämä

kavahti pystyyn ja kumartui pojan yli.

Kristiina kiskaisi liinan turpeineen pois, syöksyi tukkimaan risuja ja

puita uunin suuhun ja heitti manaustarpeet räiskyvään tuleen. Mutta

sitten hänen täytyi nojautua seinään -- kyyneleet virtasivat tulvien

hänen poskilleen.

Hän otti kauhalla maitoa pikku padasta, joka oli tulella, ja vei sen

lapselle -- mutta Andres oli nukkunut uudestaan. Hän näytti nukkuvan

sikeää, tervettä unta.

Silloin hän joi maidon itse. Se maistui niin hyvältä että hänen täytyi

hörppiä kolme neljä kauhallista yhteen menoon.

Hän ei uskaltanut äännähtää -- poika ei ollut sanonut vielä selvää

sanaa. Mutta hän vaipui polvilleen sängyn juureen ja saneli mielessään

äänettömästi:

Convertere, Domine, aliquantulum;

et deprecare super servos tuos.

Ne ultra memineris iniqui-

tatis nostrae: ecce respice;

populus tuus omnes nos --

[Palaa takaisin, Herra, rukoilkaamme sinun palvelijaisi puolesta. Ps.

89. -- Älä vihastu iankaikkisesti äläkä muistele pahoja tekojamme;

katso, mehän olemme kaikki sinun kansaasi. Es. 64.]

-- Niin, niin, hän oli tehnyt hirveän teon.

Mutta Andres oli vanhempiensa ainoa poika. Hänellä, Kristiinalla, oli

seitsemän! Eikö hänen tullut tehdä voitavaansa sisarensa ainoan pojan

pelastamiseksi?

Kaikki, mitä hän oli ajatellut tänä yönä, oli vain yön houretta. Ei hän

ollut tehnyt tätä muun kuin sen vuoksi, ettei ollut voinut nähdä tuon

lapsen kuolevan käsiinsä.

Hän oli tehnyt sen Simonille -- Simonille, joka ei koskaan ollut

pettänyt häntä. Hänelle, joka oli ollut uskollinen ja hyvä kaikille

-- ja paras häntä ja hänen omiaan kohtaan. Simon rakasti tuota poikaa

niinkuin silmäteräänsä -- eikö hänen siis ollut tehtävä kaikkensa pojan

hengen pelastamiseksi? Vaikka syntisin keinoin --.

Synti se oli, mutta rankaise, Jumala, siitä minua. Älä, Herra, rankaise

Simonin ja Ramborgin pientä viatonta lasta --!

Hän meni sängyn luo, kumartui sen yli ja henkäisi pienelle

vahankeltaiselle kädelle. Suudella hän ei uskaltanut -- poikaa ei

saanut herättää.

Puhdas ja viaton. -- Hän oli oppinut tämän Aashild-rouvalta kauhun

öinä Haugenilla, kun he olivat jääneet sinne kahden -- Aashild-rouva

oli kertonut hänelle käynnistään Konungahellen hautuumaalla: "Se,

Kristiina, on raskain teko, minkä olen ottanut kantaakseni." -- Mutta

Bjørn Gunnarinpoika ei ollut mikään viaton lapsi maatessaan sairaana,

kun Aashild Gautentyttären serkut olivat tunkeneet miekkansa liian

lähelle hänen sydäntään. Hän oli surmannut toisen heistä, eikä toisesta

tullut enää täyttä miestä sen jälkeen, kun hän oli ollut miekkasilla

Bjørnin kanssa.

Kristiina seisoi ikkunan luona katsoen kartanolle. Palvelijat

liikkuivat talojen väliä päivän askareissa. Pihamaalla kulki pari

pientä hiehovasikkaa -- ne olivat hyvin sieviä.

Pimeys kasvattaa niin monenmoisia mietteitä -- ne ovat merenpohjan

kiehtovain hiuksenhienojen kasvien kaltaisia, jotka keinuvat ja

koukertelevat vedessä -- viekoittelevina ja pelottavina niin kauan kuin

elävät omassa vetisessä maaperässään. Lasten haroessa niitä veneeseen

ne ovat vain limainen, ruskea vyyhti. Yössä itävät niin monenmoiset

oudot ajatukset, jotka kiehtovat ja pelottavat. Veli Edvinin puheita

se taisi olla tuo, etteivät kadotuksen uhrit itse tahtoneet eritä

tuskistaan -- viha ja suru olivat heidän nautintonsa -- siksi

Kristus ei voinut heitä pelastaa. Kristiinasta tuo puhe oli kuulunut

houreelta. Häntä värisytti, kun hän nyt alkoi ymmärtää, mitä munkki oli

tarkoittanut.

Hän kumartui jälleen vuoteen yli -- veti henkeensä pikkulapsen

tuoksua. Simon ja Ramborg eivät kadottaisi lastaan. Mitäpä siitä, jos

näyttäisikin siltä, että hän oli tuntenut tarvetta kohota Simonin

silmissä -- osoittaa tälle, että hän osasi muutakin kuin ottaa

vastaan. Hänen oli ollut pakko uskaltaa jotakin Simonin puolesta

vastapalvelukseksi.

Tämän jälkeen hän polvistui uudelleen ja saneli yhä uudelleen

psalttarin säkeitä.

* * * * *

Sinä aamuna lähti Simon kylvämään talviruista äsken käännettyyn lehdon

eteläpuolella olevaan peltoon. Hän oli saanut päähänsä, että hänen tuli

näyttää siltä kuin hän toivoisi kaiken talossa käyvän entistä latuaan.

Palvelusnaiset olivat joutuneet ihmeisiinsä, kun hän meni heidän

luokseen ilmoittamaan, että Kristiina tahtoi olla yksin pojan luona

siihen asti kun hän lähettäisi heitä noutamaan. Simon oli sanonut saman

Ramborgille tämän herätessä -- sanonut Kristiinan pyytäneen, ettei

kukaan tulisi rouvatupaan sinä päivänä.

"Etkö sinäkään mene?" kysyi Ramborg nopeasti, johon Simon vastasi:

"En."

Mutta päivällisen jälkeen hän jäi kartanolle -- hän ei voinut

mennä kauas talojen luota. Eikä häntä miellyttänyt Ramborgin ilme.

Päivällislevon jälkeen se laukesi. Simon seisoi vilja-aitan luona

nähdessään vaimonsa kiitävän pihan yli. Hän lähti juoksemaan perästä --

Ramborg paiskautui rouvatuvan ovea vasten, jyskytti sitä nyrkeillänsä

ja huusi niin että se kuului yli koko kartanon, että Kristiinan oli

avattava.

Simon tarttui häneen koettaen saada häntä järkiinsä. -- Silloin Ramborg

kumartui salamannopeasti ja puri häntä käteen; Simon näki, että Ramborg

oli kuin hurjistunut villipeto:

"Se on _minun_ lapseni! Mitä te olette tehneet minun pojalleni?"

"Eihän sinun sisaresi tee Andrekselle muuta kuin hyvää, tiedäthän

sinä sen", sanoi Simon; mutta kun hän tarttui uudelleen Ramborgin

vyötärykseen, tämä rimpuili vastaan huutaen.

"Tule nyt", sanoi mies silloin ankaralla äänellä: "Ramborg -- etkö

häpeä -- koko palvelusväen nähden --"

Mutta Ramborg kirkui yhä:

"Hän on minun lapseni. Et sinä ollut edes hänen luonaan, kun minä

synnytin hänet, Simon", hän huusi, "emme me silloin olleet niin kalliit

sinulle --."

"Tiedäthän sinä mikä minut siitä esti", vastasi mies väsyneesti. Simon

raastoi vaimonsa alas tupaa kohti, hänen täytyi käyttää väkivaltaa.

Sen jälkeen hän ei uskaltanut poistua tämän luota. Ramborg tyyntyi

vähitellen, ja kun ilta tuli, hän taipui kokonaan, ja neidot saivat

riisua hänen vaatteensa.

Simon jäi valvomaan. Tyttäret nukkuivat omassa sängyssään,

palvelusnaiset hän oli lähettänyt ulos. Kerran kun hän nousi ja lähti

liikkeelle, kysyi Ramborg vuoteesta -- hänen äänensä ei ollut yhtään

uninen -- minne hän aikoi mennä.

"Arvelin paneutua hetkiseksi pitkäkseni sinun viereesi", vastasi Simon

tuokion kuluttua. Hän riisui päällystakin ja kengät ja kömpi taljan ja

villapeitteen väliin. Sitten hän kietoi kätensä vaimon kaulaan: "Kyllä

ymmärrän, että tämä päivä on ollut sinulle pitkä ja raskas --"

"Sinun sydämesi lyö niin kiivaasti, Simon", sanoi vaimo hetken kuluttua.

"Ymmärräthän sinä, että minäkin pelkään poikani puolesta. Mutta meidän

täytyy odottaa kärsivällisesti, kunnes Kristiina lähettää sanan."

* * * * *

Hän kavahti pystyyn tilaltaan -- jäi kyynärpäänsä varaan -- ja tuijotti

hämmentyneenä Kristiinan kalpeisiin kasvoihin -- ne olivat aivan hänen

omiensa edessä välkkyen kyynelistä aamuhämärässä; Kristiinan käsi oli

hänen rinnallaan. Silmänräpäyksen hän uskoi, ettei hän tällä kertaa

ollut ainoastaan uneksinut. Hän viskautui takaisin pielukselle peittäen

tuskaisesti huudahtaen päänsä käsivarrellaan. Hänen oli vaikea olla,

niin kauheasti sydän takoi hänen rinnassaan, niin raivoisan kiireesti

ja kovasti.

"Simon, nouse ylös!" Kristiina pudisteli häntä jälleen. "Andres huutaa

isäänsä, etkö kuule -- se on ensimmäinen sana, minkä hän on sanonut --"

Kristiinan kasvot hymyilivät, vaikka kyyneleet virtasivat lakkaamatta.

Simon nousi istualleen ja pyyhkäisi kasvojaan muutaman kerran. Ei kai

poika siis ollut puhunut unissaan, koska Kristiina herätti hänet. Hän

katsoi Kristiinaan, joka seisoi siinä sängyn edessä lyhtyä pidellen.

Hiljaa, jottei herättäisi Ramborgia, hän hiipi ulos Kristiinan

perästä. Ilkeä tunne oli yhä rinnassa. Hänestä tuntui kuin jokin olisi

pyrkinyt särkymään hänen sisällään -- minkä tähden hän ei voinut

päästä näkemästä tätä kauheaa unta. Hän, joka valveilla ollessaan

oli kamppaillut kuin mieletön karkottaakseen kaikki sellaiset

ajatukset luotaan. Nukkuessaan, tahdottomana ja vastuuttomana, hän

uneksi sellaista, jonka itse sielunvihollinen varmaan pani hänen

nähtäväkseen -- ja nytkin, kun Kristiina oli istunut valvomassa hänen

kuolemansairaan poikansa vieressä, hän uneksi taas kuin mielipuoli.

Ulkona satoi, eikä Kristiina oikein tiennyt, mikä aika yöstä oli. Poika

oli ollut puolihorroksissa, mutta ei ollut puhunut. Ja yöllä oli Andres

hänen mielestään nukkunut niin hyvin ja sikeästi, että Kristiinakin

uskalsi paneutua hiukan pitkäkseen Andreksen viereen tunteakseen

milloin poika liikahtaisi. Ja sitten hän oli vaipunut uneen.

Poika näytti niin pikkuruikkuiselta maatessaan yksin isossa sängyssä,

hän oli hirvittävän kalpea, mutta silmät olivat kirkkaat ja kasvoille

levisi hymy, kun hän huomasi isänsä. Simon laskeutui polvilleen vuoteen

eteen, mutta kun hän aikoi vetää tuon pienen ruumiin vasten rintaansa,

tarttui Kristiina häntä käsivarteen:

"Älä, älä, Simon, hän on hiestynyt ja täällä on kylmä", hän sanoi ja

veti peitteen paremmin Andreksen ympärille. "Käy sinä ennen hänen

viereensä -- minä lähetän tänne jonkun palvelusnaisista valvomaan --

minä lähden alas tupaan ja käyn Ramborgin viereen --"

Simon kömpi peitteen alle. Siinä oli lämmin kuoppa sillä kohtaa,

missä Kristiina oli maannut, ja tyynyllä tuntui heikko makea hiusten

lemu. Simon päästi vaikeroivan äännähdyksen -- sitten hän veti

pienen poikansa puoleensa ja painoi kasvonsa sen kosteita, pehmeitä

lapsenhiuksia vasten. Poika oli käynyt niin pieneksi, että katosi

aivan olemattomiin sylissä, mutta makasi siinä tyytyväisenä ja virkkoi

silloin tällöin jonkun lapsellisen sanan.

Sitten hän alkoi kopeloida ja nykiä isänsä paidan rinnusta, työnsi

pienen kylmän kätensä sen alle ja veti ulos bullan:

"Kukko", sanoi hän hyvillään, "sielläpä se oli --."

Sinä päivänä, jolloin Kristiina oli lähdössä kotiin, tuli Simon hänen

luokseen rouvatupaan ja ojensi hänelle pienen puisen lippaan:

"Tulin ajatelleeksi, että sinä kenties pitäisit tästä --"

Kristiina tunsi veistokoristeista, että se oli hänen isänsä työtä.

Sisällä oli aivan pieni hansikasnahan kappaleeseen kääritty kultasolki,

jossa oli smaragdeja. Hän tunsi sen heti -- Lauritsa oli kantanut sitä

paidankauluksessaan ollessaan parhaimmassa juhla-asussa.

Kristiina kiitti Simonia, mutta lensi sitten hehkuvan punaiseksi. Hän

muisti äkkiä, ettei hän ollut nähnyt isänsä kantavan tätä korua sen

jälkeen, kun hän oli palannut kotiin Oslon luostarista.

"Milloin isäni antoi tämän sinulle --?" Samassa hän katui kysymystään.

"Sain sen jäähyväislahjaksi kerran, kun lähdin kartanosta."

"Tämä on liian suuri lahja", sanoi Kristiina hiljaa ja katsoi maahan.

Simon hymyili ja vastasi:

"Sinä tarvitsisit paljon sellaisia, Kristiina -- kun se aika joutuu,

jolloin sinun on lähetettävä poikasi maailmalle kihloineen --"

Kristiina katsoi häneen ja sanoi:

"Simon -- minä tarkoitin siksi, että se on isäni peruja -- tiedäthän,

että minä pidän sinusta aivan kuin olisit hänen oma poikansa --"

"Niinkö?" Simon sipaisi keveästi kämmenellään Kristiinan poskea ja

hymyili omituista lievää hymyä puhuessaan hänelle kuin lapselle:

"Niinhän se taitaa olla, Kristiina, olen huomannut sen --"